Palattuani pitkältä matkaltani, joka vei minut Haryanan ja Rajasthanin tasangoilta, kosteikoilta ja aavikoilta Uttarakhandin alarinteiden viidakkometsiin ja lopulta Himalajan kupeeseen Nepaliin, löysin Kabulin harmaana ja tihkusateisena. Siitä huolimatta kevät on tullut tännekin. Taivaalla lentelee haarapääskyjä ja pensaissa päästelevät kashmirinuunilinnut västäräkkimäisiä kutsuääniään. Keskeneräiset mahtipontiset betonikolossit kohoavat harmaina piikkilankojen ja suojamuurien takana. Puihin ovat ilmaantuneet nuoret vihreät lehdet. Sotilashelikoptereita pörisee taivaalla, suuria mustia kärpäsiä ikkunoilla.
Tulevien viikkojen aikana tulen valistamaan blogini lukijoitani niistä lukuisista mielenkiintoisista paikoista, joissa vierailin Intiassa ja Nepalissa viettäminäni viikkoina, toivoen kertomusteni elähdyttävän lumisateissa ja pakkasissa viruvan Suomen kevättä odottelevia maanmiehiäni ja -naisiani. Sillä välin kuin muistiinpanoni asettuvat kirjallisesti esitettävään muotoon, valistan lukijaa omasta mielentilastani.
Idän uskontojen kannattajat – hindut, buddhalaiset, jainalaiset, taolaiset, kungfutselaiset, shintolaiset ynnä muut – tavoittelevat lukuisin erilaisin harjoituksin ja mietiskelyin mielen tyhjyyden saavuttamista, vapautumista kärsimyksenä pitämästään elämän ja uudelleensyntymisen kierteestä ja sulautumista lopulta yhteyteen jumalisten voimien kanssa nirvanaan. Noiden eri uskontojen menetelmät ja tiet päämääränsä saavuttamiseksi ovat erilaisia kuin yö ja päivä, mutta tasapainoa joka tapauksessa tavoitellaan jonkinlaisen mielen tyhjyyden ja sitä kautta keskittymiskyvyn kautta.
Oma mieleni on palattuani ollut tyhjä, välinpitämätön ja voimaton kaiken sen edessä, mikä ei toimi, ja mihin ei näemmä voi millään rationaalisilla keinoilla vaikuttaa. En ole kuitenkaan huomannut, että tällainen tyhjyys toisi mitään erityistä mielenrauhaa. Päinvastoin, tyhjiöillä on vaarallinen taipumus täyttyä hallitsemattomasti sisään vyöryvistä aineksista tai vaihtoehtoisesti kokea imploosio, sisäänpäin luhistuminen. Tasapaino ja keskittymiskyky ovat erittäin tavoittelemisen arvoisia asioita, mutta nihilistisellä tyhjyydentavoittelulla niitä ei saavuteta. Siddhartakin koki esimerkiksi askeesin hyödyttömäksi keinoksi valaistumisen tavoittelussa, vaikka kokeili sitä.
Sydän ja mieli on hyvä täyttää kaikenlaisilla asioilla luhistumista vastaan. Toki noiden asioiden suhteen kannattaa olla valikoiva. Koetella kaikki, ottaa sisään mikä hyvää on, ja karttaa kaikenlaista pahaa. Millä hyvällä täyttäisin sydämeni ja mieleni, kun ympärillä rehottavat petos, pahansuopuus, väkivalta ja välinpitämättömyys? Tämä on askarruttanut mieltäni viime aikoina. Olen Afganistanissa pahasti eristyksissä jopa kaikista niistä ystävistäni, jotka koettavat tehdä jotain Syyrian hyväksi, joskin näen nettiyhteyksistäni heidän olevan ahdistuneita, vihaisia, pettyneitä ja turhautuneita, usein samoihin asioihin, jotka jo vuosikymmenen ovat rehottaneet kansainvälisissä toimissa Afganistanin suhteen, ja tietysti afgaanien itsensä keskuudessa.
Niinpä Intiassa ja Nepalissa täytin päätäni lähinnä linnuilla ja muilla eläimillä, hienoilla luontopaikoilla, jotka ainakin vielä ovat olemassa. Intia ja Nepal ottavat niiden suojelun paljon vakavammin kuin moni muu maa omiensa. Jos esimerkiksi Etiopiassa joka kansallispuistokäyntiä ahdisti tietoisuus siitä, että seuraavalla käynnillä ei ole enää näitäkään puita pystyssä, Intiassa ja Nepalissa luontomatkailu tuo niin paljon rahaa kukkaroihin, ettei kaikkien puiden kaatamista polttopuuksi yksinkertaisesti sallita. Tosin näin ainakin Sultanpurissa kylän naisten tulevan laittomasti suojelualueen muurin yli katkomaan puita ja oksia polttopuuksi ja aiheuttavan yhä uusien kotoperäisten akaasioiden kuoleman, koska heille on annettu lupa kerätä valmiiksi kuolleita puita. Oppaani yritti huutaa heille tuloksetta.
Jos moni asia hindulaisuudessa onkin epäilyttävää ja veristä, hyvää hindulaisella alueella on eläinten ja lintujen yleinen kunnioittaminen. Metsästys on Intiassa ollut parikymmentä vuotta kokonaan kielletty, ja tulokset näkyvät. Lintuja on paljon ja niitä on helppo lähestyä. Buddhalaisissa maissa kaikki linnut pyydystetään joko vapautettaviksi uudelleen karmanparantamisen toivossa tai ne syödään, erityisesti kiinalaisen kulttuurin vaikutusalueilla, Kiinan lisäksi mm. Vietnamissa, Laosissa ja Kambodžassa. Jok’ikinen itäaasialainen sorsalintu on sukupuuton partaalla, koska kiinalaiset syövät ne kaikki. Kahlaajat ja pikkulinnut pyydetään verkolla, liimalla, myrkyillä ja syödään. Ongelma on suurempi kuin Välimeren-maissa konsanaan, sillä niissä lintuja pyydetään todellisuudessa vain huvin vuoksi, vaikka viikunapuiden linnut (lue: kaikki pikkulinnut) ovatkin muka suurta kulttuurista herkkua. Ikävä kyllä kiinalaiset ovat rahoineen vyöryneet myös Intiaan, jossa rahoittavat salametsästystä. He haluaisivat syödä kaikki tiikeritkin taikauskojensa tähden.
Lähi-idän ja Etelä-Aasian muslimimaissa metsästys kuuluu muka kulttuuriin ja siksi siihen ei kajota, vaikka lähes kaikki alkaa olla uhanalaista. Luonnonvaraisia antilooppeja ja gaselleja löytyy enää tarkoin vartioiduilta suojelualueilta, samoin haukat katoavat rikkaiden saudien loputtomiin kokoelmiin ja niitä rahdataan Afganistanistakin lähtevillä koneilla häkkikaupalla Arabiaan. Kaikki ammutaan, mikä lentää tai juoksee. Köyhiin maihin, kuten Pakistaniin, Intiaan tai ennen sotaa Syyriaan lähdetään luksusleireille paukuttelemaan taivaalta kaikki. Jos seudulla on nähty suuria parvia hietakanoja tai arohyyppiä, ne ammutaan kasoiksi, otetaan valokuva ja jätetään mätänemään.
Kristityille ja muslimeille on, huolimatta kaiken maallisen yleisestä halveksunnasta taivaalliseen verrattuna, ominaista ihmisten pitäminen periaatteellisesti arvokkaina ja tasa-arvoisina. Heidän sielujensa toivotaan pelastuvan Jumalan valtakuntaan. Sen sijaan luontoa kohtaan kristittyjen ja muslimien ajattelu on perinteisesti lähtenyt raadollisista ihmisen ylivallan, luomakunnan kruunun, villipetojen vastaisen taistelun ja maan täyttämisen ajatuksista. Hindujen suhtautuminen tuntuu olevan päinvastaista. Luontoa kunnioitetaan kohtalonvoimina ja lukuisain jumalain tyyssijoina, mutta ihmisiä kohtaan vallitsee armoton raadollisuus: periaatteellinen epätasa-arvo ja huono-osaisten aseman muuttumattomuus.
Tulevien viikkojen aikana tulen valistamaan blogini lukijoitani niistä lukuisista mielenkiintoisista paikoista, joissa vierailin Intiassa ja Nepalissa viettäminäni viikkoina, toivoen kertomusteni elähdyttävän lumisateissa ja pakkasissa viruvan Suomen kevättä odottelevia maanmiehiäni ja -naisiani. Sillä välin kuin muistiinpanoni asettuvat kirjallisesti esitettävään muotoon, valistan lukijaa omasta mielentilastani.
Idän uskontojen kannattajat – hindut, buddhalaiset, jainalaiset, taolaiset, kungfutselaiset, shintolaiset ynnä muut – tavoittelevat lukuisin erilaisin harjoituksin ja mietiskelyin mielen tyhjyyden saavuttamista, vapautumista kärsimyksenä pitämästään elämän ja uudelleensyntymisen kierteestä ja sulautumista lopulta yhteyteen jumalisten voimien kanssa nirvanaan. Noiden eri uskontojen menetelmät ja tiet päämääränsä saavuttamiseksi ovat erilaisia kuin yö ja päivä, mutta tasapainoa joka tapauksessa tavoitellaan jonkinlaisen mielen tyhjyyden ja sitä kautta keskittymiskyvyn kautta.
Oma mieleni on palattuani ollut tyhjä, välinpitämätön ja voimaton kaiken sen edessä, mikä ei toimi, ja mihin ei näemmä voi millään rationaalisilla keinoilla vaikuttaa. En ole kuitenkaan huomannut, että tällainen tyhjyys toisi mitään erityistä mielenrauhaa. Päinvastoin, tyhjiöillä on vaarallinen taipumus täyttyä hallitsemattomasti sisään vyöryvistä aineksista tai vaihtoehtoisesti kokea imploosio, sisäänpäin luhistuminen. Tasapaino ja keskittymiskyky ovat erittäin tavoittelemisen arvoisia asioita, mutta nihilistisellä tyhjyydentavoittelulla niitä ei saavuteta. Siddhartakin koki esimerkiksi askeesin hyödyttömäksi keinoksi valaistumisen tavoittelussa, vaikka kokeili sitä.
Sydän ja mieli on hyvä täyttää kaikenlaisilla asioilla luhistumista vastaan. Toki noiden asioiden suhteen kannattaa olla valikoiva. Koetella kaikki, ottaa sisään mikä hyvää on, ja karttaa kaikenlaista pahaa. Millä hyvällä täyttäisin sydämeni ja mieleni, kun ympärillä rehottavat petos, pahansuopuus, väkivalta ja välinpitämättömyys? Tämä on askarruttanut mieltäni viime aikoina. Olen Afganistanissa pahasti eristyksissä jopa kaikista niistä ystävistäni, jotka koettavat tehdä jotain Syyrian hyväksi, joskin näen nettiyhteyksistäni heidän olevan ahdistuneita, vihaisia, pettyneitä ja turhautuneita, usein samoihin asioihin, jotka jo vuosikymmenen ovat rehottaneet kansainvälisissä toimissa Afganistanin suhteen, ja tietysti afgaanien itsensä keskuudessa.
Niinpä Intiassa ja Nepalissa täytin päätäni lähinnä linnuilla ja muilla eläimillä, hienoilla luontopaikoilla, jotka ainakin vielä ovat olemassa. Intia ja Nepal ottavat niiden suojelun paljon vakavammin kuin moni muu maa omiensa. Jos esimerkiksi Etiopiassa joka kansallispuistokäyntiä ahdisti tietoisuus siitä, että seuraavalla käynnillä ei ole enää näitäkään puita pystyssä, Intiassa ja Nepalissa luontomatkailu tuo niin paljon rahaa kukkaroihin, ettei kaikkien puiden kaatamista polttopuuksi yksinkertaisesti sallita. Tosin näin ainakin Sultanpurissa kylän naisten tulevan laittomasti suojelualueen muurin yli katkomaan puita ja oksia polttopuuksi ja aiheuttavan yhä uusien kotoperäisten akaasioiden kuoleman, koska heille on annettu lupa kerätä valmiiksi kuolleita puita. Oppaani yritti huutaa heille tuloksetta.
Jos moni asia hindulaisuudessa onkin epäilyttävää ja veristä, hyvää hindulaisella alueella on eläinten ja lintujen yleinen kunnioittaminen. Metsästys on Intiassa ollut parikymmentä vuotta kokonaan kielletty, ja tulokset näkyvät. Lintuja on paljon ja niitä on helppo lähestyä. Buddhalaisissa maissa kaikki linnut pyydystetään joko vapautettaviksi uudelleen karmanparantamisen toivossa tai ne syödään, erityisesti kiinalaisen kulttuurin vaikutusalueilla, Kiinan lisäksi mm. Vietnamissa, Laosissa ja Kambodžassa. Jok’ikinen itäaasialainen sorsalintu on sukupuuton partaalla, koska kiinalaiset syövät ne kaikki. Kahlaajat ja pikkulinnut pyydetään verkolla, liimalla, myrkyillä ja syödään. Ongelma on suurempi kuin Välimeren-maissa konsanaan, sillä niissä lintuja pyydetään todellisuudessa vain huvin vuoksi, vaikka viikunapuiden linnut (lue: kaikki pikkulinnut) ovatkin muka suurta kulttuurista herkkua. Ikävä kyllä kiinalaiset ovat rahoineen vyöryneet myös Intiaan, jossa rahoittavat salametsästystä. He haluaisivat syödä kaikki tiikeritkin taikauskojensa tähden.
Lähi-idän ja Etelä-Aasian muslimimaissa metsästys kuuluu muka kulttuuriin ja siksi siihen ei kajota, vaikka lähes kaikki alkaa olla uhanalaista. Luonnonvaraisia antilooppeja ja gaselleja löytyy enää tarkoin vartioiduilta suojelualueilta, samoin haukat katoavat rikkaiden saudien loputtomiin kokoelmiin ja niitä rahdataan Afganistanistakin lähtevillä koneilla häkkikaupalla Arabiaan. Kaikki ammutaan, mikä lentää tai juoksee. Köyhiin maihin, kuten Pakistaniin, Intiaan tai ennen sotaa Syyriaan lähdetään luksusleireille paukuttelemaan taivaalta kaikki. Jos seudulla on nähty suuria parvia hietakanoja tai arohyyppiä, ne ammutaan kasoiksi, otetaan valokuva ja jätetään mätänemään.
Kristityille ja muslimeille on, huolimatta kaiken maallisen yleisestä halveksunnasta taivaalliseen verrattuna, ominaista ihmisten pitäminen periaatteellisesti arvokkaina ja tasa-arvoisina. Heidän sielujensa toivotaan pelastuvan Jumalan valtakuntaan. Sen sijaan luontoa kohtaan kristittyjen ja muslimien ajattelu on perinteisesti lähtenyt raadollisista ihmisen ylivallan, luomakunnan kruunun, villipetojen vastaisen taistelun ja maan täyttämisen ajatuksista. Hindujen suhtautuminen tuntuu olevan päinvastaista. Luontoa kunnioitetaan kohtalonvoimina ja lukuisain jumalain tyyssijoina, mutta ihmisiä kohtaan vallitsee armoton raadollisuus: periaatteellinen epätasa-arvo ja huono-osaisten aseman muuttumattomuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti