Sunnuntaina tapasin venäläisiä kollegoita ja myös erään kuuluisan kirjoittajan, joka nykyisin työskentelee suurelle länsimaiselle lehdelle. En tiennytkään, että hänkin on päätynyt tänne Afganistaniin. Mainitsin tietysti lukeneeni ja suuresti arvostaneeni hänen tunnetuimman kirjansa, joka kertoo eräistä vuoden 1979 tapahtumista, erään messiaanisen liikkeen noususta ja tuhosta. Tarkkamuistinen lukija voi päätellä, kenestä on kyse, koska olen aikoinaan tässä blogissa kyseisestä kirjasta kirjoittanut.
Siinä venäläisiä perinnesnäksejä syödessä ja maljaa nostellessa tuli mieleeni, että nykyinen nuori suomalainen sukupolvi on ensimmäinen, joka yleisesti ottaen suhtautuu Venäjään neutraalisti, kuin mihin tahansa isoon maahan. Isoisovanhempieni sukupolvi vihasi ryssiä. Isovanhempieni sukupolvi pelkäsi Venäjää ja miehityksen vaara häilyi vielä alitajunnassaan. Vanhempieni sukupolvi taas kaunisteli sitä, luoden valheellisen YYA-todellisuuden, johon osa vielä täysin punarinnoin uskoi.
Minun ikäpolveni on rajatapaus, jolla on lapsuuden hämäriä muistikuvia Neuvostoliiton olemassaolosta, mutta joka kasvoi 90-luvun Venäjän kanssa. Mielikuvissa ovat vahvoina kaoottisuus, mafia sekä Balkanin ja Kaukasian sodat. Minua nuoremmat, 2000-luvulla aikuisiksi kasvaneet, sen sijaan eivät oikeastaan ole sisäistäneet lainkaan sitä, että Neuvostoliitto oli kerran olemassa. Se on heille vitsi, jota ei missään tapauksessa pidä ottaa vakavasti. He eivät vihaa eivätkä ihannoi Venäjää, eivät pelkää eivätkä nöyristele. Heille Venäjä, sikäli kuin sitä on olemassa, on lähinnä neutraalisti ymmärretty hassu "toinen", josta joku Viro ja Georgia ovat syyttä suotta huolissaan.
Georgiasta puheen ollen siellä oli vaalit ja oligarkki Bidzina Ivanišvilin johtama oppositiopuolue Georgialainen unelma, jonka siniliput loppukesällä siellä matkustellessamme liehuivat joka paikassa, voitti vaalit. Presidentti Mihail Saakašvili ja hänen puolueensa Yhdistynyt kansallisliike myönsivät mukisematta vaalitappionsa ja uusi hallitus on jo muodostettu. Tämän pitäisi viimeistään osoittaa, että jos ei Venäjä jatkaisi maan jatkuvaa vainoamista sekä Georgiaan kuuluvien Abhasian ja Etelä-Ossetian miehittämistä, maa olisi valmis liittymään Baltian maiden ja Moldovan jatkoksi demokratisoitumisen suhteen transitiokoulunsa päättäneiden entisten neuvostotasavaltojen joukkoon.
Ukraina kävi tuossa joukossa, mutta luisui oranssikoalition tappion jälkeen takaisin autoritariaan Venäjään tukeutuvien oligarkkien kammettua vallan takaisin vanhan vallan edustajille, politrukeille ja turvallisuuspalvelulle. Toivottavasti Georgiassa ei käy näin, vaan Ivanišvili lunastaa lupauksensa ja pitää maan demokratian, avoimen yhteiskunnan ja länsi-integraation linjoilla. Saakašvili oletettavasti jatkaa presidenttinä vielä kautensa loppuun, jolloin presidentinvaalit taas vuorostaan testaavat puolueiden kansalaisluottamusta.
Saakašvilin flambojantille tyylille on naurettu, samoin kuin hänen tempauksilleen kuten viinipullojen jakaminen turisteille, kaupunkiaukioiden ehostaminen hellenistisillä patsailla ja poliisiasemien rakentaminen läpinäkyviksi (symboliksi korruptionvastaiselle taistelulle). Kuitenkin tosiasia on, että Saakašvili jää historiaan yhtenä suhteellisesti merkittävimmistä uudistajista, joka vajaassa vuosikymmenessä onnistui kitkemään alatason korruption, avaamaan vahvoihin miehiin tottuneen yhteiskunnan aidolle demokratialle ja tekemään Georgiasta kansainvälisesti houkuttelevan turistimaan.
On ymmärrettävää, että kuten kaikilla demokraattisilla johtajilla, myös Saakašvilillä on aikansa, jonka jälkeen hänen on omankin perintönsä kannalta viisainta väistyä. Johtajien vaihtuminen kuuluu olennaisesti pluralistiseen demokratiaan, heidän korvaamattomuutensa ei. Vasta kun sekä kansa että johtajat tottuvat siihen, että johtajat tosiaan vähän väliä vaihtuvat normaaleilla vaaleilla, alkaa demokratia olla kypsää. Turvattua se ei toki silloinkaan ole. Riippuu sekä Ivanišvilistä että hänen liittolaisistaan ja kannattajistaan, pystyykö hänen puolueensa jatkamaan uhanalaisen demokratian suojelemista, vai taantuuko Georgia ukrainalaiselle tielle. Varmaa on, että Venäjä ei tule jättämään Georgiaa rauhaan, vaan käyttää monia keinoja pienen naapurimaansa itsenäisyyden heikentämiseksi.
Siinä venäläisiä perinnesnäksejä syödessä ja maljaa nostellessa tuli mieleeni, että nykyinen nuori suomalainen sukupolvi on ensimmäinen, joka yleisesti ottaen suhtautuu Venäjään neutraalisti, kuin mihin tahansa isoon maahan. Isoisovanhempieni sukupolvi vihasi ryssiä. Isovanhempieni sukupolvi pelkäsi Venäjää ja miehityksen vaara häilyi vielä alitajunnassaan. Vanhempieni sukupolvi taas kaunisteli sitä, luoden valheellisen YYA-todellisuuden, johon osa vielä täysin punarinnoin uskoi.
Minun ikäpolveni on rajatapaus, jolla on lapsuuden hämäriä muistikuvia Neuvostoliiton olemassaolosta, mutta joka kasvoi 90-luvun Venäjän kanssa. Mielikuvissa ovat vahvoina kaoottisuus, mafia sekä Balkanin ja Kaukasian sodat. Minua nuoremmat, 2000-luvulla aikuisiksi kasvaneet, sen sijaan eivät oikeastaan ole sisäistäneet lainkaan sitä, että Neuvostoliitto oli kerran olemassa. Se on heille vitsi, jota ei missään tapauksessa pidä ottaa vakavasti. He eivät vihaa eivätkä ihannoi Venäjää, eivät pelkää eivätkä nöyristele. Heille Venäjä, sikäli kuin sitä on olemassa, on lähinnä neutraalisti ymmärretty hassu "toinen", josta joku Viro ja Georgia ovat syyttä suotta huolissaan.
Georgiasta puheen ollen siellä oli vaalit ja oligarkki Bidzina Ivanišvilin johtama oppositiopuolue Georgialainen unelma, jonka siniliput loppukesällä siellä matkustellessamme liehuivat joka paikassa, voitti vaalit. Presidentti Mihail Saakašvili ja hänen puolueensa Yhdistynyt kansallisliike myönsivät mukisematta vaalitappionsa ja uusi hallitus on jo muodostettu. Tämän pitäisi viimeistään osoittaa, että jos ei Venäjä jatkaisi maan jatkuvaa vainoamista sekä Georgiaan kuuluvien Abhasian ja Etelä-Ossetian miehittämistä, maa olisi valmis liittymään Baltian maiden ja Moldovan jatkoksi demokratisoitumisen suhteen transitiokoulunsa päättäneiden entisten neuvostotasavaltojen joukkoon.
Ukraina kävi tuossa joukossa, mutta luisui oranssikoalition tappion jälkeen takaisin autoritariaan Venäjään tukeutuvien oligarkkien kammettua vallan takaisin vanhan vallan edustajille, politrukeille ja turvallisuuspalvelulle. Toivottavasti Georgiassa ei käy näin, vaan Ivanišvili lunastaa lupauksensa ja pitää maan demokratian, avoimen yhteiskunnan ja länsi-integraation linjoilla. Saakašvili oletettavasti jatkaa presidenttinä vielä kautensa loppuun, jolloin presidentinvaalit taas vuorostaan testaavat puolueiden kansalaisluottamusta.
Saakašvilin flambojantille tyylille on naurettu, samoin kuin hänen tempauksilleen kuten viinipullojen jakaminen turisteille, kaupunkiaukioiden ehostaminen hellenistisillä patsailla ja poliisiasemien rakentaminen läpinäkyviksi (symboliksi korruptionvastaiselle taistelulle). Kuitenkin tosiasia on, että Saakašvili jää historiaan yhtenä suhteellisesti merkittävimmistä uudistajista, joka vajaassa vuosikymmenessä onnistui kitkemään alatason korruption, avaamaan vahvoihin miehiin tottuneen yhteiskunnan aidolle demokratialle ja tekemään Georgiasta kansainvälisesti houkuttelevan turistimaan.
On ymmärrettävää, että kuten kaikilla demokraattisilla johtajilla, myös Saakašvilillä on aikansa, jonka jälkeen hänen on omankin perintönsä kannalta viisainta väistyä. Johtajien vaihtuminen kuuluu olennaisesti pluralistiseen demokratiaan, heidän korvaamattomuutensa ei. Vasta kun sekä kansa että johtajat tottuvat siihen, että johtajat tosiaan vähän väliä vaihtuvat normaaleilla vaaleilla, alkaa demokratia olla kypsää. Turvattua se ei toki silloinkaan ole. Riippuu sekä Ivanišvilistä että hänen liittolaisistaan ja kannattajistaan, pystyykö hänen puolueensa jatkamaan uhanalaisen demokratian suojelemista, vai taantuuko Georgia ukrainalaiselle tielle. Varmaa on, että Venäjä ei tule jättämään Georgiaa rauhaan, vaan käyttää monia keinoja pienen naapurimaansa itsenäisyyden heikentämiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti