Tänään seisoskellessani odottelemassa erään tapaamisen alkua samalle asialle tulleiden kahden norjalaisen kanssa, maitoteen höyrytessä kupeissamme ja mantelipuiden jo karistettua kukkansa, korvaten ne vaaleanvihreillä uuden kevään lehdillä, koettiin silmiemme edessä muuan luonnon jokapäiväisistä tragedioista, joskin meille harvinainen ja ihmeellinen luonnonnäytelmä.
Näytelmän pääosassa oli suomalaisen varpushaukan sukulaislaji, halki eteläisten metsä- ja puutarhaseutujen, Azerbaidžanista kauas Malesiaan asti levittäytynyt šikra, uudelta ja harhaanjohtavalta suomalaiselta nimeltään arovarpushaukka (kyseessä ei ole arolintu). Toisessa pääroolissa oli tällä kertaa eteläisen Aasian omnipresentti rääkyjä, pihamaina, yksi yleisimmistä kaupunkilinnuista. Tämä itsestään paljon ääntä pitävä ja sopeutuvainen kottaraisten sukulainen keltaisine nokkineen ja siipitäplineen on minkä tahansa eteläisen Aasian kaupungin tai kylän peruslintu, ja on laivojen mukana levittäytynyt alkuperäisiltä asuinseuduiltaan ympäri Intian valtameren satamakaupunkeja, vallannut Persianlahden rakennetut ja keinokastellut ympäristöt, Australian ja jopa kylmien talvien Keski-Aasian.
Tapahtui, että šikra jahtasi ensin mainaa mantelipuiden lomitse silmiemme editse ja sai sen kynsiinsä koristepensaiden alla, muhvoen mainaa koukkunokallaan ja terävillä kynsillään sydäntäraastavan rääkymisen säestyksellä, joka lähti paitsi saaliiksi joutuneesta mainasta, myös sen lukuisista ylen kauhistuneista lajitovereista pitkin samaista puutarhaa. Lopulta haukka lähti kantamaan hengettömältä vaikuttavaa mainaa, mutta sen voimat olivatkin taistelussa ehtyneet, joten se läsähti maahan muutaman metrin päähän meistä, tuli sitten tietoiseksi ihmisyleisöstä ja hämmentyi niin, että maina putosi nurmikolle ja haukka lähti pakoon.
Hämmästyneinä todistimme, kuinka pahasti ruhjotun näköinen maina hetken tajuttomuuden jälkeen alkoi liikkua, nousi sitten ja räpisteli siivilleen, putosi ensin vähän matkan päähän, mutta nousi sitten uudelleen siivilleen ja katosi johonkin puutarhan kätköihin lajitoveriensa mekastuksen säestämänä. Hetkeä myöhemmin haukka kaarsi uudelleen paikalle, pällisteli tyhjää nurmikkoa, johon maina oli pudonnut, ja jäi sitten nähtemme istuskelemaan pitkäksi toviksi mantelipuuhun.
Tapaus olisi jäänyt yhdeksi luonnonnäytelmäksi muiden joukkoon ja unohtunut oitis, ellen olisi sattunut todistamaan kolmea viikkoa aiemmin lähes samanlaista tapausta eräällä Hasanpurin hindulaisella temppelillä Haryanan osavaltiossa Intiassa. Sielläkin olin juuri suostunut teetarjoukseen ja astunut temppelin puutarhaan, muinaisen pyhimyksen haudan ja temppelin pyhän lammen väliin, kun šikra iski suoraan silmiemme edessä - minun ja muutaman intialaisen kumppanini.
Sillä kertaa šikran kohteena oli palmukyyhky, pihamainan tavoin yksi Etelä-Aasian yleisimmistä kaupunki- ja puutarhalinnuista. Se on pieni ruskea kyyhky, jonka siivistä löytyy sinertävää ja jonka naurahteleva huhuilu on antanut englantilaisille aiheen kutsua sitä nauravaksi kyyhkyksi. Haukka iski kyyhkyyn lammen laidalla ja yritti kantaa sen mukanaan pusikkoon, mutta syystä tai toisesta pudotti kyyhkyn, joka putosi lammen keskelle, räpiköi hieman voimattomasti, mutta ilmeisen haavoitettuna hukkui sitten silmiemme edessä pyhään lampeen. Haukka katseli voimattomasti rantapuista, kuinka hyvä saalis meni sivu suun.
Tapauksesta jäi hieman huono maku kaikille: haukalle, meille katselijoille jotka emme voineet tehdä mitään kyyhkyparan hyväksi, ja epäilemättä kaikista eniten kyyhkylle, joka säästyi haukan kynsistä vain hukkuakseen naurettavaan matalaan temppelilampeen. Mitä elämän turhuutta, hukkaan heitettyjä ponnistuksia ja turhia kuolemia. No, kyyhkyparka kuoli, mutta kabulilaisen mantelipuutarhan mainan lopullisesta kohtalosta emme tiedä. Ehkä se tokeni ja pelastui kokemusta viisaampana - ehkä kuoli myöhemmin haavoihinsa tai joutui heikentyneenä jonkin muun pedon saaliiksi.
Palatessamme hasanpurilaisesta temppelistä sattui vielä kolmaskin ennusmerkiksi kelpaava tapaus. Mainan ja palmukyyhkyn tavoin eteläisessä Aasiassa tolkuttoman yleinen intianvaris oli yrittänyt tunkeutua autoomme sisään raolleen jätetystä ikkunasta, mutta juuttunut sitten kaulastaan kiinni ikkunan väliin. Se raakkui surkeasti autolla sinne palatessamme. Tällä kertaa kuljettaja kuitenkin ehti ajoissa hätiin ja pelasti varisparan laittamalla autoon virran ja avaamalla ikkunaa niin, että varis sai päänsä ulos ja lensi opetuksen saaneena tiehensä. Sillä kertaa ei tarvinnut nähdä epäonnistuneiden ponnistelujen johtavan turhaan tragediaan.
Näytelmän pääosassa oli suomalaisen varpushaukan sukulaislaji, halki eteläisten metsä- ja puutarhaseutujen, Azerbaidžanista kauas Malesiaan asti levittäytynyt šikra, uudelta ja harhaanjohtavalta suomalaiselta nimeltään arovarpushaukka (kyseessä ei ole arolintu). Toisessa pääroolissa oli tällä kertaa eteläisen Aasian omnipresentti rääkyjä, pihamaina, yksi yleisimmistä kaupunkilinnuista. Tämä itsestään paljon ääntä pitävä ja sopeutuvainen kottaraisten sukulainen keltaisine nokkineen ja siipitäplineen on minkä tahansa eteläisen Aasian kaupungin tai kylän peruslintu, ja on laivojen mukana levittäytynyt alkuperäisiltä asuinseuduiltaan ympäri Intian valtameren satamakaupunkeja, vallannut Persianlahden rakennetut ja keinokastellut ympäristöt, Australian ja jopa kylmien talvien Keski-Aasian.
Tapahtui, että šikra jahtasi ensin mainaa mantelipuiden lomitse silmiemme editse ja sai sen kynsiinsä koristepensaiden alla, muhvoen mainaa koukkunokallaan ja terävillä kynsillään sydäntäraastavan rääkymisen säestyksellä, joka lähti paitsi saaliiksi joutuneesta mainasta, myös sen lukuisista ylen kauhistuneista lajitovereista pitkin samaista puutarhaa. Lopulta haukka lähti kantamaan hengettömältä vaikuttavaa mainaa, mutta sen voimat olivatkin taistelussa ehtyneet, joten se läsähti maahan muutaman metrin päähän meistä, tuli sitten tietoiseksi ihmisyleisöstä ja hämmentyi niin, että maina putosi nurmikolle ja haukka lähti pakoon.
Hämmästyneinä todistimme, kuinka pahasti ruhjotun näköinen maina hetken tajuttomuuden jälkeen alkoi liikkua, nousi sitten ja räpisteli siivilleen, putosi ensin vähän matkan päähän, mutta nousi sitten uudelleen siivilleen ja katosi johonkin puutarhan kätköihin lajitoveriensa mekastuksen säestämänä. Hetkeä myöhemmin haukka kaarsi uudelleen paikalle, pällisteli tyhjää nurmikkoa, johon maina oli pudonnut, ja jäi sitten nähtemme istuskelemaan pitkäksi toviksi mantelipuuhun.
Tapaus olisi jäänyt yhdeksi luonnonnäytelmäksi muiden joukkoon ja unohtunut oitis, ellen olisi sattunut todistamaan kolmea viikkoa aiemmin lähes samanlaista tapausta eräällä Hasanpurin hindulaisella temppelillä Haryanan osavaltiossa Intiassa. Sielläkin olin juuri suostunut teetarjoukseen ja astunut temppelin puutarhaan, muinaisen pyhimyksen haudan ja temppelin pyhän lammen väliin, kun šikra iski suoraan silmiemme edessä - minun ja muutaman intialaisen kumppanini.
Sillä kertaa šikran kohteena oli palmukyyhky, pihamainan tavoin yksi Etelä-Aasian yleisimmistä kaupunki- ja puutarhalinnuista. Se on pieni ruskea kyyhky, jonka siivistä löytyy sinertävää ja jonka naurahteleva huhuilu on antanut englantilaisille aiheen kutsua sitä nauravaksi kyyhkyksi. Haukka iski kyyhkyyn lammen laidalla ja yritti kantaa sen mukanaan pusikkoon, mutta syystä tai toisesta pudotti kyyhkyn, joka putosi lammen keskelle, räpiköi hieman voimattomasti, mutta ilmeisen haavoitettuna hukkui sitten silmiemme edessä pyhään lampeen. Haukka katseli voimattomasti rantapuista, kuinka hyvä saalis meni sivu suun.
Tapauksesta jäi hieman huono maku kaikille: haukalle, meille katselijoille jotka emme voineet tehdä mitään kyyhkyparan hyväksi, ja epäilemättä kaikista eniten kyyhkylle, joka säästyi haukan kynsistä vain hukkuakseen naurettavaan matalaan temppelilampeen. Mitä elämän turhuutta, hukkaan heitettyjä ponnistuksia ja turhia kuolemia. No, kyyhkyparka kuoli, mutta kabulilaisen mantelipuutarhan mainan lopullisesta kohtalosta emme tiedä. Ehkä se tokeni ja pelastui kokemusta viisaampana - ehkä kuoli myöhemmin haavoihinsa tai joutui heikentyneenä jonkin muun pedon saaliiksi.
Palatessamme hasanpurilaisesta temppelistä sattui vielä kolmaskin ennusmerkiksi kelpaava tapaus. Mainan ja palmukyyhkyn tavoin eteläisessä Aasiassa tolkuttoman yleinen intianvaris oli yrittänyt tunkeutua autoomme sisään raolleen jätetystä ikkunasta, mutta juuttunut sitten kaulastaan kiinni ikkunan väliin. Se raakkui surkeasti autolla sinne palatessamme. Tällä kertaa kuljettaja kuitenkin ehti ajoissa hätiin ja pelasti varisparan laittamalla autoon virran ja avaamalla ikkunaa niin, että varis sai päänsä ulos ja lensi opetuksen saaneena tiehensä. Sillä kertaa ei tarvinnut nähdä epäonnistuneiden ponnistelujen johtavan turhaan tragediaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti