Järvellä ja Kharianin laaksossa

Suomessa käydessäni näin alle kymmenen lintulajia ja työviikolla kaikki illat venyivät pitkälle pimeään, joten viikonloppuna oli mukavaa taas käydä ulkona katsomassa Pakistanin rikasta lintufaunaa. Ilmathan ovat päiväsaikaan Islamabadissa sangen suotuisia, mitä nyt yöllä tulee kylmä.

Lauantaina kävin vanhassa vakiopaikassa Lake View Parkissa, mutta se tuotti pettymyksen. Rawaljärven vedenpinta on edelleen niin korkealla, ettei järvelle synny mihinkään mutasärkkiä eikä siellä niin ollen näkynyt lainkaan kahlaajia. Ei sorsiakaan. Suotta olin kaukoputkeni raahannut mestoille. Tuloksena oli vain lakkaamatta ympärilläni parveillut poikajoukko, joka halusi katsoa putken läpi tai ottaa selfieitä kanssani. No, oli siellä sentään jokunen liejukana, kaksi syksyn viimeistä yöhaikaraa (ne yleensä katoavat talveksi), kymmenittäin yöpymään ruovikkoon kerääntyviä kyläkottaraisia sekä puunlatvain korkeudessa pilvittäin jotain kironomidejä, joita saalistamaan oli kertynyt kymmenittäin perin myöhäisiltä vaikuttavia pääskyparvia: haara-, jouhi-, intian- ja pikkutörmäpääskyjä. Näistä haarapääskyparvet viipyilevät järvellä läpi talven, mutta nuo muut katoavat yleensä muutamaksi kuukaudeksi.

Sunnuntaina menin luontovalokuvaajakaverini, eläköityneen majurin, kanssa Khyber-Pakhtunkhwan puolelle Sangadaan ja Kharianiin. Tällä kertaa lähestyimme aluetta Sangadan puolelta, Sangragalin basaarin jälkeen jyrkästi alas metsäiseen rinteeseen viettävälle pikkutielle, josta kuljimme puronvartta tuttuun paikkaan Kharianin pyhän tammilehdon alaosiin. Liikkeellä oli todella paljon mustabulbuleita ja himalajannärhiä. Myös molempia paikallisia nauruleita oli maastossa: pikkunauruli on tuolla paikalla aina yleinen, mutta tällä kertaa näyttäytyi myös komeita kirjonauruleita.

Vanhoissa lehtipuissa liikkui tietysti myös odotettavissa olleita pikkulintujen sekaparvia: yllättävän vähän rillejä, mutta sen sijaan paljon kashmirinuunilintuja ja himalajansieppokerttuja, jokunen yksittäinen tiibetinuunilintu ja tiltaltti. Runsaasti harmaatalitinttejä, töyhtöbulbuleita. Säksättävä palmuorava tällä kertaa täälläkin. Yksi elegantin vaaleanpunainen himalajanpunavarpunen killisteli valkoröpelökukkaisessa pensaassa, joiden olen aiemminkin huomannut olevan niiden suosiossa.

Edelliskerralla Kharianin tammilehdosta löytynyt viitasieppo oli nytkin hyvin aktiivinen ja äänekäs. Se ja harmaavatsaviuhko tulivat illan suussa kylpemään purolle. Viitasieppoja oli pariskunta, joten se lienee paikassa pysyvä pesimälaji. Talven ensimmäisiä mustakaularastaiden pikkuparvia oli jo saapunut.

Ollessamme pyhän tammen alla nakkelia tähystämässä, tuli kylästä poika pyytämään meitä teelle, mutta kohteliaasti kieltäydyimme. Kävi sitten niin, että kun olimme myöhemmin illansuussa puronvarren näreessä kyttäämässä juomaan laskeutuvia lintuja, oli kylästä lähetetty alkuperäistä poikaa vanhempi nuorukainen kashmirvillaviittaan kietoutuneena tuomaan meille kokonaisen tarjottimen kuppeineen ja kannuineen muskotilla maustettua maitoteetä. Sillä eiväthän nyt muukalaiset voi vain istua väijyssä viilentyvässä vuoristoillassa.

Marraskolkko

Marraskuun puolivälissä kävin viikon matkalla Suomessa. Siellä oli kylmää, pimeää ja tuhottoman kallista. Viimeisinä päivinä tuli luntakin. Palatessani takaisin Pakistaniin tuntui kuin olisin ollut poissa paljon kauemmin kuin viikon. Kuin olisin käynyt jossain hyvin kaukana ja kauan.

Viikko kului kokonaan Helsingissä. Suomen-autossani ei ole talvirenkaita enkä ole ajatellut niitä hankkiakaan ennen kuin puolisollani (ehkä jonain päivänä) on ajokortti. Helsinki on sen verran autovihamielinen kaupunki, ettei siellä kannata keskustassa käymiseen autoa käyttää, vaikka myös julkisen liikenteen hinnat ovat nykyään sellaisia, ettei niilläkään huvita liikkua. Kävellen kulkee kyllä kesäkuukausina, mutta marraskuussa se on ikävää.

Puolisoni harkitsee jo ulkomaille muuttamista, koska ei ole vieläkään ymmärtänyt, että Suomessa elämisen perusasia on kotona pysyminen - ei suinkaan sosiaalinen ajanvietto ulkona. Joskus oli aika, jolloin Helsingissä oli useiden vuosien ajan kohtuuhintaisia lounasravintoloita, mutta ne näyttävät kadonneen tai kallistuneen gurmeepaikkojen tasolle. Ostovoimamme on viime vuosina laskenut kuin lehmän häntä. Ilman työpaikkaani päätyisin todennäköisesti samaan johtopäätökseen, että miksi turhaan maksaa loskasta, pimeydestä ja kotona yksin istumisesta niin kohtuuttomasti.

Marraskuinen Suomi imee ihmisestä elinvoiman jo päivien sisällä, mutta taiteelliseen työhön tuska on usein hyvästä. Niinpä sain viimein nykäistyä kunnolla eteenpäin kolmannen romaanini suomenkielisen version editointia. Oletankin, että se on lopullisesti valmis lähipäivinä ja tulee noin viikon sisään saatavaksi samaan verkkokirjakauppaan, jossa trilogian kaksi edellistä kirjaa Titaanien aika ja Elysion ovat olleet suomeksi saatavissa jo yli vuoden päivät.

Mitä muuta tein Suomen-viikolla? Nukuin pitkään aamuisin. Grillasin ungulaattien lihaa ja join punaisia viinejä useampana iltana eri vieraiden kanssa. Lukaisin Linda Rantasen kirjan Minne Jumala ei näe, aloitin Stella Rimingtonin kirjan The Moscow Sleepers - molemmilla relevanssia Suomen turvallisuuden toimialan kannalta. Kävin suosikkiravintolassani Zinnkellerissä toteamassa, että ruoka on edelleen erinomaista, mutta hinnat valitettavasti sellaisia, ettei varmaan ihan heti tule mentyä uudestaan. Kaiholla muistelen aikoja, jolloin tuloni olivat nykyisiä selvästi pienemmät, mutta siitä huolimatta oli varaa silloin tällöin syödä tuollaisessa laatupaikassa.

Islamabadissa marraskuun sää on miellyttävä, Suomen kesää muistuttava, tosin vähäsateisempi. Punjabin syyskulotusten aiheuttama savusumu on jo hälvennyt, samoin keskisyksyn hyttyset - ne ovat erityisen ikäviä siksi, että kyseiset päivällä lentävät hyttyset levittävät denguekuumetta. Yöt ovat kylmiä ja täkäläisellä rakentamisella varsinkin sisätiloissa on pimeän aikaan sen verran kylmä, että käytän iltaisin kotona kirjoittaessani takkia ja kaulahuivia.

Sieppoja, apinoita ja Iqbal

Sunnuntaina kerkesin jälleen taivaltamaan Margallakukkulain kansallispuiston nelospolkua, jota myös Dhok Jivanin kierrokseksi nimitetään. Näin siellä jo toisena viikkona peräkkäin kashmirinsieppokertun - hyvin vihreän ja silmärenkaisen uunilinnun, joka on alueellinen endeemi ja paljon yleisemmän ja keltaisemman himalajansieppokertun sukulainen.

Näin myös läpimuuttavia sieppoja: ruskosiepon ja pikkusiepon. Islamabadissa esiintyy läpimuutolla ja jonkin verran talvehtivana sekä pikkusieppoa että idänpikkusieppoa, mutta olen huomannut, että pikkusiepot ovat yleensä metsän puolella ja idänpikkusiepot järven puolella avoimemmassa maastossa. Ruskosieppo on läpimuuttajana harvinaisempi kuin samantapainen siperiansieppo, mutta kutsuääni on näillä lajeilla varsin erilainen, ruskosiepolla metallisen kimeä versio harmaasiepon suomalaisille tutusta kutsuäänestä. Harmaasieppokin esiintyy täällä läpimuuttavana, mutta on vielä edellisiä kahta harvinaisempi.

Reitin usein lintuisin paikka on muuan lähde ja virransuvanto, jossa on ympäri vuoden vettä, ja joka vetää siksi aina puoleensa aaltoina juomaan ja kylpemään saapuvia lintuja. Joskus käy huono tuuri, mikäli paikallista nuorisoa on tunkenut pitkäksi aikaa hengaamaan samaan paikkaan, eikä heistä pääse millään eroon, että linnut uskaltautuisivat takaisin. Muuan tuttavani täällä, lintumies ja valokuvaaja, joka on eläkkeellä oleva majuri, tapaa käristä ja tiuskia nuorille, että häipykää täältä. Minä en sellaista viitsi tehdä, koska yhtä laillahan retkeilevällä nuorisolla on oikeus nauttia luontopolun parhaista paikoista ja viettää niissä vaikka tunteja jos siltä tuntuu. Mikä minä olen heitä häätämään. Tällä kertaa ongelmia tuotti kuitenkin aivan toinen kädellislaji, sillä lähde ympäristöineen oli sinne saapuessani täysin makakien valtaama. Ne tuottavat jos mahdollista vielä enemmän meteliä kuin luontoon vääntäytyneet kaupunkilaisnuoret, ja vaikutus lintuihin on siten sama.

Niinpä vaelsin yhä ylemmäs rinteille - sillä pian tuon paikan jälkeen polku alkaa kohota jyrkästi Margallan harjanteille. Lintuja on toki sielläkin, mutta niitä on paljon vaikeampi nähdä.

*   *   *

Tänään vietetään Pakistanissa ylimääräistä kansallista pyhäpäivää, Allama Iqbal -päivää, jolla kunnioitetaan suuren runoilijan, lakimiehen ja Pakistanin perustamista innoittaneen poliittisen ajattelijan Muhammad Iqbalin syntymäpäivää. Iqbal oli etninen kashmirilainen, syntyisin Punjabin Sialkotista. Hän vaikutti elämänsä aikana Lahoressa, Cambridgessä, Heidelbergissä, Münchenissä ja taas Lahoressa. Hän oli suuresti lukenut niin intialaisen, islamilaisen, arabialaisen, persialaisen, englantilaisen kuin saksalaisenkin kulttuuriperimän alueilla. Kashmirilaisesta taustastaan huolimatta hän käytti lähinnä punjabia ja urdua ja tuli kuuluisaksi persiankielisestä runoudestaan. Henkisyydessään hän ammensi suuresti mm. Rumilta ja Goetheltä. Poliittisesti hän toimi sekä koko Intian itsenäisyysliikkeessä että myöhemmin Punjabin muslimiliitossa, ennen kuin hänestä tuli Jinnan Pakistan-idean kannattaja.

Nykyisin tiedämme, että brittiläinen Intia hajosi hindujen ja muslimien välisten tappelusten seurauksena Intiaan, Pakistaniin ja Bangladeshiin ja voidaan vain hypoteettisesti fantasioida sillä, miltä Etelä-Aasia näyttäisi mikäli koko tuo valtava alue olisi säilynyt yhtenä valtiona, Intiana, tai toisaalta, miltä se näyttäisi, jos se olisikin kolmen ison valtion sijaan jakautunut etnisiä jakolinjoja pitkin moneen paljon pienempään - siis suunnilleen niin, että kukin Intian ja Pakistanin nykyisistä osavaltioista olisikin itsenäinen valtio. Väestöpohjaajan niissä olisi riittänyt aivan kilpailukykyisesti Euroopan valtioihin verrattuna. Ja ehkä jonain päivänä tuosta ajasta tulevaisuuteen nämä valtiot olisivat sitten Euroopan valtioiden tavoin muodostaneet yhtenäisemmän valtioliiton. Suuri ikuisuuskonflikti Intian ja Pakistanin välillä olisi ehkä voitu välttää - mutta vastikkeeksi olisi epäilemättä saatu paljon pieniä konflikteja valtiokokonaisuuksien lopullisista rajoista ja niiden sisään jäävistä etnisistä ryhmistä ja uskonnollisista jakolinjoista.

Kharian, Neelan Bhoto, Taxila

Lokakuun viimeisenä viikonloppuna tein kahden täkäläisen lintuharrastajattaren kanssa Volvo-maasturillani retken Khyber-Pakhtunkhwan puolelle. Emme tosin menneet kovin kauas Pakistanin paštujen kotiosavaltioon, sillä osavaltioraja menee heti Margallakukkulain pohjoisharjanteella, niin että Pir Sohawan kylän jälkeen tulevassa dinosauruspuistossa tuo raja ylittyy. Tie jatkuu sieltä kohti Sangadan kylää, josta sitä voisi jatkaa syvemmälle Khyber-Pakhtunkhwaan tai sitten kääntyä oikealle Kharianiin ja Neelan Bhotoon vievälle tielle, kuten me teimme.

Kävin samoilla paikoilla talvisemmissa olosuhteissa tammikuussa, jolloin kirjoitin niistä tämän postauksen. Sekä Kharianin tammilehto että Neelan Bhoton suufilainen pyhäkkö olivat myös tähän aikaan vuodesta maagisia ja ihmeen kauniita paikkoja. Jotenkin lokakuun lopun valo-olosuhteet ja aamu-usva loivat erikseen satumaisen tunnelman. 

Kharianin ylemmällä harjulla kasvaa mäntymetsää, joka sekin on komeaa - ja joukossa vielä mielikuvituksellisia kalliolohkareita. Siellä liikuskeli himalajanloistoharakoiden parvia ja pikkunaurulit huutelivat taajaan. Pensassilkkikerttusia ja viirupriinioita lauleskeli aluskasvillisuudessa. Vielä suurempi taianomaisuus vallitsee kuitenkin alas laaksoon viettävässä rinteessä, jossa on Kharianin pyhä tammilehto. Vanhat ikivihreät tammet ovat kasvaneet koukeroisiin epäsäännöllisiin muotoihin, luoden ihmeellisen taivaalta lankeavan valon täplittämän enttimetsän. Siellä käyskennellessä voi odottaa koska tahansa jonkun haltian tai tontun astuvan esiin muhkuraisten tammenrunkojen takaa. Kyseinen metsä on viimeisiä jäänteitä muinoin kaikkialle Margallain laaksoihin levittäytyneestä habitaatista - ja säilynyt ilmeisesti juurikin siksi, että väestö pitää juuri tätä lehtoa pyhänä. Siellä on pyhimyshautoja ja pyhiä tammia, jotka lienevät monisatavuotisia.

Kirjoitin jo Belgiassa asuessani siitä, miten ihmeellinen puu tammi on. Heti kun vanhoja tammia on läsnä pyökkimetsässä tai vaikka avoimessa maatalousmaisemassa, ne lisäävät luonnon monimuotoisuutta moninkertaiseksi: lintulajeja näkee heti paljon enemmän ja tämä tietysti heijastaa arkisilmälle näkymättömämpää hyönteis- ja pienkasvimaailman monimuotoisuutta. Ei ihme, että indoeurooppalaiset kulttuurit kelteistä ja germaaneista slaavien ja iraanisten arokansojen kautta Pakistaniin ja Pohjois-Intiaan ovat pitäneet tammea pyhänä puuna ja elämän antajana. Indoeurooppalaisiahan on tästä itään vielä Bengaliin saakka, mutten ole varma, onko niin kaukana trooppisilla seuduilla enää tammia - pitäisi joskus käydä Länsi-Bengalin ja Bangladeshin vuoristo-osissa katsomassa. Muinaisessa Suomessakin tammimyytit tunnettiin lämpimämmiltä kausilta, jolloin tammi oli laajemmalle levinnyt eteläisessä Suomessa. Ja tietysti tammimytologia voitiin kantaa mukana silloin kun suomalaisten esi-isät levisivät Baltiasta Itämeren pohjoisrannoille.

Löysimme Kharianin tammilehdosta ja vielä nimenomaan pyhäkön luota sangen mielenkiintoisen lintulajin, nimittäin viitasiepon. Tämä keltainen, harmaapäinen pikkulintu, jolla on voimakkaita ääniä, elää Pakistanissa levinneisyytensä äärimmäisessä länsiääressä. Keski-Aasiassa tai Iranissa sitä ei ole koskaan tavattu. Sen sijaan trooppisessa Aasiassa se on yleinen Indonesiaan saakka. Tammien ja lehdon muiden puiden lehvästöistä löytyi myös parvittain aasianrillejä, tulirintatimaleita, kashmirinuunilintuja, himalajansieppokerttuja, töyhtö- ja punanokkabulbuleita ja kaikenlaista muuta. Harmaatalitiaisten lisäksi oli tamariskipyrstötiaisia.

Söimme perinteisen piknikkimme niityllä sen joen varrella, joka virtaa Kharianin ja Neelan Bhoton kautta yhtyen pohjoisempana Dhund Haroon ja virraten sitten pitkän kiertävän matkan Khyber-Pakhtunkhwan halki Attockin seudulle, jossa yhtyy lopulta Indukseen. Joella oli asemissa tyypillisiä täkäläisiä virtalintuja, jotka yleensä laskeutuvat Himalajalta lokakuun kuluessa laaksoihin: joki- ja virtaleppälintuja, virtavästäräkkejä, kuningaskalastajia. Vuoripurojen valtiaslintua, aasiankeisarikalastajaa, ei kuitenkaan tällä kertaa näkynyt niittyosuudella sen enempää kuin Neelan Bhoton pyhäkölläkään.

Syksyisissä väreissä ja valossa Neelan Bhoto oli kirkkaine virtoineen ja lähteineen sekä pyhine mahseer-kaloineen yhtä satumainen paikka kuin tammikuusta muistin. Tammikuussa minulle sattui siellä kummallinen asia: kun olin joen varressa lähellä Bari Imamin mietiskelyviikunaa, näin polkua pitkin kulkevan erikoisen kulkueen, johon kuului vanhempia ihmisiä, lapsia ja kotieläimiä. Erikoista oli se, että kaikki olivat pukeutuneet hyvin perinteisesti, suorastaan historiallisesti. He tervehtivät minua niin ikään oudolla tavalla, nostamalla kädet ylös ja heiluttelemalla niitä, hymyillen samalla autuaasti. Oletin silloin, että nämä ihmiset olivat jonkinlaisia pyhiinvaeltajia. Kummallista oli kuitenkin, että toverini eivät nähneet heitä lainkaan, vaikka minusta seurue oli minut ohitettuaan vaeltanut siihen suuntaan, jossa tovereideni piti olla.

Tällä kertaa moista seuruetta ei tullut vastaani, mutta he palautuivat mieleeni, kun muistelin kolumbialaisen ystäväni Neelan Bhoton kuvissani näkemiä haltioita ja džinnejä. Tällä kertaa vastaani tuli sen sijaan teetä tarjoavia paikallisia, punjabilainen perhe sunnuntairetkellä sekä kaksi nuortamiestä, jotka halusivat tietää, mitä tuntemuksia tämä paikka minussa herätti. 

Virran varsilla oli asemissa pari näyttävää virtaleppälintua ja smyrnankalastaja. Metsän puolella liikuskeli pikkuparvina himalajannärhiä sekä kaikkia kolmea harakkalajia - huppu- ja naamioviidakkoharakoita sekä himalajanloistoharakoita. Oli myös pari kuningasseppää ja yleisempiä turkoosiseppiä. Aarnipuissa moskeijan luona oli mielenkiintoisia tiais- ja uunilintuparvia, joissa oli mukana yleisempien lajien lisäksi pakistanintiaisia (täpläsiipitiaisia) samoin kuin tiaisparviin usein liittyviä raitapyrstökiipijöitä. Yksi nakkelikin näkyi aiemmin, muttemme saaneet lajia varmistettua. Iltapäivällä harjanteita pitkin alkoi lipua petolintuja - tällä kertaa arohiirihaukkaa ja valkosilmähaukkaa.

*   *   *

Lokakuun lopussa kävin myös Dastaangoin taiteilijafarmilla ja galleriassa, jossa oli suomalais-tunisialaisen taiteilijattaren Dora Dalilan näyttely. Hän maalaa kirkkain värein naisia, nykyisin näemmä varsinkin raskaana olevia. Lehmäkin oli päässyt maalauksiin.

Luonani kävi Punjabin osavaltion Gujranwalan kaupungista kristittyjen porukka, joka kertoi suomalaisten lähetyssaarnaajien olleen vielä 90-luvulla aktiivisia seudulla, rakentaen ja ylläpitäen kouluja ja lähettäen opettajia sekä tietysti saarnamiehiä. Sittemmin kaikki olivat jotenkin kadonneet, mihin lie siirtäneet toimintansa, Afrikkaanko. Gujranwalan kristitty yhteisö ikävöi vanhoja Suomi-yhteyksiään.

Marraskuun puolella tänään kävin työtovereiden kanssa Taxilassa, joka sijaitsee Islamabadista katsoen juuri ja juuri Punjabin puolella, hyvin lähellä myös Khyber-Pakhtunkhwan rajaa. Taxila on arkeologisesti erittäin merkittävä muinaiskaupunkikompleksi, jonka kulttuuriaineisto keskittyy erityisesti buddhalaiseen myöhäisantiikkiin. Taxilasta erityisen mielenkiintoisen tekee se, että paikka oli tuolloisen silkkitien varressa ja toimi euraasialaisten sivilisaatioiden sekoittumispaikkana: hellenistinen ja mitralainen vaikutus yhdistyivät täällä intialaisten kulttuurien hindulaiseen ja buddhalaiseen vaikutukseen, mihin päälle tulivat vielä keskiaasialaiset arokansat - ensin indoiraaniset ja sittemmin turkkilais-mongolilaiset.

Arkeologisia kohteita on Taxilan alueella parikymmentä, mukaan lukien muutama buddhalainen luostarikohde sekä Sirkapin kaupungin rauniot, joista aikoinaan kirjoitin tajuntaa laajentaneesta kokemuksesta nähdä siellä niin hakaristi, kaksipäinen kotka kuin kaksitoista tähteä kehässä - kaikki myöhemmin indoeurooppalaisen maailman länsiosissa monenlaista mainetta niittäneitä symboleja, jotka siis kuitenkin alun perin ovat peräisin Induksen jokilaaksosta. Niin kuin aika moni muukin asia.

Löysin tällä kertaa kaikenlaista muutakin mukavaa. Esimerkiksi Hanuman näytti seikkailevan myös buddhalaisten kohokuvien alaviitteissä - apinajumalahan legendan mukaan aikoinaan vei buddhalaisuuden Intiasta Kiinaan. Löysin myös terrakottakummituksen - vai möröksikö sitä pitäisi kutsua, koska muumihahmolta se aika paljon näytti.

Museolla pakistanilainen opas sivuutti kokonaan selityksistään ne vitriinit, joissa oli viininlaskijoita, orgioita, tanssityttöjä, tanssipoikia, viiniruukkuja, rypäleterttujen ja viljantähkien kanssa leikkiviä amoriineja, isorintaisia veenuksia ja orjattarien ruoskintakohtaus. Tämä huvitti minua jossain määrin, mutta hän lienee tottunut tekemään kierroksia lähinnä kotimaisille ryhmille, joita moiset indohellenistisen kulttuurin ilmentymät olisivat voineet järkyttää. Onneksi eivät ole niitä sentään museon vitriineistä sensuroineet. Sääli, että seudulla, josta indoeurooppalainen maatalouskulttuuri perinteineen ja perinnejuomineen on alun perin lähtöisin, kielletään nykyään niin olennainen osa tuon kulttuurin perintöä, nimittäin vuodenkiertoa siivittävä ilojuoma. Pakistanissa juhlitaan aina kutakin sesonkihedelmää - nyt on granaattiomenan sesonki - mutta kyllähän tuosta touhusta ihan selvästi puuttuu tietty, siihen melkein elimellisesti kuulunut elementti. Mutta minkäs teet, kun aavikkouskonto on ajoittaisissa puritanismin puuskissaan suhtautunut viiniin niin ynseästi - huolimatta siitä, että pakistanilaiset yli kaiken rakastavat Rumin ja Khayyamin kaltaisia runoilijoita, jotka runoilivat sangen paljon myös viinistä.

Dharmarajikan stupalla oli läsnä paljon palmuoravia, jotka säksyttelivät metsiköissä ja suurissa viikunapuissa. Sirkapissa taas oli puissa runsaasti uunilintuja ja taivaalla pääskymuuttoa - haara-, ruoste- ja intianpääskyjä. Liitohaukka kävi lekuttelemassa. Pensaissa pyöri idänhopeanokkia ja erikoisempana havaintona näin myös pikkuparven aasianvihervarpusia, jotka lienevät laskeutuneet vuorilta.