Pahuuden kansallisia erityispiirteitä

Pahuutta on kaikissa yhteiskunnissa ja kaikissa se myös saa erilaisia muotoja. Tästä huolimatta pahuudessakin on erotettavissa eräitä kansanluonteellisia piirteitä, jotka ovat muovanneet pahuuden arkkityyppejä eri kulttuureissa hieman erilaisiksi.

Nykylänsimaisessa populaarikulttuurissa ehkä kaikkein tunnetuin kansallisesti stereotypifioitu pahuuden arkkityyppi on se, mitä voisi kutsua saksalaiseksi pahuudeksi. Saksalainen pahuus on kliinistä, mekaanista, järjestäytynyttä, tehokasta ja pikkutarkkaa. Tällaisen saksalaisen pahuuden kuvaamisen alkuperä oli vanhempi kuin natsien harjoittama juutalaisten ja muiden tuhottaviksi leimattujen ryhmien teollinen murhaaminen. Se esiintyi jo preussilaisten upseerien, riistävien kartanonherrojen ja hullujen tiedemiesten muodossa toista maailmansotaa vanhemmassa populaarikulttuurissa.

Varsin tuttu kansallistettu pahuuden arkkityyppi on myös venäläinen pahuus. Venäläinen pahuus on kylmää, julmaa ja häikäilemätöntä, mutta samalla usein järjetöntä sadismia. Venäläiseen kirjallisuuteen on pitkään kuulunut järjettömän ja tarpeettoman väkivaltaisen äkkikuoleman mörkö, joka ilmaantuu muistuttamaan maailman perimmäisestä epäoikeudenmukaisuudesta ja julmuudesta. Venäläisen pahuuden arkkityyppi eli ja voi hyvin jo tsaarinajalla, mutta luonnollisesti neuvostoaika löi siihen pekuliaarisen leimansa.

Amerikkalaisen yhteiskunnan syvä uskonnollisuus ja sosiaalinen normatiivisuus lienee vaikuttanut siihen, että amerikkalainen pahuus esiintyy populaarikulttuurissa usein perin toisenlaisessa muodossa kuin tyypilliset mannereurooppalaisen pahuuden tyypit, joissa häivähtää yleensä totalitarismin varjo. Amerikkalainen pahuus näyttäytyy individualistisena. Se on dekadenttia, perverssiä, kieroutunutta ja sairasta. Amerikkalainen paha ei ole julma diktaattori, monokkelipäinen superkonna eikä hullu tiedemies, vaan sarjamurhaaja ja psykopaatti. Hän on erityisesti viattomien naisten ja lasten kimpussa. Kokonaisten kansakuntien kohtalot kiinnostavat amerikkalaista kauhistelijaa vähemmän kuin puhtaiksi ja viattomiksi koettujen yksilöiden (poikkeuksena tietysti yksi tietty kansakunta).

Siirryttäessä etelän suuntaan pahuuden kansalliset erityispiirteet muuttuvat. Länsimaisesta populaarikulttuurista tunnemme ainakin kaksi välimerellisen pahuuden arkkityyppiä, nimittäin italialaisen ja orientaalisen. Italialainen pahuus on tunnetusti kieroa, petollista ja teatraalista. Siihen ovat vaikuttaneet kokemukset sisilialaisen ja amerikanitalialaisen mafian erityisestä tunnettuudesta järjestäytyneen rikollisuuden kentässä samoin kuin mielikuvat renessanssiajan juonittelijoista, Borgian suvusta ja Machiavellistä.

Orientaalinen pahuus näyttäytyi aiemmin kahtena arkkityyppinä, juutalaisena ja islamilaisena pahuutena. Juutalainen oli Euroopassa suosittu roiston tyyppi ennen kuin natsit toimillaan tekivät siitä poliittisesti epäkorrektin (paitsi Itä-Euroopassa ja arabimaissa, joissa juutalaiskonna eli omaa elämäänsä). Toinen orientaalisen pahuuden arkkityyppi löydettiin islamilaisesta maailmasta ja se vastasi varsin hyvin arabien ja persialaisten omaa näkemystä pahuudesta: Arabialaisella pahalla on paljon yhtymäkohtia italialaiseen, mutta hän on ehkä vielä korostetummin tekopyhä. Hän saattaa lausua runoja ja kohteliaisuuksia ja vieraan käännettyä selkänsä lähettää assassiinit tämän perään. Ahmed Ahne on perinteisen orientaalisen roiston tragikoominen karikatyyri länsimaisessa sarjakuvassa.

Vielä kauemmas itään matkattaessa löydämme vielä ainakin erityisen intialaisen pahuuden, jonka vaikutusalue alkaa jo Pakistanista. Se on hillitöntä, veren juovuttamaa ja fanaattista hulluutta, jonka kestäessä tehdään silmitöntä väkivaltaa, mutta sen jälkeen seuraavat murhe, hammastenkiristys ja vakavoituminen. Niin, ja tietysti kosmiset mittasuhteet saavuttava kosto.

Pahuuden kansalliset erityispiirteet muovaavat myös yhteiskunnan tilaa riippuen siitä, ovatko vallankahvassa enemmän kansallistyypillistä pahaa vastustavat vai harjoittavat voimat. Kukin yhteiskunta saattaa olla kokenut pimeimpiä aikojaan karakteristisen pahan vallassa. Vastaavasti kunkin yhteiskunnan parhaimpiin voimiin on vaikuttanut pitkällinen kamppailu tietyntyyppistä pahuutta vastaan.

On syytä muistaa, että pahuuden kansalliset arkkityypit varioituvat popkulttuurissa, kirjallisuudessa ja mytologiassa monimuotoisesti. Lisäksi tulee muistaa, että kansojen omat pahuuden kansalliset erityispiirteet eivät aina vastaa niitä stereotyyppejä, joita muilla kansoilla on näistä kansoista. Esimerkiksi parin vuosikymmenen terrorismi-ilmiö on korvannut perinteisen orientaalisen juonittelijan arkkityypin hillittömällä fanaatikolla. Ja amerikkalaisvastaisissa diskursseissa esiintyvä amerikkalaisen kapitalisti-imperialistin arkkityyppi taas on kovin erilainen kuin amerikkalaisten kuva mielisairaista psykopaateista pelottavimpana pahuuden muotona.

Saksalaisen korkeakulttuurin pahuus ei ole perinteisesti ollut se preussilais-natsilainen stereotyyppi, jota ulkomaalaiset ovat saksalaisissa nähneet, vaan demoninen pimeä paha, joka voi mefistomaisesti imarrella ja lirkutella, mutta osoittautuu lopulta julman ahneeksi kuolemanvoimaksi - kuten Faustissa ja Goethen Erlkönigissä, suomeksi Keijukaiskuninkaassa. Erlkönig on muuten mielestäni myös loistava kuvaus välittävän hyvän ihmisen ahdistuneesta voimattomuuden tunteesta pahan edessä. Täältä löytyy Otto Mannisen suomennos tuosta klassikkorunosta, ja tässä vielä alkukieliset kolme viimeistä säettä:

»Mein Vater, mein Vater, und siehst du nicht dort
Erlkönigs Töchter am düstern Ort?«
»Mein Sohn, mein Sohn, ich seh es genau:
Es scheinen die alten Weiden so grau.«

»Ich liebe dich, mich reizt deine schöne Gestalt;
Und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt.«
»Mein Vater, mein Vater, jetzt faßt er mich an!
Erlkönig hat mir ein Leids getan!«

Dem Vater grauset’s, er reitet geschwind,
Er hält in Armen das ächzende Kind,
Erreicht den Hof mit Müh’ und Not;
In seinen Armen das Kind war tot.

Millaista sitten on tyypillinen suomalainen pahuus? Mielestäni pelottavinta pahuuden suomalaisissa erityispiirteissä on niiden yleisyys ja arkisuus. Suomalainen pahuus on jokapäiväistä. Se ei ehkä saa samanlaisia apokalyptisen tuhon mittoja kuin monien suurten kulttuurikansojen pahuuden ilmentymät. Sen sijaan suomalainen pahuus on jatkuvalla pienellä liekillä polttavaa ilkeyttä. Suomi on itsetunnoltaan epävarmojen kiusaajien kulttuuri, jonka ominaispiirteisiin valitettavasti kuuluvat kateus ja vahingonilo.

Kateus ja vahingonilo kulkevat suomalaisessa pahuudessa käsi kädessä, kylväen ympärilleen rakkaudettomuutta, äärimmäistä arvonkieltoa mutta samalla pohjatonta itsekkyyttä. Minun lienee syytä selventää, mitä näillä termeillä tarkoitan.

Kateus on ärsyyntymistä ja vastenmielisyyden tunnetta toisten onnellisuudesta, menestyksestä, saavutuksista tai vaikka vain saamastaan huomiosta. Siihen liittyy olennaisena osana arvonkielto, sillä kateellinen tunnistaa kadehtimiensa ominaisuuksien tai asioiden arvon, mutta koska ne häneltä puuttuvat, hänellä on niitä vähemmän, hän luulee niitä itseltään puuttuvan tai hän ei osaa niistä nauttia, hän kieltää näiden ominaisuuksien tai asioiden arvon, pyrkien niitä vähättelemään, halveksumaan tai paheksumaan.

Enemmän kuin mitään toista tuntemaani kansaa, suomalaisia tuntuu usein suuresti ärsyttävän sellainenkin näkemänsä hyvä, iloinen tai kaunis, jota he eivät suoranaisesti kadehdi. Tässä lienee kyse perikateuden mieliin niin syvällisesti iskostamasta arvonkiellosta, että hyvät ja kauniit ominaisuudet ja asiat uhkaavat perikateellisen maailmankuvaa pelkällä olemassaolollaan. Niihin pitää siis soveltaa samaa arvonkiellon, vähättelyn, halveksunnan ja paheksunnan logiikkaa kuin kadehdittuihin asioihin.

Suomalainen inhoaa iloisuutta ja hilpeyttä, pitää hyväsydämisyyttä tekopyhänä ja kohteliaisuutta teeskentelynä. Hän näkee ihmisten ja rakennusten kauneudessa jotain itselleen salaperäisesti vastenmielistä ja suosii mieluummin pelkistämistä ja eleettömyyttä, aina rumuuden ihannointiin saakka. Suomalainen ihannoi tavallisuutta, kunhan tavallisuus merkitsee tiettyä merkityksettömyyttä ja tulevan suhteen pessimismiä.

Vahingonilo on puolestaan iloa ja ivaa toisten vahingosta. Suomalaisille on luontevaa kiusata toisia ihmisiä ja ilkkua heidän epäonnistumisilleen. Tällä kylvetään mainitsemaani rakkaudettomuutta, sairaan vahingonilon kulttuuria. On hämmästyttävää havaita, kuinka suomalainen aidosti pitää ivaa hauskana. Mikään ei ole suomalaisen mielestä niin hauskaa kuin että sille, jolla (muka) menee paremmin, tapahtuu jotain ikävää tai noloa.

Suomalaiset ilkkuvat jopa silloin, kun jotain aivan kauheaa tapahtuu; kun mikä tahansa muu kansa ymmärtäisi vähintäänkin vaieta. Olen nähnyt tämän itse jo ainakin kolme kertaa suurten maailmantapahtumien kohdalla. Ensin syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen vuonna 2001: palestiinalaisten väitetty juhliminen iskun vuoksi osoittautui valheeksi ja propagandaksi, mutta sen sijaan monet amerikkalaisvastaiset suomalaiset ilmaisivat avoimesti vahingoniloaan tapahtuneesta.

Toinen vastaava vahingonilon aalto koettiin kaksi vuotta sitten, kun Anders Breivik oli tehnyt kammottavan terrori-iskunsa demarinuorten kesäleirillä Utöyan saarella. Ensin suomalainen nettiskene täyttyi ilkkujista, jotka hekumoivat, kuinka tässä nähtiin mihin maahanmuutto johtaa (he olettivat iskun tekijän olevan muslimi). Kun iskun tekijä paljastui heidän aateheimolaisekseen, jatkui ilkkuminen siitä, kuinka monikulttuurisuus oli aiheuttanut iskun ajamalla Breivikin äärimmäisiin tekoihin.

Kolmannen kerran olen nähnyt suomalaisten ilkkuvan vahingonilosta viime viikkoina Egyptin verilöylyjen ja Syyrian hermokaasuiskun vuoksi. Jopa asiantuntijoina itseään pitävien ihmisten on ollut vaikea pidätellä vahingoniloaan, jota he kokevat siitä, että arabikevät olisi jotenkin "epäonnistunut", ja että arabisiviilien massamurhaaminen osoittaisi jotenkin, ettei "demokratia" sovi arabeille. Niin ikään suomalaisilla tuntuu olevan merkillinen erikoistarve heristellä vahingoniloisina sormea syyrialaisille, että mitäs nousivat vastarintaan, olisivat vain kiltisti eläneet diktatuurissaan. Ja sama enemmän tai vähemmän Egyptin suhteen.

Suomalaiset ovat ilmeisesti unohtaneet oman historiansa kokemukset. Mahtaisiko heistä tuntua oikeudenmukaiselta, jos amerikkalaiset tai norjalaiset ilkkuisivat Suomeen kohdistuvalle terrori-iskulle. Jos virolaiset heristelisivät suomalaisille typeryksille sormea, kun Venäjä mobilisoi Suomessa mellakoita tai asettaa perusteettomia kauppasaartoja. Tai jos arabit nauraisivat suomalaisten massamurhaamiselle jossain haman tulevaisuuden talvisodassa. Ei tietenkään tuntuisi kivalta. Sehän olisi täysin eri asia, suomalaiset huudahtavat nyt.

Kaikki suomalaiset eivät tietenkään ole aina lähtökohtaisen kateellisia eivätkä vahingoniloisia. Luultavasti edellä mainittujen tapahtumien kohdalla ilkkuneiden määrä edustaa pientä vähemmistöä Suomen kansasta, joskin ikävä kyllä ajoittain kovin näkyvää, ja keskittynee voimakkaasti tiettyihin aatteellisiin ryhmiin. Jos minun kuitenkin pitäisi nimetä pahuuden suomalaiset erityispiirteet, ne olisivat nämä.

Suomalainen pahuus ei ole saksalaista, venäläistä, amerikkalaista, italialaista, arabialaista eikä edes intialaista tyyppiä, vaan oma merkillisen banaali lajinsa. Silti se on hitaasti kuluttavan haavoittavana tavallaan yhtä julma kuin mainitut suureellisemmat arkkityypit, ennen kaikkea siksi, että se on monin verroin yleisempää kuin maailman orjuuttamisesta haaveilevat monokkelipäiset suurroistot, psykopaattiset sarjamurhaajat tai apokalyptiset terroristit.

Suomalaisen pahuuden banaalisuus on myös saattanut vaimentaa yhteiskuntamme parhaita voimia, sillä arkisen ilkeää pahuutta vastaan kamppaileminen ei tuota vastaavia sankari-ihanteita, intellektuaalista ja taiteellista luovaa tuskaa ja pyrkimystä moraaliseen ylevyyteen kuin suureelliset mittasuhteet saavan pahuuden heittämä varjo. Vielä Venäjän vallan alla ollessaan suomalaiset saattoivat projisoida pahuuden imperiumin sortovaltaan ja Bobrikoviin, kuten Eugen Schauman teki. Eino Leino löysi demoninsa sisällissodasta.

Pitkinä sodanjälkeisen jatkuvasti lisääntyneen hyvinvoinnin ja holhouksen vuosikymmeninä paha kätkeytyi kuitenkin suomalaisten perikateuteen ja arki-ilkeyteen, hävitti kaiken sankarillisen ja romanttisen, väheksyi kauneutta ja nosti harmauden alttarille. Suomalainen pahoinvointi sikisi tästä, eikä tunnu löytävän pahuudelleen kasvoja. Suomalaiset kääntävät ahdistuksen itseensä, kärsivät masennuksesta, popsivat psyykelääkkeitä, juovat viinaa ja tekevät itsemurhia.

Kansallinen ongelmamme ei ole se, että täältä, kuten kaikista maailman yhteiskunnista, löytyy pahuutta. Ongelmamme tuntuu olevan se, että olemme kadottaneet pahuuden vastinparin, kansallistyypillisen hyvyyden. Jokaista pahuuden inkarnaatiota on täytynyt vastata sankari, hyvien ihmisten esitaistelija ja esikuva. Sellaista suomalaisilla ei enää ole, ei kateuden ja vahingonilon kylmää ja muodotonta varjoa vastaan.