Sultanpurin kansallispuisto, aiemmalta nimeltään Sultanpurin linnustonsuojelualue, sijaitsee samannimisen kylän lähellä Gurgaonista syvemmälle Haryanan maaseudulle ajettaessa. Sinne on hieman hankala päästä julkisilla kulkuneuvoilla, joten otin Gurgaonista aamulla auton suoraan kansallispuiston portille ja majoituin sen naapurissa sijaitsevaan Ruusuisen Pelikaanin majataloon, jonka pihalla plakaatit esittelivät troopillisen Amerikan asukkia ruusukapustahaikaraa, ja jonka sisätilojen seinillä riippui vanhoja koulumaalauksia tyypillisistä brittiläisistä lintulajeista.
Intiassa yksityiset toimijat yrittävät toki aina saada kaiken mahdollisen rahan irti ulkomaalaisesta, mutta ovat sentään avuliaita, hymyileviä ja palvelualttiita, voitontavoittelu mielessään. Valtiollisten toimijoiden edustajat ovat sen sijaan asemastaan tietoisia turhantärkeitä byrokraatteja, joiden asenteena asiakasta kohtaan ovat ylimielisyys, koppavuus ja asiakkaan saaminen tuntemaan itsensä pieneksi, mahtavien hallinnollisten voimien armoilla olevaksi subjektiksi. Hinnat tosin ovat valtiollisilla toimijoilla usein fiksattuja ja pysyvät siten jotenkuten aisoissa. Näin oli asioiden laita myös Ruusuisen Pelikaanin majatalossa, joka mitä ilmeisimmin on valtiollisesti ylläpidetty, "virallinen" Sultanpurin kansallispuiston majatalo. Sen yhteydessä on ravintola, jossa ruoka oli hyvää ja huokeaa, mutta palvelu edellämainittuun tapaan valtiollista.
Varsinainen kansallispuistoalue on varsin pieni. Se koostuu tekojärvenä alkunsa saaneesta monipuolisesta kosteikkojärvestä sekä sen ympärillä olevista lehdoista, toisella puolen järveä myös kuivista ruohostomaista. Portilta katsoen vasemmanpuoleinen järvenpuolisko on auringon suunnan huomioiden parhaimmillaan aamulla, oikeanpuoleinen iltapäivällä. Keskipäivällä on tropiikissa tavallinen kuuma siestajakso, jolloin monet linnutkin ovat hiljaisia ja ylipäätään näkee paljon vähemmän kuin aamulla tai loppuiltapäivällä.
Aamukierroksellani tapasin järven rantapolulla erinomaisen oppaan, sultanpurilaisen Sanjayn, joka oli erikoistunut lintuihin. Intiassa on tavallista, että minkä tahansa suojelualueen portilla tai viimeistään luontopoluilla kärkkyy matkailijoita koko joukko oppaita, mutta osa näistä ei todellisuudessa tunne kovin paljon luontoa tai lajistoa eikä välttämättä edes osaa kieliä, vaan väijyy helppoa rahaa. Sanjay oli kuitenkin yksi matkani parhaista oppaista. Huomasin kykynsä nopeasti hänen etsiessään minulle järven rannalla pesivän induksenvarpusen ja useita harvinaisia uunilintulajeja, joita olisi ollut vaikea löytää omin päin, kun en edes tiennyt niiden olevan siellä. Niinpä värväsin muutoin melko toimettomana olleen Sanjayn oppaakseni useammaksi päiväksi ja kävimme Sultanpurin lisäksi myös useissa Haryanan tuntemattomammissa lintukohteissa.
Sultanpur on parhaimmillaan talvikaudella, sillä se on erinomaisen merkittävä vesilintujen ja kahlaajien talvehtimisalue. Niiden kolmen päivän ja kahden yön aikana, jotka alueella oleilin, oli kevät jo edennyt pitkälle. Suurimmat palearktiset vesilintu- ja kahlaajamassat olivat jo lähteneet liikkeelle ja muuttaneet pohjoiseen, mutta järvellä kellui yhä suurina lauttoina sorsia ja rannoilla vilisi kahlaajaparvia.
Sorsista runsaimpana järvellä olivat lapasorsat, joiden urokset olivat täysissä paraatipuvuissaan. Myös taveja, heinätaveja ja harmaasorsia oli varsin paljon, haapanoitakin, vaikka ne yleensä varhain ilmaantuvat pohjoiseen. Joukosta löytyi myös muutamia ruskosotkia ja runsaasti yleistä paikallista sorsalajia, täplänokkasorsaa. Kahlaajista runsaimpia olivat paikallisinakin pesivät pitkäjalat samoin kuin palearktisina talvehtijoina ja läpimuuttajina esiintyvät suokukot, mustapyrstökuirit, monenlajiset viklot ja sirreistä erityisesti lapinsirrit. Rannoilta voi kuitenkin löytää lähes minkä tahansa palearktisen kahlaajan ja joskus kauempaakin tulleita vieraita, kuten samoihin aikoihin järvellä hengaillut tundrakurppelo osoitti.
Sultanpur on tärkeä myös haikaralinnuille, joiden monimuotoisuus olikin suuri. Yleisten silkki-, jalo-, pikkujalo-, harmaa-, rusko-, intianriisi- ja lehmähaikaroiden seurana oli paljon aasianiibishaikaroita, kapustahaikaroita, aasianiibiksiä ja pronssi-iibiksiä. Suurinta kahlailevien lintujen sarjaa edustavat aasiansatulahaikara ja saruskurki, joista jälkimmäisiä pesii järvellä pariskunta ja liikuskelee lisäksi pesimätöntä esiaikuista jälkikasvua.
Myös petolintujen kirjo on Sultanpurissa varsin merkittävä. Järvi toimii talvehtimisalueena lintumassoja metsästeleville kotkille, erityisesti kiljukotkille ja pikkukotkille, joita oli edelleenkin järvellä useita kumpaakin lajia, mutta myös keisarikotkille, arokotkille ja monille muille, lähinnä nisäkkäitä metsästäville kotkille. Monenlaiset haukat myös käyvät metsästelemässä järveä ympäröivillä alueilla.
Etenkin alkuperäisten puulajien muodostamat lehdot, mm. järven vasemman rannan akaasialehdot, muodostavat erinomaisen paikan talvehtivien ja läpimuuttavien kerttujen ja sieppojen havaitsemiseen. Sultanpur on tunnettu mm. harvinaisen afganistaninuunilinnun talvehtimispaikkana ja niitä olikin akaasioissa useita, joskin vielä runsaampina esiintyivät siellä kashmirinuunilintu, idänuunilintu ja karakoruminuunilintu. Muitakin uunilintulajeja lehdoista löytyy, tiltalteista levinneisyytensä perusteella erikoisesti nimettyyn indokiinanuunilintuun. Sekä pikkusieppo että sen itäinen vastine idänpikkusieppo näyttivät kuuluvan Sultanpurin yleisimpien talvehtijain tai läpimuuttajain joukkoon, joten niitä pääsi parhaimmillaan vertailemaan vierekkäin. Harvinaisempia sieppolajeja edustivat sinikirjosieppo ja turkoosisieppo.
Lintujen lisäksi Sultanpurin kosteikkoalueella elää vankka kanta Intian suurinta antilooppia, nilgaita, jota paikalliset kutsuvat siniseksi lehmäksi. Tämä on ollut lajille onnekasta, koska hindut ovat yhdistäneet nilgain lehmään ja pitäneet siksi pyhänä, joten jo ennen metsästyskieltoja tämä laji vältti monen muun suurnisäkkään osaksi tulleen joukkotuhon. Nilgaita näkikin Haryanan ja Rajasthanin vehreämmissä osissa usein käyskentelemässä teiden yli tai ruokailemassa aamukasteessa riisipelloilla.
Myös apinat olivat yleisiä niin Sultanpurissa kuin lukuisilla muillakin käymillämme alueilla. Yleisin on reesusmakaki, joita näkee usein kaupunkien keskustoissakin - ryöstelevä kiusankappale, jota kannattaa varoa, sillä se on ihmisten suhteen usein peloton ja joskus aggressiivinenkin. Toinen yleinen apinalaji on elegantin näköinen languri eli hanumaani, jolla on osansa yhtenä hindujen lukuisista eläinjumalista. Kaikkein näkyvin ja kuuluvin nisäkäs kaikkialla tuntui kuitenkin olevan viisiraitaorava, jonka tirskunta kuulostaa linnulta.
Sultanpurin suojelualueen takana, pikkuteitä pitkin ja parin kylän läpi, on laaja alue maatalousmaita ja kuivia ketoja, jotka tarjosivat mielenkiintoisen lisänsä suoalueen linnustoon. Esimerkiksi kiurut ja kirviset olivat yleisiä - kirvisistä suurin osa paikallisia riisikirvisiä ja talvehtivia nummikirvisiä, mutta kiurut sen sijaan useaa eteläaasialaista lajia, aasiankiuruja, intianpensaskiuruja ja intianvarpuskiuruja. Myös intianaavikkojuoksija ja intianhyyppä ovat tämän kuivan ruohomaaston yleisiä lajeja. Pensaissa lauloivat intiantaskut, nokitaskut ja muutama priinialaji, taivaalla kaarteli arohiirihaukka, pelloilla riekkui musta- ja harmaafrankoliineja, ja puissa huhuili pikkuturturikyyhkyjä. Tämä kuivempi maasto pienen ajomatkan päässä kannattaa Sultanpurissa vieraillessa ehdottomasti käydä katsastamassa, koska se tarjoaa hyvin erilaisen lajiston kuin järven rehevä ympäristö.
Muutama sananen on paikallaan niistä yleisistä linnuista, joihin törmäsimme Intiassa lähes kaikissa kohteissa, kunhan ympärillä oli edes jonkin verran puustoa. Näistä jotkut, kuten intianvaris, turkinkyyhky, palmukyyhky, pihamaina, intianmaina ja kauluskaija, esiintyvät runsaina myös kaupungeissa eikä niitä voi välttää näkemästä Luoteis-Intiassa matkustellessa. Samoin ovat taivaalla kaartelevat suuret haarahaukat yleinen näky kaikkialla asutuksen piirissä. Surullista kyllä ennen niin yleiset korppikotkat ovat sen sijaan hävinneet lähes koko Intiasta lehmien lääkeaineena käytetyn mutta korppikotkille myrkyllisen diklofenaakin vaikutuksesta. Etelä-Aasian korppikotkakannat romahtivat yli 99 % parissa vuosikymmenessä ja korppikotkien näkeminen rajoittuukin nykyisin jäljellä oleviin pikkukorppikotkiin sekä syrjäisillä alueilla sinnitteleviin jäljellä oleviin suurkorppikotkakantoihin.
Puissa ja pensaissa elää runsaasti palearktiseen alueeseen tottuneiden näkökulmasta eksoottisia lintuja, joista jotkut huomaa ensimmäiseksi äänistään: aasiankukaalit kumeasta huhuilustaan, kilkkusepät ja rusohuppusepät taukoamattomasta kilkutuksestaan, pitkäpyrstöräätälit ja aasianrillit terävistä vihellyksistään ja harakkataskut kauniista ja monipuolisista laulunsäkeistään. Yleiset ja parvina liikkuvat timalit, erityisesti metsä-, pensas- ja isopensastimalit, kiinnittävät helposti huomiota äänekkyydellään, uteliaisuudellaan ja laumasieluisuudellaan. Intialaiset kutsuvat niitä "seitsemäksi sisareksi", koska niitä tuntuu olevan aina kerrallaan jäkättämässä vähintään seitsemän ja nalkuttavat ne vieläpä lakkaamatta. Englanniksi nämä linnut ovat nimeltään pälpättäjiä (babblers).
Toiset linnut kiinnittävät huomiota ulkonäöllään. Väriloistoa riittää smyrnankalastajien lehahdellessa hyönteis- ja liskojahdissa, tai pikkumehiläissyöjien syöksähdellessä smaragdinvihreinä sudenkorentojen ja pistiäisten perään. Huppukuhankeittäjät ja intiankuhankeittäjät loistavat puiden välejä lentäessään kirkkaankeltaisina, mutta sen sijaan päältä vihreät ja alta keltaiset huiluviherkyyhkyt samoin kuin kauluskaijat sulautuvat yllättävän hyvin puiden lehvästöihin. Pieni metallinsininen purppuramedestäjä kiinnittää usein ensiksi huomion pajulintumaisella laulullaan, ennen kuin linnun huomaa puikkimassa kukkivissa puissa ja pensaissa. Sarvinokkiin kuuluva intiantoko kiinnittää huomion nokkavärkillään.
Linnuston kruunaa tietysti Intian kansallislintu riikinkukko, joka on alueella tavattoman yleinen sekä erämaaseuduilla että keskellä kyliä ja peltomaisemia. Sen naukuva huutelu ansaitsee myös tulla kutsutuksi "Intian ääneksi" samaan tapaan kuin kiljumerikotka on saanut lisänimensä "Afrikan äänenä". Missä tahansa muualla olisi riikinkukko loistavine väreineen ja pyrstösulkineen tullut ensimmäisenä metsästetyksi sukupuuttoon ja pannuksi lihoiksi, mutta onneksi lajilla on Intiassa aina ollut niin vahva asema mytologiassa ja uskonnossa samoin kuin ylhäisten yksityisenä metsästyskohteena että se on säilynyt hämmästyttävän yleisenä kaikkialla, missä kuljimme.
Riikinkukko on muutenkin darwinistinen paradoksi. Uroksen suunnaton pyrstövärkki ei mitenkään edistä sen eloonjääntiä, päinvastoin. Laji onkin oiva osoitus siitä, että primitiivisen evoluutioteorian eloonjääntioppi tarvitsi rinnalleen monisyisemmän luonnonvalintaopin selittääkseen lajien synnyn. Riikinkukkojen kohdalla riikinkanojen miljoonain vuotten varrella kumuloitunut viehtymys yhä koreampiin pyrstöihin ja soidinmenoihin on suosinut urosten kehittymistä yhä pröystäilevämmiksi. Naaraat vastaavat ulkonäöltään paljon enemmän isoa fasaania, jollainen riikinkukko toki onkin.
Intiassa yksityiset toimijat yrittävät toki aina saada kaiken mahdollisen rahan irti ulkomaalaisesta, mutta ovat sentään avuliaita, hymyileviä ja palvelualttiita, voitontavoittelu mielessään. Valtiollisten toimijoiden edustajat ovat sen sijaan asemastaan tietoisia turhantärkeitä byrokraatteja, joiden asenteena asiakasta kohtaan ovat ylimielisyys, koppavuus ja asiakkaan saaminen tuntemaan itsensä pieneksi, mahtavien hallinnollisten voimien armoilla olevaksi subjektiksi. Hinnat tosin ovat valtiollisilla toimijoilla usein fiksattuja ja pysyvät siten jotenkuten aisoissa. Näin oli asioiden laita myös Ruusuisen Pelikaanin majatalossa, joka mitä ilmeisimmin on valtiollisesti ylläpidetty, "virallinen" Sultanpurin kansallispuiston majatalo. Sen yhteydessä on ravintola, jossa ruoka oli hyvää ja huokeaa, mutta palvelu edellämainittuun tapaan valtiollista.
Varsinainen kansallispuistoalue on varsin pieni. Se koostuu tekojärvenä alkunsa saaneesta monipuolisesta kosteikkojärvestä sekä sen ympärillä olevista lehdoista, toisella puolen järveä myös kuivista ruohostomaista. Portilta katsoen vasemmanpuoleinen järvenpuolisko on auringon suunnan huomioiden parhaimmillaan aamulla, oikeanpuoleinen iltapäivällä. Keskipäivällä on tropiikissa tavallinen kuuma siestajakso, jolloin monet linnutkin ovat hiljaisia ja ylipäätään näkee paljon vähemmän kuin aamulla tai loppuiltapäivällä.
Aamukierroksellani tapasin järven rantapolulla erinomaisen oppaan, sultanpurilaisen Sanjayn, joka oli erikoistunut lintuihin. Intiassa on tavallista, että minkä tahansa suojelualueen portilla tai viimeistään luontopoluilla kärkkyy matkailijoita koko joukko oppaita, mutta osa näistä ei todellisuudessa tunne kovin paljon luontoa tai lajistoa eikä välttämättä edes osaa kieliä, vaan väijyy helppoa rahaa. Sanjay oli kuitenkin yksi matkani parhaista oppaista. Huomasin kykynsä nopeasti hänen etsiessään minulle järven rannalla pesivän induksenvarpusen ja useita harvinaisia uunilintulajeja, joita olisi ollut vaikea löytää omin päin, kun en edes tiennyt niiden olevan siellä. Niinpä värväsin muutoin melko toimettomana olleen Sanjayn oppaakseni useammaksi päiväksi ja kävimme Sultanpurin lisäksi myös useissa Haryanan tuntemattomammissa lintukohteissa.
Sultanpur on parhaimmillaan talvikaudella, sillä se on erinomaisen merkittävä vesilintujen ja kahlaajien talvehtimisalue. Niiden kolmen päivän ja kahden yön aikana, jotka alueella oleilin, oli kevät jo edennyt pitkälle. Suurimmat palearktiset vesilintu- ja kahlaajamassat olivat jo lähteneet liikkeelle ja muuttaneet pohjoiseen, mutta järvellä kellui yhä suurina lauttoina sorsia ja rannoilla vilisi kahlaajaparvia.
Sorsista runsaimpana järvellä olivat lapasorsat, joiden urokset olivat täysissä paraatipuvuissaan. Myös taveja, heinätaveja ja harmaasorsia oli varsin paljon, haapanoitakin, vaikka ne yleensä varhain ilmaantuvat pohjoiseen. Joukosta löytyi myös muutamia ruskosotkia ja runsaasti yleistä paikallista sorsalajia, täplänokkasorsaa. Kahlaajista runsaimpia olivat paikallisinakin pesivät pitkäjalat samoin kuin palearktisina talvehtijoina ja läpimuuttajina esiintyvät suokukot, mustapyrstökuirit, monenlajiset viklot ja sirreistä erityisesti lapinsirrit. Rannoilta voi kuitenkin löytää lähes minkä tahansa palearktisen kahlaajan ja joskus kauempaakin tulleita vieraita, kuten samoihin aikoihin järvellä hengaillut tundrakurppelo osoitti.
Sultanpur on tärkeä myös haikaralinnuille, joiden monimuotoisuus olikin suuri. Yleisten silkki-, jalo-, pikkujalo-, harmaa-, rusko-, intianriisi- ja lehmähaikaroiden seurana oli paljon aasianiibishaikaroita, kapustahaikaroita, aasianiibiksiä ja pronssi-iibiksiä. Suurinta kahlailevien lintujen sarjaa edustavat aasiansatulahaikara ja saruskurki, joista jälkimmäisiä pesii järvellä pariskunta ja liikuskelee lisäksi pesimätöntä esiaikuista jälkikasvua.
Myös petolintujen kirjo on Sultanpurissa varsin merkittävä. Järvi toimii talvehtimisalueena lintumassoja metsästeleville kotkille, erityisesti kiljukotkille ja pikkukotkille, joita oli edelleenkin järvellä useita kumpaakin lajia, mutta myös keisarikotkille, arokotkille ja monille muille, lähinnä nisäkkäitä metsästäville kotkille. Monenlaiset haukat myös käyvät metsästelemässä järveä ympäröivillä alueilla.
Etenkin alkuperäisten puulajien muodostamat lehdot, mm. järven vasemman rannan akaasialehdot, muodostavat erinomaisen paikan talvehtivien ja läpimuuttavien kerttujen ja sieppojen havaitsemiseen. Sultanpur on tunnettu mm. harvinaisen afganistaninuunilinnun talvehtimispaikkana ja niitä olikin akaasioissa useita, joskin vielä runsaampina esiintyivät siellä kashmirinuunilintu, idänuunilintu ja karakoruminuunilintu. Muitakin uunilintulajeja lehdoista löytyy, tiltalteista levinneisyytensä perusteella erikoisesti nimettyyn indokiinanuunilintuun. Sekä pikkusieppo että sen itäinen vastine idänpikkusieppo näyttivät kuuluvan Sultanpurin yleisimpien talvehtijain tai läpimuuttajain joukkoon, joten niitä pääsi parhaimmillaan vertailemaan vierekkäin. Harvinaisempia sieppolajeja edustivat sinikirjosieppo ja turkoosisieppo.
Lintujen lisäksi Sultanpurin kosteikkoalueella elää vankka kanta Intian suurinta antilooppia, nilgaita, jota paikalliset kutsuvat siniseksi lehmäksi. Tämä on ollut lajille onnekasta, koska hindut ovat yhdistäneet nilgain lehmään ja pitäneet siksi pyhänä, joten jo ennen metsästyskieltoja tämä laji vältti monen muun suurnisäkkään osaksi tulleen joukkotuhon. Nilgaita näkikin Haryanan ja Rajasthanin vehreämmissä osissa usein käyskentelemässä teiden yli tai ruokailemassa aamukasteessa riisipelloilla.
Myös apinat olivat yleisiä niin Sultanpurissa kuin lukuisilla muillakin käymillämme alueilla. Yleisin on reesusmakaki, joita näkee usein kaupunkien keskustoissakin - ryöstelevä kiusankappale, jota kannattaa varoa, sillä se on ihmisten suhteen usein peloton ja joskus aggressiivinenkin. Toinen yleinen apinalaji on elegantin näköinen languri eli hanumaani, jolla on osansa yhtenä hindujen lukuisista eläinjumalista. Kaikkein näkyvin ja kuuluvin nisäkäs kaikkialla tuntui kuitenkin olevan viisiraitaorava, jonka tirskunta kuulostaa linnulta.
Sultanpurin suojelualueen takana, pikkuteitä pitkin ja parin kylän läpi, on laaja alue maatalousmaita ja kuivia ketoja, jotka tarjosivat mielenkiintoisen lisänsä suoalueen linnustoon. Esimerkiksi kiurut ja kirviset olivat yleisiä - kirvisistä suurin osa paikallisia riisikirvisiä ja talvehtivia nummikirvisiä, mutta kiurut sen sijaan useaa eteläaasialaista lajia, aasiankiuruja, intianpensaskiuruja ja intianvarpuskiuruja. Myös intianaavikkojuoksija ja intianhyyppä ovat tämän kuivan ruohomaaston yleisiä lajeja. Pensaissa lauloivat intiantaskut, nokitaskut ja muutama priinialaji, taivaalla kaarteli arohiirihaukka, pelloilla riekkui musta- ja harmaafrankoliineja, ja puissa huhuili pikkuturturikyyhkyjä. Tämä kuivempi maasto pienen ajomatkan päässä kannattaa Sultanpurissa vieraillessa ehdottomasti käydä katsastamassa, koska se tarjoaa hyvin erilaisen lajiston kuin järven rehevä ympäristö.
Muutama sananen on paikallaan niistä yleisistä linnuista, joihin törmäsimme Intiassa lähes kaikissa kohteissa, kunhan ympärillä oli edes jonkin verran puustoa. Näistä jotkut, kuten intianvaris, turkinkyyhky, palmukyyhky, pihamaina, intianmaina ja kauluskaija, esiintyvät runsaina myös kaupungeissa eikä niitä voi välttää näkemästä Luoteis-Intiassa matkustellessa. Samoin ovat taivaalla kaartelevat suuret haarahaukat yleinen näky kaikkialla asutuksen piirissä. Surullista kyllä ennen niin yleiset korppikotkat ovat sen sijaan hävinneet lähes koko Intiasta lehmien lääkeaineena käytetyn mutta korppikotkille myrkyllisen diklofenaakin vaikutuksesta. Etelä-Aasian korppikotkakannat romahtivat yli 99 % parissa vuosikymmenessä ja korppikotkien näkeminen rajoittuukin nykyisin jäljellä oleviin pikkukorppikotkiin sekä syrjäisillä alueilla sinnitteleviin jäljellä oleviin suurkorppikotkakantoihin.
Puissa ja pensaissa elää runsaasti palearktiseen alueeseen tottuneiden näkökulmasta eksoottisia lintuja, joista jotkut huomaa ensimmäiseksi äänistään: aasiankukaalit kumeasta huhuilustaan, kilkkusepät ja rusohuppusepät taukoamattomasta kilkutuksestaan, pitkäpyrstöräätälit ja aasianrillit terävistä vihellyksistään ja harakkataskut kauniista ja monipuolisista laulunsäkeistään. Yleiset ja parvina liikkuvat timalit, erityisesti metsä-, pensas- ja isopensastimalit, kiinnittävät helposti huomiota äänekkyydellään, uteliaisuudellaan ja laumasieluisuudellaan. Intialaiset kutsuvat niitä "seitsemäksi sisareksi", koska niitä tuntuu olevan aina kerrallaan jäkättämässä vähintään seitsemän ja nalkuttavat ne vieläpä lakkaamatta. Englanniksi nämä linnut ovat nimeltään pälpättäjiä (babblers).
Toiset linnut kiinnittävät huomiota ulkonäöllään. Väriloistoa riittää smyrnankalastajien lehahdellessa hyönteis- ja liskojahdissa, tai pikkumehiläissyöjien syöksähdellessä smaragdinvihreinä sudenkorentojen ja pistiäisten perään. Huppukuhankeittäjät ja intiankuhankeittäjät loistavat puiden välejä lentäessään kirkkaankeltaisina, mutta sen sijaan päältä vihreät ja alta keltaiset huiluviherkyyhkyt samoin kuin kauluskaijat sulautuvat yllättävän hyvin puiden lehvästöihin. Pieni metallinsininen purppuramedestäjä kiinnittää usein ensiksi huomion pajulintumaisella laulullaan, ennen kuin linnun huomaa puikkimassa kukkivissa puissa ja pensaissa. Sarvinokkiin kuuluva intiantoko kiinnittää huomion nokkavärkillään.
Linnuston kruunaa tietysti Intian kansallislintu riikinkukko, joka on alueella tavattoman yleinen sekä erämaaseuduilla että keskellä kyliä ja peltomaisemia. Sen naukuva huutelu ansaitsee myös tulla kutsutuksi "Intian ääneksi" samaan tapaan kuin kiljumerikotka on saanut lisänimensä "Afrikan äänenä". Missä tahansa muualla olisi riikinkukko loistavine väreineen ja pyrstösulkineen tullut ensimmäisenä metsästetyksi sukupuuttoon ja pannuksi lihoiksi, mutta onneksi lajilla on Intiassa aina ollut niin vahva asema mytologiassa ja uskonnossa samoin kuin ylhäisten yksityisenä metsästyskohteena että se on säilynyt hämmästyttävän yleisenä kaikkialla, missä kuljimme.
Riikinkukko on muutenkin darwinistinen paradoksi. Uroksen suunnaton pyrstövärkki ei mitenkään edistä sen eloonjääntiä, päinvastoin. Laji onkin oiva osoitus siitä, että primitiivisen evoluutioteorian eloonjääntioppi tarvitsi rinnalleen monisyisemmän luonnonvalintaopin selittääkseen lajien synnyn. Riikinkukkojen kohdalla riikinkanojen miljoonain vuotten varrella kumuloitunut viehtymys yhä koreampiin pyrstöihin ja soidinmenoihin on suosinut urosten kehittymistä yhä pröystäilevämmiksi. Naaraat vastaavat ulkonäöltään paljon enemmän isoa fasaania, jollainen riikinkukko toki onkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti