Arabikevään ensimmäisistä jasmiinintuoksuisista voitoista alkaen olen esittänyt tapahtumaketjusta kolmea teesiä, jotka ovat nyt yhtä totta kuin ne olivat kevättalvella 2011, ja jotka silti edelleen hämmästyttävässä määrin sivuutetaan ignoranttien kommentaattorien parissa.
Ensimmäinen näistä teeseistä koskee arabikevään syitä: Arabikevään kansannousut eivät johtuneet köyhyydestä, kurjuudesta eivätkä kehittymättömyydestä. Arabikevät ei tapahtunut Saharan eteläpuolisessa Afrikassa eikä Afganistanissa, vaan keskituloisissa, edellisen vuosikymmenen aikana nopeasti vaurastuneissa arabimaissa. Arabikevään eturintamassa eivät olleet köyhistä köyhimmät eikä kouluttamaton maalaisrahvas, vaan kaupunkilainen ja keskiluokkainen koulutettu nuoriso. Arabikevät ei ollut hallitsematon ryysyrähinä vaan fiksujen ja asiansa osaavien nuorten sukupolvien mobilisaatio, jossa teknologia ja viestintätaidot näyttelivät ratkaisevaa osaa.
Arabikevät oli kehitysaskel eteenpäin, ei taaksepäin, ja se ei tapahtunut siksi, että arabien yhteiskunnat olivat kehittymättömiä, vaan koska ne olivat nopeasti kehittyneet, modernisoituneet ja vaurastuneet. Suuret nuoret ikäluokat tulivat aikuisikään uusin taidoin ja suurin odotuksin. Se osa arabimaailmaa, joka ei ollut tämän kehityksen tasalla, oli valtio. Siksi arabikevät oli yhteiskunnan nousu valtion ottamiseksi haltuun sitä autoritäärisesti hallinneelta korruptoituneelta eliitiltä.
Toinen teesini koskee arabikevään tekijöitä. Arabikevään vallankumoukset eivät olleet islamistien sen enempää kuin CIA:n tai Mossadin masinoimia näytöksiä, vaan aitoja kansannousuja, joihin mobilisoitui kokonainen sukupolvi. Tai tarkemmin sanottuna, tuon sukupolven keskiluokkaisempi, koulutetumpi ja kansainvälistyneempi osa. Arabikevään takana ei ollut mikään perinteinen puolue eikä poliittinen ryhmittymä - suurin osa vallankumousten tekijöistä otti ensimmäistä kertaa elämässään osaa politiikkaan lähtiessään kaduille talvella ja keväällä 2011. Poliitikot, mukaan lukien islamistit, tulivat mukaan kuvaan pahasti myöhässä - vasta kun vastoin kaikkia ensiodotuksia nuoriso näytti sittenkin murtavan valtiokoneiston muutosvastarinnan.
Kolmas teeseistäni koskee arabikevään perintöä. Viime vuosina kaikkialla on ollut muodikasta esittää skeptisyyttä ja pessimismiä arabikevään seurauksia kohtaan. Milloin se on leimattu islamistien esiinmarssiksi, joka aivan kohta perustaisi uuskalifaatin, pyyhkäisisi kaikki eri mieltä olevat maailmankartalta ja varsinkin uhkaisi Israelia. Milloin taas se on leimattu silkaksi velttoilevan nuorison järjestäytymättömäksi räyhäämiseksi kaduilla vailla mitään tavoitteita tai visiota. Sotilasdiktaattoreita on itketty takaisin ja julistettu, ettei demokratia sovi muslimeille, koska joko maalaismassat äänestävät islamistit valtaan tai sitten nuoriso vain hilluu kaduilla polttelemassa lippuja.
Pessimistit kirkuvat kuorossa, että olisi muka ollut olemassa jokin "vallitseva mielipide", joka olisi ihannoinut arabikevättä välittömänä siirtymänä demokraattiseen hyvinvointivaltioon. Itse en koskaan huomannut tuollaista asennetta innokkaimmiltakaan idealisteilta, joten se taitaa olla pelkkä olkinukke. Odotukset olivat toki korkealla, niin kuin vallankumouksissa aina (ajatellaanpa vaikka Itä-Eurooppaa vuosina 1989-1992), mutta eivät tunisialaiset, egyptiläiset ja syyrialaiset tyhmiä ole. Kyllä he tiesivät, että vallankumous olisi vasta jonkin uuden alku, ja että välittömän vakauden sijaan seuraisi valtataistelu, jonka jännitteisin akseli olisi sekulaarien ja islamistien välillä.
Arabikevään tärkein lyhyen aikavälin perintö ei olekaan nopea siirtyminen länsimaiseen liberaaliin demokratiaan, vaan poliittisen pluralismin ja sananvapauden vakiintuminen aiemmin autoritäärisesti hallittuihin poliittisen monopolismin maihin. Tämä siis on ollut kolmas teesini, ja koska toisin kuin kaksi ensimmäistä teesiä, tämä teesi kohdistuu tulevaisuuteen, se on tietysti epävarmin. Voihan olla, että islamistit onnistuisivatkin kaappaamaan vallan ja kukistamaan kaikki vastustajansa, kuten Iranissa tapahtui vuoden 1979 vallankumouksessa. Voihan olla, että uudet hallitsijat osoittautuisivat yhtä diktatorisiksi kuin edeltäjänsä.
Muutama tekijä antoi kuitenkin ymmärtää, ettei paluuta entiseen enää olisi. Tärkein noista tekijöistä on nuori arabisukupolvi. Se on paremmin koulutettua kuin koskaan ennen. Se on kansainvälisempää ja myös keskenään linkittyneempää kuin koskaan ennen. Eräät vaikuttavimmista yksilöistä, joita olen omassa elämässäni tullut tuntemaan ystävinäni, kuuluvat tuohon arabisukupolveen, ja vaikkeivät he olekaan yhteiskuntiensa enemmistö, sillä ei ole väliä, sillä emansipoituneet kriittisen massan saavuttaneet vähemmistöt ovat aina ja kaikkialla olleet muutosten airuita.
Mitä islamisteihin tulee, he eivät ole minua vakuuttaneet. En ole koskaan ollut yhtä vakuuttunut islamistien kyvyistä maailmanvalloitukseen kuin kiihkeät islamvihaajat tuntuvat olevan Eurabia-dystopioineen. Pystyvät kyllä räyhäämään ja räjäyttämään pommeja, mutta silti he eivät kaikella metelillään kymmeniin vuosiin saavuttaneet mitään vastaavaa kuin mitä some-sukupolvi saavutti yhden myrskyisän vuoden aikana. Arabikevään jälkeen vallankumouksen tekijät panivat islamistimilitantit kuriin Libyassa ja pitävät myös Tunisiassa tiukasti kiinni vapaudestaan, yrittipä an-Nahda mitä hyvänsä. Uskoni arabikevääseen vain vahvistui viime kuunvaihteessa, kun Egyptin väestön aktiivisin osa näytti kaapin paikan maailman voimakkaimmalle ja poliittisesti parhaiten järjestäytyneelle islamistipuolueelle, Egyptin Muslimiveljeskunnalle.
Toki islamistiset aseelliset ääriliikkeet edelleen muodostavat merkittävän uhan arabikevään aseettomille aktivisteille. Näin on erityisesti Syyriassa, jossa maailman vahvin terroristijärjestö Hizbullah tukee Assadin hallintoa, ja sodan pitkittäminen sekä maailman haluttomuus auttaa Syyrian kansaa on puolestaan vastapuolella antanut jalansijaa Jabhat an-Nusran kaltaisille salafilaisille ääriryhmille. Viime viikkoina Vapaan Syyrian joukot ovat joutuneet kahden rintaman sotaan, kun joutuvat taistelemaan myös al-Qa'idaa vastaan ilman riittävää ulkomaista tukea.
Perustuslaki- ja lakiuudistuksiin erikoistunut amerikanegyptiläinen kansainvälisen oikeuden juristi Tamer Nagy Mahmoud julkaisi 13. heinäkuuta mielenkiintoisen analyysin Egyptin vastavallankumouksesta Atlantti-neuvoston rahoittamassa verkkolehti EgyptSourcessa. Käännän siitä keskeisiä paloja tähän. Koko artikkelin voi lukea täältä.
Toinen nettilehti, The Majalla, onkin eilen julkaissut uutisia uuden siviilihallituksen muodostamisesta. Artikkelin mukaan väliaikainen pääministeri Hazem al-Beblawi on muodostanut uuden hallituksen sunnuntaina ja se vannoisi virkavalan väliaikaiselle presidentille Adli Mansurille huomenna keskiviikkona. Ulkoasiain varapresidentiksi valittu entinen YK-diplomaatti ja oppositiopoliitikko Muhammad al-Baradei vannoi virkavalansa jo sunnuntaina.
Arabiankielisen lehden ash-Sharq al-Awsatin uutisen mukaan ulkoministeriksi olisi tulossa entinen Washingtonin-suurlähettiläs Nabil Fahmi, työministeriksi Kamal Abu-Eita, oikeusministeriksi Muhammad Amin al-Abbasi al-Mahdi ja valtionvarainministeriksi Ahmad Jalal. Tiedotus- ja kulttuuriministereiksi on esitetty naisia. Mansurin hallinto on keskustellut kansallisen sovintoprosessin käynnistämisestä sunnalaisen uskonoppineisuuden tärkeimmän opinahjon al-Azharin suurimaamin Ahmad at-Tayebin kanssa. Sovintoprosessin johtokuntaan on tarkoitus valita edustajia al-Azharista , Koptikirkosta, Tamarrudista, nuorisoliikkeestä, islamisteista sekä poliittisista puolueista. Tämä ainakin osoittaisi yritystä saada eri osapuolet samojen pöytien ääreen.
Liberaalien ja vasemmistolaisten puolueiden muodostama vaaliliitto Kansallinen pelastusrintama on jo ilmoittanut edustajiensa nimeämisestä mainittuun komiteaan. Haasteellisempaa on saada poliittiset islamistit mukaan, sillä Muslimiveljeskunta on ainakin toistaiseksi kutsunut kannattajiaan boikotteihin ja vastarintaan. Liikkeellä on tarpeeksi kannattajia lietsomaan maahan pitkittyvää väkivaltaa ja syventämään kansan kahtiajakoa entisestään. Pidemmällä tähtäimellä tämä olisi tuhoisaa sekä Veljeskunnalle että sen vastustajille, sillä vastustajat menettäisivät mahdollisuutensa kesyttää Muslimiveljeskunta demokratian avulla normaaliksi puolueeksi puolueiden joukkoon, ja Veljeskunta taas menettäisi mahdollisuutensa olla vaikutusvaltaisin yksittäinen puolue luotaessa Egyptin tulevaisuutta seuraaviksi vuosikymmeniksi.
Kuten alussa totesin, tärkein perintö, joka arabikeväästä voi jäädä, ja jolla voi olla kauaskantoiset seuraukset, olisi poliittisen pluralismin ja siihen olennaisesti kuuluvan sananvapauden vakiintuminen arabimaiden poliittisiin järjestelmiin. Sille on periaatteessa kaikki edellytykset: Poliittisia aatesuuntauksia on useita ja ne ovat kilpailukykyisiä toisiinsa nähden. On liberaaleja, vasemmistolaisia, nationalisteja, islamisteja ja mahdollisesti myös uusia nousevia liikkeitä. Näiden pitää vain päästä eroon monopolistisesta asenneperinnöstä, joka yhä ehkäisee kompromissien tekemistä poliittisten vastustajien kanssa ja houkuttelee vaalivoiton jälkeen kahmimaan valtaa ja estämään vastustajien vaikutusmahdollisuudet. Poliittinen pluralismi on toimivan demokratian kannalta olennaisempaa kuin vaalien kaltaiset rituaalit, vaikka jälkimmäisetkin ovat tärkeitä.
Ehkä tärkein edellytys poliittisen pluralismin ja sananvapauden vakiintumiselle on kuitenkin se, että uudet sukupolvet ovat emansipoituneet aivan erilaiseen yhteiskunnalliseen osallistumiseen kuin vanhempiensa ja isovanhempiensa sukupolvet. Vanhemmatkin sukupolvet kyllä purnasivat ja kritisoivat vallanpitäjiä lakkaamatta, mutta eivät todellisuudessa näitä koskaan haastaneet, vaan mielistelivät ja korruptoivat tiensä ylöspäin autoritäärisessä ja klientilistisessä järjestelmässä. Nykynuoret ovat saaneet tästä tarpeekseen, sillä se ei enää palvele heidän etujaan eikä avaa heidän ambitioitaan vastaavia tulevaisuudennäkymiä.
Satelliittitelevision, internetin ja sosiaalisen median massiivinen ekspansio arabimaissa viimeisen vuosikymmenen aikana on myös avannut nuorille sukupolville aivan erilaisen näkemysten ja tietojen pluralismin kuin vanhemmille sukupolville, jotka olivat tottuneet autoritääriseen opetukseen ja mielipiteiden omaksumiseen vanhemmiltaan tai ylemmiltään. Nykynuoret muodostavat mielipiteitään interaktiivisesti vertaisverkostoissa, eivät enää hierarkkisesti kuten vanhat puolueet johtajineen, palopuheineen, komiteoineen ja juonittelevine pyrkyreineen.
Pluralismi ja sananvapaus eivät tietenkään vielä takaa sellaisia asioita kuin vakaus tai ääriliikkeiden katoaminen. Eivät suinkaan. Lyhyellä tähtäimellä ne todennäköisesti tuovat arabimaihin jatkuvaa epävakautta ja venettä keikuttavia laitaliikkeitä. Mutta eipä Itä-Euroopassakaan 1990-luvun vakiintumattomassa poliittisessa torikuhinassa kaivattu takaisin kommunististen diktatuurien "vakautta" paitsi suhteellisuudentajunsa täydellisesti menettäneiden nostalgikkojen ja länsimaisten idäntuntijoiden parissa. Toivokaamme, että arabimaiden tulevaisuuden luovat kuitenkin ennemmin omat nuoret sukupolvensa kuin vanhan vallan nostalgikot ja länsimaiset orientalistit.
Ensimmäinen näistä teeseistä koskee arabikevään syitä: Arabikevään kansannousut eivät johtuneet köyhyydestä, kurjuudesta eivätkä kehittymättömyydestä. Arabikevät ei tapahtunut Saharan eteläpuolisessa Afrikassa eikä Afganistanissa, vaan keskituloisissa, edellisen vuosikymmenen aikana nopeasti vaurastuneissa arabimaissa. Arabikevään eturintamassa eivät olleet köyhistä köyhimmät eikä kouluttamaton maalaisrahvas, vaan kaupunkilainen ja keskiluokkainen koulutettu nuoriso. Arabikevät ei ollut hallitsematon ryysyrähinä vaan fiksujen ja asiansa osaavien nuorten sukupolvien mobilisaatio, jossa teknologia ja viestintätaidot näyttelivät ratkaisevaa osaa.
Arabikevät oli kehitysaskel eteenpäin, ei taaksepäin, ja se ei tapahtunut siksi, että arabien yhteiskunnat olivat kehittymättömiä, vaan koska ne olivat nopeasti kehittyneet, modernisoituneet ja vaurastuneet. Suuret nuoret ikäluokat tulivat aikuisikään uusin taidoin ja suurin odotuksin. Se osa arabimaailmaa, joka ei ollut tämän kehityksen tasalla, oli valtio. Siksi arabikevät oli yhteiskunnan nousu valtion ottamiseksi haltuun sitä autoritäärisesti hallinneelta korruptoituneelta eliitiltä.
Toinen teesini koskee arabikevään tekijöitä. Arabikevään vallankumoukset eivät olleet islamistien sen enempää kuin CIA:n tai Mossadin masinoimia näytöksiä, vaan aitoja kansannousuja, joihin mobilisoitui kokonainen sukupolvi. Tai tarkemmin sanottuna, tuon sukupolven keskiluokkaisempi, koulutetumpi ja kansainvälistyneempi osa. Arabikevään takana ei ollut mikään perinteinen puolue eikä poliittinen ryhmittymä - suurin osa vallankumousten tekijöistä otti ensimmäistä kertaa elämässään osaa politiikkaan lähtiessään kaduille talvella ja keväällä 2011. Poliitikot, mukaan lukien islamistit, tulivat mukaan kuvaan pahasti myöhässä - vasta kun vastoin kaikkia ensiodotuksia nuoriso näytti sittenkin murtavan valtiokoneiston muutosvastarinnan.
* * *
Kolmas teeseistäni koskee arabikevään perintöä. Viime vuosina kaikkialla on ollut muodikasta esittää skeptisyyttä ja pessimismiä arabikevään seurauksia kohtaan. Milloin se on leimattu islamistien esiinmarssiksi, joka aivan kohta perustaisi uuskalifaatin, pyyhkäisisi kaikki eri mieltä olevat maailmankartalta ja varsinkin uhkaisi Israelia. Milloin taas se on leimattu silkaksi velttoilevan nuorison järjestäytymättömäksi räyhäämiseksi kaduilla vailla mitään tavoitteita tai visiota. Sotilasdiktaattoreita on itketty takaisin ja julistettu, ettei demokratia sovi muslimeille, koska joko maalaismassat äänestävät islamistit valtaan tai sitten nuoriso vain hilluu kaduilla polttelemassa lippuja.
Pessimistit kirkuvat kuorossa, että olisi muka ollut olemassa jokin "vallitseva mielipide", joka olisi ihannoinut arabikevättä välittömänä siirtymänä demokraattiseen hyvinvointivaltioon. Itse en koskaan huomannut tuollaista asennetta innokkaimmiltakaan idealisteilta, joten se taitaa olla pelkkä olkinukke. Odotukset olivat toki korkealla, niin kuin vallankumouksissa aina (ajatellaanpa vaikka Itä-Eurooppaa vuosina 1989-1992), mutta eivät tunisialaiset, egyptiläiset ja syyrialaiset tyhmiä ole. Kyllä he tiesivät, että vallankumous olisi vasta jonkin uuden alku, ja että välittömän vakauden sijaan seuraisi valtataistelu, jonka jännitteisin akseli olisi sekulaarien ja islamistien välillä.
Arabikevään tärkein lyhyen aikavälin perintö ei olekaan nopea siirtyminen länsimaiseen liberaaliin demokratiaan, vaan poliittisen pluralismin ja sananvapauden vakiintuminen aiemmin autoritäärisesti hallittuihin poliittisen monopolismin maihin. Tämä siis on ollut kolmas teesini, ja koska toisin kuin kaksi ensimmäistä teesiä, tämä teesi kohdistuu tulevaisuuteen, se on tietysti epävarmin. Voihan olla, että islamistit onnistuisivatkin kaappaamaan vallan ja kukistamaan kaikki vastustajansa, kuten Iranissa tapahtui vuoden 1979 vallankumouksessa. Voihan olla, että uudet hallitsijat osoittautuisivat yhtä diktatorisiksi kuin edeltäjänsä.
Muutama tekijä antoi kuitenkin ymmärtää, ettei paluuta entiseen enää olisi. Tärkein noista tekijöistä on nuori arabisukupolvi. Se on paremmin koulutettua kuin koskaan ennen. Se on kansainvälisempää ja myös keskenään linkittyneempää kuin koskaan ennen. Eräät vaikuttavimmista yksilöistä, joita olen omassa elämässäni tullut tuntemaan ystävinäni, kuuluvat tuohon arabisukupolveen, ja vaikkeivät he olekaan yhteiskuntiensa enemmistö, sillä ei ole väliä, sillä emansipoituneet kriittisen massan saavuttaneet vähemmistöt ovat aina ja kaikkialla olleet muutosten airuita.
* * *
Mitä islamisteihin tulee, he eivät ole minua vakuuttaneet. En ole koskaan ollut yhtä vakuuttunut islamistien kyvyistä maailmanvalloitukseen kuin kiihkeät islamvihaajat tuntuvat olevan Eurabia-dystopioineen. Pystyvät kyllä räyhäämään ja räjäyttämään pommeja, mutta silti he eivät kaikella metelillään kymmeniin vuosiin saavuttaneet mitään vastaavaa kuin mitä some-sukupolvi saavutti yhden myrskyisän vuoden aikana. Arabikevään jälkeen vallankumouksen tekijät panivat islamistimilitantit kuriin Libyassa ja pitävät myös Tunisiassa tiukasti kiinni vapaudestaan, yrittipä an-Nahda mitä hyvänsä. Uskoni arabikevääseen vain vahvistui viime kuunvaihteessa, kun Egyptin väestön aktiivisin osa näytti kaapin paikan maailman voimakkaimmalle ja poliittisesti parhaiten järjestäytyneelle islamistipuolueelle, Egyptin Muslimiveljeskunnalle.
Toki islamistiset aseelliset ääriliikkeet edelleen muodostavat merkittävän uhan arabikevään aseettomille aktivisteille. Näin on erityisesti Syyriassa, jossa maailman vahvin terroristijärjestö Hizbullah tukee Assadin hallintoa, ja sodan pitkittäminen sekä maailman haluttomuus auttaa Syyrian kansaa on puolestaan vastapuolella antanut jalansijaa Jabhat an-Nusran kaltaisille salafilaisille ääriryhmille. Viime viikkoina Vapaan Syyrian joukot ovat joutuneet kahden rintaman sotaan, kun joutuvat taistelemaan myös al-Qa'idaa vastaan ilman riittävää ulkomaista tukea.
* * *
Perustuslaki- ja lakiuudistuksiin erikoistunut amerikanegyptiläinen kansainvälisen oikeuden juristi Tamer Nagy Mahmoud julkaisi 13. heinäkuuta mielenkiintoisen analyysin Egyptin vastavallankumouksesta Atlantti-neuvoston rahoittamassa verkkolehti EgyptSourcessa. Käännän siitä keskeisiä paloja tähän. Koko artikkelin voi lukea täältä.
”Keskittyminen väittelyyn siitä, oliko entisen presidentin Muhammad Mursin syrjäyttäminen vallankaappaus vai vallankumous, vie sivuraiteille tärkeimmästä asiasta: Egyptiläiset ovat oppineet kyseenalaistamaan kohtalonsa ja valmiita ottamaan vastuun Egyptin tulevaisuuden muokkaamisesta.”
”Miljoonat egyptiläiset lähtivät kaduille, koska he uskoivat, että tammikuun 25. päivän vallankumouksen oli kaapannut autoritäärinen regiimi, joka monin tavoin ylläpiti Mubarakin ajan sortovaltaisia käytäntöjä, eikä toivoa parannuksesta ollut näkyvissä.”
”On yletöntä yksinkertaistamista sivuuttaa Egyptin tapahtumat väittämällä, ettei kyse ollut muusta kuin joukosta katkeria häviäjiä (oppositio), jotka liittoutuivat armeijan kanssa syrjäyttääkseen demokraattisesti valitun presidentin vain vuoden virkaanastumisensa jälkeen. Näin ei ollut. Mursin täpärä vaalivoitto ei olisi ollut mahdollinen ilman vallankumouksellisten tukea. He auttoivat häntä saamaan yli 13 miljoonaa ääntä, jotta Mubarakin viimeinen pääministeri Ahmad Shafiq pidettäisiin pois vallasta. Ensimmäisellä kierroksella, jossa Mursia kannatti vain uskollinen tukijajoukkonsa, hän ei saanut kuin viisi miljoonaa ääntä.”
”Lisääntynyt tyytymättömyys Mursin suoriutumiseen johti kampanjaan nimeltä Tamarrud (Kapina), joka vaati aikaistettuja presidentinvaaleja ja maanlaajuisia mielenosoituksia Mursin virkaanastujaisten vuosipäiväksi, joka oli 30. kesäkuuta. Viikkojen sisällä yli 22 miljoonaa egyptiläistä allekirjoitti Tamarrudin vetoomuksen ja 30. kesäkuuta miljoonat lähtivät kaduille vaatimaan Mursin eroa. Kyse oli johtajattomasta ruohonjuuritason liikkeestä käsitteen jokaisessa merkityksessä. Egyptin oppositiopoliitikot eivät koskaan ole kyenneet mobilisoimaan tällaisia määriä väkeä vetoomuksiin, saati mielenosoituksiin valtavassa enemmistössä Egyptin maakuntia. Tamarrud itse asiassa paljasti oppositioeliitin kyvyttömyyden galvanisoida vahvaa tukipohjaa yhtä tehokkaasti kuin joukko tuntemattomia nuoria onnistui tekemään muutamassa viikossa.”
”Kesäkuun 30. päivän mielenosoitusten osanottajat katsoivat Mursin menettäneen legitimiteettinsä demokraattisen valtion oikeutettuna johtajana. Suurin osa mielenosoittajista ei suinkaan kyseenalaistanut hänen aiempaa vaalivoittoaan, vaan he katsoivat sen irrelevantiksi, koska Mursin toimet virkaanastumisensa jälkeen olivat olleet niin demokratianvastaisia.”
”Presidenttikautensa alussa Mursi oli toistuvasti julistanut, kuinka tärkeää oli ojentaa kättä oppositiolle ja tehdä päätöksenteosta inklusiivista. Käytännössä Mursi kuitenkin vieraannutti opposition ja hänen hallintonsa näytti päättäväisesti suojelevan Muslimiveljeskunnan intressejä kaikkien muiden yli. Hän ei koskaan lunastanut lupauksiaan uudistaa perustuslakineuvoston kokoonpanoa niin että se edustaisi paremmin koko Egyptin yhteiskuntaa. Yritykset saavuttaa konsensusta kansallisella dialogilla kilpistyivät yksipuolisiin päätöksiin, jotka jättivät huomiotta kaikki käydyt dialogit. Tällaiset ulossulkevat käytännöt jatkuivat eri muodoissa läpi Mursin vallassaolon.”
”Viisi kuukautta valintansa jälkeen Mursi antoi perustuslaillisen määräyksen, jolla hän otti itselleen poikkeukselliset valtaoikeudet ja immuniteetin kaikkea oikeudellista valvontaa vastaan. Määräys vesitti oikeusvaltioperiaatetta ja perustuslaillisia vallanjaon periaatteita sekä haittasi oikeuslaitoksen työtä. Hänen hallintonsa lainsäädäntötyö ei ollut sen parempaa. Ehdotetut lait kansalaisyhteiskunnan ja rauhanomaisen mielenosoittamisen rajoittamisesta olivat huolestuttavia esimerkkejä aikeista pystyttää uudelleen autoritäärinen valtio ja nujertaa kansalaisvapaudet, poliittiset oikeudet ja vapaa media.”
”Mursin ulossulkevat politiikat varmistivat, että vain Muslimiveljeskunnalla ja sen liittolaisilla olisi aidosti vaikutusvaltaa hallinnossa. Mursi ei pelkästään vieraannuttanut islamistileirin ulkopuolisia poliittisia ryhmiä, vaan myös missasi mahdollisuutensa sitouttaa Egyptin väestö omistajuuteen maan ongelmista ja niiden ratkaisuista. Niinpä ainoastaan Mursi ja Veljeskunta lopulta joutuivat vastuuseen niistä monista kriiseistä, jotka viime vuoden ajan vaivasivat Egyptiä.”
”Kesäkuun 30. päivää edeltävinä viikkoina armeija lähetti monia signaaleja, jotka antoivat ymmärtää, ettei se puuttuisi politiikkaan. Monet uskoivat, ettei armeija missään tilanteessa toimisi Mursin hallintoa vastaan; olihan armeija varmistanut omat intressinsä Mursin hallinnon aikana. Uuden perustuslain mukaan armeijan budjetti ja operaatiot suojattiin julkiselta valvonnalta. Armeija myös pidätti oikeuden asettaa siviilejä syytteeseen sotaoikeuksissa kaikenlaisista ’puolustusvoimia haittaavista’ rikoksista. Niin ikään islamistien dominoima lainsäädäntö ei säästellyt vaivannäköä viedessään läpi minkä tahansa lain, jonka armeija tilasi (joissain tapauksissa hämmästyttävällä nopeudella ja ilman minkäänlaista julkista keskustelua). Ei myöskään ollut mitään viitteitä, että sotilasjohtajat joutuisivat syytteeseen sotilasneuvoston (SCAF) vallan aikana tehdyistä rikoksista.”
”Ihmisoikeusaktivistit, ultrat [jalkapallofanit] ja muut vallankumoukselliset ryhmät, joille armeijan väärinkäytökset Mubarakin syrjäyttämistä seuranneen siirtymävaiheen aikana olivat liiankin tuttuja, olivat nyt tukemassa Tamarrudin kampanjaa. He vannoivat vastustavansa sotilasvaltaa myös Mursin jälkeen; jotkut Mursia vastaan Tahririlla ja presidentinpalatsilla huutaneista huusivat myös SCAF:ia vastaan. Oli siis epäselvää, miksi armeija riskeeraisi saavuttamansa edut sitä epävarmuutta vastaan, joka Mursin kaatumista seuraisi. Tästä huolimatta armeija tunsi olevansa pakotettu sekaantumaan, koska vaatimukset sotilasväliintulolle olivat niin laajasti kannatettuja.”
”Kairon kaduilla kuultujen huutojen ja julisteissa nähtyjen iskulauseiden joukossa yleisimpiä oli vaatimus, että puolustusvoimain komentaja kenraali Abdelfattah as-Sisi astuisi valtaan. Se massahurraus, jonka mielenosoittajien yllä pörränneet armeijan helikopterit saivat osakseen, ei jättänyt juuri sijaa epäilyksille siitä, mitä kansa halusi. Jos armeija olisi päättänyt pitäytyä sivussa, se olisi riskeerannut oman legitimiteettinsä Egyptin kaduilla. Armeija olisi vaarantanut oman pidemmän tähtäimen selviytymisensä, jos sen olisi nähty hylkäävän yleisen mielipiteen Muslimiveljeskunnan hyväksi. Ottaen huomioon kasvaneet kutsut kansalaistottelemattomuuteen, lisääntyneet eroamiset ja viralliset lausunnot, jotka julistivat epäluottamusta Mursia kohtaan presidenttinä, oli vaikea kuvitella, kuinka Mursi olisi voinut hallita, jos olisi jäänyt valtaan.”
”On oleellista, että kaikki Egyptin demokraattiset voimat ylläpitävät painetta siirtyä nopeasti siviilihallintoon. On lupaavaa, että armeija päätti luovuttaa presidentin tehtävät korkeimman perustuslakituomioistuimen puheenjohtajalle eikä sotilasneuvostolle. Ei ole epäilystäkään, että armeija kontrolloi transitiota kulissien takaa, mutta näyttää siltä, että meneillään on vakavia pyrkimyksiä muodostaa siviilihallitus transitiota valvomaan. Lisäksi väliaikainen presidentti antoi tällä viikolla julistuksen, että se asettaa aikataulun perustuslain muuttamiselle sekä uuden presidentin ja parlamentin valitsemiselle vaaleilla.”
”On otettava merkityksellisiä askelia sen varmistamiseksi, että siirtymäprosessista saadaan inklusiivinen. Sen on katettava kaikki Egyptin poliittiset ryhmittyvät, myös islamistit, jotta vältettäisiin loputon koston, kaaoksen ja väkivallan kierre. Äärikonservatiivisen salafilaispuolue Nūrin kriittinen rooli uuden kabinetin valinnassa indikoi toistaiseksi, että pyrkimykset huomioida islamistien mielipiteet prosessissa otetaan vakavasti. On todennäköistä, että Muslimiveljeskunta yhä torjuu koko prosessin ja mobilisoi kannattajiaan mitä tahansa uutta hallitusta vastaan. Jos kuitenkin menestyksellinen transitio alkaa tuottaa myönteisiä tuloksia, Veljeskunta ei ehkä enää löydä laajaa kannatusta egyptiläiseltä kadulta.”
”Muslimiveljeskunnan kannattajat ovat tähän asti osoittaneet halukkuuttaan eskaloida vastakkainasettelua väkivaltaisiin yhteenottoihin muuta yleisöä vastaan, Veljeskunnan johtajien aktiivisesti kiihottaessa rivejään uhraamaan henkensä Mursin palauttamiseksi valtaan, maalatessa erimielisyyden taisteluksi jumalaapelkääväisten ja Jumalasta piittaamattomien välillä. Seurauksena hyökkäykset poliisiasemia, armeijan tarkastuspisteitä ja Mursia vastustavia siviilejä vastaan ovat jatkuneet koko viime viikon pitkin maata, ja mukana on järkyttäviä raportteja hyökkäyksistä kirkkoihin ja kristittyjen koteihin sekä jopa nuorten mielenosoittajien heittämisistä alas katoilta.”
”Jotkut Mursia kannattaneet mielenosoittajat ovat myös joutuneet hyökkäysten kohteeksi eri puolilla maata. Lisäksi kun Muslimiveljeskunnan kannattajat yrittivät hyökätä Presidentinkaartin upseerikerholle, jossa Mursia väitetysti pidettiin, seurasi vartijoiden kanssa verinen taistelu, jossa yli 50 mellakoijaa sai surmansa. Vaikka välikohtauksen yksityiskohdista onkin ristiriitaisia tietoja, silminnäkijäkertomukset viittaavat siihen, että vartijat käyttivät liiallista voimaa hyökkäyksen torjumiseksi ja saattoivat myös kostaa hyökkäämällä rauhallisia mielenosoittajia vastaan, jotka olivat samalla alueella. On välittömästi aloitettava riippumaton tutkimus välikohtauksen selvittämiseksi ja syylliset tuotava oikeuteen – eihän syyttömien siviilien tappamista pidä milloinkaan pitää oikeutettuna.”
”Egyptin tilanteen arvioiminen siitä kapeasta näkökulmasta, oliko Mursin syrjäyttäminen vallankaappaus vai ei, on pitkälti sivuseikka niille miljoonille egyptiläisille, jotka viime viikolla lähtivät kaduille. Useimmat egyptiläiset vannoivat, etteivät ikinä palaisi tammikuun 25. päivää [2011] edeltäneeseen autoritääriseen valtioon, eivätkä he nähneet Mursin vallankäyttöä minään muuna kuin tuon autoritäärisen valtion jatkumona. Kun uhmakas regiimi ei jättänyt heille muita vaihtoehtoja, ihmiset nousivat haastamaan Mursia ja suojelemaan vallankumoustaan tulemasta kaapatuksi vaaliprosessin valekaavussa. Eivät nämä egyptiläiset ole kutsumassa maahan samanlaista sotilasvaltaa, jollainen koettiin Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen. Pikemminkin he haluavat nopeaa transitiota siviilihallintoon, joka auttaisi muodostamaan oikean perustuslaillisen demokratian. Sellaisen, joka pyhittäisi ihmisoikeudet, suojelisi vähemmistöjen ja kaikkein haavoittuvimpien oikeuksia sekä kansalaisten arvoja ja intressejä eikä vain vallassa olevien.”
”Monet ovat skeptisiä armeijan aikeita kohtaan ja epäilevät näiden halukkuutta luopua vallasta. Vaikka jaankin nämä huolet, luotan Egyptin kansan kykyyn suojella demokratiaansa. Samat ihmiset, jotka mobilisoituivat kaduille kahdesti alle kolmessa vuodessa, toimivat kyllä vahtikoirina mille tahansa armeijan yrityksille juuttua valtaan yhtään tarpeen vaatimaa pidemmäksi aikaa. Olihan kyseessä joka tapauksessa sama kansa, joka vielä vuonna 2012 oli kaduilla vaatimassa armeijaa luovuttamaan vallan siviilihallitukselle. Tärkein seuraus tammikuun 25. päivän vallankumouksesta onkin, että se on muuttanut egyptiläisten ihmisten suhtautumista nähtävissä olevaan tulevaisuuteen. Egyptiläiset ovat oppineet kyseenalaistamaan kohtalonsa ja vaatimaan hallitustaan vastuuseen. Kesäkuun 30. päivänä kymmenet miljoonat egyptiläiset lähtivät kaduille ilmaisemaan tyytymättömyytensä hallitukseen. Jos tuo ei ilmennä demokraattisten arvojen henkeä, niin en tiedä mikä ilmentää.”
* * *
Toinen nettilehti, The Majalla, onkin eilen julkaissut uutisia uuden siviilihallituksen muodostamisesta. Artikkelin mukaan väliaikainen pääministeri Hazem al-Beblawi on muodostanut uuden hallituksen sunnuntaina ja se vannoisi virkavalan väliaikaiselle presidentille Adli Mansurille huomenna keskiviikkona. Ulkoasiain varapresidentiksi valittu entinen YK-diplomaatti ja oppositiopoliitikko Muhammad al-Baradei vannoi virkavalansa jo sunnuntaina.
Arabiankielisen lehden ash-Sharq al-Awsatin uutisen mukaan ulkoministeriksi olisi tulossa entinen Washingtonin-suurlähettiläs Nabil Fahmi, työministeriksi Kamal Abu-Eita, oikeusministeriksi Muhammad Amin al-Abbasi al-Mahdi ja valtionvarainministeriksi Ahmad Jalal. Tiedotus- ja kulttuuriministereiksi on esitetty naisia. Mansurin hallinto on keskustellut kansallisen sovintoprosessin käynnistämisestä sunnalaisen uskonoppineisuuden tärkeimmän opinahjon al-Azharin suurimaamin Ahmad at-Tayebin kanssa. Sovintoprosessin johtokuntaan on tarkoitus valita edustajia al-Azharista , Koptikirkosta, Tamarrudista, nuorisoliikkeestä, islamisteista sekä poliittisista puolueista. Tämä ainakin osoittaisi yritystä saada eri osapuolet samojen pöytien ääreen.
Liberaalien ja vasemmistolaisten puolueiden muodostama vaaliliitto Kansallinen pelastusrintama on jo ilmoittanut edustajiensa nimeämisestä mainittuun komiteaan. Haasteellisempaa on saada poliittiset islamistit mukaan, sillä Muslimiveljeskunta on ainakin toistaiseksi kutsunut kannattajiaan boikotteihin ja vastarintaan. Liikkeellä on tarpeeksi kannattajia lietsomaan maahan pitkittyvää väkivaltaa ja syventämään kansan kahtiajakoa entisestään. Pidemmällä tähtäimellä tämä olisi tuhoisaa sekä Veljeskunnalle että sen vastustajille, sillä vastustajat menettäisivät mahdollisuutensa kesyttää Muslimiveljeskunta demokratian avulla normaaliksi puolueeksi puolueiden joukkoon, ja Veljeskunta taas menettäisi mahdollisuutensa olla vaikutusvaltaisin yksittäinen puolue luotaessa Egyptin tulevaisuutta seuraaviksi vuosikymmeniksi.
* * *
Kuten alussa totesin, tärkein perintö, joka arabikeväästä voi jäädä, ja jolla voi olla kauaskantoiset seuraukset, olisi poliittisen pluralismin ja siihen olennaisesti kuuluvan sananvapauden vakiintuminen arabimaiden poliittisiin järjestelmiin. Sille on periaatteessa kaikki edellytykset: Poliittisia aatesuuntauksia on useita ja ne ovat kilpailukykyisiä toisiinsa nähden. On liberaaleja, vasemmistolaisia, nationalisteja, islamisteja ja mahdollisesti myös uusia nousevia liikkeitä. Näiden pitää vain päästä eroon monopolistisesta asenneperinnöstä, joka yhä ehkäisee kompromissien tekemistä poliittisten vastustajien kanssa ja houkuttelee vaalivoiton jälkeen kahmimaan valtaa ja estämään vastustajien vaikutusmahdollisuudet. Poliittinen pluralismi on toimivan demokratian kannalta olennaisempaa kuin vaalien kaltaiset rituaalit, vaikka jälkimmäisetkin ovat tärkeitä.
Ehkä tärkein edellytys poliittisen pluralismin ja sananvapauden vakiintumiselle on kuitenkin se, että uudet sukupolvet ovat emansipoituneet aivan erilaiseen yhteiskunnalliseen osallistumiseen kuin vanhempiensa ja isovanhempiensa sukupolvet. Vanhemmatkin sukupolvet kyllä purnasivat ja kritisoivat vallanpitäjiä lakkaamatta, mutta eivät todellisuudessa näitä koskaan haastaneet, vaan mielistelivät ja korruptoivat tiensä ylöspäin autoritäärisessä ja klientilistisessä järjestelmässä. Nykynuoret ovat saaneet tästä tarpeekseen, sillä se ei enää palvele heidän etujaan eikä avaa heidän ambitioitaan vastaavia tulevaisuudennäkymiä.
Satelliittitelevision, internetin ja sosiaalisen median massiivinen ekspansio arabimaissa viimeisen vuosikymmenen aikana on myös avannut nuorille sukupolville aivan erilaisen näkemysten ja tietojen pluralismin kuin vanhemmille sukupolville, jotka olivat tottuneet autoritääriseen opetukseen ja mielipiteiden omaksumiseen vanhemmiltaan tai ylemmiltään. Nykynuoret muodostavat mielipiteitään interaktiivisesti vertaisverkostoissa, eivät enää hierarkkisesti kuten vanhat puolueet johtajineen, palopuheineen, komiteoineen ja juonittelevine pyrkyreineen.
Pluralismi ja sananvapaus eivät tietenkään vielä takaa sellaisia asioita kuin vakaus tai ääriliikkeiden katoaminen. Eivät suinkaan. Lyhyellä tähtäimellä ne todennäköisesti tuovat arabimaihin jatkuvaa epävakautta ja venettä keikuttavia laitaliikkeitä. Mutta eipä Itä-Euroopassakaan 1990-luvun vakiintumattomassa poliittisessa torikuhinassa kaivattu takaisin kommunististen diktatuurien "vakautta" paitsi suhteellisuudentajunsa täydellisesti menettäneiden nostalgikkojen ja länsimaisten idäntuntijoiden parissa. Toivokaamme, että arabimaiden tulevaisuuden luovat kuitenkin ennemmin omat nuoret sukupolvensa kuin vanhan vallan nostalgikot ja länsimaiset orientalistit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti