Perjantaina oli Ukrainan lipun päivä ja lauantaina Ukrainan itsenäisyyspäivä, jolla juhlistetaan itsenäistymistä Neuvostoliiton vallasta 90-luvun alussa. Ukrainalla oli hyvin lyhyeksi jäänyt itsenäisyys myös vuonna 1918, mutta toisin kuin Suomi, Puola ja Baltian maat, Ukraina ja useat muut tuolloin lyhyesti itsenäistyneet maat joutuivat sisällissodan raivotessa pian uudelleen venäläisvetoisen bolševistisen imperiumin valtaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, että Ukrainan valtiollinen historia olisi alkanut vasta vuodesta 1918. Alueella oli historian saatossa lukuisia imperiumeja ja valtioita, joista kukin jätti jälkensä Ukrainan historiaan.
Kimmeriläiset muodostivat ensimmäisen tunnetun korkeakulttuurin Ukrainaan 1100-luvulla eKr. Heitä seurasivat iraanisten skyyttien ja sarmaattien valtakunnat, jotka ovat jättäneet jälkeensä geneettisen perimänsä varsinkin etelä- ja länsiukrainalaisten usein varsin iraanisiin (arjalaisiin) piirteisiin. Jo skyyttien ja sarmaattien hallitessa aroja, Ukrainassa vaikuttivat myös rannikolle siirtokuntia perustaneet helleenit sekä alueen halki vyöryneet gootit ja hunnit. Lähi-idästä lähteneiden yksijumalaisten uskontojen syrjäyttäessä alueen vanhat pakanauskonnot Ukrainan alueella pääsi ensin voitolle juutalaisuus, sillä alueen ensimmäisen monoteistisen imperiumin perustivat turkinsukuiset kasaarit, jotka kääntyivät juutalaisuuteen hankkiakseen neutraalin väliposition lounaassa leviävän kristinuskon ja kaakossa leviävän islamin välissä.
Kasaarien hallitessa imperiumiaan nykyisen Ukrainan alueella suuri osa heidän alamaisistaan oli jo kielellisesti slaaveja. Slaavien alkukoti sijoitetaan yleensä Ukrainan, Slovakian, Puolan ja Valko-Venäjän välimaastoon, josta alkuun varsin nomadiset slaaviheimot levittäytyivät niin etelään Balkanille, pohjoiseen Puolaan, Baltiaan ja Novgorodiin, luoteeseen nykyiselle Venäjälle ja itään nykyisen Keski- ja Itä-Ukrainan alueelle. Slaavilaisten kielten monimuotoisuus on ilmeisesti vielä hiljattain ollut suurinta Karpaattien ja Tatran ympäristöissä. Rutenian eli nykyisen Ukrainalle kuuluvan Zakarpatian ruteenit eli rusiinit pitävätkin usein itseään alkuperäisimpinä slaaveina.
Joidenkin teorioiden mukaan historiasta salaperäisen jälkiä jättämättä kadonnut juutalainen kasaari-imperiumi olisi jättänyt jälkeensä Itä-Euroopan lukuisat mutta hajanaiset pääosin saksansukuista jiddišiä puhumaan ryhtyneet aškenaasit, mutta Israelin ja muun Lähi-idän seemiläisille juutalaisille tämä teoria on sensitiivinen sen vuoksi, että juutalaiset insistoivat geneettistä perintöä, kun taas kasaarien tiedetään suurelta osin muodostuneen käännynnäisistä. Yksi ryhmä sentään jäljittää itsensä varsin ongelmitta kasaareihin, nimittäin turkinsukuista kieltä puhuvat juutalaiset karaiimit, joiden tärkeimmät yhteisöt sijaitsevat nykyään Liettuassa ja Krimillä. Heidän kielensä on lähellä krimintataaria, uskontonsa sen sijaan omaleimaista juutalaisuutta, jota muut juutalaisryhmät ovat perinteisesti pitäneet kerettiläisenä, liiaksi kristillisiä vaikutteita ottaneena.
Samalla kun kreikkalais-bysanttilainen vaikutus Mustallamerellä jatkui, mutta ei enää helleenisenä vaan kristillisenä, levisi Ukrainaan myös toinen kauppiaskansa pohjoisesta jokia pitkin. Kyseessä olivat ruusit eli viikingit, jotka perustivat kauppapaikkoja käydäkseen lukratiivista kauppaa Itämereltä jokia pitkin Mustallemerelle, Konstantinopoliin ja kreikkalaisten välityksellä aina Lähi-itään saakka. Yksi tärkeistä kauppatavaroista olivat orjat, joita tuotiin Koillis-Euroopan laajoilta ja villeiltä suomalais-ugrilaisilta pakanamailta.
Legendan mukaan Kiovan kaupungin perustivat kolme slaavilaista veljestä Kyi, Štšek ja Horiv sekä sisarensa Lybid joskus 400-500 jKr. ja vanhimman veljeksen Kyin nimi elää yhä kaupungin nimessä (ukrainaksi Kyiv, venäjäksi Kijev). Kaupunki saavutti merkittävän aseman vasta, kun muukalaiset tulivat ja valtasivat sen. Kyseessä olivat tietysti viikingit, jotka purjehtivat suuria jokia myöten etelään jo perustamastaan Novgorodista (Nygårdista). Novgorodilaiset viikinkipäälliköt Askold ja Dir olivat epäonnistuneet yrityksessään hyökätä Konstantinopoliin ja vetäytyivät jokia pitkin takaisin pohjoiseen. Siellä he ottivat Kiovan hallintaansa. Novgorodin ruhtinas Helge (Oleg) saapui vuonna 882 ottamaan kaupungin hallinnan ja julisti itsensä Kiovan ruhtinaaksi. Tästä alkoi Kiovan ruusien taru ja samalla vähitellen slaavilaiseksi muuttuva Ukrainan ja Venäjän historia.
Sata vuotta myöhemmin ruusien jälkeläinen, Kiovan ruhtinas Vladimir (Valdemar) päätti muodostaa liiton eteläisen imperiumin Bysantin kanssa. Hän antoi kastaa itsensä kristinuskoon ja matkusti Krimin kreikkalaiseen kauppakaupunkiin Khersonessokseen ottaakseen vaimokseen bysanttilaisen prinsessan. Tämän jälkeen imperiumin kristillistyminen eteni Vladimir Pyhän mahtikäskyin: pakanain epäjumalankuvia särjettiin ympäri Ukrainaa ja kiovalaiset määrättiin joukoittain Dneprjokeen kastettaviksi kristityiksi. Tästä saatiin uusi väkevä monoteismi hiipuneen juutalaisuuden tilalle, idässä tataarikansojen parissa voimistuvaa islamia vastaan.
Tultaessa 1000-luvulle Vladimirin poika Jaroslav Viisas hallitsi Kiovaa, josta tuli Bysantin kulttuurivaikutuksen pohjoinen sillanpääasema. Kreikkalaisia ja kristinuskoon jo kääntyneitä bulgaareja oli tuotu imperiumiin käännyttämään ihmisiä, komeita katedraaleja ja kirkkoja oli rakennettu ja Kiovasta oli tullut yksi itäisen kirkon tärkeistä keskuksista. Kiovasta käsin ortodoksinen uskonto ja sen myötä slaavilainen kieli levisivät nykyiselle Venäjälle - Novgorodin, Vladimirin ja Suzdalin ruhtinaskuntiin, ajan myötä myös Moskovaan. Tätä ennen Venäjän alueet olivat olleet pääosin suomalais-ugrilaisten ja turkkilais-tataarilaisten kansojen asuttamia. Näiden asteittainen slaavilaistuminen kristinuskon leviämisen myötä on voitu havaita tutkimalla Konstantinopoliin laivattujen orjien nimiluetteloita. Kysymys ei toki ollut vain kielen, kulttuurin ja uskonnon muuttumisesta, vaan myös väki liikkui, mikä on voitu havaita tutkimalla lukemattomat kansainvaellukset kokeneiden Itä-Euroopan tasankojen nykyasukkaiden geeniperimiä.
Mongolit valtasivat Kiovan vuonna 1240 Tšingis-kaanin pojanpojan Batu-kaanin johdolla ja alistivat itäslaavien ruhtinaskunnat vasalleikseen. Mongolivaltakunnan läntiseksi perilliseksi tuli Kultainen Orda, pääkaupunkinaan volgantataarien ydinmailla sijaitseva Sarai, johon Kiovakin maksoi vasallina veronsa ensin mongolien ja sittemmin heidän vasalleinaan paikkansa ottaneiden tataarien kaaneille. Kultainen Orda puolestaan hajosi ajallaan Kazanin, Astrakanin ja Krimin kaanikunniksi, krimintataarien hallitsema Krimin kaanikunta tuli hallitsemaan suurinta osaa Ukrainasta.
Tataarien kaanikunnat heikentyivät puolestaan vähitellen, ja uudet nousevat imperiumit pohjoisessa ja etelässä kasvoivat ensin alueillaan ja alistivat lopulta kaanikunnat valtaansa yksi toisensa jälkeen. Pohjoinen imperiumi oli mongolien vasallina muut itäslaavit valtaansa saanut Moskovan suuriruhtinaskunta, josta myöhemmin tuli nykyinen Venäjä. Eteläinen imperiumi oli puolestaan Bysantin alueet yksi toisensa jälkeen hallintaansa ottanut Osmanivaltakunta, josta myöhemmin tuli nykyinen Turkki. Astrakan ja Kazan joutuivat Moskovan hallintaan, Krimin kaanikunta puolestaan aluksi Osmanivaltakunnan vasalliksi. Lopulta Katariina Suuren aikana 1700-luvun lopulla Venäjä valtasi myös Krimin ja tuhosi krimintataarien pitkään kukoistaneen valtakunnan perinpohjaisesti.
Imperiumien välisten taistelujen puristukseen jäi sen verran tilaa, että leimallisesti ukrainalainen kulttuuri saattoi kehkeytyä omaleimaisena niin läntiseen Puola-Liettuaan, pohjoiseen Venäjään kuin eteläisiin Krimin kaanikuntaan ja Osmanivaltakuntaan nähden. Ukrainan läntisimmät alueet Galitsia ja Volhynia onnistuivat 1200-luvulla välttämään mongolivalloituksen ja tulivat sen sijaan Puolan, Unkarin ja Liettuan imperiumien vaikutuspiiriin. Erityisesti Puolasta tuli läntisen Ukrainan hallitseva imperiaalinen voimatekijä, jota vastaan ukrainalaiset myös kävivät vastarintaa. Puolan vallan ollessa suurimmillaan osa Länsi-Ukrainan ortodokseista suostui tunnustamaan Rooman paavin, jolloin syntyi uniaattikirkko katolisten ja ortodoksien väliin. Galitsian itsenäisyys jatkui 1340-luvulle saakka, siis sata vuotta Kiovan mongolivalloituksen jälkeen, jolloin puolalaiset valloittivat Lvivin ja Länsi-Ukrainasta tuli osa Puola-Liettuan suurvaltaa, joka myöhemmin sai hallintaansa myös Kiovan.
Galitsian ja Volhynian lisäksi ukrainalaiset jäljittävät omaleimaisuutensa Keski-Ukrainan aroja ja jokitasankoja asuttaneisiin kasakoihin. Kasakat muodostuivat sekakansana slaaveista, iraanisten ja turkkilaisten ratsastajakansojen jäänteistä, ehkä jopa gooteista. Vaikka he saivat nimensä turkin vapaita ratsastajia tarkoittavasta sanasta ja paljon kulttuuripiirteitä tataarikansoilta, he omaksuivat jo varhain ortodoksisen kristinuskon ja heistä tuli ortodoksisten imperiumien rajaseutujen vartijoita ja laajentajia. Menestyksellisimmät kasakoiden ryöstö- ja valloitusretket ulottuivat kauas katolisten puolalaisten ja unkarilaisten maille, krimintataarien Kaffaan, nykyisen Bulgarian rannikolla sijaitsevaan Varnaan sekä vieläpä Istanbuliin. Kasakkaheimojen jotakuinkin demokraattisesti valitseman ylipäällikön, hetmannin, hallintopaikka sijaitsi Dneprjoen saaressa Zaporižžjan kohdalla.
Kasakat kävivät kiivasta vastarintaa Puolan ylivaltaa vastaan, liittoutuen ensin tataarien ja myöhemmin venäläisten kanssa. Ukrainalaisten epäonneksi molemmat liittolaiset pettivät heidät, tataarit puolalaisten hyväksi Venäjän uhkaa torjuakseen ja Venäjä omien valtapyrintöjensä nimiin. Yhä kansallissankarina hyllattava kasakkahetmanni Bohdan Hmelnitski taisteli kylläkin urheasti Puolaa ja katolisuutta vastaan, mutta juuri hänen epäonninen liittonsa Venäjän kanssa lopulta johti Ukrainan venäläisvalloitukseen ja kasakkojen tuhoon.
Hmelnitskin aseman myöhemmin perinyt hetmanni Ivan Mazepa valitsi hänkin liittolaisensa epäonnisesti. Yrittäen yhdistää Ukrainan taistelemalla sekä katolista Puolaa että paisuvaa Venäjää vastaan hän valitsi liittolaisensa kaukaa pohjoisesta, protestanttisesta Ruotsin valtakunnasta, joka oli siihen asti hallinnut Itämeren ympäristöä. Ruotsin - ja siinä sivussa suomalaisten sotureiden - seikkailu Ukrainan aroilla päättyi tunnetusti murskaavaan tappioon Pultavassa.
Pietari Suuren murskattua ruotsalaisen suurvalta-aseman ja nostettua Venäjän Pohjois-Euroopan suurimmaksi mahdiksi, oli suuren eteläisen ekspansion aika. Osana sitä Katariina Suuri murskasi lopullisesti Ukrainan kasakat ja hävitti Zaporižžjan linnoituskaupungin. Venäjä sopi lännessä nousseiden valtakuntien Preussin ja Itävallan kanssa Puolan likvidoinnista ja jakamisesta, jolloin Venäjä laajensi alueensa Länsi-Ukrainaan, joskin Lviv meni Itävallalle. Katariinan armeijat marssivat edelleen etelään hävittäen Krimin kaanikunnan. Katariina nimitti suosikkinsa kreivi Grigori Potjomkinin luomaan Mustanmeren rannikoille "Uuden-Venäjän", johon kuuluivat peripotjomkinilaisesti luotu keinotekoinen helleenihistoria uusklassisine kaupunkeineen ja nimistön muuttaminen kreikkalaiselta kuulostavaksi. Historiallinen Kaffa muutettiin Feodosiaksi ja Sevastopolista tuli "etelän Pietari".
Katariina Suuren valtakaudesta alkaen Ukrainaan kohdistui voimaperäinen venäläistäminen. Ukrainan kielen käyttö kiellettiin, minkä seurauksena se säilyikin vahvana lähinnä Puolan ja Itävallan vaikutuksessa pisimpään pysyneessä Länsi-Ukrainassa. Venäjän sisällissodan ja sitä seuranneen bolševistisen hirmuhallinnon aikana miljoonia ukrainalaisia kuoli, kun maasta tuli moninkertainen sotatanner. Stalinin aikana 1930-luvulla Ukrainaan kohdistettiin tahallinen nälänhätä (holodomor), jonka avulla tapettiin jopa viisi miljoonaa ukrainalaista, minkä lisäksi miljoonia likvidoitiin teloituksin ja Siperiaan lähettämällä. Tilalle tuotiin Venäjältä juurettomia neuvostoihmisiä. Toinen maailmansota vuorotelleine saksalais- ja venäläismiehityksineen jatkoi tuhoa.
Karpaatit ja Länsi-Ukraina säilyivät myös toisen maailmansodan ja sitä seuranneen Euroopan uusjaon aikana ukrainalaisen vastarinnan keskuksina, ja tuolla alueella ukrainalaiset partisaanit - täkäläiset metsäveljet - jatkoivat vastarintaansa aina 50-luvulle saakka, jolloin KGB sai heidät lopulta tuhottua tai ainakin painettua kokonaan maan alle. Entinen partisaani Stepan Bandera johti pakolaishallitusta lännessä aina vuoteen 1959, jolloin KGB:n agentit murhasivat hänet Münchenissä.
Seuraavan kerran ukrainalainen nationalismi nousi muutosta ajamaan vasta 1980-luvulla, jolloin se mobilisoi mielenosoituksia uskonnon elvyttämisen puolesta, Tšernobylin katastrofin protestiksi ja lopulta neuvostovaltaa vastaan. Neuvostoliiton viimeinen lähtölaskenta alkoi epäonnistuneesta Janajevin juntasta, jonka kaaduttua Ukrainan kommunistijohto päätti kiirehtiä kääntämään takkiaan jo äänekkään opposition puolelle. Elokuun 24. päivänä vuonna 1991, tasan 22 vuotta sitten, Verhovna Rada äänesti Ukrainan itsenäisyyden puolesta ja itsenäisyysajan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Leonid Kravtšuk. Ukraina oli astunut Euroopan itsenäisten valtioiden joukkoon.
Perjantai-iltana juhlistimme Ukrainan itsenäisyyspäivää suomalais-virolais-liettualais-puolalaisella seurueella liettualaisessa pubissa nimeltä Klaipeda, jonne voi Myhailivskalta mennä Velika Žytomyrskaa pitkin, sitten iloisesti rallatellen alas mäkeä laaksoon, mutta kun on runsaiden oluiden höysteeksi syönyt kokonaisen sianreiden runsaalla silavalla, ylämäki takaisin keskikaupunkiin onkin sitten Via Dolorosa, josta ei ilman eväksiä selviä. Onneksi Klaipeda myy erinomaisia ja harvinaisia liettualaisten pienpanimoiden tuotteita myös kotiin vietäviksi.
Lauantaina varsinaisena itsenäisyyspäivänä vatsani tuntui yhä niin täydeltä, että tyydyin vain ankeriassašimiin ja pieniin siivuihin ankanrintaa, kyytipoikanaan tuoppi Tšernihivskeä. Maidanilla oli koko päivän kaikenlaista tapahtumaa, popkonsertteja, sinikeltaisia ilmapalloja, iloisia nuoria suihkulähteissä ja niiden reunoilla, jäätelöä, leivoksia, tirisevää lihaa. Kaikkialla Hreštšatykillä olut virtasi, makkarat ja kanat kärisivät, poppi pauhasi, kansa jorasi ja joi, mutta kukaan ei örveltänyt suomalaisen känniääliöinnin malliin eikä ollut aggressiivinen. Ukrainalaiset ovat sivistyskansaa. Vaikka koko Kiova tuntui olevan vähintään hiprakassa, ainoa todistamani tappelu oli muutaman teinin välillä ostostunnelissa, ja hekin väistyivät ja pyysivät teititellen anteeksi, jotta pääsin välistään jatkamaan matkaa, ennen kuin jatkoivat tappeluaan.
Kiovalaiset ovat hauskaa, huumorintajuista ja sarkastista porukkaa. He ovat kaksikielisiä, äänestävät oppositiota, mutta puhuvat venäjää ukrainalaisella ääntämyksellä ja sanahöysteillä. Itsenäisyyspäivänä oppositiopuolueet Batkivštšyna, Udar ja Svoboda olivat pystyttäneet omia telttojaan ja venäläismielinen hallitus oli puolestaan läsnä poliiseineen ja pamppuineen. Hallitus tietää Kiovan olevan oppositiomielinen, minkä vuoksi pormestarin ja kaupunginvaltuuston vaaleja on lykätty ja lykätty.
Varsinaista ukrainalaista Ukrainaa on Länsi-Ukraina, jossa puhuttava ukrainan kieli on selvästi aivan eri kieli kuin venäjä. Kun venäläiset väittävät tietävänsä, että ukraina on vain venäjän murre, he eivät tarkoitakaan ukrainan kieltä, vaan kuvittelevat sen viittaavan Kiovassa yleisesti puhuttavaan ukrainalaissävytteiseen venäjään.
Ikävä kyllä monet Venäjän kautta muuhun Itä-Eurooppaan tutustuneet ulkomaalaisetkin ovat asenteiltaan venäläisimperialistisia ja paljastavat tuon tuosta asenteissaan pitävänsä Ukrainaa jonkinlaisena Venäjän provinssina ja ukrainalaisia jonkinlaisina kreolivenäläisinä, vaikka historiallisesti tarkasteltuna asia on pikemminkin niin, että venäläiset ovat kreoliukrainalaisia. Ei ole mitenkään uutta, että kreoli-imperiumeista tulee alkukotejaan suurempia. Nykyinen anglosaksinen suurvalta on Yhdysvallat eikä Iso-Britannia. Brasilia on maailmantaloudessa tärkeämpi tekijä kuin Portugali. Suurin osa espanjan puhujista on Espanjan ulkopuolella ja arabian puhujista Arabian niemimaan ulkopuolella.
Kimmeriläiset muodostivat ensimmäisen tunnetun korkeakulttuurin Ukrainaan 1100-luvulla eKr. Heitä seurasivat iraanisten skyyttien ja sarmaattien valtakunnat, jotka ovat jättäneet jälkeensä geneettisen perimänsä varsinkin etelä- ja länsiukrainalaisten usein varsin iraanisiin (arjalaisiin) piirteisiin. Jo skyyttien ja sarmaattien hallitessa aroja, Ukrainassa vaikuttivat myös rannikolle siirtokuntia perustaneet helleenit sekä alueen halki vyöryneet gootit ja hunnit. Lähi-idästä lähteneiden yksijumalaisten uskontojen syrjäyttäessä alueen vanhat pakanauskonnot Ukrainan alueella pääsi ensin voitolle juutalaisuus, sillä alueen ensimmäisen monoteistisen imperiumin perustivat turkinsukuiset kasaarit, jotka kääntyivät juutalaisuuteen hankkiakseen neutraalin väliposition lounaassa leviävän kristinuskon ja kaakossa leviävän islamin välissä.
Kasaarien hallitessa imperiumiaan nykyisen Ukrainan alueella suuri osa heidän alamaisistaan oli jo kielellisesti slaaveja. Slaavien alkukoti sijoitetaan yleensä Ukrainan, Slovakian, Puolan ja Valko-Venäjän välimaastoon, josta alkuun varsin nomadiset slaaviheimot levittäytyivät niin etelään Balkanille, pohjoiseen Puolaan, Baltiaan ja Novgorodiin, luoteeseen nykyiselle Venäjälle ja itään nykyisen Keski- ja Itä-Ukrainan alueelle. Slaavilaisten kielten monimuotoisuus on ilmeisesti vielä hiljattain ollut suurinta Karpaattien ja Tatran ympäristöissä. Rutenian eli nykyisen Ukrainalle kuuluvan Zakarpatian ruteenit eli rusiinit pitävätkin usein itseään alkuperäisimpinä slaaveina.
Joidenkin teorioiden mukaan historiasta salaperäisen jälkiä jättämättä kadonnut juutalainen kasaari-imperiumi olisi jättänyt jälkeensä Itä-Euroopan lukuisat mutta hajanaiset pääosin saksansukuista jiddišiä puhumaan ryhtyneet aškenaasit, mutta Israelin ja muun Lähi-idän seemiläisille juutalaisille tämä teoria on sensitiivinen sen vuoksi, että juutalaiset insistoivat geneettistä perintöä, kun taas kasaarien tiedetään suurelta osin muodostuneen käännynnäisistä. Yksi ryhmä sentään jäljittää itsensä varsin ongelmitta kasaareihin, nimittäin turkinsukuista kieltä puhuvat juutalaiset karaiimit, joiden tärkeimmät yhteisöt sijaitsevat nykyään Liettuassa ja Krimillä. Heidän kielensä on lähellä krimintataaria, uskontonsa sen sijaan omaleimaista juutalaisuutta, jota muut juutalaisryhmät ovat perinteisesti pitäneet kerettiläisenä, liiaksi kristillisiä vaikutteita ottaneena.
Samalla kun kreikkalais-bysanttilainen vaikutus Mustallamerellä jatkui, mutta ei enää helleenisenä vaan kristillisenä, levisi Ukrainaan myös toinen kauppiaskansa pohjoisesta jokia pitkin. Kyseessä olivat ruusit eli viikingit, jotka perustivat kauppapaikkoja käydäkseen lukratiivista kauppaa Itämereltä jokia pitkin Mustallemerelle, Konstantinopoliin ja kreikkalaisten välityksellä aina Lähi-itään saakka. Yksi tärkeistä kauppatavaroista olivat orjat, joita tuotiin Koillis-Euroopan laajoilta ja villeiltä suomalais-ugrilaisilta pakanamailta.
Legendan mukaan Kiovan kaupungin perustivat kolme slaavilaista veljestä Kyi, Štšek ja Horiv sekä sisarensa Lybid joskus 400-500 jKr. ja vanhimman veljeksen Kyin nimi elää yhä kaupungin nimessä (ukrainaksi Kyiv, venäjäksi Kijev). Kaupunki saavutti merkittävän aseman vasta, kun muukalaiset tulivat ja valtasivat sen. Kyseessä olivat tietysti viikingit, jotka purjehtivat suuria jokia myöten etelään jo perustamastaan Novgorodista (Nygårdista). Novgorodilaiset viikinkipäälliköt Askold ja Dir olivat epäonnistuneet yrityksessään hyökätä Konstantinopoliin ja vetäytyivät jokia pitkin takaisin pohjoiseen. Siellä he ottivat Kiovan hallintaansa. Novgorodin ruhtinas Helge (Oleg) saapui vuonna 882 ottamaan kaupungin hallinnan ja julisti itsensä Kiovan ruhtinaaksi. Tästä alkoi Kiovan ruusien taru ja samalla vähitellen slaavilaiseksi muuttuva Ukrainan ja Venäjän historia.
Sata vuotta myöhemmin ruusien jälkeläinen, Kiovan ruhtinas Vladimir (Valdemar) päätti muodostaa liiton eteläisen imperiumin Bysantin kanssa. Hän antoi kastaa itsensä kristinuskoon ja matkusti Krimin kreikkalaiseen kauppakaupunkiin Khersonessokseen ottaakseen vaimokseen bysanttilaisen prinsessan. Tämän jälkeen imperiumin kristillistyminen eteni Vladimir Pyhän mahtikäskyin: pakanain epäjumalankuvia särjettiin ympäri Ukrainaa ja kiovalaiset määrättiin joukoittain Dneprjokeen kastettaviksi kristityiksi. Tästä saatiin uusi väkevä monoteismi hiipuneen juutalaisuuden tilalle, idässä tataarikansojen parissa voimistuvaa islamia vastaan.
Tultaessa 1000-luvulle Vladimirin poika Jaroslav Viisas hallitsi Kiovaa, josta tuli Bysantin kulttuurivaikutuksen pohjoinen sillanpääasema. Kreikkalaisia ja kristinuskoon jo kääntyneitä bulgaareja oli tuotu imperiumiin käännyttämään ihmisiä, komeita katedraaleja ja kirkkoja oli rakennettu ja Kiovasta oli tullut yksi itäisen kirkon tärkeistä keskuksista. Kiovasta käsin ortodoksinen uskonto ja sen myötä slaavilainen kieli levisivät nykyiselle Venäjälle - Novgorodin, Vladimirin ja Suzdalin ruhtinaskuntiin, ajan myötä myös Moskovaan. Tätä ennen Venäjän alueet olivat olleet pääosin suomalais-ugrilaisten ja turkkilais-tataarilaisten kansojen asuttamia. Näiden asteittainen slaavilaistuminen kristinuskon leviämisen myötä on voitu havaita tutkimalla Konstantinopoliin laivattujen orjien nimiluetteloita. Kysymys ei toki ollut vain kielen, kulttuurin ja uskonnon muuttumisesta, vaan myös väki liikkui, mikä on voitu havaita tutkimalla lukemattomat kansainvaellukset kokeneiden Itä-Euroopan tasankojen nykyasukkaiden geeniperimiä.
Mongolit valtasivat Kiovan vuonna 1240 Tšingis-kaanin pojanpojan Batu-kaanin johdolla ja alistivat itäslaavien ruhtinaskunnat vasalleikseen. Mongolivaltakunnan läntiseksi perilliseksi tuli Kultainen Orda, pääkaupunkinaan volgantataarien ydinmailla sijaitseva Sarai, johon Kiovakin maksoi vasallina veronsa ensin mongolien ja sittemmin heidän vasalleinaan paikkansa ottaneiden tataarien kaaneille. Kultainen Orda puolestaan hajosi ajallaan Kazanin, Astrakanin ja Krimin kaanikunniksi, krimintataarien hallitsema Krimin kaanikunta tuli hallitsemaan suurinta osaa Ukrainasta.
Tataarien kaanikunnat heikentyivät puolestaan vähitellen, ja uudet nousevat imperiumit pohjoisessa ja etelässä kasvoivat ensin alueillaan ja alistivat lopulta kaanikunnat valtaansa yksi toisensa jälkeen. Pohjoinen imperiumi oli mongolien vasallina muut itäslaavit valtaansa saanut Moskovan suuriruhtinaskunta, josta myöhemmin tuli nykyinen Venäjä. Eteläinen imperiumi oli puolestaan Bysantin alueet yksi toisensa jälkeen hallintaansa ottanut Osmanivaltakunta, josta myöhemmin tuli nykyinen Turkki. Astrakan ja Kazan joutuivat Moskovan hallintaan, Krimin kaanikunta puolestaan aluksi Osmanivaltakunnan vasalliksi. Lopulta Katariina Suuren aikana 1700-luvun lopulla Venäjä valtasi myös Krimin ja tuhosi krimintataarien pitkään kukoistaneen valtakunnan perinpohjaisesti.
Imperiumien välisten taistelujen puristukseen jäi sen verran tilaa, että leimallisesti ukrainalainen kulttuuri saattoi kehkeytyä omaleimaisena niin läntiseen Puola-Liettuaan, pohjoiseen Venäjään kuin eteläisiin Krimin kaanikuntaan ja Osmanivaltakuntaan nähden. Ukrainan läntisimmät alueet Galitsia ja Volhynia onnistuivat 1200-luvulla välttämään mongolivalloituksen ja tulivat sen sijaan Puolan, Unkarin ja Liettuan imperiumien vaikutuspiiriin. Erityisesti Puolasta tuli läntisen Ukrainan hallitseva imperiaalinen voimatekijä, jota vastaan ukrainalaiset myös kävivät vastarintaa. Puolan vallan ollessa suurimmillaan osa Länsi-Ukrainan ortodokseista suostui tunnustamaan Rooman paavin, jolloin syntyi uniaattikirkko katolisten ja ortodoksien väliin. Galitsian itsenäisyys jatkui 1340-luvulle saakka, siis sata vuotta Kiovan mongolivalloituksen jälkeen, jolloin puolalaiset valloittivat Lvivin ja Länsi-Ukrainasta tuli osa Puola-Liettuan suurvaltaa, joka myöhemmin sai hallintaansa myös Kiovan.
Galitsian ja Volhynian lisäksi ukrainalaiset jäljittävät omaleimaisuutensa Keski-Ukrainan aroja ja jokitasankoja asuttaneisiin kasakoihin. Kasakat muodostuivat sekakansana slaaveista, iraanisten ja turkkilaisten ratsastajakansojen jäänteistä, ehkä jopa gooteista. Vaikka he saivat nimensä turkin vapaita ratsastajia tarkoittavasta sanasta ja paljon kulttuuripiirteitä tataarikansoilta, he omaksuivat jo varhain ortodoksisen kristinuskon ja heistä tuli ortodoksisten imperiumien rajaseutujen vartijoita ja laajentajia. Menestyksellisimmät kasakoiden ryöstö- ja valloitusretket ulottuivat kauas katolisten puolalaisten ja unkarilaisten maille, krimintataarien Kaffaan, nykyisen Bulgarian rannikolla sijaitsevaan Varnaan sekä vieläpä Istanbuliin. Kasakkaheimojen jotakuinkin demokraattisesti valitseman ylipäällikön, hetmannin, hallintopaikka sijaitsi Dneprjoen saaressa Zaporižžjan kohdalla.
Kasakat kävivät kiivasta vastarintaa Puolan ylivaltaa vastaan, liittoutuen ensin tataarien ja myöhemmin venäläisten kanssa. Ukrainalaisten epäonneksi molemmat liittolaiset pettivät heidät, tataarit puolalaisten hyväksi Venäjän uhkaa torjuakseen ja Venäjä omien valtapyrintöjensä nimiin. Yhä kansallissankarina hyllattava kasakkahetmanni Bohdan Hmelnitski taisteli kylläkin urheasti Puolaa ja katolisuutta vastaan, mutta juuri hänen epäonninen liittonsa Venäjän kanssa lopulta johti Ukrainan venäläisvalloitukseen ja kasakkojen tuhoon.
Hmelnitskin aseman myöhemmin perinyt hetmanni Ivan Mazepa valitsi hänkin liittolaisensa epäonnisesti. Yrittäen yhdistää Ukrainan taistelemalla sekä katolista Puolaa että paisuvaa Venäjää vastaan hän valitsi liittolaisensa kaukaa pohjoisesta, protestanttisesta Ruotsin valtakunnasta, joka oli siihen asti hallinnut Itämeren ympäristöä. Ruotsin - ja siinä sivussa suomalaisten sotureiden - seikkailu Ukrainan aroilla päättyi tunnetusti murskaavaan tappioon Pultavassa.
Pietari Suuren murskattua ruotsalaisen suurvalta-aseman ja nostettua Venäjän Pohjois-Euroopan suurimmaksi mahdiksi, oli suuren eteläisen ekspansion aika. Osana sitä Katariina Suuri murskasi lopullisesti Ukrainan kasakat ja hävitti Zaporižžjan linnoituskaupungin. Venäjä sopi lännessä nousseiden valtakuntien Preussin ja Itävallan kanssa Puolan likvidoinnista ja jakamisesta, jolloin Venäjä laajensi alueensa Länsi-Ukrainaan, joskin Lviv meni Itävallalle. Katariinan armeijat marssivat edelleen etelään hävittäen Krimin kaanikunnan. Katariina nimitti suosikkinsa kreivi Grigori Potjomkinin luomaan Mustanmeren rannikoille "Uuden-Venäjän", johon kuuluivat peripotjomkinilaisesti luotu keinotekoinen helleenihistoria uusklassisine kaupunkeineen ja nimistön muuttaminen kreikkalaiselta kuulostavaksi. Historiallinen Kaffa muutettiin Feodosiaksi ja Sevastopolista tuli "etelän Pietari".
Katariina Suuren valtakaudesta alkaen Ukrainaan kohdistui voimaperäinen venäläistäminen. Ukrainan kielen käyttö kiellettiin, minkä seurauksena se säilyikin vahvana lähinnä Puolan ja Itävallan vaikutuksessa pisimpään pysyneessä Länsi-Ukrainassa. Venäjän sisällissodan ja sitä seuranneen bolševistisen hirmuhallinnon aikana miljoonia ukrainalaisia kuoli, kun maasta tuli moninkertainen sotatanner. Stalinin aikana 1930-luvulla Ukrainaan kohdistettiin tahallinen nälänhätä (holodomor), jonka avulla tapettiin jopa viisi miljoonaa ukrainalaista, minkä lisäksi miljoonia likvidoitiin teloituksin ja Siperiaan lähettämällä. Tilalle tuotiin Venäjältä juurettomia neuvostoihmisiä. Toinen maailmansota vuorotelleine saksalais- ja venäläismiehityksineen jatkoi tuhoa.
Karpaatit ja Länsi-Ukraina säilyivät myös toisen maailmansodan ja sitä seuranneen Euroopan uusjaon aikana ukrainalaisen vastarinnan keskuksina, ja tuolla alueella ukrainalaiset partisaanit - täkäläiset metsäveljet - jatkoivat vastarintaansa aina 50-luvulle saakka, jolloin KGB sai heidät lopulta tuhottua tai ainakin painettua kokonaan maan alle. Entinen partisaani Stepan Bandera johti pakolaishallitusta lännessä aina vuoteen 1959, jolloin KGB:n agentit murhasivat hänet Münchenissä.
Seuraavan kerran ukrainalainen nationalismi nousi muutosta ajamaan vasta 1980-luvulla, jolloin se mobilisoi mielenosoituksia uskonnon elvyttämisen puolesta, Tšernobylin katastrofin protestiksi ja lopulta neuvostovaltaa vastaan. Neuvostoliiton viimeinen lähtölaskenta alkoi epäonnistuneesta Janajevin juntasta, jonka kaaduttua Ukrainan kommunistijohto päätti kiirehtiä kääntämään takkiaan jo äänekkään opposition puolelle. Elokuun 24. päivänä vuonna 1991, tasan 22 vuotta sitten, Verhovna Rada äänesti Ukrainan itsenäisyyden puolesta ja itsenäisyysajan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Leonid Kravtšuk. Ukraina oli astunut Euroopan itsenäisten valtioiden joukkoon.
Perjantai-iltana juhlistimme Ukrainan itsenäisyyspäivää suomalais-virolais-liettualais-puolalaisella seurueella liettualaisessa pubissa nimeltä Klaipeda, jonne voi Myhailivskalta mennä Velika Žytomyrskaa pitkin, sitten iloisesti rallatellen alas mäkeä laaksoon, mutta kun on runsaiden oluiden höysteeksi syönyt kokonaisen sianreiden runsaalla silavalla, ylämäki takaisin keskikaupunkiin onkin sitten Via Dolorosa, josta ei ilman eväksiä selviä. Onneksi Klaipeda myy erinomaisia ja harvinaisia liettualaisten pienpanimoiden tuotteita myös kotiin vietäviksi.
Lauantaina varsinaisena itsenäisyyspäivänä vatsani tuntui yhä niin täydeltä, että tyydyin vain ankeriassašimiin ja pieniin siivuihin ankanrintaa, kyytipoikanaan tuoppi Tšernihivskeä. Maidanilla oli koko päivän kaikenlaista tapahtumaa, popkonsertteja, sinikeltaisia ilmapalloja, iloisia nuoria suihkulähteissä ja niiden reunoilla, jäätelöä, leivoksia, tirisevää lihaa. Kaikkialla Hreštšatykillä olut virtasi, makkarat ja kanat kärisivät, poppi pauhasi, kansa jorasi ja joi, mutta kukaan ei örveltänyt suomalaisen känniääliöinnin malliin eikä ollut aggressiivinen. Ukrainalaiset ovat sivistyskansaa. Vaikka koko Kiova tuntui olevan vähintään hiprakassa, ainoa todistamani tappelu oli muutaman teinin välillä ostostunnelissa, ja hekin väistyivät ja pyysivät teititellen anteeksi, jotta pääsin välistään jatkamaan matkaa, ennen kuin jatkoivat tappeluaan.
Kiovalaiset ovat hauskaa, huumorintajuista ja sarkastista porukkaa. He ovat kaksikielisiä, äänestävät oppositiota, mutta puhuvat venäjää ukrainalaisella ääntämyksellä ja sanahöysteillä. Itsenäisyyspäivänä oppositiopuolueet Batkivštšyna, Udar ja Svoboda olivat pystyttäneet omia telttojaan ja venäläismielinen hallitus oli puolestaan läsnä poliiseineen ja pamppuineen. Hallitus tietää Kiovan olevan oppositiomielinen, minkä vuoksi pormestarin ja kaupunginvaltuuston vaaleja on lykätty ja lykätty.
Varsinaista ukrainalaista Ukrainaa on Länsi-Ukraina, jossa puhuttava ukrainan kieli on selvästi aivan eri kieli kuin venäjä. Kun venäläiset väittävät tietävänsä, että ukraina on vain venäjän murre, he eivät tarkoitakaan ukrainan kieltä, vaan kuvittelevat sen viittaavan Kiovassa yleisesti puhuttavaan ukrainalaissävytteiseen venäjään.
Ikävä kyllä monet Venäjän kautta muuhun Itä-Eurooppaan tutustuneet ulkomaalaisetkin ovat asenteiltaan venäläisimperialistisia ja paljastavat tuon tuosta asenteissaan pitävänsä Ukrainaa jonkinlaisena Venäjän provinssina ja ukrainalaisia jonkinlaisina kreolivenäläisinä, vaikka historiallisesti tarkasteltuna asia on pikemminkin niin, että venäläiset ovat kreoliukrainalaisia. Ei ole mitenkään uutta, että kreoli-imperiumeista tulee alkukotejaan suurempia. Nykyinen anglosaksinen suurvalta on Yhdysvallat eikä Iso-Britannia. Brasilia on maailmantaloudessa tärkeämpi tekijä kuin Portugali. Suurin osa espanjan puhujista on Espanjan ulkopuolella ja arabian puhujista Arabian niemimaan ulkopuolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti