Syyrian isku ja paatunut paha

Totalitarismin luonnetta paljon pohtinut Hannah Arendt kirjoitti siitä, missä määrin anteeksiannon käsite voisi soveltua enää tilanteissa, joissa vastassa oli paatunut paha, kuten natsi-Saksassa. Hän huomautti, että vaikka Jeesus kehottikin anteeksiantoon, tämä ei tapahtunut täysin ehdoitta, vaan vastauksena anteeksipyyntöön. Vastaavasti armo seurasi katumuksesta. Paatunutta pahaa odotti kadotus.

Eilen maailma sai eteensä lukemattomia videoita Syyrian pääkaupungin Damaskoksen esikaupunkialueilta, joissa Venäjän ja Iranin tukema Bashar al-Assadin hallinto käytti kemiallisia joukkotuhoaseita siviiliväestön surmaamiseksi. Vaatimattomimmat arviot puhuivat yhä tänään vähintään sadoista kuolleista, korkeimmat lähemmäs kahdesta tuhannesta. Osa videomateriaalista esittelee lattioille riveihin asetettuja kuolleita lapsia, osa taas lääkintäihmisten ja vapaaehtoisten yrityksiä auttaa hermokaasuun kuolleita tai kuolevia ihmisiä. Osa auttajista saa itse oireita ja kuolee.

Suuri osa kuolleista näyttää olevan lapsia. Syyrian hallitus, sitä tukeva propaganda ja hyödylliset hölmöt Suomessa asti väittävät uhreja terroristeiksi tai yrittävät esittää Syyrian opposition pommittaneen itse omia kannattajiaan kemiallisilla aseilla.

Tämä joukkotuhoaseisku ei ollut ensimmäinen laatuaan, vaikkakin uhrien määrä näyttää olevan suurempi kuin niissä kahdesta kymmeneen aiemmassa kemiallisin asein suoritetussa iskussa, joita Syyriasta on dokumentoitu. Myöskään Assadin hallinto ei ole ensimmäinen, joka alueella käytti kemiallisia aseita kansanmurhan välineenä siviilejä vastaan. Saddam Hussein käytti niitä kurdeja vastaan kuuluisassa Halabjan joukkotuhonnassa sekä myös Irakin šiialaisia ja Irania vastaan.

Mutta hetkinen: eikö kaikille ole vuodesta 2003 toitotettu, ettei Saddamilla ollut mitään joukkotuhoaseita? Toitotettu toki on, mutta toitotus ei aina ole totta. Saddamilla paitsi oli joukkotuhoaseita, hän oli myös yksi niistä Lähi-idän diktaattoreista, jotka käyttivät näitä aseita omaa kansaansa vastaan. Hänen tehdessään niin Yhdysvallat ei iskenyt rangaistukseksi Irakiin - eikä kukaan muukaan. Sen sijaan Yhdysvallat liittolaisineen iski Irakiin paljon myöhemmin, silloin kun se sattui Yhdysvaltain intresseihin sopimaan.

Irakin-sodan suuri valhe ei ollut, että Saddamilla oli joukkotuhoaseita. Se oli se, että nuo joukkotuhoaseet olisivat uhanneet nimenomaan Yhdysvaltoja, ja että ne olisivat olleet keskeisin syy sodalle Saddamin hallinnon kukistamiseksi ja vaihtamiseksi miellyttävämpään. Syyrian diktaattori Assad - joka Saddamin tavoin edustaa baathistista kansallissosialismia - tietää tämän erittäin hyvin. Hän on laskenut olevansa samassa tilanteessa kuin Saddam Halabjan aikoihin - ei samassa tilanteessa kuin Saddam vuonna 2003. Näet ero näiden tilanteiden välissä on laskelma siitä, olisiko johtavilla läntisillä suurvalloilla sekä kykyä että halua uhmata julmien diktaattorien ikiaikaista tukijaa Venäjää ja kukistaa diktaattorit voimatoimin.

Halabjan aikaan länsivalloilla ei tällaista halua ollut. Vuonna 2003 oli. Libyan diktaattori Muammar al-Qaddafi laskelmoi, että häntä ei tultaisi pysäyttämään voimatoimin, joten hän saattoi ryhtyä kansansa kukistamiseen sumeilemattoman joukkotuhonnan keinoin. Hän laski väärin. Vaikka Yhdysvallat oli äärimmäisen haluton tekemään sotilaallisen intervention Libyaan, sen mieli muuttui, kun sekä koko arabimaailma että Euroopan johtavat valtiot Ranska ja Britannia asettuivat sotatoimien kannalle ja suostuttelivat lopulta Yhdysvallat mukaan muskelimieheksi.

Ilman interventiota Libya olisi tänä päivänä samassa tilassa kuin Syyria. Kansaa olisi tapettu mitä julmimmilla tavoilla kenties sadointuhansin ja paisuva sota vaikuttaisi katastrofaalisilla tavoilla koko Pohjois-Afrikkaan - etenkin naapurimaihin Tunisiaan ja Egyptiin - sekä Sahelvyöhykkeelle. Ilman länsimaiden mukaantuloa Libyan interventioon Qaddafi olisi saanut pysyvän tuen Venäjältä, Iranilta ja mahdollisesti muilta julman autoritarismin tukijoilta. Nämä olisivat aseistaneet Qaddafia, lähettäneet erikoisryhmiä Pohjois-Afrikkaan ja destabilisoineet aluetta laajalti, länsimaiden ja arabimaiden länsimielisten suureksi tappioksi.

Toki Libyan tilanteella silti ehti olla kielteisiä vaikutuksia. Qaddafin Sahelin maista värväämät palkkasotilasjoukkiot ja hänen tukemansa terroristiryhmät karkotettiin ja siirtyivät Sahelvyöhykkeen erämaihin, yhdistäen siellä voimansa ja raskaat aseensa aiemmin marginaalisiin alueellisiin islamistiryhmiin ja tuaregikapinallisiin, valloittaen lopulta koko Pohjois-Malin. Ranska kuitenkin hoiti tilanteen varsin tyylikkäästi ja pienin omin tappioin.

Libyan ja Malin onnistuneet interventiot eivät ole poistaneet ääriliikkeiden uhkaa Pohjois-Afrikasta ja Sahelista, mutta ne ovat merkittävästi rajanneet sitä, ja ennen kaikkea eristäneet sen ei-valtiolliseksi, laittomien taisteluryhmien uhaksi. Sellainen ei ole turvallisuuspoliittisesti kovin merkittävä uhka, vaikka silläkin saadaan aikaan otsikoita. Jos Yhdysvallat ei olisi mennyt Libyaan eikä Ranska Maliin, tilanne koko alueella olisi merkittävästi kauheampi. Syyrian jos minkä tulisi tämä osoittaa.

Vaikka Assadin hallintoa tukeva sotapropaganda - jolla on Venäjän ja sen liittolaisten maailmanlaajuinen verkosto takanaan - yrittää saada meidät vähintään epäilemään, ettei Damaskoksen esikaupunkien joukkotuhontaisku siviilejä vastaan olisi ollut Assadin hallinnon tekemä, asiasta tuskin on paremmin tietäville kovin suurta epäilystä.

Assadin hallinto on ainoa taho Syyriassa, jolla on käytössään suuria määriä kemiallisia aseita sekä keinot niiden käyttämiseen näin laajoissa iskuissa siviilejä vastaan. Assadin hallinto on jo aiemmin käyttänyt näitä kemiallisia aseita Syyrian kansaa vastaan. Assadin hallinnolla ei ole ollut estoja eikä se ole epäröinyt murhata satojatuhansia siviilejä tai pommittaa Syyrian suurimpia kaupunkeja maan tasalle.

Voidaan tietysti varmuuden vuoksi pohtia neljää yleisimmin esitettyä vaihtoehtoista salaliittoteoriaa: 1) että iskun olisi tehnyt Syyrian oppositio lavastaakseen Assadin hallinnon syylliseksi ja kansainvälistääkseen siten konfliktin; 2) että iskun olisi tehnyt provokaatiotarkoituksessa jokin Assadia vastaan taistelevista mutta varsinaisen opposition ulkopuolisista jihadistiryhmistä, jotka koostuvat suurelta osin ulkomaalaisista; 3) että iskun olisi tehnyt jokin ulkovalta, esimerkiksi Yhdysvallat tai Israel, saadakseen tekosyyn hyökätä Syyriaan; ja 4) että iskun olisi tehnyt joku Assadin hallinnon puolella oleva komentaja tai militia omavaltaisesti.

Mielestäni kaikki nämä neljä salaliittoteoriaa ovat epäuskottavia, mutta käsittelen ne tässä lyhyesti ennen palaamista niihin syihin, joiden uskon olleen taustalla Assadin hallinnon ja sen valtiollisten tukijoiden päättäessä käyttää joukkotuhoaseita siviiliväestöä vastaan.

1) Assadin hallintoa tukeva sotapropaganda ryhtyi samanaikaisesti iskun tapahtuessa levittämään käsitystä, jonka mukaan Syyrian oppositio olisi pommittanut itse itseään hermokaasuilla syyttääkseen iskusta hallintoa. Tämä teoria edellyttäisi, että oppositio olisi saanut käsiinsä joukkotuhoaseita - kuka niitä olisi sille antanut? Lisäksi teoria edellyttäisi, että heillä olisi ollut keinot ja tilaisuus käyttää niitä pääkaupungissa Damaskoksessa. Teoria edellyttäisi niin ikään, että joukkotuhoaseita käsiinsä saanut oppositio olisi tehnyt järjettömän päätöksen käyttää niitä omaa kansaansa vastaan sen sijaan, että niillä olisi isketty vaikkapa Syyrian armeijaa tai shabihaa vastaan.

Toisin kuin Venäjän ja Iranin ulkomaisesta tuesta riippuvainen Assadin hallinto, Syyrian oppositio on täysin riippuvainen syyrialaisväestön sille antamasta kannatuksesta, taistelijoista ja suojasta. Kiinnijäämisen riski olisi tällaisessa iskussa äärimmäisen korkea, vaikka sen yrittäisikin vierittää jonkun muun niskoille.

Lisäksi tämän salaliittoteorian tekee epäuskottavaksi se, että se toistaa identtisesti vastaavaa propagandaa, jota käytettiin kyseenalaistamaan Venäjän liittolaisten joukkotuhontatoimia Balkanilla ja Kaukasiassa. Myös niissä levitettiin maailmalle käsityksiä, että bosnialaiset, kosovolaiset, tšetšeenit ja georgialaiset olisivat itse pommittaneet itseään tai tehneet joukkomurhia vetääkseen länsimaat puolelleen. Myöhemmin kävi ilmi, että vain Serbia ja Venäjä olivat syyllistyneet mainitunlaiseen joukkotuhontaan. Kun propagandan sisältö, narratiivit ja levityskeinot pysyvät konfliktista toiseen samoina, on syytä epäillä niiden myös lähtevän samoilta tai toisilleen läheisiltä sylttytehtailta.

2) Eräät Assadia vastaan taistelevista ryhmistä ovat jokseenkin yhtä vastenmielisiä kuin Assadin hallinto ja sen militiat itse. Syyrian sodan pitkittyessä ja Syyrian opposition jäädessä eristetyksi ja vaille kovaa kansainvälistä tukea (pehmeää tukea se on saanut), Syyriaan virtasi ympäröivistä maista ja Euroopasta runsaasti kiihkomielisiä jihadisteja, jotka näkivät Syyrian sodassa uskonnollisen jihadin pikemminkin kuin syyrialaisten näkemän taistelun vapauden ja paremman tulevaisuuden puolesta julmaa sortovaltaa vastaan. Eräät näistä ryhmistä ovat ajattelultaan siinä määrin kieroutuneita, että niiltä voisi periaatteessa odottaa täydellisesti tarkoitustaan vastaan kääntyviä provokaatioita. Monille näistä ryhmistä myös ihmishenget merkitsevät yhtä vähän kuin Assadin hallinnolle.

Myös jihadistien tekemänä Damaskoksen esikaupunkien isku on kuitenkin epäuskottava. Näillä ryhmillä olisi vielä suurempia vaikeuksia saada ketään luovuttamaan itselleen kemiallisia joukkotuhoaseita kuin vaikkapa Vapaan Syyrian armeijalla. Erillisyydestään huolimatta ne ovat edelleen riippuvaisia ainakin jonkinlaisesta tuesta, jota saavat Syyrian väestöltä, ja niiden pitäisi onnistua salaamaan syyllisyytensä tällaiseen törkeään iskuun sekä ulkopuolisilta että muulta Syyrian oppositiolta. Kiinni jääminen merkitsisi varmaa tuomiota jopa niiden kansainvälisten jihadistien keskuudessa, joiden tuesta Syyriassa vaikuttavat ryhmät ovat riippuvaisia. Tällaista riskiä niiden ei missään nimessä kannattaisi ottaa.

Lopulta myös jihadistien kohdalla varsinainen motiivi puuttuisi. Kaikkein vähiten nämä ryhmät haluavat länsimaiden sekaantumista Syyrian tilanteeseen. Päinvastoin, ne ovat hyötyneet Syyrian opposition eristämisestä ja saaneet jalansijaa juuri siksi, että länsimaat eivät ole auttaneet syyrialaisia. Missään tapauksessa ne eivät halua nähdä Assadin jälkeen Syyriassa länsimielistä ja länsimaiden tukemaa koalitiohallitusta. Ne haluavat islamilaisen hallinnon. Sellaista ei hermokaasuilla rakenneta.

Tunnetuimmat Syyriassa taistelevat jihadistiryhmät, kuten Jabhat an-Nusra ja Dawlat al-Islamiyya ovat kylläkin uskonnollisia fanaatikkoja, mutta pyrkineet voittamaan väestön luottamusta puolelleen kurinalaisuudellaan ja rikollisten rankaisemisella. Vaivoin hankittu maine menetettäisiin ikiajoiksi iskuilla syyrialaisia muslimisiviilejä vastaan. Jos jokin jihadistiryhmistä saisi käsiinsä kemiallisia aseita, niillä voisi pikemminkin ajatella olevan suuri houkutus käyttää niitä terrorismiin länsimaita tai Israelia vastaan. Niillä voisi myös olla kiinnostusta toimittaa tällaiset aseet eteenpäin jossain muualla toimivalle ääriryhmälle, mikä on yksi joukkotuhoaseiden leviämiseen liittyvistä perinteisistä peloista.

3) Kolmas salaliittoteoria, eli että iskun olisi tehnyt jokin ulkovalta, joka haluaa sitä tekosyynä käyttäen hyökätä Syyriaan, nimeää epäillyiksi yleensä joko Israelin tai Yhdysvallat. Tämä teoria edellyttäisi, että nämä valtiot olisivat valmiita riskeeraamaan kansainvälisen maineensa ryhtymällä näin törkeään provokaatioon. Kuitenkin sekä Yhdysvallat että Israel ovat riippuvaisia nimenomaan läntisen maailman - eivät esimerkiksi moraalisesti joustavamman Venäjän - tuesta, ja jääminen kiinni tällaisesta iskusta vaikka vuosikymmenten jälkeenkin olisi poliittisesti täydellisen katastrofaalista niille. Ainakin Yhdysvalloissa suuren luokan törkeät poliittiset salaliitot ovat lisäksi vaikeita jatkuvan vuotovaaran vuoksi.

Jos nyt uskoisimmekin, että Yhdysvallat tai Israel olisi valmis tällaiseen iskuun vain saadakseen tekosyyn hyökkäykselle, silloin olisi oletettava kaksi asiaa: että ne haluavat hyökätä Syyriaan, ja että niillä ei ole ollut tähän asti riittävää tekosyytä interventiolle. Mielestäni kumpikaan ehto ei täyty. Sekä Yhdysvallat että Israel ovat äärimmäisen haluttomia puuttumaan sotilaallisesti Syyrian tilanteeseen, ja Assadin hallinto tukijoineen tietää tämän. Toiseksi, jos ne nyt olisivatkin muuttaneet mieltään ja himoitsisivat päästä tekemään suuren luokan sotilaallisen intervention, tälle olisi löytynyt riittävästi perusteita jo kahden vuoden ajan.

Yhdysvallat on tiennyt koko ajan, ettei se tule saamaan Assadin vahvimman tukijan, Venäjän, tukea minkäänlaisille YK:n vastatoimille Assadia vastaan. Venäjä ja Iranhan eivät YK:n valtuutuksista välitä, vaan niiden interventio on jatkunut sumeilematta ja rangaistuksetta koko Syyrian konfliktin ajan. Jos Yhdysvallat haluaisi interventiota, se saisi koska vain puolelleen yksipuolisen halukkaiden koalition, sillä Britannia, Ranska, Turkki ja merkittävä joukko arabimaita ovat jo pitkään toivoneet voimatoimia Assadia vastaan. Niiltä on vain puuttunut rohkeus Yhdysvaltain muskelin puuttuessa. Eräs merkittävistä taustasyistä Yhdysvaltain haluttomuudelle onkin se, että heti mikäli Yhdysvallat asettuisi intervention kannalle, muut sysäisivät sille päävastuun ja suurimman osan kustannuksista.

4) Neljäs salaliittoteoria on eräänlainen kasvojen säilyttämisen vaihtoehto. Halutaan uskoa, että iskun olisikin tehnyt joku Assadin paikalliskomentaja ilman presidenttinsä siunausta, tai kenties joku Assadin puolella taistelevista militioista ja ääriryhmistä, kuten shabihajoukot tai libanonilainen Hizbullah, joka on viime kuukaudet vastannut käytännössä Assadin hallinnon sotilaallisista voitoista Syyriassa. Hizbullahilla luultavasti olisi keinot tällaisen iskun tekemiseen, mikäli se saa joukkotuhoaseita Syyrian hallinnolta. Sitä kuitenkin koskevat samat ongelmat, jotka mainitsin Assadia vastustavien jihadistiryhmien yhteydessä. Hizbullah ei ole riippumaton siitä kannatuksesta, jota se saa arabiväestöltä eri puolilla aluetta.

On äärimmäisen epätodennäköistä, että kukaan Assadin hallinnon alainen paikalliskomentaja voisi tehdä ratkaisua joukkotuhoaseiden käyttämisestä ja varsinkaan asuinalueillaan nukkunutta siviiliväestöä vastaan. Pidän selvänä, että ratkaisu on tehty korkeimmalla poliittisella tasolla ja siitä on vähintään informoitu, luultavasti konsultoitu Venäjää ja Irania. Pidän luultavana, että Venäjä ja Iran ovat olleet tietoisia ja jopa antaneet aktiivisen hyväksyntänsä iskulle, mikä on tietysti erityisen pelottavaa.

Miksi sitten Assad tekisi tällaisen iskun juuri, kun on kulunut tasan vuosi Obaman lausumasta punaisesta viivasta (kemiallisten aseiden käyttö), ja kun YK:n tarkastajat ovat saapuneet maahan? Juuri siksi. Kysymys on šokeeraavasta voimannäytöstä, jolla lamautetaan vastustusta, pelotellaan naapurimaita ja nöyryytetään erityisesti Obamaa mutta samalla koko läntistä kansainvälistä yhteisöä. YK on Venäjän veton takana eikä tule kykenemään iskujen tutkimiseen - Assadin hallinto esti jo tarkastajien pääsyn joukkotuhoaseiden käyttöpaikoille. (Mitä se ei luonnollisestikaan tekisi, jos iskujen takana olisi ollut oppositio.)

Tähän asti joka kerran, kun YK:n tarkastajat ovat saapuneet Syyriaan, Assadin hallinto on toteuttanut jonkin "terroristisen" provokaation propagandansa tueksi. Eilinen isku oli toki uhriensa määrässä mitattuna huomattavasti edellisiä suurempi, mutta propaganda-aineisto näytti olevan valmiiksi valmisteltua ja syötettiin maailmalle tavanomaisen järjestäytyneesti.

Tapauksen johtopäätös muodostuu näin ollen kaikkein pelottavinta laatua olevaksi. Kysymys on paatuneesta pahasta. Iskun poliittinen viesti on: me voimme tehdä mitä hyvänsä - ja me teemme sen rankaisematta. Maailma ei tule siihen puuttumaan. Viesti on suunnattu kaikelle kotimaiselle vastarinnalle: katsokaa millaisia nynnyjä tukijanne ovat - ne vapisevat nyt kuin haavanlehdet eivätkä saa mitään aikaiseksi. Antautukaa ehdoitta tai olemme valmiit tappamaan vaikka koko väestön.

On todennäköistä, että viesti on suunnattu myös naapurimaille, erityisesti Jordanialle ja Turkille. Jos näin on, niille on todennäköisesti välitetty etukäteen salainen törkeä uhkaus, ja Damaskoksen isku on demonstraatio siitä, että Syyria on tosissaan. Venäjä lienee puolestaan yötä päivää vaikuttanut Israeliin varmistaakseen passiivisuuden. Samalla on todennäköisesti annettu kaikille naapurimaille vakuutuksia, että mikäli ne perääntyisivät, joukkotuhoaseita käytetään vain Syyrian kansaa vastaan. Sen kun voi tehdä rankaisematta niin kauan kuin Venäjä käyttää YK:ssa veto-oikeuttaan eikä mikään länsivalta ole valmis yksipuoliseen interventioon.

Ennakkotapaus on äärimmäisen pelottava, ja mikäli johtavat länsivallat eivät tähän reagoi, kasvaa merkittävästi vaara, että muutkin diktaattorit ryhtyvät jälleen avoimiin kansanmurhatoimiin väestöjään vastaan - eräät ehkä jopa pieniä naapurimaita. Yhdysvaltoja nöyryytetään perusteellisesti ja sen uskottavuus koko maailmassa ja erityisesti Lähi-idässä romahtaa. Saudi-Arabia ja Venäjä ovat jo lähentyneet toisiaan ja Saudi-Arabian tiedustelupäällikkö sopinut Venäjän kanssa suoraan asekaupoista, "koska näemmä Yhdysvallat on vetäytymässä alueelta".

Voi tietysti käydä niinkin, että Assad tukijoineen pelaavat uhkapeliään yhden askeleen liikaa, jolloin tällä hetkellä kaiken uskottavuutensa menettäneistä punaisista viivoista yhtäkkiä tuleekin todellisuutta. Qaddafi hävisi uhkapelinsä. Assadkin voi sen yhä hävitä. Venäjä ja Iran ovat kuitenkin maailmanmestareita uhkapelin alalla ja ne ovat tehneet laskelman, että Yhdysvallat ei uskalla katsoa kortteja vaan vetäytyy. Lähikuukaudet tulevat näyttämään, onko laskelma oikea.

Vaikka Assad pelin häviäisikin, Venäjä ja Iran ovat silti jo olleet menestyksekkäitä kaksi vuotta käymässään uhkapelissä arabikevään pysäyttämiseksi. Yhdysvallat ja kansainvälinen yhteisö on onnistuttu jälleen saamaan tilanteeseen, jossa kaikki niiden vaihtoehdot ovat huonoja. Perääntyminen merkitsee mittaamattomia tappioita Lähi-idän alueella, sen vakaudessa ja etenkin länsivaltojen arvovallassa. Interventio taas merkitsee sitoutumista jälleen suuriin taloudellisiin, poliittisiin ja diplomaattisiin riskeihin, joista Venäjä ja Iran pyrkivät ottamaan kaiken hyödyn irti - maksimoiden läntisen maailman tappiot. Assadin kaatuminen olisi niille merkittävä tappio, mutta ei suinkaan pelin loppu.