Järven ja kukkulain talvilintuja

Toiseksi edellisessä kirjoituksessani 26. marraskuuta totesin olleeni flunssassa ja siksi ensimmäisenä Suomesta paluuni jälkeisenä viikonloppuna estynyt menemästä lintupaikoille. Sittemmin asia toki korjaantui. Seuraavana viikonloppuna, joka oli kuunvaihde, säntäsin Rawaljärven rannoille. 

Löysin Ankara-puistosta karmiinimedestäjän - se on Islamabadin kahdesta medestäjälajista se paljon harvinaisempi, useimmiten talvivieras, kun taas hyvin yleinen purppuramedestäjä on kesävieras, jota ei syyskuun jälkeen enää Islamabadissa näe. Järvellä näkyi parvittain naurulokkeja ja kahta lajia merimetsoja, mutta näidenkään kerääntymät eivät olleet kovin isoja. Pensaissa liikkui pikkuparvi suomumanikkeja.

Jinnah Roadin kosteikolta löysin puolestaan kolme intiantokoa. Tämä oli jo kolmas kerta, kun löysin sarvinokat samasta paikasta - viime vuonnakin ne löytyivät sieltä samoihin aikoihin. Todennäköiseltä vaikuttaa, että kyse on samasta perheestä, joka asustelee jossain kosteikon ja kylän väliin jäävän viljelyalueen vanhoista puista. Muuten paikalla oli parvittain kashmirinuunilintuja ja tiltaltteja, aasianrillejä ja harmaatalitiaisia, oli ruso-, savu- ja keltapriinioita, talven ensimmäinen näkemäni harmaatasku sekä pelloilla nummikirvisiä, joka ei ole täällä yhtä yleinen talvivieras kuin himalajan- ja vuorikirvinen tai paikkalintu riisikirvinen.

Rawaljärven itäpohjukasta löytyivät viimein talven ensimmäiset sorsalautat: punasotkia, taveja ja kaksi jouhisorsaa. Vielä suurempina lauttoina oli nokikanaa, joita oli alkanut saapua jo edellisviikkoina. Sorsien tulo on ollut tänä vuonna selvästi myöhäisempää kuin aiempina vuosina, ja kahlaajia on tuskin nimeksikään, mikä johtunee liian korkealla olevasta vedenpinnasta. Oli kuitenkin joitakin metsä- ja valkovikloja sekä tietysti tavanomaista kenttähyyppää. Harmaa- ja jalohaikaroita on nyt alkanut saapua pienempien haikaroiden joukkoon. Talvehtivia haarapääskyjä on kertynyt suuriksi parviksi; samoin yli pyyhki parisataa kottaraista. Talvisia kirvis- ja västäräkkiparvia löytyi täältäkin (kolme lajia kumpaakin, toisinaan kumpaakin ryhmää löytää neljä tai viisikin lajia per käynti).

Viime viikonloppuna kävin Rawaljärven eteläpuolella Chak Shahzadin hevostiloilla ukrainalaisten kollegain kanssa. Varsinkin lapsiperheelle hevoset antavat mahdollisuuden päästä viikonloppuisin hieman irti viestimien kautta seuratuista ahdistavista kotimaan uutisista - mitä paikkakuntaa ryssä milloinkin on pommittanut ja keitä tuttavia kuollut. Pakistanin viestimissä jyllää venäläinen propaganda narratiiveineen. Eurooppakin heräsi sitä torjumaan vasta vuodesta 2014 alkaen - kehitysmaissa ei ole herätty vieläkään. Hevostiloja ympäröiviltä pensaikkomailta löytyi mm. ruso-, savu- ja sinipriinioita, pikkuminivettejä, intiantaskuja ja pikkutörmäpääskyjä. Laitumilla ja sänkipelloilla oli suuria kirvisparvia, vallitsevina lajeina riisi- ja himalajankirvinen, joukossa vuori- ja nummikirvistä ja yksi kalliokirvinen, jonka suuri koko herättää huomion.

Sunnuntaina olin Margallakukkuloiden Dhok Jeevanin polulla, jonka vesilähteeltä löytyi useamman harmaavatsaviuhkon lisäksi keltaviuhko ja hopealakkisieppo. Liikkeellä oli tällä polulla tavanomaisia punanokkabulbuleita ja talvisia tulirintatimaleita, runsaasti kashmirinuunilintuja, tällä kertaa vähänlaisesti rillejä ja yksi raitapyrstökiipijä. Illansuussa sinijokirastaat viheltelivät.

Syyriasta taitaa olla parasta kirjoittaa erillinen blogikirjoitus.

Tulimeren takana murtuvan maailman

Tämä blogikirjoitus on lainannut otsikkonsa itse tekemästäni lämminhenkisestä laulusta, joka on omistettu Kurkimäen lähiölle ja grilli-illoille siellä. Koska tuossa laulussa viljelin tarkoituksella kaikenlaisia metallikliseitä, laulusta tuli väistämättä luonteeltaan apokalyptinen. Sen itseymmärrys on yksinäinen, omalla tavallaan idyllinen, viimeinen turvapaikka hajoavan, tuhoutuvan maailman keskellä. Tämän blogin lukijoille monet sen topoksista, troopeista ja kielikuvista ovat jo vuosien varrelta tuttuja. En ole tietoinen, että kukaan muukaan olisi vielä luonut myytosta Kurkimäen perin rauhalliselle lähiölle, joka sijaitsee paljon rauhattomampien ghettojen ympäröimänä, ikään kuin saarena, jolla on jopa oma pieni metsäinen mäkensä. Lauluni metallikliseinen rautakankisuus kommentoi ironisesti asuinalueen tosiasiallisesti pikkuporvarillista asiaintilaa.

Tämän kirjoituksen varsinainen aihe on Heikki Kännön romaanin Ihmishämärä (Sammakko 2022) arvosteleminen. Ihmishämärä on nimittäin ennen kaikkea apokalyptinen romaani. Siinä on kyse ihmisen maailman uhosta ja tuhosta, jonka välikappaleeksi nousevat hivenen epätodennäköiset tahot - nimittäin muinaisgermaanisen jumaltaruston aasajumalat. Kännöä lukeneelle tämä ei toki ole yllättävää, sillä aasojen juonitteluihin ja syklisiin maailmantuhoihin uppoutuessaan Kännö saa jälleen kerran tilaisuuden työstää omia kulttuurisuosikkejaan, ennen kaikkea 1800-luvun ja 1900-luvun alun saksalaisia kansallisromantikkoja ja esoteerikkoja.

Eletään vuotta 2050, ilmastonmuutos on tehnyt Euroopasta epämiellyttävän kuuman ja maailma tekee kuolemaa. Klevessä sijaitsee kuitenkin Eedenin puutarha - nuoruuden jumalatar Heben omenatarha. Sieltä löytyvät niin nuoruuden lähde kuin elämän ja tiedon puutkin. Elämän puut tuottavat amrita-omenoita, joita syömällä tietyt ihmiset - mutteivät kaikki - ovat säilyttäneet hämmästyttävän pitkään nuoruutensa.

Rakenteeltaan Ihmishämärä on, kuten takakansikin kertoo, käänteinen Götterdämmerung, siis oikeastaan Menschendämmerung, jolla nimellä kirja pitäisikin julkaista saksaksi. Sen punaisena lankana kulkee Richard Wagnerin pääteos, Nibelungin sormus, jonka viimeisen osan Jumalhämärä muodostaa. Pitkien jaksojen ajan Kännön 1040-sivuisessa järkäleessä haahuillaankin myyttisessä Lurelnissa, jumalajan Reininmaassa, jossa kuolemattomat aasajumalat - polyteististen uskontojen mytologioille luonteenomaiseen tapaan - juonittelevat ikuisesti toisiaan vastaan syösten siinä sivussa vähäisempien lajien kohtaloita raiteiltaan. Näitä vähäisempiä lajeja ovat Lurelnissa nibelungit ja ihmiset.

Kännö näyttää kirjoittaessaan olevan hyvin tietoinen siitä, kuinka paljon yhteneväisyyksiä eri mytologioiden välillä on. Nibelungin sormuksella on kovin samanlaisia ominaisuuksia kuin valtasormuksella Tolkienin mytologiassa, joka lainasi paljon germaanisesta mytologiasta. Tämä sai minut ajattelemaan lukiessani paljon Joseph Campbellin ja Michael Witzelin teorioita pangaialaisista, gondwanalaisista ja laurasialaisista esimyyteistä - aina kuuluisaan monomyyttiteoriaan saakka. Tuhatkasvoisen sankarin matka, ihmisen omakuvan toista puolta edustava narrin matka sekä monet dramaattiset tapahtumat kuten luominen, vedenpaisumusmyytti ja maailmanlopun tapahtumat toistuvat ihmiskunnan mytologiassa epäilyttävän yhdenmukaisina, mikä sai Witzelin ja Campbellin kaltaiset myytintutkijat spekuloimaan koko ihmiskunnan läpäisevillä alkumyyttiteorioilla.

Ihmishämärässä ei kuitenkaan seikkailla pelkästään Lurelnissa eikä aasain tarustossa, vaan rinnalla kulkee useampi ihmistodellisuudesta kertova taso. Näistä keskeisin sijoittuu Eurooppaan noin vuonna 2050. Tarkka ajoitus on laskettavissa sivulla 130 tehtävästä paljastuksesta, jossa viitataan espanjalaisen Camarón de la Islan "yli seitsemänkymmentä vuotta sitten levyttämään" La leyenda del tiempoon. Kyseinen kappale on peräisin vuodelta 1979. Ihmishämärän "nykytaso" siis tapahtuu vuoden 2050 tietämillä. Jos Kännöllä on profeetallisia kykyjä, tämä on merkittävä tieto ihmiskunnalle, koska Kännö ennustaa tuosta vuodesta käynnistyvän maailmanlopun. Joka tosin ei sittenkään ole aivan täysi maailmanloppu, vaan yhden ajan ja maailman loppu syklisessä todellisuudessa, jossa jotain aina säilyy.

Alussa mainitun Kurkimäen kaltainen paikka Ihmishämärässä on sijoitettu luoteissaksalaiseen Kleven pikkukaupunkiin, jossa mystisesti ikinuoret Engelbertha ja isoäitinsä Ethelinda pyörittävät omenatilaa nimeltä Goldener Apfel. Engelberthan taiteilijamies, matemaatikko-fyysikko ja kuvanveistäjä Baldovino Minkowski, taustoittuu liettuanpuolalaista sukujuurta olevaksi ja Düsseldorfissa fyysikon uransa uhranneeksi, taiteen alalle antautuneeksi renessanssi-ihmiseksi.

Kleven idylliä ympäröi vuonna 2050 jo hyvinkin murtuva maailma tulimerineen. Ilmasto on lämmennyt, kuivuus vuorottelee tuhotulvien kanssa Euroopan ydinmailla. Uusia pandemioita ja vitsauksia leviää. Maailman ihmisaiheutteisia virheitä tilkitään teknologialla, joka joten kuten auttaa pitämään ihmiset kiinni illuusiossaan ja jatkamaan kuin ennenkin. Tosin elämä on monin tavoin köyhtynyt: lentomatkailu on jouduttu kieltämään, maatalouden käytössä olevat vesivarat on asetettu ankaran säännöstelyn alaisiksi, useissa Euroopan maissa on noussut valtaan äärioikeistolaisia hallintoja - Britanniassa suoranaisia natseja. Ohimennen mainitaan myös Putin ja Trump, jotka olivat tätä kehitystä edesauttamassa. Jossain vaiheessa nykyhetken ja 2050-luvun välissä on ehditty räjäyttää ydinpommit mm. Jerusalemissa ja Teheranissa ja Moskova on ehtinyt päästää valloilleen useamman sarjan asekäyttöön kehitettyjä pandemiaviruksia.

Kirjassa liikutaan myös paljon alakulttuurien parissa, mikä on kiehtovaa varsinkin, kun Kännö taiteilijana tuntee hyvin 1800-, 1900- ja 2000-lukujen taitelijaskenejä eri puolilla Keski-Eurooppaa. Engelbertha ja Baldovino kuuluvat harrastuksenaan keskiaikaa ihannoivaan alakulttuuriin, joka järjestää säännöllisesti keskiaikaisia larppeja ja yrittää elää ilman kaikkea uusinta teknologista hömppää. Tälle vastakohtana heidän luokseen majoittuva tšekkiläinen taideopiskelijatar Anastázie elää puolestaan täyttä 2050-lukua virtuaali-implantteineen, jotka kääntävät kieliä, etsivät tietoja ja raportoivat maailman tiedustelupalveluille reaaliaikaisesti kaiken, mitä hän virtuaalilasiensa läpi näkee ja kuulee. Anastázie on myös Prahassa ja Berliinissä sekaantunut taiteilijaradikalismiin, joutunut maanpakoon, ja omaa bakkantin aseman dionyysisessä kultissa, joka simuloi lähitulevaisuuteen projisoituja Eleusiin mysteerin menoja, ennen kaikkea tietysti orgioita.

Se, että Kännön päähenkilöt ovat yleensä taiteilijoita ja liikkuvat pahennusta herättävissä ja konventioista piittaamattomissa taiteilijapiireissä, on raikas piirre hänen kirjoissaan. Näistä toiseuspositioista käsin on hedelmällistä kommentoida aikalaiskulttuureita hyvin erilaisina aikoina ja erilaisissa paikoissa. Toisaalta, tässä kaikessa on myös jotain perin esihistoriallista: aasajumalten maailmassa ja Berliinin avantgarde-piireissä vallitsee loppujen lopuksi kovin samantapaisia, nietzscheläisiä käsityksiä esimerkiksi sukupuolisen käyttäytymisen kirjosta ja sopivuudesta. Kännöä ei voi mieskirjailijana ainakaan syyttää siitä, etteikö hänen kirjoissaan olisi vahvoja ja raflaavia naishahmoja. Hänen mieshahmonsa ovatkin loppujen lopuksi paljon konventionaalisempia, ajoittain koomisen alkumiesmäistä ylijumala Wotania myöten.

Kaiken tämän keskellä Baldovino on ehkä sittenkin kirjan keskushenkilö, koska hän on kaikkein inhimillisin.

Lisäksi kirjassa on muitakin aikatasoja. Siinä eletään myös natsiaikaa, alkaen Siegfried-linjalta ja päätyen Auschwitziin, Birkenauhun ja myöhemmin Düsseldorfiin. Düsseldorfiin palataan kirjan mittaan varsin usein ja sinne sijoitetaan vieläpä maailmanpuunkin sijaintipaikka, joka Kännöllä on saarni eikä tammi. Eurooppalaisissa mytologioissahan tuo puu on toisinaan saarni, toisinaan tammi ja toisinaan vieläpä marjakuusi. Kaikki kolme puuta ovat taikuuden maailmassa keskeisiä.

Niin ikään kirjassa on vuosituhansien päässä tulevaisuudessa sijaitseva taso, jossa oikeasti olemassa olevat nykytaiteilijat Ai Weiwei ja Marina Abramović opettavat tulevaisuuden taideopiskelijoille ihmiskunnan suurta tarinaa. Yhdessä kohdassa kirjaa paljastuu, että tuo taso sijaitsee peräti kahdeksantuhannen vuoden päässä tulevaisuudessa, ja siinä ollaan itse asiassa tuntematonta maailmaa kohti matkaavissa avaruusaluksissa - eikä enää fyysisessä ruumiillisuudessa.

Kleven todellisuuden kanssa samanaikaisesti eli 2050-luvulla käydään myös Baldovinon mukana Sveitsin Meyrinissä CERN:in futuristisissa laitoksissa, joissa valmistellaan superkeinoälyn herättämistä henkiin. Baldovinon puoliso Engelbertha puolestaan elää kaksoiselämää Berliinissä, jossa käydään niin museoissa kuin orgioissakin.

Mytologisen tason jumalolennot oppivat käyttämään teo- ja antroposofien teorisoimaa akashaa välineenä vierailla ihmistodellisuuden eri aikakausilla, vaikkapa 1920-luvun Pariisissa, 2000-luvun Berliinissä tai 1970-luvun New Yorkissa. 

Kaiken kaikkiaan Ihmishämärä on hämmentävä ja yhtä aikaa nerokas ja tarkoituksella lapsellinen kudos maailmantuskaa ja mytologioita. Siitä tuli ajoittain tunne kuin lukijalle virnuiltaisiin, mutta seuraavassa hetkessä alleviivataan taas mitä syvimpiä ja ahdistavimpia viestejä, joita tarina välittää. Aiemmin arvostelemani Sömnö ja Runoilija olivat rakenteeltaan huomattavasti enemmän uskottavuuden rajoissa pysytteleviä, kun taas Ihmishämärä loikkaa estoitta mytologioiden maailmaan. Kuitenkin tästä huolimatta - tai ehkä juuri tämän takia - Ihmishämärä onnistuu viestimään alkuvoimaisilla, arkkityyppisillä tasoilla, jotka vaikuttavat lukijan uniin saakka.

Esimerkiksi realistisessa kerronnassa tapahtuva Baldovinon maailmanlopunmatka Meyrinistä apokalyptisen Saksan halki takaisin Kleveen oli psykologisella tasolla vaikuttava, täynnä pieniä kiehtovia mysteerejä ja vihjeitä, joita lukijan oli pakko tarkistella Googlesta, eetteristä ja akashasta. Yksityiskohdat lankeavat yksiin maailman myyttien kanssa Gilgamešista Tolkienin Sormusten herraan ja Michael Enden Päättymättömään tarinaan - sekä kaiken huipuksi myös omaan Titaanien aikaani. Tuo viimeksi mainittu toistaa aiemmin lukemieni Kännöjen kaavaa: synkronisiteetit oman tuotantoni ja Kännön välillä ovat liian moninaisia ja yksityiskohtaisia ollakseen sattumaa. Mutta plagiointia ne eivät myöskään ole - en usko, että Kännö on koskaan ollut tietoinen edes olemassaolostani. Pikemminkin kysymys on vahvasta todistuksesta sen puolesta, että tietyt kulttuuriset impulssit nousevat yhä uusien taiteilijoiden töihin, vaativat manifestoitumistaan.

Ehkäpä Campbell ja Witzel siis olivat oikeassa. Tai sitten muinaisuuden ja tulevaisuuden henkiolennot todella haluavat saada tarinansa kerrotuiksi ihmiskynistä, koska ihmisyys on ennen kaikkea tarinallista, kuten on se tietoisuuskin, jota Kännö Ihmishämärässä luotaa. Hän integroi monadit ja miasman sujuvasti osiksi rationaalis-irrationaalista maailmanselitystä, joka auttaisi ymmärtämään, mitä taikuus on ja mihin kohtaan luonnonlakien hallitsemaa maailmaa se sijoittuu.

Kännön tarinan monadinen massaton elementti, vril, joka kirjassa esiintyy myös vihreänä aineena, on tiettävästi alun perin peräisin englantilaiselta kirjailijalta, poliitikolta ja mystikolta Edward Bulwer-Lyttonilta, jolla se esiintyi eräässä skifigenren pioneeriteoksessa (Vril: tuleva rotu). Bulwer-Lyttonin oman ajan teosofit ja esoteerikot ottivat fiktiiviseksi tarkoitetun teoksen tosissaan, uskoen Bulwer-Lyttonin omaavan esoteerista salatietoa, jota hän oli kirjassaan käyttänyt. Ruusuristiläisten Britannian looši vieläpä nimitti hänet kunniajäsenekseen ilman että hän itse oli koskaan pyrkinyt salaseuraan. Myöhemmin 1800-luvun lopun johtavat esoteerikot, kuten Helena Blavatsky ja Rudolf Steiner, omaksuivat vril-hypoteesin Bulwer-Lyttonilta ja kehittivät sitä edelleen, kunnes natsien esoteerikot kohdistivat siihen obsessiivista kiinnostusta.

Bulwer-Lyttonilta ovat lähtöisin myös monet nykyarjessamme tunnetut lausahdukset, kuten "kynä on miekkaa mahtavampi" sekä kirjan aloitus sanoilla "oli pimeä ja myrskyinen yö...", jota Edgar Allan Poe käytti vuotta Bulwer-Lyttonia myöhemmin.

Kännö palaa yhä uudelleen kirjoissaan samoihin henkilöihin ja liikkeisiin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Saksassa, ennen natsien valtaannousua. Niin myös Ihmishämärässä. Wagner ja Nietzsche vierailevat tässäkin tarinassa. Samoin Runoilijan Mefisto-hahmo, Heinrich von Grüngen, jota olen käsitellyt perusteellisemmin Runoilijan arvostelussa. 

Runoilijassa Heinrich von Grüngen oli selkeästi faustilainen Mefistofeles eli juutalais-kristillisen mytologian saatana. Tämä hahmo palaa jälleen kuvioihin Ihmishämärässä, ja tuoksuu jälleen tässäkin kirjassa kanelille. Ihmishämärässä hän saa toisenlaisen, vaikkakin yhtä luciferisen ja yhtä pahan roolin. Kännö hahmottaa hänestä saksalaisen mytologian nibelungien kuninkaan, Alberichin, joka Wagnerin teoksissa kuvataan kääpiöksi. Kääpiö on kuitenkin vain yksi vaihtoehto, sillä sama hahmo seikkailee eurooppalaissa mytologioissa useiden eri olentojen - mm. haltioiden ja keijujen - ruhtinaana, joka sitten monessa tarinassa lankeaa pimeyden puolelle.

Kuten tiedämme, juutalaisen, kristillisen ja islamilaisen perinteen Saatana, jota myös Luciferiksi kutsutaan, on tällainen hahmo. Hän oli yksi arkkienkeleistä eli Jumalan jälkeen kaikkein korkeimmista olennoista, mutta lankesi ja veti mukanaan pimeyteen koko joukon kannattajia, muuttuen siten Jumalan päävastustajaksi kosmisessa valon ja pimeyden, hyvän ja pahan, luomisen ja kadotuksen välisessä taistelussa.

Saksalaisessa aasamytologiassa tuon roolin sai jumalten ja ihmisten väliin sijoittuneiden maagisten olentojen, nibelungien, kuninkaaksi noussut Alberich. Nibelungeilla ja Alberichilla oli alun perin suora yhteys burgundeihin, jotka olivat frankkien naapurikansa ja kilpailijoita, mutta tämä lienee tarjonnut kansantaruille johdonmukaisen analogian ja viitekehyksen, kun puhuttiin mytologisen, jumalia koskevan tason tapahtumista. Alberich on myös Wagnerin suurteoksen roisto, jonka juonittelut johtavat jumalten tuhoon. Saksalaisen mytologian Alberich on sama hahmo kuin lännempänä esiintynyt keijukaiskuningas, josta Goethekin on kirjoittanut kuuluisan runonsa Erlkönig. Ranskassa tämän hahmon nimi oli Auberon, Britanniassa puolestaan Oberon, jonka tunnemme myös Shakespearen teoksista.

Seemiläinen ja indoeurooppalainen mytologia toistavat varsin samanlaista tarinaa: Jumalasta seuraavan olentoryhmän (enkelten, haltiain, maahisten) kuningas alkaa tavoitella jumaluutta ja lankeaa pimeyden puolelle, saa mahtavat voimat, nousee taikasormuksen avulla valtaan, ja tarvitaan kuolevaisten ihmisten joukosta tuleva epätodennäköinen sankari lyömään hänet ja pelastamaan maailman. Samalla pöyhkeät jumalat saavat opetuksen ja riehumisen päätteeksi Kaikkeinkorkein palauttaa järjestyksen. Tämähän on sama monomyyttinen taru, jonka Tolkienkin kirjoitti uuteen muotoon. 

Toisinaan molemmissa rooleissa on puolijumala, jumalan ja kuolemattoman jälkeläinen. Sekä roisto että ihmisten sankari ovat siis välitilassa, jossa hyvän ja pahan taistelu käydään - heillä on sidoksia molempiin maailmoihin. Prometheus, Herakles, Theseus, Perseus, Jason ja Siegfried olivat kaikki jotain normaalin kuolevaisen ja jumaluuden väliltä: sankareita. Mutta niin ovat myös klassisten tarinoiden roistot, jotka ovat langenneita enkeleitä, yksisiipisiä enkeleitä, ylijumalten velipuolia ja ottopoikia. Tällainen oli myös Morgothin ja Sauronin alkuperä.

Myyttinen maailma, Lureln, edustaa Kännöllä sivumennen myös Atlantis-myytin toisintoa, mutta on olennaisesti Reininlaakso. Saksalaisessa mytologiassa Lureln on "kuiskausten maa", koska siihen vanhan saksan verbi lureln viittaa, joskin Lure ja Lore lienevät yhteydessä myös taruihin ja niiden kertomiseen. Reinin tytär Lorelei oli mytologiassa nymfi, seireeni, joenneito, joka saattoi laulullaan vietellä miehiä. Seireeniteema toistuu myöhemmin mainadien yhteydessä 2000-luvun dionysiolaisten orgioissa, joissa juodaan enteogeenistä somaa, sanskritin ja avestan rituaalijuomaa, jolla on sama rooli kuin Eleusiin mysteerien kykeonilla.

Myös nibelungien ja Nibelheimin etymologia on mielenkiintoinen. Kuten totesin, tällä myyttien kansalla on yhteys todellisuudessa olemassa olleisiin burgundeihin, jotka jättivät jälkeensä pitkäksi ajaksi myös eurooppalaisen valtion Saksan ja Ranskan väliin. Nibelung-termin etymologia viittaa kuitenkin sumuun (Nebel), joten nibelungit ovat sumukansaa.

Purppura, maailmanlopun väri, on vihreän, vrilin, kanssa ristiriidassa oleva väri. Vihreä sikiää elämää, purppura taas tuo muassaan päättymistä ja kuolemaa, ja siinä sivussa uutta alkua. Kristillisessä mytologiassa purppura on pojan väri, mutta toisaalta Babylonin purppuraan puettu neito tekee haureutta pedon kanssa ja korruptoituu. Myöhemmin purppurasta tuli Bysantin keisarien väri.

Lurelnin maailmanloppu tulee ensin vedenpaisumuksen muodossa, mutta kuten kristillisessäkin mytologiassa, vedenpaisumuksen jälkeen Jumala toteaa, että seuraavalla kerralla maailma hukkuu tuleen. Tämä toteutuu Kännöllä tulenjumala Lokin (Logen) edesottamusten muodossa. Tarinassa esiintyvä SåFG-SåUG viittaa auringonnousuun ja -laskuun (Sonnenaufgang-Sonnenuntergang).

Kännöllä näyttää olevan intohimoinen suhde eräisiin nykytaiteilijoihin, joista Ihmishämärässä erityisroolin saavat erityisesti Heinrich Hase ja tämän alter egona esiteltävä Joseph Beuys. Mielenkiintoista on, että molemmat ovat todellisia, historiallisia hahmoja, joskin Kännö on sekoittanut heidän elämänsä ja roolinsa sillä tavoin, ettei toden ja fiktion välinen ero ole selvä. Tällä on ehkä haluttu töniä lukijaa etsimään lisää tietoa ja uppoutumaan näiden taiteilijoiden hämmästyttäviin elämäntarinoihin ja taiteeseen. Kuten vaikka Kasselin seitsemääntuhanteen tammeen, jonka havaitsin hämmästyksekseni olevan todellinen, olemassa oleva taideteos - ei tosin Hasen vaan Beuysin, jonka Kännön versiossa piti olla kuollut ja elää vain Hasen mielessä. Jopa Hasen myyttinen Krimin-seikkailu näyttää pohjaavan todellisuuteen, mutta todellisessa maailmassa se tapahtui Beuysille, joka myöhemmin muisteli tavanneensa tiedottomuutensa aikana hänet pelastaneen krimintataarin, joka myös koulutti hänet šamaaniksi, vaikka Beuysin pelastaneet saksalaissotilaat todistivat, ettei mitään tataaria ollut olemassa.

Jäin monta kertaa tarinan aikana miettimään, miksi Hasen ja Beuysin monimutkainen säie nostettiin esille yhä uudelleen. Sen täytyy olla Kännölle erityisen tärkeä. Beuysin yhteys moderniin šamanismiin, alis- ja ylismatkoihin sekä sitä kautta esoteeriseen akashaan näyttää ilmeiseltä syyltä tähän, mutta asiaan liittyy myös jokin kokonaisvaltaisempi taiteen roolia korostava ideologia. Kännö näkee taiteen ihmisen kuvana samassa suhteessa kuin ihminen on Jumalan kuva. "Me luomme sillä lailla kuin meidät on luotu", kuten Tolkien toteaa Mythopoeiassaan. 

Ja sitä Kännö on totisesti tehnytkin. Hyvä, että nämä hänen tiiliskivensä eivät minulta ainakaan ihan heti lopu kesken - vielä ovat lukematta Mehiläistie ja Kädet. Ja eiköhän niitä tule vielä lisää, sillä Kännö tuntuu vasta päässeen vauhtiin.

Miesflunssa ja maailmanpalo

Perjantaista saakka olen potenut ankaraa miesflunssaa, joka on jo taittumaan päin. Toisaalta, tämä alkuviikko olisi muutenkin mennyt etätöissä, koska kaupunki on tiesulkujen saartama ja oppositiopuolue Tehrik-i Insafin mielenosoittajat ovat ottaneet rajusti yhteen poliisin ja armeijan kanssa pitkin kaupunkia, tunkeutuen tiesulkujen läpi ja marssien punavyöhykkeen hallituskortteleihin. Kuolonuhreiltakaan ei ole vältytty. Protestien johdossa ovat (keskenään nahistellen) Imran Khanin vaimo, näkijätär Bushra Bibi, sekä Khyber-Pakhtunkhwan provinssipääministeri Ali Amin Gandapur. Imran itsehän istuu vankilassa ja hänen vapauttamisensa on mielenosoittajien kärkivaatimus. Samaan aikaan kylässä on akselivaltojen edustajana Valko-Venäjän presidentti Lukašenka, joka jatkaa ennennäkemätöntä venäläisvieraiden virtaa Islamabadiin.

Omalla asuinalueellani tilanne on lyönyt leimansa muutoin seesteisen idyllisiin iltapäiviin. Mainat ja bulbulit lauleloivat, varikset raakkuvat, haarahaukat kiljahtelevat taivaalla, lapset riehuvat ja kirmaavat Parbat Roadiin rajautuvassa puistossa, teinit pelaavat krikettimailoineen, taustalta kuuluu etäistä laukaustenvaihtoa ja parvekkeella tuntuu vienona kyynelkaasun aromi. Se taas tuo muistoja kevään 2012 opettaja- ja työttömyysmellakoista Tunisissa, jossa suomalais-syyrialais-tunisialainen seurueemme joutui pakenemaan keskustan hotellista sinne tulvinutta kyynelkaasua, sekä kesän 2013 Istanbulin Geci-puiston mellakoista, jotka olivat eskaloituneet myös Beyoǧlun kujille.

Minua harmittaa, etten flunssani vuoksi päässyt viikonloppuna kaupunkia ympäröiville lintumestoille, joita olin kovasti odottanut Suomesta palattuani, koska Suomessa viettämieni kahden viikon aikana ilmasto täällä muuttui olennaisesti viileämmäksi ja yökylmemmäksi, tuoden Himalajan lintuja Margallakukkuloille ja talvehtijoita (mm. nokikanoja ja lokkeja) Rawaljärvelle. Sorsalautat eivät kuitenkaan ole vieläkään saapuneet ja palearktiset kahlaajatkin ovat pysyneet tavattoman vähissä.

Kotoa kuulin, että pian lähtöni jälkeen talvi tuli ja Suomi peittyi lumivaippaan. Puolisoni joutui kahlaamaan metrisissä hangissa koiraa ulkoiluttaessaan, mutta onneksi bussi vie hänet kätevästi oppilaitoksensa portille saakka aamuisin. Lumimyrskyt eivät koetelleet vain Suomea, vaan somestani näin, että hanget peittivät valkovaippaansa myös Brysselin, Prahan, Uppsalan, Kiovan, Saskatoonin ja monta muuta pohjoisen kolkkaa. Islamabadissa päivät ovat yhä leutoja ja aurinkoisia, mutta talvi tuntuu yössä - varsinkin sisätiloissa, koska täällä taloja ei osata eikä viitsitä eristää.

Olen pelannut šakkia monen vakiokaverin kanssa. Tunisialainen kaveri, joka aloitti koko šakkiharrastukseni vuonna 2018, dominoi pitkään koko tämän vuoden kevät- ja kesäkauden, kunnes syyskuussa vaakakupit kääntyivät taas takaisin edukseni ja koko syksy oli minun valtakauttani. Aina sunnuntaihin saakka, jolloin hän taas voitti kääntämällä briljantilla ratsun uhrauksella ja pakotetulla kuningatarten keskinäistuholla pelilaudan tasapainon edukseen. Jää nähtäväksi, aloittaako tämä jälleen hänen voittojensa sarjan, vai jääkö heilahteluksi. Kolumbialaisen vakiovastustajani kanssa taas vallitsee toisenlainen vaihtelu: viime aikoina minä olen voittanut kaikki hitaat pelit, mutta hän taas kaikki 10-minuuttiset tai sitä nopeammat.

Olen lääkinnyt flunssaani inkiväärillä, valkosipulilla, teellä ja kaapista löytyneellä Akashi-viskillä, joka on suosikkijapanilaisviskini. Olen lukenut Heikki Kännön Ihmishämärää, joka on vielä aiempiakin tuhdimpi tiiliskivi, reippaasti yli tuhat sivua tolkienmaista tavaraa, jonka arvostelen aikanaan. Sen verran vain mainitsen, että wettenhovi-aspalaisittain ymmärretyllä intuitiivis-permutatiivisella menetelmällä katsottuna japanilaisen Akashin täytyy jotenkin liittyä sanskritilaiseen akashaan eli eetteriin, joka on Kännön tuotannossa keskeisessä osassa, joskaan Kännö ei käytä sitä niinkään hindulaisessa merkityksessään vaan enemmän 1800-luvun ja 1900-luvun alun eurooppalaisen esoterian hengessä, alis- ja ylis-matkoja (ja myös aikamatkoja) selittävänä kehyksenä.

Kännön Ihmishämärä on osuva kirja tähän aikaan ja tulevaan vuodenvaihteeseen, koska eletään perikadon aikaa. Ympäristötuho ja ilmastonmuutos uhkaavat koko planeettaa ja vauhti kiihtyy. Ihmiskunta ei näytä saavan aikaan muuta kuin suunpieksentää ja identiteettipolitiikkaa. Jos jo nyt uhkaavasti hidastunut Golfvirta pysähtyy tai muuttaa suuntaansa, aiheuttaa ilmaston lämpeneminen paradoksaalisesti Eurooppaan uuden jääkauden, koska Euroopan nykyinen leveysasteisiinsa nähden suhteettoman lauhkea ilmanala on Golfvirran ja Atlantin rannikon ansiota. Ilman sitä oltaisiin Siperian, Kanadan ja Alaskan ilmastossa. Suomessa kuulee silti yhä ääniä, joiden mukaan ilmastonmuutoshan on hyvä asia, koska se aavikoittaa vain eteläiset maat, kun taas Suomessa olosuhteet paranevat. Niin tuskin kuitenkaan tulee käymään.

*   *   *

Trumpin vaalivoittoon minulla ei ole juurikaan lisättävää siihen, mitä kirjoitin kahdeksan vuotta sitten kirjoituksessani Punainen aamunkoitto, kun Trump oli ensi kerran voittanut vaalit ja nousisi neljäksi vuodeksi Valkoiseen taloon. Mikään tuossa kirjoituksessa mainittu asia ei ole muuttunut - ainakaan parempaan suuntaan. Trump on jos mahdollista vielä radikaalimpi ja vaarallisempi kuin ensimmäisellä kaudellaan, eikä hän tule tällä kertaa ottamaan riskiä, että hallinnon, instituutioiden ja republikaanipuolueen "aikuiset" voisivat panna kapuloita hänen rattaisiinsa. Todennäköisemmin tiedossa on puhdistuksia ja lakien uusiksi runnomista. Erittäin rumaa jälkeä sekä kotimaassa että kansainvälisessä politiikassa. Trumpin nimityskaavailuista voi päätellä, että hänen ideologiansa on radikalisoitunut entisestään. Häntä ohjaavat kosto, kiusanteko ja Venäjän vaikutustyö.

Trumpin voitto oli todennäköinen, joskaan se ei olisi ollut väistämätön, elleivät demokraatit olisi niin tyystin sössineet asioitaan. Nyt on myöhäistä katua. Edessä on amerikkalaisen fasismin aika, joka todennäköisesti säteilee Eurooppaan sekä Venäjän uhan realisoitumisena ennennäkemättömässä laajuudessa että sisäpoliittisena dominovaikutuksena fasististen puolueiden hyväksi. Tämä on jo alkanut itäisessä Keski-Euroopassa ja viimeksi Romanian vaalien ensimmäisellä kierroksella.

Jos maailmansodalla tarkoitetaan suursotaa, joka jollain tavoin koskettaa suurinta osaa maailmasta ja jossa on selvä ideologinen jakolinja, silloin kylmä sota oli käytännössä kolmas maailmansota - ja kaikkein selvimmin juuri maailmansota. Nykyinen Venäjän johtama ideologinen sota länsimaista maailmanjärjestystä vastaan on oikeastaan kylmän sodan jatketta - tai uusi kylmä sota, mikäli Venäjän ideologinen muutos kommunistisesta fasistiseksi katsotaan sodan luonteen muuttavaksi tekijäksi. Kommunistinen Kiina on tosin yhä selvemmin Venäjän akseliliittolainen tässä sodassa, Iran, Pohjois-Korea ja Maduron Venezuela junioripartnereita. Putin ja venäläiset itse näkevät sotansa nimenomaan tässä valossa - ideologisena maailmansotana Lännen hegemoniaa vastaan eikä vain eurooppalaisena etupiiririitana, jollaisena suuri osa globaalia etelää haluaisi sodan nähdä (pysyäkseen siitä erossa).

Trump on venäläismielinen mutta kiinalaisvastainen, hän on Euroopan rintamalla myötämielinen Venäjän agendalle ja agenteille, mutta Lähi-idässä kiivas israelilaismielinen, mikä tekee hänestä Venäjän liittolaisen Iranin vihollisen. Tämä ambivalenssi ei kuitenkaan pelasta maailmaa ajautumasta suursotaan - päinvastoin, ensimmäisen ja toisen maailmansodan taustatekijöiden joukosta löytyy juurikin ristiin meneviä liittolaisuuksia ja vihollisuuksia, jotka mahdollistivat häikäilemättömimmille pelureille pienempien kansojen ja niiden sisällä vaikuttavien puolueiden peluuttamisen toisiaan vastaan, tuhoisin seurauksin.

Lähes ainoa myönteinen asia tilanteessa on se, että Euroopassa on viimeisten viitisen vuoden aikana tapahtunut selkeä herääminen ja ryhdistäytyminen, johon on vaikuttanut tietoisuuden lisääntyminen siitä, ettei amerikkalaisiin voikaan automaattisesti luottaa. Viimeisten kolmen vuoden aikana puheista on kyetty siirtymään jossain määrin myös tekoihin. Suunta on ollut oikea, mutta yhä liian hidas ja poukkoileva riittääkseen pelastamaan sen maailman, jossa olisimme halunneet elää. Venäjän muodostamaan uhkaan suhtaudutaan yhä sekä katteettomalla vähättelyllä että katteettomalla ylimielellä - joista kumpaankaan ei todellakaan olisi Euroopassa varaa. Suomessakin siirryttiin pari vuotta sitten yhdessä yössä "Ukraina jyrätään kahdessa viikossa, Nato-jäsenyys ei ole realistinen" -vaihteelta "Venäjä on jo hävinnyt ja romahtaa ihan kohta" -vaihteelle, ja harvassa olivat ne (ainakin julkisuudessa), jotka ymmärsivät molempien näkemysten perinpohjaisen epärealismin.

Vuosi 2025 tulee olemaan vuosi, jonka aikana kyse ei ole enää spekulatiivisesta vaan hyvin reaalisesta olemassaolon uhasta - koko Euroopalle sellaisena kuin sen tunnemme, mutta aivan erityisesti Suomelle. Ja mikä kaikkein ikävintä, maailmansodan uhka realisoituu samanaikaisesti mittavan talouslaman ja pahenevan ekokatastrofin kanssa. Edessä ei välttämättä ole mitään sellaista, mitä ei olisi ennenkin nähty, mutta ikävä kyllä lisää ja enemmän kaikkea sitä, mitä ei olisi haluttu enää nähdä, ja mistä on hurskaasti hoettu "ei koskaan enää". Itkua ja hammastenkiristystä, sotia, vallankaappauksia, tyranniaa, rosvojen valtaa, kansanvaelluksia, kuivuutta, metsäpaloja, tuhotulvia, järistyksiä, tsunameja, inflaatiota, hintojen nousua, työttömyyttä, mellakoita, reformikyvyttömyyttä, itsekkyyttä, korruptiota, propagandaa, rienaamista ja pilkkasanoja.

Tällaisina aikoina kannattaa muistella Gandalfin sanoja Frodolle Tolkienin Sormusten herrassa:

"Kunpa se ei olisi tapahtunut minun aikanani", Frodo sanoi.

"Niin toivon minäkin", Gandalf sanoi, "ja niin toivovat kaikki, joiden elinaikana tällaiset asiat tapahtuvat. Mutta se ei ole heidän päätettävissään. Voimme päättää vain siitä, mitä teemme sillä ajalla joka meille annetaan."

Siitä muuten tulee mieleen, että Tolkienin tarustossa on hyvin paljon vaikutteita germaanisesta tarustosta, varsinkin Wagnerin pääteoksen aiheena olleesta Nibelungin sormuksen tarusta, jota puolestaan Kännö on käyttänyt perusteellisesti Ihmishämäränsä aineistona. Tämä kaikki puolestaan muistuttaa minua amerikkalaisen kirjallisuuden professorin ja myyttien tutkijan Joseph Campbellin monomyyttiteoriasta, joka osoittaa yhteneväisiä punaisia lankoja ihmiskunnan suurten mytologioiden välillä, puhuen sankarin eli oikeastaan ihmisyyden tarinasta. Tarinasta, johon sisältyvät niin kasvukertomus, narrin matka, sankarin matka, vihkimys, lankeemus, pelastus, kuninkaan paluu, kosto, rikos kuin rangaistuskin.

Mutta siitä kaikesta kirjoitan ehkä enemmän päästyäni Ihmishämärän loppuun ja kirjoittaessani tuonkin Kännön tiiliskiven arvostelun.

Marraskuisessa Suomessa

Olin marraskuun kaksi ensimmäistä viikkoa Suomessa, suurimman osan tuosta ajasta Helsingissä, mutta neljä päivää myös Örön saarella, jonka ensimmäistä kertaa näin harmaansävyisessä martaisessa asussaan. Tällä kertaa turkkilaiset lentoyhteydet olivat jälleen selvästi qatarilaisia edullisemmat ja niinpä matkustin mennen tullen Istanbulin kautta. Menomatkalla olisi ollut aikaa käydä kaupungillakin, mikä olisi ollut tuliaisten kannalta kiva, mutta tietysti juuri silloin lennon lähdön piti Islamabadin päässä myöhästyä niin, ettei lopulta jäänyt kuin pari tuntia törkeästi ylihinnoitellulla Atatürkin kentällä. Poimin sieltä kuitenkin mukaani löytämäni pullon Dueron viiniä, yhden italialaisen ja kolme turkkilaista, joista yksi aramealaisten viiniä Midinistä. Näillä menivätkin sitten seuraavan viikon grillaukset Kurkimäessä.

Alussa näkyi maassa luntakin, joskin se katosi vesikelin tieltä loppuajaksi. Pihlajat notkuivat marjojen painosta, joten ainakaan vielä eivät rastas- ja tilhiparvet ole ahkeroineet Etelä-Suomessa. Ehkä pohjoisempana on yhä riittänyt syötävää.

Lähes viikko kului siihen, että saatoin järjestykseen sekä varsinaisen residenssimme että vuokralle antamamme Kallion turvatalon asioita. Kasasin olohuoneeseen neljä uutta kirjahyllyä, jotta alakerran ylimääräisen huoneen kirjakasat löytäisivät esteettisemmän sijoituspaikan. Yläkerran kirjaston ja makuuhuoneiden kirjahyllyköt ovat olleet jo vuosia tupaten täynnä. Puolisoni pieni pommerilaiskoira on Luojan kiitos oppinut lopulta kokonaan sisäsiistiksi, joten asuntoa voi alkaa normalisoida kesäisestä kriisitilastaan jälleen ihmisasutukselliseksi paikaksi.

Kallioon piti hankkia uusi jääkaappi - ja mikä tärkeämpää, uusi vuokralainen. Huolimatta Suomessa vallitsevasta poikkeuksellisen ankeasta vuokramarkkinatilanteesta onnistuimme lopulta löytämään keski-ikäisen ja kunnollisen kokkolalaisen, joka muuttaa töiden perässä Helsinkiin. Tuotettuaan nyt vuosien ajan pelkkää tappiota, kun taloyhtiön ikuisuusremontti on jatkunut ja jatkunut (ja jatkuu ulkotiloissa edelleenkin), voi ehkä jonkinlainen taloudellinen elpyminen viimein alkaa. Tosin vastikkeet ovat yhä moninkertaisia entiseen verrattuna, joten ei tästäkään mitään säästöön jää, kattaapa vain asunnonomistamisen kuluja.

Kävin katsastamassa Laajalahtea ja kahvilla Elfvikissä. Mieleen jäi sieltä kolme tikkalajia - käpytikka, palokärki ja harvinaisempana harmaapäätikka - sekä parvina hyörineitä pyrstötiaisia, puukiipijöitä ja hippiäisiä. Punatulkkuja vihelteli haikeasti puissa, närhet rääkyivät. Ilahduttavinta siellä oli nähdä kahdeksan viiksitimalin parvi - tuon lajin näkemisestä Suomessa olikin jo vierähtänyt pari vuotta. Korppipari tuli katsastamaan minut, Hugin ja Munin varmaankin.

Kuten alussa totesin, kävin myös serkkuni kanssa Öröllä, tällä kertaa kokonaista neljän päivän jakson, koska talvikaudella yhteysaluksia menee ja tulee vain pari kertaa viikossa. Örö on talvellakin melko leuto paikka, jos ei oteta lukuun mereltä viuhuvaa tuulta. Marraskuunharmaata sielläkin toki oli. Vesilinnusto oli kummallisen vähissä lukuun ottamatta huvivenesataman lahden miehittäneitä talvehtivia sinisorsia ja rannikoilla yhtenään tavattuja talvehtivien telkkien parvia. Kyhmyjoutsenia ja niiden ainoaa vihollista merikotkaa näkyi paljon. Muutama harmaahaikarakin talvehtii näemmä taas saaren rannoilla. 

Mitään kovin harvinaista ei Öröllä tullut vastaan, mutta oli ihan kiva nähdä marjoista notkuviin pihlajoihin kerääntyneitä rastasparvia ja järrejä. Tiaisparviakin Örön suojaisten osien metsissä liikkui, tosin hömötiaista ei näkynyt lainkaan ja töyhtötiaisiakin vain muutamia. Yksi kuusitiainen. Paljon puukiipijöitä ja hippiäisiä. Useita parvia pyrstötiaisia. Viivyttelijöinä tai talvehtijoina saaresta löytyi myös pari punarintaa, peukaloinen ja kiuru, kaksi kottaraista, kulorastas ja jonkin verran punakylkirastaita. Ai niin, löysinhän minä saaren lukuisain käpytikkain joukosta myös naaraspuolisen valkoselkätikan. Liekö se yhäkin se sama yksilö, joka asui saaressa vuosia?

Örön eteläosassa sijaitsee taiteilijaresidenssi, jossa asustaa usein varsin kansainvälistä väkeä. Nytkin sitä asutti kolme taiteilijatarta - saksalainen, sveitsiläinen ja australialainen. Tulimme kutsutuiksi heidän luokseen hilpeälle ja myöhään kestäneelle illalliselle. Samoin tarjosimme sisäfileitä ja Puolustuslaitoksen punaviiniä (eli Öröstä tekemäni laulun mukaisesti "saaristolaisjuomia ja tirisevää lihaa") myös saarta pyörittävälle yrittäjälle, joka pilkkoi päivät peuroja. Amerikkalaisen vieraslajin valkohäntäpeuran kantaa suojelualueella oli päädytty harventamaan päästämällä läheisen metsästysseuran porukka harjoittamaan harrastustoimintaansa. Valkohäntäpeuroilla kun on paha tapa popsia suihinsa valikoivasti kaikki uhanalaiset kukkakasvit, joten ne eivät rikastuta kasvikunnan monimuotoisuutta, kuten tekevät saaressa kesäisin pidetyt ja heinää märehtivät naudat, vaan köyhdyttävät sitä.

Palattuani saarelta takaisin puolisoni tykö Helsinkiin kävimme useammallakin ostosretkellä pääkaupunkiseudun ostoskeskuksissa, koska en valitettavasti tänä vuonna pääse jouluna kotimaahan. Espoon Matinkylässä käydessämme päädyimme Ison Omenan parkkihalleissa omituiseen painajaiseen: autoa ei löytynyt palatessa millään - eikä edes pääsyä siihen osaan parkkihallistoa, johon olimme saapuneet. Kesti puolitoista tuntia ymmärtää, että hissien ja parkkihallien kerrokset oli merkitty toisiinsa nähden täysin epäloogisilla tavoilla ja tehty labyrinttimaisesti rakennetusta ostoskeskuksesta oikeaan parkkihalliin löytäminen lähes mahdottomaksi. Ostoskeskuksen ja/tai parkkitalon arkkitehti ei tule olemaan suosikkiemme joukossa.

*   *   *

Nytpä onkin luettavissa todella hyvä kirja-arvostelu romaanitrilogiastani orivetisen kulttuurivaikuttajan Mörri Mahlakallaksen kirja- ja taideblogissa. Hän on vieläpä kahlannut trilogiani kaikki kolme kirjaa kolmeen kertaan, mikä jo itsessään on kunnioitettava suoritus, koska nuo eivät ole aivan lyhyitä kirjoja.

"Varaudu lukemaan kirjat toiseen tai kolmanteenkin kertaan, sillä niissä on niin paljon eri tasoja, että ensimmäisellä lukukerralla ehkä seikkailukertomus vie mennessään ja herkät nyanssit aukeavat vasta uusilla kierroksilla. (...) Tarinan moniuloitteisuus hämmästyttää ja ilahduttaa. Monet kohtaukset ovat elokuvamaisia ja tämä trilogia olisikin upeaa nähdä valkokankaalla!"

Mefisto saapuu Torinoon

Arvostelin tässä blogissa keväällä lukemani Heikki Kännön Sömnön (Sammakko, 2018), jota ylistin mestariteokseksi asiansa osaavalta mestarilta. Nyt syksyllä sain luettua järjestyksessä toisen Kännöni, Runoilijan (Sammakko 2020), joka vahvisti käsitystäni monellakin tasolla, vaikkakaan ei mielestäni kirjallisilta ansioiltaan aivan ylittänyt Sömnötä. 

Runoilijassa on paljon samoja piirteitä kuin Sömnössä, mutta se on suoraviivaisempi ja alleviivaavampi - mieleeni tulee kumma tunne, että Runoilija olisi kirjoitettu ensin ja Sömnö vasta sen jälkeen, koska eräät teemoista on tavallaan kehitelty Sömnössä syvällisemmälle ja ylisukupolvisemmalle tasolle kuin Runoilijassa. Toisaalta Runoilijassa Kännö on keskittynyt rajallisempaan osaan tematiikkaansa, rajallisemmalle maantieteelliselle alueelle ja suunnilleen yhden ihmiselämän mittaiseen aikakauteen. Hän on myös keskittynyt yhteen hallitsevaan päähenkilöön, jonka kautta ja ympärillä sekä historialliset että hengelliset hyvän ja pahan voimat jylläävät. Tosin Runoilijassa enemmän pahan voimat kuin hyvät. Mutta siitä tuonnempana.

Näin kustantajan somesivuilla muutamia klippejä, joissa kirjailija Kännö kommentoi Runoilijaa. Ne nähdessäni olin jo ehtinyt tulla samoihin päätelmiin, sillä olin ehtinyt lukemisessa kirjan puolivälin tietämille. Annetaan siis Kännön itsensä määritellä kirjansa pääparametrit (siteeraan muistin varassa, joten lainaukset eivät ehkä ole aivan sanatarkkoja): 

"Runoilija on Faust-tarina, joka linkittyy Friedrich Nietzschen ja Rudolf Steinerin elämiin, ja joka kertoo menneisyyden kadottamisesta."

"Halusin vastata kysymykseen, kuinka paljon vapauksia taiteilijalle voidaan sallia. (...) Ja varmastikaan niin paljon ei voida sallia, kuin mihin Aurelian Benn tässä tarinassa syyllistyy." 

Sitä, että Runoilijan tärkein kulttuuriviite on Faustin myytti - ja nimenomaan Johann Wolfgang von Goethen esittämässä muodossa - ei Kännö millään tavoin peittele kirjassaan. Se alkaa tyylikkäästi Faust-näytelmän avauskohtauksella, jossa Saatanaa edustava Mefistofeles saa Jumalalta luvan kiusata ja vietellä oletettavasti hurskaan Faustin lankeamaan sopimukseen, jossa myy lopulta sielunsa paholaiselle. Goethen tarinassa hintana, josta Faust kuolemattoman sielunsa myy, ovat ikuinen tieto samoin kuin nuoruus ja nuori rakkaus Margareta-neitoon.

Faustin myytti on huomattavasti Goetheä vanhempi, mutta nimenomaan Goethe teki siitä tietynmuotoisen klassikon, jota on sittemmin mukaillut ja toisinaan käsitellyt kriittisesti lukematon joukko muita, sekä Goethen aikalaisia että myöhempiä tekijöitä. Kirjallisuudessa muuan tunnetuimmista varianteista on esimerkiksi Mihail Bulgakovin (Myhailo Bulhakovin) Saatana saapuu Moskovaan, joka muussa maailmassa tunnetaan alkuperäisnimelleen uskollisemmin Mestarina ja Margaretana.

*   *   *

Mefiston hahmo kuuluu olennaisena osana Faust-tarinoihin, mikä on erityisesti yhteydessä Goetheä edeltäneiden aikojen inkvisition, uskonpuhdistuksen ja katolisen vastauskonpuhdistuksen ristiretkiin renessanssin aikana valloilleen ryöpsähtänyttä taikuuden uutta tulemista ja siitä siinneitä liikkeitä kuten vapaamuurariutta vastaan. Valistuksen aika toi esoterian harrastuksen ja salatun tiedon etsimisen uudelleen muotiin Euroopassa ja Goethe oli itse osa tuota liikettä. Molempina aikakausina gnosiksen etsimisen ja löytämisen katsottiin usein olevan linjassa tieteen pikemminkin kuin uskonnollisuuden kanssa - tai sitten se yritti tietoisesti löytää siltaa näiden välille.

Tämä ei kaikille sopinut. Taikuudessa oltiin tekemisissä arveluttavien ja usein vaarallistenkin asioiden kanssa. Etsijöitä eksyi pimeälle puolelle ja sekosi. Esoteeriset piirit olivat myös usein keskenään riitaisia ja niillä oli toisilleen vastakkaisia päämääriä, joihin salatietoa oli määrä hyödyntää. Ei siis ihme, että sellaisille tarinoille oli kysyntää, jotka varoittivat seurauksista, joita koituisi liian pitkälle menevistä harharetkistä hengellisten - tai tieteellisten - salaisuuksien äärelle. Pimeyden voimat vetivät herkästi neroutta puoleensa - mutta myös toisin päin, liika kiinnostus saati yritys saavuttaa yli-ihmisyyttä olivat omiaan herättämään pimeyden voimien kiinnostuksen kuolevaisia yksilöitä kohtaan. Tästähän Faustin tragedia kertoo ajatonta tarinaansa.

Kännö on nostanut kirjansa keskiöön erityisesti kolme todellisuudessa elänyttä ja vaikuttanutta historiallista hahmoa 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Nämä ovat kuuluisa filosofi ja kirjailija Friedrich Nietzsche, tämän kansallissosialistinen sisar Elisabeth Nietzsche sekä saman aikakauden kuuluisimpiin esoteerikoihin kuulunut Rudolf Steiner, joka filosofian ja hengentieteen lisäksi kontributoi arkkitehtuuriin, pedagogiaan ja terveystietoon. Suomessa Nietzsche kuuluu yhä jokaisen kapinahenkisen nuoren filosofin hurahduksiin, kun taas Steiner muistetaan nykyään lähinnä antroposofian ja Steiner-koulujen perustajana. Näitä vanhemmista kulttuurivaikuttajista viittaillaan taajaan erityisesti Goetheen ja säveltäjä Richard Wagneriin, joskin keskeiseen osaan päätyy myös Georges Bizet'n ooppera Carmen. 

Nietzschen luonteen ja käyttäytymisen kuvaus on herkullista. Hän on yhtä aikaa herkkä ja suuruudenhullu, ikinuori ja silti setämäinen. Myös Elisabethin kuvaus on käsittääkseni hyvin uskollista todellisuudelle. Annan lisäpisteitä Kännölle siitä, että kirjassa on huomioitu myös Elisabethin ja tämän aviomiehen Bernhard Försterin Paraguayn viidakoihin perustama arjalainen siirtokunta Nueva Germania, josta brittiläinen historioitsija Ben Macintyre on kirjoittanut loistavan ja suomennetun kirjan Herrakansa viidakossa (suom. Nemo 2002). 

Mainittakoon tässä yhteydessä, että suomalaisten uskovaisten Paraguayhin perustama siirtokunta Onnela sijaitsee samalla viidakkoisella alueella kuin Nueva Germania. Toisin kuin Argentiinan ja Brasilian siirtokunnat, Paraguayssa sijaitsevat ovat meidän päiviimme saakka säilyttäneet vanhojen eurooppalaisten kielten kummallisen vanhahtavat muodot, eivätkä ole tyystin espanjalaistuneet, koska Paraguay ei ole välittänyt integroida syrjäseutujaan eikä sillä ole ollut siihen resursseja. Niinpä Onnelassa puhutaan yhä vanhahtavaa suomea, kun taas sen naapurikylissä vanhahtavaa saksaa ja ukrainaa.

*   *   *

Mutta käydäänpä pienellä harharetkellä vielä hieman kauempana historiassa kuin mistä Kännö kirjansa aloittaa. Tehdään visiitti renessanssiaikana Saksassa vaikuttaneeseen todelliseen Faustiin, jota koskevat tiedot ovat tosin hänen ihmeteoistaan ja luennoistaan siinneiden legendojen värittämiä. Johann Georg Faust eli Georg Sebellicus Faustus tai yksinkertaisesti tohtori Faust eli fyysillisen ja reaalisen elämänsä Keski-Euroopassa noin 1460-luvulta 1540-luvulle. Hän oli yhtäaikaisesti oman aikansa tieteen ja teknologian ihmeisiin kuin myös aikansa filosofiseen ja hengelliseen viisauteen perehtynyt oppinut, alkemisti, mystikko, taikuri ja temppujen tekijä. 

Yksille hän oli ylimaallista viisautta omaava ihailtava ja avomielinen renessanssihahmo, toisille paholaisen ja pimeyden henkiolentojen voimilla porskuttanut vaarallinen kerettiläinen, kolmansille taas pelkkä silmänkääntäjä ja kiertelevä taikuri. Faust elätti itsensä ainakin osin tekemällä temppuja, jotka katsojien silmiin olivat yliluonnollisten voimien työtä - vaikka lienevät tosiasiassa perustuneet hyvinkin maallisiin tietoihin ja taitoihin. Faust saattoi vaikkapa heijastaa hahmoja savuun tai seinille, lukea kohdehenkilön menneisyyttä ja tulevaisuutta - tai saada kaniinin ilmestymään sensaatiomaisesti tyhjästä hatusta. Mutta samalla hän eli akateemista elämää, luennoi opiskelijoille ja väitteli uskonoppineiden kanssa. Nykyaikana hänen edustamansa kolme ammattikuntaa - tieteilijät, mystikot ja temppujen tekijät - pyrkivät yleensä pysymään visusti erossa toisistaan ja kokevat loukkaavana, mikäli ihmiset sekoittavat heidät toisen ryhmän edustajiin. Renessanssiajan Euroopassa niin ei kuitenkaan vielä ollut, vaan oppineen, velhon ja taikurin roolit - siis tiede, uskonto ja taide - menivät usein iloisesti sekaisin. 

Olen aiemmin Sömnön kohdalla kuvannut sitä merkillistä synkoronisiteettiä, jonka olen kokenut lukiessani tai kuunnellessani Kännöä. Kännönkin kohdalla taiteilijan, mystikon ja tieteellisen ihmisen rajat häilyvät. Mainitsemani synkronisiteetti saavutti erään tähänastisen huippunsa Euroopan-matkalla, jonka tein puolisoni ja hänen koiransa kanssa viime kesänä. Olen tässä blogissa sivunnut eräitä tuon matkan tapahtumia erityisesti Sloveniassa, Italiassa ja Saksassa - kovin tarkasti niistä ei voi blogissa kirjoittaa, sillä ne kuuluvat maailmaan, josta on puhuttava varovasti, jottei se herättäisi ei-toivottujen voimien huomiota. Havaitsimme vasta tuolla matkalla epähuomiossa niin käyneen - ja syyllinen oli seurueemme oletettavasti viattomin jäsen, pommerilaispentu Sukkar, joka vähän ennen matkaa puolisolleni sattuneen työtapaturman vuoksi erehtyi syömään jotain sopimatonta. Mukanamme kulki siis halki Euroopan ikivanhojen kaupunkien eräänlainen kävelevä lyhty, mutta havaitsimme tämän asiaintilan vasta, kun se oli ehtinyt herättää turhaa huomiota.

Eräästä slovenialaisesta kaupasta jäi käteeni mielenkiintoinen kirja, jota luin kesästä alkaen rinnakkain Kännön kaunokirjallisten teosten kanssa - nimittäin amerikkalaisen historioitsijan Anthony Graftonin kirja Magus - The Art of Magic from Faustus to Agrippa (Allen Lane, 2023). Tämä kiehtova teos on akateemisen ja tieteellisen miehen historiallinen tutkimus eurooppalaiseen renessanssiin kuuluneesta taikuuden perinteestä, jota siis, kuten aiemmin kuvasin, lähestyttiin aikanaan usein siitä näkökulmasta, että se edusti jotain "tieteellistä" verrattuna edeltäneiden vuosisatojen uskonnolliseen dogmaattisuuteen. Monessa kesän matkamme kaupungissa olimme niiden samojen hahmojen jalanjäljissä, joista Grafton kertoo kirjassaan. Siis maagien.

Georg Faustista hän toteaa heti kirjan aluksi - kerrottuaan ensin hurskaan protestanttisen anekdootin uskonpuhdistaja Philipp Melanchthonin Jumalalta virtaavien voimien ylivertaisuudesta tohtori Faustin taikavoimiin verrattuna (siten kuin Melanchthon itse oppilailleen kehuskeli, tietysti): 

"Yksi asia ilmenee kuitenkin selvästi: Melanchthonin keskustelukumppani - meidän historiallisena Faustina tuntemamme mies - oli maagi, toisin sanoen oppinut taikuuden harjoittaja. Hän harjoitti tätä ammattia vuosikymmeniä ennen kuin kaupustelijat alkoivat renessanssi-Saksan tavernoissa ja toreilla levitellä 'Faustin kirjaa', joka liioitteli hänen aidostikin värikkäitä seikkailujaan. Kun hän uhkasi manata tuulen, joka lennättäisi Melanchthonin astiat ulos hänen keittiöstään, hän vetosi vastustajiensa mukaan 'taiteeseen' - toisin sanoen muodollisesti järjestettyyn oppikokonaisuuteen, joka antoi hänelle erityisen pääsyn joko salattuihin luonnonvoimiin, enkelillisiin tai diabolisiin voimiin tai kaikkiin näihin.

Vaikka Melanchthon halveksikin taikureita, hän kuitenkin tunnusti Faustin taikuuden voiman. Hän suorastaan kertoi oppilailleen tarinoita maagin ihmeellisistä teoista. Kun Faust esimerkiksi kohtasi kilpailevan maagin Wienissä, hän osoitti paremmuutensa yksinkertaisella, joskin dramaattisella tempulla: hän 'ahmaisi' kilpailijansa ja salli tämän sitten ilmestyä vahingoittumattomana uudelleen ilmoille eräässä luolassa muutamaa päivää myöhemmin. Melanchthon - joka itsekin harrasti astrologiaa ja luonnonmagiaa - tunnusti, että hänen vastustajallaan oli tiettyä uskottavuutta alalla."

Katolinen kirkko - viimeistään sen jälkeen kun oli määrännyt temppeliherrojen joukkomurhat ja puhdistukset - suhtautui tunnetun vihamielisesti taikuuteen tai ainakin sen järjestäytyneeseen harjoittamiseen, vaikka itse harrastikin maagisia rituaaleja, ja vaikka monet keskiajan ja renessanssin tunnetuimmista taikuuden harjoittajista olivat kirkonmiehiä. Kyse ei ollut siitä, etteikö taikuuteen olisi kirkon piirissä uskottu - kyse oli siitä, mistä sen uskottiin kumpuavan. Jos "taikuus" kumpusi Jumalasta - esimerkiksi uskoessamme rukouksen voimaan, öylätin muuttumiseen Jeesuksen lihaksi ja viinin muuttumiseen vereksi - se oli ihan kosher, mutta mikäli se tapahtui hallitsemattomasti rituaalit monopolisoineen kirkon ulkopuolella - tai vaikka kirkon sisäpuolellakin, mutta erimielisin käsityksin - oli erittäin suuri vaara, että sai kerettiläisleiman otsaansa ja inkvisition kimppuunsa. 

Niin kauheita ja epäoikeudenmukaisia kuin noitavainot olivatkin - niissä surmattiin tuhansia kansan arvostamia parantajia ja näkyjen näkijöitä - niille oli virallisten uskontojen piirissä perusteet, joihin suuri osa väestöstä uskoi. Osa perusteista oli kyynisiä, sillä ne tähtäsivät lähinnä hengellisen vallan monopolisoimiseen vallitseville uskonnollisille instituutioille. Mutta yhtä lailla noitien ja taikureiden vainoajat luultavasti vilpittömästi uskoivat, että ihmetekoja tekevät tai selittämättömiä lahjakkuuksia omaavat ihmiset olivat tekemisissä pimeyden voimien kanssa, muodostaen siten jatkuvan uhan ympäröivälle jumalaapelkääväiselle yhteisölle. 

Ihmiset pelkäävät silmittömästi sitä, mitä eivät ymmärrä. Valitettavasti tätä pelkoa käyttävät hyväkseen myös ne, jotka ymmärtävät, mutta joilla on salattuja pimeitä päämääriä - ja jotka eivät kaihda kanssaihmistensä surmauttamista esimerkiksi kateuden tai vallanhimon vuoksi.

Ei siis ollut ihme, että esoteerisistä asioista kiinnostuneet oppineet siirtyivät vuosisatojen ajaksi salaseuroihin. Salaseuroissa esoteeriset opit ja rituaalit kukoistivat ja tietoa jaettiin, ja nuo opit nostivat uudelleen päätään uskonnon ja tieteen valtavirtaan vain erityisinä aikoina, jollaisia renessanssi ja valistus olivat. 

Kolmas rekisteri, taide, pysyi kautta aikojen jossain määrin vapaampana dogmeista ja kerettiläisleimoista kuin uskonto ja tiede, ja niinpä taikuus kanavoitui vuosisadasta toiseen erityisesti taiteen piiriin. Taiteilijoille ei ollut aivan yhtä vaarallista olla omituisia kuin tiedemiehille tai uskonoppineille.

Uskonpuhdistuksen myötä katolisuudesta erottautunut protestanttinen kirkko oli, jos mahdollista, vielä pahempi gnostikkojen ja taikureiden kannalta, sillä jos se näki taikuuden synnin katolisessa kirkossa, niin vielä pahempana ilmeni tuo vitsaus tietysti siellä, missä se ei ollut edes katolisissa kahleissa. Varhaiset protestantit, kuten Melanchthon, eivät kuitenkaan kiistäneet taikuuden roolia, vaan päinvastoin pyrkivät päihittämään kilpailijansa. Vasta myöhemmin tuli tavaksi vaieta - ja etäännyttää Jumalasta tuleva magia siitä oletetusta toisesta lähteestä kumpuavasta. Tosin riisuessaan kokonaan magian, tuli protestanttinen kirkko samalla myös maallistuneeksi. Ajoittain herää kysymys, menikö lapsi pesuveden mukana.

*   *   *

Mainitsin aiemmin synkronisiteetteihin kiinnittämäni huomion Kännön kohdalla. Sama toistui kuitenkin miltei heti avattuani Graftonin kirjan ensimmäisen kerran. Grafton on omistanut teoksensa "Louise Graftonille, taikurille". Tiesin samalla hetkellä, että Louise oli Graftonin vaimo, ja että hän oli kirjan julkaisun aikaan jo kuollut. Grafton itse on yhä elossa oleva Chicagon, Cornellin ja Princetonin oppinut, joka on kirjoittanut suurimman osan kirjoistaan renessanssin ja varhaismodernin Euroopan historiasta. Taikuutta käsittelevä kirja on hänen viimeisimpänsä, ja kirjan kirjoittamiseen tällaisesta aiheesta huippuyliopistojen piirissä täytyi olla syy. Aavistin, mikä tuo syy voisi olla, ja sain aavistukselle vahvistuksen heti, kun googletin hänen vaimonsa nimen. Louise Grafton, os. Ehrlich, oli tosiaan kuollut heinäkuussa 2019, ja eteeni aineellistui hänen kuolinilmoituksensa, jossa oli lasten nimet sekä arvoituksellinen huomautus: "Since her childhood, she had practiced crafts of many kinds."

Totta tosiaan, löysin tietoja Louisen erityisosaamisesta mm. historiallisten käsityöperinteiden ja instrumenttien elvyttämisessä. Leskeksi jääneen akateemikon kirjan omistuskirjoituksessa mainitusta "taiteesta" ei sen sijaan löytynyt julkista dokumentaatiota, mikä ei toki ole yllättävää. Ymmärsin nyt paremmin kuin hyvin, miksi tieteellisen maailmankuvan omaava kuolevainen on halunnut näin syvällisellä (ja tieteellisellä) tasolla ymmärtää asioita, joita on tullut avioliittonsa kautta todistamaan.

Kun Runoilijan päähenkilö Aurelian Benn ensi kertaa kohtaa Rudolf Steinerin ja vie hänet Naumburgin pikkukaupungin Marienstrassella sijaitsevaan pieneen kahvilaan, Aurelian ajattelee: 

"Sen lisäksi, että tunnustelevan keskustelun kulkua on helpottanut Steinerin vastaanottavainen ja luottamusta herättävä olemus, Aurelian on ajatellut: 'Kuin olisimme peräisin samasta maailmasta.' Tuolla maailmalla hän tarkoittaa varjojen, aaveiden ja kuoleman maailmaa."

Tämä kohta ihmetytti minua alkuun, sillä Steiner on kuvattu Kännön teoksessa varsin sympaattiseksi ja valoisaksi hahmoksi - olkoonkin, että jossain määrin omahyväiseksi. Steiner on kiistatta pelastajahahmo Aurelianin elämässä, vaikka kiittämättömyys kuuluukin osana Aurelianin faustiseen kiroukseen. Ajattelin kuitenkin, että 'varjojen, aaveiden ja kuoleman maailma' viittasi tässä tapauksessa Aurelianin omaan projektioon, joka oli kiistatta ikävien elämänkokemusten myrkyttämä. Aurelianin kaltaiselle ihmiselle maagin kohtaaminen oli uhan sävyttämä, sillä tällainen ihminen kykenisi näkemään hänen lävitseen, mitä kaiken salaava samanaikaisesti toivoi ja pelkäsi. Ehkäpä siksi Aurelianin mieli myös tuomitsi Steinerin, Lorrainen ja Apolloniuksen paljon kyynisempien valehtelijoiden joukkoon Hieronymus Boschin helvetinnäkyyn.

Tuo näky, joka päättää muutoin niin kauniin kirjan, on muuten mielestäni kirjan huonoin osa juurikin kliseisyydessään. Jos kaikki joutuvat lopulta helvettiin, oliko sillä sitten enää mitään väliä, mitä kaikkea he tulivat elämänsä aikana tehneeksi? Pahaa tarkoittamattomat näyttelijät päätyivät samaan valehtelijoiden helvettiin natsien ja murhamiesten kanssa, vain koska olivat näyttelijöitä. Eikö tuo nyt ollut hieman kohtuutonta? Näkyjen näkemisiin kiihtyvä loppu toi myös mieleeni sen, miksi loppukohtaukset mielestäni pilasivat monta Hermann Hessen muutoin nerokkaista kirjoista - varsinkin Arosuden. Niissä vyöryttiin hienostuneista kehittelyistä banaaliin burleskiin, ikään kuin aika olisi loppunut kesken.

Paljon tyylikkäämmän vaikka silti yhtä symbolisen ja näkyyn pohjaavan finaalin Kännö on luonut Sömnöhön ja Hesse puolestaan Morgenlandfahrtiin.

*   *   *

Siirrytäänpä nyt puolestaan ajassa eteenpäin ja vuoteen 1888, josta Runoilijan tapahtumat käynnistyvät - ellei oteta lukuun esinäytöksiä taivaassa ja Wagnerin huvilalla. 

Roannessa tehdystä neidonmurhasta syytetty nuori saksalaisrunoilija hakee turvaa Lyonissa viipyvän puolalais-saksalaisen Wasilewskin teatteriseurueen luota. Koska teatterilaiset nyt ylipäätään suojelevat vainottuja, Apoloniusz ja Lorraine ja lopulta koko seurue päätyvät suojelemaan nuorukaista, jonka oikeaksi nimeksi osoittautuu Aurelian Benn. Aurelian on Kännön romaanin päähenkilö ja (oletettavasti) fiktiivinen hahmo. Hän on paljon nuorempi, haavoittuvampi ja epäkypsempi kuin Goethen Faust, vaikkakin päätyy hyvin samanlaisten dilemmojen ja ilmiöiden ääreen.

Kännö avaa ensimmäisen luvun päähenkilöiden taustoja näiden ensiesittelyjen kohdalla, mikä onkin todella hyvä, sillä se auttaa ymmärtämään näitä henkilöitä myöhemmissä vaiheissaan - ja tekee heistä myös kiehtovia, outoja ja mielenkiintoisia. Teatterinjohtajan tytär Lorraine esimerkiksi - hän on syntynyt kaksineuvoisena, viettänyt lapsuutensa poikana, mutta kasvanut sitten tytöksi. Näyttelijättärenä hän esittää Faustissa Margaretan hahmoa.

Aurelianin itsensä kohdalla sekä muut henkilöt että lukijat joutuvat jatkuvasti kyseenalaistamaan sen, mitä Aurelian muistaa ja kertoo, sillä runoilija runoilee lahjakkaasti menneisyytensä sellaiseksi kuin on kulloinkin sopivaa. Myöhemmin koittavat paljastukset eivät enää tule lukijalle kovin suurina yllätyksinä, sillä monen monta vihjausta on niihin valmistanut - ja tämä on toteutettu pelkästään taidokkaasti, sillä eihän Runoilijassa ole kyse mistään arvailudekkarista, vaan ihmisyyttä, yli-ihmisyyttä ja taiteilijuutta syväluotaavasta psykohengellisestä tutkielmasta.

Vaikka taide ja esoteria hallitsevat juonenkuljetusta, Kännö ei unohda myöskään tieteellisyyttä. Hän mainitsee yhä erittäin pedanttisesti tarinan varrella kuljettavien katujen nimiä, kohdattavia eläinlajeja, tarkkoja teatteri- ja musiikkitermejä, vaatetuksen samoin kuin psykedeelisten näkyjenkin yksityiskohtia. Tämä panostaminen yksityiskohtiin nostaa kännöläisen proosan laatua silmissäni monta potenssia korkeammalle, koska kyse ei ole pelkästään oppineisuuden osoittamisesta vaan fiktion kirjoittamisesta uskottavaksi todeksi. Siihen tarvitaan yksityiskohtia. Ja rönsyjä. Ihan oikeasti, ihmiset. Jos te luette minun blogiani, tiedätte tämän jo - jos ette tätä ymmärrä, ette todennäköisesti ole myöskään jaksaneet lukea tätä blogia näin pitkälle.

Siksi saksilaisessa pihapuussa hyppivä lintu on nimenomaan viitatiainen. Siksi joella, johon ruumis uppoaa, ui nimenomaan sinisorsa. Siksi Aurelianin työhuoneeseen ilmestyy näkynä nimenomaan metsäkauris - kahdesti. Ja kun joku hyräilee, mainitaan myös kappale ja säe, jota hyräillään. Aukioilla sijaitsevien patsaiden esittämät henkilöt nimetään. Samoin se biedermeier-tyylilaji, jota Aurelianin istuma sohva edustaa hänen keskustellessaan Elisabethin kanssa tämän vankasta tahdosta väärentää veljensä elämäntyö tukemaan kansallissosialistista aatetta.

Mutta silloin tällöin yksityiskohdat myös ihmetyttävät. Tässä kirjassa minua ihmetytti esimerkiksi se, miksi 1880-luvun Ranskassa olisi muka esiintynyt niin paljon englanninkielisiä etunimiä. Miksi Alexandren isän nimi oli William eikä Guillaume? Miksi kaksi Dijonissa kummisetää väijynyttä roistoa olivat nimiltään Barry ja Langley, vaikka he mitä ilmeisimmin olivat umpiranskalaisia? Tällaisten sattumien kohdalla alkaa epäillä, onko Kännö yrittänyt lähettää piiloviestejä. 

*   *   *

Kännö ei olisi nykyinen suomalainen suosikkini jos hän ei joka sivuilla viittailisi eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan. Eikä pelkästään esoteeriseen vaan myös kaikin puolin tieteelliseen ja historialliseen. Kännö seuraa taikurien ikiaikaisia perinteitä siinä, että hän vihjailee, kalastelee assosiaatioita, mutta sitten, jos yhteys onkin liian ilmeinen, hän kiistää olevansa vakavissaan, vetäytyy ironian vinoon hymyyn. Tosin kun hän paljastaa kasvonsa videoklipeissä, hän paljastaa myös epäironisen puolensa. Ja hyvä niin. Muutenhan voisi epäillä Aurelianin olevan alter ego. Mutta ei, Kännö ei selvästikään ole Aurelian, vaikka Aurelian saattaa olla jotain, mitä Kännö on ehkä joskus pelännyt voivansa olla.

Aurelian Benniä ei säästellä. Vaikka hän debytoi romaanin ensimmäisessä luvussa sympaattisena ja kauniina nuorukaisena, jonka uhriutuminen herättää Lorrainen ja Apolloniuksen hoivavaistot - ja omalla tavallaan hurmaa jopa kyynisen egoistin Theodorin - käy lukijalle kuitenkin nopeasti selväksi, ettei Aurelian ole mikään pyhimys. Hän on "kauniin pojan" arkkityyppi - tai siis yksi niistä - ja kehittyy kirjan myötä alituiseen huolestuttavampaan suuntaan. Tästä huolimatta hän pysyy inhimillisenä - ja ehkä juuri siksi on niin traaginen. Toisin kuin Werther, hän on kuitenkin selviytyjä - valmis hyvinkin kauheisiin tekoihin itseään suojellakseen. Puhumattakaan siitä, että on valmis valikoivasti unohtamaan ja sepittämään kaiken, mikä muuten uhkaisi romahduttaa hänen omakuvansa.

Hän on siis tavallaan paljon vereslihaisempi hahmo Mefiston esiin astumiselle kuin Goethen Faust. Hän kiroaa vanhempiaan, professoreitaan ja varhaisia auttajiaan jo parikymppisenä opiskelijapoikana, juopottelee ja pelaa itsensä maanpakoon, mistä alkaa pitkä sarja nahanluonteja ja uusia yrityksiä, päättyäkseen kerta toisensa jälkeen nahkalaukkuun tai matka-arkkuun sullottujen runojen ja elämäkertojen polttamiseen.

Ja entä Mefistofeles? Kännö esittelee hänet vaivihkaa jo ensimmäisessä Lyoniin ja Dijoniin sijoittuvassa osassa, mutta avoimesti hän astuu esiin "kummisedän" hahmossa toisessa, Torinoon sijoittuvassa osassa, joka on Runoilijan kovaa ydintä. Torinossa totisesti sattuu ja tapahtuu. Heinrich von Grüngenin hahmo on kuvattu taidokkaan klassisesti ihmishahmoon inkarnoituvan pirun arkkityypiksi, joka on yhtä aikaa kiehtova ja aidosti kauhea. Tuosta kauheudesta Kännölle erityiskiitokset - olen kyllästynyt mefistohahmoihin, jotka ovat pelkästään kylmiä narsistisia hurmureita. Grüngenin hahmoon on saatu sitä jotain - aidosti pahaa ja piittaamatonta rujoutta, jolle kuolevaiset kuitenkin tuntuvat taikatemppujen edessä olevan kummallisen sokeita.

Lukuun ottamatta sitä kerjäläistä, jonka yhden silmän tilalla on lasisilmä ja toisen tilalla kasvain. Hän näkee pimeyden tarkemmin kuin kukaan toinen. Yrittää varoittaakin.

Kummisedän hahmo antaa paljon ajateltavaa. Jos Goethen mefistohahmosta on vallinnut pitkään epäselvyys siitä, kuka hän tarkalleen on - onko hän Lucifer tai Saatana itse, yksi langenneista enkeleistä (esimerkiksi Asasel ja Astaroth on mainittu) vai onko mefisto vain paholaisen palveluksessa oleva demoni? Kännö tuntuu uskovan, että kyseessä on pääpiru itse. Tähän viittaavat monet kohdat, mukaan lukien tunnustautuminen useammalla eri kielellä (muttei suomeksi) kärpästen herraksi, joka varsinkin heprealais-arabialaisessa perinteessä viittaa teeskentelijään, paholaiseen itseensä. Suoriakin samaistuksia Kännö tekee. 

Toisaalta Goethen hengessä Grüngen on kuitenkin rajoitettu teoissaan - hän murhaa ainoastaan välillisesti, eli viime kädessä veitsiä käyttelevät aina ihmiskätyrit. Hän saa myös suostutella ainoastaan niissä rajoissa, jotka Jumala on hänelle suonut. Tämä lähestyy vahvasti gnostilaista käsitystä, jossa Jumala ja saatana yhdistyvät lopulta samaan hahmoon, ollen sen valoisa ja pimeä puoli. Tähän integroituun jumaluuteen viittaa myös Abraxas, joka esiintyy taajaan saksalaisessa mystiikassa, mutta jota Kännö mielenkiintoisesti ei kertaakaan mainitse, vaikka yksi maallikoiden keskuudessa tunnetuimmista loitsuista viittaa juuri Abraxaan nimeen. (Rowling on sitä mukaellut Potter-saagassaan.)

Kummisetä sytyttää sikarinsa niihin koskematta ja ilmaantuu paikalle kuin tyhjästä, vaikka lukittujen ovien läpi. Hänellä on hopeanhohtoiset silmät ja susimaiset kasvonpiirteet, kyltymätön viinin ja seksin himo sekä se ominaisuus, ettei hänen ikäänsä oikein pysty arvioimaan. Ainoa asia, jota en ole toistaiseksi ratkaissut, on se, miksi paholainen tuoksuu kanelille. Kännö toistaa tämän niin monen monta kertaa, että sen täytyy merkitä jotain.  

Ja tietysti minua sävähdyttivät kaiken tämän synkronisiteetit, yhtymäkohdat Titaanien aikaan, tai tarkemmin sanoen erityisesti sen jatko-osiin, Elysioniin ja Sangrialaan. Omassa trilogiassani päädyin asettamaan faustiseen rooliin tiedenaisen, joka kuitenkin on ihmistyypiltään lähempänä Goethen kuin Kännön Faustia. Sen sijaan Mefiston hahmo on hämmästyttävänkin samanlainen: Grüngenin ja Lefuet'n paikkoja voisi vaihtaa melkein yksi yhteen ja sama vihtahousu siellä irvistelisi. Oletan siis, että Kännö tietää, mistä puhuu. Sitä paitsi sekä Grüngen että Lefuet ovat pieniä kyliä Sveitsin vuorilla.

Se, että Kännö tietää, mistä puhuu, muistuttaa minua erään väkeviä näkyjä näkevän ystäväni sanoista, jotka hän lausui nähtyään ensi kerran Kännön kuvan: 

Näytin kirjailijakuvan näkyjä näkevälle ystävälleni, joka valokuvista näkee ihmisten menneisyyden ja tulevaisuuden - kun sille päälle sattuu - ja hän sanoi Kännöstä, että kyseessä on entinen synnintekijä, joka on kuitenkin löytänyt tien, joka voi viedä hänet vielä pidemmälle kuin missä on nyt. Hän totesi myös:

"Kuvan mies on tosiaan hyvin erityinen. On ihmisiä, jotka voivat vaikuttaa karkeilta, mutta ovat itse asiassa hyvin lämpimiä sisältä. Herkkiä. Hän yrittää uudistaa elämänsä. Menneisyydessään hän teki jotain, mitä häpeää, ja haluaa [uudistaa elämänsä siten, että voi] elää häiritsemättä mieltään menneisyydellään."

Omassa trilogiassani Synkeä herttua toteaa, että viattomuus on julmaa ja moraalisuus kasvaa sen menetyksestä. Aurelianin tarina on tästä hyvä havainnollistus.

*   *   * 

Kännö liikkuu kirjoissaan mielellään Euroopan ydinalueilla. Varsinkin Saksassa ja Ranskassa, joissa Runoilijakin tapahtuu alussa ja lopussa. Näiden keskelle jää pitkä ja keskeinen jakso, joka sijoittuu Italiaan, mutta siellä ainoastaan Torinoon. Ikään kuin Kännö olisi rohjennut Keski-Euroopasta matkata ainoastaan Piemonten verran etelään. No, ainakin vielä. Odotan jo kovasti välimerellisempien romaanien lukemista - joskin yhä odotan myös sitä, mitä Kännö ajattelee Suomesta, josta puolisoni on todennut, että se on henkisesti rauhallinen maailmankolkka juuri siksi, että sieltä puuttuu historia. Ehkä Kännö ajattelee samoin - tuntee olevansa Suomessa turvassa sellaisilta asioilta, joita näimme Veronassa ja Erfurtissa.

Lyon tuskin on sattumalta tämän romaanin aloituspaikka, koska viipyessäni siellä ensimmäisen kerran kaksi päivää ja yötä - tulevan puolisoni oli pitänyt olla mukana, mutta olikin yllättävistä syistä lentänyt Suomeen Barcelonasta - päädyin ikään kuin vahingossa maagiseen kauppaan, jossa taikuri kysyi minulta missä puolisoni oikein oli, häntä kun oli odotettu. Sormukseni ilmeisesti kavalsi minut, sillä en ollut tuolloin vielä naimisissa, vaikka aavistinkin lähitulevaisuudessa olevani. Taikuri näytti yhä kasvoiltaan nuorelta mieheltä, vaikka hänen hiuksensa olivat jo harmaat.

Tarina liikkuu ensin Lyonista itää kohti Burgundiin, siinä viivytään jonkin aikaa Dijonissa mainitsematta lainkaan sinappia mutta mainiten sen sijaan muutamia katuja ja kapakoita. Dijonista päähenkilö pakenee Alppien yli Torinoon, jossa vietetään runsas kolmannes kirjasta, ja jossa monet ratkaisevimmista asioista tapahtuvat. Torinossa Aurelian tapaa sekä Nietzschen että Carmenia esittävän Minnan ja hänen äitinsä, tarot-kortteja lukevan ja koruja rohmuavan Isabellan. Torinoon on sijoitettu myös koko joukko muita sivuhenkilöitä.

Runoilijan kolmannessa osassa Torinosta siirrytään jälleen saksankieliseen maailmaan. Ensin Nietzschejen kotikaupunkiin Naumburgiin, sitten Weimariin, sieltä Berliiniin, ja Berliinistä lopulta maailmansotaa ja sittemmin natsismia pakoon Baseliin. Aurelianin fiktiivinen tarina on nivottu kiinteästi yhteen niihin todellisiin tapahtumiin ja skismoihin, jotka vaikuttivat Goethen, Schillerin ja Nietzschen perintösäätiöissä, saksalaisessa esoteriassa, kansainvälisessä teosofisessa ja myöhemmin Steinerin antroposofisessa liikkeessä. Kännö on esimerkiksi nivonut tosiasiallisesti tapahtuneet Bernhard Försterin itsemurhan ja Steinerin Goethe-temppelin tuhopolton osiksi kaunokirjallista tarinaansa. 

Samalla Kännö on linkittänyt Aurelianin tarinan vanhoihin eurooppalaisiin vampyyrilegendoihin, sillä Baseliin ja Naumburgiin päätyy elävä kuollut. Kännön vampyyritulkinta on menneisyytensä - ja sitä myöten sielunsa - kadottanut ihminen. Kirppu, joka hyppää isännästä toiseen.

Kun Titaanien ajan Mikael vierailee unessaan sveitsiläisen pikkukaupungin antiikkikaupassa (akashassa), siellä on ikkunassa Remingtonin kirjoituskone, johon on jäänyt kärpässirkuksesta kertova liuska, mutta myöhemmin kummitus kertoo olevansa kirppujen herra. Voiko olla sattumaa, että Kännö on joitain vuosia myöhemmin kirjoittanut hyvin samanlaisia näkyjä, joissa esiintyvät aivan samat symbolit - kirjoituskoneen merkistä kirppujen ja kärpästen herroihin? Ei tietenkään. Myytit ovat kulttuuriperintöä, joka itsessään siirtyy ihmispäästä toiseen kuin jonkinlainen vampyyri.

Ja mikäpä muukaan olisi ollut Mefiston viimekätisenä tavoitteena Euroopassa kuin lietsoa kansallissosialismi ja fasismi valtaannousuunsa. Niinpä tietysti. Kännö tuntuu päätyneen lopulta samantapaisiin päätelmiin kuin Nietzsche, joka on lopussa suopeasti heitetty helvetin sijaan pelkkään katukivetykseen. Ei ole kovin vaikeaa kuvitella allegorista kuviota myös nykymaailmaan: millaisia Grüngeneitä löytyykään Putinin ja Trumpin takaa? Ja kuinka pieneksi ajatteleva ihminen pimeyden voimien edessä itsensä tuntee?

Kaksi kirjaa merilehmistä

Minun on pitänyt kirjoittaa tämä blogikirjoitus jo pitkään, sillä luin molemmat merilehmäkirjat jo kesällä. Kyseessä ovat siis kaksi hämmentävän samankaltaista kirjaa, joiden kummankin keskiössä on Georg Stellerin tutkimusmatka ja elämä, ja joista kummankin on kirjoittanut hiljattain suomalainen kirjailijatar. 

Ensimmäinen näistä, Aura Koiviston Mies ja merilehmä (Into), ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 2021, ja jälkimmäinen, Iida Turpeisen Elolliset (S&S) kaksi vuotta myöhemmin vuonna 2023. Löysin jälkimmäisen näistä ensin, mutta kuultuani Koiviston kirjasta hankin senkin. Ostamassani painoksessa Koiviston kirja oli kuitenkin merkitty julkaistuksi vuonna 2024, mikä erehdytti minua alkuun pitämään Elollisia näistä kahdesta ensin julkaistuna. Into näyttää kuitenkin julkaisseen Miehen ja merilehmän uudelleen vuonna 2024 - eksplisiittisesti kertoen tehneensä tämän Elollisten saaman suuren huomion ja suitsutuksen vuoksi.

Tuo suitsutus ei ole ollut millään muotoa turhaa: Turpeinen on loistava sanankäyttäjä, joka kirjoittaa tenhoisasti ja kaunista kieltä. Kahden niin samankaltaisen kirjan kuviossa minua jäi kuitenkin hämmentämään useampikin asia. 

Ensinnäkin, miksi Mies ja merilehmä ei saanut jo vuosia sitten osakseen samanlaista huomiota kuin Elolliset myöhemmin? Koiviston ansiokas kirja ohitettiin olankohauksin, vaikka Helsingin Sanomat näyttääkin sentään sen arvostelleen. Elollisia sen sijaan on ylistetty maasta taivaisiin ja markkinoitu kansainvälisesti lukuisin tekeillä olevin ulkomaisin käännöksin. Johtuuko tämä siitä, että Into on alun perin hoitanut hommansa kustantajana heikommin kuin Elolliset kustantanut S&S? Ainakin kirjat luettuani minulle heräsi se ikävä tunne, että kirjailijoita ja heidän kirjojaan on kohdeltu aika epätasa-arvoisesti. 

Mutta ei tässä kaikki. Kun Turpeinen on kirjoittanut Elollisia, hänen on pakosti täytynyt olla tietoinen aiemmin ilmestyneestä Koiviston teoksesta. Tästä huolimatta Turpeisen kirjasta ei löydy minkäänlaista viittausta tai edes kirjallisuuslistamainintaa Miehestä ja merilehmästä. Sitä on hieman vaikea ymmärtää.

Molemmat kirjat on kirjoitettu lähtokohdissaan samasta aiheesta. Niiden ydinkehyksenä on 1700-luvulla eläneen, Venäjän keisarikuntaan muuttaneen saksalaisen luonnontutkijan Georg Stellerin elämä - ja aivan erityisesti hänen tutkimusmatkansa tanskalaissyntyisen Vitus Beringin retkikunnan kanssa Aleuteille, Alaskaan ja lopulta haaksirikkoutuminen nykyisin Beringinsaarena tunnetulle Kommandöörinsaarten asumattomalle saarelle. Steller myös toimii molempien kirjojen päähenkilönä, tosin Elollisissa päähenkilö vaihtuu ajasta toiseen.

Suomeen Stellerin tarinaa yhdistää sittemmin sukupuuttoon kuolleen stellerinmerilehmän luuranko, joka on pitkään ollut Helsingin eläintieteellisen museon eksoottinen vetonaula. Minäkin muistan sen sieltä jo lapsuudestani. Ja sekä Koivisto että Turpeinen fiilistelevät kirjoissaan käynnillä museossa tuota luurankoa katsomassa.

Molempien kirjojen moraalinen sanomakin on samanlainen: Koivisto ja Turpeinen käyttävät merilehmän sukupuuttoa sekä konkreettisena että filosofisena astinlautana teostensa ekologiseen ja luonnonsuojelulliseen sanomaan. Suuren levää syöneen merieläimen tuho vain 30 vuotta sen löytymisestä oli tapahtuma, joka omana aikanaan herätti ihmisiä ajattelemaan, että näinkin voi tapahtua: laji voi tosiaan kadota ikiajoiksi maailmasta pelkän inhimillisen ahneuden ja piittaamattomuuden vuoksi.

*   *   *

Ellei tässä jo olisi kylliksi yhtäläisyyksiä kirjojen välille, molemmat kirjailijattaret ovat myös käyttäneet samoja tyylikeinoja. Esimerkiksi sitä, että menneisyydestä kirjoitetaan preesensissä. Itse en tästä muoti-ilmiöksi muuttuneesta tyylikeinosta oikein pidä - ja molemmissa kirjoissa myös näkyy, minkälaisia ongelmia se aiheuttaa. Kirjoitetaan menneisyydestä ja haetaan eläytyvää ajankuvaa mm. käyttämällä vanhahtavia sanoja - sellaisia kuin luurankoiset - mutta toisaalta halutaan kommentoida tätä kaikkea nykyajan näkökulmasta ja termein, esimerkiksi eri eliölajien vasta hiljattain uusituin suomenkielisin nimin. Vieläpä sitäkin, mitä ajatuksia mikäkin asia kirjailijoissa itsessä herättää. Tämä olisi toteutunut helpommin jos menneisyydestä olisi kirjoitettu imperfektissä ja aikasiirtymät nykyhetkeen ja kertojaäänen kommentaariin olisivat puolestaan olleet preesensissä. Nyt lauseiden aikamuoto kulki välillä jopa päinvastoin.

Molemmat kirjailijat ovat eläytyneet Stellerin elämään ja lisänneet siihen kaunokirjallisin keinoin sellaisia inhimillisiä ulottuvuuksia, joita ei välttämättä olisi tietokirjoista löytynyt. Koiviston kirja on näistä kahdesta tieteellisempi otteeltaan - Stellerin kirjeenvaihdosta ja elämästä säilyneitä tietoja on hyödynnetty avoimesti, lähteet mainiten. Koiviston kirjan lukija voi halutessaan itse hakeutua tiedon lähteille ja tarkistaa niitä.

Turpeisen kirja on puhtaammin kaunokirjallinen. Toden ja sepitteen välinen raja on kirjoitettu pois näkyvistä, joten lukija joutuu paikka paikoin arvailemaan, mikä kaikki pohjaa oikeasti tapahtuneeseen ja esimerkiksi kirjeenvaihdossa dokumentoituun, ja mikä taas on kirjailijan mielikuvituksen tuotosta. Tämä on toki kaunokirjallisuudessa täysin sallittua, mutta sikäli harmillista, että monet asiat on kirjoitettu niin hyvin, että ne houkuttelevat tarkastamaan, mihin lähteeseen tulkinta perustuu.

Stellerin elämäkertoja on rajallinen määrä ja molemmat kirjailijat näyttävät lähestyneen aihetta lähinnä englanninkielisten lähteiden kautta. Tämä paljastuu yksityiskohdista ja esimerkiksi siitä, että Alaskan ja Aleuttien paikannimistä on käytetty englanninkielisiä muotoja, vaikka puhutaan Venäjän vallan ajasta. Samoin on kummallisesti jätetty kääntämättä joitain termejä, kuten adjunct, joka esiintyy ainakin toisessa kirjoista englanniksi, vaikka olisi aivan hyvin voitu kääntää vaikkapa dosentiksi tarkoituksensa mukaan (englanniksi nimitystä adjunct professor käytetään myös apulaisprofessorista, jollainen Steller ei kuitenkaan ollut). Käännös assistentiksi taas on hieman liian matala titteli.

Koivisto paljastaa päälähteekseen toisen tutkimusmatkailijan, Leonhard Stejnegerin, aikanaan kirjoittaman Stellerin elämäkerran. Mikä mielenkiintoisinta, Suomessa on aivan hiljattain ilmestynyt kolmaskin saman aihepiirin harjalla ratsastava historiallinen romaani, jonka päähenkilöksi ja näkökulmaksi on valikoitunut juuri tuo mainittu Stejneger. Kyseessä on tänä vuonna ilmestynyt Anni Kytömäen Mirabilis, jota en ole vielä saanut käsiini saati lukenut, mutta jossa arvostelujen perusteella on kaiken muun lisäksi jälleen sama ekologinen sanoma kuin Koiviston ja Turpeisen kirjoissa. Kytömäki on voittanut Finlandia-palkinnonkin (tosin aiemmalla teoksellaan Margarita, joka kertoi kesällä kovin ajankohtaisiksi käyneistä raakuista).

Miksi otan tämän kaiken esille? En suinkaan paheksuakseni sitä, että kolme eri kirjailijaa julkaisee lyhyen ajan sisällä niin samansisältöisiä ja samansanomaisia kirjoja. Minun puolestani näistä aiheista saisi julkaista vaikka sata kirjaa - ne sopivat aikaamme kuin nyrkki silmään. Kirjojen ekologisen sanoman nyrkin soisin uppoavan kirjoja lukevan yleisön lisäksi myös poliittisten vallanpitäjien silmäkuoppiin.

Minua ei siis lainkaan häiritse, että kirjailijat kirjoittavat samoista historiallisista henkilöistä, tapahtumista ja ajattomista teemoista, joilla on dramaattisia seurauksia myös nykyajassa. Sen sijaan minua häiritsee se, että kirjailijat - tai siis lähinnä ne, jotka ovat kirjoittaneet kirjansa myöhemmin kuin ensin julkaistut - teeskentelevät, etteivät tiedä mitään edeltäjistään tai ole lukeneet näiden kirjoja. Kumpikin on tässä tapauksessa hieman anteeksiantamatonta ja rikkoo kirjojen kirjoittamisen kirjoittamattomia etikettisääntöjä. Syyllisiä tähän voivat tosin olla myös keskenään kilpailevat kustantajat pikemmin kuin kirjailijat itse - mutta jommankumman olisi pitänyt tämä huomata.

*   *   *

Pidän erittäin myönteisenä ilmiönä sitä, että suomalaisille on nyt sallittua tehdä tunnetuksi muitakin kuin suomalaisia tutkimusmatkailijoita kaunokirjallisin keinoin. Venäjän imperiumin historia osana omaamme antaa tähän ainutlaatuisia näkökulmia - ja silloin tällöin suomalaisia henkilöhahmojakin, kuten merilehmäkirjoissa Alaskan kaksi suomalaista kuvernööriä.

Odottelen edelleen sitä, koska Suomessa uskallettaisiin tarttua myös Kaukasiaan ja siellä - erityisesti Bakussa - vaikuttaneisiin suomalaisiin. Esimerkiksi Mannerheimin Kaspianmeren yli vieneen aluksen kapteeni Gustav Henrik Rehbinder oli maanmies, suomalainen. Bakussa oli aikoinaan melko suuri suomalaisyhteisö mm. Nobel-yhtymän palveluksessa. Suomalaiskirjailija, jonka tiedän tuohon aikaan tarttuneen, on maassamme aivan liian vähän tunnettu Irmelin Sandman-Lilius, joka ainakin kahdessa historiallis-maagis-realistisessa romaanissaan käsitteli suomalaishahmojen kautta Kaukasian sotia. Ensimmäisessä seikkaili kapteeni Grunnstedt, ja toisessa tämän hankkiman maton kautta Anna-Liina-tyttönen. Jälkimmäisestä olen takavuosina kirjoittanut tähän blogiin arvostelun.

Rehbinderistä tuli mieleeni, että tähän yhteyteen voisi mainita myös kanadanvirolaisen kirjailijan Eric Enno Tammen alun perin englanniksi vuonna 2012 julkaiseman tietopainotteisen matkakirjan Mannerheimin Keski-Aasian ja Kiinan matkasta, The Horse that Leaps through Clouds, jonka kirjan nimi viittasi Mannerheimin omaan tulkintaan kiinalaisviranomaisten hänelle antamasta kiinalaisesta nimestä. Se julkaistiin myös suomeksi nimellä Suuri seikkailu Mannerheimin jäljillä (Otava, 2012). Minä satuin olemaan se henkilö, joka aikanaan antoi Tammelle idean kirjaansa.

*   *   *

Eksyttyäni pariin toiseen kirjaan, palataanpa nyt Mieheen ja merilehmään sekä Elollisiin. Molemmissa kirjoissa Kamtšatka, Aleutit ja Alaska heräävät eloon, ja vieläpä 1700-luvun ajankuvassa, jolloin liikuttiin reellä ja purjelaivoilla. Turpeinen jatkaa Elollisissa tarinaa Stelleristä edelleen 1800-luvulle, joten venäläinen Alaska hengittää hänellä kokonaisen pääluvun verran Alaskan suomalaisen kuvernöörin Hampus Furuhjelmin perheen, varsinkin nuoren Anna-vaimon näkökulmasta. Tarinassa seikkailevat henkilöt lienevät oikeasti olleet olemassa ja kirjeenvaihto lienee toiminut tärkeänä lähteenä Turpeiselle, vaikkakin monien kohtausten täytyy olla kaunokirjallista sepitystä. Hieman häiritsevää on se, että Sitkan maamerkeistä käytetään englanninkielisiä nimiä, joita en usko venäläissiirtokunnan tuohon aikaan niistä käyttäneen. Epäilemättä siksi, että kirjailija on käyttänyt englanninkielisiä, nyky-Alaskan näkökulmasta kirjoitettuja tai toimitettuja tekstejä lähteinään.

Elolliset jatkaa ajassa edelleen eteenpäin, merilehmän luurangon matkatessa Suomeen, ja on ottanut kolmannen pääosan näkökulmaksi suomalaisen naispiirtäjän Hilda Olsonin, joka toimii luonnontieteilijä Alexander von Nordmannin assistenttina. Tämäkin henkilö on ollut historiallisesti olemassa, vaikka ajoittain kirjaa lukiessa herää kysymys, kuinka syvälle neiti Olsonin ajatuksiin ja elämään on pelkästään säilyneen kirjeenvaihdon varassa voinut päästä. Turpeisen kieli on taidokasta ja ajankuva terävää - kirjan huippukohtiin kuuluu Nordmannin ja Olsonin skandalöösin yhteistyösuhteen kuvaus ja kohtaus toisen tiedemiehen kanssa Ukrainan aroilla, jossa tämä kertoo ikään kuin vihjeeksi Olsonille antiikin kreikkalaisen tarun verkonpunojattaresta Arakhnesta, joka ei ymmärtänyt pysyä lestissään, vaan ryhtyi kilvoittelemaan jumalten kanssa. Neiti Olsonin ei siis pitänyt kuvitella olevansa tasaveroinen suurten tieteellisten miespönöttäjien kanssa. 

Muutenkin molemmissa kirjoissa käsitellään sivumennen - ja varsin taidokkaasti - akateemisten ihmisten keskinäistä mustasukkaisuutta ja kateutta löydöistään. Niin Steller kuin Nordmann ja Olsonkin saavat siitä osansa. Esimerkiksi tämä kuvaus Koiviston kirjasta: 

"Stellerin puutteellinen kunnioitus hierarkiaa kohtaan kuohuttaa varsin pian Gmeliniä itseään. Miesten välille syntyy tiukka kärhämä. Steller näet katsoo olevansa nimenomaan tiedeakatemian palkkaama tutkija, ei varsinaisesti professori Gmelinin alaisuudessa toimiva assistentti. Niinpä kun Gmelin ohjeistaa Stellerin jatkossa lähettämään kaikki keräämänsä kasvit ja muun aineiston hänelle, Steller ei pidä ohjeistusta niin tärkeänä, että sitä tulisi noudattaa. Hän vaikuttaa myöntyväiseltä, omien sanojensa mukaan riidan välttämiseksi, mutta kun miesten tiet ovat eronneet ja Steller jatkaa tutkimuksiaan Irkutskissa, hän osoittaa ensimmäisen lähetyksensä sinetöitynä pakettina suoraan tiedeakatemialle Pietariin. Ehkä hän haluaa kiirehtiä löytöjensä lähettämistä eikä loppuun asti ymmärrä professorin herkkänahkaisuutta. Sitä paitsi Steller on jo tottunut itsenäiseen toimintaan - kuinka muuten hän olisi Siperiassa kyennyt reissaamaan - joten Gmelinin vaatimus saada tutkia ja arvioida hänen näytteensä saattaa tuntua sekä tarpeettomalta että alentavalta.

Käy kuitenkin niin hullusti, että Gmelin saa paketin käsiinsä - ja raivostuu: mikä röyhkeys! Seuraa kiukkuista kirjelmöintiä. Gmelinin mielestä Steller onkin nyt epäpätevä noviisi ja tehnyt turhaa työtä: Steller on kuvitellut tehneensä tieteelle uusia löytöjä, vaikka niistä on jo Gmelinin itsensä selvitykset. Kasvejakin on nimetty aivan väärin. 'Kuin jokainen Stellerille uusi laji olisi tieteelle uusi!' Gmelin pilkkaa ja menee niin pitkälle, että lähettää Stellerille kirjeen, jossa kieltää tätä matkustamasta Kamtšatkalle, ainakin toistaiseksi, ja sen sijaan antaa määräyksen matkata Jäämeren ääreen Lenajoen suistolle. Steller huolestuu - olisihan onnetonta, jos tällaisen jupakan takia häneltä evättäisiin kauan haaveiltu Kamtšatkan-matka - ja laatii hätäpäissään tiedeakatemialle pitkän, koukeroisen ja kunnioittavan kirjeen, jossa selittelee, miksi toimi niin kuin toimi. Tämän jälkeen hän suuntaa päättäväisesti kohti Kamtšatkaa. Eihän hän sentään mikään Gmelinin oppilas ole vaan Wittenbergin, Hallen ja Berliinin yliopistot käynyt tutkija!" 

Elolliset jatkaa vielä neljänteenkin näkökulmaan ja aikakauteen 1900-luvulle, jossa oppaana toimii edellisten tavoin historiallisesti olemassa ollut henkilö, Johan Grönvall, varhainen suomalainen luonnonsuojelun pioneeri, Aspskärin suojelija, lintumies ja luonnontieteellisen museon preparaattori, joka hänkin pääsee osaltaan työskentelemään yhdistävänä lankana toimivan merilehmän luurangon parissa. Kuten myös siivettömänruokin munan. Siivettömästäruokista Turpeinen saakin merilehmän lisäksi toisen "dodon", sukupuuttoon kuolleen eläinlajin, jonka kautta tarkastella maailmaa, tällä kertaa pohjoisen Atlantin rannoilla. Moni nykyihminen ei varmaankaan tiedä, että nimi pingviini tarkoitti alun perin siivetöntäruokkia - se oli ensin, ja eteläisen pallonpuoliskon pingviinit "löydettiin" eurooppalaisten toimesta vasta paljon myöhemmin.

Stellerin löytämiin lajeihin lukeutui merilehmän lisäksi toinenkin sukupuuttoon metsästetty laji samoilta arktisilta saarilta: beringinmerimetso, joka oli eläessään maailman suurin merimetso, lentokyvytön sekin. Pienempi lentokyvytön merimetsolaji, siivetön- eli galápagosinmerimetso, elää yhä tänä päivänä eristyksissä Galápagossaarilla.

*   *   *

Molemmissa merilehmäkirjoissa on erityisen ilahduttavaa se, että henkilöiden lisäksi monet kiehtovat eliölajit saavat niissä osakseen tilaa. Merisaukot, naalit, hylkeet ja isohylkeet (entisajan merikarhut ja merileijonat) tulevat lukijoille tutuiksi sinä aikana, kun Steller kumppaneineen on haaksirikkoisena Beringinsaarella. Kiirunoita käydään metsästämässä kapteeni Beringille, joka ei siedä saukkojen ja hylkeiden lihaa, ja kuningasmerikotkakin suorittaa yhden ylilennon. Stellerin mukaan nimetty allihaahka (Polysticta stelleri) taidettiin mainita molemmissa kirjoissa, tosin niissä jäi huomiotta, että sen hupaisa suomalainen nimi 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa oli vielä pulska-alli.

Amerikassa käydessään Steller löysi samettinärhen, joka on länsirannikon vastine itäisen Pohjois-Amerikan sinitöyhtönärhelle. Kumpikin kirjailija horjuu hieman eliölajien vanhojen ja uusien nimien sekä englanninkielisten lähteidensä välillä. Englanniksihan pohjoisamerikkalainen sinitöyhtönärhi on Blue Jay, kun taas suomen kielen sininärhi tarkoittaa aivan eri linturyhmään kuuluvaa lintua, joka on englanniksi Roller. Sinitöyhtönärhen läntinen vastine, samettinärhi, on se laji, joka englanniksi tunnetaan stellerinnärhenä (Steller's Jay). Ei siis stellerinsininärhenä. Sininärhet ovat Afrikan ja Euraasian eteläisempien leveysasteiden lajistoa, vaikka ryhmän ainoa eurooppalainen laji onkin vielä entisaikoina pesinyt myös eteläisessä Suomessa. Stellerin Amerikasta löytämät närhet olivat suomalaisen närhen amerikkalaisia sukulaisia.

Vaikka hylkeistä käytetään kirjoissa pääosin niiden vanhanaikaisia nimiä - epäilemättä siksi, että on käytetty tutkimusretkestä kertovaa vanhempaa lähdekirjallisuutta - niiden vasta 2000-luvulla saamat uudet nimet on kuitenkin mainittu. Kun professori von Nordmann ja neiti Olson seikkailevat Suomessa ja Ukrainassa hämähäkkejä etsimässä, hämähäkeistä käytetään kuitenkin järjestään 2000-luvulla annettuja nimiä. En usko, että niillä 1800-luvulla vielä olikaan suomenkielisiä nimiä - paitsi ehkä joillain yleisimmin Suomessa esiintyneillä lajeilla. Nordmann ja aikalaisensa olisivat vielä sujuvasti käyttäneet latinalaisia nimiä.

Nordmannin kohdalla Turpeiselta on jäänyt huomaamatta mielenkiintoinen nippelitieto: ainoa suomalaisen tiedemiehen mukaan nimetty lintulaji on tiettävästi aropääskykahlaaja (Glareola nordmanni), joka on nimetty Alexander von Nordmannin mukaan. Luultavasti hän kohtasi tuon lajin juurikin Ukrainan, Etelä-Venäjän ja Turkestanin aroilla, joissa se pesii. Tai pesi. Nykyisin se on läntisimmiltä pesimäalueiltaan Ukrainasta ja Romaniasta lähes kadonnut.

Jottei tästä kirja-arvostelusta jäisi liian kriittinen kuva, totean vielä, että kritiikkini kohdistuu lähinnä kirjojen ympärillä olleeseen markkinointihässäkkään, jota epäilen syylliseksi siihen, että Elolliset ei mitenkään tunnusta edeltäjäänsä Miestä ja merilehmää, vaikka jälkimmäinen sen ansaitsisi. Ja tyyliseikkana siihen, että kummassakin kirjassa kirjoitetaan menneestä preesensissä, mikä ei ole tarpeen immersion aikaansaamiseksi siihen aikaan, josta puhutaan.

Sisällön ja erityisesti ympäristönsuojelullista huolta henkivän sanomansa osalta molemmat teokset ovat erittäin tervetulleita ja suosittelen niitä lämpimästi. Varmaankin luen myös Kytömäen Stejneger-kirjan, jos se sattuu tulevilla Suomen-matkoilla käsiini.

*   *   *

Tämän blogin lukijoita ehkä huvittaa, että perehdyin hiljattain jälleen uuteen generatiivisen keinoälyn ihmeeseen nimeltä Suno, jonka avulla olen herättänyt musiikin muodossa eloon monia vuosina 2012-2020 kirjoitettuja runojani. Niitä voi nyt kuunnella täällä.

Margallan mäkien alkusyksyä

Syyskuu alkaa tulla loppuunsa ja niin kai myös täkäläinen monsuuni, vaikka vielä kuluneella viikolla onkin ollut myrskyjä ja rankkasateita ja kuumuuskin on jatkunut. 

Viime viikonloppuna kävin sekä Margallakukkuloiden kaupunginpuoleisilla rinteillä että harjanteiden takana. Dara Janglanin polulla oli jälleen kovin märkää, mutta löysin sieltä syksyn ensimmäiset kivikkouunilinnut. Tämä suvulleen epätyypillisesti maassa viihtyvä puikkelehtiva uunilintulaji on säännöllinen läpimuuttaja matkalla pesimäalueiltaan Gilgit-Baltistanin, Khyber-Pakhtunkhwan ja Keski-Aasian vuoristoista Punjabiin, Sindiin ja Intiaan. 

Toinen havaintoni oli illan pimennyttyä sen kuuleminen, että pitkäpyrstökehrääjät olivat alkaneet jälleen esittää laululentojaan. Sama tapahtui viime vuonnakin, joten pidän nyt selvänä, että lajilla on kaksi laulukautta täällä: pidempi keväinen, jonka aikana se laulaa maaliskuusta aina kesäkuuhun. Sitten seuraa reilun kahden kuukauden hiljaiselo, jolloin kehrääjät varmaankin pesivät. Syyskuussa niillä on uusi laulukausi, ja innokas sellainen, koska sekä viime että tänä vuonna äänessä oli kerralla monta yksilöä. Margallakukkulat ovat läntisin alue, jossa tämä Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa yleinen kehrääjälaji tiettävästi elää. Se ei esiinny esimerkiksi Iranissa tai Omanissa edes satunnaisvieraana, kuten moni muu intialainen laji.

Sunnuntaina menin pindiläisen valokuvaajattaren kanssa Margallan harjujen yli Khyber-Pakhtunkhwan puolelle Sangadaan ja Kharianiin. Tie sinne kulkee ensin ylös ohi Daman-e Kohin ja nyt purettavana olevan Monal-ravintolan, joka viimein sai karkotustuomion kansallispuiston alueelta, kun omistajalla ilmeisesti ovat menneet sukset ristiin nykyhallinnon kanssa. Laitontahan ravintolan harjoittama maanvaltaus kansallispuistossa alun perinkin oli, mutta tähän asti sen omistanut miljonääri on kuulunut täkäläisiin koskemattomiin, joita laki koskee vain, jos he ovat politiikassa väärällä puolella.

Sitten tulee Pir Sohawan kylä ja pian sen jälkeen osavaltioraja, joka on vain tervetuliaiskyltti. Seuraavaksi vuorossa on pompöösi kauhistus, dinosauruspuisto, jonka porteilla tyrannosaurus mäyhää leuoissaan autoa, antaen realistisen kuvan siitä, millaista oli meno villillä liitukaudella. Viikonloppuisin lapsiperheiden retkikohde. Sekin on toki suojelualueella laittomasti, mutta siihen ei Islamabadin lainkoura ulotu, koska se sijaitsee opposition nyt hallitseman Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion puolella.

Laaksoon laskeuduttaessa tullaan Sangadan pikkukaupunkiin, jossa basaarikatu oli yhä koristeltuna monivärisin viirein jo ohitetun profeetan syntymäpäivän kunniaksi. Milad an-nabi, joissain muissa muslimimaissa nimeltään mawlad, on bid'a ja siten fundisten mielestä haram, koska tiukan tulkinnan mukaan ei ihmistä, edes profeettaa, saisi tällä tavoin juhlia. Sellainenhan on lähellä kristittyjen harjoittamaa harhaoppia, jossa nostetaan ihminen, vaikkakin profeetallinen sellainen, epäilyttävästi Jumalan rinnalle.

Kohteemme Kharianissa oli niin ikään paikka, jota voisi kuvitella islamististen fundisten kavahtavan - ja hyvä vain, jos kavahtavat - nimittäin Kharianin pyhä lehto, jossa on suufilaisia hautoja ja muuan erityisen pyhä tuhatvuotinen tammi. Tavan mukaan kyläläiset ovat ripustelleet pyhän tammensa oksille pyhinä päivinä krumeluureja ja rukouksia. Vedenkantajanaiset kulkivat hiljaisena rivinä, ruukut päidensä päällä ja värikkäät mekot tuulenvireessä heiluen, aamuvarhain lähteiden ääreltä kohti kotejaan, joissa heidän tehtävänsä on tietysti keittää teevedet ja tehdä ruoat ennen miesväen vääntäytymistä jalkeille. Pyhän tammen alla laidunsi mustia kanoja ja lähimmän talon pihasta juoksi varkaissa ollut makaki kurpitsa kourissaan pyhän lehdon suojiin.

Pian paikan uskomaton, maaginen valo alkoi loistaa lehvästön läpi siivilöityneenä ja ilma oli niin kostea, että valonsäteet muodostivat metsän halki viistoja pilareita, jotka osuivat hiljaisiin hautoihin. Valokuvissakin näkyy kosteususvassa melkein ihmismäisiä hahmoja. Ei ole ihme, että ihmiset pitävät Kharianin tammilehtoa džinnien asuinsijana.

Saimme pian huomata, että paikka oli yhä kuumankostea ja kesäisen rehevä. Ylemmän Himalajan linnut, jotka laskeutuvat sinne talvisin, eivät ole vielä laskeutuneet. Närhiä ja harakoita oli tosin paljon. Täkäläiset närhet ovat mustapäisiä himalajannärhiä, mutta nekin pitävät tammenterhoista ja ovat niiden tärkeitä levittäjiä, kuten meikäläiset närhet läntisessä ja pohjoisessa Euraasiassa. Harakoita taas oli kaikkia kolmea lajia: huppu- ja naamioviidakkoharakoita sekä uljaita himalajanloistoharakoita.

Parhaat lintulöytömme Kharianissa koskivat kuitenkin sieppoja. Näimme kaksi siperiansieppoa. Tämä söpö pieni harmaasiepon sukulainen on Islamabadin alueella lähinnä läpimuuttaja, vaikkei se Margallakukkuloilla olekaan poissuljettu myöskään pesimälajina. Kyse on suomalaisesta nimestään huolimatta täällä erityisesti Himalajan vuoristometsien pesimälinnusta. Näimme kaksi yksilöä myös paikallista kesävierasta, turkoosisieppoa, joka on kauniin vaaleansininen.

Pariin otteeseen ohi viilettänyt harmaakäki - epäilemättä sama yksilö mennen ja tullen - oli melko myöhäinen, joskin olen nähnyt lajin vielä lokakuussakin (viime vuonna Sahoran kulmilla). Himalajansieppokerttuja oli pilvin pimein, varsinkin ylemmällä lähteellä, joka on lintujen suosima juomapaikka. Näiden nykyisin uunilintujen sukuun luettujen harmaapäisten ja keltavatsaisten pikkukerttujen hilpeänheleä laulu soi oikeastaan kaikkialla, missä tuon aamupäivän aikana kävimme. Myös pikkunauruleita oli liikkeellä ja äänessä paljon. Vaatimattomasti oksistossa puikkelehtiva syksyn ensimmäinen tiltaltti oli valunut näille leveysasteille. Tuhkadrongot ovat yhä maisemissa - katoavat pian eteläisemmille maille.

Retkeilymme jälkeen kävimme syömässä brunssin Sangadan ylle kohoavan kukkulan huipulla, Highland Resortin kattoterassilla. Näkymät sieltä olivat hienot, vaikkei paikka muuten ole mikään kovin ihmeellinen. Normihotelli. Viirupriiniat lauloivat pöheikössä, paksunokkavariksia ja yksi korppi lensi yli. Kaukana kakkosharjun yllä oli suuria parvia valkovatsaisia pääskyjä muutolla, mutta ne olivat liian kaukana lajinmääritykseen - aasianräystäspääsky ja idänräystäspääsky ovat kummatkin mahdollisia läpimuuttajina täällä.

Kävin tuossa hiljattain myös turkkilaisessa ravintolassa nimeltä Istanbul, joka pitää painaa mieleen, koska sieltä sai kaikki itäisen Välimeren perinneruoat ilman, että niitä oli pilattu täkäläisellä chilissä uittamisella, jota sovelletaan kaikkeen mahdolliseen paitsi ei pastaan. Miinuspisteitä tosin siitä, että tarjoilija luuli minua venäläiseksi.