Hallava hevonen

Ensimmäisen kerran tänä syksynä näin tilhiä Vantaalla 15. lokakuuta. Myöhemmin niitä pyöri useampaan kertaan Helsingissä. Muuten linturintamalla merkittävämpiä asioita ovat tänä viikonloppuna olleet sepelhanhien ja allien muutto Suomenlahtea pitkin. Puut ovat keltaisenaan ja talvesta on taas kerran ennustettu ennätysmäisen kylmää. Ilmastonmuutos tuo Suomeen Siperian säätä: kuumia kesiä ja sitäkin kylmempiä talvia.

Kävin Virossa mielenkiintoisella seminaarimatkalla, jonka aiheena oli vapaus Euroopassa ja sen ympäristössä. Muuan pitkän linjan virolainen parlamentaarikko ja kaksinkertainen presidenttiehdokas puhui meille Euroopan arvoista tänä vuonna edesmenneen Otto von Habsburgin hengessä ja viittasi tämän kauan sitten esittämään varoitukseen, joka näyttää kaikki toteutuneen. Eurooppalaiset elävät törkeästi yli varojensa ja sälyttävät laskunsa ja velkansa lastensa ja lastenlastensa maksettaviksi.

Meno on siitä vain pahentunut. Vaikka yhä useammilla tavallisillakin kansalaisilla alkaa olla vähitellen käsitys siitä, miten huonosti länsimaiden taloudella menee, harva edelleenkään ymmärtää - tai suostuu ymmärtämään - kuinka kauhea tilanne oikeastaan on. Hyvinvointivaltioksi kutsuttu pyramidihuijaus pitää yhä uskovaisiaan vallassaan. Kansalaiset ovat oppineet vaatimaan lisää, lisää ja lisää, ja aina jonkun muun kustannuksella. Kaikki haluavat lisää ja taatusti, mutta kukaan ei suostu ottamaan vastuuta.

Kävin myös Helsingin kirjamessuilla ja kannoin kotiin viisi kassillista kirjoja, koska sopiihan sitä aina omaa sivistystään kasvattaa - päänsisäinen tieto on viimeinen, mikä meille jää, vaikka ulosottomiehet kantaisivat kaiken muun ulos. Sillä tiedolla voi tehdä jotain, vaikka viettäisi vanhuuden päiviään vankileirillä Siperiassa tai pakolaisena Patagoniassa. Kirjamessuilla muuan kirjailija-toimittaja otti esille mielenkiintoisen tilaston, jonka mukaan samaan aikaan kun Suomi on olevinaan turvallisempi kuin koskaan ja rikollisuuskin on pitkästä aikaa vähentynyt, suomalaiset ihmisinä pelkäävät yhä enemmän, yhä useampia asioita ja yhä hysteerisemmin.

Minulle tämä ei ollut yllättävää. Ihmiset pelkäävät sitä, mikä on heidän oman vaikutuksensa ulottumattomuuksissa. Mitä puolustuskyvyttömämpiä ja avuttomampia ihmiset ovat, sitä enemmän he pelkäävät. Mitä enemmän he pelkäävät, sitä enemmän he myös vihaavat ja purkavat pelkojaan irrationaalisiin uhkakuviin, kuten muslimeihin, illuminaatteihin, vampyyreihin ja ufoihin. Lampaita raadellutta ilvestä kauhistellaan. Karhua ei sen sijaan uskalleta ääneen lausua, koska sen ääneen sanominenhan manaisi sen metsästä esiin.

Ihmiset pelkäävät, koska he ovat kyvyttömiä itseään puolustamaan ja tietävät sen. Sankaruus syntyy pelottomuudesta - tai pikemminkin pelon voittamisesta. Soturi ryntää päin mahdollista ja jopa todennäköistäkin kuolemaa, koska hän tietää, että juuri sillä hetkellä hänen kohtalonsa on hänen omissa käsissään, ja ehkä Jumalan, johon nykypelkääjät eivät enää usko. Nykyisin sen sijaan lukemattomat uudet kauhuelokuvat tuottavat nykyihmisen mielentilan mukaista maailmaa, jossa kauheimpia asioita ovat "se" ja "jokin". Kauhuelokuvissa toistuu aina hetki, jona joku sanoo: "Olen varma, että näin... jotain!" Se "jokin" onkin kauheampaa kuin mikään konkreettinen, mitä ihminen voi kuvitella, koska siitä ei edes tiedetä, mikä se on.

Tänä päivänä kauhistelemme Kreikkaa, ensi vuonna ehkä paljon suurempia Espanjaa ja Italiaa. Kaupat, pankit ja kadut roihuavat liekeissä. Paljon pahempaa on tiedossa, koska yli varojensa eläneiden hyvinvointiyhteiskuntien polttorovio ei tule jäämään Välimeren-maihin. Länsi-Euroopan vahvimmat taloudet Britannia ja Ranska ovat lähes yhtä konkurssikypsiä kuin Välimeren-maat, ja mikä pahempaa, Italian perikato tulee suoraan vaikuttamaan Ranskaan ja Britanniaan. Puhumattakaan Yhdysvalloista, jonka suuri lupaus Kalifornia on käytännössä konkurssissa eikä Itärannikolla mene yhtään paremmin.

Läntisen maailman toivo on tällä hetkellä Saksassa, Kanadassa ja Australiassa, joiden lisäksi muutama pikkuvaltio, kuten Ruotsi ja Viro, ovat hoitaneet asiansa hammasta purren kuntoon, mutta eihän se auta jos kaikki niiden asiakkaat menettävät maksukykynsä. Kuka enää ostaa jos kellään ei ole varaa? Ei kiinalaisten tarvitse ostaa tuotteitamme, kun he voivat ostaa suoraan tehtaamme ja pankkimme. On mielenkiintoista nähdä, luulevatko eurooppalaiset vielä sen jälkeen, että riehuminen pankin edessä saa pankkiautomaatin suoltamaan ilmaista rahaa työnvieroksujille. Kiinalaiset ja venäläiset pankkiirit panostanevat enemmän aseistettuihin turvajoukkoihin kuin asiakaspalveluun.

Yhdysvallat on ilmoittanut vetävänsä kaikki joukkonsa Irakista jo tänä vuonna - eurooppalaiset riemuitsevat ja Iran hieroo käsiään, mutta irakilaiset ovat kauhuissaan. Seuraavaksi Yhdysvallat tulee vetäytymään Euroopasta. Kun se tapahtuu - ja se tapahtuu hyvin pian - Euroopassa on jäljellä tasan yksi iso hyökkäysarmeija, ja se on Venäjän. Venäjä on panostanut määrättömiä summia öljystä ja maakaasusta tienaamaansa ja Moskovaan keskittämäänsä rahaa hyökkäyksellisen sotilas- ja tiedustelukyvyn kehittämiseen. Venäjän armeija ei ole alamaissa, kuten meille on uskoteltu. Se on täydessä valmiudessa erikoisoperaatioihin, kuten hallitusten vaihtamiseen.

Venäjä panostaa aseisiin, koska se on ainoa varma ratkaisu maailmassa, jossa sillä ei ole juuri mitään muuta. Väkilukunsa ja taloutensa puolesta Venäjä on Pakistanin ja Turkin luokkaa, mutta sen talous pohjaa yksinomaan energiaraaka-aineiden ylikorkeaan hintaan, josta taas huolehtivat kartellit ja konfliktit. Jos Eurooppa menee konkurssiin, kuka maksaa Venäjän öljystä ja kaasusta? Ainoastaan aseet varmistavat, että maksuksi tulee sitten vaikka maa-alueita, infrastruktuuria ja poliittisia myönnytyksiä.

Mutta entä tavallinen kansa? Se pelkää "jotain", mutta ajalle on tyypillistä, että se "jokin" ei koskaan löydy itsestä ja omasta käyttäytymisestä, vaan siitä ovat vastuussa mystiset vapaamuurarit, reptiliaanit, ihmissudet ja nuo jokapäiväisen elämämme muukalaiset, maahanmuuttajat.

Takavuosina oli joskus aika, jolloin Eurooppa oli samassa tilassa. Useampaankin kertaan. Kun Venäjän keisarikunta oli siinä tilassa 1800-luvun lopulla ja tsaari ryhtyi toteuttamaan välttämättömiä liberaaleja uudistuksia, salaisen poliisin slaavimytologit kauhistuivat. Vakuuttaakseen tsaarin ja hoviväen siitä, että liberalismi ja kaikenlaiset uudistukset olivat todellisuudessa juutalaisten salaliitto valtakunnan heikentämiseksi ja kristinuskon tuhoamiseksi he väärennyttivät alunperin bonapartisteja vastaan suunnatusta pamfletista uuden version, jossa kaikki todisteltiin juutalaisten salaliiton tekosiksi. Ohranan konspiraattori Pjotr Ratškovski laittoi asialle todisteiden väärentämisessä näytösoikeudenkäynteihin kunnostautuneen agenttinsa Matvei Golovinskin, jonka kyhäelmä tuli sittemmin maailmankuuluksi nimellä Siionin viisaiden pöytäkirjat.

Myöhemmin, kun tsaarinvalta oli kukistunut kommunistiseen vallankumoukseen ja Ratškovski, Golovinski ja lukemattomat muut konspiraattorit joko siirtyneet suoraan KGB:n palvelukseen tai soluttautuneet Euroopan yläluokkaisiin emigranttipiireihin, Siionin viisaiden pöytäkirjat villitsivät muutenkin antisemiittisessä kuumeessa kieriskelevän Euroopan intelligentsiaa, joka riensi innolla syyttämään juutalaisia kaikesta pahasta: sosialismista, kapitalismista, pankkien vallasta ja koronkiskonnasta. Juutalaiset muka juonittelivat salaa maailmanvalloitusta, vaikka todellisuudessa eurooppalaiset elivät itsepetoksessa ja elivät riemulla yli varojensa.

Kun painajaiset sitten tulivat toteen ja pahimmat pelot toteutuivat, eurooppalaiset kieltäytyivät yhä uskomasta omaan vastuuseensa. Kukaan ei tietenkään ollut koskaan kannattanut natseja, ei Vichyä eikä juutalaisvainoja. Sen kaiken täytyi olla saatanan tekosia ja saatana oli räjähtänyt Hitlerin bunkkerin mukana. Itä-Eurooppa voitiin unohtaa - ehkä sitä ei koskaan ollutkaan olemassa. Rautaesiripun toisella puolella oli vain eläimellisiä petoja, eihän heille demokratia edes sopinut, olivat eri kulttuuria.

Tämän päivän Eurooppa on jälleen unohtanut opetuksensa ja elänyt yli varojensa. Ihmetteleekö vielä joku miksi lapset ja nuoret käyttäytyvät törkeästi, jos kukaan ei uskalla edes katsoa heitä silmiin ja sanoa, että sori, perintösi on jo tuhlattu ja olisi yksi pikkujuttu, nimittäin tämä kasa velkoja. Ei tietenkään, syyn täytyy olla jossain muualla. Tämän päivän Siionin viisaiden pöytäkirjoja ovat Gates of Vienna, Scripta ja lukemattomat muut nykypäivän slaavimytologien islamofobiset sivustot, joilla levitetään väärennöksiä ja propagandaa muslimien demonisoimiseksi samoin keinoin ja usein sanasta sanaan samoin sanoin kuin juutalaisia demonisoitiin aiemmin.

Slaavimytologit ja heidän eurooppalaiset antisemiittiliittolaisensa uskoivat, että juutalaisten demonisoiminen myös likaisilla tempuilla oli oikeutettua, koska juutalaiset "oikeasti" kuitenkin olivat pahoja, ja koska "jos jotain ei tehtäisi, edessä olisi aivan varmasti tuho". Samoin perustelevat nykyistä propagandaansa ja valheitaan islamofobiset vihanlietsojat.

Myös islamilaisessa maailmassa vanhat salaliittoteoriat elävät. Radikaali-islamistien parissa vallitsee yhä pelottavan usein sellainen käsitys, että Siionin viisaiden pöytäkirjat sisältäisivät arvokasta ja paljastavaa tietoa juutalaisista ja heidän "todellisista" tarkoitusperistään, jotka tietysti on salattu poliittisella korrektiudella ja valtaapitävän eliitin salaliitolla. Näiden Siionin viisaita lukevien islamistien mielestä on myös aivan ilmeistä, että Atatürk, Pahlavi, Musharraf ja Mubarak olivat juutalaisia.

Eurooppa elää jälleen aikaa, jona kuume nousee ja hulluus leviää. Ei ole sattumaa, että aikamme tuottaa myös tämänkaltaisia ilmestyskirjan ennustuksia.

Mutta jos eurooppalaiset oikeasti haluaisivat pelastaa kristinuskon, he voisivat mennä kirkkoon. Jos he haluaisivat oikeasti pelastaa taloutensa, he ryhtyisivät tekemään työtä ja yrittämään sen sijaan että ottavat lisää lainoja ja vaativat valtiota kustantamaan itselleen yhä lisää, mikä taas tarkoittaa yhä korkeampia veroja, yhä vähemmän yrittämistä ja yhä enemmän orjatyötä. Mutta sehän ei toki sovi eikä ole edes ajateltavissa. On helpompi syyttää myyttisiä ulkopuolisia vihollisia. Syyhän on tietysti siinä, että muslimit vievät meidän naiset ja työt ja mystinen finanssieliitti juonittelee. Viha on paljon helpompi kohdistaa lähimpään näyteikkunaan, bussikuskiin tai naapurin mamuperheeseen kuin koota itsensä, olla vastuullinen ja samalla valmistautua puolustamaan kotia, uskontoa ja isänmaata.

Arabimaiden tapahtumista

Arabikevään käynnistämät tapahtumat jatkuvat. Libyassa uusi hallinto vapautti Qaddafin kannattajien viimeisen pesäkkeen, diktaattorin kotikaupungin Syrtin (Sirten). Muammar al-Qaddafi saatiin kiinni, mahdollisesti piileskelemästä viemäriputkesta, jonka viereen joku pian maalasi graffitin "rotan viimeinen lymypaikka". Qaddafin kiinniottoa seurasivat pian uutiset hänen kuolemastaan. Vaikka se tapahtui sekavissa olosuhteissa ja siitä on sittemmin liikkunut lukuisia eri versioita, todennäköiseltä näyttää, että Qaddafi joko kuoli kiinniottotaisteluissa saamiinsa vammoihin tai vielä todennäköisemmin tavalla tai toisella lynkattiin.

Qaddafin ottivat kiinni Syrtin länsipuolella sijaitsevan Misratan taistelijat, joiden käsissä hän myös kuoli. Qaddafi oli elossa vielä kun häntä retuutettiin Syrtistä ja vietiin autolla kohti Misrataa, joten hän kuoli joko matkalla sinne tai sitten väkijoukkojen käsissä Misratassa, kaupungissa, jonka hän oli uhonnut puhdistaa "rotista, torakoista ja syöpäläisistä", ja jota hän piti pitkään terrorin ja näännytystaktiikan vallassa. Näyttää siltä, että vaikka Saif-al-Islam on yhä karkuteillä, Qaddafin helmikuussa tilaama syöpäläispuhdistus on lopulta saatettu päätepisteeseensä.

Länsimaissa heräsi lapsellinen hurskastelu ja käsittämätön propaganda Qaddafin kuolemasta, vaikka hänelle ei tapahtunut mitään sen kummempaa kuin mitä tapahtui häntä ennen Mussolinille, Ceauşesculle ja lukuisille muille tyranneille. Näyttävä sotaoikeus kameroiden edessä ja sen jälkeen teloitus olisi tämän kirjoittajan mielestä ollut parempi kuin nyt tapahtunut sekava lynkkaus tai muuten vain onneton kuolema haavoittuneena. Tästä huolimatta olen vankasti sitä mieltä, että tämä oli libyalaisten parasta hoitaa itse. Paljon parempi kuin että olisi nähty vuosia kestävä tekopyhä farssi jossain kansainvälisessä oikeusistuimessa. Kuvitelkaa propaganda-arvo kaikille länsimaiden vihaajille, että arabidiktaattori olisi tuomittu kansainvälisessä - lue: länsimaisessa - oikeusprosessissa ja pidetty Miloševićin tavoin kultaisessa häkissä julistamassa kannattajineen maailmalle sotapropagandaansa ja valheitaan.

Sillä välin Tunisiassa pidettiin arabikevään ensimmäiset demokraattiset vaalit, jotka sujuivatkin kaikkien lukemieni raporttien mukaan ongelmitta. Lopulliset tulokset julkaistaneen vasta huomenna, mutta jo nyt näyttää selvältä, että vaalivoittajaksi nousi odotetusti maltillinen islamistipuolue Hizb an-Nahda (Renessanssipuolue). Renessanssipuolue, jonka johtaja Rashid Ghannushi vietti Zeyn-al-Abidin Ben Alin valtakauden maanpaossa Länsi-Euroopassa, on julkilausutuilta näkemyksiltään paljon maltillisempi kuin vaikkapa Egyptin Muslimiveljeskunta, vaikkakin jälkimmäinen on toisaalta huomattavasti heterogeenisempi. Renessanssipuolue on julkisuudessa kertonut seuraavansa Turkin AKP:n mallia sekä kannattavansa monipuoluejärjestelmää ja sekularismia. Kampanjoinnissaan Renessanssipuolue on kiinnittänyt erityisen paljon huomiota naisten oikeuksiin ja näkyvyyteen, mikä lienee harkittua mediastrategiaa.

Seuraava vaihe on uuden perustuslain luominen. Oleellisinta ei suinkaan ole, mitä perustuslaki sanoo islamista, vaan se, luodaanko perustuslakiin riittävän hyvät suojaukset vallan väärinkäyttöä ja monopolisointia vastaan. Arabidemokratian ongelma ei ennenkään ole ollut se, etteikö olisi puolueita, vaaleja ja sekulaareja hallintoja, vaan se, että valtaapitävät puolueet ja klikit eivät suostu kunnioittamaan demokratiaan olennaisesti kuuluvia pluralismia ja vallan vaihtuvuutta. Ei ole demokratiaa, että jos saa vaalivoiton, saa ryhtyä diktaattoriksi - vaikka hämmästyttävän monet tuntuvat näin kuvittelevan. Perustuslain tehtävänä on ennen kaikkea suojella yhteiskuntaa vallanpitäjiltä - asettaa rajat vallankäytölle, varmistaa että valta voidaan vaihtaa laillisin keinoin ja siten ehkäistä mielivaltaa, autoritariaa ja korruptiota.

Renessanssipuolue ei ole koskaan ollut tässä tilanteessa, joten sillä ei toisaalta ole vanhan valtapuolueen taakkaa, muttei toisaalta kokemusta myöskään demokraattisesta hallinnosta. Toivottavasti se osoittautuu uskolliseksi monille lupauksilleen. Joka tapauksessa demokratiaan kuuluu, että sen kuuluu saada tämä mahdollisuus. Osa sekulaaripuolueita äänestäneistä tunisialaisista tutuistani, jotka olivat mukana alkuvuoden vallankumouksessa, purkivat pettymystään naamakirjaan muun muassa uhkaamalla muuttaa maasta pois ja peräänkuuluttamalla pian uutta vallankumousta. Ikävää jos niin todella tapahtuisi - siis että kaupunkien ja rannikon koulutettu nuoriso jättäisi maansa tai kieltäytyisi vaikuttamasta sen asioihin vain siksi, että sisämaassa ja köyhemmällä väestöllä on konservatiivisemmat arvot. Mutta Tunisian tie demokraattisena valtiona onkin vasta aivan alussa. Jos odotukset ovat ylimitoitettuja ja liian kärsimättömiä, tulee vain pettymyksiä - hyvänä esimerkkinä ne tunisialaiset, jotka haastatteluissa vaativat, että heti vaalien jälkeen pitää taikoa työpaikkoja, ikään kuin niitä syntyisi perustuslakiin kirjaamalla tai hallituksen päätöksin.

Libyassa ja Tunisiassa siis mennään eteenpäin. Egyptissä tilanne näyttää hankalammalta, sillä uusi sotilashallinto on osoittanut kaikki elkeet juuttumisesta valtaan Mubarakin hallinnon tapaan. Lisäksi Muslimiveljeskunta veljeilee nyt sotilashallinnon kanssa yhdessä liberaalia oppositiota vastaan. Heti vallankumouksen jälkeen Muslimiveljeskunnan kannatus putosi alemmas kuin vuosiin, liberaalin Wafd-puolueen alapuolelle, kahdesta syystä: ensinnäkään Muslimiveljeskunta ei ollut Mubarakin kukistaneen vallankumouksen eturintamassa, ja toiseksi, Mubarakin kukistuttua Muslimiveljeskunta lakkasi olemasta pääsääntöinen protestikanava. Nyt se onkin, kuten eräs arabistituttavani totesi, "konservatiivinen vaihtoehto sotilashallinnolle".

Syyriassa jatkuvat tappaminen, kiduttaminen ja vangitseminen. Tukiessaan armottomasti Syyrian horjuvaa hallintoa, Venäjä ja Iran pelaavat kovimmilla mahdollisilla korteilla, ja toivovat siten pelottavansa länsimaat, Turkin ja ympärillä olevat arabimaat passiivisiksi. Suosittelen katsomaan tämän englanninkielisen dokumentin Damaskoksen esikaupunkien (Rif Dimashq) tapahtumista. Dokumentti antaa hyvän kuvan siitä, mitä Syyriassa tällä hetkellä tapahtuu.

Kaksi tornia

Edessä on enää vajaat kaksi viikkoa ennen paluuta vakituisen leipätyön ääreen. Vuosi poissa oravanpyörästä on vierähtänyt kauhistuttavalla vauhdilla. Haluaisin kovasti mennä Tunisiaan, jossa pidetään arabikevään ensimmäiset demokraattiset vaalit 23. lokakuuta, mutta tuntuu, ettei kukaan tällä hetkellä myy kohtuuhintaisia lentoja Tunisiaan, eikä minulla olisi aikaakaan kuin muutaman päivän pyrähdykseen, koska nämä viikot ovat täynnä vuoden vieneen projektin valmistumiseen liittyviä tapahtumia, Helsingin kirjamessuja ja luentoja.

Tutustuin sattumalta pariin nuoreen tunisialaiseen enkä voi olla ihailematta heidän intoaan ja henkeään. Vuoden 2005 kevään jälkeen arabimaailman vapauden majakka oli Libanon, mutta samana vuonna, jona arabikevät haastoi autoritäärisiä regiimejä muualla arabimaailmassa, Libanon vajosi palatsikaappauksen kautta nykyiseen ahdistuneeseen odotukseensa, jossa vilkuillaan lähinnä siihen, mitä Syyriassa ja Iranissa tapahtuu.

Jos Damaskoksen hallinto kukistuu ja Teheranin kuristusote alueella heikkenee, alkaa Libanonin majakka taas automaattisesti loistaa kirkkaammin, mutta jos Assad pysyttelee vallassa, tankkien annetaan jyrätä urheat syyrialaiset ja irvipersialainen pimeys laskeutuu alueen ylle, Libanonissa koittavat yhä kireämmät ajat. Libanonin yhteiskunnan ohimolla on Hizbullahin pyssy, jota pitelee Iran. Arabimaailman vapauden soihtu näyttää nyt olevan toisen pienen maan, Tunisian, käsissä.

Kuten syyskuussa kerroin, lähdin Libanoniin ja vietin siellä pari viikkoa viime kuunvaihteen molemmin puolin. Kiersin maan lähes kokonaan ja esittelin ihmisiä kahdelle uudelle suomalaiskaverille, jotka halusivat nähdä tuon kiehtovan maan. Tapasin tietysti Habibia ja muita libanonilaisia ystäviä.

Vietimme aikaa Beirutin baareissa ja kahviloissa. Kummallista kyllä, niiden määrä on ainoastaan kasvanut. Samaan aikaan kun Hamra on täyttynyt kymmenistä ellei sadoista uusista paikoista, jotka ovat levittäytyneet kaikkiin suuntiin Hamran sivukaduille, myös Gemmayzén baarikanta on entisestään kasvanut. Eikä vanha klubikatu Monot ole sekään kuollut. Vanhan klišeen mukaisesti libanonilaiset bailaavat kuin viimeistä päivää, koska se päivä voi aina olla viimeinen. Kirjakaupat pullistelivat arabikevättä käsittelevistä kirjoista kolmella kielellä. Englanniksi julkaistut kirjat keskittyvät lähes kaikki Egyptiin, kun taas ranskankieliset korostavat enemmän Tunisiaa.

Libanonistakin on viime vuosina julkaistu lukuisia uusia kirjoja, joista voin suositella toimittajaystävieni kirjoittamia, kuten Michael Youngin The Ghosts of Martyrs Square ja Michael Tottenin The Road to Fatima Gate. Molemmat Michaelit tietävät mistä puhuvat - ensin mainittu asuu pysyvästi Libanonissa ja jälkimmäinen asui siellä samoihin aikoihin kanssani. Tottenilta on juuri tullut ulos myös Irakia käsittelevä kirja.

Vietimme aikaa myös pohjoisen Kourassa, oliivilehtojen keskellä, kävimme Tripolin Minan baarikadulla "Pikku-Monot'lla", ylhäällä vuorilla Doumassa ja kaksikin kertaa Libanonin tunnetuimman kirjailijan Khalil Gibranin synnyinkaupungissa Bsharréssä. Kävimme sunnalaisessa Sidonissa ja shiialaisessa Baalbekissa, katsomassa Tyroksen vanhankaupungin kristittyä saareketta Fanaria ja tietysti myös samannimisessä pikkukaupungissa Beirutin pohjoispuolella. Kävimme Durzistanin sydämessä Shufvuorilla ja ajoimme vuorten yli Kefrayan, Mousarin ja Ksaran viinitarhoille.

Aikamme politiikkaa Euroopassa ja Lähi-idässä voi verrata Tolkienin klassikkotrilogiaan Taru sormusten herrasta. Sormusten herran elokuvaversio alkaa pahaenteisillä havainnoilla: "Maailma on muuttumassa. Tunnen sen. Pimeys leviää. Synkässä Mordorin maassa musta torni on rakennettu uudelleen. Ja sen huipulla kauhistuttava, luometon, kaikkinäkevä punainen silmä."

Liikkuipa näinä aikoina Suomessa, Virossa, Libanonissa tai Georgiassa, kaikkialla voi aistia saman ahdistuneen huolen. Mordor on rakentamassa uudelleen pahuuden imperiumia. Torni on pystytetty ja armeijoja kootaan. Ei liene sattumaa, että Sormusten herran synkeä musta torni näytti samalta kuin niin kutsutut Stalinin hampaat - stalinistiset mahtitornit, joita Neuvostoliitto pystytti alistamiensa maiden pääkaupunkeihin: Varsovaan, Riikaan, Bukarestiin ja niin edelleen. Sauronin punainen silmä näyttää täsmälleen samalta kuin Stalinin hampaiden huipuille pystytetyt punatähdet. Mutta nyt punatähden, Puolueen, tilalla huipulla on todellakin "kaikkinäkevä silmä", salainen poliisi, jolla ei tunnu olevan jäljellä muuta aatetta kuin alaston ja kyltymätön vallanhimo.

Maailma on kahta suuremman uhan alla. Mordorin tornilla on liittolainen etelässä. Sarumanin torni sijaitsee tänä päivänä Teheranissa, jossa valkopartainen velho mylvii kauhistuksia ilmoille ja kasvattaa maan povesta parransänkisiä örkkiarmeijoita. Ympäröivien maiden autoritäärisistä vallananastajista tulee Sauronin ja Sarumanin kätyreitä, joiden mailla örkit kelta- ja hakaristilippuineen alkavat riehua estoitta ja rangaistuksetta.

Kärmekielet toimittavat Sarumanin uhkaavia viestejä kyynisellä brutaalisuudella milloin Qatarin emiirille, milloin Saudi-Arabian suurlähettiläille ja milloin Turkin presidentille. Salamurhista, attentaateista ja uusien asejoukkojen kokoamisista on jo vaikea pitää lukua. Syyrian valtapuolueen nimittämä uskonnollinen nukkejohtaja, suurmufti Ahmad Hassoun, uhkasi puolestaan Eurooppaa itsemurhaiskuilla, jos Syyrian demokratia-aktivistit saisivat tukea. Qaddafin tyyliin Syyrian valtapuolue kutsuu nyt oppositiota torakoiksi, rotiksi ja syöpäsoluiksi, ja on ilmoittanut, että Syyria pärjää vallan mainiosti vaikka pyyhkäisisi pois viisi miljoonaa "turhaa" ihmistä.

Muinoin oli todella olemassa Rautaportiksi kutsuttu paikka, jonka persialainen nimi oli Derbent ja turkkilainen nimi Demirkapi. Derbent on nykyisessä Dagestanissa ja siten Mordorin hallussa - entisen Neuvostoliiton vanhin kaupunki. Aikoinaan se kuitenkin muodosti sivistyneen Persian pohjoisen rajapyykin, jossa valtava muuri, Rautaportti, vartioi etelässä avautuvaa sivistyksen maailmaa pohjoisesta uhkaavilta barbaarilaumoilta. Noina aikoina Persian ja Georgian läpi matkustanut Marco Polo luonnehti pohjoisen pimeää valtakuntaa kuin Mordoria ikään:

On totta, että kaukana tästä kuningaskunnasta [Georgiasta] yhä eteenpäin pohjoista kohti on maakunta, jota nimitetään Pimeäksi eli Pimeyden laaksoksi. Ja tämä nimi on tosiaan oikeaan osuva, sillä siellä vallitsee ainainen pimeys, koska siellä ei näy aurinkoa, ei kuuta eikä tähtiäkään, vaan alituisesti on niin pimeää kuin meillä [Venetsiassa] iltahämärissä, jolloin näkee eikä kuitenkaan näe. Ja tämä johtuu tiheästä usvasta, jota siellä aina sataa, milloinkaan hälvenemättä tai häviämättä. Ihmisillä ei siellä ole ollenkaan omaa hallitsijaa, ja he elävät eläimien tavalla.

Mutta tätä nykyä Mordorissa on taas kaikkivaltias punainen silmä. Valtakunnalla ei ole salaista poliisia, vaan salaisella poliisilla on oma valtakunta. Ja vuodesta 1979 on Rautaportin eteläpuolista imperiumia johtanut valkopartainen Saruman, nyt järjestyksessä jo toinen. Voiko arabikevät olla meidän maailmamme Gandalf, joka vapauttaa Damaskoksen riivauksestaan ja tuo lopulta vallankumouksen myös Teheraniin? Missä on se epätodennäköinen armeija, joka Sormuksen herrassa löytyi metsien enteistä, ja joka marssisi Rautaportille?

En ole päässyt vuosiin käymään entisessä kotikaupungissani Damaskoksessa, mutta sen sijaan Damaskos on tullut luokseni. Moni Damaskoksen aikainen ystäväni on paennut Syyriasta, osa heistä Suomeen. Lähes kaikki ovat joutuneet pidätetyiksi, hakatuiksi, monet kidutetuiksi. Tuntemiani ihmisiä on tapettu viime viikkojen aikana useita, vielä useampia on kateissa, kuten kymmeniätuhansia muitakin ihmisiä Syyriassa.

Ba'ath-puolueen edustajat ja salaisen poliisin miehet keräävät ihmisiltä heidän rahansa maksuksi perheenjäsenten lahjomisesta vapaiksi. Tosin rahat antaessaan ihmiset eivät tiedä, palautetaanko heidän omaisensa jotenkuten elossa vai pilkottuna palasiksi, kuten eräs ystäväni ystävä. Salaisen poliisin miehet keräävät lahjuksia kidnappaamistaan ihmisistä kuin viimeistä päivää. Ja täytyy toivoa, että se todella on heidän viimeinen päivänsä. En halua kuvailla kaikkea sitä, mitä olen viime viikkoina kuullut. Syyrian tilanteesta kiinnostunut voi vaikka katsoa tämän saksaksi selostetun dokumentin.

Viikonloppuna hankimme erään ystäväni kanssa auton ja poimimme mukaan syyrialaisen ystäväni ja hänen 16-vuotiaan pikkuveljensä, joka oli kuusi viikkoa vangittuna pidätyskeskuksessa, hakattiin, kidutettiin sähköllä ja polttamalla, herätettiin lääkäreiden toimesta henkiin ruumishuoneella, näki kahden samanikäisen toverinsa kuolevan, ja lahjottiin lopulta monimutkaisesti ulos salaisen poliisin örkkien käsistä ja on nyt pakolaisena Suomessa. Ajoimme yhdessä keskelle Itä-Suomen korpimaita vastaanottokeskukseen, entiseen mielisairaalaan, tapaamaan hänen toista veljeään ja sisartaan, jotka ovat pitkän turvataloissa piilottelun jälkeen onnistuneet pakenemaan maasta ja tulleet Suomeen. Söimme loistavan aterian ja veljekset kertoivat mustan huumorin keinoin tapahtumista Syyriassa.

Olen päättänyt, etten enää yritä keskustella Syyrian tapahtumista sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole edellytyksiä asioiden ymmärtämiseen. Katkaisen välini niihin suomalaisiin, jotka puolustavat Assadin regiimiä tai ylistävät vakautta Qaddafin Libyassa ja Saddamin Irakissa. Tervemenoa. Tähän radikalisoituminen johtaa. Tulkoot takaisin sitten kun ovat oppineet jotain tai eläneet itse diktatuurin ihanuudessa. Suomi on toki vapaa maa ja kaiken maailman diletantit saavat puhua läpiä päähänsä ja oksentaa typeriä aivopieruja blogeihinsa tai öyhöttää jollain Hommafoorumilla, mutta vapaassa maassa olemme Luojan kiitos vapaita myös halveksimaan heitä ja katkaisemaan heihin välimme.

Vastaanottokeskuksessa oli paljon syyrialaisia. Siellä oli myös sekalaisia afrikkalaisia ja Kaukasian kauhuista pakenevia inguušeja, joiden asiasta ei yksikään toimittaja välitä. Paluumatkalla öisen Itä-Suomen halki pakolaisten Suomessa asuva isoveli lauloi vanhoja arabialaisia ja kurdilaisia lauluja kaipauksesta, kuolemasta ja muusta.

Tapasin kuluneella viikolla myös romanialaisen historioitsijan, jonka kanssa muistelimme Itä-Euroopan tapahtumia 90-luvulla, ja erään nykyisin valvontaoptiikan alalla toimivan vanhan tutun Ruotsin ajoiltani. Suomalaiset ja muut länsieurooppalaiset ovat auliisti toimittaneet Sarumanille kätyreineen kaiken sen, mitä nyt käytetään nuorison nujertamiseksi. Lopun aktiivisen avun Sarumanin kätyrit saavat suurimmalta tukijaltaan Mordorilta.

Venäjällä on viime vuosien aikana kirjoitettu Sormusten herrasta piraattiversio, jossa koko Tolkienin saaga on käännetty ylösalaisin, Mordorin ylistykseksi ja marttyyritarinaksi, jossa Mordor yrittää uudistaa ja pelastaa maailman, mutta Lännen tukemat mitättömät hobitit, haltiat, kääpiöt ja muut monikulttuuriset kiusanhenget riivaavat suurta ja mahtavaa. Koska venäläisversio tuskin yllättävästi sai vastustuksen Tolkienin perikunnalta, mordorilaisversio leviää nyt internetissä, jossa se epäilemättä inspiroi venäläisiä ja serbialaisia äärioikeistolaisia, Sarumanin kannattajia Persian vallananastaja-suurkuninkaan valtakunnassa, ja niitä kymmeniä vääräin temppeliherrain taistelusoluja, joiden joukkomurhaaja Anders Breivik on väittänyt lymyilevän pitkin Eurooppaa valmiina palvelemaan Mordorin asiaa.

Naisesta ja miehestä

Terve yhteiskunta perustuu tasapainoiselle ja rikkaalle asennoitumiselle ihmisyyttä ja sen monimuotoisuutta kohtaan. Sairas yhteiskunta perustuu monomaaniselle vihalle ja totalitääriselle halulle valvoa, hallinnoida, tasapäistää ja pakolla muokata kaikkea kuvitteelliseen muottiin.

Useimmiten yhteiskunnallinen sairaus oireilee ensimmäiseksi erilaisia vähemmistöjä vastaan. Joskus se kuitenkin suuntautuu kokonaista väestönpuolikasta vastaan: Saudi-Arabian kulttuuri on misogyyninen, naisvihainen; naisellisuutta pidetään syntisenä ja saastaisena ja se halutaan verhota pois näkyvistä ja alistaa totalitääriseen kontrolliin, koska ilman jatkuvaa holhousta nainen olisi hillitön ja kaoottinen. Miesten kyvyttömyys hillitä itseään projisoidaan naisiin.

Suomen kulttuuri on sen sijaan vähitellen muuttunut peilikuvaksi Saudi-Arabiasta. Miehekkyyttä pidetään kauhistuksena, joka pitää kitkeä ja kätkeä, miehet laittaa liekanaruun erilaisten pakkojen avulla ja holhota niin, että heistä lopulta tulee heikkoja mutta yhteiskunnan näkökulmasta tottelevaisia, alistuvia ja mieheyttään anteeksi pyyteleviä tohvelisankareita. Miehisyyttä pidetään hillittömänä ja kaoottisena. Naisten kyvyttömyys hallita itseään ja elämäänsä projisoidaan miehiin.

Naisvastaisen kulttuurin juuret löytyvät Lähi-idän monoteistisista uskonnoista. Polyteisteillä toistui perhettä ja suvunjatkamista uusintava isän, äidin ja pojan kolmiyhteys hämmästyttävän yhdenmukaisena: Intiasta Mesopotamiaan, Niilinlaaksoon, helleeneihin, roomalaisiin, germaaneihin, keltteihin ja muinaissuomalaisiin olivat jumaliston keskeisinä hahmoina isällinen pääjumala (hallitsija), äidillinen hedelmällisyyden jumalatar (luoja) sekä auringon ja maan liitosta sikiävä poika (ihmisen omakuva, soturi, rakentaja ja koettelija).

Juutalaisuudessa ja sen perillisissä kristinuskossa ja islamissa alkoi hallitsijajumala vähitellen abstrahoitua kiivaasta partasuisesta patriarkasta, joka ajoittain pasuunan äänellä julisti vihaansa, kaukaisemmaksi mutta lempeämmäksi isäksi, joka kylläkin pysyi kaikkivaltiaana, mutta edellytti ihmisten aikuistuneen ja huolehtivan itse keskenään oikealla tiellä pysymisestään. Ei enää palavia pensaita eikä pasuunoja, vaan pyhiä kirjoituksia ja niiden tulkitsijoita. Poikajumala muuntui polyteistien Horuksesta ja Krishnasta vähitellen monoteistien Jeesukseksi ja marttyroituvaksi Huseiniksi. Isästä tuli etäinen ja poika surmattiin ihmisten tähden.

Mielenkiintoista kyllä, nimenomaan kolminaisuuden naispuolinen osapuoli, maan jumalatar ja hedelmällisyyden tuoja, joutui monoteistien kiivaimman raivon kohteeksi. Se kiellettiin ja korvattiin abstraktilla pyhällä hengellä. Naisen kuukautiset olivat yhtäkkiä saastaisuuden tyyssija ja kaikkien kauhistusten äiti. Lapsetkin sikisivät nyt pyhästä hengestä. Polyteististen uskontojen avoimesti seksuaalisia patsaita särjettiin, väki verhosi lihalliset vartalonsa säkkeihin ja sirotteli tuhkaa päällensä.

Nainen vietteli miehen syömään hedelmän kielletystä puusta ja oli siten saatanan asialla, ehkä itsekin käärme kaksine kielineen ja hypnoottisine tuijotuksineen. Lucifer sai paljon naismaisia piirteitä. Koska nainen oli hillitön ja hysteerinen, häntä piti kaikin tavoin kontrolloida. Naiset vaietkoot seurakunnassa ja verhotkoot syntiset hiuksensa.

Vaikka Maria-kultti ilmaantuikin katolisessa kirkossa uusintamaan kauhistuksena häivytettyä ja pyhällä hengellä korvattua jumalatarta, juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin valtavirta on ollut naisen holhoamiseen ja kontrollointiin pyrkivä. Maria oli puhdas vain koska oli neitsyt - vasta neitsyys tuntui tekevän äidistä kelvollisen. Tämä on johtanut uskomukseen, että maailman luominen on päättynyt, Jumala asettunut taka-alalle tuomiopäivää odottelemaan, ja poikaa tai ainakin hänen toista tulemistaan yhä vieläkin vain odotellaan. Gaiaa on sen sijaan ryöstetty ja raiskattu sumeilematta, koska jatkuvassa maailmanlopun odotuksessa kukaan ei ole enää vastuussa mistään.

Jos Saudi-Arabiassa kulminoituvan naisvihan juuret ovat selkeän monoteistiset, Suomessa kulminoituvan miesvihan juuria on vaikeampi jäljittää. Ehkä sen juuret pitääkin nähdä toisin kuin uskontojen miehisissä maailmankuvissa. Mies näkee itsensä osana yleistä suurta kertomusta, merkittävää tehtävää ja mahtavaa heimoa tai yhteiskuntaa, jonka jäsen hän on. Nainen sen sijaan näkee heimon, yhteiskunnan, tehtävän ja kertomuksen osina omaa henkilökohtaista, emotionaalista oloaan. Nainen ja mies projisoivat egonsa ja muun maailman välillä erisuuntaisesti.

Yhteiskunta on muuttunut. Entisaikoina miehet olivat sotureita ja hankkivat leivän perheilleen metsästäen, keräillen, maata viljellen tai halliten eli toisilta riistäen. Miehet päättivät poliksen asioista. Naiset huolehtivat oikoksesta, johon koottiin kaikki saavutetut edut. Oli siis tärkeää sallia miehille mahdollisimman suuri toiminnanvapaus ja voima, ja samalla kontrolloida naista, jotta oikos ei vaarantuisi.

Poliksen paisuessa yhä kaikenkattavammaksi holhousvaltioksi miehet ovat käyneet tarpeettomiksi. Oikos on ahmaisemassa polista ja niinpä poliksessakin alkaa olla yhä enemmän kyse saavutetuista eduista. Poliksessa ei enää politikoida sotaretkistä, metsästysmaista eikä perustettavista siirtokunnista, vaan siellä käydään oikokselle ominaisia kyökkikiistoja siitä, kuka palvelija tai jalkavaimo on kulloinkin suosiossa, ja miten taloon kannetut edut jaetaan.

Nykyisessä Suomessa eletään saturoituneessa versiossa järjestelmästä, jota voitaisiin nimittää feministisosialismiksi. Sitä johtavat itseään vihaavat naismaiset miehet ja miesmäiset naiset, joiden perusasennoituminen muihin perustuu misantropiaan, kateuteen ja loputtomaan kontrollihaluun. Sen ihmiskuvassa ihminen, tai tarkemmin sanottuna mies, oletetaan pahaksi ja kelvottomaksi, ja hänet pitää pakottaa muuttumaan, elämään uusien normien mukaan.

Feministisosialistinen järjestelmä ei suinkaan ole lempeä, huolehtivainen äitihahmo, joka uhraa loputtomasti omasta itsestään rakastetun miehen ja pojan hyväksi, jotta näillä olisi parempi elämä. Nykyjärjestelmä on sen sijaan kiukkuinen kontrollifriikki eukko, joka on katkeroitunut miehiin. Järjestelmä on kuin rupsahtanut tantta, jolle miehet eivät vapaaehtoisesti anna, ja joka olettaa kaikkien miesten lakkaamatta pettävän ja valehtelevan, koska niin hän itse tekee. Kontrollifriikki eukko on myös lapsilleen painajaismainen paha äitipuoli, sillä hän suhtautuu lapsiinsa henkilökohtaisena omaisuutenaan, jota hänellä on oikeus määräillä mielin määrin.

Valtion, virkakoneiston ja kaikenlaisten sosiaali-insinöörien tehtäväksi on annettu kastroida miehisyys pois yhteiskunnasta sen kaikilla tasoilla. Nutturapäinen vanhapiika heiluttaa karttakeppiä ja opettaa poikia kasvamaan miesten sijaan androgyyneiksi tohvelisankareiksi. Yhä uusilla laeilla ja säännöillä pyritään kriminalisoimaan mieheys samalla kun feministinen eliitti selittää, ettei näitäkään lakeja tule kunnioittaa kirjaimellisesti, vaan kaikki riippuu siitä, miltä naisista milloinkin sattuu tuntumaan. Eletään pahojen äitipuolten ja oikuttelevien diivarakastajattarien ehdoilla.

Vanhojen miesten johtama patriarkaalinen yhteiskunta toimi konservatiivisella logiikalla: omistusoikeudet tuli turvata ja muutosvoimia padota. Vanhan miehen intresseissä on kontrolloida omistamiaan naisia sekä pyrkiä hallitsemaan nuorempia miehiä, jotka vääjäämättä uhkaavat hänen asemaansa ja omistuksiaan. Nuorten miesten intresseissä on puolestaan muuttaa maailmaa, raivata elintilaa ja mahdollisuuksia itselleen ja saada vähitellen osansa vanhempien miesten kontrolloimista resursseista joko suostuttelun, palvelusten tarjoamisen, kiristyksen tai vallankumouksen keinoin.

Naisten yhteiskunnassa hallitsevat aikuiset ja keski-ikäiset naiset. Vanhukset ovat poissa lastentekomarkkinoilta ja heidät voidaan siksi jättää heitteille. Nuoret naiset ovat ärsyttäviä pissiksiä, jotka uhkaavat vähän vanhempien naisten saavutettuja etuja. Miehiä tulee kontrolloida ja heidän mahdollisuutensa rajata mahdollisimman pieniksi, jotteivät voisi nauttia vapaista markkinoista.

Naisten sosiaalinen nousu on oleellisesti erilainen kuin miesten. Nuoret miehet nousevat yhteisöllisin keinoin: liittymällä yhteen jengeiksi ja heimoiksi, avustamalla kummisetiä, osoittamalla pätevyytensä (kuten allaolevan runon sankari) ja tekemällä sopimuksia niin resursseja kontrolloivien vanhojen miesten, samanarvoisten liittolaistensa ja kilpailijoidensa kuin nuorempien sotilaidensa kanssa.

Naiset sen sijaan juonittelevat sekä miehiä että toisiaan vastaan, levittävät juoruja, piikittelevät ja käyttävät kolmansia tahoja pelinappuloina. Kaikesta tulee henkilökohtaista ja muilla ihmisillä on välinearvo. Jalkavaimot kilpailevat sulttaanin suosiosta puukottamalla selkään sekä toisiaan että sulttaania, ja tekevät lapsista kostojensa, kaunojensa ja omistushaluisten pyrintöjensä aseita.

Naiset debytoivat maailmaan nuorina tyttöinä, jotka ovat vielä täynnä seikkailunhalua ja vallattomuutta. He hurmaavat ja osaavat nähdä asioita aivan uusilla tavoilla. Miehet voivat jatkaa poikamaisia seikkailujaan ja maailman muuttamista keski-ikäisiksi saakka, mutta naisten kohdalla raadollinen totuus iskee päälle paljon aikaisemmin - jos ei muuten niin toisten naisten muodossa.

Hurmaavista tytöistä sukeutuu kontrollifriikkejä ja kärttyisiä nalkuttajia, joille itseään toteuttavat ja omia teitä kulkevat tytöt ovat kauhistuksia: henttuja, heitukoita, lolitoja ja pissiksiä. Naiset ovat tyttöyden pahimpia vihaajia, samaan tapaan kuin vanhat äijät poikamaisuuden. Miehet ukkoutuvat yleisesti ottaen vasta ryhtyessään valvomaan saavutettuja etujaan, joskin jotkut osaavat olla sietämättömiä mustasukkaisia kontrollifriikkejä jo parikymppisinä.

Yhteiskuntamme naisistuminen näkyy erityisesti vallankäytön tavoissa. Vaikka näennäisesti yhteiskuntamme on muuttunut transparentimmaksi, se on samalla muuttunut hallitsemisen kielessä yhä orwellilaisemmaksi.

Mies käyttää valtaansa paljastamalla miekkansa. Eino Leinon sanoin miekka voi ”tehdä totta”, joten se myös asettaa vastapuolen epäämättömien tosiasioiden eteen. Mies usein vieläpä rehentelee siitä, mitä haluaa. Hän paljastaa avoimesti tarkoitusperänsä ja asettaa siten muut epäämättömien tosiasioiden eteen, haastaa maailman ympärillään. Miehiseen kulttuuriin kuuluvat kunnian ja suoraselkäisyyden arvostaminen, jotka ovat nykyisin katoamassa suomalaisesta kulttuurista.

Nainen toimii juuri päinvastoin: hänet on opetettu häpeämään sitä, mitä todellisuudessa haluaa. Tähän hänet ovat opettaneet nimenomaan ne tyttöjä vihaavat naiset. Nainen salaa tarkoitusperänsä, manipuloi ja naamioi halunsa yleisiksi syiksi ja yhteisiksi pelisäännöiksi, joiden tarkoituksena on kahlita miestä ja torjua muiden naisten kilpailua.

Yhteiskunnan naisistuminen ja miesviha saattavat johtua siitä, että resursseja yhä kontrolloivat vanhat miehet ovat muuttuneet akkamaisiksi: he käyttävät naisia välikappaleinaan tyttöjen ja poikien kahlitsemiseksi ja holhoamiseksi. Vanhat miehet siis hallitsevat yhä ja omistavat resurssit, mutta pelisäännöt ovat enenevässä määrin keski-ikäistyvien naisten muotoilemia. Ne perustuvat naisten vallankäytön logiikkaan.

On huomattava, että vaikka nykysuomalainen yhteiskunta toimii nimenomaan 35-50-vuotiaiden naisten ehdoilla, nämä samat naiset voivat erittäin pahoin. Tämä johtuu siitä, että naiset ovat langenneet itse virittämäänsä ansaan: he salaavat ja kieltävät todelliset tarkoitusperänsä, teeskentelevät haluavansa muuta kuin mitä todellisuudessa haluavat, ja kun saavat teeskentelemänsä, ovat onnettomia. Käsittämättömän suuri osa vastaan tulevista kolmekymppisistä suomalaisnaisista on jonkinasteisesti mielenterveysongelmaisia, samanlaisella skitsoidilla tavalla kuin saudimiehet. Voiko tämä johtua siitä, että koko yhteiskunta on sairas alussa kuvailemallani tavalla?

Feministisosialistinen hegemoninen diskurssi vaahtoaa yhä siitä, että pahoinvoinnin taustalla ovat miesvalta, kapitalismi ja liiallinen vapaus, vaikka todellisuudessa tämä on itsepetosta ja pahoinvoinnin syyt ovat tasan päinvastaisia. Miehistä on nyljetty ja painostettu pois miehekkyys; se on kielletty. Kunnia ja suoraselkäisyys on demonisoitu. Valkoiset valheet, hetkellistä sosiaalista samettia luova smalltalk, orwellilainen uuskieli ja kaikkinainen subjektiivisuus ovat nousseet hyveiksi.

Tulos ei kuitenkaan ole ollut naisten hyvän olon lisääntyminen, vaan ennennäkemätön piehtarointi pahassa olossa, ailahtelu masokististen fantasioiden ja riutuvan marttyyriuden suossa. Naiset pelkäävät hylkäämistä niin paljon, että itsepetoksessaan hylkäävät kaikki miehet jo ennen kuin nämä ehtisivät hylkäämään heitä. Kun miehiltä on kielletty mieheys, siinä sivussa on tullut kielletyksi myös naiseus naisilta. Nujertaessaan pojista tohvelisankareita naiset ovat samalla tehneet hurmaavista tytöistä pahoja äitipuolia.

Mies voi purkaa pahaa oloaan työhön, yhteiskunnalliseen elämään, urheiluun ja sotakentille (kuvaannollisille tai todellisille), mutta naisen biologia rankaisee tällaisesta. Nainen elää naiseudettomassa itsepetoksessa ja purkaa pahaa oloaan pahansuopiin puheisiin, lääkkeisiin, juoruiluun, tuhlailuun ja yleiseen purnaukseen. Nykyaikainen suomalainen keskustelukulttuuri muodostuu jo pelottavassa määrin ennenaikaisesti ukkoutuneiden kastroitujen miesten ja kaunaisten hylkäämispelkoisten naisten purnauksesta, jossa tärkeintä on peittää todelliset tarkoitusperät ja väittää mustaa valkoiseksi.

Feministinen sosialismi on ehkä tulossa tiensä päähän; itsepetoksellisen mahdottomuutensa kuilun reunalle. Oikos on hävittänyt poliksen. Pian ei ole enää miehiä, jotka puolustaisivat oikosta poliksen taistelukentillä tai kantaisivat kotiin ulkopuolelta hankittua leipää. Jaettava loppuu. Kyökissä käy pian itku ja hammasten kiristys. Edessä on vihaisten nuortenmiesten aika. Sellaisina aikoina uskotaan taas, että kun sanat eivät enää tarkoita totta, niin miekka ”tekee totta”.

Tunnelmaan sopii Eino Leinon runo:

Tuli linnahan köyhä sotamies.
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”Hei heitukka, kustapa kulkee ties?”
”Minä maailman matkoja astun.”

”Ja jos olet suora sotamies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”niin tännekin loppua voi sinun ties.”
”Sama mulle, mut palkan ma tahdon.”

”On oikein, palkkansa saa sotamies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”kuus riksiä vuodessa riittää kenties?”
”Ei, herrani, enempi ma vaadin.”

”Mitä hulluja? Hallitse järkesi mies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”mut varro, saat seitsemänkin kukaties,
jos miekkasi totta voi tehdä.”

”En myö minä miekkaani, hovimies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”riikin rikseihin, se on jumal’ ties
itse Hiidessä kuuraeltu.”

”Mut kuninkaan tyttären jos kukaties…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”saan palkaksein, olen kuninkaan mies.”
”Huuti, tolvana, matkaasi marssi!”

Ja ryntäsi päälle vihamies…
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
Kas, silloinpa sankari saapui.

Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies…
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
sota päättyi, maa oli vapaa.

”Ja saanko mä palkkani nyt kukaties?”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”Olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies.”
Verijälkiä kannukset jätti.

”On oikein, palkkansa saa sotamies.”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Näin lausui kuningas. ”Mut kukaties
jätät sitten sa maani ja minut.”

”Siis myö mulle miekkasi sotamies.”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies,
mut vastasi sankari suuri:

”Ja vaikka mä vaan olen sotamies…”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”niin myö minä miekkaani en jumal’ ties
itse kuninkaan tyttärihinkään.”

”Mun onneni olla on sotamies.”
Kunigunda, aah, Kunigunda!
”Sama, luulenpa, tahto on miekkani myös;
se on Hiidessä kuuraeltu.”