Odessaa, Bessarabiaa ja Moldovaa

Viikko sitten hieman pidennettynä viikonloppuna tein yhdessä kuuden kollegan kanssa ekskursion Odessaan, Etelä-Bessarabiaan ja sekä Romanian-puoleiseen että itsenäiseen Moldovaan. Matka toteutettiin kahdella autolla, joista toinen minun Toyota-jeeppini, ja seurueemme oli varsin monikansallinen: suomalainen, virolainen, hollantilainen, liettualainen, ranskalaispariskunta ja kanadalainen.

Matkustin yhden ranskalaisen kanssa autolla tavanomaista reittiä suoraa valtatietä Kiovasta Odessaan, pysähtyen matkalla vain azerbaidžanilaisen Socarin huoltoasemalla. Socarin huoltoasemat ovat Ukrainan parhaita, varsinaisia luksusasemia, joissa on ranskalais-turkkilainen kahvilatarjonta, viinivalikoimissa azerbaidžanilaisia viinejä, palvelu ja auton ikkunoiden peseminen hyönteisten raadoista tapahtuu automaattisesti, on langaton verkko ja kännyköiden latausasemat, siistit vessat, suuret valikoimat tiekarttoja eri lääneihin, hyvälaatuiset polttoaineet, ja ylipäätään kaikki, mitä autoilija keksii tarvita. Muista huoltoasemaketjuista Ukrainassa esimerkiksi Woc, Okko ja Shell ovat yleensä hyviä. Aiemmin Lukoilille kuuluneet ja nykyisin aavemaisen nimettömät huoltoasemat ovat puolestaan boikotissa.

Tapasimme seurueen kolme muuta jäsentä Odessan keskustassa Derybasivskalla. Päivällinen oli Arkadian puolella Datšassa, jatkobileet Katariina II:n ja herttua Richelieun patsaiden välissä sijaitsevassa Central-baarissa, jossa leikkautin tällä kertaa myös hiukseni, baarin sisällä kun on parturi. Kyseinen anniskelupaikka on osoittautunut useilla aiemmillakin Odessan vierailuilla muotiväen tapaamispaikaksi ja eikös siellä nytkin ollut jokin Mercedes-Benzin sponsoroima muotitapahtuma. Asiakaskunta oli sen mukaisesti kaunista.

Törmäsimme Centralissa ruotsalaisiin tuttuihin, jotka olivat ajamassa Odessan kautta Romaniaan, Bulgariaan ja Länsi-Balkanille. Odessa on ihanteellinen kesäkaupunki. Ei se talvellakaan tylsä ole, plataanien varjostamalla Primorski bulvarilla on talvisin merisumussa oma viehättävä tunnelmansa. Kesällä kaupungista tulee kuitenkin kuhiseva ja eläväinen turistikaupunki. Nykyään se on entistä tärkeämpi, kun aiemmin ukrainalaisia ja venäläisiä turisteja vetänyt Krim riutuu Mordorin miehityksessä ja on muuttumassa valtavaksi sotilastukikohdaksi.

Presidentti Porošenko nimitti hiljattain Odessan uudeksi kuvernööriksi Georgian entisen presidentin Mihail Saakašvilin. Odessaan piti saada kuvernööriksi joku, joka olisi ulkopuolinen kaupunkia hallinneiden oligarkkien kuvioista. Uuden kuvernöörin piti olla taatusti immuuni Venäjän masinoinneille, joita on toteutettu Odessaa vastaan sekä Krimiltä että Transnistriasta käsin. Lisäksi Odessaa on pitkään vaivannut järjestäytyneen rikollisuuden vahva ote kaupungin talouselämästä, jonka kaikki kivijalat - vilkas satama, hotellit ja kasinot - edustavat perinteisesti mafia-alttiita aloja. Saakašvilin hallinnon aikana Georgiassa kitkettiin korruptiota ja järjestäytynyttä rikollisuutta varsin tehokkaasti.

Saakašvililtä odotetaan ilmeisesti myös uutta Batumia. Hän palautti aikanaan Adžarian rauhanomaisesti takaisin Georgian hallintaan sitä Venäjän tuella hallinneelta omavaltaiselta oligarkilta Aslan Abašidzeltä. Tämän jälkeen Saakašvili loi Batumista uuden keskuksen Georgian turismialalle, Venäjän miehittämän Abhasian tilalle. Toinen toistaan näyttävämpiä marmoripalatseja, suihkulähteitä, nymfejä ja kerubeja kohosi vetämään turisteja Batumiin. Heitä tuli niin Venäjältä, Ukrainasta ja Azerbaidžanista kuin myös Turkista, arabimaista, Iranista ja Israelista. Muutaman vuoden takaisia tunnelmiani Batumista ja muualta Georgiasta voi lukea täältä.

Toivon Saakašvilille menestystä. Odessa ansaitsisi kyllä tulla vähintään Batumin veroiseksi turistien suosikiksi. Georgian saavutusta edesauttoi se, että maa poisti viisumipakon lähes kaikilta, minkä myötä turismi nousi viinintuotannon ohi maan ykköstulonlähteeksi. Ukrainakin voisi saada paljon aikaan sekä turismin että viinintuotannon aloilla. Vaikuttaakin johdonmukaiselta, että georgialaiset on nyt päästetty investoimaan molempiin. Odessan sijainti olisi ainakin keskieurooppalaisten autoturistien kannalta paljon edullisempi kuin Batumin, johon ei autolla pääse ajamatta erittäin pitkää (joskin houkuttelevan mielenkiintoista) matkaa koko Turkin pohjoisrannikon läpi.

Siemaillessamme kylmiä oluita ja mojitoja Odessan illassa havaitsin, että näin kesäkuiseen aikaan, jolloin Keski- ja Länsi-Euroopan lomakaudet eivät ole vielä alkaneet, Odessassa näkyi ukrainalaisten ja venäläisten lomanviettäjien lisäksi erityisesti kolmea kansallista ryhmää enemmän kuin aiemmin: georgialaisia, turkkilaisia ja libanonilaisia. Turkkilaiset pääsevät kaupunkiin Odessan ja Istanbulin välisten suorien edullisten lentojen vuoksi - samoin kuin odessalaiset Istanbuliin. Odessan ja Istanbulin välillä kulkee myös laivalinja, jota en ole vielä koskaan kokeillut. Georgialaisista ja libanonilaisista osa lienee huvittelemaan saapuneita nuoria lomanviettäjiä, mutta osa saattaa olla tullut Odessaan liiketarkoituksissa, molemmat kansallisuudet kun lienevät kiinnostuneita ravintola- ja viinibisneksestä.

Seuraavana päivänä haimme ekspedition kaksi puuttuvaa jäsentä Odessan lentokentältä ja jatkoimme Odessasta matkaa Etelä-Bessarabiaan, jonka Neuvostoliitto liitti Romanialta neuvosto-Ukrainaan. Se muodostaa nyt Odessan läänin läntisen jatkeen, joka ulottuu Odessasta Romanian rajoille, erottaen Moldovan tasavaltaa Mustastamerestä. Rinnakkaisnimenä Etelä-Bessarabialle näkee nimitystä Budžak ja osmaniaikaan se oli Akkermanin lääni. Edelliskevään matkan yhteydessä kirjoitin alueesta myös, mistä voi lukea täältä.

Samana päivänä, kun ajelimme pitkin Etelä-Bessarabiaa, saimme myöhemmin tietää, että kuvernööri Saakašvili oli ottanut maršrutkan ja matkustanut sillä Tatarbunarin kuntaan. Ilmeisesti tutustumaan maalaiselämään, tai mikä tempaus lieneekään ollut kyseessä. Me puolestamme kävimme rannalla Zatokassa, jossa myös syötiin ja ostettiin kyläviinejä.

Ennen Bilhorodia vierailimme Šabon viinitilalla, jonka muuan georgialainen liikemies on ostanut ja uudistanut. Tunsimme jo aiemmin alun perin georgialaisten Gulijevin veljesten erinomaisia viinejä Odessan länsipuolella sijaitsevilta tiloilta. Myös Šabon viinit olivat sangen miellyttävä tuttavuus. Georgialaisomistajat ovat kylväneet eteläbessarabialaiseen maaperään myös perinteisiä georgialaisia lajikkeita kuten saperavia, ja Ukrainassa kasvavien viiniensä lisäksi sama firma myy myös Georgian tuotantoa Ukrainaan.

Ukrainan suurin keskiaikainen linna, Akkerman, sijaitsee linnasta nimensä saaneen Bilhorodin kaupungin kupeessa. Kaupungin nykyinen ukrainalainen nimi on Bilhorod-Dnistrovski eli Dnestrin Valkeelinna, joka nimi on suora käännös linnan (ja kaupungin) turkkilaisesta nimestä Akkerman (ak on valkea ja kerman linnake, linnoitus). Täsmälleen samaa tarkoittavat myös kaupungin venäjänkielinen nimi Belgorod ja romaniankielinen nimi Cetatea Albă. Nykyisen kaupungin paikalla on ollut jonkinlainen linna ja kaupunki antiikin ajoista lähtien, jolloin paikalla tiedetään olleen foinikialainen siirtokunta Ofiusa, kreikkalainen Tyras, roomalainen Albocastrum ja niin edelleen, ennen kuin turkkilaiset valloittivat alueen ja rakensivat nykyisin nähtävillä olevan linnan.

Valkeelinnaa - joka todelliselta väriltään ei ole valkea - vastapäätä jossain lähellä, ehkä joensuulaguunin toisella puolella, on ollut myös Mustalinna, johon viittaavat kreikkalainen nimi Maurokastron, siitä johdettu genovalaisten käyttämä Moncastro ja turkkilainen Karakerman, mutta slaaveille asti ei Akkermanin musta vastinpari liene periytynyt. Liekö sitten tuhoutunut alueen monien valloitusten vyöryssä, jossa Etelä-Bessarabia on ehtinyt vaihtaa hallitsijoitaan ja yhä uudet kansakunnat jättäneet sinne jälkensä: iraaniset skyytit ja sarmaatit, foinikialaiset, kreikkalaiset, roomalaiset, bysanttilaiset, bulgaarit, romanialaiset, turkkilaiset, saksalaiset, venäläiset ja ukrainalaiset.

Kesäpäivä oli mitä kaunein ajellessamme Etelä-Bessarabian maaseutua. Useimmat teistäkin olivat aivan ajettavia, tosin kuten jo toukokuun vierailultani tiesin, tieosuus seuraavaan kohteeseemme Vylkoveen oli hävyttömän huonossa kunnossa. Näin jälleen pelikaaneja jo useissa paikoin ennen varsinaista suistoa - kolme pelikaania lensi näyttävästi ohi ollessamme Akkermanin linnassa. Myös harjalintuja, sininärhiä, kuhankeittäjiä ja muita näyttäviä kesälintuja näkyi tiuhaan.

Tonavan suiston Vylkovessa meitä odottivat paikallisista antimista koottu illallinen - pääruokana monnia - ja saunominen. Miesväen kesken vedimme saunan vihtojen puutteessa muutoin oikeaoppisesti, asianmukaisin juomin, suomalaisin, virolaisin ja ranskalaisin isänmaallisin lauluin sekä ulkona odottavin nälkäisin hyttysin. Varsin suomalainen tunnelma.

Seuraava aamupäivämme kului risteillessä jokiveneellä Tonavan suistoalueella. Vierailimme yhdessä joen monista saarista sijaitsevassa maatalossa, josta ostimme kotiviiniä ja kirsikoita päivämme ratoksi. Pelasimme korttipelejä jokiveneellä. Kävimme nollamonumentilla, jonne Tonava lopullisesti päättyy. Matkalla näyttäytyi runsaasti pelikaaneja, haikaroita, merimetsoja, joutsenia ja merikotka.

Leirissä syötiin taas kalaa ja matka jatkui Izmailiin ja Reniin. Renin piirikunnassa minua ilahduttivat suuret parvet pronssi-iibiksiä, jotka näyttivät olevan matkalla jostain Ukrainan puolelta johonkin joen toiselle puolelle Romanian puolelle yöpymään. Tällä suisto-osuudella näkee aina runsaasti mielenkiintoisia kosteikkolintuja, useimpia Euroopassa tavattavia haikaralintuja ja muuttoaikoina sorsia ja kahlaajia.

Renin raja-aseman jälkeen on pieni pätkä Moldovan tasavallan aluetta verovapaine viinimyymälöineen Giurgiuleştissä ja sitten tullaan Romaniaan, jossa ensimmäinen kaupunki on Tonavan satama Galaţi. Saapuessamme Galaţiin oli valitettavasti alkanut sataa kaatamalla, joten veimme tavaramme ja automme hotellillemme ja otimme taksit ravintola Cajouhun, jonka ruoka- ja viinitarjonta osoittautui jälleen yhtä hyväksi kuin edellisvuonna pääsiäisenä siellä suomalaisen matkakumppanin kanssa syödessäni.

Muuan ystäväni opettaa historiaa Galaţissa sijaitsevassa Ala-Tonavan yliopistossa ja muutenkaan kaupunki ei ole lainkaan ikävystyttävä. Siellä on mukava joenrantapromenadi ja vanhankaupungin katedraali ja muut rakennukset ovat kauniita. Kaupungilla on riittävästi kokoa, jotta siellä on vilkasta ravintola- ja kahvilaelämää, mutta kuitenkin provinssikaupungin kodikas tuntu.

Meillä ei ollut tällä kertaa kuitenkaan aikaa tutustua Galaţiin enempää. Söimme aamiaisen keskustassa ja ajoimme sitten länsimoldovalaisen maaseudun halki Murgenin ja Huşin kautta Albiţăn raja-asemalle ja Moldovan tasavallan puolelle Leuşeniin. Moldovan halki ajaessamme maantiet olivat häkellyttävän hyväkuntoisia, sekä ennen että jälkeen pääkaupunkia Chişinăuta, jossa kävimme lounaalla armenialaisen ravintolan terassilla. Näytti siltä, että amerikkalainen Millennium Challenge -säätiö oli rahoittanut Moldovan päätiet aivan priimakuntoon.

Chişinăusta jatkettiin pohjoiseen mustalaispääkaupunkina tunnettuun Sorocaan, jossa olikin mustalaisruhtinaiden omintakeiseen tyyliin rakennettuja huviloita ja myös historiallinen linna. Suunnittelemallamme rajanylityspaikalla oli lossi kuitenkin jo lakannut siltä illalta toimimasta, joten ajoimme yhä eteenpäin Otaciin ja Družba-sillalle, josta pääsi ukrainalaiseen Mohyliv-Podilskin kaupunkiin. Kahvi- ja huoltotauon jälkeen matkamme jatkui pimenevän Vinnytštšynan halki, ohi Vinnytsjan ja Žytomyrin kaupunkien ja Kiovan valtatielle. Pääsimme kukin kolmeksi yöllä koteihimme Kiovaan.

Pitkin poikin Ukrainaa

Olen lähes kuukauden ajan laiminlyönyt blogiani, mistä pahoittelut lukijoille. Syynä on ollut mitä parhain ukrainalainen kesäsää, joka on houkutellut käyttämään vapaa-ajan muualla kuin näytön äärellä: illat Kiovan kaduilla ja terasseilla, viikonloput maakunnissa.

Toukokuun blogimerkinnöistäni saattoi lukea matkoista pitkin Etelä-Ukrainaa - Odessan, Mykolajivin ja Hersonin lääneissä. Toukokuun lopulla kävin vielä Žytomyrin läänin itäosan Radomyšlissä, jossa on historiallinen puolalaisten rakentama linna ja merkittävä ikonikokoelma Ukrainan eri alueilta. Linnan puutarhassa lauloi kultarinta, keltahemppo sirisi tornin huipulla ja kattohaikarat rakentelivät risulinnojaan nokkiaan kalistellen. Puron varrella näyttäytyi myös Suomesta sukupuuttoon kuollut nisäkäsharvinaisuus, vesikko.

Kahtena viime viikonloppuna olen ajellut yhtenä viikonloppuna Kiovasta länteen, toisena itään, molempiin suomalaisten vieraiden kanssa. Toissa viikonloppuna kävin Ternopilissä, Ivano-Frankivskissa, Hmelnitskissä ja Vinnytsjassa. Viime viikonloppuna vuorossa oli Itä-Ukraina ja kohteina Pultava, Harkova ja Sumy. Näiden matkojen jälkeen olen kuluneiden kahden vuoden aikana käynyt jokaisessa Ukrainan läänissä lukuun ottamatta Luhanskin lääniä sekä kaikissa oblastien pääkaupungeissa lukuun ottamatta Luhanskia, Donetskia sekä Volynian pääkaupunkia Lutskia. Volynian läpi olen kuitenkin ajanut pariin otteeseen ja Donetskin läänissä olen käynyt Mariupolissa.

Kävin myös Kiovan oblastin Kozynin kylässä suomalaisvieraani kanssa valistamassa eripuolilta maata kesäleirille kokoontuneita ukrainalaisteinejä nuorisoaktivismin monista ulottuvuuksista ja kuulemassa kokemuksiaan maakunnista. Muuankin tyttöporukka oli koonnut yli kymmenentuhatta ihmistä tapahtumaan, jossa kerättiin tukea rintamalle lähteneille varusmiehille. Kansainvälisille missioille lähtevien ukrainalaispoliisien kouluttaja kutsui tutustumaan myös hieman vanhempien nuorten harrastustoimintaan, nimittäin Ševtšenko-yliopiston vapaaehtoispataljoonissa taistelevien opiskelijoiden kaartin vieraaksi.

* * *

Länsi-Ukrainan kaupungeissa isänmaallisuus ja maanpuolustus olivat yhä paljon esillä, mutta näkyvyydeltään oikeastaan vähäisempinä kuin edellisvuonna, jolloin sota oli tuore ja edessä oli vaaleja. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, sotaan on alettu tottua. Se tuntuu kesäkaupunkien elämässä etäiseltä asialta, josta muistuttavat lähinnä lomilla olevien varusmiesten maastopuvut ja siellä täällä julisteet ja infoteltat.

Ukrainan kansallismielisimmän kaupungin mainetta kantavassa Ternopilissä kaatui Leninin patsas jo aikaa sitten. Leninin paikalla on nyt sota-ajan nationalistijohtajan Stepan Banderan patsas, ytimekkäällä lisämääreellä "Ukrainan sankari". Muuten tässä viehättävässä kaupungissa ei ollut nähtävissä minkäänlaista avointa kansallisradikalismia tahi muukalaisvihamielisyyttä, vaikka satuin sinne merkittävänä jalkapalloiltana. Barcelona pelasi Juventusta vastaan ja molemmilla näytti olevan kiivaita ukrainalaisia kannattajia. Ternopilin ravitsemusliikkeet olivat tupaten täynnä jalkapallofaneja, jotka yleensä ovat kansallismielisen hulinoinnin vakiojalkamiehiä.

Ukrainan yliopistoissa opiskelee suuria määriä kehitysmaista tulevia opiskelijoita, erityisesti Etelä-Aasiasta, Afrikasta ja Lähi-idästä. Afrikkalaiset, arabialaiset ja intialaiset opiskelijat ovat näkyvä osa Ukrainan provinssipääkaupunkien katukuvaa ja ravintolaelämää, ja näin myös Ternopilissä. Silti heihin ei näytä kohdistuvan olennaisesti enemmän viharikollisuutta kuin läntisemmissä osissa Eurooppaa. Toki rasistisia välikohtauksia on. Opiskelijat kertovat kuitenkin kehitysmaista tulevien opiskelijoiden määrien peräti lisääntyneen Ukrainassa - mm. sen vuoksi, että Ukraina valitaan yhä useammin Venäjän sijaan paitsi halvemman hintatason, myös Venäjällä pahenevan vääränväristen ihmisten rankaisemattoman vainoamisen vuoksi.

* * *

Muualtakin Ukrainasta alkavat leninit olla kaikkialla kaatuneet, mutta useimmissa osissa maata kaadettujen kommunistijohtajien tilalle on etsitty Banderaa huomattavasti vähemmän kiistanalaisia sankareita kirjallisuuden, runouden ja tieteiden aloilta. Ševtšenkojen ja ivanfrankojen määrä alkaa ylittää leninit, kirovit ja petrovskit. Venäläisistä merkkihenkilöistä tsaarinaikaiset hahmot ovat saaneet jäädä, samoin tietysti kaikki venäläiset taiteiden ja tieteiden edustajat, myös kommunistiaikaiset. Myöskään toisen maailmansodan ja puna-armeijan monumentteihin ei ole kajottu.

Ukraina on etsinyt sankareikseen myös runsaasti kirkonmiehiä, joista moni oli tunnettu jo ennen kommunistivaltaa ja lienee säilytetty muistissa ukrainalaisen diasporan piirissä. Ulkoukrainalaisten keskuudessa, varsinkin Pohjois-Amerikassa, ukrainalaiset kirkot toimivat yhteisöjen kokoajina ja järjestivät mm. tehokkaimmin rahankeräyksiä kotipaikkojen hyväksi, mikä näkyy siinä, että kaikkialla Ukrainassa, köyhimmissäkin tuppukylissä, kirkot ovat komeita, suorastaan mahtipontisia, ja usein hiljattain isolla rahalla kunnostettu tai rakennettu kokonaan uusiksi.

Eräiden kirkollissankareiden kohdalla korostetaan erityisesti, kuinka he suojelivat juutalaisia vainojen aikana. Niin varmaan olikin. Stepan Banderan, Roman Šuhevitšin ja Symon Petljuran kohdalla ei kuitenkaan vastaavasti haluttaisi muistella heidän vähemmän suojelevaista asennoitumistaan juutalaisia ja eräitä muita vähemmistöjä kohtaan, vaan heidät halutaan muistaa nimenomaan ukrainalaisen vastarinnan johtajina. Halutaan korostaa, kuinka Bandera taisteli bolševikkien lisäksi myös Saksaa vastaan, ja kuinka Petljura, jonka hallituksessa palveli juutalainen ministeri Margolin, yritti suojella juutalaisia Itä-Euroopassa riehuvilta pogromeilta.

Joissain ihmisissä, jopa monissa koulutetuissa länsimaalaisissa, tuntuu herättävän hallitsemattomia vihantunteita se, että uutta vapautumista kokeva Ukraina yrittää korvata neuvostopropagandan mustavalkoiset historiakuvat monisyisemmällä kuvalla, johon kiistämättä liittyy yrityksiä valkopestä sankareita ja puolestaan muistuttaa maailmaa bolševikkien ja Venäjän glorifioimien sankareiden toteuttamista hirveyksistä.

* * *

Maidanin marttyyrit (Nebesna Sotnia eli taivaalliset sata) ja Donbasissa kaatuneet sankarivainajat ovat saaneet kaikkiin kaupunkeihin muistopaikkoja, mutta tämä ei ole uutta, vaan ne ilmaantuivat kaupunkien keskustoihin pian vallankumouksen jälkeen. Maidanilla kuollut Ivano-Frankivskin oma poika, 19-vuotias Roman Huryk, joka kaatui kansanvallan marttyyrina tarkk'ampujien luodeista verisenä helmikuun 20. päivänä 2014, haudattiin pian verilöylyn jälkeen lähes kulttia muistuttavin puittein kaupungin sankarivainajain puistoon. Hänen hautansa on Ukrainan epäonnistuneessa vapaussodassa kaatuneiden sankarihautojen rivistön päässä ja hautautunut valtaviin kasoihin surevien kansalaisten tuomia kukkaseppeleitä. Alttarimainen kooste filosofiaa opiskelleen ja rokkia harrastaneen pojan kuvia on saanut takapuolelleen kymmeniä runoja, joita tunnetut ja vähemmän tunnetut kaupunkilaiset ovat kirjoittaneet hänen muistokseen ja uhrauksensa kunniaksi.

Olen käynyt Ivano-Frankivskissa ja kyseisessä puistossa sen verran monta kertaa, etten ole voinut välttää nuoren Romanin viattomien kasvojen piirtymistä mieleeni. Siinä määrin, että näin hänet joskus jossain unessanikin. Vastaavia kuolleiden kasvoja on läsnä elävien elämässä, muistuttamassa verellä lunastetusta vapaudesta, missä hyvänsä kaupungissa Ukrainassa liikkuu. Kiovassa Maidanilta ylös viettävä Instytutska onkin nimetty epävirallisesti uudelleen Taivaallisen sadan sankarten kaduksi. Katua reunustavat muuri ja puut ovat täynnä Maidanilla kuolleiden kuvia, heille tuotuja kukkia ja runoja.

Roman Hurykin viimeisenä leposijana toimiva puisto on, kuten mainittu, merkittävä muistakin syistä. Kun Ukraina itsenäistyi, kaatuneiden Ukrainan vastarinta-armeijan taistelijoiden salattuja hautapaikkoja piilotelleet patrioottiset ukrainalaiset kaivoivat näiden luut maasta yhtenä ainoana yönä ja suurella operaatiolla hautasivat ne uudelleen kansallisesti tärkeään puistoon, jota varjostavat vanhat tammet ja muut jalot lehtipuut. Eikä Huryk jäänyt viimeiseksi. Nyt hänen hautansa on saanut seurakseen yhä kasvavan rivin sotilaspukuisia miehiä, joiden kuolinpäivät ja -paikat sijoittuvat Donbasissa käytävään oikeutettuun maanpuolustustaisteluun Ukrainaan hyökännyttä vihollista vastaan.

Ivano-Frankivsk on nykyään yksi Ukrainan ukrainalaisimpia kaupunkeja ja perinteisesti ollut kansallismielinen. Sen entinen nimi oli kuitenkin Stanyslaviv (puolaksi Stanisławów) puolalaisen ruhtinaan Stanisław Potockin mukaan, minkä vuoksi osa historiatietoisimmista nykyäänkin puhuu Stanyslavista ja stanyslavilaisista. Hruštšovin kaudella, jolloin ukrainalaiskansallisia kulttuurihahmoja rehabilitoitiin, nimettiin kaupunki Taras Ševtšenkon jälkeen todennäköisesti Ukrainan kuuluisimman runoilijan ja kirjailijan, Ivan Frankon mukaan. Etunimi Ivan piti kuitenkin ottaa kaupungin nimeen mukaan, koska samoihin aikoihin vaikutti Espanjassa poliittista vastapuolta edustava Francisco Franco, joten pelkkä Frankivsk (venäjäksi Frankovsk) ei olisi mennyt Moskovassa läpi.

* * *

Toinen nimeään Hruštšovin ajan ukrainalaisrehabilitaation myötä vaihtanut kaupunki on Hmelnitski, joka sai uuden nimensä ukrainalaisen kasakkajohtajan Bohdan Hmelnitskin mukaan. Kaupungin entinen, jo keskiajalta periytyvä nimi, oli Proskuriv, joka elää sentään yhä kaupungin pääkadun nimessä. Ukrainalaiset muistavat yhä Hmelnitskiä suurmiehenä ja kansallissankarina, vaikka hän ansaitsisi vähintään samassa määrin revisiointia kuin moni muu, jonka roolin neuvostopropaganda on maalannut tunnistamattomaksi.

Hmelnitski oli nimittäin se kasakoiden hetmanneista, joka huonosti onnistuneilla liittoutumisilla onnistui menettämään Ukrainan itsenäisyyden Venäjälle. Tästäpä syystä hänet ainoana ukrainalaisjohtajana sallittiinkin kansallisen palvonnan kohteeksi myös Venäjän vallan aikana ja myöhemmin neuvostoajan loppupuolella. Poliittisten ja sotilaallisten virheiden lisäksi olisi syytä muistaa Hmelnitskin rooli myös vähemmistökansojen vainoajana ja antisemiittinä. Nämä on kuitenkin vaiettu visusti venäläisessä historiatulkinnassa, ja keskitytty leimaamaan Venäjää vastaan Ruotsin puolella taistellutta Ivan Mazepaa sekä myöhempiä ukrainalaisia nationalisteja, kuten Banderaa ja Petljuraa.

Kävimme kahvilla erään Proskurivskan kahvilan terassilla. Lähistöllä oli pataljoonalaisten koju, jossa paikallinen nuoriso sai kokeilla, kuinka rynkyn kokoonpaneminen ja purkaminen sujuivat. Torvisoittokunta soitteli.

Proskurivin lisäksi ehdimme paluumatkalla Länsi-Ukrainasta vierailla myös toisessa läntisen Keski-Ukrainan kaupungissa, Vinnytsjassa. Tuosta viehättävästä puolalaisvaikutteisesta kaupungista kerroin jo aiemmin viime syksynä sinne tekemäni matkan jälkeen. Vinnytsjassa oli sinne saapuessamme ilta ja soiva suihkulähde soitti kevyitä klassikoita kansan velloessa satapäin olut- ja ruokateltoilla. Vinnytsja on tunnettu kaupunkina, jossa nykyinen presidentti Porošenko teki omaisuutensa makeistehtailijana.

* * *

Viime viikonlopun matkalla Itä-Ukrainaan kävin reitillä Kiovasta Harkovaan myös kahdessa itäisen Keski-Ukrainan kaupungissa, menomatkalla Pultavassa ja paluumatkalla Sumyssa. Molemmat ovat hyvin sympaattisia. Pultava tunnetaan Suomessa ja Ruotsissa erityisesti Kaarle XII:n epäonnistuneen sotaretken tuhoisana lopputaistelupaikkana, jossa Pietari Suuren armeija tuhosi pitkän, kuluttavan poltetun maan taistelun jälkeen ruotsalaisarmeijan rippeet - monet tuosta armeijasta suomalaisia. Muistona Pultavan taistelusta kaupungilla on yhä suomenkielinen nimi, joka tulee ruotsin kautta - sekä ukrainaksi että venäjäksi kaupungin nimi on Poltava.

Pultavan taistelu oli suuren Pohjan sodan kannalta ratkaiseva ja lopetti Ruotsin suurvaltakauden. Kaarle XII joutui maanpakoon Turkin sulttaanikunnan suojelukseen moldovalaiseen Benderin kaupunkiin (romaniaksi Tighina), joka on nykyisin Transnistrian laittoman separatistihallinnon eli Venäjän miehittämänä. Palattuaan Ruotsiin kuningas salamurhattiin omien joukosta tulleella luodilla Norjan sotaretken aikana. Suomi joutui tuon sodan myötä isonvihan kouriin, kun Venäjän joukot miehittivät Ruotsin valtakunnan epäonnisia itäosia.

Nykyaikainen Pultava on leppoisa maakuntapääkaupunki, jossa sotahistoria näkyy muistomerkein ja museoin. Istuskelin matkakumppanini kanssa kesäpäivän lämmössä terassilla, jossa soitettiin Richard Cheesen ja Lounge Against the Machinen ironisia covereita tunnetuista kappaleista kuten Radioheadin Creep. Ovatko kahvilan ukrainalaispitäjät mahtaneet ymmärtää ironiaa kappaleiden rumia sanoja vilisevien sanoitusten lounge-sovituksissa? Ohitsemme lipui ensin nuori neiti pastelliväritetyn kuplavolkkarin ratissa ja perään pillurallille lähtenyt teini käsi pickupin ikkunasta ulkona, stereot täysillä ja päässä pinkkisankaiset aurinkolasit. Sotahistorian näyttämönä kerran toiminut kaupunki tuntui olevan kovin kaukana sotarintaman tunnelmista.

Sumy oli vielä Pultavaakin viehättävämpi, kahdella pääkävelykadulla katumuusikot soittivat, elävä patsastelijatar huvitti ohi guljailevia lapsiperheitä ja teinitytöt polttelivat vesipiippua "demokraattisen ravintolan" terassilla, jossa mekin saimme palvelua sujuvaksi englanniksi. Kaksi eri keski-ikäistä setää tuli Sumyssa kättelemään kadulla pelkästään kiittääkseen, että olimme siellä ja näimme miten asiat oikeasti ovat Ukrainassa.

Harkovan pohjoispuolella Požnjan tuppukylässä, aivan Venäjän rajan tuntumassa, kansallishuvia eli penkillä istumista ja ohi kulkevan liikenteen seuraamista harjoittaneet vanhukset hurrasivat, kun kävimme heidän kyläkaupassaan ostoksilla ja pysähdyimme kahville. Ei selvinnyt, keiksi he meitä oikein luulivat, mutta ainakaan ei välittynyt tunnelmaa, että tuntemattomat länsieurooppalaiset olisivat olleet jotenkin epätervetulleita.

* * *

Ukrainan toiseksi suurin kaupunki Harkova on teollisesta maineestaan huolimatta varsin näyttävä ja kaunis. Sikäläinen ystäväni opettaa paikallisessa yliopistossa ja on alun perin kotoisin eteläukrainalaisesta Berdjanskista. Hänenkin mielipiteensä ovat liikkuneet kuluneiden kahden vuoden aikana yhä vahvemmin kansallismieliseen ja Moskovan-vastaiseen suuntaan.

Katselimme Harkovassa komeita katedraaleja ja luostareita, Ševtšenko-puistoa ja Vapaudenaukiota, jonka päästä, yliopiston edestä, kaatui Lenin vasta syksyllä. Nyt patsaan paikalla on pyhimyksen tai ehkä arkkienkelin kuva. Toista aukiota valvova kasakkapäällikkö Harko, jonka mukaan kaupunki on nimetty, on tietysti paikoillaan.

Suomen historiaan Harkovan kaupunki liittyy hieman vähemmän dramaattisesti kuin Pultava - nimittäin Eugen Schauman syntyi siellä. Hänen isänsä, salaneuvos Waldemar Schauman palveli keisarikunnan virkamiehenä Harkovassa pojan syntymän aikaan. Ehkä viime vuosisadan alun Mantšurian sodan aikaisessa rallatuksessa olisikin pitänyt laulaa:

"Ukrainasta Suomehenkin saatiin uusi muoti;

  Täällä sattui Bobrikoffiin suomalaisen luoti."

Sunnuntaiaamuna kävimme tutustumassa Harkovaa halkovaan vehreään rotkoon, Saržin Jariin, jossa lauloi idänuunilintu ja närhet ja harakat kerjäsivät ihmisiltä ruokapaloja. Ihmiset kävivät piknikeillä ja kappeleissa sekä välillä juomassa tai kastautumassa pyhissä lähteissä.

* * *

Olimme Harkovan ja Sumyn lääneissä lähimmillään parin kilometrin päässä Venäjän rajasta. Siihen nähden herätti ihmetystä, miten hiljaisia ja rauhallisia pikkukaupungit ja kylät olivat. Niissä liputettiin Ukrainan puolesta, mutta maanpuolustustoimet tai kapasiteetti eivät niissä juuri mitenkään näkyneet. Jos Venäjä haluaisi tulla rytinällä rajan yli, nopein reitti Kiovaa kohti olisi juuri Sumyn ja Tšernihivin verrattain suojattomien läänien läpi, kun Ukrainan joukot ovat pidättelemässä invaasiota etelämpänä Donetskin ja Luhanskin lääneissä.

Isompien kaupunkien keskustoissa asepuvut sen sijaan näkyivät runsaina, joukkojen ollessa lomilla tai viikonloppuvapailla. Harkovassa myös vapaaehtoispataljoonilla oli useita näkyviä värväys- ja infotelttoja, joilla liehuivat Oikeistosektorin ja Asovan pataljoonan liput. Noissa oikeistoradikaaleissa kokoonpanoissahan venäjänkieliset itäukrainalaiset ovat pääosassa, kun taas Länsi-Ukrainassa kannatetaan perinteisempää konservatiivista kansallismielisyyttä.

Ukrainassa ei voi puhua minkäänlaisesta sotakuumeesta kansalliskiihkoiseen Venäjään verrattuna. Ukrainan hallituksen propaganda on yhä varsin vaatimattomalla tasolla. Armeijaa tukevat julisteet ovat maltillisia, kansallista yhtenäisyyttä korostavia. Yksittäisten paikallispoliitikkojen maksamia isänmaallisten irtopisteiden keruuyrityksiä näkyy harvakseltaan tienvarsimainosten ja pienten tempausten muodossa. Venäläismielinen propaganda taas keskittyy televisioon ja nettiin eikä juuri näy itäukrainalaisten julkisina mielenilmauksina.

Yhteen seinään oli sentään Harkovassa sprayattu yli ukrainalaismielisen "Putin vittuun" -töherryksen ja Putinin tilalle Porošenkon nimi. Sekään ei välttämättä kerro rakkaudesta Venäjään vaan enemmänkin turhautumisesta kehen tahansa vallanpitäjään. Kuukautta aiemmin Kirovohradissa minulla olisi ollut tilaisuus kuunnella enemmänkin värikästä kielenkäyttöä, sillä siellä oli paikallisessa baarissa käydessäni alkamassa venäjänkielinen rap battle -kilpailu. Valitettavasti en voinut jäädä kuuntelemaan, sillä tie kutsui.

* * *

Ukrainalaiset tuttuni eri alueilla puhuvat entistäkin suoremmin mielipiteistään Venäjää vastaan ja heidän kansallismielisyytensä aste ja varmuus ovat lisääntyneet. He eivät kuitenkaan elämöi asialla. He haluavat yhtenään korostaa, ettei heillä ole mitään venäläisiä ihmisiä tai venäjän kieltä vastaan, vaan ainoastaan venäläistä imperialismia. Näin ollen heidän kansallismielisyytensä poikkeaa olennaisesti venäläisten ja heidän tukijoidensa aggressiivisesta, luonteeltaan fasistisesta kiihkoilusta, johon ikävällä tavalla ovat jotkut lähteneet mukaan Suomessakin.

Ihmisiä tuntuu eniten suututtavan Venäjän propaganda. Sodan fyysistä puolta ei sen sijaan oikein haluttaisi ajatella. Useampi tuttuni kertoo lopettaneensa kokonaan televisiouutisten seuraamisen. Vastaava tapahtui monien tuttujeni kohdalla Lähi-idässä, kun he olivat turhautuneet television verellä mässäilevään, tunteita kuohuttavaan ja silti loukkaavan pinnalliseen tapaan esittää asioita. Ymmärrän heitä. Itse lopetin television katsomisen kokonaan vuosia sitten, ja ainoa, mitä olen menettänyt, on ymmärrys niistä fiktiivisistä sarjoista, joista ihmiset nykyään höpisevät. Televisiouutisten arvo on lähinnä niiden nopeudessa, mutta jos tietää mitä etsii, saman saa yhtä nopeasti tai vielä nopeammin netistä. Muuten televisio tarjoaakin lähinnä tunteilla mässäilyä ja loputonta toistoa, joka luo harhaisen kuvan siitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Tämä pätee myös länsimaiseen televisioon - joka ei sentään Venäjän propagandan tavoin perustu pelkkään valehteluun.

Perheitä ja sukuja on hajonnut Venäjän television vuoksi, varsinkin Itä-Ukrainassa. Yleensä tragediat tapahtuvat niin päin, että Venäjällä asuvat tai muuten vain Venäjän mediaa seuraavat ovat aivopestyssä sotakiihkossaan katkoneet välit, kun Ukrainassa olevat sukulaiset eivät ole suostuneet omaksumaan heidän harhaisia näkemyksiään maailmanmenosta. Kaikki tapahtunut huomioiden on suorastaan yllättävää, kuinka pitkämielisiä ja maltillisia ukrainalaiset yhä ovat venäläisiä kohtaan. Heidän näkemyksiään ei hallitse sotakiihko kuten venäläisiä, ja heidän venäläisvastaisissa tuntemuksissaankin painavat enemmän pettymys venäläisten petokseen ja siihen, miten helposti venäläiset ja venäläismieliset ovat valheiden vietävissä.

Vaikka siis ukrainalaiset eivät ole venäläistyyppisen sotakiihkon vallassa ja vaikka väestöllä näyttää riittävän kärsivällisyyttä yksityisissä mielipiteissään, he eivät halua samaa hallitukseltaan. Hallitukselta haluttaisiin enemmän jämäkkyytä ja voimaa, mutta sen toimia pidetään saamattomina, toimettomina ja vihollista väistelevinä, oli kyse reformeista tai maanpuolustuksesta. Kysymys, mitä hallitus olisi tarkalleen voinut tehdä enemmän ja toisin, jää yleensä vastaamatta. Olipa se mitä hyvänsä, se tuskin olisi riittänyt. Ero odotusten ja toteuman välillä ei ole ainakaan lyhyellä aikavälillä kurottavissa umpeen.

Salaliittoteoriat tuntuvat lisääntyvän itää kohti kuljettaessa: Kiovan ja Pultavan tulipalot eivät voineet olla sattumaa. Poliitikot ja johtavat virkamiehet syyttelevät toisiaan samojen oligarkkien kanssa pelehtimisestä. Minskin sopimuksella vain huijataan Ukrainaa. Joku väittää nähneensä amerikkalaisjoukkoja täydessä sotisovassa Harkovan metrossa. Toinen muistuttaa pormestari Kernesin vehkeilevän vihollisen kanssa. Ja tietysti suurhyökkäys on tulossa, mutta kukaan ei tiedä koska ja kuinka laajalle alueelle.

Konfliktialueilla asuvien päällimmäinen tunne ei useinkaan ole akuutti pelko. Sodan läsnäoloon tottuu ja hyvinkin lähellä rintamaa eletään yleensä hämmästyttävän rauhallisessa arjessa. Hallitseva ahdistus koskee turhautumista epävarmuuteen. Siihen, ettei koskaan voi olla varma, mitä tapahtuu, tai mitä nyt kannattaisi tehdä. Mitä tapahtuisi jos tekisi jonkin ratkaisun - jos vaikka muuttaisi muualle? Toisaalta, mitä tapahtuisi jos sitä ei tekisi ajoissa? Pitäisikö lapset lähettää Puolaan, tai kenties vielä kauemmaksi länteen? Kuka valehtelee ja kuka ei? Paikalliset kuvittelevat usein, että länsimaalaisella on hallussaan jotain heiltä salattua tietoa - samoin kuin me kuvittelemme, että sellaista tietoa olisi paikallisilla. Mutta eihän kumpikaan tulevaisuutta tiedä, arvailee vain.

Eri tietojen kuulemisella, jakamisella ja yhdistämisellä on kuitenkin suhteellisuudentajua ja näköalaa laajentava vaikutus. Siksikin on tärkeää matkustella pääkaupunkien lisäksi myös maakunnissa, jos haluaa ymmärtää jotakin maata, vaikkapa sitäkin, jossa sattuu asumaan. Eipä Suomikaan ulkomaalaiselle avaudu jos tämä pysyttelee Kehä III:n sisäpuolella, eikä varsinkaan jos siellä seurustelee vain muiden Suomea ihmettelevien ulkomaalaisten kanssa, lukaisten välillä mitä Helsinki Times (hyvä lehti sinänsä) sanoo, ja millaisia meemejä Suomesta liikkuu anglosaksisessa tai venäläisessä sosiaalisessa mediassa.