Kabulin joulu

Kabuliin tuli kuin tulikin valkea joulu. Lumentulo oli joulupyhinä niin kovaa, että lentokenttä ei toiminut ja moni palaamassa ollut jäi joulunjälkeispäivinä jumiin välilaskupaikkoihin, kuten Istanbuliin, Dubaihin ja Delhiin. Nyt maassa on paksu kerros lunta ja ulkona viitisen pakkasastetta. Ikävä kyllä sisätiloissa ei ole juuri sen lämpimämpää. Sähköverkot kaatuilevat jatkuvasti, lumi antenneilla katkoo viestiyhteyksiä.

Luihin käyvää kylmyyttäkin pahempi asia Kabulin talvessa on ilmanlaatu. Olen puolessa vuodessa kehittänyt itselleni täkäläisittäin Kabulin yskäksi kutsutun kroonisen yskän, joka johtuu pääasiassa saasteista ja sisätiloissa vallitsevasta kerosiinin tai muiden polttoaineiden katkusta. Olisi sääli jos koko elämäni jatkunut tupakoimattomuus (orientaalisessa seurassa silloin tällöin harrastettua vesipiippua lukuun ottamatta) valuisi nyt hukkaan keuhkojen tuhoutuessa vuodessa parissa Kabulin myrkkyilmaan. Varsinkin Kiinan suurkaupungeissa työn puolesta asuvat tutut sanovat samaa sikäläisen saastetason detrimentaalisesta vaikutuksesta terveyteen.

Afgaanit eivät vietä joulua, koska maassa ei ole käytännössä ollenkaan kotoperäisiä kristittyjä eikä kaupallinenkaan versio tästä pyhästä tunnu herättävän vastakaikua. Afganistanin väestön prosentin luokkaa oleva osuus ei-muslimeja koostuu lähinnä suurten kaupunkien pienistä sikhiläisistä ja hindulaisista vähemmistöistä. Vietimme kuitenkin joulua lukuisain ulkomaalaisten kesken, länsimaalaisten ja muiden kristittyjen tai nominaalikristittyjen lisäksi turkkilaiset, arabit ja intialaiset mukaan lukien. Muuan jordanialainen taikoi muutamassa tunnissa libanonilaisia mezzejä ja muuan intiatar lammaspaistia ja kanaa niin, että niistä olisi voinut ruokkia parisataa vierasta ilmaantuneiden kahdenkymmenen lisäksi.

Myöskään uuttavuotta ei Afganistanissa juhlita länsimaisen kalenterin mukaan - toisin sanoen, länsiroomalaisen kalenterin ja kristillisen vuosienlaskun. Idän kirkkojen joulu on vasta tulossa. Islamilaista kalenteria seuraavassa Afganistanissa on tällä hetkellä jadikuun 9. päivä vuonna 1391 jälkeen hijran.

Katsaus blogitilastoihin

Jouluaaton kunniaksi tehdäänpä jotain tylsää. Avasin tämän blogin toukokuussa 2008 asuessani Beirutissa. Tarkoitus oli lähinnä pitää Suomessa olevia ystäviä ja sukulaisia suomeksi informoituina jonkinlaisilla sanallisilla, suomenkielisillä kuvauksilla niistä monista maista ja paikoista, joissa menen. En koskaan lisännyt blogiini tägejä, pidin valokuvat tietoisesti muualla eikä tarkoitus ollut koskaan hankkia laajempaa yleisöä. Silti vuosien varrella blogi on houkutellut jonkin verran satunnaisiakin lukijoita.

Vilkaisin juuri Googlen ylläpitämiä tilastoja - kuten parissa kirjoituksessa jo käsitelty, kyseinen behemotti kerää kaiken aikaa valtavia määriä tietoja meistä netinkäyttäjistä. Tutut lukijat tulevat blogiin yleensä suoralinkeistä tai kirjoittavat sen nimen selaimen osoiteriville, joten he näkyvät vain osassa tilastoja, kuten selaimien, käyttöjärjestelmien sekä maiden listauksissa.

Näistä maatilasto on mielenkiintoinen. Suomi on tietysti ylivoimaisesti kärjessä, mikä on loogista, onhan blogi sentään suomenkielinen. Blogia luetaan kuitenkin ahkerasti myös ulkomailta käsin, ja kaksi ulkomaata on ylivoimaisina kärkikolmikossa Suomen jälkeen: Yhdysvallat ja Venäjä. Olisi kiva uskoa, että kaikki nuo lukijat ovat vilpittömästi jutuistani kiinnostuneita ulkosuomalaisia, mutta kyynisesti olen taipuvainen uskomaan, että suurvaltojen suuri kiinnostus blogiini johtuu enemmän elektronisesta tiedustelusta, eivätkä nuo "lukijat" ole välttämättä fyysisiä ihmisiä.

Suomen, Yhdysvaltain ja Venäjän jälkeen loput maat kymmenen kärjessä ovat lukukertojen määrän mukaan järjestettyinä Sveitsi, Saksa, Ranska, Britannia, Tansania, Belgia ja Kanada. Kaikki muut ovat helposti ymmärrettävissä siten, että niissä on isoja ulkosuomalaisyhteisöjä, joten potentiaalista lukijavolyymiäkin on. Mutta hetkinen, Tansania? Sen kohdalla epäilen, että kyseessä on yksi tai kaksi säännöllistä lukijaa. Useimmiten nimittäin jokin yllättävä maa profiloituu tilastoissa korkealle siten, että joku kyseisessä maassa on linkittänyt juttuni ja monet käyvät sitä klikkaamassa päivän parin sisään. Mutta Tansanian tapauksessa näin ei ole, vaan sieltä tulevat klikkaukset jakautuvat hyvin tasaisesti pitkälle aikavälille. Kyseessä lienee siis uskollinen vakiolukija - kiitos vain sinne, samoin kuin samanlaisen profiilin omaaville vakiolukijoille Kyproksella ja Emiraateissa.

Myös negatiivinen tieto on usein mielenkiintoista. Jos verrataan blogini lukemista yleiseen internetaktiivisuuteen, niin kolmen valtion lähes täydellinen poissaolo kiinnittää huomiota: Kiinan, Intian ja Israelin. Voidaan toki ajatella, että ehkä noissa maissa asuvat suomalaiset (tai kielitaitoiset nettiskannerit) eivät ole kovin kiinnostuneita suomenkielisestä sisällöstäni. Toinen mahdollisuus on, että ne, jotka ovat kiinnostuneita, salaavat yhteytensä alkuperän. Esimerkiksi Iranin ja Syyrian puuttuminen listoilta on suoraa seurausta blogien käytön estoista noissa maissa.

Ylivoimaisesti suurin osa satunnaisista lukijoista päätyy blogiini Googlen hakukoneen kautta, useimmiten sen suomen- tai englanninkielisen version. Muut hakukoneet tulevat kaukana perässä tai eivät tilastoidu. Facebookin kautta tulee paljon lukijoita epäsäännöllisinä ryppäinä, kun joku on linkittänyt kirjoitukseni seinälleen, mutta ei muulloin. Googlen ja Facebookin jälkeen eniten lukijoita tulee kolmen sellaisen blogin kautta, joita itse seuraan säännöllisesti, ja joiden kirjoittajat tunnen; heillä on linkit blogiini linkkilistoissaan. Valitettavasti omassa blogissani ei ole blogrollia. Ainakaan vielä. Yritän sen sijaan jatkossa useammin laittaa linkkejä suoraan kirjoitusten sisään.

Mitä blogiini päätyvät lukijat sitten etsivät? Jos jätetään laskuista ne, jotka hakevat blogiani Googlesta suoraan sen nimellä, viisi suosituinta aihetta, joiden perusteella lukijat ovat löytäneet blogiini, ovat seuraavat:

1. Juhannus Virossa
2. Georgian / Tbilisin hintataso
3. Sokotra
4. Jasmiinivallankumous
5. Hallava hevonen

Ensimmäiset kaksi ymmärtää melko hyvin. Noilla hakusanoilla tietoa hakeneet ihmiset lienevät olleet matkailusta kiinnostuneita ja alun perinhän blogillani olikin matkailuhenkinen tarkoitus. Sokotran profiloituminen niin korkealle johtunee siitä, ettei saaresta liene muuten kovin paljon suomenkielistä nettiaineistoa saatavilla. Jasmiinivallankumous selittyy arabikevään alkuajoilla, jolloin monet ihmiset tulivat löytäneeksi blogini etsiessään tietoa Tunisian vallankumouksesta. Myöhemmin sana arabikevät korvasi jasmiinin ja nettikin täyttyi aineistosta, niin ettei vaatimaton blogini enää vetänyt kovin paljon tuosta liikenteestä. Hallavan hevosen profiloituminen noin korkealle on itselleni arvoitus, mutta ehkäpä lopun aikain ratsumiesten kiinnostavuus on kansan keskuudessa aina taattua.

Yllä olevat ovat siis blogin historian suosituimpia hakuaiheita, joilla blogiin on päädytty. Ne korreloivat kuitenkin vain osittain kaikkien aikojen suosituimpien kirjoitusten kanssa, sillä yksittäisten kirjoitusten suosio on riippuvainen siitä, että joku ne alun perin löytänyt jakaa ja linkittää niitä edelleen suurelle joukolle ihmisiä. Tästä näkökulmasta olen tyytyväinen, että kautta aikain suosituimpien blogikirjoitusteni kärki edustaa sentään melko analyyttisiä kirjoituksia.

1. Kristillinen al-Qa'ida?
2. Kaukasian terveisiä: Tbilisi
3. Viisitoista myyttiä Turkista
4. Mitä tarkoitan islamofobialla?
5. Juhannus Virossa

Nuo viisi artikkelia siis ovat blogin historian luetuimpia. Niistä ensimmäinen tuli laajalti luetuksi Utöyan terrori-iskua seuraavina päivinä. Muiden neljän suosio on ollut kroonisempaa laatua, johtuen kaiketi suosituista hakujen aiheista. Toivottavasti olivat lukijamääriensä arvoisia. Hyvää joulua kaikille!

Keniasta

Maailmanloppua ei sitten tullut, tai sitten se tuli ja meni huomaamatta. Joulun aika sen sijaan tuntuu elämässäni miellyttävänä rauhana, joka johtuu pääosin siitä, että kollegat, asiakkaat ja muut työperäiset kontaktit ovat vetäytyneet hetkeksi yksityiselämäänsä eivätkä pommita minua kysymyksillä, kutsuilla ja pyynnöillä. Osasyynsä voi olla silläkin, että ainakin osa puhelin- ja tietoliikennelinjoista näyttäisi olevan jatkuvasti kaatuneessa tilassa.

Onneksi offlinessa voi tehdä kaikenlaista, minkä robotit sitten lähettävät matkaan, kun mahdollisuuden ikkuna jossain avautuu. Matrixin seuraavassa vaiheessa robotit epäilemättä myös kirjoittavat ja jättävät ääniviestejä puolestamme, päivittävät somestatuksiamme meiltä kysymättä ja tiedottavat kavereillemme, minkä merkkisiä tuotteita paraikaa käytämme. Osittain näin jo tapahtuukin; koneet tiedottavat koneille siitä, missä liikumme, missä ravintolassa istumme ja kenen kanssa, mitä musiikkia kuuntelemme ja minkä videon viimeksi katsoimme.

Mutta minun piti kirjoittaa lukijoilleni Keniasta. Olin siellä joulukuun alkupuoliskolla talvimatkalla sekä tapaamassa kummitytärtäni, jonka monikielisyys ja afrikkalaisen luonnon tuntemus ovatkin jo kolmivuotiaaksi hämmästyttävän kunnioitusta herättävällä tasolla. Korjasin samalla merkittävän puutteen, sillä vaikka olen käynyt Keniassa kahdesti aiemminkin, en niillä matkoilla ehtinyt nähdä mitään muuta kuin Nairobin kaupunkia. Kenia tarjoaa kuitenkin ikimuistoisia Afrikka-elämyksiä, ollen Etelä-Afrikan ohella Afrikan maista parhaiten turismiin ja etenkin luontomatkailuun orientoitunut.

Kansallispuistojen infrastruktuuri toimii ja matkailupalvelut samoin. Kääntöpuolena ovat kalliit hinnat sekä se tietty liian hyvästä organisoinnista johtuva autenttisuuden puute, villit savannit kun vaikuttavat kansallispuistojen tiukkoine sääntöineen, oppaineen ja autokyyteineen ajoittain turhankin puistomaisilta. Toista oli Etiopiassa, jossa useimmissa kansallispuistoissa ei ollut minkäänlaista hallinnointia, mutta niinpä niissä kohtasikin villien savannieläinten sijaan lehmiä, vuohia, aaseja ja rynkkyjä kantavia heimomiehiä.

Kävimme ensin Nairobin kansallispuistossa eli Kifaru Arkissa ("sarvikuonojen arkissa"), joka avautuu aivan pääkaupungin kupeessa erityyppisine savanneineen ja akaasiametsämaineen. Nairobin kansallispuiston tyyppiruohonsyöjä näytti olevan topi, iso ja rujonoloinen antilooppi, joita oli suurina laumoina. Myös impaloita, pikku- ja isogaselleja, seeproja ja hirviantilooppeja näkyi. Löysimme niin ikään sarvikuonoja.

Nairobin kansallispuiston lintumaailma on rikas. Varsinkin monenlaisia savannilajeja näkyi paljon: erilajisia kiuruja, kirvisiä, piispoja ja herttuja. Loistokottaraisia, drongoja, sininärhiä ja mehiläissyöjiä oli samaan tapaan kuin Etiopian savanneilla, mutta jostain syystä erilajisia kutojia ja tokoja näkyi paljon vähemmän. Kutojien kohdalla syy lienee vuodenajassa, koska niiden pesiä kyllä roikkui joka puolella. Pesimäaikojen ulkopuolella useimmat kutojat muuttuvat epämääräisen kellanruskeankirjaviksi ja huomaamattomiksi, kun taas pesimä- ja soidinnusaikoina niitä ei voi olla huomaamatta.

Afrikan savanniekosysteemit ovat termiittiperustaisia - termiitit hoitavat merkittävän osan kasviperäisen aineksen hajottamisesta, koska ilmasto ei ole suosiollinen sienille. Niinpä afrikkalainen ekosysteemi onkin tyypillisesti erittäin hyönteiskeskeinen, mikä taas tuottaa valtavan ja monipuolisen lintumaailman; käyttäähän suurin osa linnuista ravintonaan juuri erilaisia hyönteisiä.

Vietimme kaksi päivää ja niiden välisen yön Nakurun kansallispuistossa samannimisen järven ympärillä. Nakurujärven rannat ovat väärällään vesi- ja rantalintuja, joita lisäksi pääsi usein erittäin lähelle. Myös nisäkäslajisto oli runsasta; impaloita, seeproja, kafferipuhveleita ja pahkasikoja oli joka paikassa, eivätkä nekään lainkaan pelokkaita. Monia muita antilooppeja, kuten kahta gasellilajia ja vesiantilooppeja, näkyi pienempinä määrinä tuon tuosta, samoin kirahveja ja virtahepoja. Sarvikuonoja onnistuimme näkemään yhteensä ainakin kaksikymmentä, ja vielä molempia lajeja, mikä surullista kyllä muodostaa jo merkittävän otoksen niiden jäljellä olevista maailmankannoista. Totesimmekin matkalla surumielisesti, että olemme todennäköisesti viimeinen sukupolvi, joka pääsee katselemaan näitä valtavia eläimiä villeinä.

Petoeläimiäkin onnistuimme näkemään varsin kiitettävästi: leijonia kahdesti, vaippašakaaleja useasti, juovahyeenan kerran. Kädellisiä edustivat runsaina esiintyvät oliivipaviaanit ja vervettimarakatit. Petolinnustoa oli maisemissa niin ikään varsin runsaasti, afrikanhiirihaukka yleisimpänä lajina, mutta korppikotkat huusivat poissaolollaan. Afrikkaa on viime vuosina kohdannut suunnaton korppikotkien joukkotuho, joka johtuu eläinlääkinnässä käytettävistä kemikaaleista ja suoranaisesta myrkyttämisestä. Korppikotkien tyyssijaa Afrikkaa uhkaakin nyt Intian kohtalo, näiden majesteetillisten puhtaanapitäjien massatuho. Olemme ehkä viimeinen sukupolvi, joka on päässyt ihailemaan valtavia korppikotkaparvia ja niiden keskeistä merkitystä savanniluonnon kiertokulussa.

Suurimmassa osassa Kenian kansallispuistoja on ajoneuvosta poistuminen ehdottomasti kielletty, koska villieläimet ovat aidosti vaarallisia ja koska ihmiset myös autoista poistuessaan aiheuttavat kaikenlaista haittaa, kuten roskaamista, tulipaloja ja eläinten ruokkimista. Todistimme kuitenkin pariinkin otteeseen Nakurussa piittaamattomuutta säännöistä. Muuan kiinalaisporukka hätyytteli lintuparvia järven rannoilla kameroineen, ja yksi autollinen mzunguja oli ajanut polulta ulos ja metsänreunaan nähdäkseen kirahveja lähempää. Yksi autollinen kikattavia kenialaisia teinityttöjä antoi auton ikkunasta ruokaa paviaaneille, mikä on vaarallista touhua, sillä se opettaa paviaanit yhdistämään ihmiset ruoansaantiin, ja ne voivat laumaeläiminä olla aggressiivisia ja vaarallisia.

Idioottimaisimmasta kohtauksesta vastasi kuitenkin intialainen lapsiperhe, joka oli liikkeellä ilmeisesti omalla tai vuokratulla pikkubussillaan. Intialaismies oli pysähtynyt savannille keskelle valtavaa kafferipuhvelien laumaa ja päästänyt koko suuren lapsikatraansa autostaan kirmailemaan ja puhveleita pällistelemään. Mainittakoon, että kafferipuhveli on virtahevon ohella Afrikan vaarallisin villieläin ja tappaa vuosittain enemmän ihmisiä kuin leijonat tai norsut.

Ei tässä kuitenkaan kaikki. Ihmettelimme juuri ääneen intialaisperheen tyhmyyttä etäältä, josta näimme heidät, kun äkkiä parikymmentä metriä intialaisten takana nousi pensaikosta urosleijona ja loikkasi vauhtiin, ilmeisesti intialaisista pelästyneenä. Kenialainen oppaamme hätääntyi ja kaasutti autollamme paikalle niin, että automme asettui leijonan ja intialaisten väliin. Hän huitoi ja huusi swahiliksi intialaisille, jotka vain keikuttivat päätään ja perheenisä selitti intianenglanniksi: "Eivät nuo ole vaarallisia, me pidämme noita kotona ihan kuin lehmiä." Kun selitimme, että kafferipuhveli ei ole ihan sama asia kuin intialainen vesipuhveli, ja että huomasiko mies ollenkaan että hänen lapsikatraansa takana oli juuri äsken leijona (joka yhä oli kivenheiton päässä, mutta nyt toisella puolella), miehen naama vihdoin venähti ja hän alkoi haalia lapsukaisiaan takaisin autoon.

Naivashan alueella tapasin myös Etiopiasta tutun amerikkalaisen ystävättären, jonka kanssa kävimme seuraavina päivinä linturetkillä pitkin Naivashaa ympäröivää maaseutua. Vaikka hän on valkoinen amerikkalainen, hän on syntynyt ja kasvanut Keniassa lähetyssaarnaajan tyttärenä ja suuri osa hänen suvustaan näyttää asuvan ja työskentelevän siellä erilaisissa kristillisissä hankkeissa. Niinpä hän on aina tuntenut itsensä afrikkalaiseksi ja Kenian kotimaakseen.

Eräänä illoista olimme fondyyillallisilla toisen amerikkalaisen saarnamiesperheen luona. He olivat asuneet tätä ennen vuosia Sudanissa, Eritreassa ja Somaliassa, joten Kenia lienee ollut noihin verrattuna levottomimpinakin vuosinaan jonkinlainen suojaisa lepopaikka. He olivat rakentaneet viidakkoon joen töyräälle komean hirsihuvilan ja järjestäneet elämänsä uudessa kotimaassa, odotellen kovasti Kenian uutta kansalaislakia, joka saattaisi antaa maassa iät ajat asuneille valkoisillekin oikeuden kansalaisuuteen. Perheenisä intoutui sen viikon ikävien uutistapahtumien kirvoittamana keskustelemaan aseista ja siitä, kuinka aseenkanto on Amerikassa ihmisoikeus. Kylässä puhvelit olivat tappaneet neljä miestä sinä vuonna.

Keniassa erityisen vaikuttavaa on se, että suuria savannieläimiä ei näe ainoastaan kansallispuistoissa, vaan myös tavallisella maaseudulla. Marakatit ryöstelivät banaaneja ikkunasta käsin ystävättäreni vanhempien kotitalosta ja yöllä kuului hyeenojen ölinää, joka kuulosti kodikkaan perussuomalaiselta. Seeproja, antilooppeja ja puhveleita näkee tuon tuosta laiduntamassa kaikenlaisilla ruohostomailla. Salametsästäjien eniten vainoamat lajit, kuten sarvikuonot ja norsut, ovat jäljellä enää vain suojelualueilla.

Tällä matkalla onni oli myötä myös pöllöjen suhteen, sillä matka tuotti kolme huuhkajalajia, kaikki hyvin nähtyinä. Nakurussa löytyi suuresta akaasiasta päiväunilla oleva valtavan kokoinen savannihuuhkaja. Naivashan lähellä puolestaan näimme yöllä aidantolpalla istuskelleen täplähuuhkajan - tämän lajin olen aiemmin nähnyt Sambiassa, jossa se käveli ja pällisteli maassa. Lopulta kun retkeilimme rinnemetsissä Kijabessa, Hautavajoamalaakson kupeessa, sieltä löytyi lepäilevä afrikanhuuhkaja, jonka ympärillä puissa hyöri kanelimehiläissyöjiä, pikkuvuorimedestäjiä, ruostemetsäkerttusia, keltaviiksibulbuleja, hopeasieppoja ja afrikanharmaakäpinkäisiä.

En vielä ota kantaa, kirjoitanko kenties jotain blogiini joulupyhinä, mutta siltä varalta että en niin tee, toivotan lukijoille - ja varsinkin tätä Suomen pakkasissa lukeville sukulaisille ja läheisille - hyvyyden ja rauhan täyteistä joulua. Kaiken hömpän ja stressin keskellä jokaisen olisi hyvä kristillisyytensä tai muun uskonnollisuutensa tai uskottomuutensa asteesta riippumatta muistella hetki myös joulun varsinaista sanomaa ja jakaa siitä tarkoitusta lähimmäisilleen, varsinkin niille, kuten lapsille ja vanhuksille, joiden elämään voi pienelläkin vaivalla vaikuttaa niin myönteisesti.

Minulle voi joululahjaksi hankkia maata täältä, kuten pikkuveljeni on jo parina vuonna tehnytkin. Täällä toinen vastaavanlainen ohjelma vaihtoehdoksi. Mikä onkaan parempi lahja lapsillemme ja lapsenlapsillemme kuin säilyttää edes pieniä kaistaleita maapallostamme jälkipolville? Tulevaisuuteen investoiminen kannattaa taas, kun maailmanloppukin peruutettiin. Ei siis pitäisi olla metafyysistä tekosyytä olla välittämättä ja vaikuttamatta maailmaan ympärillään. Jokainen on ihan itse vastuussa siitä, mihin elämänsä tässä maailmassa käyttää.

Valkovaippa

Maanantaina Kabul viimein peittyi valkeaan lumivaippaan, joka enteilee tänne valkeaa joulua. Ulkoista harmautta ja lehdettömiä puita lumi kaunistaa, mutta ikävä kyllä Afganistanissa ei rakenneta taloja suomalaiseen tyyliin, vaan mieluummin väestö palelee kylmässä, tuhlaa järjettömiä määriä romahtelevien sähköverkkojen tuottamaa sähköä ja kärvistelee bensakamiinoineen taatusti epäterveellisessä ja karsinogeenejä tupruavassa ilmassa, joka tuhoaa keuhkot jo vuodessa.

Toimistoni on tätä nykyä miellyttävämpi paikka kuin asuntoni, sillä yksi sähköpatteri riittää lämmittämään pienen toimistokoppini varsin mukavasti. Asunnossani on sen sijaan liian isot huoneet, eikä pattereita voi pitää kuin yhden kerrallaan päällä, koska muuten sulake heti posahtaa. On siis pakko täyttää olohuoneen ilma takasta tulevalla häkäkaasulla ja muu asunto kahden kamiinan bensiininkatkulla. Tämä ei ole taatusti terveellistä, mutta vaihtoehtoja ei oikein enää ole, sillä muuten huoneilman lämpötila laskee nopeasti miinusmerkkiseksi.

Kabulin troopillista lintumaailmaa, palmukyyhkyjä, kauluskaijoja ja pihamainoja, pieni pakkanen ei tunnu hetkauttavan. Päivisin aurinko lämmittääkin ulkotiloja, jättäen purevan koleuden talojen sisään.

Maanantai-iltana olin tilaisuudessa, joka järjestettiin suuren runoilijan ja mystikon mawlana Jalaluddin Rumin muistoksi, tarkemmin sanoen sen muistoksi, että hän oman ilmaisunsa mukaan lähti häihinsä yön kanssa. Minua häiritsivät hieman muutamat yritykset kääntää monimielisyyksiä hölmön yksinkertaisilla tavoilla englanniksi. Eräs kaukonäköinen opettaja antoi minulle ensimmäiset persialaisten suufirunoilijoiden suomennokset jo ollessani koululainen, mutta kesti hieman pidempään, ennen kuin ne varsinaisesti kolahtivat.

Afganistanissa Rumi tunnetaan mawlana Jalaluddin Balkhina, sillä hän oli alun perin kotoisin Pohjois-Afganistanin Balkhista, muinaisesta Baktriasta. Elämänsä loppuaikoina hän vaikutti ennen kaikkea Konyassa, nykyisessä Turkissa, ja Konyasta tuli myös mevleviläisten suufilaisen veljeskunnan keskuspaikka. Nimi "Rumi" merkitsee roomalaista eli tässä tapauksessa viittaa Itä-Roomaan, Konstantinopoliin ja siis Turkin valtakuntaan, jossa hän eli ja vaikutti suurimman osan elämäänsä. Persialaiset pitävät tietysti Rumia omanaan siitä syystä, että hän oli persiankielinen. Hänen tarkaksi synnyinpaikakseen on arvioitu myös silloiseen Balkhiin kuulunut Wakhshin kylä nykyisen Tadžikistanin puolella - tadžikit ovat Keski-Aasian persiankielisiä.

Mawlana Jalaluddinin kaltainen suurmies ja vertauskuvien nero ei ole turkkilaisten, persialaisten, afgaanien tai tadžikkien yksityisomaisuutta, arabeista puhumattakaan, vaan jo suoraan kirjoitustensa ja aatteensa kosmopoliittisesta universalismista seuraten ihmiskunnan kansallisomaisuutta. Ei ihme, että hän on yhä tänä päivänä myydyimpiä runoilijoita jopa kaukaisessa Amerikassa asti.

Qatarista

Aika rientää ja viimeksi kirjoittaessani oli jo itsenäisyyspäivä, jonka teemat menivät väliin niin, etten ehtinyt kirjoittaa marraskuun lopun matkastani Qatariin. Arabian niemimaasta erottuvalla niemellä sijaitseva Qatar on varsin pieni maa, jonka väestöstä nykyisin vain 20 prosenttia on omia kansalaisia ja kaikki muut maahanmuuttajia, joita on erityisesti Etelä-Aasian suunnalta. Qatarilla ei ole kovin suuria öljyvaroja, mutta sen sijaan maailman suurimpiin kuuluvat maakaasuvarat, joiden turvin Qatar on nykyisin maailman rikkain maa.

Nopeasti saavutettu vauraus näkyykin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vielä pari vuosikymmentä sitten uinunut pikkukaupunki Doha on muuttunut yhtäkkiä ultramoderniksi metropoliksi, johon on rakennettu Manhattania muistuttava pilvenpiirtäjäkeskusta ja toinen toistaan mielikuvituksellisempia uusimman arkkitehtuurin näytteitä. Juuri mitään vanhaa ei Dohasta löydä, 70-luvulla rakennettuja taloja pidetään muinaismuistoina ja nykyisin Dohassa puretaan kovalla vauhdilla 90-luvun rakennuskantaa "liian vanhana" uusien ja entistä korskeampien talohankkeiden tieltä.

Dohassa asuva ystäväni on kotoisin Syyrian Homsista, jossa olin taannoin usein hänen ja perheensä vieraana. Syyrian armeija tuhosi heidän talonsa siinä sivussa, kun pommitti ja "puhdisti" suurimman osan koko alueesta, Homsin historiallisesta kristitystä asuinalueesta. Onneksi jo ennen sitä alue oli autioitunut; suurin osa väestä lähtenyt pakoon muualle Syyriaan tai ulkomaille. Ystäväni veli työskentelee nykyään lääkärinä Ranskassa, vanhemmat ovat yhä Syyriassa mutta eri paikkakunnalla. Isoäiti, jonka luona niin ikään ehdin käydä, ja joka halusi puhua kanssani ranskaa nuoruudenmuistojaan verestääkseen, ehti nähdä kansannousun ennen kuin kuoli sen aikana.

Oli selvää, että Homsista ja Syyriasta oli puhuttava Qatarin-matkallani useaan otteeseen, vaikka se usein toikin kyyneliä ystäväni ja toisten Qatarin syyrialaisten silmiin. Tapasin myös toisen homsilaisen kristityn, joka nyt opettaa Qatarissa. Hänen siskonsa mies oli ensin viety kotoaan hallituksen toimesta ja pakotettu armeijaan sotimaan oppositiota vastaan. Sitten hän oli joutunut taistelussa Vapaan Syyrian armeijan vangiksi, ja epäonnekseen poikaparalla oli ollut lipas niin käytetty, että vastapuolen soturit olivat uskoneet hänen ampuneen muita innokkaammin omia poikiaan. Nuorukainen on nyt yksi Syyrian lukemattomista sotavangeista, joista on tullut pelinappuloita isommassa kuviossa. Traagista tilanteessa on se, että kaikki asianomaiset tuntevat toisensa Homsista. Sota on rikkonut perheitä ja kääntänyt naapureita toisiaan vastaan, vaikka tämänkin nuormiehen tapauksessa hänen päätymisensä hallituksen joukkoihin ei ollut omasta tahdosta kiinni vaan pakottamisesta.

Kristityt muodostavat vain kymmenisen prosenttia Syyrian väestöstä ja jakautuvat puolestaan moneen eri kirkkokuntaan. Mutta niinkin pieni joukko kuin homsilaiset syyrialaisortodoksit Qatarissa ovat onnistuneet jakautumaan poliittisesti. Yksi vanhemman sukupolven edustaja on ryhtynyt kovan linjan baathistiksi, joka kuulemma julistaa joka välissä hallituksen propagandaa, ja toiset eivät enää puhu hänen kanssaan. Kaikki ovat alun perin samasta korttelista kotoisin, tuntevat toisensa, ja koska naimisiin mennään vain oman kirkkokunnan jäsenten kanssa, ovat myös avioliittojen kautta sukulaisia. Nyt he ovat yhtäkkiä maailmanpoliittisten voimien pelinappuloita ja pahimpia vihamiehiä. Mutta ei tässä mitään ihmeellistä ole; samalla tavoin Suomen sisällissota jakoi sukuja, perheitä ja kyläkuntia toisiaan tappaviin leireihin, joilla usein oli vain hämärä mielikuva heidän elämiään ohjaavista kansallisen ja kansainvälisen politiikan voimista.

Teimme myös kaksi matkaa Dohan ulkopuolelle. Qatarin sisämaa on lähinnä karua aavikkoa, jota täplittävät muutamat keitaat. Rannikoilla sen sijaan on laguuneja ja kalavesiä, jotka ovat saaneet rannoilleen muutamia pikkukaupunkeja ja kyliä. Muutenhan lähes kaikki asutus Qatarissa keskittyy suur-Dohan alueelle.

Ensin teimme päiväretken al-Khoriin ja sen kaksoiskaupunkiin, jonka nimen olen unohtanut. Näiden kahden pikkukaupungin rannikolla Dohan pohjoispuolella, Qatarin itärannikolla, on mangrovemetsän peittämiä laguuneja. Tosin täkäläiset mangrovemetsät ovat hyvin matalakasvuista, vain miehenkorkuista puulajia, joten suomalaisittain ne ovat pikemminkin mangrovepensaikkoja. Näimme al-Khorissa runsaasti kahlaajia, jonkin verran tiiroja, lokkeja, merimetsoja ja riuttahaikaroita. Maalintuja mangrovepensaikoissa tuntuivat edustavan turkinkyyhkyt ja valkoposkibulbulit, jotka kummatkin olivat runsaita.

Eräänä toisena päivänä ajoimme niemimaan halki Qatarin itärannikolle Umm Babiin ("Portin äiti") ja tulimme sieltä Dukhanin ja Zikritin kautta takaisin. Tietooni oli saatettu, että Umm Babissa talvehtii hopeatilhiä. Rannikolle saavuttaessa tie kuitenkin päättyi Umm Babissa suolanpoistolaitokselle eikä ympärillä ollut kuin muutama palmurypäs ja pari pensasta. Pysähdyimme kuitenkin ja hiljaisella rannalla oli yksinäinen flamingo ja pari karikukkoa. Palmuista löytyi parvittain varpusia, palmukyyhkyjä ja valkoposkibulbuleja. Ihmisiä ei näkynyt mailla halmeilla, ei edes Umm Babin eikä Zikritin biitseillä.

Onnistuin kuitenkin lähes sattumalta huomaamaan hopeatilhiä bulbulien joukossa palmuissa ja pienellä etsimisellä ne löytyivätkin uudestaan. Yhteensä kuusi hopeatilheä. Olin tietysti varsin innoissani, kun kyseessä oli uusi laji ja monta kertaa turhaan etsitty - mystinen laji, jonka olin missannut Omanissakin. Mutta päivä Umm Babissa oli tuova mukanaan vielä jotain erikoisempaa: onnistuin löytämään sieltä Qatarin toisen, kolmannen ja neljännen vihervarpusen. Edellisestä havainnosta maassa oli kulunut jo 19 vuotta. Koska olin rikkonut Omanissa kauko-objektiivini, en saanut niistä kuvia, mutta onneksi pari päivää myöhemmin havaintojani epäillyt britti meni itse paikan päälle katsomaan, löysi ja valokuvasi samaiset vihervarpuset.

Dohassa tutustuimme syyrialais- ja libanonilaisporukassa myös uuteen valtavaan kirkkokeskukseen, joka on rakennettu säädyllisesti kaupungin esikaupunkialueelle. Qatarin emiiri on laupeudessaan lahjoittanut kristityille ison maaläntin mutta sitä vastaan vaatinut, että kaikki kirkot pitää rakentaa samaan paikkaan, eivätkä tornit saa kohota häiritsevän korkeiksi. Siellä ovat nyt sitten vieri vieressä ja yhtä moderneina katolinen, ortodoksinen, protestanttinen ja maroniittinen kirkko. Kaikki eivät kuitenkaan ole vielä valmiita, joten ekumenian nimissä kirkot ovat antaneet toisilleen aikaa omissa tiloissaan.

Vaikka seurueesta suurin osa oli syyrialaisortodokseja, päädyimme valitsemaan maroniittisen jumalanpalveluksen, koska libanonilaiskristittyjä on Qatarissa niin paljon, että heillä on omat säännölliset arabiankieliset jumalanpalveluksensa. Suurin osa Qatarin kristityistähän ei ole seemejä, vaan filippiiniläisiä, eurooppalaisia ja amerikkalaisia. Jouduimme odottelemaan jonkin aikaa filippiiniläisten katolisen jumalanpalveluksen loppumista ennen kuin pääsimme maroniittiseen palvelukseen. Tulipa sekin nyt sitten koettua, kirkossakäynti vanhoillisessa wahhabilaismaassa Qatarissa. Qatarissa ei ole omia kristittyjä, vaan kaikki ovat maahanmuuttajia tai vierastyöläisiä.

Qatar ei ole mikään turistiparatiisi. Se on Emiraatteja selvästi kalliimpi eikä siellä ole panostettu samalla lailla matkailijoihin tai ylipäätään muihin kuin töissä oleviin ulkomaalaisiin. Siellä konferenssi- tai työmatkalla käyville voin kuitenkin suositella lämpimästi Dohassa näyttävässä modernissa rakennuksessa sijaitsevaa Islamilaisen taiteen museota, jonka kokoelmat antavat edustavan käsityksen islamilaisen sivilisaation monimuotoisuudesta ja sen lukuisista kukoistuskausista eri puolilla Lähi-itää, Pohjois-Afrikkaa, Persiaa, Intian niemimaata, Keski-Aasiaa, Espanjaa, Länsi-Afrikkaa ja Kaakkois-Aasiaa. Onhan Dohassa myös "vanhaksi" kutsuttu suq, varsin uusi basaari, jonka kauppiaista huomattava osa tuntuu olevan Iranista kotoisin, vaikkakin osaa arabiaa. Suqista löytyy myös erillinen lintubasaari, jossa on kaupan kaikkea papukaijoista ja viiriäisistä kissoihin, koiriin ja kaneihin.

Qatar tukee Syyrian oppositiota sekä rahallisesti että kulttuurisesti, ja johtuen lähinnä mediatalo al-Jaziran sijainnista siellä, Dohasta on tullut paikka, jossa ei voi välttyä arabikevään poliittiselta puheelta. Myös yksi seurueemme homsilaisista työskenteli siellä, mutta tällä kertaa kyseessä oli muslimi. Kansainvälisenä mediatalona al-Jaziran toimittajakunta on kotoisin ympäri maailmaa, joten se on myös varsin heterogeenistä. Vaikka yksityiselämässään kaikki tapaamani jaziralaiset näyttäisivät kannattavan arabikevättä ja Syyrian oppositiota, riitoja ja väittelyitä saa silti heidänkin välillään aikaan esimerkiksi suhtautumisesta Muslimiveljeskuntaan tai Hamasiin.

Toiset ovat myös varovaisempia kuin toiset isäntämaansa asioiden arvostelemisessa. Qatarin hallitsijasuku on ainoa kielletty tabu muuten varsin vapaasti ja moniäänisesti puhuvalla al-Jaziralla. Ironista kyllä, samaan aikaan kun Qatarin emiiri esiintyy suurena arabikevään ja vapaan kulttuurin rahoittajana, heitettiin muuan qatarilainen runoilija vankilaan. Hän kun oli erehtynyt pilkkaamaan hallitsijaa eräässä runossaan. Ilmeisesti hernettä oli vedetty nenään erityisesti kohdasta, jossa hän kirjoitti: "Olemme kaikki tunisialaisia sortavien eliittien edessä."

Korruptio ja yhteiskunnallinen epäluottamus

Toivotan lukijoilleni hyvää itsenäisyyspäivää! Sen perusteella, mitä olen somesta nähnyt, Suomessa on kylmää ja paljon lunta. No, kylmä on täälläkin, mutta lunta ei näy. Suomalaisilla on itsenäisyyspäiväjuhla illalla, mutta jo sitä ennen virittäydyin isänmaallisiin tunnelmiin lukemalla Transparencyn korruptiokatsausta. Vuonna 2012 Suomi on jälleen maailman vähiten korruptoitunut maa, jaetulla ykkössijalla Tanskan ja Uuden-Seelannin kanssa. Se, mitä indeksi kertoo suomalaisesta yhteiskunnasta, on yksi suurimmista ylpeydenaiheista Suomen ja sen itsenäisyyden suhteen. Itsenäisyyspäivänä meidän on totisesti syytä kunnioittaa sitä, että yhä olemme säällisyyden saari korruption valtameressä.

Suomi kuuluu harvaan joukkoon maailman valtioita, joissa valtio on kohtuullisen inhimillinen kansalaisiaan kohtaan. On helppo keksiä lukuisia asioita, joissa Suomenkin valtio kohtelee kansalaisiaan epäinhimillisesti, alamaisina ja hallinnollisina subjekteina, riistoverottaa ja puuttuu kaikenlaiseen, mihin voisi jättää puuttumatta. On myös helppo keksiä esimerkkejä korruptiosta Suomessa, puhuttiinpa sitten politiikasta, kunnallisasioista tai liike-elämästä. Indeksit eivät todistakaan Suomea korruptoitumattomaksi - ne osoittavat vain sen, että useimmissa muissa maailman maissa asiat ovat vielä huonommin. Niissä valtio ja virkavalta ovat lähtökohtaisesti niin korruptoituneita, että kansalaiset pyrkivät kaikin tavoin välttämään joutumasta tekemisiin valtion riistävän käden kanssa.

Kohtuullisen vapaasta, demokraattisesta ja avoimesta poliittisesta järjestelmästään Suomen on kiittäminen itsenäisyyttään, ja sitä oikeamielistä, moralistista ja isänmaallista henkeä, joka Suomen valtiojärjestystä luotaessa vallitsi. Jos Suomi olisi jäänyt osaksi Venäjän keisarikuntaa tai muuttunut kommunistiseksi neuvostotasavallaksi, on päivänselvää, ettei Suomi nauttisi nykyisenlaisesta suhteellisesta korruptoitumattomuudesta. Tämä näkyy tilastoissakin mm. siinä, että vapautumisestaan huolimatta koko Itä-Eurooppa tulee korruptiotilastoissa kaukana Suomen ja muiden Pohjoismaiden takana, vaikka esimerkiksi taloudellisen vapauden suhteen moni niistä on mennyt Suomen ohi. Menneisyyden taakkaa on vaikea nopeasti karistaa, vaikka poliittinen järjestelmä muuttuisikin. Korruptio on kuin syöpä; vaikka leikkauksella poistettaisiin kasvain, etäpesäkkeet uusiutuvat ja leviävät nopeasti uudelleen.

Venäjä on sijalla 133, Euroopan kolmanneksi korruptoitunein maa Ukrainan ja Azerbaidžanin jälkeen. On erityisen surullista, että Ukraina on romahtanut Euroopan korruptoituneimmaksi maaksi sen jälkeen, kun venäläismielinen Viktor Janukovitš voitti vaaleissa oranssikoalition ja ryhtyi palauttamaan autoritääristä järjestelmää. Juštšenkon oranssina aikana Ukraina kuitenkin yritti tosissaan kitkeä korruptiota, mitä mekin todistimme Ukrainan-matkallamme kesällä 2009. Tällä tavoin kirjoitin asiasta 7.7.2009:

"Eurooppalaistuminen eteni nopeasti kaikilla aloilla heti oranssivallankumouksesta 2004 lähtien. Silloin aloitettiin myös monia korruptionvastaisia kampanjoita ja siitä asti on vaikkapa suomalainen päässyt Ukrainaan helposti ja ilman viisumia. Kohtelu rajalla oli kaikin puolin eurooppalaista ja sivistynyttä. Ei tietoakaan Venäjälle ja Valko-Venäjälle ominaisesta kiusanteosta ja vainoharhaisuudesta. Valtaan tultuaan Viktor Juštšenko laati esimerkiksi säännöt, joiden mukaan poliisien palkat 10-kertaistettiin mutta samalla tehtiin rangaistavaksi potkuilla ja vankilalla se, että poliisi tavattiin virantoimituksesta mukanaan enemmän kuin tietty määrä rahaa. Paitsi poliisin toiminnassa, edistys on silminnähtävää myös kaupunkien ja pienempienkin paikkojen ulkoasussa."

Transparencyn indeksin korruptiokartasta näkyy hyvin, että korruptio korreloi erittäin vahvasti autoritarian ja vapauden puutteen kanssa. Ne maat, joissa taloudellinen ja yhteiskunnallinen vapaus sekä demokratia ovat parhaalla tolalla, ovat samalla myös korruptoitumattomimpia, kun taas korruptiotilaston synkiltä hänniltä löytyy autoritäärisiä maita. Maailman korruptoituneimman maan tittelin jakavat sotatilasta kärsivät Afganistan ja Somalia sekä maailman autoritäärisin maa Pohjois-Korea.

Toki mielenkiintoisia poikkeuksiakin on, ja niillä tarinansa: Poliittisesti ja yhteiskunnallisesti autoritäärinen, mutta taloudellisesti vapaa Singapore on onnistunut kukistamaan korruption yhdellä maailman tehokkaimmista kampanjoista ja on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Arabimaista vapaimpiin kuuluva Libanon roikkuu sen sijaan yhä korruptiotilastoissa paljon kehittymättömämpien ja autoritäärisempien maiden joukossa.

Kehityshypetyksen kannalta on murheellista, että paljon kehitysapua saavat valtiot ovat samalla korruptoituneimpien joukossa. Helpon rahan kaataminen köyhään maahan synnyttää samanlaisia korruptiosuhteita kuin esimerkiksi huumetalous. Se kääntyy helposti vahingoittamaan yrittäjyyttä ja taloudellisen vastuullisuuden kulttuuria, jotka ovat omiaan edesauttamaan korruptoitumattoman yhteiskunnan kehitystä.

On toki muistettava, että indeksi kuvaa korruptioperseptiota eli sitä, kokevatko ihmiset sekä Suomessa että ulkomailla valtionsa korruptoituneeksi. Se siis indikoi myös yhteiskunnallisen luottamuksen määrää. Mikään ei syö yhteiskunnallista luottamusta yhtä tehokkaasti kuin kansalaisten arkipäivään koko ajan vaikuttava, nöyryyttävä ja turhauttava viranomaiskorruptio. Se oli yksi tärkeimmistä sytykkeistä arabikevään kumousliikehdinnälle. Tällä hetkellä Egyptissä vapautta ja omanarvontuntoa maistaneet egyptiläiset näyttävät Muslimiveljeskunnalle ja presidentti Muhammad Mursille, etteivät aio sulattaa entisenlaisen menon jatkumista. Arabikevään ehkä tärkein saavutus onkin se, että emansipoitunut ja keskiluokkaistunut nuori väestö vaatii aktiivisesti omistajuutta valtioistaan, korruptoituneilta eliiteiltä.

Valitettavan vähän huomioitu sivujuonne arabikevään jälkimainingeissa on se, että kansa on noussut aktiivisesti ja kaduille pannakseen stopin myös islamistien riehumiselle ja vallanhimolle. Tästä antaa hyvässä mielipidekirjoituksessaan tunnustusta jopa israelilainen diplomaatti. Libyan Benghazissa nuoret aktivistit hyökkäsivät salafilaista ääriryhmää vastaan, karkottivat heidät kaupungistaan ja polttivat heidän toimistonsa, ja Tripolissa libyalaiset osoittivat mieltä islamistikiihkoilijoita vastaan. Syyrian oppositio on avoimesti varoitellut jihadistien soluttautumisesta rintamalle sotkemaan asioita.

Egyptissä nuorisoaktivistit tuikkasivat raivoissaan Muslimiveljeskunnan toimiston liekkeihin ja piirittävät paraikaa Mursin presidentinpalatsia, samalla kun mielenosoitukset ovat muuttuneet yhä väkivaltaisemmiksi islamistien ja heidän vastustajiensa välillä. Näinköhän käy, että Mursi saa maistaa Mubarakin kohtaloa, vai tuleeko Muslimiveljeskunta ajoissa järkiinsä. Sekin on tietysti mahdollista, että Muslimiveljeskunta tekee Khomeinit, murskaa armeijaan tukeutuen väkivallalla liberaalin ja sekulaarin opposition, mutta toivottavasti egyptiläiset saavat vähintään sen kansainvälisen solidaarisuuden kuin kevään 2011 vallankumouksessa, jottei niin voisi tapahtua.

Istalif

Marraskuussa tein kaksi matkaa pois Kabulista. Ensimmäinen niistä oli päiväretki Istalifin vuoristokylään Koh-i Damanin kupeessa, kuutisenkymmentä kilometriä Kabulin pohjoispuolella. Toinen oli viikon matka Qatariin, jossa tapasin homsilaista ystävääni ja siinä sivussa kaikenlaista muutakin.

Tie Istalifiin kulkee ensin Shomalin laaksoa pitkin, jonne paisuva Kabul on levittäytynyt kovaa vauhtia miinanraivauksen vapautettua tuon sodissa autioituneen mutta aikanaan Kabulin ruoka-aittana tunnetun hedelmällisen laakson. Shomalin laakson jälkeen kiivetään pikkuteitä pitkin Damanvuorille, jossa Istalifin pittoreski kylä sijaitsee.

Istalifissa on kaunis sininen ja raidallinen moskeija, käsitöitä, karvahattuja ja keramiikkaa myyvä basaari, pari kauppaa ja koulu. Vuoristopuro virtaa kylän laidan läpi - keväällä lumien sulaessa vuorilta ilmeisen paljon vuolaampana kuin nyt syksyllä. Poppelit ja muu puusto hehkuivat ruskan väreissä oranssia, punaista, keltaista ja ruskeaa. Puronvarren tiheissä pensaissa ja rinteen mäntymetsikössä liikuskeli mustatöyhtötiaisia ja mustarastaskin vilahti.

Ylitimme puron siltaa pitkin ja kiipesimme mäntyä kasvavan kukkulan huipulla sijaitsevalle, nykyisin raunioituneelle Afganistanin viimeisen kuninkaan Zahir Shahin rakennuttamalle palatsille. Taliban pommitti palatsin tuusannuuskaksi vallatessaan kylän. Nyt paikalla toimii poliisiasema, poliisien oma ruusutarha (gulistan) ja jonkun suufin tai muun merkkihenkilön hauta, joka suufilaiseen tapaan on koristettu vanhoihin plataaneihin sidotuin tuulessa lepattavin kangasviirein.

Paikalliset kumppanimme olivat neuvotelleet meille pääsyn poliisien terassille piknikkiä viettämään, ja sieltä aukenivatkin erinomaisen värikkäät maisemat ruskaiseen laaksoon. Kylän takana kukkulalla oli väki kokoontunut hautajaisiin. Ostin basaarista aidon karvaisen piippalakin talvipakkasilta suojaamaan. Lämpötila laskee nykyään Kabulissakin öisin pakkasen puolelle, mutta lunta ei ole vielä näkynyt.

Dhofar

Edellisenä iltapäivänä olin ajanut Salalasta länteen Mughsayliin. Viimeisenä operatiivisena päivänäni Omanissa tutustuin puolestaan Salalan itäpuolisiin kohteisiin. Jo aamun varhaisina tunteina ajaessani läpi Salalan reunamien banaani- ja öljypalmuplantaasien näin lentäviä kauluskaijoja ja yhtä vihreitä viikunakyyhkyjä. Erilaiset kiurut ja kirviset parveilivat kaupungin ulkopuolella olevien farmien liepeillä.

Aamun ensimmäinen kohteeni oli kuitenkin eräässä vehreässä wadissa sijaitseva Ayn Hamran, joka osoittautuikin suurenmoisen kauniiksi lintuparatiisiksi. Sekä kasvillisuus että linnusto muistuttivat minua Etiopiasta, sillä lajistossa oli paljon tuttavuuksia tuolta ajalta. Jo lähestyttäessä Ayn Hamranin parkkipaikkaa lähteen lähellä tuli vastaan suuria määriä kukkivia puita, joissa hyöri hohtomedestäjiä ja isopurppuramedestäjiä. Kaikkialla oli parvittain äänekkäästi narisevia ja kirskuvia oliivikutojia, joiden roikkuvat pesät koristivat jyhkeänkoukeroisia viikunoita ja baobabpuita.

Hedelmöivissä viikunapuissa parveili suurin määrin viikunoilla mässäileviä arabianbulbuleja, rotkorakkeleita ja viikunakyyhkyjä satojen turkinkyyhkyjen ja palmukyyhkyjen joukossa. Myös oliivikutojat, oliivirillit ja afrikanparatiisimonarkit viihtyivät viikunapuissa. Purojen ja kastelukanavien varsilla harmaapääkalastajat kiekuivat ja esittelivät turkoosinhohtoisia siipilaikkujaan. Lukemattomia afrikansirkkuja ja hopeanokkia kerääntyi juomaan. Myös pari rantasipiä ja metsäviklo juoksentelivat kanavien reunoilla. Ojanpohjalta läheltä tietä löysin kaksi mystisesti kuollutta harmaahaikaraa, jotka saivat taas epäilemään myrkytystä tai mahdollisesti sähköiskua tien vartta seuraavista johdoista.

Viikunapuut ja akaasioista rehevämmät olivat täynnänsä lintuja. Oli suuria parvia oliivirillejä ja iloisina kisailevia, koreasti lehahtelevia afrikanparatiisimonarkkeja wadien varjoisissa osissa. Myös sieponsukuisten monarkkilintujen perhoskaimoja, monarkkiperhosia, lenteli Ayn Hamranissa, kuten lukuisia muitakin näyttäviä suurperhosia. Akaasioissa liikuskeli myös paljon oliivikutojia, hopeanokkia, arabiankerttuja ja hohtomedestäjiä, joista monet laulaen. Olin myös riittävän onnekas löytämään wadista nukkuvan arabianpöllösen sekä piilottelevan pensaslepinkäisen. Kaksi kultasiipihemppoa vaihtoi latvusta lentäen ylitseni. Olisin mielelläni viipynyt Ayn Hamranissa vaikka koko päivän ja leiriytyä yöksikin kuullostellakseni laaksossa pesivää arabianhuuhkajaa, mutta koska oli viimeinen operationaalinen päiväni Omanissa, oli jatkettava itään.

Seuraavaksi katsastin kolme khoria: Khor Sawlin, Khor Taqan ja Khor Rawrin. Kaikki kohteet oli helppo löytää, mutta kaksi ensin mainittua olivat varsin kuivia ja melkein linnuttomia. Käytännössä hyödyttömästi kävelin Khor Sawlin koko itälaiden pituudelta porottavassa kuumuudessa, löytääkseni vain kalasääksen ja ruskosuohaukan. Muutama punapyrstölepinkäinen, kerttu ja varpunen näyttäytyi akaasiapensaissa tai ruovikossa ja merenrannalta löytyi peruslokkeja ja -tiiroja.

Khor Taqa oli joutunut kehittämisen kohteeksi ja osa siitä oli kesytetty jonkinlaiseksi virkistyspuistoksi, kun taas toinen puolisko oli kuivillaan. Tuloksena paikka oli lähes linnuton, mutta näin siellä arosuohaukan, intianriisihaikaran ja ruskohaikaran. Rotkorakkeleita parveili lasten leikkipaikalla ja kauluskaijoja lenteli viereisessä palmulehdossa. Joku priinia taisi ruovikossa laulella.

Kolmas khor toden sanoi, sillä Khor Rawri osoittautui huomattavasti tuloksellisemmaksi kuin kaksi edellistä paikkaa, ei vähiten siksi, että siellä vettä ainakin riitti; laguuni oli laaja ja siksi se olisi pitänyt myös katsastaa monelta suunnalta, jos aikoi nähdä kaiken, mitä siellä oli. Khor Rawri on arkeologisen kohteen yhteydessä ja portilla maksettava pieni sisäänpääsymaksu antaa pääsyn autolla molempiin. Laguunilla kahlaili flamingoja, lukuisia harmaa-, silkki- ja riuttahaikaroita sekä kaksi kapustahaikaraa. Jonkin verran lapasorsia ja muita sorsia oli läsnä. Kahlaajia oli varsin paljon, mukana siperiankurmitsoja ja mustapyrstökuireja. Ainakin kaksi kalasääkseä saalisteli laguunilla.

Khorien jälkeen tunsin pakottavaa tarvetta ajaa ylös vuorille Tawi Attairiin, joten ajoin halki idyllisen kauniiden vuoristomaisemien niittyineen, lehmineen ja aaseineen suurelle vajoamareiälle, jossa elää Omanin tunnettu populaatio arabianhemppoja. Onneksi kaivatut hempot olivat yhteistyöhaluisella tuulella ja poseerasivat lyhyen mutta riittävän hetken ylempää näköalapaikkaa reunustavissa pensaissa. Ne lähtivät pian enkä nähnyt niitä enää uudelleen, mutta onneksi kaikenlaista muuta kiinnostavaa ilmaantui.

Paikalla oli muutama hedelmöivä viikunapuu, jotka olivat täynnä oliivirillejä, oliivikutojia ja arabianbulbuleja. Itse vajoamareiässä näytti elävän yhdyskuntina rotkorakkeleita ja kalliokyyhkyjä. Jemenintasku ja mustapyrstö esittelivät itseään mukavasti parkkipaikalla. Kaiken kruunasi kolmen kotkan ilmaantuminen yhtäaikaisesti taivaalle: kaksi arokotkaa ja vuorikotka näyttäytyivät kaikki suhteellisen läheltä lentäen. Myöhemmin paikan ylitti vielä kiljukotkakin.

Ikävä kyllä aikani alkoi kulua umpeen, joten jouduin raskain sydämin ohittamaan Wadi Darbatiin johtavan tienristeyksen, luvaten itselleni palata vielä Omaniin joku päivä. Kello oli kolme iltapäivällä, kun ajoin läpi Salalan ja takaisin Dhofarvuoret ylittävälle tielle ja yli suuren autiomaan kohti pohjoista. Tein pari minimalistista pysähdystä, joilla poimin vielä muutaman lajin matkalistalle: kattohaikaran Salalan farmeilta ja pikkuaavikkokiurun autiomaassa, jossa se esitteli mustaa pyrstövyötään yhtä innokkaasti kuin mustapyrstökuirit olivat tehneet Khor Rawrissa. Onnistuin pääsemään Qatbitin keitaalle ennen pimeää ja tarkastamaan vielä kerran keitaan puutarhat.

Siellä minua odottikin matkan viimeinen raripommi: nokitasku. Olin ehtinyt nähdä useita harmaasieppoja, punapyrstölepinkäisiä, jokusen leppälinnun ja pikkusiepon, kun yhtäkkiä huomioni kiinnittyi selkä minuunpäin oksalla istuvaan mustaan pikkulintuun, jolla oli leveät valkeat siipijuovat. Juovat saivat minut ensin ajattelemaan, että olin törmännyt kirjosieppoon tai balkaninsieppoon. Pian lintu kuitenkin kääntyi, jolloin näin, että sen koko pää ja rinta olivat mustat. Urospuolinen vanha nokitasku; laji on Omanissa harvinainen syys- ja talvivieras.

Kun pimeys oli langennut, oli vuorossa matkan viimeinen suuri urheilusuoritukseni, ajaminen koko maan halki Masqatiin lennolleni, joka lähtisi aamulla. Selviydyin urakasta sikspäkillä Red Bullia ja kasetillisella arabipoppia, jonka olin löytänyt huoltoasemalta Salalasta. Kaikki laulut kertoivat tietysti habibista. Yhdeksän tuntia ja tuhat kilometria myöhemmin, vältettyäni aavikon yössä autoja vaanivat kamelikolarit, löysin itseni Masqatin lentokentältä neljältä aamuyöstä. Minulla oli vielä pari tuntia aikaa lepoon ja suihkuun kalliinpuoleisessa lentokenttähotellissa, ennen kuin palautin vuokra-autoni ja lensin tästä kauniista ja ikimuistoisesta maasta Shariqaan.

Minulla oli vielä iltapäivä, ilta ja yö vapaa-aikaa Dubaissa, jossa vietettiin eid al-adhan ostoshumua. Hankin runsaasti tarpeellisia varustetäydennyksiä Kabuliin, palautin itseni viestiyhteyksiin Dubaissa asuvien tuttujen kanssa ja kävin katsomassa Skyfallin, josta kirjoitinkin arvostelun jo aiemmin. Ja täten loppuu Omanin matkakertomukseni. Hyvä niin, sillä lukijoita odottavatkin jo uudet seikkailut, joihin olen tällä välin ehtinyt sekaantua Afganistanissa ja Qatarissa.

Muntasarista Mughsayliin

Söin aamiaista ennen ensivaloa ja valon kajastaessa kävin läpi Qatbitin puutarhat ja pienen "savannin". Oli läsnä runsaasti pikkuhernekerttuja, jotka kuulostivat sinitiaisilta, hyvin erilaisilta kuin tavalliset hernekertut. Toinen runsaana esiintynyt laji oli punapyrstölepinkäinen, ja päätellen niistä yksilöistä, jotka olivat vanhoja koiraita, läsnä oli sekä turkestanilaista phoenicuroidesta että kauempaa Kiinasta ja Etelä-Siperiasta tulevaa isabellinusta. Kaunis sininärhi lehahteli hyönteisjahdissa, samoin kuin kaksi harjalintua. Ryteiköistä löytyi varpushaukka, pikkukultarinta, vaaleakultarinta, pajulintu, punavarpunen sekä runsaasti harmaasieppoja ja pienempiä määriä pikkusieppoja.

Majatalonpitäjä selitti minulle vaihtoehtoisen hiekkatien Muntasarin keitaalle. Ajoin sinne enkä nähnyt ristin sielua koko aavikkotaipaleella vaalean beesin maiseman halki, paitsi arokorpin, aavikkotaskun ja aavikkokiurun. Koko näkymä oli samaa vaalea aavikkoa ja tien pintaan piirtyneistä jäljistä saatoin nähdä, että olin ainoa, joka oli ajanut koko alueelle sinä aamuna. Tai ehkä muutamaan päivään.

Aloin jo vakavasti epäillä eksyneeni, koska mitään ei näkynyt, ei palmun palmua, kunnes äkkiä näin edessäni ilmassa leijuvan sudenkorennon. Hiljensin vauhtia ja sudenkorento syöksähti vasemman suuntaan. Sudenkorento, keskellä autiomaata! Pysäytin ja astuin ulos autosta, kuumeneva ilma tuulahteli huiviani heilutellen, ja luodessani katseeni suuntaan, johon sudenkorento oli syöksähtänyt, näin kaukaisessa horisontissa jotain tummaa, joka väreili kohoavassa lämmössä. Voisiko siellä tosiaan olla puita? Ajoin hieman edemmäs ja löysin pehmeähiekkaisen ajojäljen, joka johti puiden suuntaan.

Parkkeerasin tänne, koska en voinut täysin luottaa autoni selviytyvän mainitusta ajourasta, ja lähdin kävelemään kohti etäällä häämöttäviä puita, toivoen, etteivät ne osoittautuisi kangastukseksi. Afgaanihuivi ja vesipullo seuralaisinani kuljin tyhjän maiseman halki, ja jalanjäljistä näin, ettei lisäkseni kukaan kameleita lukuun ottamatta ollut kulkenut siellä pariin päivään. Polun päästä löytyi kuin löytyikin keidas: paksuja ruovikkoja ympärillään puskeva ayn, jonka oikealla puolella oli ryhmä vesilammikoita. Tämä se siis oli, olin saapunut tarunhohtoiselle Muntasarin keitaalle.

Muntasar on asumaton, mutta faabeloitu tarinoilla valtavista hietakanaparvista, joiden pitäisi saapua sinne juomaan yhdeksän ja yhdentoista välillä aamupäivällä, lentäen kymmenien ellei satojen kilometrien päästä ympäröivältä aavikolta, sekä keitaalla talvehtivista hopeatilhistä, joka on yksi Lähi-idän mystisimmistä lintulajeista.

Olin paikalla kahdeksalta, hyvissä ajoin ennen kuin hietakanojen piti kirjojen mukaan saapua, mutta yhtään hietakanaa ei ollut näköpiirissä tullessani, joten kiersin keitaan muodostaakseni siitä kokonaiskuvan. Näytti siltä, että useimmat puut etäällä keitaasta olivat kuolevia, joten ilmeisesti täälläkin veden määrä on tasaisesti vähentynyt, ja se olisi huono uutinen keitaalle. Joku oli myös polttanut osan arvokkaista puista ja ruovikosta. Tunsin lievää pettymystä, sillä siihen nähden, kuinka paljon vaivaa olin nähnyt löytääkseni paikan, näin vain harvoja lintuja ja nekin yleisiä lajeja: västäräkkejä ja keltavästäräkkejä, harmaasieppoja, punapyrstölepinkäisiä, hernekerttuja, parvi varpusia.

Yhtä äkkiä kuin sudenkorento oli ilmaantunut, kuin joku olisi lukenut ajatukseni, kuulin kuitenkin hietakanamaista pörpötystä ja katsoessani suuntaansa näin yhdeksän täplähietakanan parven saapuvan lammikoille. Olin kuitenkin liian lähellä, eivätkä ne uskaltaneet tulla juomaan, vaan laskeutuivat aavikolle jonkin matkan päähän, kuikuillen sieltä ahnaan näköisinä lammikoille. Vetäydyin pois lammikoilta, jotta ne pääsisivät juomaan ja kävelin jälleen keitaan ympäri, ajatellen, että palatessani lammikoille löytäisin sieltä ehkä suuria parvia juomaan tulleita hietakanoja. Keidaskierroksellani löysin komean vanhan arosuohaukkauroksen, varpushaukan, metsäkirvisen, lapinkirvisen ja matkan ensimmäisen ja ainoan virtavästäräkin, sekä lisää punapyrstö- ja ruostepäälepinkäisiä.

Palatessani lammikoille näin kolmetoista hietakanaa lähdössä pois, useimmat täplähietakanoja, mutta joukossa ainakin kaksi kruunuhietakanaa, jotka pysyttelivät jäljessä muusta ryhmästä. Alussa näkemäni parven lisäksi nämä jäivät ainoiksi näkemikseni hietakanoiksi, sillä vaikka viivyin keitaalla yhteentoista, en nähnyt enää enempää hietakanaparvia. Nuo parikymmentä, jotka näin, olivat arkoja ja pysyttelivät etäällä, liian etäällä valokuvattaviksi jäljellä olevilla laitteillani. Lohdutukseksi löysin kuitenkin lammikoilta rääkkähaikaran ja pelästytin hämmästyksekseni lentoon luhtahuitin. Lisäksi juomassa kävi yksinäinen lyhytvarvaskiuru ja joitakin saharanvarpuskiuruja.

Pitkällä paluukävelyllä autolle, seuratessani kirjaimellisesti omia jalanjälkiäni, afgaanihuivi ja vesipullo osoittautuivat kelpo ystäviksi, sillä aurinko oli armottomampi kuin aamuvarhain.

Sitten ajoin halki loputtomien autiomaatasankojen kohti Dhofaria. Matkalla näin muutamia kirjosiipikiuruja, arokorppeja ja aavikkotaskuja sekä pieniä parvia kalliokyyhkyjä ja turkinkyyhkyjä. Auto alkoi aavikkotaipaleella hajota kappaleiksi. Keskellä ei mitään osia pohjalevyistä alkoi putoilla ja kiljua. Yritin korjata niitä useaan otteeseen, kunnes lopulta kaukaisella aavikkohuoltoasemalla sitä hoitava apulainen löysi jostain metallilankaa, jonka avulla saimme auton pohjalevyt sidottua paikoilleen, vaikkakin provisorisesti, kestämään lopuksi matkaa.

On otettava huomioon, että oli alkamassa muslimien pyhä eid al-adha, enkä halunnut tuhlata jäljellä olevia päiviäni seisoskeluun ja odotteluun jossain autokorjaamolla. Sitä paitsi vaikka ongelman olivatkin todennäköisesti aiheuttaneet jatkuvana riesana esiintyvät hidastetöyssyt, se oli selvästi kroonista laatua. Joten oikeastaan minä tein vuokraamolle palveluksen korjaamalla pohjalevynsä, ja heidän pitäisi maksaa siitä minulle eikä päinvastoin. (Lopputulos matkan jälkeen olikin, että en maksanut rikkoutuneista pohjalevyistä mitään. Mahtoivatko edes huomata, että ne on kiinnitetty rautalangalla.)

Dhofarvuorilla maisema muuttui dramaattisesti mielenkiintoisempaan suuntaan, kun suhteellisen luonnontilaisilta vaikuttavia wadeja peittivät monipuoliset macchiamaiset pensaikot, nummet ja puusavannihabitaatit. Alemmissa wadeissa oli runsaasti avointa akaasiapuustoa, joka muistutti monia Etiopiassa näkemiäni habitaatteja. Korkeammalla vuorilla oli sen sijaan kovasti välimerenkasvillisuudelta vaikuttavaa macchiaa ja gariguea. Nähdessäni kaiken tämän ja tajutessani Dhofarin maakunnan luonnonympäristöllisen rikkauden kaduin, että minulla oli jäljellä enää puolitoista operationaalista päivää ennen kuin olisi palattava Masqatiin.

Tein pysähdyksen noin 38 kilometrin päässä Dhofarin pääkaupungista Salalasta lintuisalta näyttävään vuoristomaisemaan, jonka lähellä oli vuorenhuipulla sää- tai vakoiluasema. Paikalla oli monipuolista pensaikkoa ja ruohostomaata. Jo lyhyehkö kävelylenkki parin wadin ympäri tuotti runsaasti mielenkiintoisia lintuja: käärmekotkan, mustalakkipyyn, paljon afrikansirkkuja, jemenintaskun, sinirastaan, kivikkorastaan, mustaleppälinnun, kalliokirvisiä, aavikkopääskyjä, mustapyrstöjä, arotaskuja, harmaakultarinnan ja lyhytpyrstökorpin, vain muutamia mainitakseni.

Saapuessani Salalaan yritin ensin seurata kylttejä Niili-hotellille, mutta kyltit johtivat taas harhaan, turhauduin ja ajoin kaupungista ulos ja länteen. Matkalla huomasin, että Salalassa sellaiset kaupunkilinnut kuin intianvaris, pihamaina ja kauluskaija palasivat taas lintumaisemaan. Ajoin aina Mughsayliin saakka, joka on tunnettu rannikon vesipurkauksistaan näyttävien jyrkänteiden alla. Myös rannikot ja niiden takana olevat wadit ovat jylhiä ja maisemat kauniit.

Oli iltapäivä ja erinomainen aika meristaijaukseen jyrkänteen varjosta. Tällä kertaa staijaus olikin mitä produktiivisinta. Näin useita ruskosuulia syöksymässä mereen kalanpyynnissään, myös naamiosuulan ja arabianmerimetson. Sekä persianliitäjiä että sokotrantyrskyliitäjiä meni merellä kaikkialla mihin katsoi. Muutamia merikihuja ja sysiliitäjiä näkyi myös, samoin yksinäinen ruskotiira. Yleisempiä lokkeja ja tiiroja meni tietysti tuhansia. Sen sijaan täällä usein nähtävät etelänkeijut ja pikkukeijut jäivät näkemättä; ehkä aika oli väärä. Staijauksen ohessa joukko moniäänisiä rotkorakkeleita tuli jyrkänteen puolelta tervehtimään ja rupattelemaan siinä merelle katsellessani. Rakkeleille ominaiseen tapaan ne olivat uteliaita ja kesyjä.

Khor al-Mughsayl oli redusoitunut pieneksi lammeksi, jota ruovikko ympäröi, kun taas suurin osa entistä laguunia oli nyt kuivunut töyhtökiurulle sopivaksi habitaatiksi, ja olihan niitä siellä. Yhdessä khorin ja meren välissä olevista saastuneista lammikoista lojui hiljattain kuollut harmaahaikara, jonka ympärillä haikarat ja pitkäjalat kahlailivat varsin epäterveellisen näköisessä öljyisessä vedessä. Ruovikossa oli paljon arabianbulbuleita ja priinioita, joiden lisäksi pelästytin lentoon yöhaikaran. Paikalla pitäisi olla pikkuhaikaroita ja kiinanpikkuhaikaroita, mutta niitä ei näkynyt. Muutama liejukana, nokikana, jouhisorsa ja tavi uiskentelivat lammessa, joukossaan tukkasotka, joka oli uusi matkapinna.

Yksi tai kaksi papyruskerttusta teki aneemisia laulualoitteita, ja pelästytin myös lentoon kanalinnun, joka näytti harmaafrankoliinilta, mutta kun sen levinneisyyden ei pitäisi Dhofariin saakka ulottua, kyseessä saattoi olla mustalakkipyy, joiden ääniä kuulin aika ajoin ylemmiltä kallioilta. Jyrkänteillä oli myös varpusia, jotka kuulostivat kalliovarpusilta, mutta lienevät olleet arovarpusia.

Hämärän laskeutuessa ajoin ylös kallioiseen wadiin kuulostellakseni, kuuluisiko siellä pöllöjä, kehrääjiä tai paksujalkoja, mutta lukuun ottamatta kaukaista hieman minervanpöllöltä kuulostavaa huutoa en kuullut sinä yönä yölintuja. Ajoin takaisin Salalaan ja etsiskelin ensin aikani hotellia, kunnes lopulta huomasin Darbat-hotellin ja otin huoneen sieltä. Heillä on alakerrassaan hyvä turkkilainen ravintola. Otin myös hiustenleikkuun ja parranajon läheisessä parturissa, jotta näyttäisin paluumatkallani Dubaissa urbaanilta ja chiciltä enkä siltä, mitä todellisuudessa olin, suoraan erämaasta tulleelta friikiltä.

Barr al-Hikmanista Qatbitiin

Valjenevan aamun usvissa ajoin Barr al-Hikmanin niemimaan itärannikolle, sillä tämän alueen oli määrä olla parhaita paikkoja löytää seuraava varsinainen kohdelajini, vuorisirri. Tämän isosirriäkin suuremman harvinaisen aasialaisen kahlaajan löytämiseksi piti ohjeiden mukaan skannata tuhansien punakuirien parvia, sillä jostain syystä vuorisirrit ovat mieltyneitä punakuirien seuraan.

Päätieltä risteili itään rannikkoa kohti lukemattomien renkaanjälkien labyrintti halki Barr al-Hikmanin höttöisestä hiekasta ja tulvamaasta muodostuvan laakean maiseman, jota heinätuppaat ja piikkipensaat viherryttävät. Kokeiltuani muutamia suuremmilta näyttäviä polkuja ja niiden päädyttyä aina vaarallisen pehmeään maaperään päätin, että polut olivat kaikki liian riskaabeleita Toyota Yarikselleni ja niinpä palasin päätielle ja ajoin aina Shannaan saakka, paikkaan josta lautat Masiran saarelle lähtevät.

Palasin sitten Shannasta rantaa seuraavaa parempaa polkua muutamien kilometrien matkan, kunnes rannalla hyörivät kahlaajaparvet kävivät todella isoiksi. Jätin autoni sinne, missä maaperä oli yhä kovaa, ja jatkoin jalan, uhmaten auringonpistosta afgaanihuivillani ja ryhtyen skannaamaan tuhansien ja taas tuhansien kahlaajien muodostamia lauttamaisia parvia löytääkseni jotain mielenkiintoista.

Yleisimpiä kahlaajia rannikolla näyttivät olevan erilajiset tyllit sekä punajalkaviklot, jotka olivat absurdin runsaita. Itse asiassa muita tringoja näkyi silmiinpistävän vähän, johtuen varmaan habitaatista. Myös punakuireja, kuovisirrejä, pikkusirrejä, suosirrejä, pulmussirrejä, meriharakoita, tundrakurmitsoja, isokuoveja ja pikkukuoveja oli erittäin suuria määriä. Joukossa kahlaili riuttahaikaroita, harmaahaikaroita ja flamingoja. Mudassa ja hiekkasärkillä ruokailevia kahlaajaparvia skannatessa löytyi yleisten lajien lisäksi kaikenlaista mielenkiintoista, kuten kymmeniä ellei satoja rantakurveja, yli viisikymmentä luolakahlaajaa ja lopulta myös yhteensä kaksitoista vuorisirriä.

Sitä luulisi, ettei kahlaajien katselun kannalta aamu olisi voinut mukavammin mennä. Vuorisirrejä oli löytynyt helposti. Taustalla kaikenlaiset sirrit sirisivät, tyllit huikkailivat, tundrakurmitsat viheltelivät, välillä äänimaisemaa rujostuttivat riuttahaikaroiden äänekkäät rääkäisyt, ja kuovien kurlutus loi muinaisuuden tuntua. Taustalla flamingojen sirot kaulat kaartuivat välkehtivän lahden ylle niiden siivilöidessä vedestä äyriäisiä. Taskuravut kipittelivät koloihinsa yrittäen välttää luolakahlaajien nokkiin joutumista. Minkä viehättävän idyllin voikaan rannallinen mutaa saada aikaan!

Tuon aamun kahlaajaelämykset eivät kuitenkaan jääneet siihen, vaan punakuiriparvien joukosta löytyi jotain vielä eksoottisempaa. Eräässä talvipukuisten punakuirien parvessa oli mukana nukkuva punainen lintu, joka ensinäkemältä näytti kesäpukuiselta punakuirilta. Se oli kuitenkin selvästi pienempi kuin seurassaan olevat kuirit. Niinpä mietin hetken erehtyneeni; että tämä lintu olikin punakuiri ja muut linnut parvessa mustapyrstökuireja, koska olivat suurempia. Ei, kyllä ne punakuireja olivat. Mikä tämä nukkuva punikki sitten oli, isosirrikö? Se piti nokkaansa piilossa siiven alla, joten siirryin välillä katselemaan muita lintuja ja päätin palata vielä tähän yksilöön, sillä oletin isosirrin olevan Omanissa jonkinlainen rariteetti.

Pian ruskosuohaukka suoritti ylilennon aiheuttaen hillittyä paniikkia kahlaajaparvissa. Monet pienemmistä kahlaajista lähtivät lentoon, kun taas luottavaisen isot punakuirit pysyivät paikoillaan, kuten myös niiden outo seuralainen. Palautin putkeni tähän ryhmään. Kuirit jäkittivät varuillaan olevan näköisinä haukkaa seuraten, kun taas niiden perin punerva seuralainen, joka vähän aikaa sitten oli nukkunut, oli nyt ottanut esille pitkän, suoran ja tumman nokkansa ja ryhtynyt tohinalla ruokailemaan. Se veivasi rytmillisesti nokallaan vettä ruokaillessaan. Toisin kuin parven muut linnut, se vaikutti jättävän suohaukan kokonaan huomiotta.

Mikä se sitten oli? Lintu oli kirkkaassa kesäpuvussa, vaikka kaikki sen seurassa olevat punakuirit olivat jo vaihtaneet talvipukuun. Se oli kuiriseuralaisiaan selvästi pienempi. Löysin itseni pohtimasta, mahtoiko mikään amerikkalaisista kuirilajeista eksyä tänne rarina, yrittäen muistaa miltä ne näyttivät kesäpuvuissa - mutta olin nähnyt niitä vain talvipuvussa. Tarvitsin nyt kirjaa tueksi ja onneksi minulla oli Richard Porterin ja Simon Aspinallin Birds of the Middle East, toinen painos. Kuirisivuilta (126-127) löytyi kuin löytyikin minulle aiemmin tuntematon lintulaji, joka vastasi väreiltään täydellisesti näkemääni lintua: arokurppelo. Näkemäni lintu oli täsmälleen samannäköinen kuin Porterin ja Aspinallin kirjassa oleva kuva kesäpukuisesta arokurppelosta: punainen rinta ja jonkin verran valkoista vatsassa ja alaperässä, mustalla juovituksella. Kirja kuvaili jopa sitä merkillistä nokanveivausta, jota olin todistanut: "Ruokaillessa jatkuva vertikaalinen 'ompelukone' -luotaus."

Oliko näkemäni lintu siis arokurppelo? Laji on raportoitu satunnaisvieraana Jemenistä, mutta ei tiettävästi Omanista. Tämä saattoi hyvinkin olla harvinaisin lintu, jonka olen koskaan nähnyt missään. Ensimmäinen ajatukseni olikin unohtaa, mitä olin nähnyt, koska jos raportoisin tämän havainnon, kukaan ei uskoisi, etenkään koska kauko-objektiivini oli mäsänä enkä siten pystynyt kuvaamaan lintua. Olisin paljon luottavaisempi raportoimaan havaintoni sitten kun joku britti olisi ensin löytänyt saman lajin Omanista. Myöhemmin minulle selvisi, että Omanissa on havaittu amerikkalainen tundrakurppelo, joka muistuttaa arokurppeloa, mutta vertaillessani kesäpukuisten valokuvia netistä olen edelleen vakuuttunut, ettei mikään muistuta näkemääni lintua yhtä paljon kuin kesäpukuinen arokurppelo.

Arokurppelo tai ei, koitti aika lähteä, jotta olisin Qatbitin keitaalla ennen pimeän tuloa. Loput päivästä kuluivatkin tylsästi ajaen läpi loputtoman aavikkomaiseman. Sallin itselleni pari pysähdystä tankkausta varten ja kiersin muuttolintujen varalta Ghaftainin majatalon ympärillä olevan kuivuvan keitaan. Ghaftainin akaasioista löytyi vaaleakultarinta, kääpiökerttu, etelänsatakieli, punapyrstölepinkäinen sekä pieni parvi turkinkyyhkyjä ja västäräkki. Keitaan liepeillä kierteli pari arokorppeja, maassa hyppeli aavikkotasku ja arotasku. Keitaan yllä lenteli useita törmäpääskyjä ja haarapääskyjä, yksi pikkukiitäjä ja yksi tervapääsky.

Tarkoitukseni oli ollut ehtiä Muntasarin keitaalle hämärän laskeutuessa, katsomaan juomaan kerääntyviä lintuparvia, mutta täälläkin tiejärjestelyt olivat muuttuneet eikä Muntasariin ollut enää missään kylttejä. Päädyin ajamaan Muntasarin ohi ja löysin itseni etuajassa Qatbitin majatalolta, jota ympäröivä keidas on lintuparatiisi. Oli jo kuitenkin tulossa hämärä, joten säntäsin kolme kilometriä Qatbitin takana sijaitsevalle pikkukeitaalle, jossa on ayn. Totisesti, satoja lintuja kerääntyi sinne juomaan, mutta melkein kaikki ne olivat turkinkyyhkyjä, joukossa joitain palmukyyhkyjä ja turturikyyhkyjä. Turkinkyyhkyjä oli pelkästään tuolla keidakkeella ainakin 500-700, joten niiden on täytynyt kerääntyä kauempaa, sillä noin suuria määriä ei keidake edes yhdessä Qatbitin kanssa voinut elättää.

Turkinkyyhkyjen joukossa kiinnitin huomiota kahteen tummaan lintuun, joilla oli turturikyyhkyn värit, mutta jotka olivat selvästi isompia kuin seurassaan olevat turkinkyyhkyt. Oli helppo vahvistaa niiden suurempi koko turkinkyyhkyihin nähden, sillä ne olivat muuten kokonaan turkinkyyhkyistä koostuvan parvensa kaksi suurinta lintua. Myös värit sopivat idänturturikyyhkyyn, todennäköisesti alalajiin meena. Kaksi idänturturikyyhkyä muodostivatkin hauskan päätöksen vuorisirreistä ja potentiaalisesta arokurppelosta alkaneelle päivälle.

Oli vielä hieman valoa jäljellä ennen täyttä pimeää, joten kuljin läpi myös Qatbitin puutarhoja, jossa ehdin nähdä pikkusiepon, turturikyyhkyn ja kehrääjän. Valitettavasti löysin myös hiljattain kuolleen nuoren niitty- tai arosuohaukan lojumasta kastelulammikon vierestä. Koska väkivallan merkkejä ei näkynyt, epäilin myrkytystä tai sähköiskua.

Majoitus Qatbitissa oli hyvä ja majatalon pitäjä manifestoi suurta tietoisuutta ja kiinnostusta lintuharrastukseen, kysellen oma-aloitteisesti hopeatilhien esiintymisestä ja muuta sellaista, mitä on kuullut vierailevilta lintuharrastajilta. Mainitsipa myös nimeltä pari aiemmin Suomesta käynyttä lintuharrastajavierasta, jotka tunnistin. Majatalo tarjosi myös hyvän intialaisen illallisen. Ikävä kyllä elektroninen epäonneni jatkui kännykkälaturini tuhoutumisena, jättäen minut käytännössä viestipimentoon lopuksi matkaa.

Ras al-Haddista Mahawtiin

Fyysisen persoonani viruessa pahassa mutta vähitellen paranevassa vatsataudissa uudessa kotikaupungissaan jatkuu matkakertomus hänen seikkailuistaan Omanin ihmemaassa päivällä, joka oli omistettu merilintujen staijaukselle. Vaikka se merkitsikin turhauttavan pitkiä ja silmiä kipeyttäviä tuijotuksia putken läpi merelle kuumaa autoa varjon tarjoavana tornina käyttäen, päivä tuotti runsaiden lokki- ja tiiralajien muodostamien loputtomien parvien lisäksi useita pelagisia eliksiä.

Aamu alkoi kuitenkin kiertämällä vielä kertaalleen Khor al-Hajar ja toteamalla, että laguunin rannoilla oli paljon samoja kahlaajalajeja kuin edellisiltanakin, mukaan lukien paljon rantakurveja ja jonkin verran luolakahlaajia. Öisin alueen rannoille rämpii meren aalloista munimaan merikilpikonnia, mutta valoisan aikaan niiden munintaa ei pääse rannoilla näkemään.

Ras al-Hadd muodostuu oikeastaan kahdesta niemenkärjestä, joiden välin Khor al-Hajar täyttää turkoosisella vedellään. Molempien kärkien päässä on resortti. Itäisemmän päässä on pääosin hiekkarantoja, kun taas läntisemmän päässä on merikilpikonnien mukaan nimetty resortti ja suolanpoistolaitos ja se on kallioinen, soveltuen paremmin meristaijaukseen.

Heti löydettyäni sopivan staijipaikan näyttäytyi komea vanha leveäpyrstökihu paraatipuvussaan, nostattaen suuresti mielialojani edellisyönä esiintyneistä auringonpistoksen oireista, jotka olivat vaatineet kolme meksikolaista ihmepilleriä talttuakseen. Melko pian kihun jälkeen minulle siunaantui myös kaksi sysiliitäjää melkein peräjälkeen. Tämän lajin pitäisi olla kolmesta Omanin rannikoilla yleisesti esiintyvästä liitäjälajista se harvinaisin. Näin myös kolmeen otteeseen nuoren naamiosuulan, joka tosin saattoi olla sama yksilö, ja lopulta myös persianliitäjän, tosin vain yhden, vaikka tämän liitäjälajin pitäisi olla alueen yleisimpiä merilintuja, ainakin selvästi yleisempi kuin sysiliitäjä tai leveäpyrstökihu.

Totta kai tuona aikana näin myös satoja nokilokkeja, idänselkälokkeja, töyhtötiiroja, riuttatiiroja ja ohjasnokitiiroja. Näin merellä myös korkealle loikkivia delfiinejä, jotka jäivät kyllä lajilleen tunnistamatta, sekä suuren valaan, mahdollisesti ryhävalaan.

Seuraavaksi ajoin rannikkoa pitkin etelään Ras al-Khabban niemenkärjelle, jota Sargeantin ja Eriksenin pariskunnan erinomainen ja hyödylliseksi osoittautunut kirja Birdwatching Guide to Oman ylisti yhdeksi Omanin parhaista meristaijauspaikoista. Kyseessä oli autio mereen työntyvä jyrkänteen laki, josta tosiaan avautui erinomainen merinäköala. Paikka on sellainen, että pelagisetkin merilinnut näyttäytyvät siinä lähellä rannikkoa.

Seuraavat tunnit vietin tähystäen autoni suojaavasta varjosta jyrkänteen laelta, kaukoputki auton ikkunaan asennettuna, tuijottaen meren loputtomalle aavalle. Ras al-Haddista olin nähnyt melko pieniä määriä merilintuja, mutta sitäkin mielenkiintoisempia. Ras al-Khabbassa sen sijaan ei ollut pulaa linnuista, sillä niitä oli sadointuhansin; ongelmana oli pikemminkin löytää erikoisempia lajeja kolmen tai neljän tiiralajin muodostamista valtavista massoista. Erityisen paljon oli ohjasnokitiiroja. Muutama yksittäinen persianliitäjä näyttäytyi myös, matkaten etelään, vastakkaiseen suuntaan kuin mihin kaikki tiirat tuntuivat olevan menossa. Myös lokit näyttivät olevan matkalla etelään, kun sen sijaan tämän staijin kohokohta, kaksi läheltä ohi lentänyttä kaunista suomutropiikkilintua, olivat tiirojen tavoin matkalla pohjoiseen.

Lopulta seuraani niemelle lyöttäytyi kaksi jemeniläistä nuormiestä, jotka ensin valokuvasivat ujostellen toisiaan jyrkänteen ääressä, mutta rohkaisivat sitten mielensä, esittivät tavanomaiset kysymykset, halusivat puhua arabiaa kanssani ja ottaa kuvia minun ja autonsa kanssa.

Ajomatkani seuraava mielenkiintoinen pysäkki oli muuan hiekkainen ja ruohoinen, dyynien ympäröimä khor, joka sijaitsi Siwayhin ja Asilan välillä, pohjoisesta matkattaessa hieman ennen kuin rannikolla näkyi Arabian Sea Hotel. Tällä khorilla oli läsnä paljon lintuja ja se oli vähän häiritty, vaikka maantie meneekin aivan sen vierestä. Flamingojen ja haikaroiden lisäksi siellä oli satoja ellei tuhansia suo- ja kuovisirrejä samoin kuin suuria lepäileviä parvia kaitanokkalokkeja ja töyhtötiiroja. Predatorista linnustoa edustivat khorilla ruskosuohaukka ja arokorppi.

Sirrimassojen joukosta löytyi useita epätavallisia kahlaajia, joita en ollut nähnyt vielä aiemmin tällä matkalla, ja kaksi eksoottisen pohjoista lokkilajia löytyi kaitanokka- ja idänselkälokkien joukosta. Tämä khor tuottikin yhden kutakin seuraavista lajeista uusina matkapinnoina: avosetti, vesipääsky, jänkäsirriäinen, lehmähaikara, naurulokki ja kalalokki. Jänkäsirriäisiä löysin myöhemmin myös Barr al-Hikmanilta, mutta muut mainitut lajit jäivät matkan ainoiksi. Tämä khor selvästikin ansaitsisi tulla huomioiduksi.

Tämän pysäkin jälkeen olikin edessä auringonlaskun punaama ajomatka, jonka aikana näin lisää yleisiä lokkeja, tiiroja ja kahlaajia. Pimeyden jo langettua saavuin illaksi Mahawtiin, jonka motelli muodosti matkan vaatimattomimman ja samalla halvimman majoituspaikan.

Surista Ras al-Haddiin

Maailmassa on useampia paikkoja nimeltä Sur (eri kirjoitusasuilla mm. Sour, Sûr ja korrekti kirjoitusasu Sūr). Minulle tutuin on tietysti Etelä-Libanonin satamakaupunki Sur, joka suomeksi tunnetaan yleensä antiikin kreikkalaisella nimellään Tyros (englanniksi Tyre). Yksi Sur löytyy Omanin itärannikolta, Masqatista ja Quriyyatista kaakkoon.

Vietin aamun tutkimalla Surin suuren laguunin rantoja, joilla vaikka habitaatit näyttivät oikein hyviltä, paikalla oli hyvin harvoja lintuja, enimmäkseen harmaahaikaroita sekä yksittäisiä kahlaajia kuten tundrakurmitsoja, pikkusirrejä, mustajalkatyllejä ja rantasipejä. Tavanomaisia lokkeja ja tiiroja oli tietysti myös paikalla. Tarkentaessani juuri kaukoputkeani kahlaajiin ja lokkeihin tuli paikalle äkkiä keltainen jätevesisäiliöauto ja minusta piittaamatta ryhtyi dumppaamaan jätevesiä kemikaaleineen suoraan laguuniin. Kemikaalien haju leijui ilmassa. Muistin nyt Quriyyatissa näkemäni kuolevat flamingot.

Surin kaupunki oli mitä hiljaisin, uinuen raukeana kuumenevassa päivässä. Melko epäproduktiivisten tuntien jälkeen ylitin riippusillan Ayjan puolelle, ajoin kukkulalla olevalle pyhätölle, josta näki koko laguunin. Söin siellä autuaassa yksinäisyydessä kaupasta ostamiani eväitä ja näin paljon harmaahaikaroita, joitakin riuttahaikaroita, särkällä lepäilevän parven räyskiä ja kaitanokkalokkeja, mutta hyvin vähän muita lintuja.

Jatkoin sitten ajamista kaakkoon kohti Ras al-Haddia, tehden useita pysähdyksiä merilintujen katselemiseksi, mutta nähden vain yleisiä lokki- ja tiiralajeja. Lisäksi rannoilla lonni jonkin verran pikkukuoveja, tundrakurmitsoja ja erilajisia tyllejä. Lopulta havaitsin kyltin, jossa luki "Khor Grama" sekä vastapäätä sitä mielenkiintoisen näköistä akaasiasavannia. Mieleni oli ehdollistunut lukemaan "Graman" Quramaksi, joten ehdin kierrellä akaasiasavannilla jonkin aikaa ennen kuin tajusin olevani jo niin pitkällä, että vastapäätä oli kuuluisa lintupaikka Khor Jirama. Ilmeisesti kyltin "G" piti lukea englantilaisittain. Akaasiasavannilla ehdin nähdä useita kalliokirvisiä, joitakin kerttuja ja taskuja ja harjalintukin viuhahti, tuo lintujen suufi ja Faridaddin al-Attarin kuulun filosofisen teoksen Lintujen matkan sankari.

Lukijaa pitää ehkä tässä vaiheessa valistaa siitä, että khor on laguuni arabiaksi; se voi olla yhteydessä mereen tai irronnut siitä kapealla könkäällä, useimmiten vuoden aikana molempia. Ras tarkoittaa sen sijaan päätä ja maantieteellisenä terminä myös niemeä tai niemenkärkeä. (Etiopiassa se tarkoittaa päällikköä, mistä siitäkin huomaa seemiläisten kielten välisen yhteyden.)

Aloitin khorin tutkimisen Jiraman kylän takaa, jossa näin jonkin verran kuoveja ja kuireja, kurmitsoja, tyllejä, vikloja ja sirrejä. Useimpia yleisiä palearktisia lajeja oli paikalla ja itäisemmistä lajeista ylänkö- ja aavikkotyllit olivat yleisiä. Tämän jälkeen kestikin jonkin aikaa kylässä ja sen liepeillä risteilevien harhaanjohtavien kärrypolkujen moninaisuuden vuoksi, ennen kuin löysin oikeat renkaanjäljet johtamaan minut paikkaan, josta näki laguunissa kohoavan mangroven reunustaman kalliosaaren. Saamieni tietojen mukaan täältä piti pääsemän mutalietteiden reunaan, josta olisi mahdollista nähdä paikan etsityin kahlaajalaji, luolakahlaaja.

Joku oli rakentamassa mökkiä paikkaan, johon autolla pisimmillään pääsi, ja rakentajat olisivat halunneet tarjota minulle teetä, pitäen minua varmaan hulluna, kun sen sijaan halusinkin rämpiä mutaan ja ylittää sen päästäkseni hieman kuivemmalle hiekkasärkälle, josta saatoin tarkkailla khoria kaukoputkella. Joku on rakentanut liejuun myös lintutornin ja jonkinlaisen piilokojun, mutta käyntini aikana ne olivat paikassa, johon pääsemiseksi olisi tarvinnut erittäin pitkävartiset saappaat, eikä minulla ollut myöskään mukana ketään, joka olisi voinut kiskoa minut lentohiekasta, jos jokin kohta olisi pettänyt.

Mutta ei se mitään, järjestin tarkkailupaikkani avoimelle hiekkasärkälle, suojaten pääni mitä hyödyllisimmällä afgaanihuivilla. Näin suuria parvia kahlaajia, enimmäkseen jo moneen kertaan mainittuja yleisiä lajeja, mutta joukosta löysin melkein heti kymmenisen luolakahlaajaa, joka olikin yksi matkani toivelajeista ja uusi elis. En ymmärrä, miksi tämän lajin suomenkielinen nimi piti kaikkiluulevan nimistökomitean toimesta muuttaa rapukurmitsasta luolakahlaajaksi. Eihän tämä yksilajisen heimon laji suoranaisesti kurmitsa ole, vaan paksujalkojen ja aavikkojuoksijoiden sukulainen, mutta vanha nimi olisi kuvannut sen elämää paremmin kuin nykyinen. Eihän se missään luolissa elä. Sen sijaan saatoin itse melkein heti todistaa, että taskuravut sille kyllä maistuvat. Se lieneekin ainoa kahlaaja, joka selviytyy isompien taskurapujen murskaamisesta ja nielemisestä. Mihin muuhunkaan kahlaaja tarvitsisi tuollaista nokkavärkkiä?

Mitä muihin kahlaajiin tulee, paikalla oli myös runsaasti rantakurveja, noita etukenossa kipittäviä viklonsukuisia, sekä suuria määriä ylänkö- ja aavikkotyllejä, iso- ja pikkukuoveja ja punakuireja. Useimmat yleiset palearktiset kahlaajat löytyivät paikalta. Rannan puolella näin myös useita persiantaskuja ja vuorikotka suoritti ylilennon laguunissa olevan kalliosaaren yli.

Khor Jiraman jälkeen ajoin kommelluksitta Ras al-Haddiin. Haddin kaksoisniemen väliin jäävällä laguunilla, Khor al-Hajarilla, näin useita luolakahlaajia lisää ja ne olivat täällä helpommin katseltavissa kuin Khor Jiramalla. Khor al-Hajarin rannoilla oli myös runsaasti rantakurveja sekä tietysti kaikkia yleisiä kahlaajalajeja. Myös jonkin verran sorsia oli läsnä; laskin kaksikymmentä tavia, kuusi lapasorsaa ja kaksi jouhisorsaa. Useita kalasääksiä kalasteli laguunin ympärillä.

Asettuessani illalla toiseen kahdesta rantahotellista huomasin ikäväkseni elektronisen epäonneni jatkuvan: kauko-objektiivini koppa oli rikki, ilmeisesti jatkuvasta auton hytkytyksestä. Loppumatkan ajaksi minulla oli sitten lintukuvaukseen jäljellä vain Lumix, joka onneksi on kokoonsa nähden erinomainen kamera.