Vietin kymmenen päivää eteläarabialaisessa Omanin sulttaanikunnassa, ehtien tuona aikana ajaa maan päästä päähän kahdesti. Tarkoitukseni on lähipäivinä kirjoitella myös blogini lukijoiden iloksi Omanista ja sen kiehtovasta luonnosta. Sitä odotellessa laitetaan kuitenkin väliin pieni kulttuurijuttu, eli uusimman James Bond -elokuvan Skyfallin arvostelu.
Palatessani Omanista minulla oli yksi ilta ja yö aikaa Emiraateissa. Lentoni olivat Kabulista Shariqaan ja takaisin ja Shariqasta Masqatiin. Shariqa (eli Sharqa) on Dubain konservatiivisempi ja vaisumpi naapuriemiraatti, joka yleisemmin tunnetaan englanninkielisellä nimellään Sharjah. Menomatkalla ehdin käydä kolme ostoskeskusta läpi Shariqan puolella löytämättä niistä etsimääni spesifiä elektroniikkaa, joten paluumatkalla otin taksin suoraan Dubain ja ilmeisesti koko maailman suurimpaan ostoskeskukseen Dubai Malliin. Siellä tulikin tehtyä paljon ostoksia ja varustehankintoja Afganistaniin, ja kun lento Kabuliin lähti viiden jälkeen aamuyöstä, yökin tuli sopivasti kulutettua elokuvateatterissa.
Skyfall oli Bond-leffana ilahduttava, sillä Casino Royalea lukuun ottamatta viime vuosien Bondit ovat olleet aika tylsiä ja pinnallisia rymistelyjä. Skyfallissa oli kuitenkin tehty tietoinen paluu juurille, monessakin mielessä. En ole ikävä kyllä koskaan lukenut Ian Flemingin alkuperäisiä Bond-kirjoja, joten minulla on ilmeisiä tapauksia lukuun ottamatta vain hämärä käsitys siitä, mihin kirjoista (jos mihinkään) mikäkin elokuva perustuu. Aiheeseen voi tutustua vaikka tässä wikiartikkelissa.
Skyfallissa tuntuu kuitenkin olevan taustalla sama tarina kuin vanhassa leffassa nimeltä The Man with the Golden Gun, jossa pahis on latinalaissyntyinen kylmäverinen palkkamurhaaja Francisco Scaramanga, joka on KGB:n erikoiskoulutuksen jälkeen ajautunut rikoksen polulle. Skyfallissa taustoiltaan samankaltaisesta, mutta briteiltä koulutuksensa saaneesta roistosta on tehty skitsompi ja pervompi kuin kultaisen aseen omistanut kylmän sodan henkinen tunteeton tappajarobotti. Tarinan superkonna Raúl Silva, jonka nimi kuulostaa todennäköisesti tarkoituksellisesti Silveriltä, onkin oidipaalisista komplekseista kärsivä tyypillinen lonewolf-terroristi, ei kovin erilainen kuin Breivik.
Skyfallissa tähänastisten leffojen ikinuori (vaikkakin keski-ikäisten näyttelijöiden esittämä) Bond on oikeasti vanhentunut, disillusoitunut ja ajautuu välillä ryypiskelemään Bosporinsalmen rantakapakoissa. Istanbulin jälkeen hän pääsee kuitenkin jahtaamaan palkkamurhaajaa Shanghaihin, jossa koetaan varsin ovelasti muokattuja déjà vu -kohtauksia Golden Gunista. Silver-Silva on rakentanut pahuuden tukikohtansa Nagasakin edustalla sijaitsevalle Hashiman aavesaarelle, jossa todellisessa elämässä oli hylätty kaivosyhteisö.
Hashimalta matkustetaan Lontooseen ja varsin nykyaikaiseen menoon, mutta kun turvallisuushysteerinen nörttiriippuvuus pettääkin pahan kerran, päädytään ihannoimaan kaikkea vanhanaikaista, englantilaisesta patriotismista vanhan ajan Skotlannin ylämaalaiseen sisuun ja vanhanaikaisiin autoihin ja aseisiin. Elokuvaelämyksen pilaamisen välttämiseksi jätettäköön paljastamatta, miten uusbondien naispuoliselle M:lle lopulta käy, mutta hänenkin kohdallaan on Silvan tavoin hauska sanaleikki, koska Em muuttuu kartanoa vartioivan skotin suussa Emmaksi. Elokuvan lopussa toteutetaan vielä näyttävä paluu Bond-elokuvien sarjan aivan alkuun. Terrori-iskun uhriksi joutuneessa parlamenttikuulemisessa itse pyssyllä paukuttelemaan ryhtynyt valtiosihteeri muuttuu uudeksi M:ksi ja neiti Moneypenny palaa kuvioihin hänen sihteerinään.
Monessakin suhteessa minua miellytti Skyfallissa sen vanhanaikaisuus ja paluu juurille - Bondin juurille, Flemingin näkemyksiin ja koko genren juurille. Jospa myös tulevat Mission Impossiblet ja muut leffasarjat olisivat yhtä onnistuneita kylmän sodan ajan ilmiöiden modernisoimisessa tyylikkäällä tavalla 2000-luvulle. Bond-leffoista tosin nykydiskurssissa varsinkin kylmän sodan loikkaritapauksiin ja Afganistanin sotaan sijoittunut The Living Daylights, joka myös oli yksi parhaista ja sisällyksekkäimmistä vanhoista Bond-leffoista, tulee tuottamaan vaikeuksia, sillä ymmärrys afgaanien oikeutetun vapaustaistelun tukemisesta neuvostoimperialismia vastaan on nykyisin yhtä islamofobian ja amerikkalaisvastaisuuden sekasotkumössöä.
Feministit eivät kyllä tule Skyfallista tykkäämään. Naispuolinen M tekee hätiköityjä päätöksiä ja äksyilee. Parlamenttikuulemisessa diletanttinen nuori naisministeri räksyttää viisaammilleen ja kuuntelee vain omaa ääntään. Kaunis nuori naisagentti ymmärtää, että hänen paikkansa ei olekaan kentällä pyssyhommissa, vaan siististi sisätiloissa vanhanaikaisen upseerismiehen sihteerikkönä. Skyfallissa postmodernismi on viimeinkin taittunut jonkinlaiseksi uuskonservatiiviseksi postpostmodernismiksi, jossa aletaan taas arvostaa sitä, että miehet ovat miehiä ja naiset naisia, että sankareilla on suora selkäranka ja rosvot taas ovat kieroutuneita uhriutujia, jotka epäoikeutetusti purkavat traumojaan viattomiin sivullisiin, ja jotka siksi pitää pysäyttää. Tässä ollaan paljon uskollisemmin Flemingin hengessä kuin oikein missään viimeisinä kahtena vuosikymmenenä tehdyssä saman genren elokuvassa.
Mainostetaanpa tässä sivussa, että myös The Ulkopolitistin nimimerkki Synkeä yksinpuhelu on kirjoittanut analyyttisen arvion Skyfallin pohjalta, sivuten samalla koko Bond-genreä. Kannattaa ehdottomasti lukea.
Palatessani Omanista minulla oli yksi ilta ja yö aikaa Emiraateissa. Lentoni olivat Kabulista Shariqaan ja takaisin ja Shariqasta Masqatiin. Shariqa (eli Sharqa) on Dubain konservatiivisempi ja vaisumpi naapuriemiraatti, joka yleisemmin tunnetaan englanninkielisellä nimellään Sharjah. Menomatkalla ehdin käydä kolme ostoskeskusta läpi Shariqan puolella löytämättä niistä etsimääni spesifiä elektroniikkaa, joten paluumatkalla otin taksin suoraan Dubain ja ilmeisesti koko maailman suurimpaan ostoskeskukseen Dubai Malliin. Siellä tulikin tehtyä paljon ostoksia ja varustehankintoja Afganistaniin, ja kun lento Kabuliin lähti viiden jälkeen aamuyöstä, yökin tuli sopivasti kulutettua elokuvateatterissa.
Skyfall oli Bond-leffana ilahduttava, sillä Casino Royalea lukuun ottamatta viime vuosien Bondit ovat olleet aika tylsiä ja pinnallisia rymistelyjä. Skyfallissa oli kuitenkin tehty tietoinen paluu juurille, monessakin mielessä. En ole ikävä kyllä koskaan lukenut Ian Flemingin alkuperäisiä Bond-kirjoja, joten minulla on ilmeisiä tapauksia lukuun ottamatta vain hämärä käsitys siitä, mihin kirjoista (jos mihinkään) mikäkin elokuva perustuu. Aiheeseen voi tutustua vaikka tässä wikiartikkelissa.
Skyfallissa tuntuu kuitenkin olevan taustalla sama tarina kuin vanhassa leffassa nimeltä The Man with the Golden Gun, jossa pahis on latinalaissyntyinen kylmäverinen palkkamurhaaja Francisco Scaramanga, joka on KGB:n erikoiskoulutuksen jälkeen ajautunut rikoksen polulle. Skyfallissa taustoiltaan samankaltaisesta, mutta briteiltä koulutuksensa saaneesta roistosta on tehty skitsompi ja pervompi kuin kultaisen aseen omistanut kylmän sodan henkinen tunteeton tappajarobotti. Tarinan superkonna Raúl Silva, jonka nimi kuulostaa todennäköisesti tarkoituksellisesti Silveriltä, onkin oidipaalisista komplekseista kärsivä tyypillinen lonewolf-terroristi, ei kovin erilainen kuin Breivik.
Skyfallissa tähänastisten leffojen ikinuori (vaikkakin keski-ikäisten näyttelijöiden esittämä) Bond on oikeasti vanhentunut, disillusoitunut ja ajautuu välillä ryypiskelemään Bosporinsalmen rantakapakoissa. Istanbulin jälkeen hän pääsee kuitenkin jahtaamaan palkkamurhaajaa Shanghaihin, jossa koetaan varsin ovelasti muokattuja déjà vu -kohtauksia Golden Gunista. Silver-Silva on rakentanut pahuuden tukikohtansa Nagasakin edustalla sijaitsevalle Hashiman aavesaarelle, jossa todellisessa elämässä oli hylätty kaivosyhteisö.
Hashimalta matkustetaan Lontooseen ja varsin nykyaikaiseen menoon, mutta kun turvallisuushysteerinen nörttiriippuvuus pettääkin pahan kerran, päädytään ihannoimaan kaikkea vanhanaikaista, englantilaisesta patriotismista vanhan ajan Skotlannin ylämaalaiseen sisuun ja vanhanaikaisiin autoihin ja aseisiin. Elokuvaelämyksen pilaamisen välttämiseksi jätettäköön paljastamatta, miten uusbondien naispuoliselle M:lle lopulta käy, mutta hänenkin kohdallaan on Silvan tavoin hauska sanaleikki, koska Em muuttuu kartanoa vartioivan skotin suussa Emmaksi. Elokuvan lopussa toteutetaan vielä näyttävä paluu Bond-elokuvien sarjan aivan alkuun. Terrori-iskun uhriksi joutuneessa parlamenttikuulemisessa itse pyssyllä paukuttelemaan ryhtynyt valtiosihteeri muuttuu uudeksi M:ksi ja neiti Moneypenny palaa kuvioihin hänen sihteerinään.
Monessakin suhteessa minua miellytti Skyfallissa sen vanhanaikaisuus ja paluu juurille - Bondin juurille, Flemingin näkemyksiin ja koko genren juurille. Jospa myös tulevat Mission Impossiblet ja muut leffasarjat olisivat yhtä onnistuneita kylmän sodan ajan ilmiöiden modernisoimisessa tyylikkäällä tavalla 2000-luvulle. Bond-leffoista tosin nykydiskurssissa varsinkin kylmän sodan loikkaritapauksiin ja Afganistanin sotaan sijoittunut The Living Daylights, joka myös oli yksi parhaista ja sisällyksekkäimmistä vanhoista Bond-leffoista, tulee tuottamaan vaikeuksia, sillä ymmärrys afgaanien oikeutetun vapaustaistelun tukemisesta neuvostoimperialismia vastaan on nykyisin yhtä islamofobian ja amerikkalaisvastaisuuden sekasotkumössöä.
Feministit eivät kyllä tule Skyfallista tykkäämään. Naispuolinen M tekee hätiköityjä päätöksiä ja äksyilee. Parlamenttikuulemisessa diletanttinen nuori naisministeri räksyttää viisaammilleen ja kuuntelee vain omaa ääntään. Kaunis nuori naisagentti ymmärtää, että hänen paikkansa ei olekaan kentällä pyssyhommissa, vaan siististi sisätiloissa vanhanaikaisen upseerismiehen sihteerikkönä. Skyfallissa postmodernismi on viimeinkin taittunut jonkinlaiseksi uuskonservatiiviseksi postpostmodernismiksi, jossa aletaan taas arvostaa sitä, että miehet ovat miehiä ja naiset naisia, että sankareilla on suora selkäranka ja rosvot taas ovat kieroutuneita uhriutujia, jotka epäoikeutetusti purkavat traumojaan viattomiin sivullisiin, ja jotka siksi pitää pysäyttää. Tässä ollaan paljon uskollisemmin Flemingin hengessä kuin oikein missään viimeisinä kahtena vuosikymmenenä tehdyssä saman genren elokuvassa.
Mainostetaanpa tässä sivussa, että myös The Ulkopolitistin nimimerkki Synkeä yksinpuhelu on kirjoittanut analyyttisen arvion Skyfallin pohjalta, sivuten samalla koko Bond-genreä. Kannattaa ehdottomasti lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti