Kirjat

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Vallankumouksen henki

Tunisian ja Libanonin väliset déjà vu -kokemukset sen kuin jatkuvat. Tunisiassa tuntuu olevan jokseenkin yhtä helppoa hankkia paljon uusia ystäviä monenlaisista piireistä kuin Libanonissa. Libanonissa pärjää millä tahansa kolmesta kielestä – arabiaksi, englanniksi tai ranskaksi – kun taas Tunisiassa pitäisi joko arabian tai ranskan olla vahva; hyvää englantia osaavia on harvassa ja he ovat pääasiallisesti turistialalla toimivia häsläreitä tai sitten teinejä, mikä kertoo siitä, että englannin asema on täälläkin nousussa koulujen ja internetin kautta.

Niin kauan kuin matkustin syyrialaisen kanssa, puhuttiin tietysti pääasiassa arabiaa, mutta nyt kun olen omillani, olen alkanut kompensoida heikon arabiani ja heikon ranskani yhdistämällä niistä kummallisen sekakielen, joka sujuu ajoittain varsin hyvin. Tunisiassa ja ehkä muissakin Maghrebin maissa sillä varmaankin pärjää varsin hyvin, ja ehkä myös joissain Pariisin ja Marseillen maahanmuuttajalähiöissä ja Itä-Beirutissa, mutta muualla maailmassa lauseeni olisivat käsittämättömiä. Hämmästyttävän hyvin tulen ymmärretyksi ja se, että ihmiset vastaavat täysin vakavalla naamalla, on selitettävissä ainoastaan sillä, että monet paikallisetkin puhuvat tämäntapaista sekakieltä.

Sunnuntaina tapasin sousselaisen kontaktini, joka osoittautui taloustieteiden opiskelijaksi ja oli sen näköinen kuin ei olisi nukkunut moneen päivään. Monen nettiaktivistin tavoin hän oli livenä ujo ja hermoileva, ikään kuin viihtyisi avattaressaan paremmin kuin oikeassa kehossaan. Pian tapaamisen jälkeen kaasutin taas jo pohjoista kohti. Tein kuitenkin sellaisen kiertolenkin, että ajoin käytännössä Cap Bonin ympäri ja pysähdyin matkalla moneen paikkaan Korban laguuneille, joissa olikin kosolti flamingoja, haikaroita, marmorisorsia, kaitanokkalokkeja, hietatiiroja, pitkäjalkoja, pääskykahlaajia ja muuta mukavaa. Illaksi ehdin takaisin Tunisiin, josta olikin jo soiteltu perään, kun olin melkein kaksi päivää poissa boheemipiirien riennoista.

*   *   *

Maanantaiaamuni alkoi kyynelkaasulla ja pampuilla. Olin varautunut marttyyrien päivän mielenosoituksiin ja niistä leimahtaviin mellakoihin hyvin hankkimalla itselleni huoneen parvekkeella, joka toimi optimaalisena kuvauspaikkana suoraan Avenue Habib Bourguiban keskipaikkeille, jossa demonstrantit ottivat yhteen mellakkapoliisin kanssa. Useaan otteeseen jouduin suojautumaan sisätiloihin ja pesemään kyynelkaasua silmistäni, mutta tulipahan hyviä kuvia. Tunisialaisen ystävän ehdittyä paikalle lähdimme kiertämään autolla keskustaa ja jouduimme useaan otteeseen keskelle mellakkapoliiseja pakenevia mielenosoittajia tai kivien peitossa olevia katuja.

Lopulta tapasimme kahvilassa älykkö-toimittajattaren, jolta on juuri ilmestynyt useita islamismia käsitteleviä artikkeleja yhdessä Tunisian politiikkaa ja yhteiskuntaa käsittelevistä intellektuellilehdistä. Suomessa sellaisia ei taida olla Ny Tidin ja Kanavan lisäksi ainuttakaan – mainittakoon, että Tunisiassa on vain tuplasti enemmän asukkaita kuin Suomessa ja silti Suomi tuntuu olevan tässä suhteessa se, joka on kehitysmaa. Tapasimme myös nuoren valokuvaajattaren, joka hänkin on aktivisti.

En enää muista niin tarkkaan, mikä oli Tunisian huivitilanne matkustellessani maassa ensimmäisen kerran, mutta nyt huomiotani kiinnittää se, että kaikesta islamistivalituksesta huolimatta Tunisian nuorista naisista suurin osa kulkee hiukset paljaina ja länsimaisissa vaatteissa. Vanhemmista naisista enemmistöllä on sen sijaan erilaisia huiveja. Tilanne ei ole tämä pelkästään Tunisissa, vaan suunnilleen samat suhdeluvut näyttävät vallitsevan myös Soussessa, Hammametissa, Bizertessä ja provinssien pikkukaupungeissa – jopa islamilaisen konservatiivisuuden keskuksessa Kairouanissa.

Tätä taustaa vasten kävin maanantaina iltapäivällä jälleen yhden monista erittäin pessimistisistä keskusteluistani tunisialaisten kanssa, tällä kertaa al-Manarin alueen nuorison suosimassa Brooklyn-kahvilaravintolassa, seuranani kaksi mitä viehättävintä korkeasti koulutettua nuorta naista, joista toinen opettaa tilastollista analyysiä kahdessa eri yliopistossa ja toinen on yksityissektorin töissä. Heidän äärimmäistä pessimismiään ja islamistikammoaan kuunnellessa ei voinut välttää surullisia mielleyhtymiä Libanoniin.

Tuo keskustelu olisi hyvin voitu käydä falangistien kanssa habitukseltaan identtisessä kahvilassa Achrafiyéssä, ja tytötkin olisivat saattaneet näyttää tyylikästä pukeutumista ja aurinkolaseja myöten samoilta. Nyt vain kyseessä olivat muslimitytöt, joista toinen vieläpä muistutti siitä, että hän on oikeasti hyvin uskonnollinen, muttei voi sietää islamisteja, jotka yrittävät monopolisoida sen, mitä islam mukamas on, ja käyttää uskontoa hallitsemisen välineenä.

Ymmärrän heitä ja heidän pelkojaan islamisteja kohtaan. Samalla juuri tämä syvä pessimismi, maailmanlopun maalailu ja ääretön epäluottamus ovat niitä tekijöitä, jotka ovat repimässä yhteiskuntaa kahtia. Tunisiassa lähes kaikki nuoret, joiden kanssa puhun, toistavat identtisiä kauhutarinoita islamisteista. Voisi ihmetellä, mistä kaikki ne äänet Nahdhalle sitten tulivat, ellei ottaisi huomioon sitä, että koulutettu kaupunkilaisnuoriso on kuitenkin aina vähemmistö väestöstä, kun taas pohjimmiltaan konservatiiviset epäpoliittiset ihmiset (ml. Nahdhan äänestäjät) ovat enemmistö.

Lisäksi tunisialaista keskustelua vaivaa lähes patologinen usko salaliittoteorioihin, joka on tyypillistä kaikkialla arabimaailmassa, mutta Tunisian hyvin koulutetussa ja kulttuurisesti länsimaisessa keskusteluilmapiirissä se jotenkin absurdisoituu entisestään. Esimerkiksi nämä kaksi äärimmäisen länsimaista, korkeasti koulutettua ja hyvin toimeentulevaa tyttöä insistoivat salaliittoteoriaa, jonka mukaan koko arabimaailman islamisointi Saudi-Arabian malliin on itse asiassa Yhdysvaltain ja Euroopan hanke, jota hoitamaan on värvätty Qatar ja Turkki, ja jonka äänitorvena toimii "CIA:n ohjailema" al-Jazeera.

Motiivit kuulemma ovat, että islamistien hallinnassa saadaan vakautta ja öljyä, kuten Saudi-Arabiasta, johon kaikki länsimaat ovat tyttöjen mielestä täysin ihastuneet, ja kun arabimaat ovat kaikki islamistien hallinnassa, länsimaat voivat karkottaa islamistit takaisin niihin. Lisäksi islamistien tukeminen on Israelin salajuoni, koska se haluaa polarisoida kaikki arabimaat ja ajaa ne Irakin kaltaiseen sisällissotaan. Yhdysvallat ajaa aina ja kaikkialla Israelin asiaa, vaikka esittäisi muuta.

Mielenkiintoisempaa on se, että heidän mukaansa – kuten monien aiemmin tapaamiemme intellektuellien ja teatterilaisten – salafilaiset ovat ”Nahdhan varjopoliiseja”, jotka toimivat sisäministeriön siunauksella ja tarkoituksena rakentaa maahan uusi islamistinen pelon ilmapiiri, Saudi-Arabian uskonnollisen moraalimiliisin tapaan. Olin aamulla nähnyt Bourguiban avenyyllä keppien kanssa huitovia siviilejä, mutta eivät he salafilaisia olleet, vaan ravintoloiden palkkaamia omaisuuden suojelijoita. Itse asiassa, en nähnyt aamun mielenosoituksissa yhtään islamisteja. Ei ihme, tytöt totesivat, koska islamistithan ovat nykyään hallitus.

Maanantai-illaksi ajoin pohjoiseen Bizerteen ja asetuin sinne taloksi. Tutustuin sekä iltaiseen että aamuiseen vanhaan satamaan ja medinaan. Tänään jatkoin sitten Ichkeuljärven kansallispuistoon. Valitettavasti kevät on vienyt vesilintumassat Eurooppaan ja jäljellä oli lähinnä loputtomasti nokikanoja, silkkiuikkuja ja muutamia haikaralajeja. Kaikenlaista pientä kivaa tuli kuitenkin nähtyä.

Ichkeuljärvi on kärsinyt pahasti siitä, että jokien patoamisen myötä suolatasapaino on muuttunut, mikä taas on johtanut siihen, että suolapitoisempaan veteen sopeutunut mutta linnuille ravinnoksi kelpaamaton kasvi on vallannut Ichkeuljärven ja tuhonnut sen alkuperäisen makeavetisen vesikasvin, jota linnut söivät, lähes sukupuuttoon. Sorsien, hanhien ja muun linnuston määrät ovat pudonneet murto-osaan menneistä ajoista.

*   *   *

Yritän blogissani yleensä olla varsin pidättyväinen ystävistäni kertoessani ja ainakin pitää heidän henkilöllisyytensä salassa, koska useimpien heistä uskon toivovan enemmän tätä. Osa lukijoista haluaisi varmaan kuulla mieluummin kiehtovia henkilökuvia kuin luetteloita käymistäni kaupungeista ja lintupaikoista, etenkin kun niin monet tuntemani ihmiset ovat mitä mielenkiintoisimpia persoonia. No, yritän tyydyttää ihmistarinoita kaipaavia edes tuntemattomiksi jäävillä tuttavuuksilla, jotka katoavat elämästäni yhtä pian kuin ilmaantuivat. Edellisessä kirjoituksessa kerroin Soussessa tapaamastani jalattomasta vanhuksesta. Nyt kerron nuoresta pojasta, joka liftasi autossani Béjan ulkopuolisesta liikenneympyrästä noin 27 kilometrin päähän Bou Salemin kaupunkiin.

Ajaessani ulos Béjasta ja tullessani liikenneympyrään jouduin hidastamaan lukeakseni oikein kyltit, koska olin matkalla El Kéfiin (josta käsin tätä kirjoitan), ja tänne päästäkseni minun oli suunnattava Jendouban suuntaan. Kyltin alla poika viittilöi minulle, joten avasin oikean puolen ikkunan ja sanoin olevani menossa Jendoubaan ja sieltä El Kéfiin. Hän sanoi sen olevan täydellistä itselleen, koska oli menossa Bou Salemiin, joka oli matkan varrella. Päästin hänet sisään ja hän pyyteli anteeksi ikään kuin olisi kovastikin vaivannut minua.

Poika oli jotain välillä 18—21, tavallisen näköinen, päässä lippalakki, yllä huppari ja farkut. Hän näytti kuitenkin vakavalta ja ensin ajellessamme vihreän kukkulamaaston halki, jota siellä täällä täplittivät oliiviviljelmät tai mäntymetsiköt, hän oli täysin vaiti. Suomessa se olisi ollut normaalia, mutta tässä osassa maailmaa tuollainen hiljaisuus on aivan tavatonta. Auton levysoittimesta tuli Amr Diabia ja poika nyökytti päätään sen tahdissa, katse tiiviisti eteen tielle suunnattuna.

Yhtäkkiä hiljaisuus katkesi hänen kysyessään puhunko englantia. Sanoin osaavani englantia, mutta arvelin tähänastisen kokemukseni perusteella, että hänelle on parempi puhua edellä kuvaamaani arabian ja ranskan seosta. Hän kuitenkin yllätti minut puhumalla erinomaista englantia, parempaa kuin kukaan tähän asti tapaamani tunisialainen. Hän ei missään vaiheessa kysynyt nimeäni eikä mistä maasta olen kotoisin, mikä sekin on täysin tavatonta täälläpäin maailmaa, vaan sen sijaan piti minulle pitkän luennon Tunisian politiikasta, kulttuurista ja vallankumouksen hengestä, sekä siitä kuinka tuo henki on menetetty, ja tulevaisuus sen mukana.

Tämä luento ei ollut monologi, vaan pikemminkin yksipuolisesti etenevä dialogi. Se alkoi muutamalla kysymyksellä, jotka hän esitti minulle, ja kun vastasin melko kliseisesti pitäväni Tunisiasta, pitäväni vallankumouksesta ja sen jälkeisestä ilmapiiristä ja tietysti tunisialaisista ihmisinä, hän nyökytteli hieman ylimielisen tietäväisesti, ja tuntui äänettömästi sanovan: ”Niin, niin, taas yksi ulkomaalainen.” Hän oli päättänyt valistaa minua, joten alkukysymystensä jälkeen osakseni tuli lähinnä noteerata se, mitä hän sanoi. Ja hän oli erinomainen puhuja, monien arabien tavoin erittäin lahjakas ja suorastaan runollinen retoriikassaan.

Käytännössä hän kertoi olevansa pettynyt aivan kaikkeen ja kaikkiin. Bourguiba oli ollut varas, Ben Ali oli ollut varas ja roisto, ja vallankumouksen jälkeen kaikki puolueet ovat osoittautuneet samanlaisiksi. He repivät kansansa kappaleiksi, luovat toisistaan viholliskuvia. Islamistit yhtäällä, vasemmisto toisaalla, ja niin edelleen. Hän ei tietenkään tiennyt, että olin runsaan viikon kuluessa kuullut tämän pessimistisen näkemyksen ja yleisen pettymyksen kymmeniltä erilaisilta tunisialaisilta.

Kun poika puhui vallankumouksesta, hän puhui ”meistä”. Ne ”me”, jotka olivat tehneet vallankumouksen, käsittivät hänen mielestään lähinnä kolme ryhmää: ”ultrat”, jotka olivat jalkapallofaneja; opiskelijat ja nuoriso; sekä työttömät, jotka vaativat töitä ja leipää. Nämä kolme ryhmää tekivät vallankumouksen, mutta aivan muut tahot – ulkomailta tulleet ja rahoitetut poliitikot – varastivat sen jälkeen vallan. Poliisit ovat varkaita. Poliiseja ohittaessamme poika kiroili ja esitti halveksuntansa. Armeijakaan ei kuulemma tee mitään.

Tapa, jolla poika puhui minulle, oli kohteliaan alun jälkeen merkillisen autoritatiivinen ja luennoiva. Vaikka hän näytti enemmän teiniltä tai jalkapallon katselijalta ja puhui kadun metaforilla – käyttäen erittäin rankkaa kieltä maansa johtajista sekä ennen että jälkeen vallankumouksen, samoin kuin viranomaisista ja muista auktoriteeteista – hänen puheissaan oli erittäin koulutetun tuntuinen ja analyyttinen rakenne. Hän myös käytti sofistikoituneesti käsitteitä ja vertauskuvia selittäessään yhteiskuntaa ja politiikkaa. Keskimääräinen samanikäinen suomalainen ei puhuisi tuolla tavalla.

Keskustelun alussa, kun hän kysyi minulta mitä mieltä olin tunisialaisista, ja annoin kohteliaan kehuvan vastauksen, hän julisti, että oikeasti tunisialaiset ovat ymmärtämätöntä roskajoukkoa, joka ei ansaitse mitään muuta kuin diktatuurin, ja päästyään yhdestä, sen he tulevat myös saamaan uudelleen, mutta sitä ennen nähdään Irakin kaltainen valtataistelu. Reagoidessani tähän, että hänen näkemyksensä oli kovin synkkä, hän vastasi: ”Minä olen arabi ja jos minä joudun sanomaan näin omasta kansastani, sinun on parasta vain uskoa.”

Oletan ymmärtäväni miksi joku niin nuori puhuu tuntemattomalle ulkomaalaiselle tuohon sävyyn. Hän on poika, joka on niin lyhyessä ajassa nähnyt, kokenut ja tehnyt niin paljon ja niin suuria asioita, että hänestä on tullut liian nopeasti aikamies. Sen näkee katseesta ja kuulee äänestä.

Hän ei ollut kyynikko. Kyynikot eivät pety, koska he eivät alun perinkään uskoneet mihinkään. Sen sijaan tämä poika oli idealisti, joka on pettynyt ja disillusoitunut. Pohjimmiltaan idealisti ottaa sellaisen paljon raskaammin kuin pohjimmiltaan kyynikko. Siinäkin suhteessa hän inkarnoi varsin hyvin vallankumouksen henkeä.

Eräässä kohdassa hän huokasi: ”Et tiedä yhtään, mitä tässä maassa tapahtuu”, ja pehmensi sitten sanomaansa toteamalla puhuvansa sinä-passiivissa, ja ettei hänkään tiedä, mitä tässä maassa tapahtuu. Poliisit käyttävät kyynelkaasua ja pamppuja aseettomiin mielenosoittajiin. Kaikki on takaisin lähtöruudussa, Ben Alin ajat ovat jo palanneet. Tähän totesin olleeni maanantaina paikalla Tunisissa ja kuvanneeni mitä siellä tapahtui. ”Ihanko totta?” hän sanoi, ja se tuntui muuttavan hänen käsitystään turistista, jolle oli pitänyt pitkää luentoa.

Runsaat parikymmentä kilometriä kukkulaista ja mutkaista tietä kuluivat joka tapauksessa kuin siivillä ja yhtäkkiä olimme Bou Salemin laidalla. Hän pysäytti minut, kiitti hyvin kohteliaasti hymyillen ja kätellen, ja sanoi ulos autosta noustessaan: ”Muista kertoa ihmisille Euroopassa, mitä sanoin, ja varmista, että ihmiset näkevät ne kuvat, joita otit mellakoista.”

Olin pari sekuntia liian häkeltynyt, koska kun mieleeni tuli kysyä, mikä hänen nimensä oli, häntä ei näkynyt enää missään. Hän oli kadonnut yhtä äkkiä kuin oli ilmaantunut auton ikkunaani Béjassa. Oli kuin häntä ei olisi ollutkaan. Minusta tuntui pian tuon jälkeen kuin olisin tosiasiassa puhunut džinnille, jonkinlaiselle vallankumouksen hengelle, joka typifioi yhden kokonaisen sukupolven kokemusta, hetkellistä historiallista suuruutta ja sen jälkeistä disilluusiota.

On ehkä tarkoitettu, että joidenkin ihmisten tiet risteävät tällä tavoin, ja samalla kuitenkin tarkoitettu, etteivät edes heidän nimensä tule toisilleen tunnetuiksi. Ehkä osanani on aina oleva tavata mielenkiintoisia ihmisiä, tai sitten tavalliset ihmiset ovat mielenkiintoisia, kunhan heitä vain kuuntelee.

Saapuessani El Kéfiin joku oli kirjoittanut spraymaalilla rotkoa reunustavaan muuriin: ”Älä unohda tätä vallankumousta!”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti