Nyt kun on sunnuntai ja järjestys on palautettu Kiovaan, minulla on viimein mahdollisuus ja hetki aikaa reflektoida hieman kuluneen viikon tapahtumia. Jotkut ovat tiedotusvälineiden välittämiä kuvia joukkomurhista ja liekkimeristä katsoessaan olleet huolissaan, olenko yhä hengissä. Toiset ovat kyselleet, olenko lähtenyt pois Kiovasta.
Aivan ensiksi haluaisin siis todeta tätä lukeville sukulaisille ja ystäville kaukana Suomessa ja muualla maailmalla, että olen hengissä ja voin paremmin kuin pitkään aikaan. Olen ollut Kiovassa koko ajan, enkä vain Kiovassa, vaan parinkymmenen metrin päässä Maidanista. Kotikatuni on koko kriisin ajan ollut mielenosoittajien hallussa. Sen alapäässä on Maidan, yläpäässä taas arkkienkeli Mikaelin mukaan nimetty luostari, joka tällä viikolla muuttui kenttäsairaalaksi. En ole ollut vaarassa, sillä vaara ei missään vaiheessa ole tullut mielenosoittajien puolelta, vaan heidän tukahduttamiseensa pyrkineen, hallitukseksi nimitetyn, järjestäytyneen rikollisuuden edustajista koostuvan joukkion, joka nyt on paennut Kiovasta.
Kansa on voittanut, ainakin toistaiseksi. Hävinneiden joukossa eivät ole ainoastaan Janukovitšin yhä pienemmäksi huvennut bandiittihallitus, vaan myös sitä viimeiseen saakka väkivaltaiseen ratkaisuun lietsonut Venäjä. Eräällä tavoin hävinneisiin voidaan laskea myös toimettomuudellaan itsensä irrelevanteiksi tehneet länsimaat sekä Ukrainan kolmen keskeisen oppositiopuolueen johtajat, jotka kärsivät nöyryyttävän kolauksen solmittuaan EU:n painostuksesta epätyydyttävän sopimuksen, jonka yli yhä joukkomurhasta raivoissaan oleva kansa saman tien käveli.
Voittajia ovat tietysti mielenosoittajat, jotka tekivät tämän kaiken käytännössä ilman muuta kuin symbolista ja moraalista ulkomaista apua. Voittajia ovat tietysti myös kaikki ne tavalliset ukrainalaiset, jotka antoivat sitäkin enemmän apua mielenosoittajille - eivätkä suinkaan vain moraalista ja symbolista. Voi olla, että oppositiopoliitikot ja kaikki lopulta valtapuolueen riveistä kansan puolelle loikanneet poliitikot, virkamiehet, poliisit ja upseerit kääntävät tämän myös voitokseen. Se riippuu paljon siitä, että he kykenevät yhteistyöhön vallankumouksen huumassa saavutetun kansallisen yhtenäisyytensä hyväksi, eivätkä heti sorru keskinäiseen riitelyyn ja valtataisteluun.
Suurimpiin voittajiin kuuluu Eurooppa, vaikkei se sitä tajuaisikaan. Oli erittäin lähellä, että Eurooppaan olisi syntynyt vähintään uusi Valko-Venäjä tai suorastaan uusi Syyria - 45 miljoonan asukkaan sellainen, ja aivan Keski-Euroopan kupeeseen, sinkoilemaan kipinöitä kohti Euroopan maaperään haudattuja ja verellä kyllästettyjä Balkanin ja Keski-Euroopan ruutitynnyreitä. Aivan erityisiä voittajia ovat sellaiset reunavaltiot kuin Baltian maat, Moldova, Puola ja Suomi, jotka nyt saavat hengähdystauon aggressiivisen itäisen imperiumin tummenevassa varjossa.
Kuluneen viikon tapahtumat alkoivat viime viikonloppuna, kun näytti todennäköiseltä, että väkivalta alkaisi sunnuntaina tai viimeistään maanantaina. Venäjä rummutti väkivaltaa ja painosti Janukovitšin hallintoa siihen. Janukovitšin hallinnon haukat - sisäministeri Zahartšenko, puolustusministeri Lebedjev, presidentinhallinnon päällikkö Kljujev ja hänen apulaisensa Portnov, Harkovan kuvernööri Dobkin ja pormestari Kernes, tituškeina tunnettuja provokaattoreita koordinoinut turvallisuuspalvelun entinen päällikkö Kalinin, ja muut - valmistelivat monenlaisin toimin väkivaltaista ratkaisua. He eivät minkäänlaisin toimin valmistautuneet poliittiseen kompromissiin, vilpittömiin neuvotteluihin tai myönnytyksiin kansalle.
Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kului umpeen parlamentin hyväksymän niin kutsutun armahduslain määräaika. Laki oli tulosta edellisen väkivalta-aallon jälkeen presidentiltä puserretusta myönnytyksestä, ja sen mukaan hallituksen piti vapauttaa kaikki vangitut aktivistit sekä peruuttaa heidän syytteensä. Opposition piti puolestaan vapauttaa vallatut hallintorakennukset. Useimmat ukrainalaiset samoin kuin täällä asuvat kansainväliset odottivat Janukovitšin tavalla tai toisella pettävän sopimuksen ja ryhtyvän uudelleen jo valmisteltuun mielenosoittajien väkivaltaiseen murskaamiseen. Venäjä oli jäädyttänyt lainansa rangaistukseksi siitä, että Janukovitš osoitti heikkoutta edellisen väkivalta-aallon jälkeen erottamalla pääministeri Azarovin ja suostumalla neuvotteluihin.
Viikko sitten tapahtui kuitenkin odottamatonta edistystä: Mielenosoittajat vetäytyivät hetkessä Kiovan kaupungintalosta ja kaikista valtaamistaan maakuntien hallintorakennuksista. Maidanin ammattiyhdistystalosta he eivät vetäytyneet, koska he olivat siellä ammattiyhdistysliikkeen luvalla (ammattiyhdistysjohtajat ovat alusta asti olleet mukana mielenosoittajissa) eikä sitä ns. armahduslaissa vaadittukaan.
Hallitus moskovalaisine käskijöineen ei ilmeisesti odottanut moista järjestäytyneisyyttä mielenosoittajilta, jotka jo pitkään ovat osoittaneet tottelemattomuutta sopimusosapuolina olleita kolmea oppositiojohtajaa Klitškoa, Jatsenjukia ja Tjahnybokia kohtaan. Tässä vastapuoli oli tietysti koko ajan arvioinut tilanteen väärin: Ukrainan mielenosoittajat ovat erittäin kurinalaisia ja järjestäytyneitä, ja heistä radikaaleimmatkin toimivat rationaalisesti ja järjestäytyneesti. Epämääräisten provokaattorien riidanhaastot eivät yrityksistä huolimatta onnistuneet pilaamaan vetäytymistä, ja lopulta hallituksen edustajat joutuivat tunnustamaan, että oppositio oli tehnyt oman osansa sopimuksesta.
Hallitus ei tietenkään tehnyt omaa osaansa. Se julisti vangitut vapautetuiksi, mutta ei perunut heidän syytteitään. Se alkoi välittömästi tulkita kerran säädettyä lakia uusilla tavoilla ja ryhtyi rakentamaan uusia esteitä, miksi neuvottelut eivät voisi käynnistyä uudelleen. Nurkkaan ajettuna hallitus käynnisti lopulta uudelleen väkivallan.
Sen sijaan, että parlamentti olisi sovitusti alkanut maanantaina käsitellä seuraavaa vaihetta rauhanprosessissa - vuoden 2004 perustuslain palauttamista voimaan - Janukovitšin käskyläisenä toiminut parlamentin puhemies Rybak kieltäytyi tästä. Oppositio oli odottanut tätä petosta, ja marssitti etukäteen valmistellusti tuhannet mielenosoittajansa parlamentille tarkoituksena painostaa parlamentti aloittamaan perustuslakiasian käsittely.
Tässä tilanteessa poliisit avasivat äkkiä tulen mielenosoittajien joukkoihin. Tilanne karkasi nopeasti käsistä, ja osa mielenosoittajista vastasi kiistatta väkivaltaan väkivallalla, piesten poliiseja ja heittäen heitä isoilla katukivillä. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että maanantain eskalaatio oli hallituksen haukkojen ja heidän takanaan olevan Venäjän suunnittelema provokaatio, jossa ensimmäisenä väkivaltaan ryhtyivät hallituksen joukot, erityisesti katoille etukäteen asetetut tarkk'ampujat.
Maanantain väkivalta levisi kaupungin keskustassa nopeasti. Monet mielenosoittajaryhmittymistä eivät enää kuunnelleet johtajia vaan tuikkasivat tuleen mm. Alueiden puolueen puoluetoimiston. Kymmeniä mielenosoittajia kuoli - suurin osa heistä poliisien ja tarkk'ampujien luoteihin, jotka oli tähdätty päähän ja sydämeen. Myös useita poliiseja kuoli, joko provokaattorien luodeista tai niiden mielenosoittajien, joilla oli omia aseita. Yhdessä videokuvassa poliisi saa kivestä päähänsä ja jää tajuttomana makaamaan.
Asiat tuntuivat aluksi karkaavan käsistä juuri siten kuin venäläismieliset haukat olivat toivoneet, ja nämä alkoivat välittömästi hehkuttaa lopullista ratkaisua - Venäjän ja sen propagandakoneiston rummuttaessa sotarumpua taustalla. Zahartšenko ja turvallisuuspalvelun päälliköksi siirretty Jakymenko julistivat "terrorisminvastaisen operaation" alkaneeksi koko maassa. Tällä tavoin he pyrkivät saamaan koko maan poikkeustilaan ilman parlamenttikäsittelyä, jonka virallinen poikkeustilan julistus olisi vaatinut.
Puolustusministeri Lebedjev määräsi armeijan mobilisoitavaksi ja Kiovaan palauttamaan järjestystä. Harkovan kuvernööri Dobkin intoutui voitonvimmassaan kehuskelemaan, että hänen komentamansa tituškit olivat jo viikon ajan taistelleet Kiovassa järjestyksen palauttamiseksi. Edellisessä postauksessani käsittelin jo "örkkiä", entistä KGB:n upseeria ja sittemmin järjestäytyneen rikollisuuden edustajaa Žiliniä, joka toimi yhtenä Dobkinin tituškien johtajista.
Kaikki tämä olisi ehkä mennyt läpi, jos kyse olisi ollut Venäjästä ja sen propagandistisesta mediaympäristöstä. Narratiivi, jonka mukaan Maidanin mielenosoittajat olivat terroristeja, ekstremistejä ja fasisteja, että he suunnittelivat ydinvoimaloiden ja patojen räjäyttämistä, ja että sen vuoksi turvallisuusorgaanien piti aloittaa silmitön väkivalta aseettomia siviilejä vastaan, olisi mennyt läpi jos Kiova olisi ollut Damaskos. (Ikävä kyllä, Syyrian kohdalla samansisältöinen propaganda samojen sylttytehtaiden toimesta meni läpi miljoonille länsimaalaisille.) Ukraina ei kuitenkaan ole Venäjä eikä eurooppalainen pääkaupunki Kiova ole syyrialainen provinssikaupunki, jonka voi rangaistuksetta pommittaa ja kaasuttaa maan tasalle.
Väkivalta pelästytti nekin ukrainalaisen poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen eliitin jäsenet, jotka olivat tähän asti joko tukeneet Janukovitšia tai olleet passiivisia. Loikkausten aalto alkoi Länsi-Ukrainasta, jossa väestön kannatus oppositiolle on niin vahvaa, että siellä oppositio saattoi toimia paljon itsevarmemmin kuin maan puoliskojen välillä tasapainottelevassa Kiovassa.
Ilman sanottavampaa vastarintaa mielenosoittajat ottivat nopeasti haltuunsa kaikki jo kertaalleen vapauttamansa hallintorakennukset. Kokonaiset poliisiyksiköt siirtyivät mielenosoittajien puolelle. Kokonaiset aluehallinnot ilmoittivat, etteivät noudata rikollisia määräyksiä Kiovasta. Sisäministeriön ja turvallisuuspalvelun rakennukset joutuivat mystisen nopeasti mielenosoittajien haltuun. Niistä haettiin kasapäin aseita maakuntiin perustetuille suojeluskunnille.
Janukovitšin hallinnon edustajien julistukset alkoivat käydä sitä hysteerisimmiksi, mitä useampia valtion instansseja liittyi kansalaistottelemattomuuden aaltoon. Lebedjev ja Zahartšenko yrittivät lietsoa joukkojaan väkivaltaan. Armeijan Kiovaan määrätyt joukot eivät kuitenkaan koskaan saapuneet. Sen sijaan puolustusvoimain komentaja kenraalieversti Zamana ilmoitti, ettei hyväksy armeijan käyttämistä kansaansa vastaan. Janukovitš erotti hänet ja nimitti tilalle venäläismielisen amiraali Iljinin, joka tuli Lebedjevin tavoin laivastotukikohdasta Sevastopolista. Armeijaa ei edelleenkään näkynyt Kiovassa.
Torstaina alkoi harkittu ja järjestetty joukkomurha. Tarkk'ampujat avasivat tulen mielenosoittajien joukkoihin ja surmasivat yksin Kiovassa lähes 80 ihmistä. Uhreista suurin osa oli etnisiä ukrainalaisia kaikkialta maasta, joukossa venäläisiä, armenialaisia ja georgialaisia. Nuorimmat olivat teinipoikia, vanhimmat yli 60-vuotiaita, uhrien joukossa myös naisia, mm. lääkintävapaaehtoisia. Myös kymmenisen poliisia kuoli torstain verilöylyssä.
Hämmentynyt länsimedia on kysellyt, keitä tarkk'ampujat oikein olivat. Todisteiden valossa heistä voidaan sanoa kaksi asiaa: he olivat venäläisiä, ja he toimivat harkitun, etukäteen valmistellun käsikirjoituksen mukaisesti. On varmaa, että joukkomurhalla oli käskynantajia Ukrainan hallinnossa - ketkä tarkalleen, jää tulevien tutkimusten kohteeksi, mutta syyttävä sormi osoittaa varsin epäämättömällä logiikalla ainakin Zahartšenkoon ja hänen keskeisimpiin alaisiinsa. Oli presidentti tietämätön yksityiskohdista tai ei, hän on silti varmuudella vastuullinen. Tähän syyllisyysketju todennäköisesti kansainvälisissä selvityksissä päättyy, sillä viimeistä loogista linkitystä ei yleisistä syistä voida tehdä, ellei valta Venäjällä vaihdu jonain päivänä.
Verilöyly Kiovassa - televisiokameroiden edessä - jätti kylmäksi ainoastaan Kremlin ja Kiovan kyynisimmät johtajat ja heidän aivottomat länsimaiset kannattajansa. Ukraina sen sijaan ei enää ollut torstain jälkeen entisensä. Verilöyly teki selväksi, että mikään EU:n sorvaama kompromissi ei ukrainalaisille kelpaisi jos se jättäisi murhaajat entisiin asemiinsa eikä edes aloittaisi tutkintaa tehdyistä rikoksista. Ukrainalaiset olivat syvästi järkyttyneitä, että EU painosti oppositiojohtajat hyväksymään tällaista sopimusta Janukovitšin kanssa. Se hylättiinkin heti alkutekijöihinsä ja perjantain ajan neuvoteltiin kiivaasti uutta.
Tavallisten ukrainalaisten lisäksi väkivallan silmittömyys ja häikäilemättömyys järkytti lopulta Ukrainan eliitin. Ensimmäisenä väkivaltapäivänä useampi kymmenen ja seuraavana päivänä tuplasti enemmän Alueiden puolueen edustajia niin parlamentissa kuin provinsseissa oli loikannut presidentin tukijoista oppositioon. Poliisit katosivat perjantai-illan mittaan asemistaan. Kun armeijan kuorma-autot lopulta saapuivat Kiovaan, niiden lavoilla matkusti Maidanin suojeluskuntien jäseniä. Lähes 70 aseistettua poliisia antautui pampuin varustetuille mielenosoittajille ja kun hallituksen edustajat kirkuivat poliisien olevan terroristien panttivankeina, poliisit kertoivat rauhallisesti televisiokameroille, etteivät enää aio palata kasarmeilleen. Maidanille ilmaantui kokonainen yksikkö lviviläisiä poliiseja, jotka kertoivat tulleensa suojelemaan mielenosoittajia rikollisilta bandiiteilta ja käyttävänsä tarvittaessa virka-aseitaan.
Kaiken tämän keskellä Janukovitš panikoi ja Venäjän käskyjä uhmaten allekirjoitti poliittisen sopimuksen kolmen oppositiojohtajan kanssa. Sopimus antoi keskeiset myönnytykset, joita oppositio oli vaatinut: hallitus vaihdettaisiin ja vuoden 2004 perustuslaki palautettaisiin kahdessa vuorokaudessa voimaan. Se riistäisi presidentiltä diktaattorin valtaoikeudet. Sopimus kuitenkin antoi myönnytykseksi Janukovitšille oikeuden olla presidenttinä vuoden loppuun saakka, ja lupasi aikaistetut vaalit vasta joulukuulle.
Suuren painostuksen alaisina Klitško, Jatsenjuk ja Tjahnybok allekirjoittivat sopimuksen. Oli kuitenkin myöhäistä. Maidanilla heille buuattiin. Seuraavana iltana, kun Maidanilla pidettiin muistotilaisuuksia surmattujen uhrien muistoksi, tuhannet tavalliset ihmiset uskaltautuivat viimein kaduille ja tunteet kuohuivat. Ihmiset eivät tienneet, pitikö heidän juhlia sitä, että Janukovitš oli lopulta taipunut, raivota siitä, että häntä pitäisi sietää vielä vuoden loppuun, vai surra lähes sataa surmattua sankariaan.
Kansan tavoin myös parlamentti oli lopulta löytänyt rohkeutensa. Janukovitšin oma puolue hylkäsi hänet, samoin hänen virkakoneistonsa ja turvallisuusvoimansa. Parlamentti ryhtyi perjantaina vimmalla säätämään lakeja, ja äityi niin demokraattiseksi, että lopulta puhemies Rybak keskeytti istunnon. Kamelin selkä oli kuitenkin jo katkennut. Uudelleen löytyneessä isänmaallisen demokraattisessa vimmassa entiset Janukovitšin kannattajat tukivat suurella enemmistöllä opposition lakiesityksiä: vuoden 2004 perustuslaki palautettiin voimaan, Zahartšenko ja yleinen syyttäjä Pšonka erotettiin, Janukovitšia vastaan luettiin syytteet, Tymošenko määrättiin vapautettavaksi vankilasta.
Seuraavana yönä Janukovitš ja hänen hallituksensa jäsenet katosivat. Koko kaupunki oli kääntynyt heitä vastaan, eikä pelko enää pidätellyt niitäkään, jotka aiemmin olivat pysyneet hiljaa työpaikkansa tai henkensä menettämisen pelossa. Saman tien katosivat kaikki Janukovitšia kolmen kuukauden ajan puolustaneet krimiläiset ja itäukrainalaiset berkutit, tituškit ja provokaattorit.
Lauantaiaamuna kävellessäni hämmentyneenä ympäri kaupungin keskustaa kaikki oli siirtynyt mielenosoittajien valvontaan. Maidanin itsesuojelujoukkojen pienillä pampuilla varustetut miehet ja pojat partioivat hallintotalojen ympärillä kahden ja neljän hengen ryhmissä. Muutama heistä seisoi muodon vuoksi sisäministeriön ja muiden entisten voimapesäkkeiden ovilla. Mitään ei vandalisoitu eikä ryöstelty. Pian kantautuivat uutiset, että presidentin palatsi ja hänen Mežyhiriaan itselleen rakennuttama linna olivat kansan hallussa. Janukovitšin klaani oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, yrittänyt polttaa kompromettoivia dokumentteja tuhkaksi, mutta mielenosoittajat ja toimittajat löysivät runsain mitoin itseään ja yksityiselämäänsä seuranneita kansioita.
Kerran päästyään demokratian makuun parlamentti ei pysähtynyt. Se palautti itselleen kuuluvan laillisen vallan ja alkoi tuottaa liukuhihnalta päätöksiä vakauden ja järjestyksen palauttamiseksi maahan, jota terrorihallinto oli viikon ajan pitänyt kourassaan. On kuitenkin kuvaavaa, että mihinkään johtotehtäviin ei valittu Klitškoa, Jatsenjukia, Tjahnybokia eikä edes harkovalaisesta vankilastaan vapautunutta Tymošenkoa, vaan Maidanin käytännön puurtajia. Maan väliaikaiseksi johtajaksi nousi Oleksandr Turtšynov, sisäministeriksi Arsen Avakov, puolustusministeriksi kansaansa ampumasta kieltäytynyt kenraali Zamana, turvallisuuspalvelua valvomaan sujuvaa suomea puhuva Nalyvaitšenko.
Alkuun kukaan ei tiennyt, mihin Janukovitš ja hallituksen jäsenet olivat kadonneet. Huhut levisivät. Lopulta Janukovitš tuli esiin ilmeisesti Harkovasta, kieltäytyen eroamasta ja väittäen mielenosoittajia vallan kaapanneiksi natseiksi. Zahartšenkon väitettiin paenneen Valko-Venäjälle, Dobkinin ja Kernesin Venäjälle. Kaikkialla Ukrainassa kaadettiin Leninin patsaita. Mielenosoittajat rohkaistuivat kaduille myös Donbasissa, Ala-Dneprillä ja Krimillä.
Harkovan kapinakokouskin epäonnistui, sillä edes Itä-Ukraina ei enää ottanut käskyjä Janukovitšilta. Jos olisi ottanut, Tymošenkoa ei olisi vapautettu eivätkä rajavalvojat olisi pysäyttäneet pakenemista yrittävien syrjäytetyn hallinnon jäsenten matkantekoa. Pšonka onnistui pakenemaan henkivartijoidensa avattua tulen laillisia rajavalvojia vastaan. Tämänpäiväisten tietojen mukaan Janukovitš olisi vetäytynyt Donetskiin, josta hänen koko klaaninsa alun perin oli kotoisin.
Opposition "terroristit ja ekstremistit" eivät vuodattaneet pisaraakaan verta. Vallankumoukseen riitti se, että hallitus omalla silmittömällä verenvuodatuksellaan sai lopulta jopa oman puolueensa, poliisinsa ja armeijansa kääntymään itseään vastaan. Lopulta Janukovitšin klaania tuki ainoastaan Venäjä. Ja sekin joutuu nyt harkitsemaan uudelleen, kannattiko jälleen kerran tukea epäsuosittua diktaattoria ja verenvuodatusta sen sijaan että olisi edes yrittänyt rakentaa normaaleja suhteita slaaviveljelliseen naapurikansaansa. Ilman Venäjän sotilaallista interventiota ei nimittäin Janukovitš enää palaa Kiovaan.
Joulukuun alussa, Janukovitšin hallinnon yritettyä ensimmäisen kerran murskata Maidanin voimatoimin, kirjoitin tilanteesta seuraavalla tavalla:
Aivan ensiksi haluaisin siis todeta tätä lukeville sukulaisille ja ystäville kaukana Suomessa ja muualla maailmalla, että olen hengissä ja voin paremmin kuin pitkään aikaan. Olen ollut Kiovassa koko ajan, enkä vain Kiovassa, vaan parinkymmenen metrin päässä Maidanista. Kotikatuni on koko kriisin ajan ollut mielenosoittajien hallussa. Sen alapäässä on Maidan, yläpäässä taas arkkienkeli Mikaelin mukaan nimetty luostari, joka tällä viikolla muuttui kenttäsairaalaksi. En ole ollut vaarassa, sillä vaara ei missään vaiheessa ole tullut mielenosoittajien puolelta, vaan heidän tukahduttamiseensa pyrkineen, hallitukseksi nimitetyn, järjestäytyneen rikollisuuden edustajista koostuvan joukkion, joka nyt on paennut Kiovasta.
Kansa on voittanut, ainakin toistaiseksi. Hävinneiden joukossa eivät ole ainoastaan Janukovitšin yhä pienemmäksi huvennut bandiittihallitus, vaan myös sitä viimeiseen saakka väkivaltaiseen ratkaisuun lietsonut Venäjä. Eräällä tavoin hävinneisiin voidaan laskea myös toimettomuudellaan itsensä irrelevanteiksi tehneet länsimaat sekä Ukrainan kolmen keskeisen oppositiopuolueen johtajat, jotka kärsivät nöyryyttävän kolauksen solmittuaan EU:n painostuksesta epätyydyttävän sopimuksen, jonka yli yhä joukkomurhasta raivoissaan oleva kansa saman tien käveli.
Voittajia ovat tietysti mielenosoittajat, jotka tekivät tämän kaiken käytännössä ilman muuta kuin symbolista ja moraalista ulkomaista apua. Voittajia ovat tietysti myös kaikki ne tavalliset ukrainalaiset, jotka antoivat sitäkin enemmän apua mielenosoittajille - eivätkä suinkaan vain moraalista ja symbolista. Voi olla, että oppositiopoliitikot ja kaikki lopulta valtapuolueen riveistä kansan puolelle loikanneet poliitikot, virkamiehet, poliisit ja upseerit kääntävät tämän myös voitokseen. Se riippuu paljon siitä, että he kykenevät yhteistyöhön vallankumouksen huumassa saavutetun kansallisen yhtenäisyytensä hyväksi, eivätkä heti sorru keskinäiseen riitelyyn ja valtataisteluun.
Suurimpiin voittajiin kuuluu Eurooppa, vaikkei se sitä tajuaisikaan. Oli erittäin lähellä, että Eurooppaan olisi syntynyt vähintään uusi Valko-Venäjä tai suorastaan uusi Syyria - 45 miljoonan asukkaan sellainen, ja aivan Keski-Euroopan kupeeseen, sinkoilemaan kipinöitä kohti Euroopan maaperään haudattuja ja verellä kyllästettyjä Balkanin ja Keski-Euroopan ruutitynnyreitä. Aivan erityisiä voittajia ovat sellaiset reunavaltiot kuin Baltian maat, Moldova, Puola ja Suomi, jotka nyt saavat hengähdystauon aggressiivisen itäisen imperiumin tummenevassa varjossa.
Kuluneen viikon tapahtumat alkoivat viime viikonloppuna, kun näytti todennäköiseltä, että väkivalta alkaisi sunnuntaina tai viimeistään maanantaina. Venäjä rummutti väkivaltaa ja painosti Janukovitšin hallintoa siihen. Janukovitšin hallinnon haukat - sisäministeri Zahartšenko, puolustusministeri Lebedjev, presidentinhallinnon päällikkö Kljujev ja hänen apulaisensa Portnov, Harkovan kuvernööri Dobkin ja pormestari Kernes, tituškeina tunnettuja provokaattoreita koordinoinut turvallisuuspalvelun entinen päällikkö Kalinin, ja muut - valmistelivat monenlaisin toimin väkivaltaista ratkaisua. He eivät minkäänlaisin toimin valmistautuneet poliittiseen kompromissiin, vilpittömiin neuvotteluihin tai myönnytyksiin kansalle.
Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kului umpeen parlamentin hyväksymän niin kutsutun armahduslain määräaika. Laki oli tulosta edellisen väkivalta-aallon jälkeen presidentiltä puserretusta myönnytyksestä, ja sen mukaan hallituksen piti vapauttaa kaikki vangitut aktivistit sekä peruuttaa heidän syytteensä. Opposition piti puolestaan vapauttaa vallatut hallintorakennukset. Useimmat ukrainalaiset samoin kuin täällä asuvat kansainväliset odottivat Janukovitšin tavalla tai toisella pettävän sopimuksen ja ryhtyvän uudelleen jo valmisteltuun mielenosoittajien väkivaltaiseen murskaamiseen. Venäjä oli jäädyttänyt lainansa rangaistukseksi siitä, että Janukovitš osoitti heikkoutta edellisen väkivalta-aallon jälkeen erottamalla pääministeri Azarovin ja suostumalla neuvotteluihin.
Viikko sitten tapahtui kuitenkin odottamatonta edistystä: Mielenosoittajat vetäytyivät hetkessä Kiovan kaupungintalosta ja kaikista valtaamistaan maakuntien hallintorakennuksista. Maidanin ammattiyhdistystalosta he eivät vetäytyneet, koska he olivat siellä ammattiyhdistysliikkeen luvalla (ammattiyhdistysjohtajat ovat alusta asti olleet mukana mielenosoittajissa) eikä sitä ns. armahduslaissa vaadittukaan.
Hallitus moskovalaisine käskijöineen ei ilmeisesti odottanut moista järjestäytyneisyyttä mielenosoittajilta, jotka jo pitkään ovat osoittaneet tottelemattomuutta sopimusosapuolina olleita kolmea oppositiojohtajaa Klitškoa, Jatsenjukia ja Tjahnybokia kohtaan. Tässä vastapuoli oli tietysti koko ajan arvioinut tilanteen väärin: Ukrainan mielenosoittajat ovat erittäin kurinalaisia ja järjestäytyneitä, ja heistä radikaaleimmatkin toimivat rationaalisesti ja järjestäytyneesti. Epämääräisten provokaattorien riidanhaastot eivät yrityksistä huolimatta onnistuneet pilaamaan vetäytymistä, ja lopulta hallituksen edustajat joutuivat tunnustamaan, että oppositio oli tehnyt oman osansa sopimuksesta.
Hallitus ei tietenkään tehnyt omaa osaansa. Se julisti vangitut vapautetuiksi, mutta ei perunut heidän syytteitään. Se alkoi välittömästi tulkita kerran säädettyä lakia uusilla tavoilla ja ryhtyi rakentamaan uusia esteitä, miksi neuvottelut eivät voisi käynnistyä uudelleen. Nurkkaan ajettuna hallitus käynnisti lopulta uudelleen väkivallan.
Sen sijaan, että parlamentti olisi sovitusti alkanut maanantaina käsitellä seuraavaa vaihetta rauhanprosessissa - vuoden 2004 perustuslain palauttamista voimaan - Janukovitšin käskyläisenä toiminut parlamentin puhemies Rybak kieltäytyi tästä. Oppositio oli odottanut tätä petosta, ja marssitti etukäteen valmistellusti tuhannet mielenosoittajansa parlamentille tarkoituksena painostaa parlamentti aloittamaan perustuslakiasian käsittely.
Tässä tilanteessa poliisit avasivat äkkiä tulen mielenosoittajien joukkoihin. Tilanne karkasi nopeasti käsistä, ja osa mielenosoittajista vastasi kiistatta väkivaltaan väkivallalla, piesten poliiseja ja heittäen heitä isoilla katukivillä. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että maanantain eskalaatio oli hallituksen haukkojen ja heidän takanaan olevan Venäjän suunnittelema provokaatio, jossa ensimmäisenä väkivaltaan ryhtyivät hallituksen joukot, erityisesti katoille etukäteen asetetut tarkk'ampujat.
Maanantain väkivalta levisi kaupungin keskustassa nopeasti. Monet mielenosoittajaryhmittymistä eivät enää kuunnelleet johtajia vaan tuikkasivat tuleen mm. Alueiden puolueen puoluetoimiston. Kymmeniä mielenosoittajia kuoli - suurin osa heistä poliisien ja tarkk'ampujien luoteihin, jotka oli tähdätty päähän ja sydämeen. Myös useita poliiseja kuoli, joko provokaattorien luodeista tai niiden mielenosoittajien, joilla oli omia aseita. Yhdessä videokuvassa poliisi saa kivestä päähänsä ja jää tajuttomana makaamaan.
Asiat tuntuivat aluksi karkaavan käsistä juuri siten kuin venäläismieliset haukat olivat toivoneet, ja nämä alkoivat välittömästi hehkuttaa lopullista ratkaisua - Venäjän ja sen propagandakoneiston rummuttaessa sotarumpua taustalla. Zahartšenko ja turvallisuuspalvelun päälliköksi siirretty Jakymenko julistivat "terrorisminvastaisen operaation" alkaneeksi koko maassa. Tällä tavoin he pyrkivät saamaan koko maan poikkeustilaan ilman parlamenttikäsittelyä, jonka virallinen poikkeustilan julistus olisi vaatinut.
Puolustusministeri Lebedjev määräsi armeijan mobilisoitavaksi ja Kiovaan palauttamaan järjestystä. Harkovan kuvernööri Dobkin intoutui voitonvimmassaan kehuskelemaan, että hänen komentamansa tituškit olivat jo viikon ajan taistelleet Kiovassa järjestyksen palauttamiseksi. Edellisessä postauksessani käsittelin jo "örkkiä", entistä KGB:n upseeria ja sittemmin järjestäytyneen rikollisuuden edustajaa Žiliniä, joka toimi yhtenä Dobkinin tituškien johtajista.
Kaikki tämä olisi ehkä mennyt läpi, jos kyse olisi ollut Venäjästä ja sen propagandistisesta mediaympäristöstä. Narratiivi, jonka mukaan Maidanin mielenosoittajat olivat terroristeja, ekstremistejä ja fasisteja, että he suunnittelivat ydinvoimaloiden ja patojen räjäyttämistä, ja että sen vuoksi turvallisuusorgaanien piti aloittaa silmitön väkivalta aseettomia siviilejä vastaan, olisi mennyt läpi jos Kiova olisi ollut Damaskos. (Ikävä kyllä, Syyrian kohdalla samansisältöinen propaganda samojen sylttytehtaiden toimesta meni läpi miljoonille länsimaalaisille.) Ukraina ei kuitenkaan ole Venäjä eikä eurooppalainen pääkaupunki Kiova ole syyrialainen provinssikaupunki, jonka voi rangaistuksetta pommittaa ja kaasuttaa maan tasalle.
Väkivalta pelästytti nekin ukrainalaisen poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen eliitin jäsenet, jotka olivat tähän asti joko tukeneet Janukovitšia tai olleet passiivisia. Loikkausten aalto alkoi Länsi-Ukrainasta, jossa väestön kannatus oppositiolle on niin vahvaa, että siellä oppositio saattoi toimia paljon itsevarmemmin kuin maan puoliskojen välillä tasapainottelevassa Kiovassa.
Ilman sanottavampaa vastarintaa mielenosoittajat ottivat nopeasti haltuunsa kaikki jo kertaalleen vapauttamansa hallintorakennukset. Kokonaiset poliisiyksiköt siirtyivät mielenosoittajien puolelle. Kokonaiset aluehallinnot ilmoittivat, etteivät noudata rikollisia määräyksiä Kiovasta. Sisäministeriön ja turvallisuuspalvelun rakennukset joutuivat mystisen nopeasti mielenosoittajien haltuun. Niistä haettiin kasapäin aseita maakuntiin perustetuille suojeluskunnille.
Janukovitšin hallinnon edustajien julistukset alkoivat käydä sitä hysteerisimmiksi, mitä useampia valtion instansseja liittyi kansalaistottelemattomuuden aaltoon. Lebedjev ja Zahartšenko yrittivät lietsoa joukkojaan väkivaltaan. Armeijan Kiovaan määrätyt joukot eivät kuitenkaan koskaan saapuneet. Sen sijaan puolustusvoimain komentaja kenraalieversti Zamana ilmoitti, ettei hyväksy armeijan käyttämistä kansaansa vastaan. Janukovitš erotti hänet ja nimitti tilalle venäläismielisen amiraali Iljinin, joka tuli Lebedjevin tavoin laivastotukikohdasta Sevastopolista. Armeijaa ei edelleenkään näkynyt Kiovassa.
Torstaina alkoi harkittu ja järjestetty joukkomurha. Tarkk'ampujat avasivat tulen mielenosoittajien joukkoihin ja surmasivat yksin Kiovassa lähes 80 ihmistä. Uhreista suurin osa oli etnisiä ukrainalaisia kaikkialta maasta, joukossa venäläisiä, armenialaisia ja georgialaisia. Nuorimmat olivat teinipoikia, vanhimmat yli 60-vuotiaita, uhrien joukossa myös naisia, mm. lääkintävapaaehtoisia. Myös kymmenisen poliisia kuoli torstain verilöylyssä.
Hämmentynyt länsimedia on kysellyt, keitä tarkk'ampujat oikein olivat. Todisteiden valossa heistä voidaan sanoa kaksi asiaa: he olivat venäläisiä, ja he toimivat harkitun, etukäteen valmistellun käsikirjoituksen mukaisesti. On varmaa, että joukkomurhalla oli käskynantajia Ukrainan hallinnossa - ketkä tarkalleen, jää tulevien tutkimusten kohteeksi, mutta syyttävä sormi osoittaa varsin epäämättömällä logiikalla ainakin Zahartšenkoon ja hänen keskeisimpiin alaisiinsa. Oli presidentti tietämätön yksityiskohdista tai ei, hän on silti varmuudella vastuullinen. Tähän syyllisyysketju todennäköisesti kansainvälisissä selvityksissä päättyy, sillä viimeistä loogista linkitystä ei yleisistä syistä voida tehdä, ellei valta Venäjällä vaihdu jonain päivänä.
Verilöyly Kiovassa - televisiokameroiden edessä - jätti kylmäksi ainoastaan Kremlin ja Kiovan kyynisimmät johtajat ja heidän aivottomat länsimaiset kannattajansa. Ukraina sen sijaan ei enää ollut torstain jälkeen entisensä. Verilöyly teki selväksi, että mikään EU:n sorvaama kompromissi ei ukrainalaisille kelpaisi jos se jättäisi murhaajat entisiin asemiinsa eikä edes aloittaisi tutkintaa tehdyistä rikoksista. Ukrainalaiset olivat syvästi järkyttyneitä, että EU painosti oppositiojohtajat hyväksymään tällaista sopimusta Janukovitšin kanssa. Se hylättiinkin heti alkutekijöihinsä ja perjantain ajan neuvoteltiin kiivaasti uutta.
Tavallisten ukrainalaisten lisäksi väkivallan silmittömyys ja häikäilemättömyys järkytti lopulta Ukrainan eliitin. Ensimmäisenä väkivaltapäivänä useampi kymmenen ja seuraavana päivänä tuplasti enemmän Alueiden puolueen edustajia niin parlamentissa kuin provinsseissa oli loikannut presidentin tukijoista oppositioon. Poliisit katosivat perjantai-illan mittaan asemistaan. Kun armeijan kuorma-autot lopulta saapuivat Kiovaan, niiden lavoilla matkusti Maidanin suojeluskuntien jäseniä. Lähes 70 aseistettua poliisia antautui pampuin varustetuille mielenosoittajille ja kun hallituksen edustajat kirkuivat poliisien olevan terroristien panttivankeina, poliisit kertoivat rauhallisesti televisiokameroille, etteivät enää aio palata kasarmeilleen. Maidanille ilmaantui kokonainen yksikkö lviviläisiä poliiseja, jotka kertoivat tulleensa suojelemaan mielenosoittajia rikollisilta bandiiteilta ja käyttävänsä tarvittaessa virka-aseitaan.
Kaiken tämän keskellä Janukovitš panikoi ja Venäjän käskyjä uhmaten allekirjoitti poliittisen sopimuksen kolmen oppositiojohtajan kanssa. Sopimus antoi keskeiset myönnytykset, joita oppositio oli vaatinut: hallitus vaihdettaisiin ja vuoden 2004 perustuslaki palautettaisiin kahdessa vuorokaudessa voimaan. Se riistäisi presidentiltä diktaattorin valtaoikeudet. Sopimus kuitenkin antoi myönnytykseksi Janukovitšille oikeuden olla presidenttinä vuoden loppuun saakka, ja lupasi aikaistetut vaalit vasta joulukuulle.
Suuren painostuksen alaisina Klitško, Jatsenjuk ja Tjahnybok allekirjoittivat sopimuksen. Oli kuitenkin myöhäistä. Maidanilla heille buuattiin. Seuraavana iltana, kun Maidanilla pidettiin muistotilaisuuksia surmattujen uhrien muistoksi, tuhannet tavalliset ihmiset uskaltautuivat viimein kaduille ja tunteet kuohuivat. Ihmiset eivät tienneet, pitikö heidän juhlia sitä, että Janukovitš oli lopulta taipunut, raivota siitä, että häntä pitäisi sietää vielä vuoden loppuun, vai surra lähes sataa surmattua sankariaan.
Kansan tavoin myös parlamentti oli lopulta löytänyt rohkeutensa. Janukovitšin oma puolue hylkäsi hänet, samoin hänen virkakoneistonsa ja turvallisuusvoimansa. Parlamentti ryhtyi perjantaina vimmalla säätämään lakeja, ja äityi niin demokraattiseksi, että lopulta puhemies Rybak keskeytti istunnon. Kamelin selkä oli kuitenkin jo katkennut. Uudelleen löytyneessä isänmaallisen demokraattisessa vimmassa entiset Janukovitšin kannattajat tukivat suurella enemmistöllä opposition lakiesityksiä: vuoden 2004 perustuslaki palautettiin voimaan, Zahartšenko ja yleinen syyttäjä Pšonka erotettiin, Janukovitšia vastaan luettiin syytteet, Tymošenko määrättiin vapautettavaksi vankilasta.
Seuraavana yönä Janukovitš ja hänen hallituksensa jäsenet katosivat. Koko kaupunki oli kääntynyt heitä vastaan, eikä pelko enää pidätellyt niitäkään, jotka aiemmin olivat pysyneet hiljaa työpaikkansa tai henkensä menettämisen pelossa. Saman tien katosivat kaikki Janukovitšia kolmen kuukauden ajan puolustaneet krimiläiset ja itäukrainalaiset berkutit, tituškit ja provokaattorit.
Lauantaiaamuna kävellessäni hämmentyneenä ympäri kaupungin keskustaa kaikki oli siirtynyt mielenosoittajien valvontaan. Maidanin itsesuojelujoukkojen pienillä pampuilla varustetut miehet ja pojat partioivat hallintotalojen ympärillä kahden ja neljän hengen ryhmissä. Muutama heistä seisoi muodon vuoksi sisäministeriön ja muiden entisten voimapesäkkeiden ovilla. Mitään ei vandalisoitu eikä ryöstelty. Pian kantautuivat uutiset, että presidentin palatsi ja hänen Mežyhiriaan itselleen rakennuttama linna olivat kansan hallussa. Janukovitšin klaani oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, yrittänyt polttaa kompromettoivia dokumentteja tuhkaksi, mutta mielenosoittajat ja toimittajat löysivät runsain mitoin itseään ja yksityiselämäänsä seuranneita kansioita.
Kerran päästyään demokratian makuun parlamentti ei pysähtynyt. Se palautti itselleen kuuluvan laillisen vallan ja alkoi tuottaa liukuhihnalta päätöksiä vakauden ja järjestyksen palauttamiseksi maahan, jota terrorihallinto oli viikon ajan pitänyt kourassaan. On kuitenkin kuvaavaa, että mihinkään johtotehtäviin ei valittu Klitškoa, Jatsenjukia, Tjahnybokia eikä edes harkovalaisesta vankilastaan vapautunutta Tymošenkoa, vaan Maidanin käytännön puurtajia. Maan väliaikaiseksi johtajaksi nousi Oleksandr Turtšynov, sisäministeriksi Arsen Avakov, puolustusministeriksi kansaansa ampumasta kieltäytynyt kenraali Zamana, turvallisuuspalvelua valvomaan sujuvaa suomea puhuva Nalyvaitšenko.
Alkuun kukaan ei tiennyt, mihin Janukovitš ja hallituksen jäsenet olivat kadonneet. Huhut levisivät. Lopulta Janukovitš tuli esiin ilmeisesti Harkovasta, kieltäytyen eroamasta ja väittäen mielenosoittajia vallan kaapanneiksi natseiksi. Zahartšenkon väitettiin paenneen Valko-Venäjälle, Dobkinin ja Kernesin Venäjälle. Kaikkialla Ukrainassa kaadettiin Leninin patsaita. Mielenosoittajat rohkaistuivat kaduille myös Donbasissa, Ala-Dneprillä ja Krimillä.
Harkovan kapinakokouskin epäonnistui, sillä edes Itä-Ukraina ei enää ottanut käskyjä Janukovitšilta. Jos olisi ottanut, Tymošenkoa ei olisi vapautettu eivätkä rajavalvojat olisi pysäyttäneet pakenemista yrittävien syrjäytetyn hallinnon jäsenten matkantekoa. Pšonka onnistui pakenemaan henkivartijoidensa avattua tulen laillisia rajavalvojia vastaan. Tämänpäiväisten tietojen mukaan Janukovitš olisi vetäytynyt Donetskiin, josta hänen koko klaaninsa alun perin oli kotoisin.
Opposition "terroristit ja ekstremistit" eivät vuodattaneet pisaraakaan verta. Vallankumoukseen riitti se, että hallitus omalla silmittömällä verenvuodatuksellaan sai lopulta jopa oman puolueensa, poliisinsa ja armeijansa kääntymään itseään vastaan. Lopulta Janukovitšin klaania tuki ainoastaan Venäjä. Ja sekin joutuu nyt harkitsemaan uudelleen, kannattiko jälleen kerran tukea epäsuosittua diktaattoria ja verenvuodatusta sen sijaan että olisi edes yrittänyt rakentaa normaaleja suhteita slaaviveljelliseen naapurikansaansa. Ilman Venäjän sotilaallista interventiota ei nimittäin Janukovitš enää palaa Kiovaan.
Joulukuun alussa, Janukovitšin hallinnon yritettyä ensimmäisen kerran murskata Maidanin voimatoimin, kirjoitin tilanteesta seuraavalla tavalla:
Presidentti ja pääministeri tietävät, että heidän on joko otettava kansan mielipiteet huomioon tai murskattava mielenosoitukset väkivallalla. Molemmat vaihtoehdot merkitsevät heidän valtansa tappiota. Mikäli Janukovitš ja Azarov taipuvat mielenosoittajien tahtoon, käynnistävät uudelleen EU-neuvottelut, erottavat väkijoukkojen pahimpia inhokkeja, kenties jopa suostuvat aikaistettuihin vaaleihin, seurauksena on mitä todennäköisimmin riemuvoitto mielenosoituksilla ratsastaneille oppositiopoliitikoille Vitali Klitškolle, Arseni Jatsenjukille ja Oleh Tjahnybokille. Klitško näyttäisi todennäköiseltä uudelta presidentiltä, mikäli vaalit olisivat nyt ja ne olisivat rehelliset. Lisäksi sitoutuminen eurooppalaisiin pelisääntöihin estäisi vaalitulosten räikeän väärentämisen sekä oikeuslaitoksen ja poliisin käyttämisen sisäpoliittisina aseina.
Toisaalta jos maan johtajat päätyvät murskaamaan mielenosoitukset väkivallalla, yhä useammat virkavallan edustajat nousisivat kapinaan ja liittyisivät mielenosoittajien puolelle. Nöyryyttävin mahdollinen tulos olisi, että mellakkapoliisit kieltäytyisivät nostamasta pamppujaan maanmiehiään vastaan ja tuottaisivat täydellisen šakkimatin Janukovitšille. Hän voisi turvautua Venäjän auliisti tarjoamiin verta kaihtamattomiin joukkoihin, mutta se puolestaan merkitsisi vallan lopullista menettämistä Putinille. Ukrainasta tulisi Putinin valtakunnan provinssi. Tuntuu kuin nyt päättämättömästi esiintyville Janukovitšille ja Azaroville olisi alkanut pikkuhiljaa valjeta, että juuri tähän ansaan Kreml heidät halusikin.
Tuo varhainen arvio taisi osoittautua oikeaksi.
Miljoonat tavalliset ukrainalaiset sekä myös maan viranomaiset, poliisit ja armeija, lopulta myös valtapuolueen kansanedustajat, pormestarit ja aluehallinnot ovat osoittaneet peräänantamatonta siviilirohkeutta. Mielenosoittajat ja heidän johtajansa ovat pieniä laitaliikkeiden ylilyöntejä lukuun ottamatta osoittaneet hämmästyttävää kurinalaisuutta ja järjestäytyneisyyttä. Tuskin monta vallankumousta on loppujen lopuksi tehty yhtä siististi vallankumouksellisten puolelta. Nyt tämä kävi melkein kuin Tintissä ja Picaroissa, jossa Tintti suostuttelee vallankumouskenraalin olemaan ripustamatta edes tyrannia, kenraali Tapiocaa, ja hänen salaisen poliisinsa KGB-taustaista päällikköä lyhtypylväisiin.
Minun täytyy muistaa kiittää ystävääni, joka on toiminut yhtenä Maidanin kommendantin neuvonantajista ja on paitsi luonteeltaan myös ulkonäöltään hieman Tintin kaltainen. Hänestä en hämmästyisi, vaikka hän olisi kristillisessä vakaumuksessaan suostutellut suojeluskuntien kansallismielisiä karpaaseja olemaan ripustamatta hallituksen jäseniä ja salaisen poliisin komentajia lyhtypylväisiin. Sen sijaan nähtiin sisäministeriön julistus, jossa se ilmoittaa painavansa päänsä nöyrästi surmansa saaneiden uhrin edessä.
Jotakuinkin kaikki voitava on tehty, että Ukraina voi lähteä tästä eteenpäin yhtenäisenä, suvereenisuutensa ja demokratiansa palauttaneena eurooppalaisena kansakuntana ratkomaan vaikeita ongelmiaan. Talous on kuralla: Janukovitšin valtakaudella maa taantui ja korruptio paisui ennennäkemättömiin mittoihin. Oppositiojohtajia on pidettävä silmällä, etteivät he varastaisi vallankumousta ja tuhlaisi taas kultaista mahdollisuuttaan keskinäiseen riitelyyn ja valtataisteluun, kuten kävi oranssivallankumouksen jälkeen.
Harkovalaiset ja muut itäukrainalaiset ovat osoittaneet lojaalisuuttaan yhtenäiselle Ukrainalle - heidät tulee tästä myös palkita. Menneet kannattaa unohtaa niiden kohdalla, joiden rikokset eivät olleet anteeksiantamattomia. Ja niiden kohdalla, joiden rikokset olivat anteeksiantamattomia, tulee olla kärsivällisyyttä kunnolliseen tutkintaan. Sen jälkeen ukrainalaiset voivat päättää, rangaistaanko kiinni jääneitä kansallisesti vai lähetetäänkö joku tämän viikon tapahtumista vielä Haagiin saakka.