Arabiliiton kevät

Taas pari viikkoa on vierähtänyt. Presidentinvaalien ensimmäinen kierros meni, ja Niinistön haastajaksi toiselle kierrokselle tuli kuin tulikin Haavisto. Väyrynen ja Soini neutraloivat toinen toisensa - jos jompikumpi olisi jättäytynyt kisasta ajoissa, Niinistön haastajaksi olisi noussut toinen heistä ja toisen kierroksen peli käyty olennaisesti erilaisilla sävyillä. Nyt olen ilahtuneena havainnut, että viimeinkin vaaliväittelyissä puhutaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

Olen jo äänestänyt toistamiseen Niinistöä. Tämä ei johdu siitä, että pitäisin Niinistöä täydellisenä tai että pitäisin Haavistoa huonona, mutta kyllä, pidän Niinistöä sopivampana Suomen tasavallan presidentin tehtävään kuin Haavistoa, joka voisi sopia paremmin vaikka ulkoministerin tehtävään. Presidentin valtaoikeudet keskittyvät ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä nimitysrumbaan. Molemmissa asioissa olen iloinen tulevasta muutoksesta riippumatta siitä kumpi ehdokkaista voittaa toisen kierroksen, sillä parannusta nykyiseen poliittiseen kulttuuriin lienee joka tapauksessa luvassa.

Olin kolmen päivän reissulla Istanbulissa, jossa tapasin vanhoja tuttujani lähinnä Syyrian tilanteen merkeissä. Olin saanut suorat lennot Helsingistä Istanbuliin ja samaan pakettiin vielä edullisesti hyvän hotellin Sirkecistä aivan vanhankaupungin kupeesta. Vietin Habibin kanssa yhden pitkän illan ja yön Istiklalin ravintoloissa ja lopulta aamuyöstä vahingossa löytämässämme boheemibaarissa, jossa oli jordanialainen baarimies ja puhuttiin Lähi-idän politiikkaa.

Istanbulin jälkeen menin Tukholmaan, jossa puitiin lähinnä Afrikan sarvea. Sielläkin Turkki on nostanut profiiliaan huomattavasti, avaten Mogadishuun niin suurlähetystön, kehitysyhteistyötoimiston kuin firmojenkin investointeja, ja käyttäen Somalian avustamiseen satoja miljoonia euroja. Toisin kuin eurooppalaiset, jotka kuluttavat rahansa lähinnä kallispalkkaisten länsimaalaisten puuhailuun Nairobissa sekä ilmaisen rahan jakamiseen parempiosaisille somaleille, turkkilaiset ovat käärineet hihansa ja ajelevat ilman aseistettuja vartijoita pitkin Somalian syrjäseutuja.

Kaikki tapaamamme somalit kertoivat meille arvostavansa turkkilaisten touhuja enemmän kuin Nairobin rahasirkusta. Muutamat toivoivat jopa Turkin lähettävän Somaliaan joukkoja, koska paikalliset eivät lainkaan luota etiopialaisiin, kenialaisiin ja ugandalaisiin "miehittäjiin", joiden kerrotaan ryöstelevän, raiskaavan ja öykkäröivän.

Arabikevät tuntuu vakuuttaneen Turkin siitä, että sen on oltava oikealla puolella historiaa. Mikä vielä parempaa, sama mieliala tuntuu vallitsevan myös useimpien arabimaiden johdoissa. Ensimmäistä kertaa historiansa aikana Arabiliitosta on tullut oikeasti relevantti alueellinen järjestö, jolla on aktiivinen rooli arabimaailman politiikan ja turvallisuuden suhteen. Alkutekijöissä oleva ja hapuilevan varovainen vielä, mutta nyt viimein oleellinen.

Ensimmäiseksi tämä nähtiin Libyan kohdalla, jossa Arabiliiton pyyntö saada Libyaan kansainvälinen interventio ratkaisi pelin Libyan opposition ja kansan hyväksi Qaddafin julmaa diktatuuria vastaan. Syyria ja Algeria nikottelivat, mutta jäivät yksin. Vaikka Libyan vapauttivatkin ensisijaisesti libyalaiset, se ei olisi ollut mahdollista ilman Naton sotilaallista tukea ja Qaddafin raskaan aseylivoiman möyhentämistä.

Seuraavaksi Jemenin kohdalla Arabiliitto loi ratkaisuehdotuksen, jossa presidentti Saleh painostettiin luovuttamaan valtansa varapresidentille ja aloittamaan poliittinen neuvotteluprosessi. Arabiliiton päätökselle saatiin YK:n siunaus. Syyrian kohdalla yritetään nyt samaa ja Arabiliitto alkaa olla lopullisesti kypsynyt Assadin verilöylyyn omaa kansaansa vastaan.

Arabiliiton poliittinen yhtenäisyys oli vuosikymmenten ajan fiktio, jonka ainoaksi sisällöksi jäi vastustaa kaikkea status quon muuttamista sekä esittää verbaalisesti mahtipontisia mutta sisällöllisesti tyhjiä julistuksia Palestiinasta, ilman että mitään todellisuudessa tehtiin palestiinalaisten hyväksi. Tilanne alkoi muuttua monien arabimaiden uudistumisen myötä 1990-luvulla, kunnes lopulta 2000-luvulla ja Saddamin syrjäyttämisen jälkeen Arabiliitosta olisi voinutkin alkaa tulla EU:n kaltainen relevantti yhteisö, elleivät Qaddafin Libya ja Assadin Syyria olisi olleet tiellä.

Qaddafin Libya on nyt kukistettu ja Assadin Syyria horjuu. Syyria on viimeinen Iranin valtiollinen liittolainen arabimaailmassa. Sen muut liittolaiset, Hizbullah, Hamas, Mahdiarmeija jne. ovat vain aseellisia taisteluryhmiä, joiden voima kumpuaa Iranin ja Syyrian toimittamasta aseistuksesta ja erikoisoperationaalisesta tuesta. Jos Assadin hallinto Syyriassa kaatuu, Iran menettää otteensa arabimaailmasta, millä on dramaattisen myönteisiä vaikutuksia koko alueen geopolitiikkaan. Algeria on jo löytänyt pragmaattisen lähestymistavan. Se on joutunut avaamaan ovet monipuoluejärjestelmälle ja luopunut Assadin puolustamisesta Arabiliitossa. Irakin ja Libanonin sisäiset olot rauhoittuisivat huomattavasti jos Iranin ja Syyrian liittolaiset menettävät ulkomaisen selkänojansa.

Koska myös Kiina suhtautuu tilanteeseen ensisijaisesti taloudellisista näkökohdista käsin, ovat Iran ja Venäjä nyt jäämässä yksin Syyrian diktatuurin ja Lähi-idän autoritäärisen status quon puolustajiksi sekä arabikevään vihollisiksi. Ne pyrkivät epätoivoisesti siirtämään peliä Syyriasta johonkin muualle ja ryhtynevät sitä tarkoitusta varten vielä yllättäviinkin vetoihin, kuten provokaatioihin tai terrori-iskuihin. Myös umpikujassa olevaa Palestiinaa yritetään tuputtaa esteeksi Syyrian muutoksen tielle.

Jos arabikeväästä alkanut kehitys johtaa siihen, että Arabiliitosta tulee merkittävä alueellinen toimija, alueen valtioiden poliittinen ja taloudellinen integraatio voisi hyvinkin ottaa mallia EU:sta. Tämä voisi myös tuoda aivan uudenlaista vakautta ja pariteettia Välimeren alueelle. Arabimaiden ulkopuolisista merkittävistä valtioista alueella Turkki suhtautuisi tällaiseen todennäköisesti myönteisesti, Israel ja Iran taas kielteisesti.

Asia voisi kuitenkin merkittävästi muuttua jos Iranissa oppositio onnistuisi kumoamaan islamistiregiimin vallasta. Iran on 76 miljoonan asukasluvultaan samaa kokoluokkaa kuin Turkki ja Egypti. Sillä on nuorekas, kulttuurisesti itsetietoinen ja varsin hyvin koulutettu väestö, sekä valtava historiallinen ja kulttuurinen potentiaali yhtenä Euraasian perinteisistä suurvalloista. Esteenä Iranin kehityksen tiellä onkin lähinnä vuodesta 1979 vallassa ollut islamistinen hallinto, joka on erittäin epäsuosittu varsinkin nuoren koulutetun kaupunkiväestön keskuudessa.

Myös Israel on kysymysmerkki. Jo jonkin aikaa jatkunut fanaattisuuteen taipuvainen oikeistosuuntaus on käytännössä tuhonnut Israelin välit entiseen läheisimpään alueelliseen liittolaiseensa Turkkiin, menettänyt ainakin toistaiseksi pelin Egyptissä ja kovaa vauhtia vieraannuttamassa myös Jordanian. Se on keskittynyt sumeilemattoman islamofobisen, arabimaiden ja Turkin vastaisen propagandan levittämiseen Euroopassa ja Amerikassa, sen sijaan että olisi pyrkinyt yhteenkään olemassaoloaan ympäröiville kansoille perustelevaan sydänten ja mielten kampanjaan.

Se on värvännyt väärän lipun taktiikalla terroristeja - kommunistista PKK:ta ja sunni-islamistista Jundullahia myöten - johtaen kasvavaan ärtymykseen myös Yhdysvalloissa, jonka tuesta Israel on syvästi riippuvainen. Se on jatkanut palestiinalaispolitiikassaan maan ja kredibiliteetin ryöstämistä Fatahilta, kun taas Hamasia on epäsuorasti oikeastaan autettu mm. Gazan saarron ja syyrialaismyönteisen geopolitiikan avulla. Näillä näkymin Israelin aluepolitiikka jatkaa kyynistä hajottamisen ja hallitsemisen strategiaa, kylväen epävakautta pikemminkin kuin vakautta. On vaikea nähdä kuinka se palvelisi juutalaisvaltion tulevaisuutta muuttuvassa ja kehittyvässä Lähi-idässä.

Maailmanennusteita 2012

Lupailin edellisessä kirjoituksessa, että palaisin vielä ennustuksiin maailmanpolitiikan suhteen. Nyt on hyvä aika tehdä niin, sillä kävin suorittamassa kansalaisvelvollisuuteni ja äänestämässä ehdokastani Sauli Niinistöä presidentiksi. Uskon pääseväni äänestämään häntä vielä toistamiseen. Sen sijaan minusta alkaa tuntua, että hänen todennäköinen toisen kierroksen vastaehdokkaansa Väyrynen on ulkoavaruudesta ihmisruumiiseen siirtynyt reptiliaani. Liskot tuijottavat tietyllä tavalla ja osaavat luoda nahkansa. On myös mahdollista, että Keskustalla on jossain Lapissa jalasmökiksi naamioitu salainen laboratorio, jossa epäonnistuneiden kekkoskokeiden jälkeen on onnistuttu kloonaamaan väyrysiä tulevillekin sukupolville.

Tämä vuosi tulee olemaan mielenkiintoinen, suurten mahdollisuuksien ja uhkien vuosi. Suurvaltapolitiikassa tulee tapahtumaan paljon ainakin Yhdysvalloissa, Venäjällä, Lähi-idässä, Etelä-Aasiassa ja ehkä myös Kiinan ympärillä Tyynenmeren-Aasiassa.

Yhdysvaltain presidentinvaalit lähestyvät ja paraikaa republikaanien taisto Obaman haastajasta sakenee, kun osa ehdokkaista jo pudottautuu pois. Massachusettsin konservatiivinen kuvernööri Mitt Romney on voittanut Iowan ja New Hampshiren esivaalit. Hänen pääsemisensä presidentiksi asti olisi amerikkalaisenkin uskonnollisen suvaitsevaisuuden mittapuulla merkittävä tapahtuma, sillä Romney on mormoni ja siten monen fundamentalistikristityn mielestä kerettiläinen. Hänen niskaansa hönkii libertaristinen pasifisti Ron Paul, joka edustaisi hyvin suurta muutosta jo läpi sodanjälkeisen ajan valtiota ja suurvalta-asemaa paisuttaneisiin presidentteihin.

Sitä luulisi, että juuri nyt elettäisiin aikaa, jolloin Paulin kaltaisella periaatteiden miehellä voisi olla mahdollisuuksia, kun talous pitkästä aikaa on ihmisten mielissä paljon keskeisemmällä sijalla kuin terroristit, armeija tai Israel. On eri asia kuinka hänen edustamansa isolationismi käytännössä vaikuttaisi Yhdysvaltain suurvalta-asemaan, koska Yhdysvalloista on yhä paljon kiinni vapaan maailman puolustamisessa. Eurooppa, Japani, Etelä-Korea ja muut sekalaiset vapaan maailman maat ovat nyt jos mahdollista vieläkin vähemmän valmiita vapauden ja demokratian puolustamiseen kuin aiempina aikoina. Yhdysvaltain yleinen vetäytyminen siis pelaa helposti ainoastaan Venäjän, Kiinan ja Iranin pusseihin. Paulin lisäksi Romneyn perässä on myös täysin päinvastainen tapaus, katolinen kristilliskonservatiivi Rick Santorum, jonka mielestä palestiinalaisalueet kuuluvat Israeliin.

Venäjällä kansalaiset ovat heränneet ja olleet kaduilla valkoisine nauhoineen. Venäjälle kuitenkaan tuskin tulee kovin helposti arabikevättä, koska kaikki valta on Putinin ja entisen KGB:n sekä heidän suosikkioligarkkiensa rakentamassa vallan vertikaalissa, joka muistuttaa tsaarinaikoja tai ehkä Mussolinin korporatismia. Suomessa toimivista eturivin Venäjän-tutkijoista Arto Luukkanen on ennustanut järjestelmän muutosta, kun taas Arkadi Mošes on sitä mieltä, että Putin valitaan vaikka väkisin vielä kahdeksitoista vuodeksi eteenpäin johtajaksi. Luukkaselle pisteet myös siitä, että hän lähes ainoana asiantuntijana nosti presidentinvaalien keskusteluun sen asian, joka Suomen presidentin aseman ja valtaoikeuksien kannalta on hänen keskeisin haasteensa: Venäjän-suhteet. Lipposen koneiston primitiivireaktio Luukkasen asialliseen puheenvuoroon kertoi kalikan kalahtaneen, ja taisi paitsi osua myös upota, sillä Lipposen kannatuskäyrä putosi kuin lehmän häntä.

Sekä Luukkanen että Mošes ovat kuitenkin sitä mieltä, että džinni on tullut ulos pullosta eikä sitä ihan helpolla saa sinne takaisin, vaikka salainen poliisi hallitsisi kaikkia valtion instituutioita, suuryrityksiä ja mediaa. Kansalaiset ovat uhmanneet pelkoaan ja apatiaansa, ja nimenomaan ne venäläisistä parhaimmat, rohkeimmat, koulutetuimmat ja aktiivisimmat. Jos Putin päätyy vyöryttämään tankit kaduille ja heittää kansakuntansa parhaat vankiloihin, katoaa keskeisin tietotaito nopeasti ulkomaille ja Venäjä taantuu pelkäksi öljyn ja kaasun hinnalla porskuttavaksi kehitysmaaksi.

Arabikevät ei ole edelleenkään päättynyt, vaan jatkuu kaduilla sekä Syyriassa että Jemenissä. Marokossa ja Tunisiassa uudistukset näyttävät vakiintuvan kohti tasapainoista demokratiaa, vaikka kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei tietenkään vielä voi tehdä Tunisiastakaan. Algeriassa vallankumous ei jostain syystä ole ottanut tuulta alleen, vaikka maa on pian jäämässä Pohjois-Afrikan viimeiseksi yksipuoluediktatuuriksi. Libya on toipunut humanitäärisestä kriisistä mutta poliittinen kriisi on vasta alkamassa, kun uusi järjestelmä rakennetaan aivan puhtaalle pöydälle.

Toisin on Egyptissä, jossa kaikki vanhat valtarakenteet syrjäytettyä Mubarakia ja hänen välittömintä lähipiiriään lukuun ottamatta takertuvat kynsin hampain valtaan ja pieksevät kaduilla urheasti mieltään osoittavia äänestysiän alle jääviä teinejä, samalla kun äänestäjien masinointiin kenttäverkostollaan pystyvä Muslimiveljeskunta hieroo käsiään. Toisaalta islamistit ovat hajoamassa riitaisiin leireihin, kun salafilaiset saivat yllättävän suuren äänisaaliin ja Muslimiveljeskunnassa on hyvinkin eriäviä näkemyksiä politiikan tekemisen keinoista, suhteista sotilashallintoon ja sellaisista pikku asioista kuin ulkopolitiikka.

Näillä näkymin siis Pohjois-Afrikka on uusiutunut. Lähi-itä sen sijaan on yhä jämähtänyt, ja siinä tilassa todennäköisesti pysyykin kunnes Assadin diktatuuri Syyriassa kaatuu. Se tukeutuu Iraniin ja Venäjään, jotka puolestaan uskovat, ettei länsimailla ole rahkeita sen enempää kuin haluakaan puuttua Syyrian tilanteeseen siinä määrin, että voisi kallistaa vaa’an opposition hyväksi. Syyrian oppositio jakautuu osapuilleen kuuteen kuppikuntaan: kahteen eri neuvostoon, entisiin ba’athisteihin, vapaiden sotilaiden liikkeeseen, kurdeihin ja kaduilla mieltään osoittavaan epäpoliittiseen nuorisoon, jota ulkomaailmassa edustaa virtuaalinen eskadroona nettiaktivisteja, transfyysisiä avattaria ja peilitalon jatkuvassa liikkeessä olevia spontaaneja verkostoja, jotka liukenevat eetteriin kuin vesi salaisen poliisin ja sen soluttautujien kourista.

Maanpaossa pitkään olleiden vanhempien sukupolvien aktivistit ovat nuorten silmissä pyrkyreitä, joita kiinnostavat diplomaattinen pönötys, länsimaiset rahahanat ja tulevan hallinnon suojavirkojen jakeleminen etukäteen. Lisäksi heihin ei täysin luoteta. Jokainen yli 25-vuotias on voinut kompromettoitua yhteyksistä entisiin ja nykyisiin ba’athisteihin, salaiseen poliisiin, ulkomaisiin tiedustelupalveluihin ja korruptoituneisiin liikemiehiin, koska niin diktatuuri toimii, että kukaan ei pärjää ilman että käyttää jossain vaiheessa korruptiosuhteita. Kun niitä kerran joutuu käyttämään esimerkiksi jonkin byrokraattisen luvan saamiseksi tai sukulaisen pelastamiseksi kidutussellistä, tulee helposti antaneeksi Mordorin kätyreille ruuveja myöhempään kiristykseen. Siksi moni syyrialainen esiintyy ulkomailla vähintään hieman toisella nimellä kuin kotimaassa.

Monet ovat hämmästelleet sitä, miksi Iran uhoaa uhoamistaan, ikään kuin se tahallisesti yrittäisi provosoida Israelia ja Yhdysvaltoja sotilaalliseen interventioon. Luulen, että sitä se juuri yrittääkin. Ahmadinejadin hallinto on omassa maassaan erittäin epäsuosittu ja Syyrian hallinnon kukistuminen kansannousussa herpaannuttaisi Sarumanin otteen lopuistakin arabiliittolaisistaan, lähinnä Libanonissa (Hizbullah), Palestiinassa (Hamas), Irakissa (šiialaiset islamistit) ja myös Egyptin ja Jordanian Muslimiveljeskuntien syyrialaismielisillä laidoilla. Kärmekieli sihisee ja sähisee nyt siksi, että Saruman tarvitsee epätoivoisesti pientä ja maailmalla epäsuosittua länsimaista interventiota, joka ei kuitenkaan riittäisi islamistihallinnon kumoamiseen.

Ydinaseen valmistumisella ja pienellä mutta huonosti toimivalla interventiolla olisi jotakuinkin samat vaikutukset: Iranin hallinto siirtyisi Venäjän takuiden alle, länsimaat joutuisivat vetäytymään laajalti Lähi-idästä Pakistaniin ulottuvalla vyöhykkeellä, vihreä vallankumous tuhottaisiin ja arabikevät pysäytettäisiin. Venäjän ja Kiinan asema vahvistuisi samoin kuin niiden liittolaisena toimivan Iranin nykyhallinnon. Juuri tähän nämä pelurit todennäköisesti tällä hetkellä tähtäävät, laskien, että Israelin ja Yhdysvaltain rahkeet ja poliittinen tahto eivät riittäisi kyllin koviin toimiin Irania vastaan. Samalla peli pyritään siirtämään Syyriasta, jossa se on käynyt Mordorin ja Sarumanin kannalta vaaralliseksi, Persianlahdelle ja Pakistaniin, joissa voidaan uhata suoraan länsimaiden elintärkeitä energia- ja turvallisuusintressejä.

Ennustan siis että Iranin aggressiivisuus tulee herättämään paljon huolta ja huomiota vähintäänkin koko sen ajan kun Yhdysvaltoja hallitsevat presidentinvaalikampanja sekä maailmanlaajuinen vetäytymisvimma. Iran pyrkii ekspansioon juuri nyt, koska se itse asiassa on heikompi kuin pitkiin aikoihin. Arabikevään jatkeeksi vihreä vallankumous olisi voinut onnistuakin, joten imperiumin vastaisku pyrkii hinnalla millä hyvänsä pysäyttämään arabikevään. Venäjän valkonauhaliike on tässä mielessä avainasemassa, koska mikäli Venäjä joutuukin keskittymään sisäisiin asioihinsa, Iranille jää jäljelle härski ja aggressiivinen bluffi – ja suunnaton riskinotto. On todettava, että maa on toistuvasti sellaiseen ryhtynyt ja siitä hyvin pienin kolhuin selvinnyt.

Pakistanin vajoaminen kaaokseen voi tänä vuonna olla merkittävämpi uhka kuin kaikkina niinä aiempina vuosina, joina sitä on manattu kuin sutta Aisopoksen sadussa. Yhdysvallat on Irakin jälkeen vetäytymässä myös Afganistanista eikä Talibanin sotilaalliseen murskaamiseen enää pyritä. Tämä merkitsee tappiota niille voimille Pakistanissa, jotka ovat argumentoineet Talibanin olevan rasite ja suurempi uhka kuin maan perinteiset geopoliittiset viholliset Intiassa, Iranissa ja Afganistanissa, jotka nyt koordinoivat toimintaansa Pakistania vastaan yhä avoimemmin.

Obaman hallinto on ulkoministerinsä johdolla jatkanut tämän aviomiehen presidenttikauden melko yksisilmäistä politiikkaa Etelä-Aasiassa, mikä on johtanut mittaviin tappioihin ja vetäytymiseen Pakistanissa. Pakistan tulee tukeutumaan saarrettuna yhä enemmän viimeiseen liittolaiseensa, Kiinaan. Tämä saattaa toisaalta lisätä geopoliittisia jännitteitä Kiinan ja Venäjän välille. Ei kuitenkaan niin paljon että ne luopuisivat pitämästä länsimaita ja demokraattisia vallankumouksia ensisijaisesti torjuttavina vihollisinaan. Molotovin-Ribbentropin yhteisymmärrys murtuu vasta kun välistä loppuu jaettava.

Yhdysvallat joutuu yhä enemmän myös sen tosiasian eteen, että vasemmistodiktatuurien määrä Latinalaisessa Amerikassa on sen kuin lisääntynyt, kun taas kaaos lisääntynyt Meksikossa ja nyt uudelleen Kolumbiassakin. Iran ja Kiina vahvistavat asemiaan Venezuelan ystävällisellä myötävaikutuksella. Tämä ilmansuunta tulee sitomaan Yhdysvaltojen huomiota pois Euraasiasta.

Eurooppa elää taantumisen aikaa. Luulen, että tämä vuosi tulee näyttäytymään melko ankeana ja stagnaattisena Euroopan maiden näkökulmasta. Venäjän tummat varjot taivaalla tihenevät samalla kun Euroopan maat painivat velkakierteissään ja kyvyttömyydessään uudistua. Kun lopulta on pakko kajota julkiseen tuhlaamiseen, kansa tulee olemaan kaduilla ja kadut liekeissä, eikä vain Kreikassa. Eurooppalaiset äänestäjät halveksivat demokratiaa yhä avoimemmin, fasismi ja kenties muutkin jo kuolleiksi luullut totalitarismin pedot nousevat ja parantavat kuolinhaavansa. Unkarin poliittinen elämä alkaa jo olla pelottavaa menoa eikä siitä olla kuin parin jytkyn päässä monissa muissa maissa.

Uskon kuitenkin läntisen maailman, Amerikan ja Euroopan, uusiutumiskykyyn ja niiden yhteiskunnalliseen voimaan. Kuilun reunalla nössökin yleensä ryhdistäytyy ja uusia kirkasotsaisia sukupolvia nousee kaikkialla, ilman menneiden saavutettujen etujen liiallista painolastia. Kaikki nöböt säntäilevät ensin sinne tänne vähän päämäärättömän näköisesti, mutta tosipaikan tullen toimivat sittenkin oikeansuuntaisesti, koska heillä, heidän lapsillaan ja lapsenlapsillaan on tulevaisuus, josta pitää kantaa huolta. Jos pahuus kerran voittaakin, mikään yö ei jatku ikuisesti, vaan koittaa jälleen aamu, jona lapset kaatavat heidän patsaansa, polttavat heidän lippunsa ja nauravat heidän iskulauseilleen. Ja niin historia ei koskaan pääty.

Uuden vuoden ennustukset

Vilkaisin vuosi sitten 10. tammikuuta 2011 kirjoittamaani blogikirjoitusta, joka oli pahaenteisesti otsikoitu Lopun ajat. Toisin kuin edellisvuosina, en näemmä ollutkaan esittänyt siinä pitkälle meneviä ennusteita maailmanpolitiikan suhteen. Sen sijaan haarukoin siitä kaksi Suomen yhteiskuntaa koskevaa ennustetta, jotka esitin edellisvuoden osalle.

Ensinnäkin, ennakoin persujen jytkyn oikein, samoin kuin sen vaikutuksen Suomea pitkään hallinneiden kolmen puolueen triumviraattiin. Verrattuna ennusteisiini Kokoomus ja SDP menettivät kuitenkin asemiaan persuille vähemmän kuin olin epäillyt, ja vastaavasti Keskustan tappio oli musertavampi kuin olin osannut odottaa. Näin ollen persujen jytky valui sikäli hukkaan, että he jättäytyivät populistisesti oppositioon vastuuta välttelemään ja keskittyivät sittemmin mölinään ja meuhkaamiseen.

Aiempien vuosien tavoin maalailin myös uhkakuvia yhteiskunnallisen polarisaation syvenemisestä ja taustalla kohoavasta pimeästä fasismin varjosta. Vuotta myöhemmin pelkään pahoin olleeni oikeassa. Kirjoitin vuosi sitten seuraavaa:

Muu poliittinen tilanne tuntuu menevän kohti polarisaatiota, jossa laiva keikkuu ulapalla Skyllan ja Kharybdiksen ammottavien kitojen välissä. … Yhteistä suvaitsevaistolle ja suvaitsemattomille on, että he yrittävät kilvan tuhota avoimen yhteiskunnan perusteita. He uskovat yhteen ja ainoaan totuuteen – omaansa – ja haluavat vaientaa muut. Keinot ovat lukemattomat: sensuuri, holhous, rasismi, liioitellut turvatoimet ja yleinen hysteria.

Vuosi sitten kiinnitin paljon huomiota rasismin ja islamofobian jyrkkään nousuun Suomessa, jonka havaitsin palatessani vuonna 2008 vuosikausien ulkomailla asumisen jälkeen Suomeen. Ongelma tuntuu vain lisääntyneen jytkyn jälkeen, kun roskaväki on saanut itsetunnolleen kohotusta ja alkanut uskoa, että Soinista tulee presidentti, Suomesta persujen yksipuoluevaltio ja sitten aletaan muiluttaa suviksia, mokuttajia ja kukkiksia sekä tietysti karkotetaan vääränväriset ja vääräuskoiset ulkomaalaiset, kriminalisoidaan islam, julistetaan kaikki afrikkalaiset raiskaajiksi, kielletään ruotsin kielen julkinen puhuminen ja kärrätään vihreät ja mystinen ”eliitti” Ahvenanmaalle. Kyllä kansa tietää. Tätä varmaa tietoaan ”kansa” on sitten pitkin viime vuotta örissyt kaduilla, kaupoissa, raitiovaunuissa ja kapakoissa, internetistä puhumattakaan. Hommafoorumin oksennukset tukkivat kaikki kansan mielipideviemärit sanomalehtien nettisivujen kommenttiosioista keskustelufoorumeihin.

Tapaus Anders Breivik osoitti heinäkuussa kouriintuntuvasti, kuinka pelot islamofobisen liikkeen väkivaltaistumisesta eivät olleet aiheetonta paranoiaa, vaan totisinta totta. Tapaus on saanut pienimuotoisempaa jatkoa pitkin Eurooppaa, Venäjää ja Yhdysvaltoja; kaikkialla on raportoitu hyökkäyksiä ja järjettömiä ilkivallantekoja, jotka suuntautuvat muslimeja ja maahanmuuttajia vastaan. Saksassa paljastui vuosikausia jatkunut rasistisesti ja islamofobisesti motivoitu sarjamurha, jonka takana oli uusnatsistinen salaliitto. Viime kuussa Firenzessä puolestaan Breivikin aatetoveri, salaliittoteoreetikko Gianluca Casseri avasi tulen länsiafrikkalaisia muslimeja vastaan ja surmasi kaksi senegalilaista.

Kiinnitin vuosi sitten huomiota myös toiselta taholta tulevaan uhkaan eli niihin, jotka ovat käyttäneet rasistista vihanlietsontaa keppihevosenaan edistääkseen netin sensurointia ja valvontaa, kieltääkseen yksityisen aseenomistuksen ja vaatien lisää sääntelyä, valvontaa ja hierarkkisuutta kaikille aloille. Kaikki tällainen murentaa sen avoimen yhteiskunnan perustuksia, joista myös suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus kumpuavat. Suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus eivät nimittäin koskaan voi kukoistaa muunlaisessa kuin vapaassa yhteiskunnassa, jossa perusarvoihin kuuluu se, että toiset ihmiset jätetään rauhaan ja heidän annetaan elää, vaikka he olisivat erivärisiä, eriuskoisia tai eri mieltä politiikasta.

Alkuvuotta 2012 tulevat hallitsemaan presidentinvaalit ja seuraavaksi ovat vuorossa kunnallisvaalit. Minun ennusteeni presidentinvaaleihin on se, että tulee kaksi kierrosta, ja riippuu ensimmäisen kierroksen tuloksesta, voittaako Niinistö odotetusti vai äänestääkö kansa hänen vastaehdokastaan. Käytännössä uskon, että vastaehdokkaista ainoastaan kaksi voisi kaataa Niinistön, ja he eivät onneksi välttämättä ole ensimmäisen kierroksen suosituimpia. Kyseessä ovat molemmat ”idän” ehdokkaat, Väyrynen ja Lipponen. Kun toisen kierroksen tilanne voi mennä yllättävänkin tiukaksi, en hämmästyisi, vaikka Venäjä yrittäisi tavalla tai toisella vaikuttaa presidentinvaalien tulokseen Väyrysen tai Lipposen hyväksi.

Toisaalta Soini ja toisaalta Haavisto olisivat mielenkiintoisia vastaehdokkaita Niinistölle. He olisivat selvästi vastaehdokkaita ”vanhalle” kolmen puolueen valtajärjestelmälle, mutta täysin eri lähtökohdista. Soini villitsee kyllä oman vankan kannattajakuntansa, mutta minun on vaikea uskoa, että se parhaimmillaankaan nousisi yli kolmannekseen kansakunnan äänistä. Se merkitsee, että Soinilla on yhä hyvät mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle, mutta tuskin mahdollisuuksia selättää Niinistö. Haavisto taas on vaalien yllättäjä, jossa on selvästi valtiomiesainesta, ja jonka mielelläni näkisin toisella kierroksella, mutta samoin kuin Soinin kohdalla, vaalimatematiikka ei todennäköisesti mahdollista hänen voittoaan, koska pois putoavien Soinin ja Väyrysen kannattajien on vaikea kuvitella äänestävän häntä.

Sen sijaan jos Väyrynen onnistuisi selättämään Soinin tai jos Lipponen onnistuisi kokoamaan taakseen kaikki vasemmistolaisittain motivoituneet äänestäjät ja nousemaan Soinin, Väyrysen ja Haaviston ohi jollain yllätystempulla, näillä kahdella olisi vaalimatematiikan vuoksi mahdollisuudet Niinistöä vastaan. Asia on nimittäin sillä lailla, että toinen kierros pelataan aivan eri säännöillä kuin ensimmäinen. Ensimmäisellä kierroksella ihmiset äänestävät suosikkiaan ehdokkaiden joukosta, toisella taas inhokkiaan vastaan. Näin ollen ratkaisevaa toisella kierroksella on se, kuka perii kenenkin pois pudonneen ehdokkaan äänet.

Jos Niinistöä vastassa olisi Soini, hän perisi Väyrysen äänet, osan Essayahin äänistä ja ehkä osan Lipposen äänistä, mutta on vaikea kuvitella hänen saavan Haaviston, Biaudet’n tai Arhinmäen ääniä. Jos taas Niinistöä vastassa olisi Väyrynen, hän perisi Soinin ja Arhinmäen äänet, osan Lipposen äänistä, mutta tuskin Haaviston tai Biaudet’n kannattajia. Jos vasemmisto yllättäisi nostamalla sittenkin Lipposen toiselle kierrokselle, hän saisi epäilemättä paljon omaa kannatustaan suuremman äänisaaliin kaikilta niiltä, jotka periaatteesta aina äänestävät vasemmistolaisempaa ehdokasta. Niinpä uskonkin, että Lipposella olisi parhaat mahdollisuudet Niinistön lyömiseen, sillä hän saisi laimennetulla niinistöläisyydellään ja suuremmalla änkyräisyydellään myös Soinin ja Väyrysen äänet, kun taas Soini tai Väyrynen ei saisi suurinta osaa Lipposen äänistä.

Jos Niinistöä vastaan olisi Haavisto, hän voisi kerätä laajalti nuorten, naisten ja pienpuolueiden kannattajien ääniä, mutta tosiasia on, että Suomen vaalit ratkaistaan eläkeläisten äänillä, ja nämä äänestäjät ovat erittäin konservatiivisia. En usko, että tämä äänestäjäkunta edelleenkään on kypsä kolmen suuren puolueen ulkopuolelta tulevalle presidentille. Haaviston, Biaudet’n ja Arhinmäen äänestäjien kannattaisikin tässä vaiheessa keskittää äänensä Haavistolle siinä toivossa, että tämä ohittaisi Soinin ja Väyrysen. Toisaalta Biaudet’n ja Essayahin äänestäjien kannattaisi ehkä keskittää äänensä Niinistölle siinä toivossa, että toista kierrosta ei tarvittaisi eikä siten otettaisi sitä riskiä, että presidentiksi sittenkin tulisi Väyrynen tai Soini.

Ennusteeni on, että Niinistö voittaa ensimmäisen kierroksen selvästi mutta tulee toinen kierros, ja sillä kierroksella Niinistö tulee olemaan helisemässä. Hän saattaa hyvin senkin voittaa, mutta erityisesti Lipponen tai Väyrynen tuottaisi toisella kierroksella erittäin vaarallisen vastuksen. Niinistön voitto tietäisi vastuullisempaa ja arvovaltaisempaa johtajuutta isänmaan politiikkaan. Hän olisi Suomen kansan kaipaama presidentillinen presidentti, ja keskittyisi myös epäilemättä presidentin tehtävien kannalta keskeisimpiin asioihin: asiantuntevan maltilliseen ulkopolitiikkaan ja isänmaalliseen arvojohtamiseen puoluepolitikoinnin yläpuolella. Muutos viimeiseen vuosikymmeneen olisi varmasti suurelle osalle kansaa tervetullut. Niinistön konservatiivisuutta eivät ohjaa populistinen öyhötys tai YYA-henkinen änkyröinti, vaan länsimainen arvokkuus ja porvariston hillitty charmi.

Tässä ajassa, jossa Eurooppa elää, Lipposen tai Väyrysen voitto sen sijaan merkitsisi erittäin vaarallista aikaa Suomen asemalle suvereenina valtiona, jonka taloudellinen selkäranka ei ainakaan vielä ole taittunut, vaikka vaarallisesti onkin taipunut. Soini presidenttinä voisi olla vielä vaarallisempi, mutten usko hänen mahdollisuuksiinsa voittaa toista kierrosta. Myöskään Haaviston voittoon en jaksa uskoa, vaikka hän voisi olla ainakin tämän kampanjan aikana nähdyn perusteella ihan kelpo presidentti. Väistämätön irvailu seksuaalisesta suuntautumisesta ei kompromettoi valtionpäämiestä hänen päätehtävissään yhtä paljon kuin toimiminen vieraan valtion etujen ajajana, edesvastuuton velanotto tai vaarallinen etääntyminen Suomen luonnollisesta länsimaisesta viiteryhmästä.

Kunnallisvaaleissa ennustan persujen menestyvän edelleen varsin hyvin, sillä oppositioon jättäytymisen on kompensoinut taitava mediapeli, jossa persut ovat saaneet kohtuuttomasti näkyvyyttä. Koska persut ajoittain muistuttavat enemmän uskonnollista kulttia kuin demokraattista poliittista puoluetta, he eivät näytä menettäneen kannattajiaan edustajiensa perseilyihin, vaan selittelijöitä on riittänyt, huonokin julkisuus on hyvää julkisuutta, ja jo valmiiksi persuja vastustaneiden ihmisten jyrkät reaktiot näyttävät päinvastoin lujittaneen persujen nurkkakuntaista defenssiä. Heidän vastapainokseen vihreät saattavat saada nostetta Haaviston tyylikkäästä kampanjasta, vaikkei tämä voittaisikaan. Myös Keskusta saattaa Väyrysen uusitun imagon myötä koota joukkojaan hajaannuksesta, ja heille kunnallisvaalien pitäisikin olla se todellinen koitos.

Mitä ulkomaiden asioihin tulee, lukijan kannattaa lukea ennusteeni vuodelle 2010, jossa keskityin Euroopan, arabimaiden, Turkin, Venäjän ja Iranin asioihin. Tarkoitukseni on kirjoittaa vielä erillinen ennuste maailmanpolitiikan suunnasta vuonna 2012.