Ukrainan vallankumous

Nyt kun on sunnuntai ja järjestys on palautettu Kiovaan, minulla on viimein mahdollisuus ja hetki aikaa reflektoida hieman kuluneen viikon tapahtumia. Jotkut ovat tiedotusvälineiden välittämiä kuvia joukkomurhista ja liekkimeristä katsoessaan olleet huolissaan, olenko yhä hengissä. Toiset ovat kyselleet, olenko lähtenyt pois Kiovasta.

Aivan ensiksi haluaisin siis todeta tätä lukeville sukulaisille ja ystäville kaukana Suomessa ja muualla maailmalla, että olen hengissä ja voin paremmin kuin pitkään aikaan. Olen ollut Kiovassa koko ajan, enkä vain Kiovassa, vaan parinkymmenen metrin päässä Maidanista. Kotikatuni on koko kriisin ajan ollut mielenosoittajien hallussa. Sen alapäässä on Maidan, yläpäässä taas arkkienkeli Mikaelin mukaan nimetty luostari, joka tällä viikolla muuttui kenttäsairaalaksi. En ole ollut vaarassa, sillä vaara ei missään vaiheessa ole tullut mielenosoittajien puolelta, vaan heidän tukahduttamiseensa pyrkineen, hallitukseksi nimitetyn, järjestäytyneen rikollisuuden edustajista koostuvan joukkion, joka nyt on paennut Kiovasta.

Kansa on voittanut, ainakin toistaiseksi. Hävinneiden joukossa eivät ole ainoastaan Janukovitšin yhä pienemmäksi huvennut bandiittihallitus, vaan myös sitä viimeiseen saakka väkivaltaiseen ratkaisuun lietsonut Venäjä. Eräällä tavoin hävinneisiin voidaan laskea myös toimettomuudellaan itsensä irrelevanteiksi tehneet länsimaat sekä Ukrainan kolmen keskeisen oppositiopuolueen johtajat, jotka kärsivät nöyryyttävän kolauksen solmittuaan EU:n painostuksesta epätyydyttävän sopimuksen, jonka yli yhä joukkomurhasta raivoissaan oleva kansa saman tien käveli.

Voittajia ovat tietysti mielenosoittajat, jotka tekivät tämän kaiken käytännössä ilman muuta kuin symbolista ja moraalista ulkomaista apua. Voittajia ovat tietysti myös kaikki ne tavalliset ukrainalaiset, jotka antoivat sitäkin enemmän apua mielenosoittajille - eivätkä suinkaan vain moraalista ja symbolista. Voi olla, että oppositiopoliitikot ja kaikki lopulta valtapuolueen riveistä kansan puolelle loikanneet poliitikot, virkamiehet, poliisit ja upseerit kääntävät tämän myös voitokseen. Se riippuu paljon siitä, että he kykenevät yhteistyöhön vallankumouksen huumassa saavutetun kansallisen yhtenäisyytensä hyväksi, eivätkä heti sorru keskinäiseen riitelyyn ja valtataisteluun.

Suurimpiin voittajiin kuuluu Eurooppa, vaikkei se sitä tajuaisikaan. Oli erittäin lähellä, että Eurooppaan olisi syntynyt vähintään uusi Valko-Venäjä tai suorastaan uusi Syyria - 45 miljoonan asukkaan sellainen, ja aivan Keski-Euroopan kupeeseen, sinkoilemaan kipinöitä kohti Euroopan maaperään haudattuja ja verellä kyllästettyjä Balkanin ja Keski-Euroopan ruutitynnyreitä. Aivan erityisiä voittajia ovat sellaiset reunavaltiot kuin Baltian maat, Moldova, Puola ja Suomi, jotka nyt saavat hengähdystauon aggressiivisen itäisen imperiumin tummenevassa varjossa.

Kuluneen viikon tapahtumat alkoivat viime viikonloppuna, kun näytti todennäköiseltä, että väkivalta alkaisi sunnuntaina tai viimeistään maanantaina. Venäjä rummutti väkivaltaa ja painosti Janukovitšin hallintoa siihen. Janukovitšin hallinnon haukat - sisäministeri Zahartšenko, puolustusministeri Lebedjev, presidentinhallinnon päällikkö Kljujev ja hänen apulaisensa Portnov, Harkovan kuvernööri Dobkin ja pormestari Kernes, tituškeina tunnettuja provokaattoreita koordinoinut turvallisuuspalvelun entinen päällikkö Kalinin, ja muut - valmistelivat monenlaisin toimin väkivaltaista ratkaisua. He eivät minkäänlaisin toimin valmistautuneet poliittiseen kompromissiin, vilpittömiin neuvotteluihin tai myönnytyksiin kansalle.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kului umpeen parlamentin hyväksymän niin kutsutun armahduslain määräaika. Laki oli tulosta edellisen väkivalta-aallon jälkeen presidentiltä puserretusta myönnytyksestä, ja sen mukaan hallituksen piti vapauttaa kaikki vangitut aktivistit sekä peruuttaa heidän syytteensä. Opposition piti puolestaan vapauttaa vallatut hallintorakennukset. Useimmat ukrainalaiset samoin kuin täällä asuvat kansainväliset odottivat Janukovitšin tavalla tai toisella pettävän sopimuksen ja ryhtyvän uudelleen jo valmisteltuun mielenosoittajien väkivaltaiseen murskaamiseen. Venäjä oli jäädyttänyt lainansa rangaistukseksi siitä, että Janukovitš osoitti heikkoutta edellisen väkivalta-aallon jälkeen erottamalla pääministeri Azarovin ja suostumalla neuvotteluihin.

Viikko sitten tapahtui kuitenkin odottamatonta edistystä: Mielenosoittajat vetäytyivät hetkessä Kiovan kaupungintalosta ja kaikista valtaamistaan maakuntien hallintorakennuksista. Maidanin ammattiyhdistystalosta he eivät vetäytyneet, koska he olivat siellä ammattiyhdistysliikkeen luvalla (ammattiyhdistysjohtajat ovat alusta asti olleet mukana mielenosoittajissa) eikä sitä ns. armahduslaissa vaadittukaan.

Hallitus moskovalaisine käskijöineen ei ilmeisesti odottanut moista järjestäytyneisyyttä mielenosoittajilta, jotka jo pitkään ovat osoittaneet tottelemattomuutta sopimusosapuolina olleita kolmea oppositiojohtajaa Klitškoa, Jatsenjukia ja Tjahnybokia kohtaan. Tässä vastapuoli oli tietysti koko ajan arvioinut tilanteen väärin: Ukrainan mielenosoittajat ovat erittäin kurinalaisia ja järjestäytyneitä, ja heistä radikaaleimmatkin toimivat rationaalisesti ja järjestäytyneesti. Epämääräisten provokaattorien riidanhaastot eivät yrityksistä huolimatta onnistuneet pilaamaan vetäytymistä, ja lopulta hallituksen edustajat joutuivat tunnustamaan, että oppositio oli tehnyt oman osansa sopimuksesta.

Hallitus ei tietenkään tehnyt omaa osaansa. Se julisti vangitut vapautetuiksi, mutta ei perunut heidän syytteitään. Se alkoi välittömästi tulkita kerran säädettyä lakia uusilla tavoilla ja ryhtyi rakentamaan uusia esteitä, miksi neuvottelut eivät voisi käynnistyä uudelleen. Nurkkaan ajettuna hallitus käynnisti lopulta uudelleen väkivallan.

Sen sijaan, että parlamentti olisi sovitusti alkanut maanantaina käsitellä seuraavaa vaihetta rauhanprosessissa - vuoden 2004 perustuslain palauttamista voimaan - Janukovitšin käskyläisenä toiminut parlamentin puhemies Rybak kieltäytyi tästä. Oppositio oli odottanut tätä petosta, ja marssitti etukäteen valmistellusti tuhannet mielenosoittajansa parlamentille tarkoituksena painostaa parlamentti aloittamaan perustuslakiasian käsittely.

Tässä tilanteessa poliisit avasivat äkkiä tulen mielenosoittajien joukkoihin. Tilanne karkasi nopeasti käsistä, ja osa mielenosoittajista vastasi kiistatta väkivaltaan väkivallalla, piesten poliiseja ja heittäen heitä isoilla katukivillä. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että maanantain eskalaatio oli hallituksen haukkojen ja heidän takanaan olevan Venäjän suunnittelema provokaatio, jossa ensimmäisenä väkivaltaan ryhtyivät hallituksen joukot, erityisesti katoille etukäteen asetetut tarkk'ampujat.

Maanantain väkivalta levisi kaupungin keskustassa nopeasti. Monet mielenosoittajaryhmittymistä eivät enää kuunnelleet johtajia vaan tuikkasivat tuleen mm. Alueiden puolueen puoluetoimiston. Kymmeniä mielenosoittajia kuoli - suurin osa heistä poliisien ja tarkk'ampujien luoteihin, jotka oli tähdätty päähän ja sydämeen. Myös useita poliiseja kuoli, joko provokaattorien luodeista tai niiden mielenosoittajien, joilla oli omia aseita. Yhdessä videokuvassa poliisi saa kivestä päähänsä ja jää tajuttomana makaamaan.

Asiat tuntuivat aluksi karkaavan käsistä juuri siten kuin venäläismieliset haukat olivat toivoneet, ja nämä alkoivat välittömästi hehkuttaa lopullista ratkaisua - Venäjän ja sen propagandakoneiston rummuttaessa sotarumpua taustalla. Zahartšenko ja turvallisuuspalvelun päälliköksi siirretty Jakymenko julistivat "terrorisminvastaisen operaation" alkaneeksi koko maassa. Tällä tavoin he pyrkivät saamaan koko maan poikkeustilaan ilman parlamenttikäsittelyä, jonka virallinen poikkeustilan julistus olisi vaatinut.

Puolustusministeri Lebedjev määräsi armeijan mobilisoitavaksi ja Kiovaan palauttamaan järjestystä. Harkovan kuvernööri Dobkin intoutui voitonvimmassaan kehuskelemaan, että hänen komentamansa tituškit olivat jo viikon ajan taistelleet Kiovassa järjestyksen palauttamiseksi. Edellisessä postauksessani käsittelin jo "örkkiä", entistä KGB:n upseeria ja sittemmin järjestäytyneen rikollisuuden edustajaa Žiliniä, joka toimi yhtenä Dobkinin tituškien johtajista.

Kaikki tämä olisi ehkä mennyt läpi, jos kyse olisi ollut Venäjästä ja sen propagandistisesta mediaympäristöstä. Narratiivi, jonka mukaan Maidanin mielenosoittajat olivat terroristeja, ekstremistejä ja fasisteja, että he suunnittelivat ydinvoimaloiden ja patojen räjäyttämistä, ja että sen vuoksi turvallisuusorgaanien piti aloittaa silmitön väkivalta aseettomia siviilejä vastaan, olisi mennyt läpi jos Kiova olisi ollut Damaskos. (Ikävä kyllä, Syyrian kohdalla samansisältöinen propaganda samojen sylttytehtaiden toimesta meni läpi miljoonille länsimaalaisille.) Ukraina ei kuitenkaan ole Venäjä eikä eurooppalainen pääkaupunki Kiova ole syyrialainen provinssikaupunki, jonka voi rangaistuksetta pommittaa ja kaasuttaa maan tasalle.

Väkivalta pelästytti nekin ukrainalaisen poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen eliitin jäsenet, jotka olivat tähän asti joko tukeneet Janukovitšia tai olleet passiivisia. Loikkausten aalto alkoi Länsi-Ukrainasta, jossa väestön kannatus oppositiolle on niin vahvaa, että siellä oppositio saattoi toimia paljon itsevarmemmin kuin maan puoliskojen välillä tasapainottelevassa Kiovassa.

Ilman sanottavampaa vastarintaa mielenosoittajat ottivat nopeasti haltuunsa kaikki jo kertaalleen vapauttamansa hallintorakennukset. Kokonaiset poliisiyksiköt siirtyivät mielenosoittajien puolelle. Kokonaiset aluehallinnot ilmoittivat, etteivät noudata rikollisia määräyksiä Kiovasta. Sisäministeriön ja turvallisuuspalvelun rakennukset joutuivat mystisen nopeasti mielenosoittajien haltuun. Niistä haettiin kasapäin aseita maakuntiin perustetuille suojeluskunnille.

Janukovitšin hallinnon edustajien julistukset alkoivat käydä sitä hysteerisimmiksi, mitä useampia valtion instansseja liittyi kansalaistottelemattomuuden aaltoon. Lebedjev ja Zahartšenko yrittivät lietsoa joukkojaan väkivaltaan. Armeijan Kiovaan määrätyt joukot eivät kuitenkaan koskaan saapuneet. Sen sijaan puolustusvoimain komentaja kenraalieversti Zamana ilmoitti, ettei hyväksy armeijan käyttämistä kansaansa vastaan. Janukovitš erotti hänet ja nimitti tilalle venäläismielisen amiraali Iljinin, joka tuli Lebedjevin tavoin laivastotukikohdasta Sevastopolista. Armeijaa ei edelleenkään näkynyt Kiovassa.

Torstaina alkoi harkittu ja järjestetty joukkomurha. Tarkk'ampujat avasivat tulen mielenosoittajien joukkoihin ja surmasivat yksin Kiovassa lähes 80 ihmistä. Uhreista suurin osa oli etnisiä ukrainalaisia kaikkialta maasta, joukossa venäläisiä, armenialaisia ja georgialaisia. Nuorimmat olivat teinipoikia, vanhimmat yli 60-vuotiaita, uhrien joukossa myös naisia, mm. lääkintävapaaehtoisia. Myös kymmenisen poliisia kuoli torstain verilöylyssä.

Hämmentynyt länsimedia on kysellyt, keitä tarkk'ampujat oikein olivat. Todisteiden valossa heistä voidaan sanoa kaksi asiaa: he olivat venäläisiä, ja he toimivat harkitun, etukäteen valmistellun käsikirjoituksen mukaisesti. On varmaa, että joukkomurhalla oli käskynantajia Ukrainan hallinnossa - ketkä tarkalleen, jää tulevien tutkimusten kohteeksi, mutta syyttävä sormi osoittaa varsin epäämättömällä logiikalla ainakin Zahartšenkoon ja hänen keskeisimpiin alaisiinsa. Oli presidentti tietämätön yksityiskohdista tai ei, hän on silti varmuudella vastuullinen. Tähän syyllisyysketju todennäköisesti kansainvälisissä selvityksissä päättyy, sillä viimeistä loogista linkitystä ei yleisistä syistä voida tehdä, ellei valta Venäjällä vaihdu jonain päivänä.

Verilöyly Kiovassa - televisiokameroiden edessä - jätti kylmäksi ainoastaan Kremlin ja Kiovan kyynisimmät johtajat ja heidän aivottomat länsimaiset kannattajansa. Ukraina sen sijaan ei enää ollut torstain jälkeen entisensä. Verilöyly teki selväksi, että mikään EU:n sorvaama kompromissi ei ukrainalaisille kelpaisi jos se jättäisi murhaajat entisiin asemiinsa eikä edes aloittaisi tutkintaa tehdyistä rikoksista. Ukrainalaiset olivat syvästi järkyttyneitä, että EU painosti oppositiojohtajat hyväksymään tällaista sopimusta Janukovitšin kanssa. Se hylättiinkin heti alkutekijöihinsä ja perjantain ajan neuvoteltiin kiivaasti uutta.

Tavallisten ukrainalaisten lisäksi väkivallan silmittömyys ja häikäilemättömyys järkytti lopulta Ukrainan eliitin. Ensimmäisenä väkivaltapäivänä useampi kymmenen ja seuraavana päivänä tuplasti enemmän Alueiden puolueen edustajia niin parlamentissa kuin provinsseissa oli loikannut presidentin tukijoista oppositioon. Poliisit katosivat perjantai-illan mittaan asemistaan. Kun armeijan kuorma-autot lopulta saapuivat Kiovaan, niiden lavoilla matkusti Maidanin suojeluskuntien jäseniä. Lähes 70 aseistettua poliisia antautui pampuin varustetuille mielenosoittajille ja kun hallituksen edustajat kirkuivat poliisien olevan terroristien panttivankeina, poliisit kertoivat rauhallisesti televisiokameroille, etteivät enää aio palata kasarmeilleen. Maidanille ilmaantui kokonainen yksikkö lviviläisiä poliiseja, jotka kertoivat tulleensa suojelemaan mielenosoittajia rikollisilta bandiiteilta ja käyttävänsä tarvittaessa virka-aseitaan.

Kaiken tämän keskellä Janukovitš panikoi ja Venäjän käskyjä uhmaten allekirjoitti poliittisen sopimuksen kolmen oppositiojohtajan kanssa. Sopimus antoi keskeiset myönnytykset, joita oppositio oli vaatinut: hallitus vaihdettaisiin ja vuoden 2004 perustuslaki palautettaisiin kahdessa vuorokaudessa voimaan. Se riistäisi presidentiltä diktaattorin valtaoikeudet. Sopimus kuitenkin antoi myönnytykseksi Janukovitšille oikeuden olla presidenttinä vuoden loppuun saakka, ja lupasi aikaistetut vaalit vasta joulukuulle.

Suuren painostuksen alaisina Klitško, Jatsenjuk ja Tjahnybok allekirjoittivat sopimuksen. Oli kuitenkin myöhäistä. Maidanilla heille buuattiin. Seuraavana iltana, kun Maidanilla pidettiin muistotilaisuuksia surmattujen uhrien muistoksi, tuhannet tavalliset ihmiset uskaltautuivat viimein kaduille ja tunteet kuohuivat. Ihmiset eivät tienneet, pitikö heidän juhlia sitä, että Janukovitš oli lopulta taipunut, raivota siitä, että häntä pitäisi sietää vielä vuoden loppuun, vai surra lähes sataa surmattua sankariaan.

Kansan tavoin myös parlamentti oli lopulta löytänyt rohkeutensa. Janukovitšin oma puolue hylkäsi hänet, samoin hänen virkakoneistonsa ja turvallisuusvoimansa. Parlamentti ryhtyi perjantaina vimmalla säätämään lakeja, ja äityi niin demokraattiseksi, että lopulta puhemies Rybak keskeytti istunnon. Kamelin selkä oli kuitenkin jo katkennut. Uudelleen löytyneessä isänmaallisen demokraattisessa vimmassa entiset Janukovitšin kannattajat tukivat suurella enemmistöllä opposition lakiesityksiä: vuoden 2004 perustuslaki palautettiin voimaan, Zahartšenko ja yleinen syyttäjä Pšonka erotettiin, Janukovitšia vastaan luettiin syytteet, Tymošenko määrättiin vapautettavaksi vankilasta.

Seuraavana yönä Janukovitš ja hänen hallituksensa jäsenet katosivat. Koko kaupunki oli kääntynyt heitä vastaan, eikä pelko enää pidätellyt niitäkään, jotka aiemmin olivat pysyneet hiljaa työpaikkansa tai henkensä menettämisen pelossa. Saman tien katosivat kaikki Janukovitšia kolmen kuukauden ajan puolustaneet krimiläiset ja itäukrainalaiset berkutit, tituškit ja provokaattorit.

Lauantaiaamuna kävellessäni hämmentyneenä ympäri kaupungin keskustaa kaikki oli siirtynyt mielenosoittajien valvontaan. Maidanin itsesuojelujoukkojen pienillä pampuilla varustetut miehet ja pojat partioivat hallintotalojen ympärillä kahden ja neljän hengen ryhmissä. Muutama heistä seisoi muodon vuoksi sisäministeriön ja muiden entisten voimapesäkkeiden ovilla. Mitään ei vandalisoitu eikä ryöstelty. Pian kantautuivat uutiset, että presidentin palatsi ja hänen Mežyhiriaan itselleen rakennuttama linna olivat kansan hallussa. Janukovitšin klaani oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, yrittänyt polttaa kompromettoivia dokumentteja tuhkaksi, mutta mielenosoittajat ja toimittajat löysivät runsain mitoin itseään ja yksityiselämäänsä seuranneita kansioita.

Kerran päästyään demokratian makuun parlamentti ei pysähtynyt. Se palautti itselleen kuuluvan laillisen vallan ja alkoi tuottaa liukuhihnalta päätöksiä vakauden ja järjestyksen palauttamiseksi maahan, jota terrorihallinto oli viikon ajan pitänyt kourassaan. On kuitenkin kuvaavaa, että mihinkään johtotehtäviin ei valittu Klitškoa, Jatsenjukia, Tjahnybokia eikä edes harkovalaisesta vankilastaan vapautunutta Tymošenkoa, vaan Maidanin käytännön puurtajia. Maan väliaikaiseksi johtajaksi nousi Oleksandr Turtšynov, sisäministeriksi Arsen Avakov, puolustusministeriksi kansaansa ampumasta kieltäytynyt kenraali Zamana, turvallisuuspalvelua valvomaan sujuvaa suomea puhuva Nalyvaitšenko.

Alkuun kukaan ei tiennyt, mihin Janukovitš ja hallituksen jäsenet olivat kadonneet. Huhut levisivät. Lopulta Janukovitš tuli esiin ilmeisesti Harkovasta, kieltäytyen eroamasta ja väittäen mielenosoittajia vallan kaapanneiksi natseiksi. Zahartšenkon väitettiin paenneen Valko-Venäjälle, Dobkinin ja Kernesin Venäjälle. Kaikkialla Ukrainassa kaadettiin Leninin patsaita. Mielenosoittajat rohkaistuivat kaduille myös Donbasissa, Ala-Dneprillä ja Krimillä.

Harkovan kapinakokouskin epäonnistui, sillä edes Itä-Ukraina ei enää ottanut käskyjä Janukovitšilta. Jos olisi ottanut, Tymošenkoa ei olisi vapautettu eivätkä rajavalvojat olisi pysäyttäneet pakenemista yrittävien syrjäytetyn hallinnon jäsenten matkantekoa. Pšonka onnistui pakenemaan henkivartijoidensa avattua tulen laillisia rajavalvojia vastaan. Tämänpäiväisten tietojen mukaan Janukovitš olisi vetäytynyt Donetskiin, josta hänen koko klaaninsa alun perin oli kotoisin.

Opposition "terroristit ja ekstremistit" eivät vuodattaneet pisaraakaan verta. Vallankumoukseen riitti se, että hallitus omalla silmittömällä verenvuodatuksellaan sai lopulta jopa oman puolueensa, poliisinsa ja armeijansa kääntymään itseään vastaan. Lopulta Janukovitšin klaania tuki ainoastaan Venäjä. Ja sekin joutuu nyt harkitsemaan uudelleen, kannattiko jälleen kerran tukea epäsuosittua diktaattoria ja verenvuodatusta sen sijaan että olisi edes yrittänyt rakentaa normaaleja suhteita slaaviveljelliseen naapurikansaansa. Ilman Venäjän sotilaallista interventiota ei nimittäin Janukovitš enää palaa Kiovaan.

Joulukuun alussa, Janukovitšin hallinnon yritettyä ensimmäisen kerran murskata Maidanin voimatoimin, kirjoitin tilanteesta seuraavalla tavalla:

Presidentti ja pääministeri tietävät, että heidän on joko otettava kansan mielipiteet huomioon tai murskattava mielenosoitukset väkivallalla. Molemmat vaihtoehdot merkitsevät heidän valtansa tappiota. Mikäli Janukovitš ja Azarov taipuvat mielenosoittajien tahtoon, käynnistävät uudelleen EU-neuvottelut, erottavat väkijoukkojen pahimpia inhokkeja, kenties jopa suostuvat aikaistettuihin vaaleihin, seurauksena on mitä todennäköisimmin riemuvoitto mielenosoituksilla ratsastaneille oppositiopoliitikoille Vitali Klitškolle, Arseni Jatsenjukille ja Oleh Tjahnybokille. Klitško näyttäisi todennäköiseltä uudelta presidentiltä, mikäli vaalit olisivat nyt ja ne olisivat rehelliset. Lisäksi sitoutuminen eurooppalaisiin pelisääntöihin estäisi vaalitulosten räikeän väärentämisen sekä oikeuslaitoksen ja poliisin käyttämisen sisäpoliittisina aseina.

Toisaalta jos maan johtajat päätyvät murskaamaan mielenosoitukset väkivallalla, yhä useammat virkavallan edustajat nousisivat kapinaan ja liittyisivät mielenosoittajien puolelle. Nöyryyttävin mahdollinen tulos olisi, että mellakkapoliisit kieltäytyisivät nostamasta pamppujaan maanmiehiään vastaan ja tuottaisivat täydellisen šakkimatin Janukovitšille. Hän voisi turvautua Venäjän auliisti tarjoamiin verta kaihtamattomiin joukkoihin, mutta se puolestaan merkitsisi vallan lopullista menettämistä Putinille. Ukrainasta tulisi Putinin valtakunnan provinssi. Tuntuu kuin nyt päättämättömästi esiintyville Janukovitšille ja Azaroville olisi alkanut pikkuhiljaa valjeta, että juuri tähän ansaan Kreml heidät halusikin.

Tuo varhainen arvio taisi osoittautua oikeaksi.

Miljoonat tavalliset ukrainalaiset sekä myös maan viranomaiset, poliisit ja armeija, lopulta myös valtapuolueen kansanedustajat, pormestarit ja aluehallinnot ovat osoittaneet peräänantamatonta siviilirohkeutta. Mielenosoittajat ja heidän johtajansa ovat pieniä laitaliikkeiden ylilyöntejä lukuun ottamatta osoittaneet hämmästyttävää kurinalaisuutta ja järjestäytyneisyyttä. Tuskin monta vallankumousta on loppujen lopuksi tehty yhtä siististi vallankumouksellisten puolelta. Nyt tämä kävi melkein kuin Tintissä ja Picaroissa, jossa Tintti suostuttelee vallankumouskenraalin olemaan ripustamatta edes tyrannia, kenraali Tapiocaa, ja hänen salaisen poliisinsa KGB-taustaista päällikköä lyhtypylväisiin.

Minun täytyy muistaa kiittää ystävääni, joka on toiminut yhtenä Maidanin kommendantin neuvonantajista ja on paitsi luonteeltaan myös ulkonäöltään hieman Tintin kaltainen. Hänestä en hämmästyisi, vaikka hän olisi kristillisessä vakaumuksessaan suostutellut suojeluskuntien kansallismielisiä karpaaseja olemaan ripustamatta hallituksen jäseniä ja salaisen poliisin komentajia lyhtypylväisiin. Sen sijaan nähtiin sisäministeriön julistus, jossa se ilmoittaa painavansa päänsä nöyrästi surmansa saaneiden uhrin edessä.

Jotakuinkin kaikki voitava on tehty, että Ukraina voi lähteä tästä eteenpäin yhtenäisenä, suvereenisuutensa ja demokratiansa palauttaneena eurooppalaisena kansakuntana ratkomaan vaikeita ongelmiaan. Talous on kuralla: Janukovitšin valtakaudella maa taantui ja korruptio paisui ennennäkemättömiin mittoihin. Oppositiojohtajia on pidettävä silmällä, etteivät he varastaisi vallankumousta ja tuhlaisi taas kultaista mahdollisuuttaan keskinäiseen riitelyyn ja valtataisteluun, kuten kävi oranssivallankumouksen jälkeen. 

Harkovalaiset ja muut itäukrainalaiset ovat osoittaneet lojaalisuuttaan yhtenäiselle Ukrainalle - heidät tulee tästä myös palkita. Menneet kannattaa unohtaa niiden kohdalla, joiden rikokset eivät olleet anteeksiantamattomia. Ja niiden kohdalla, joiden rikokset olivat anteeksiantamattomia, tulee olla kärsivällisyyttä kunnolliseen tutkintaan. Sen jälkeen ukrainalaiset voivat päättää, rangaistaanko kiinni jääneitä kansallisesti vai lähetetäänkö joku tämän viikon tapahtumista vielä Haagiin saakka.

Myöntyväisyys, laillisuus ja aktivismi

Kaikkialla, missä vapautta joudutaan puolustamaan sen ollessa joko akuutisti uhattuna tai jo menetetty - missä kansa nousee vastarintaan, ryhtyy vallankumoukseen tai haluaa eroon sortajistaan separatistisen itsenäisyystaistelun keinoin - ilmaantuu esiin quislingejä ja provokaattoreita. Tässä ei pitäisi olla mitään yllättävää.

Myös ne, jotka omasta mielestään puolustavat vapautta ja ovat isänmaallisia, jakautuvat nopeasti kolmeen kaikkialla tunnistettavissa olevaan koulukuntaan. Suomessa nämä saivat nimet myöntyväisyysmiehet, laillisuusmiehet ja aktivistit. Sama jako soveltuu lähes mihin tahansa vastarintataisteluun, itsenäisyystaisteluun tai vallankumousprosessiin - esimerkiksi Tšetšeniaan, Syyriaan ja Ukrainaan.

Kaikilla kolmella kuppikunnalla on periaatteessa rationaaliset perustelut linjalleen, ja kaikki myös tyypillisesti pitävät itseään realisteina ja muita linjoja epärealistisina haihattelijoina.

Myöntyväisyysmiesten mielestä vastustaja on niin iso ja vahva, ettei ole muita mahdollisuuksia kuin taipua sen tahtoon, taipua ja taipua, ja toivoa, ettei taittuisi. Kun ollaan oikein kilttejä ja uskollisia tsaarille, niin ehkä tsaari jättää meidät rauhaan ja jakaa vieläpä anteliaita erivapauksia. Suomessa myöntyväisyyslinjalla oli erityisen vankka kannatus verrattuna esimerkiksi Puolaan ja Georgiaan siksi, että tsaari oli tosiaan aikanaan taannut Suomelle sangen erityislaatuisen autonomian. Suomalaiset myöntyväisyysmiehet alkoivat pitää tätä poikkeusta sääntönä ja vieläpä itsestäänselvyytenä, koska se pitkään toimi.

Kun sortokaudet lopulta alkoivat osana yleisimperiaalista politiikkaa, myöntyväisyysmiehet halusivat yhä uskoa, että tsaari itse oli hyvä, vaikka hänen kätyrinsä Suomessa olikin paha. Tämä liikuttava joskin naiivi ajattelu näkyi jopa Schaumanin taskuunsa rustaamassa, tsaarille omistetussa kirjeessä, jossa hän selitti Bobrikovin murhaa ja halusi "herättää tsaarin" huomaamaan, mitä "Suomessa, Puolassa ja Baltian maissa" tapahtui.

Laillisuusmiesten mielestä laki, mi ennen meitä syntynyt on, myös jälkehemme jää, ja on paitsi paras suoja tyranniaa vastaan, myös jotakin pyhää ja pysyvää - eikä suinkaan muutettavissa tai ohitettavissa koska vain yksinvaltiaan oikusta, mikä olisi ollut realistisempi käsitys Venäjän imperiumin oloista. Suomen autonomiassa laillisuuslinjasta oli jälkiviisaasti paljon hyötyä, ja erityisoloissamme se myös toimi. Toisin oli tietysti siellä, missä kaikki laillinen autonomia surutta likvidoitiin. 

Laillisuusmiehet paheksuivat pyhän vihan vallassa valapattoa tsaaria, koska tämä oli rikkonut omia lakejaan Suomea kohtaan. Suomalaiset eivät halunneet ymmärtää, että imperiumissa tsaari oli yksinvaltias ja kaikkien lakien - omiensakin - yläpuolella. Venäläiset Suomen-syöjät eivät sen sijaan käsittäneet lainkaan, mikä kumma suomalaisia legalisteja riivasi. Eivätkö tsuhnat ymmärtäneet, että tsaarin Suomeen asettama laki oli Bobrikov - ei suinkaan mikään henkevä julistus, jonka joku aikaisempi tsaari oli joskus Porvoossa antanut.

Aktivistit olivat Suomen kontekstissä niitä, joiden mielestä mikään ei etene niin kauan kuin kiltisti seurataan lakeja ja väkivallattomuutta. Suora toiminta oli välttämättömyys, väkivaltaa ei pitänyt kaihtaa, ja pahimpaan piti varautua aseistautumalla, riskaabeleilla salahankkeilla ja lähettämällä miehiä salaa kouluttautumaan imperiumin vihollisen maaperälle eli Saksaan.

Nämä kolme ryhmää tyypillisesti pitivät toisiaan epärealistisina ja suorastaan vahingollisina. Monen monituista kitkerää pamflettia kynäiltiin toisia koulukuntia vastaan. Vaikka monella saattoikin olla yhteyksiä useampaan näistä kolmesta koulukunnasta, niiden edustajat tuhlasivat kansallisen asian näkökulmasta paljon aikaa, energiaa ja vihaa toistensa vastustamiseen. Suomihan itsenäistyi lopulta enemmän onnenkantamoisesta ja sattuman kaupalla hyvästä ajoituksesta kuin itsenäisyysliikkeen määrätietoisuudesta tai aktivistien ammattitaidosta johtuen.

Tosiasia on, että myöntyväisyysmiehet olisivat kaikessa rauhassa voineet mielistellä tsaarien jälkeen Leniniä, Stalinia ja Putinia, ja ansaita näiltä ystävyyden ja avunannon prenikoita juhlatilaisuuksissa näyteltäviksi, sillä tuloksella, että Suomi silti olisi likvidoitu, venäläistetty ja sovietisoitu. Itku ei auta Moskovan markkinoilla, mutta siellä uskotaan myös, että mielistely ja nöyristely kertovat heikkoudesta. Ei heikolle tarvitse antaa mitään.

Laillisuusmiehet olisivat Siperian vankileireiltään saaneet rauhassa parkua lakinsa ikuisuutta, ja heidän pakoon päässeet emigranttitoverinsa olisivat saaneet rauhassa perustaa Tukholmaan ja Amerikkaan Suomen laillisia varjohallituksia, laatia kommunikean kerran vuodessa ja järjestää Suomen surkeaa kohtaloa murehtivia kulttuuritilaisuuksia. Venäjä ei ole raastupa.

Aktivistitkin tyrivät suurimman osan salahankkeistaan. Bobrikovin murha oli harvinaisen osuva, mutta ei Schaumanin taitavuuden vuoksi vaan koska se sattui osumaan oikeaan kansallisen mielialan saumaan ja imperiumilla oli kädet täynnä töitä sillä kertaa Japanin suunnalla, puhumattakaan alati kapinoineista Puolasta ja Kaukasiasta.

Verikoirat tappoivat vasikaksi epäillyn suomalaisen viilarin ja konstaapelin sekä muutaman alatason ryssäläisen poliisin ja sotilaan. Monet salamurha- ja helvetinkoneviritykset lähinnä suututtivat aikanaan suomalaisia. John Graftonin pyssyillä ei ollut juuri merkitystä. Jääkäriliike oli toki asia erikseen, mutta sekin saatiin aktivoitua, kun onnekas itsenäistyminen oli jo tapahtunut. Suomi taisteltiin vapaaksi puolustussodissa, ei koskaan kunnon separatistisessa sissikampanjassa.

Ukrainassa tämä kaikki on tällä hetkellä jälleen ajankohtaista. Myöntyväisyysmiehet ovat niitä Alueiden puolueen patriootteja ja oligarkkeja, jotka kuvittelevat parhaan tavan säilyttää kansallinen suvereniteetti olevan hyvät suhteet Moskovaan. 

Laillisuuslinjaa edustavat Batkivštšynan ja Udarin poliitikot ja aktivistit, jotka yhä osallistuvat Janukovitšin perustuslaeista viis veisaavien toimien myötä kumileimasimeksi muuttuneen Verhovna Radan istuntoihin ikään kuin maan poliittisesta suunnasta yhä päätettäisiin parlamentissa. 

Aktivistien määrä lisääntyy joka päivä, osa heistä aiheuttaa jo ärtymystä ukrainalaisissa valtaamalla taloja, tukkimalla teitä, perustamalla suojeluskuntia, heittelemällä polttopulloja, ja kun joku päästi yhden aktivisteja näytösoikeudenkäynneissä tuominneen tuomarin päiviltään Pultavan läänin Krementšukissa. Toisaalta aktivistien ansiosta Janukovitš viimein suostui edes neuvottelemaan laillisuusmiesten kanssa; tämänkin kansa tietää, ja rankaisee toimettomuudesta maltillisempia oppositiopuolueita.

Emme voi koskaan varmuudella tietää tulevaisuutta. Jälkiviisaasti voimme arvioida, kenen strategia tuotti mitäkin lopputulosten kannalta. Kaikkien itsenäisyys- ja vastarintaliikkeiden (tai isänmaanystävien) tulisikin ymmärtää, että paras tulos saatetaan saada niin, että varmuuden vuoksi kaikki kolme koulukuntaa pyörivät omalla logiikallaan eteenpäin. Jos yksi epäonnistuu katkerasti, toiset kaksi saattavat jäädä eloon ja jatkaa taistelua omilla keinoillaan.

Tätä ajatellen voisikin olla järkevää, että kolme linjaa toisaalta välttävät keskinäisiä konfrontaatioitaan ja riitojaan, mutta toisaalta pitävät toisiinsa sopivan etäisyyden, jotta yhden tekemiset eivät sido eivätkä kompromettoi toista.

Eri asia on sitten, jos tämä kompromettointi joka tapauksessa on propagandan keinoin jo tapahtunut - kuten Syyriassa ja Ukrainassa toimittajien auliisti yleistäessä kaikki vastarinnan puolella olevat terroristeiksi tai ekstremisteiksi. Mitä vastarintaliikkeen myöntyväisten, laillisuusmiesten ja maltillisempien aktivistien tulisi tehdä kompromettoivien radikaalien suhteen? 

Kaikki niin kotona kuin ulkonakin painostavat tyypillisesti välittömiin toimiin ekstremistejä vastaan ja sallisivat vastarinnalle ainoastaan pyhimyksen sädekehän. Toiminnan kääntäminen omien kurinpalautukseen kuitenkin uhkaa hajottaa omat rivit ja enteilisi täydellistä katastrofia. Toisaalta jos ekstremistien suhteen ei tehdä yhtään mitään, käy tilanteen jatkuessa ennen pitkää niin, että ne ovat eturintamassa, vallankumoukset syövät lapsensa, ja sota synnyttää "sodan koiria".

Propagandasodasta

Venäjän ulkoministeri Lavrov kirjoitti Kommersantissa pitkän vuodatuksen EU:n propagandasta ja imperialistisista pyrkimyksistä Ukrainassa. Huvittavaa ja samalla huolestuttavaa artikkelin ilmentämässä maailmankuvassa on se, että se on oikeastaan täydellinen negatiivikuva siitä todellisuudesta, joka Ukrainassa ja muualla Venäjän itäeurooppalaisessa naapurustossa vallitsee. Jokaisen Lavrovin mainitseman pääkohdan voisi toistaa sellaisenaan vaihtamalla EU:n tilalle Venäjän ja päinvastoin, ja saataisiin sellainen kuva tilanteesta, joka vastaisi varsin realistisesti Ukrainan todellisuutta:

EU:hun ja ukrainalaisiin kohdistuu kylmän sodan henkinen informaatiokampanja, jonka keskiössä on Ukrainan kriisi. Venäjän ukrainalaisvastainen propaganda on yhtä estotonta vääristelyä kuin kylmän sodan aikainen virallinen neuvostototuus.

Venäjä vaatii yhteisiä naapurimaita katkomaan suhteensa länteen ja alistumaan Moskovan johtamaan etupiiripolitiikkaan sanktioiden ja voimankäytön uhalla sekä vastoin kansalaisten tahtoa. Tämä on vastoin tavoitteita Euroopan jakolinjojen häivyttämiseksi. Venäjä pyrkii siirtämään eksklusiivisia etupiirirajojaan lännemmäs. EU kunnioittaa kansakuntien suvereenia valinnanvapautta, kun taas Venäjä katsoo voivansa tehdä ukrainalaisten valinnan heidän puolestaan.

Kiovalle ei tarjota aitoa mahdollisuutta tasa-arvoiseen suhteeseen Venäjän kanssa, vaan Venäjän mielivaltaisesti päättämiä ehtoja. Merkittävä osa yhteiskunnasta ei hyväksy Janukovitšin nukkehallinnon mielivaltaa, mutta Venäjä katsoo Janukovitšin voivan estää muutokset ja pysyä epälegitiimisti vallassa väärentämällä vaaleja, polkemalla perustuslakia ja kansalaistensa perustavaa laatua olevia ihmisoikeuksia. Terrori, provokaatiot ja poliisiväkivalta ovat uhka yleiselle järjestykselle ja demokratialle (jopa maanosamme rauhalle). Venäläismieliset voimat ovat lisääntyvässä määrin äärinationalistisia, ekstremistisiä, ukrainalaisvastaisia, antisemitistisiä ja rasistisia.

Ukrainan historiaa tarkastelemalla nähdään, että Venäjän yritykset päättää maan suunnasta ovat johtaneet alueen paramilitarisoitumiseen, sotiin ja kansanmurhaan. Ukrainan yhteiskunnan pluralistinen tekstuuri ei tue venäläistä vertikaalista vallankäyttöä.

Yritykset ratkaista Ukrainan tulevaisuus, ml. hallituksen kokoonpano, ukrainalaisten puolesta ja heitä kuulematta, uhkaa tuottaa samanlaisia tuloksia kuin Venäjän tuki diktaattoreille ja silmittömälle valtioterrorille Irakissa, Afganistanissa, Libyassa, Sudanissa ja Syyriassa, vain joitain mainitaksemme. Putinilaisen imperiumin Euroopan-vienti ei tule tuottamaan sen parempia tuloksia.

EU:n ja Venäjän välisissä suhteissa vallitsee yksipuolinen epäselvyys pitkän tähtäimen tavoitteista. Uusi, korkeamman tasoinen kumppanuus edellyttää tasa-arvoisuutta (Venäjän ja naapurimaidensa välillä), Venäjän kunnioitusta naapurimaidensa suvereniteetille ja ylipäätään demokratian arvoille, sekä maanosan vakauden ja kestävän talouskehityksen tunnustamista yhteisiksi intresseiksi. Venäjän on otettava huomioon Euroopan integraatioprosessi, joka on hyödyttävä myös Venäjää mikäli Venäjä niin haluaisi, ja toimia Venäjän linkkinä länteen, Atlantille ja Välimerelle. Euraasian unionin ja EU:n lähentyminen on saavutettavissa vain mikäli Venäjä ryhtyy noudattamaan kansainvälisiä pelisääntöjä.

Venäjällä on naapuruuspolitiikassaan edessä totuuden hetki, sillä Venäjän ja vain Venäjän toiminnasta riippuu, tullaanko se jatkossa näkemään edes osittain samoihin arvoihin pyrkivänä eurooppalaisena valtiona vai joutuvatko Euroopan maat enenevässä määrin puolustamaan sekä maidensa suvereniteettia että länsimaista vapaata ja demokraattista elämäntapaa aggressiivisena ja vihamielisenä näyttäytyvää ekspansionistista imperiumia vastaan.

Länsimaisen ja venäläisen propagandan välillä vallitsee syvä epäsymmetria. Länsimainen propaganda on sellaista, että siinä esiinnytään koko maailman yhteisellä asialla ja teeskennellään Venäjän jakavan samat arvot, vaikkei se jaakaan. Venäläinen propaganda taas kääntää peilin tavoin päälaelleen kaiken, mitä Länsi sanoo, ja soveltaa sitten omaan yleisöönsä vanhaa kunnon 30-lukulaista indoktrinaatiota vainoharhojen lietsomisineen ja voimalla uhoamisineen. Lännen propaganda on toiveajattelun propagandaa. Idän propaganda on kyynikon propagandaa.

Maidanin tarinoita V

Tammikuun ja helmikuun alun Kiovassa vallinneet paukkupakkaset ovat hellittäneet ja viime päivät on mielenosoitettu ja heiluteltu lippuja vesikelissä. Iltaisin sumu kerääntyy Dnepriltä ja kohoaa katuja pitkin kaupunkiin. Tuhannet naakat ja mustavarikset kerääntyvät raakkuen ja kajattaen puihin, luostarien torneihin ja kesken jääneiden rakennushankkeiden nostokurkiin yöpymään.

Sodan sumu sakenee. Sotšin ja skandaalinauhojen savuverhojen suojissa Mordor tekee myyräntyötään, nostattaa örkkejä maan povesta ruhjomaan vapaudesta unelmoivia nuoria ja heidän vanhempiaan. Ruhjomaan Ukrainan lasten tulevaisuutta putinilaisen imperialismin mahtipontiseen mutta kolkkoon muottiin.

Yksi örkeistä avautui oikein Youtube-videolla ja televisiohaastattelussa (jota on avattu tässä artikkelissa), intoutuen kehuskelemaan sillä, kuinka oli leikannut korvan irti yhdeltä siepatuista ja kidutetuista Avto-Maidanin aktivisteista. Hän uhkailee Ukrainaa sisällissodalla, jossa venäläismielinen ääriliikkeensä Oplot ja muut Harkovan kuvernöörin rakentaman Ukrainan rintaman jäsenjärjestöt uhoavat seuraavansa Stalinin sodanaikaista voittoisaa vyöryä yli Ukrainan. Örkki öyhöttää ohjeita kannattajilleen: "Voitte vapaasti repiä silmän pois päästä, murtaa käden tai jalan, ja jos he uhkaavat teitä kepillä, tappakaa heidät." Hän kertoo "lain" olevan heidän puolellaan, joten seuraamuksista ei tarvitsisi kantaa pelkoa.

Kuten kaltaisillaan örkeillä usein, tälläkin on tausta KGB:ssä ja turvallisuuspalvelussa. Hän kertoilee osallistuneensa operaatioihin, kunnes oranssivallankumouksen jälkeinen hallitus - joka yritti puhdistaa poliisia ja turvallisuuspalvelua örkin kaltaisista rikollisista - antoi hänelle potkut. Vastaukseksi örkki liittyi Harkovan mafiaan, rakensi Oplot-organisaationsa, oman lakifirmansa, rahaa tahkoavat yrityksensä ja tappeluviihdettä pyörittävän organisaation, jonka kautta militantteja värvätään.

Kyse on samasta ilmiöstä kuin shabihojen käytössä Syyriassa. Assadin, Putinin ja Janukovitšin kaltaiset autoritääriset johtajat turvautuvat oikeusvaltion sijaan yksityisiin ja lakien ulkopuolella toimiviin örkkiarmeijoihin, joille valtion virallista tyranniaa ylläpitävät turvallisuuspalvelut antavat tukensa ja tiedustelutietonsa kansalaisten terrorisointia varten.

Provokaatiot jatkuvat jatkumistaan Maidanin urheita aktivisteja vastaan. Yksi aktivisti löytyi hirtettynä verikuusesta. Lvivistä kotoisin olleet parikymppinen nuorimies Roman Dzivinski ja 15-vuotias teinipoika Nazar Deržilo haavoittuivat vakavasti, kun provokaattori toi heille Maidanille lääkepakkaukseksi naamioidun pommin. Pojalta irtosi silmä päästä, kallo murtui ja naama paloi karrelle. Mahtavatko esimerkiksi tämän pojan vanhemmat ja ystävät Lvivissä tämän jälkeen pitää Janukovitšia hyväksyttävänä presidenttinä? Mahtavatko he toivoa läheisempää yhteistyötä Venäjän kanssa?

Venäläismielinen puoli ei kaihda tällaista terrorismia aseettomia siviilejä vastaan. Vaikka käytännössä kaikki ihmisoikeusrikokset ovat venäläismielisen puolen tekemiä, se ei estä toimittajia kirjoittelemasta satuja äärioikeistolaisista radikaaleista ja siitä, kuinka "molemmilla puolilla" on ikäviä ihmisiä. Varsinkin ne, jotka ovat tuskin edes vaivautuneet Kiovaan, kirjoittelevat hysteeriseen sävyyn (venäläisen spinnin avittamina) radikaaleista kansallismielisistä ja kauheista oikeistolaisista, jotka muka dominoivat Ukrainan mielenosoituksia.

Minua häkellyttää, millaisia älyllisiä kuperkeikkoja toimittajat pystyvät tekemään kuvatessaan Maidanin mielenosoituspaikkoja. He käyvät esimerkiksi ammattiyhdistysten talolla (jonka omistava vapaiden ammattiyhdistysten liitto on alusta asti ollut mukana Euro-Maidanissa) ja Ukraina-talolla, jotka molemmat ovat mielenosoittajien hallussa. Siellä ovat toki myös kansallismieliset järjestöt omine ständeineen, lippuineen ja nurkkauksineen, mutta vieri vieressä monien poliittisten ja epäpoliittisten järjestöjen kanssa.

Vallatuilta taloilta ja telttaleiristä voi löytää poliittisten aatteiden koko kirjon maltillisista valtavirtapuolueista kansallismielisiin, uskovaisiin, anarkisteihin, libertaristeihin, antiautoritääriseen vasemmistoon ja tietysti kaikkiin niihin kymmeniin kansanliikkeisiin, jotka haluavat irtisanoutua puolueista ylipäätään. Opiskelijat soittavat kitaraa, kansalaisaktivistit katsovat videomateriaaleja, joku on rakentanut kirjaston ja toinen pystyttänyt kahvilan. Maidanilla pidetään jopa avoimen yliopiston luentoja. Suomen Kuvalehti on julkaissut mielestäni parhaan ja tasapainoisimman toistaiseksi näkemäni suomalaisen artikkelin Kiovan mielenosoituksista - tosin olen hyvin vähän ehtinyt suomalaislehtiä lukemaan.

Kun typerää kirjoittelua "äärioikeiston hallitsemista mielenosoituksista" oli jatkunut jonkin aikaa, se ärsytti lopulta jopa alan asiantuntijayhteisöä siinä määrin, että kymmenet maailman johtavat Ukraina-tutkijat ja lähes kaikki Ukrainan nationalistiliikkeisiin ja äärioikeistoon erikoistuneet tutkijat julkaisivat yhteisen vetoomuksen maailman tiedotusvälineille ja analyytikoille Ukrainan tilanteen vääristelyä vastaan. Mukana ovat mm. kaikki ne tutkijat, jotka osallistuivat Ukrainan osalta äärioikeistolaisen radikalisoitumisen vastaiseen Euroopan-laajuiseen tutkimushankkeeseen ja siitä julkaistuun kirjaan.

Vetoomuksensa lopussa tutkijat kirjoittavat:

"Lopuksi pyydämme kaikkia niitä, joilla ei ole erityistä kiinnostusta tai syvempää tietoa Ukrainasta, olemaan kommentoimatta tämän alueen monimutkaisia kansallisia kysymyksiä ilman yritystäkään aiheen syvällisempään tutkimukseen. Aihepiirin asiantuntijoina eräät meistä kamppailevat joka päivä tulkitaksemme asianmukaisesti Ukrainan protestiliikkeen lisääntyvää poliittista radikalisoitumista ja paramilitarisoitumista. Sen edessä, mitä voi kutsua ainoastaan valtioterroriksi Ukrainan väestöä vastaan, lisääntyvä joukko sekä tavallisia ukrainalaisia että Kiovan älymystön intellektuelleja tekee johtopäätöksen, että vaikka väkivallaton vastarinta olisikin varmasti parempaa, se on epäkäytännöllistä.

Toimittajien, joilla on aikaa, energiaa ja resursseja, tulisi vierailla Ukrainassa ja/tai ainakin vakavasti lukea aineistoa aiheista, joita he artikkeleissaan käsittelevät. Ne, jotka eivät tähän kykene, voisivat kääntää huomionsa muihin, tutumpiin, ongelmattomampiin ja vähemmän ambivalentteihin aiheisiin. Tämä voisi auttaa välttämään tulevaisuudessa niin valitettavan monia klišeitä, asiavirheitä ja väärin informoituja mielipiteitä, jotka usein säestävät Ukrainan tapahtumia koskevaa keskustelua."

Tutkijoiden kirjoituksen kuvatekstissä kerrotaan havainnollisesti Bankovan puskutraktoriepisodista tunnetuksi tulleesta äärioikeistolaisen Bratstvo-järjestön johtajasta Dmytro Kortšynskistä, joka aiemmin teki yhteistyötä venäläisten länsivastaisten järjestöjen, kuten eurasianistien ja našien kanssa, ja joka nyt monen muun Euroopassa erilaisista rikoksista etsintäkuulutetuksi joutuneen äärioikeistolaisen militantin tavoin piileskelee Venäjällä. (Virallisesti kai Ukrainan viranomaiset eivät tiedä Kortšynskin olinpaikkaa.)

Vaikka kymmeniä aktivisteja on kateissa ja monet näistä epäilemättä kuolleita, jo ne kolme tapettua aktivistia, joiden henkilöllisyydet ovat olleet kaikissa tiedotusvälineissä, paljastavat paljon Hruševskohon tapahtumista. Siellähän oikeistolaiset ja vasemmistolaiset aktivistit kamppailivat rinta rinnan poliisin terroria ja venäläismielisen puolen provokaattoreita vastaan. Tarkk'ampujat - joista ei edelleenkään tiedetä, olivatko he hallituksen järjestämiä vai venäläisiä - surmasivat kaksi näistä nimillään julkaistuista uhreista, armenialaistaustaisen Serhi Nigojanin ja valkovenäläisen Myhailo Žyznevskin.

Nigojanin vanhemmat olivat tulleet Ukrainaan pakoon Karabahin sotaa ja Serhi kasvanut Bereznuvativkan kylässä Dnipropetrovskin läänissä Ala-Dneprillä. Dnipropetrovskin lääni on perinteisesti ollut valtapuolueen tukialueita. Kuollessaan vain kaksikymmenvuotias Nigojan oli ilmeisesti uskonnollinen nuorimies, sillä eräissä mielenosoituksista ennen hänen kuolemaansa otetuissa kuvissa hän kantaa kylttiä, jossa lukee "Kansan äänessä puhuu Jumala" (Holosom narodu hovorit Boh). Armenialaisuudestaan ja venäjänkielisestä asuinpaikastaan huolimatta Nigojan osasi sujuvaa ukrainaa ja harrasti runoutta. Pari viikkoa ennen kuolemaansa hän siteerasi somessa armenialaista runoilijaa Paruir Sevakia:

"Kuten ei koskaan ennen ja kuten ei missään muualla, oli aika surullisen valituksen. Oi Vardapet, surullisin huulin rukoilivat vaarassa olevat ihmiset, joiden sielut oli poltettu, ja itkivät tummin murhein: Jumala, anna meille pelastus."

Tarkk'ampuja ampui Nigojanin päähän neljä luotia ollakseen varma asiastaan, joka ei takuulla ollut itsepuolustusta. Lääkärit totesivat surmanluotien olleen 7,62-millisiä Degtjarjov-pikakivääristä.

Kuollessaan 25-vuotias Loki Žyznevski puolestaan ammuttiin ilmeisesti Makarov-pistoolilla. Loki oli valkovenäläinen ja toisin kuin Nigojan, hän todella kuului paljon parjattuun nationalistiseen oikeistoon. Eräissä ennen kuolemaansa otetuissa mielenosoituskuvissa hän poseeraa UNA-UNSO:n teltan edessä. Tuo paljon ex-sotilaita ja ex-rauhanturvaajia kerännyt militantin oloinen ryhmä teki näyttävän esiinmarssin Lokin hautajaisissa.

Jouduttuaan monien muiden valkovenäläisten oppositioaktivistien tavoin pakenemaan kotimaastaan, joka oli muuttunut Lukašenkon diktatuuriksi, Žyznevski adoptoi ukrainalaisen nationalismin itselleen. Häntä muistelevat toverit luonnehtivat häntä syntyperästään huolimatta määrätietoiseksi ja särmäksi ukrainalaiseksi patriootiksi, joka aina piti sinikeltaista lippua taskussaan mukana, keräsi siihen eri puolilta saapuneiden mielenosoittajien nimmareita muistoksi. Hän oli myös ekstreemiurheilun harrastaja.

Juri Verbytski, jonka hallituksen miehet sieppasivat sairaalasta yhdessä aktivistitoverin kanssa, ei ollut Serhin ja Lokin tavoin nuorukainen, vaan 51-vuotias lviviläinen fysiikan ja matematiikan tohtori, vuorikiipeilyn harrastaja, Karpaattien seismologian laitoksen yli-insinööri sekä Kansallisen tiedeakatemian fysiikan instituutin tutkija. Hänet kidutettiin julmasti kuoliaaksi ja jätettiin Boryspilin metsään.

Aktivisti ja toimittaja Ihor Lutsenko, joka siepattiin yhdessä Verbytskin kanssa, löydettiin myöhemmin metsästä henkihieveriin hakattuna mutta elossa. Hän, samoin kuin elossa mutta kidutettuna löydetty Avto-Maidanin johtaja Dmytro Bulatov, ovat todistaneet sieppaajiensa puhuneen venäjää venäläisittäin ja pyrkineen kiduttamalla saamaan heistä tietoja Euro-Maidanin organisaattoreista, tukijoista sekä vääriä tunnustuksia, joilla voitaisiin syyttää aktivisteja amerikkalaisiksi agenteiksi.

Länsimaat tuntuvat lähinnä hukkaavan aikaansa ja pieksevän suutaan kuten kävi Syyriassakin. Sillä välin Mordorin propagandamylly jauhaa uskotellen maailmalle, että tulevaisuutensa ja vapautensa puolesta kamppaileva kansa koostuu terroristeista. Mikä estäisi Putinia kätyreineen käyttämästä täälläkin hermokaasuiskua? Toimihan se Dubrovkan teatterillakin ja Damaskoksen esikaupungeissa.

Venäjä voi aina luottaa rankaisemattomuuteensa ja länsimediakin keskittyy kritisoimaan "sotaisia" Yhdysvaltoja ja EU:ta. Itse asiassa Maidanin hajottaminen hermokaasulla voisi jopa tuoda uusia diplomaattisia voittoja - myönnytyksiä länsimailta, jotka toisin kuin Venäjä haluaisivat hinnalla millä hyvänsä pysäyttää Ukrainan kriisin eskaloitumisen sodaksi. Mitään punaisia viivoja ei ole tällä kertaa edes lipsautettu. Venäjä voi aina - kuten Syyriassakin - väittää vain auttavansa kansainvälisesti tunnustettua hallitusta taistelussa "terroristeja ja ekstremistejä" vastaan.

Lokakuussa 2011 kirjoitin otsikolla Kaksi tornia seuraavaa:

"Venäjällä on viime vuosien aikana kirjoitettu Sormusten herrasta piraattiversio, jossa koko Tolkienin saaga on käännetty ylösalaisin, Mordorin ylistykseksi ja marttyyritarinaksi, jossa Mordor yrittää uudistaa ja pelastaa maailman, mutta Lännen tukemat mitättömät hobitit, haltiat, kääpiöt ja muut monikulttuuriset kiusanhenget riivaavat suurta ja mahtavaa. Koska venäläisversio tuskin yllättävästi sai vastustuksen Tolkienin perikunnalta, mordorilaisversio leviää nyt internetissä, jossa se epäilemättä inspiroi venäläisiä ja serbialaisia äärioikeistolaisia, Sarumanin kannattajia Persian vallananastaja-suurkuninkaan valtakunnassa, ja niitä kymmeniä vääräin temppeliherrain taistelusoluja, joiden joukkomurhaaja Anders Breivik on väittänyt lymyilevän pitkin Eurooppaa valmiina palvelemaan Mordorin asiaa."

Toivon, ettei Eurooppa nyt niin hulluksi ole vielä tullut, että tässä joutuisi muistelemaan vuotta 1914 (parahiksi Sarajevossakin ovat taas kadut olleet liekeissä) ja 1930-luvun tapahtumia. En kuitenkaan usko, että tässä ollaan saamassa rauhaa meidän eliniäksemme, ellei jokin muuta Venäjän kehityksen suuntaa. 

Kirjoja petoksesta

En ole ehtinyt kirjoittaa Etelä-Amerikan matkakertomustani ja tiedän, että kaikki tässä kulunut aika tulee vähentämään sen autenttisuutta, jättämään unholan usvaan niitä tunnelmia ja ajatuksia, joita kävin läpi ajaessani Argentiinan arojen halki tai rymistellessäni kärrypolkuja Brasilian viidakoissa. Vaikka tilanne täällä Ukrainassa jatkuu, kirjoitan nyt väliin kevyempää tavaraa, kirja-arvostelun kolmesta vuodenvaihteessa ja tammikuussa lukaisemastani kirjasta.

Nämä kirjat valikoituivat puolisatunnaisesti, mutta niiden välille on silti helppo rakentaa aasinsilta yhteisestä teemasta, joka on petos.

Ensimmäinen niistä oli Boris Akuninin kirja Musta kaupunki (alkuteos Tšornyi gorod), jonka luin Tallinnasta hankittuna vironnoksena. Se sijoittuu vuoteen 1914 ja öljybuumilla vaurastuneeseen Azerbaidžaniin. Kirjan on mahdollisesti tarkoitus olla Fandorin-sarjan viimeinen, sillä Fandorin näyttäisi sen lopussa saavan surmansa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, Sherlock Holmeskin piti herättää vielä uudelleen henkiin Reichenbachin putouksesta ja moni muukin dekkarifiktion sankari ehti kuolla ja lavastaa kuolemansa useaan otteeseen.

Toisaalta Akunin on alkanut väsyä Fandorinin hahmoon, mikä näkyy muutoksesta Fandorinissa, hänen toiminnassaan ja ajatuksissaan. Mustassa kaupungissa ikinuorekkaasta ja hyveellisen puhtaasta sankarista on tullut kärttyisämpi ja kyynisempi. Hän painiskelee kuluttavan rakkaudettoman avioliiton päättämiseksi ja rikkoo vähän väliä omia sääntöjään. Hänen arvostelukykynsä ihmisten suhteen näyttää heikentyneen. Kaikki pettävät ja ahnehtivat öljyrahoja. Naftakäryn mustuttamaa mielenmaisemaa katkovat vain ihmishengen halpa-arvoisuutta alleviivaavat ja toinen toistaan julmemmat henkirikokset. Venäläinen ja kaukasialainen hulluus rehottavat ja kaiken taustalla kasautuvat orastavan ensimmäisen maailmansodan synkät pilvet.

Akunin on omalta taustaltaan georgianjuutalaista syntyperää (oikealta nimeltään Grigori Tškhartišvili), mutta kasvanut suurimman osan elämäänsä Moskovassa ja kirjoittaa venäjäksi. Useimmissa kirjoissaan hän on sivunnut Kaukasiaa vain pinnallisesti - ja todennut julkisuudessa Kaukasian sotien olleen liian sensitiivisiä Venäjällä, jotta hän olisi voinut sijoittaa tarinoitaan niihin. Hänen vanhoissa kirjoissaan esiintyneet georgialaiset ja tšetšenialaiset hahmot olivat vieläpä usein venäläisestä varsin stereotyyppisestä näkökulmasta kirjoitettuja: georgialaiset mahtailevia ja melodramaattisia, tšetšeenit joko julmia bandiitteja tai jaloja villejä. Nyky-Venäjälle sijoittuvassa tarinassa Akunin on sentään antanut keskiaasialaiselle toimittajattarelle myönteisen ja modernin roolin, ja kaukasialaiset - vaikkakin yhä esiintyvät epämääräisten liikemiesten ja eskadroonalaisten rooleissa - kuvataan selvästi nyansoidummin.

Azerbaidžaniin sijoittuva tarina vaikuttaa sisältävän epäonnistuneen yrityksen ymmärtää armenialaisten ja azerien välistä vihanpitoa. Eletään aikaa, jolloin azereja kutsuttiin vielä yleensä turkeiksi tai turkkilaisiksi, vaikkakin ensimmäisiä merkkejä nousevasta azerbaidžanilaisesta nationalismista on näkyvissä. Öljybisneksen raadollisuuden rinnalla kytevät yltyvän vallankumouksellisuuden liekit. Fandorinin salattu päävastustaja tarinassa on bolševikki - konspiraattori, provokaattori ja terroristi, jonka mainitaan ohi mennen tekevän töitä mm. Koballe (Stalinin nuorena terroristina käyttämä salanimi). Fandorin tuntuu menettäneen otteensa siinäkin suhteessa, ettei ole kovin hyvin perillä bolševikkien salahankkeista ja johtajista. Hänen aikansa ja intonsa tuntuvat suuntautuvan japanilaiseen filosofiaan ja ruumiinharjoituksiin.

Miksi sanoin "epäonnistuneen yrityksen ymmärtää"? Siksi, että Akunin sortuu lopulta varsin klišeiseen "kaikki ovat rosvoja ja bandiitteja" -tulkintaan. Niin armenialaiset, azerit kuin venäläisetkin osoittautuvat kerta toisensa jälkeen korruptoituneiksi tai kurkunleikkaajiksi. Akunin tekee joitain yllättävän alkeellisia virheitä armenian- ja turkinkielisten nimien kanssa. Baku näyttäytyy kirjassa vauraana siirtomaakaupunkina, jonka pramean imperiaalisen uuden keskustan ulkopuolella alkavat toisaalta orientalistisesti mystifioitu vanhakaupunki ja toisaalta proletaariset öljyteollisuusalueet. Joka kohdassa alleviivataan kuitenkin vierautta ja eksotiikkaa. Baku on Venäjän imperiumin osanakin moskovalaiselle intellektuellille tuntemattomampi, perifeerisempi ja oudompi kuin Teksas, Kairo ja Yokohama, joihin sitä verrataan.

Akunin on ottanut kirjaansa kaksi mieleenpainuvaa azerihahmoa. Toinen on perinteisen venäläisittäin kuvattu kaukasialainen bandiitti ja ryöväri, jossa on paljon jalon villin piirteitä. Toinen on kuitenkin varsin epäsovinnaisesti kuvattu leskiperijätär, azerbaidžanilainen nainen, joka esiintyy sovinnaisesti hunnutettuna, mutta on hunnun alla ja omissa oloissaan paitsi yksinhuoltaja, myös emansipoitu moderni nainen, viettelijätär ja jopa seksuaalinen predaattori, joka esineellistää miehiä. Akunin on luonut muslimiversion soveltamalla läpi kirjojensa esiintynyttä emansipoituneen kapinoivan nuoren naisen tyyppiä, mutta lisäten päälle orientalistista eksotiikkaa. Armenialaiset henkilöhahmot on kuvattu vielä vähemmän mairittelevasti.

*   *   *

Toinen hiljattain lukemani kirja on huhujen mukaan tiedustelualalla uransa tehneen nimimerkki James Churchin pohjoiskorealaisesta tiedustelumiehen ja poliisin risteytyksestä tarkastaja Osta kertovan dekkarisarjan ilmeisesti neljäs kirja The Man with the Baltic Stare. Kirja on saanut otsikkonsa yhden sivuhenkilön mukaan - miehen, jolla on kirjailijan kuvauksen mukaan balttilainen tuijotus. Muuan läheinen ystäväni suositteli minulle tätä kirjasarjaa - siitä näkökulmasta, että se sisältää paljon sisäpiiritietoa.

Kuten Mustan kaupungin, myös Balttilaisittain tuijottavan miehen yleistunnelma on tummasävyinen, kyyninen ja petollinen. Vuoren erakoksi vetäytynyt O haetaan mökistään takaisin Pjongjangiin ja pakotetaan tutkimaan nimettömäksi jäävän merkittävän pohjoiskorealaisen Macaossa mahdollisesti tekemää murhaa ja katoamista. Pjongjangin ja Macaon lisäksi käydään Pohjois-Korean ja Kiinan rajaseudulla sekä Prahassa tapaamassa oman verkostonsa rakentanutta loikkaria.

Kirja on kirjoitettu vuonna 2010, mutta sijoittuu tuosta ajankohdasta katsottuna kuviteltuun lähitulevaisuuteen, jossa kommunistinen Pohjois-Korea on enää kulissi, Pjongjangissa häärii etelä- ja pohjoiskorealaisista muodostuva yhteiskomissio, joka pyrkii "hallitsemaan" transitiota - toisin sanoen varmistamaan, että se pysyy salassa kansalta, jotta kommunistiregiimin luoma pelon ies ei aivan heti herpaantuisi ja inhottava epävakaus vältettäisiin. Samalla Kiina on alkanut ottaa haltuunsa alueita pohjoisessa, osin virallisten orgaaniensa ja osin valtiotoimijoihin kiinteästi linkittyneen mafian avulla. Venäjän mafia on tunkeutunut toiseen osaan maata, japanilaiset kolmanteen. Kaikki, mihin kukin uskoi, osoittautuu lopulta petokseksi.

Churchin näkemys siitä, kuinka maailma toimii, on rutikuivan kyyninen. Se on maailma, jossa ihmisiä murhataan rangaistuksetta, jos he sattuvat olemaan tiellä - tai vaikka vain jonkun toisen henkilön heikentämiseksi. Churchin kuvaus vakoilumaailmasta on samaan tapaan realistista kuin John le Carrélla ja David Ignatiuksella, niin että toiminnassa ei aina ole alkua eikä loppua, monet langat jäävät ilmaan roikkumaan ja polveilevat lomittuen ja limittyen poliittisiin tahtotiloihin, kompromisseihin ja kauhun tasapainoon vastapuolia edustavien organisaatioiden kanssa. Yksilöt kuolevat ja unohdetaan nopeasti, varsinaisten vihollisten koskemattomuus on katkera tosiasia.

Toisaalta jotta tällainen kuvaus toimisi fiktiivisenä romaanina, siinä on oltava dramatisoitua yksilökeskeisyyttä, johon narratiivin läpi kulkevat punaiset langat voidaan sitoa. Toisin kuin reaalimaailmassa, fiktiossa henkilöiden määrää täytyy rajata ja keskeisten henkilöiden kohdalla heidän persoonansa, elämäntarinansa ja ihmissuhteensa täytyy saada osiksi tarinaa. Tosielämässä vakoiluromaanien periaatteelliset (jos ei aina hyveelliset) sankarit olisi jo kauan sitten erotettu jo pelkästään siitä syystä, etteivät he tule toimeen epäpätevien ja pyrkyrimäisten esimiestensä kanssa. Jälkimmäisten kyyninen kuvaus on näissä kirjoissa toki usein osuvan realistista.

Lopputuloksena Churchin kirja on omituisen hypnoottisesti mustan huumorin siivityksellä etenevä varsin päämäärätön kuvaus yhdestä konspiraatiosta, joka voi perustua tai olla perustumatta tositapahtumiin. Me tiedämme tällä hetkellä, ettei Kim Jong-ilin valtakausi päättynytkään siten kuin Churchin romaanissa, mikä ei toki tee siitä lainkaan vähemmän mielenkiintoista, päinvastoin, mikäli eräät hänen spekulaatioistaan perustuvat todellisuuteen. Kirjan päätös, kuten le Carrén kirjoissa, on töksähtävä. Pahan pitää edes hieman saada palkkansa, jopa uskottavuuden kustannuksella, koska muuten kaikki jäisi ilmaan roikkumaan. Reaalimaailmassa käy useimmiten toisinpäin - millään ei koskaan ole loppua, paitsi yksityisten ihmisten elämillä, paha ei saa palkkaansa, ja kaikki jää lopulta ilmaan roikkumaan.

*   *   *

Kolmas kirja, jonka luin, kertoo sekin eräällä tavoin petoksesta, joskin tällä kertaa hyviksien puolelta. Jälleen luin kirjan erään läheisen suosituksesta, tällä kertaa ystävättären, joka yllätti minut vaatimalla saada tietää, olenko minä todellisuudessa Christian Rönnbacka. Vakuutettuani pyhästi, etten ole, minut valtasi tietysti vastustamaton uteliaisuus selvittää, miksi ihmeessä joku useammankin persoonani vuosikausia tuntenut saattoi luulla niin. Hankin siis käsiini Rönnbackan ensimmäisen dekkarin, vuonna 2012 julkaistun Operaatio Troijalaisen.

Rönnbacka osoittautui entiseksi poliisiksi, joka on työskennellyt aikanaan sekä pääkaupunkiseudun poliisissa että KRP:ssä. Sittemmin hän on siirtynyt yksityissektorin hommiin (vakuutusetsiväksi), ja näemmä nyttemmin myös kirjailijaksi. Hän on esiintynyt naamallaan julkisuudessa, eikä tuo naama ole minun. Minulla ei ole toistaiseksi syytä uskoa, että hänen nimensä tai kustantajansa jakama ja yhdenmukaisena eri lähteissä toistuva lyhyt henkilökuvaus olisivat tekaistuja, joskin jos itse olisin hän, käyttäisin taiteilijanimeä, jotteivät entiset tai nykyiset asiakkaat saisi merkillisiä ajatuksia minua tai läheisiäni vastaan. Jos siis Rönnbacka esiintyy salanimellä, pidän sitä enemmän kuin ymmärrettävänä.

Kirjassa kulkee limittäin kolme juttua: Suurin ja tärkein niistä on ruotsalaisen huumausaineiden salakuljetusliigan iso operaatio Suomessa, johon KRP päätyy lopulta soluttamaan oman miehensä tekaistulla rikollisen peitteellä. Kaksi sivujuonnetta, jotka risteävät lopulta ensimmäisen kanssa, koskevat tanssinopettajattaren raiskaus- ja uhkailutapausta sekä puutarhatonttujen ampumisia. Tarinan mittaan useampi rosvo, pari poliisia ja ainakin yksi sivullinen menettävät henkensä väkivaltaisesti.

Minulla on kirjan luettuani pieni aavistus siitä, mitkä asiat, varsinkin tyyliseikat ja yksityiskohdat, saivat ystävättäreni yhdistämään kirjailijan persoonan minuun. Yhtenä sellaisena mainittakoon, että Rönnbackan sankari näyttää harrastavan luonnossa liikkumista ja tunnistaa lintuja ja puita lajilleen. Balkanin ja Anatolian kansat eivät ole aivan yhtä hyvin hallussa, ellei sitten Rönnbacka ole tahallaan halunnut hämmentää esimerkiksi antamalla Belgradista kotoisin oleville rosvokaksosille albaaninimet, joista toinen viittaa kristittyyn ja toinen muslimiin.

Ilahduttavaa Rönnbackan kirjassa on poliisien sisäisen hurttihuumorin varsin estoton kuvaus. Hän on onnistunut välttämään sekä poliittisen korrektiuden Skyllan että avoimen rasismin Kharybdiksen antaessaan henkilöidensä sanailla vapaasti ja varsin sensuroimatta. Hänen poliisinsa eivät aina käytä maailman edistyksellisintä kieltä naisista, neekereistä tai seksuaalivähemmistöistä - ja tässä hän poikkeaa selvästi ruotsalaisista dekkaristeista - mutta varsinainen tarina ei toisaalta missään vaiheessa yritä alleviivata rotuja ja kulttuureja. Rosvo on rosvo, olipa hän kantis, svedu, ählämi tai ryssä.

Useimmat kirjailijoiksi ryhtyneet entiset poliisit tai tiedustelumiehet kirjoittavat entisistä työnantajaorganisaatioistaan kriittisen kyynisesti, joskus jopa katkerasti. Rönnbacka sen sijaan mielistelee entisiä työnantajiaan siinä määrin, että se vaikuttaa välillä vähän epäuskottavaltakin. Tosin yksi sivuosan saanut poliisi osoittautuu korruptoituneeksi ja sankari rikkoo sääntöjä minkä ehtii. Rönnbackan kirjassa on ihan oikein hakata, pelotella tai kaivaa urkintatietoja omaan käyttöön, jos kohde on ikävä ihminen.

Jos poliisi toimii jopa hyveellisessä Suomessa enemmänkin tuohon tapaan, kansalaisten on syytä olla vigilantteina viranomaismielivaltaa vastaan. Moraalisesti oikeutetulta vaikuttavasta sääntöjen rikkomisesta "hyvän asian puolesta" on nimittäin vain lyhyt matka siihen, että kansalaisia aletaan urkkia, tietoja vuotaa, lavastaa todisteita ja oikeutta ottaa omiin käsiin myös henkilökohtaisen koston, kavereiden auttamisen, sukulaisten suosimisen, poliittisten vastustajien sortamisen tai vaikka vain "näpäytyksen antamisen" vuoksi.

Vaikka Rönnbackan tarina on pääpiirteissään uskottavaa operationaalista kuvausta, yksityiskohdissa on jonkin verran epäjohdonmukaisuutta. Miksi sankari esimerkiksi otti riskejä sen suhteen, että rosvot olisivat voineet tarkistaa hänen kännykkänsä (jolla oli viestitty myös poliisien kanssa) tai löytää taskustaan epäillyn asunnosta otetun vakoilukameran muistikortin? Miksi tonttuja ammutaan ensin pyörällä, mutta sitten selviääkin jotain ihan muuta? No, täydellisyyttä ei tietenkään koskaan voi saavuttaa.

Arkisista yksityiskohdista kertominen - jopa proosasta tavallisesti puuttuvia vessatarpeita myöten - tuonee kirjaan uskottavuutta ja suomalaisuuden tuntua, mutta toisaalta ollakseen suomalaisen arkista, toiminta äityy parissa paikkaa aika kovaksi menoksi, erityisesti sen suhteen kuinka moni saa surmansa pidätettäessä tai muuten vain eliminoidaan lopulta. Ehkäpä tunnelma olisi latistunut kertomalla oikeudenkäynneistä ja niiden tuloksena päätekijöille langetetuista naurettavan lyhyistä kakuista. Eräänkin päätekijän ei olisi tarvinnut karata väkivaltaisesti vankilasta, kun olisi voinut tehdä lisää surmatöitä vaikka lomille päästettynä.