Urbaani viidakko

São Paulon keskiluokkaiset alueet ovat turvallisia ja helppoja operoida. Jardinsin, Paulistan ja Centron alueella voi kävellä, taksit eivät ole kalliita ja metro turvallinen ja hyvä, joskaan ei kovin kattava. Niiden kahden päivän aikana, jotka olin São Paulossa ennen jatkamista Argentiinaan (jossa nyt olen), kävelin kilometrikaupalla. São Paulo on rakennettu kukkuloille, joten siinä saa liikuntaakin, mutta toisaalta kaupungin kohtalaisen korkea sijainti tarkoittaa, ettei trooppinen kuumuus siellä iske päälle aivan kohtuuttomassa määrin.

Lauantaina päädyin Ibirapueran puistoon, joka on valtava viheralue kaupungin keskustan osista etelään. Koska oli viikonloppu, paikalliset olivat kansoittaneet puiston sankoin joukoin kuka piknikoinnin, kuka urheilun ja kuka romanttisessa tarkoituksessa. Joulunalustunnelmissa kristilliset naiset kiertelivät puistoa jakamassa ilosanomaa. Onneksi minulla oli Libanonin joukkojen teepaita isoine risteineen ja arabialaisine teksteineen Jeesuksesta ja Hakimista, joten sain ilmaiseksi joululahjaksi Jeesuksen sydän -avaimenperän ja tytöt halusivat kanssani yhteiskuviin.

Puisto käsittää varsin paljon puustoa ja purojen varressa pöheikköäkin sekä useita lampia, jotka ovat runsaina esiintyvien oliivimerimetsojen, liejukanojen ja naamioviheltäjäsorsien suosiossa. Tosin siellä näkee myös istutettuja mustajoutsenia, kyhmyjoutsenia ja sinisorsia. En sitten tiedä, pitäisikö australialaisesta mustajoutsenesta ottaa Brasiliasta pinna, koska saatoin todeta lajin pesivän ja lisääntyvän itsekseen.

Ibirapueran puistoa, kuten muitakin São Paulon vihreitä osia, kansoittavat useat papukaijalajit, joista runsaimpina bahianaratti, riograndenaratti ja viheraranen. Kolmea mainittua näkee erityisesti siellä, missä jokin puu hedelmöi, tosin bahianaratteja lentelee kirkuvina parvina myös keskustan kerrostalojen väleissä. Kolibrit käyvät ihmisten parvekkeilla mesiautomaateissa ja mustakondorit kaartelevat kaupungin kiireisimpien liikenneruuhkien yllä. Yleisimpiä kaupunkilintuja ovat väriltään vaaleansininen lyijytangara ja tutunomaisesti lauleskeleva liekkivatsarastas.

Eniten kansansuosiossa olevilla viheralueilla on runsaasti univormupukuisia poliiseja pitämässä puistoja puhtaina köyhistä. Laitakaupungilla puistoihin ei voi mennä, koska ne ovat täynnä kodittomia ja huumeiden käyttäjiä ja näyttävätkin kaatopaikoilta. Näin tällaisia paikkoja taksimatkoilla parempien kaupunginosien väleillä ja matkalla lentokentälle.

Vaikka Brasilian vaurastuminen onkin hyödyttänyt kaikkia - myös köyhiä - ovat erot vauraiden ja köyhien kansanluokkien välillä Latinalaisessa Amerikassa yhä räikeitä. Tämä epäilemättä kontributoi siihen tosiseikkaan, että maailman vaarallisimpien kaupunkien listoilla - mitattuna väkivaltarikollisuuden määrässä asukasta kohti - Latinalainen Amerikka hallitsee suvereenisti. Aseiden määrä ja päihteet pahentavat asiaa.

Lähi-idän ja Aasian kaupungeilla ei ole mitään asiaa lähellekään Latinalaisen Amerikan väkivaltatilastoja. Edes konfliktimaina tunnetut Irak ja Afganistan eivät ole pahimpinakaan vuosina yltäneet Keski-Amerikan kaupunkien murha- ja tappolukuihin. Poliittinen väkivalta tekee isoja otsikoita, mutta koskettaa kuitenkin pienempää määrää ihmisiä kuin "tavanomainen" rikollisuus. Latinalaisessa Amerikassa jälkimmäinen liittyy huumeisiin yhtä taajaan kuin suomalaisessa väkivaltarikollisuudessa "alkoholilla oli osuutta asiaan".

Kävin lauantaina myös ostoksilla. Paulistalla on erinomainen kirjakauppa Librairia Cultura, jossa myös laajat valikoimat englanniksi kaikilla temaattisilla alueilla. Lisäksi toteaisin, ettei São Paulo kahvila- ja ravintolakulttuurin suhteen jää lainkaan jälkeen näistä asioista kuuluisalle Buenos Airesille. Olin Paulistalla myös sunnuntaina ja siihen rajautuvassa puistossa, joka koostuu aidosta sademetsästä papukaijoineen ja metsälintuineen, oli livekonsertti.

Olin suunnitellut lähteväni viidakkoon ulos kaupungista sunnuntaina, mutta koska olin hieman flunssassa - saavuttuani Kiovan pakkasesta tropiikkiin - vietin koko viikonlopun kaupunkiolosuhteissa. Marokossa ekspedition tunnusviininä toimi Rabbi Yaqubin kosherpunaviini, joten Brasiliassa otin terveydekseni ja tulevien ekspeditioiden kunniaksi brasilialaista Messias-punaviiniä, joka osoittautui oikein hyväksi valinnaksi.

Menin sitten metrolla etelään São Judasin asemalle, josta otin taksin São Paulon kasvitieteellisiin puutarhoihin. Paikka osoittautuikin erinomaiseksi. Puutarhamaisen osuuden lisäksi alue käsittää nimittäin alkuperäisessä tilassa olevaa atlanttista sademetsää, johon pääsee luontopolkua pitkin, sekä järven ja kosteikon, jossa on haikaroiden ja käärmekaulojen yhdyskunta. Metsässä näkee punaruskeita mölyapinoita sekä laiskiaisia, puhumattakaan monenlaisista linnuista.

Koska kasvitieteelliset puutarhat ovat melko kaukana keskustasta, sieltä palaaminen oli hieman monimutkaisempaa. Ensin bussilla ostarille, sieltä onneksi löytyi taksi. Matkalla Guarulhosin lentokentälle näin suureksi hämmästyksekseni eräällä lätäköllä kapybaran.

São Paulossa

Olen ensi kertaa elämässäni Etelä-Amerikassa. Matka Guarulhosin kentältä São Paulon kaupunkiin ja Jardinsin kaupunginosaan, jossa majataloni sijaitsee, kesti tunnin verran. Taksikuski oli erittäin puhelias. Portugalia en osaa, mutta selviän hyvin sekoittamalla ranskaa, espanjaa, italiaa ja englantia. Olin tullessani kovin väsynyt, mutta täytyi kuitenkin pari Bohemiaa korkata ja syödä jotain, kun on tänne asti viimein saanut itsensä.

São Paulo on yhdellätoista miljoonalla asukkaallaan paitsi Brasilian suurin kaupunki, myös yksi maailman suurimmista metropoleista. Se on nykyään Brasilian kaupallinen ja kulttuurinen keskus ja siellä on Etelä-Amerikan jättimaan suurin koulutettu keskiluokka. Väestö on hyvin diversi; brasilialaisissa virtaa niin eurooppalaisten, intiaanien, afrikkalaisten kuin aasialaistenkin verta. Täällä on kahvibuumin ajoilta suuret italialais- ja japanilaisyhteisöt. Puolentoista miljoonan japanilaisyhteisö on suurin Japanin ulkopuolella. Myös libanonilaisia on 850 000, mikä tekee heistä yhden maailman suurimmista libanonilaisyhteisöistä. Saksalaisia on miljoona, juutalaisiakin 130 000.

Jesuiitat tulivat tänne vuonna 1554 ja kaupunki on nimetty Pyhän Paavalin mukaan, vaikka se onkin Rion ohella myös jonkinlainen alueen Sodoma ja Gomorra. Sen vaurastuminen alkoi kauppapaikkana rannikon sokeriplantaaseille, orjakauppiaille ja maan sisäosien rikkauksia riistämään lähteneille valkoisille. São Paulon kaakkoispuolella rannikolla sijaitseva São Vicente oli itse asiassa ensimmäinen portugalilainen siirtokunta Amerikoissa.

Brasilian itsenäistyessä vuonna 1822 São Paulosta tuli samannimisen, maan väkirikkaimman osavaltion pääkaupunki. Se oli poliittisena keskuksena edistyksellisten joukossa ja kannatti tasavaltalaisuutta sekä orjuuden lakkauttamista. Tuon vuosisadan aikana kahvi korvasi sokeriruo'on vaurauden lähteenä ja Avenida Paulistan mahtihuvilat todistavat vieläkin kahviporvarien tuolloin kokoamista omaisuuksista - mitään poroporvareita eivät olleet.

Pitkällä lentomatkalla Istanbulista Saharan ja Atlantin yli São Pauloon luin Tallinnasta ostamaani Boris Akuninin vuoteen 1914 ja öljybuumin Azerbaidžaniin sijoittuvan tarinan Musta kaupunki vironnosta ja katsoin useammankin elokuvan. Täydessä koneessa oli matkustajina brasilialaisia, turkkilaisia, arabeja, ukrainalaisia, saksalaisia ja hollantilaisia.

Ensivaikutelmia São Paulosta ovat kehittynyt infra ja kohtuullisen sivistynyt liikenne, paljon elämää, kauppoja ja yrityksiä. Jardinsissa on ravintoloiden, baarien ja musiikin keskittymä. Täällä ei kuitenkaan ole illan langettua niin lämmintä kuin luulin. Kuulemma ollaan vasta keväässä. Mahtaako sitten Argentiinassa olla vielä suorastaan kylmä?

Kiovasta Istanbuliin

Lähtiessäni Kiovasta Euro-Maidan oli yhä pystyssä. Poliittisesta kriisistä on kehkeytynyt jonkinlainen pysyvä kansanfestivaali Maidanille. Rokki soi, nuoret tanssivat, kansa ryystää soppaa, teetä ja kahvia, välillä lauletaan kansallislaulua ja virsiä. Puolalaisilla kansanedustajilla on oma telttansa ja muidenkin ulkomaalaisten vieraiden neuvomiseksi opiskelijat ovat perustaneet monikielisen kansainvälisen infoteltan.

Jotkut nimittävät tapahtumaa jo Euromaidanceksi naureskellen, että siellä on kyse enemmän bileistä kuin politiikasta, mutta eipä asia ihan niinkään ole, vaan enemmänkin varmaan monille vanhan anarkistisanonnan mukaan "vallankumous, jonka tahtiin ei voi tanssia, ei ole minua varten". Sitä paitsi joka ei hypi, on moskali.

Euro-Maidan on osoittautunut sinnikkäämmäksi kuin moni varmaan uskoi. Edes oppositiopoliitikot eivät vaikuttaneet alkuun luottavaisilta pitkään jatkuneen apatian jälkeen, mutta hyppäsivät sitten nopeasti opiskelijaliikkeen ja muiden aktivistien aloittaman mielenosoituskimaran satulaan. Vaikka kolmella tärkeimmällä oppositiopuolueella ja kaikilla Euro-Maidaniin osallistuvilla epäpoliittisilla kansanliikkeillä on keskinäiset kitkansa ja kiistansa, niillä on silti pelissä varsin yhtenevät intressit. Sekä poliittiselle pluralismille että vapaalle kansalaisyhteiskunnalle tulisi loppu jos Ukrainan annetaan luisua Putinin haltuun ja muuttua uudeksi Valko-Venäjäksi.

Valitettavasti Janukovitšin Moskovan-matkan tyyli ja tulokset samoin kuin sunnuntaina järjestetyt läpeensä vilpilliset täytevaalit antavat syytä syvään huoleen, että oppositio ja kansanliike ovat pahimmissakin peloissaan oikeassa. Janukovitšin hallinto on nyt kahteen otteeseen yrittänyt voimatoimin murskata Euro-Maidanin - saaden kummallakin kerralla enemmän kansaa kaduille vastaansa. Valtapuolueen suosio on pudonnut aiemmasta kolmanneksesta viimeaikaisten mielipidemittausten viidennekseen, joten on selvää, ettei Janukovitš halua Ukrainaan vapaita vaaleja. Janukovitšin sielu kuuluu jo Mordorille, joten ukrainalaisten ainoa mahdollisuus on vaatia sinnikkäästi vallanvaihtoa.

Vaikka olen ollut pitkään loman tarpeessa, ei silti tuntunut lainkaan hyvältä lähteä Ukrainasta juuri nyt. Tuntuu taas kuin pettäisin ne ukrainalaiset ystäväni, jotka ovat olleet mukana mielenosoituksissa, ja olen varma, että tulen lomillanikin jatkuvasti seuraamaan uutisia Ukrainasta. Mutta minkäs teet, loma-ajankohdat oli varattu, samoin lennot ja muut suunnitelmat jo ennen kansannousun alkamista.

Aamulla hidasteleva taksikuski onnistui vielä tekemään elämästäni kurjaa ensimmäisenä lomapäivänäni, sillä hänen epäloogisen hidastelunsa vuoksi en ehtinyt lennolleni Istanbuliin, menetin vajaat 400 dollaria joutuessani buukkaamaan itseni iltalennolle, ja mikä pahinta, en ehtinyt tapaamaan Habibia Istanbulissa, mitä olin kovasti odottanut, sillä saavuin tänne vasta puoleltaöin ja Habibilla on varhain aamulla tärkeä kokous. Minullakin kuudelta aamulla kyyditys takaisin lentokentälle.

Ensin jonotettiin härdellissä lentokentän hotellideskillä, josta seuraavana aamuna jatkavat Turkish Airlinesin asiakkaat saavat ilmaiseksi hotellin Istanbulista, ja seuraavaksi hotellissa, jossa kaikki ryysivät resepsuuniin. On albaaneja, venäläisiä, italialaisia, libyalaisia, kazakkeja, afrikkalaisia ja joltain lennolta myöhästynyt vihainen jenkki. Koneessa Kiovasta Istanbuliin oli myös syyrialaisia ja irakilaisia lääketieteen opiskelijoita lähdössä kotilomilleen.

Ukrainalaiset ja turkkilaiset ovat nykyään toistensa tärkeimpien turistiryhmien joukossa, ja matkailijoina nimenomaan tavalliset ihmiset, joille Mustanmeren takainen naapuri tarjoaa edullisemman matkakohteen kuin kaukomaat. Ukrainalaiset saavat Turkissa edullisesti etelää, turkkilaiset taas Ukrainassa edullista Eurooppaa, olkoonkin että itäistä.

Georgiassakin turismista on tullut viinin ohella tärkein tulonlähde - erityisesti kiitos Venäjän toimeenpanemien taloussaartotoimien - ja georgialaisen viinin tärkein vientimaa on nyt Ukraina. Käydessämme pari viikkoa sitten Georgiassa tapasimme Tbilisissä muiden muassa paljon irakilaisia turisteja - tavallisia keskiluokkaisia lapsiperheitä. Georgia on irakilaisille, kuten monille muillekin Lähi-idän kansallisuuksille, mukava matkakohde, koska se on niitä harvoja maita, jonne he eivät tarvitse viisumia. Georgia on yksipuolisesti poistanut viisumipakon lähes kaikilta kansallisuuksilta, ainakin lähiseudulla - myös venäläisiltä.

Syy, miksi olen Istanbulissa, on itse asiassa se, että kätevin ja edullisin lentoyhteys Kiovasta Etelä-Amerikkaan kulki tätä kautta. Tarkoitukseni on huomenna lentää suoralla lennolla Istanbulista São Pauloon ja siten viimein korkata Etelä-Amerikka. Olen aiemmin käynyt Guatemalassa saakka etelässä, mutten vielä milloinkaan Etelä-Amerikan puolella. Nyt kun lomia oli kasautunut käyttämättömiksi näin paljon, tuli vihdoin aika tälle matkalle. Sen jälkeen onkin jäinen Antarktis viimeinen manner, jolla en ole käynyt.

Maidanin tarinoita III

Palattuani Tallinnasta maanantain ja tiistain välisenä yönä kaikki oli Kiovassa vielä varsin hyvin. Toisin oli sitten keskiviikkoaamuna, jolloin heräsin ympärillä riehuvaan hysteriaan. Janukovitšin petollinen ja kyyninen hallinto oli määrännyt sisäministeriön joukot ja berkutit hyökkäämään Maidanille, murskaamaan kansannousun väkivaltaisesti.

Hyökkäykseen oli mobilisoitu tuhatviisisataa raskaasti varustettua mellakkapoliisia ja sisäministeriön joukkojen miestä. He hyökkäsivät Maidanin mielenosoittajien kimppuun kolmelta suunnalta, onnistuen tuhoamaan barrikadit kahdella suunnalla - kotikatuni Myhailivskan barrikadit pitivät. Kaikkialla Maidan piti pintansa yli kuusi tuntia kestäneen hyökkäyksen ajan, jonka aikana kymmenet saivat vakavia vammoja ja joutuivat sairaalaan. Maidanin ytimeen berkutit eivät kuitenkaan päässeet, eivätkä onnistuneet useista yrityksistä huolimatta valtaamaan mielenosoittajien tukikohtina toimineita ammattiyhdistysliikkeen taloa ja kaupungintaloa.

Yön hätähuudot kiirivät laajalle, sillä muutaman tuhannen Maidanilla yöllä päivystäneen mielenosoittajan tueksi virtasi pian kymmeniätuhansia puolustajia ympäri Kiovaa. Heidän määränsä ja rohkeutensa kasvoivat tunti tunnilta, eikä poliisi sinänsä brutaalista voimankäytöstään huolimatta turvautunut ilmeisesti kovimpiin keinoihin - eikä ainakaan tuliaseisiin - vaan tyytyi pamputtamiseen ja kaasuun, sillä aseettomat Maidanin puolustajat onnistuivat paljain käsin, kepein, vesiruiskuin ja barrikadein työntämään poliisit takaisin.

Aamupäivään mennessä Maidan oli voittanut. Barrikadit rakennettiin nopeasti uudelleen. Hiekkasäkkien sijaan käytetään nyt lumella täytettyjä säkkejä, joista on koottu miehenkorkuisia barrikadeja. Aamuyön hyökkäykessä tuhotut teltat ja kenttäkeittiöt oli jo päivällä korvattu uusilla. Sopan ja teen jakelu jatkui, paikalliset yrittäjät tukivat mielenosoittajia sekä materiaalisesti että moraalisesti. Samoin muukin Kiova.

Hallitus yritti estää väkijoukkoja kerääntymästä Maidanin turvaksi katkaisemalla metron toiminnan, myöhemmin myös sulkemalla lentokentät ja rautatiet, katkaisemalla Kiovaan johtavat maantiet ja Dneprin ylittävät sillat. Turhaan. Metrokuskit kannustivat ihmisiä kuulutuksissaan, kertoivat mistä asemilta kannatti nousta ja kiertää toista reittiä Maidanille - huusivat Kunnia Ukrainalle ja koko metro vastasi Sankarten kunnia. Kaduilla ihmiset huusivat alas bandiitit, viitaten Janukovitšiin ja hänen venäläismieliseen lähipiiriinsä. Kaupat ja ravintolat uhmaavat hallituksen kieltoja pitää auki seurausten uhalla - ja asiakkaita riittää.

Tänä yönä olin Maidanilla ja siellä oli kymmeniätuhansia ihmisiä. Popmuusikot soittivat ja nuoriso tanssi, välillä kuunneltiin kirkkomusiikkia ja rukoiltiin, laulettiin kansallislaulua, välillä poliitikkojen ja aktivistien puheita. Verikuusen tilalla on banderollien täyttämä kehikko, jota hallitsee vankilassa istuvan Julia Tymošenkon kuva. Sen sijaan mielenosoittajilla on oma pieni ja kodikkaampi joulukuusensa leirin pysyvässä osassa, jossa asuu pääasiassa muualta Ukrainasta tulleita.

Kuten arabikeväässä, hallituksen petollisuus ja väkivalta ovat lopulta vuodattaneet kansan maljan yli siinä määrin, että näiden pelko on kadonnut. Tulkoon pamppua, murtuneita luita, ukrainalaiset uhmaavat pakkasta ja lumisadetta. Tarkkailijat vahtivat tuloväyliä berkuttien uuden hyökkäyksen varalta - viime yönä hallituksen joukkojen tulviessa paikalle Pyhän Mikaelin luostari soitti hätäkellojaan, joita muinoin soitettiin mongolilaumojen lähestyessä.

Aamu alkaa pian valjeta eikä tänä yönä sittenkään tarvinnut nähdä lisää verta. Olisi saatava edes pari tuntia nukutuksi, sillä aikainen herätys kysymyspommituksineen on taas taattu ja huominenkin mennee 24-tuntisena päivänä, kuten useampi viime viikko. Hyvä puoli tässä on, etten ainakaan pääse lihomaan, sillä en juuri ehdi päivisin käydä syömässä ja yöllä se ei huvita.

Lumen puolesta ukrainalaiset ovat saaneet valkean joulun, mutta lumen värjäytyminen vereen uhkaa vieläkin heittää synkän varjon ukrainalaisten nyt korkealla olevan tunnelman ylle. Moni nimittäin pelkää, että Maidanin voitto jää lyhytaikaiseksi, kun Janukovitš saa Putinilta uudet ohjeet ja seuraavalla kerralla käytetään tuliaseita.

Venäjällä ei ole estoja: se voi käyttäytyä juuri niin röyhkeästi kuin haluaa, sen ei tarvitse pelätä mitään kansainvälisiä seurauksia, ja se kykenee massiivisen propagandavaikutuksen projisointiin länsimaisia yleisiä mielipiteitä myöten. Verilöyly jouluna voi toki olla Janukovitšin loppu, mutta tästähän ei Putin piittaa niinkään kuin siitä, että se on samalla ukrainalaisten demokraattisten ja eurooppalaisten unelmien loppu. Ainakin pitkäksi aikaa.

Maidanin tarinoita II

Olen ollut sangen kiireinen viime aikoina. Viime viikonloppuna olin Georgiassa sillä hetkellä, kun Ukrainan hallitus yritti murskata Euro-Maidanin fyysisellä voimankäytöllä ja aiheutti mielenosoitusten paisumisen ennen näkemättömiin mittoihin. Janukovitšin hallinto tai sen venäläiset taustavoimat yrittivät myös provokaatioiden keinoin eskaloida tilannetta väkivallaksi, mitä skenaariota venäläinen propaganda on myös johdonmukaisesti rummuttanut.

Nyt lähdin pois Ukrainasta vain kahdeksi päiväksi - Viroon - mutta minusta silti tuntuu kuin pettäisin ukrainalaiset. Tämä johtuu siitä, että Janukovitšin palattua Suomen itsenäisyyspäivän iltana matkaltaan Kiinasta ja Sotšista hänen oletetaan tehneen Putinin kanssa salaisia sopimuksia, jotka hävittäisivät Ukrainan suvereniteetin ja liittäisivät sen osaksi Venäjän valtapiiriä. Toimittaja Edward Lucas kirjoitti somessa jo toissailtana, että Janukovitš olisi pantu allekirjoittamaan sitoumus maansa liittämisestä myöhemmin Venäjän tulliliittoon. Kiinassa Janukovitšin kerrottiin vuokranneen viisi prosenttia Ukrainan maapinta-alasta kiinalaisille maanviljelystarkoituksiin. Noiden maiden ukrainalaisilta viljelijöiltä tuskin kysyttiin, mutta Janukovitš lähipiireineen lienee saanut kasapäin käteistä välittömiin tarpeisiinsa, joista akuuteimpana vallassa pysymisen varmistaminen.

Joka tapauksessa mikäli Janukovitš sai Venäjältä ohjeet vallassa pysymiseensä ja myi maansa, seuraavana on odotettavissa mielenosoitusten väkivaltainen murskaaminen. Epäilemättä sen toteuttamiseksi tarvitaan jokin lavastettu provokaatio. Yleisten syiden propagandakoneisto hyödyllisine hölmöineen on kyllä sitten valmiina syöttämään sen maailmalle todisteena siitä, että ukrainalaiset mielenosoittajat ovat anarkisteja, fasisteja ja terroristeja, ja että mellakkapoliiseihin kohdistui noiden vaarallisten ainesten toimesta pogromi, ellei peräti berkuttien etnisen ryhmän kansanmurha.

Varmuuden vakuudeksi pari naamioitunutta kaukasialaisen näköistä tyyppiä käy heiluttelemassa mustaa lippua toimittajille (aiheeseen tarttuminen taattu), ja aiemmin tuntematon ukrainalaisessa luostarissa majaileva nunna lähtee köyhyyslupauksestaan huolimatta maailmankiertueelle kertomaan ukrainalaisten veritöistä viattomia venäläiskristittyjä vastaan. Mainilan laukaukset hoitunevat jossain Krimillä, ehkä Sevastopolissa. Venäjän on välttämätöntä tuoda suuret määrät erikoisjoukkoja suojelemaan ukrainalaisten mielenosoittajien uhkaamaa laivastotukikohtaansa. Sotilaallista väliintuloa ei missään nimessä tehdä eikä muualle Krimille mennä, kunnes siellä jo ollaan; siinä vaiheessa maailmalle kerrotaan, että nyt on keskityttävä muihin uutisaiheisiin, kuten Amerikan ja Euroopan sotaiseen uhoon, joka uhkaa Ukrainan vakautta.

Mutta vielä eilen lauantaina Kiovan keskusta-alueilla ei näkynyt näitä tummia pilviä, ellei Maidanin yllä leijunutta ja ihmisiä pelästyttänyttä vakoilulentolaitetta lasketa. Sekin voi tosin olla jonkin televisioyhtiön eikä hallituksen tai naapurimaan kalustoa. Maidanin mielenosoittajat ovat, kuten ovat olleet koko ajan, rauhallisia, sivistyneitä ja itseorganisoitumisensa on järjestelmällistä. Perheet ovat tulleet viettämään viikonloppuaan sinne; isät ja äidit pienten lasten kanssa, heilutellen pieniä Ukrainan lippuja ja EU-lippuja. Ei ole puhettakaan sellaisesta rähinöinnistä kuin Tampereen kiakkovieraiden kohdalla. Mutta Ukrainan mielenosoittajat eivät olekaan anarkian, Leninin ja Che Guevaran asialla, vaan puolustavat vapautta, demokratiaa ja maansa itsenäisyyttä, eurooppalaisia arvoja.

Toisin kuin Tampereen häiriköt, ukrainalaiset mielenosoittajat seisovat Maidanilla yrittäjien ja kauppiaiden puolustajina korruptoituneiden oligarkkien hallitsemaa kleptokratiaa vastaan. Ei olekaan yllättävää, että Maidanin ja muiden mielenosoituspaikkojen lähistön kaupat, kahvilat ja ravintolat ovat viime aikoina olleet auki yötä myöten. Asiakkaita riittää, eikä yrittäjien tarvitse pelätä ilkivaltaa näiden rauhallisten ja kirkasotsaisten nuorten tai heidän seuraansa päivisin liittyvien työikäisten ja eläkeläisten taholta. Jopa kallista optiikkaa myyvä kameraliike on ollut auki öisinkin - tarvitsevathan toimittajat ja someen aineistoa tuottavat kansalaisjournalistit välineitä työhönsä.

Maidanilla voi nähdä kouriintuntuvasti, kuinka kiovalaiset auttavat muualta tulleita mielenosoittajia. Siellä jaetaan soppaa, teetä ja kahvia, lämpimiä vaatteita ja polttopuita on tuotu lahjoituksina kasapäin. Ukrainan tunnetuimmat artistit kuten Ruslana ja Svjatoslav Vakartšuk esiintyvät Maidanilla. Välillä puhuvat oppositiopuolueiden johtajat, kansanedustajat, kansalaisliikkeiden edustajat, opiskelijajohtajat ja papit. Ulkomaiset tukijat lähettävät valtuuskuntiaan Maidanille: siellä liehuu Liettuan, Puolan, Georgian, Moldovan, Tanskan ja Ruotsin lippuja, välissä vapaan Valko-Venäjänkin valkopunainen lippu. Georgian ja Moldovan entiset presidentit ja Europarlamentin edustajat esiintyivät lauantaina Maidanin lavalla. Liettuan parlamentin puhemies ja kymmenet puolalaiset parlamentaarikot ovat käyneet siellä näyttäytymässä, samoin Saksan ulkoministeri Guido Westerwelle ja suurin osa ETYJ-kokoukseen osallistuneista länsimaiden ministereistä.

Jokaisena aamuna, jona herätessäni kuulen kotikadultani rytmikästä huutoa Bandu het!, Slava Ukraini! ja Herojam slava!, olen iloinen, sillä tiedän, että verilöyly ei ole vielä tapahtunut. Tiedän Ukrainan yhä olevan itsenäinen kansakunta, jossa toimivat poliittinen pluralismi ja vapaa mielenilmaisu, eikä se ole vielä taantunut Venäjän ja Valko-Venäjän kaltaiseksi diktatuuriksi.

Venäjä haluaa tuhota ukrainalaisten unelman, toivon tulevaisuudesta "normaalina eurooppalaisena maana", kuten Ulkopolitistin itäasiantuntija Synkeä yksinpuhelu asian ilmaisi:

"[Sillä] mitä Ukrainassa tapahtuu on suurta merkitystä Itä-Euroopan kehitykselle, ja sitä kautta Suomen lähialueen kansainvälispoliittiselle viitekehykselle. Jos Ukrainasta tulee ‘normaali eurooppalainen valtio’, tämä tulee merkittävästi vähentämään lännen ja Venäjän geopoliittisesta kamppailusta kumpuavaa epävakautta alueella. Ukrainan eurointegraatiota aktiivisesti ajavat valtiot – esimerkiksi Puola ja naapurimme Ruotsi ja Viro – tekevät näin viime kädessä [omien] kansallisten intressiensä takia. Tässä kontekstissa Suomen suhteellinen hiljaisuus ja passiivisuus on merkillistä sillä maamme pitkän tähtäimen kansallinen etu on pitkälti yhteneväinen pienten naapurivaltioidemme kanssa."

Venäjä haluaa sen sijaan esittää ukrainalaisten tulevaisuudentoivon haihatteluksi ja mielisairauden lajiksi, jota putinistinen pressi hyödyllisine hölmöineen kutsuu "oranssivirukseksi" ja leimaa CIA:n, fasistien ja terroristien salaliitoksi.

Todellisuudessa ukrainalaisten tämän hetken paras toivo piilee nuorten sukupolviensa antiautoritäärisissä asenteissa. Niistä on pitkälle kiittäminen oranssivallankumousta. Asiaa ei lainkaan muuttanut se, että oranssikoalition poliittiset johtajat ajautuivat riitoihin ja sössivät vallankumouksensa seuraavina vuosina, sillä tämä opetti vallankumouksen tehneelle nuorisolle vielä enemmän olemaan uskomatta ja tottelematta poliitikkojaan, ellei näiltä saataisi näyttöä.

Maa, jossa hallitus ryhtyy sotaan omia nuoria sukupolviaan vastaan, on tuomittu katastrofiin. Tästä on Syyria hyvä esimerkki - sielläkin syyrialaisten unelman tuhosi ennen kaikkea Venäjä. Kuten Assad, myös Janukovitš ja Azarov ovat osoittaneet olevansa Putinin palveluksessa eivätkä Ukrainan kansan. Mitä kauemmin he jatkavat kieltäytymistä oman kansansa mielipiteiden huomioimisesta, sitä enemmän heidän paikkansa on oleva historian roskatunkiolla, jossa muistellaan maansa mahdollisuudet pilanneita johtajia.

Paras vaihtoehto kaikkien kannalta olisi hallituksen ero, jonkinlaisen kansallisen yhtenäisyyden hallituksen muodostaminen ja aikaistetut vaalit, joissa valittaisiin uusi presidentti ja kansaa paremmin edustava parlamentti. Janukovitšin kleptokraattiselle valtaklikille ja pimeyden ruhtinaalle Putinille tämä ei tietenkään sovi. Siksi Ukrainan tummenevalla taivaalla leijuu joka yö väkivaltainen Damokleen miekka, joka uhkaa syöstä Ukrainan Valko-Venäjän tielle.

Ukraina on kuitenkin paljon suurempi maa kuin Valko-Venäjä, ja siellä on kehittynyt kymmenen vuoden aikana vahva nuori sukupolvi. Odotettavissa on siis kiivasta vastarintaa, jonka Venäjän tukema hallinto pyrkii murskaamaan tyrannian keinoin. Eurooppaan tulee pyrkimään miljoonia toivonsa menettäviä ukrainalaisia - pakoon mielivallan ja tulevaisuudettomuuden tieltä.

Venäjällä ei ole pidäkkeitä, sillä kansainvälisessä järjestelmässä Venäjä nauttii ainutlaatuista rankaisemattomuutta, jolle vain Kiina saattaa vetää vertoja. Venäjän ei tarvitse pelätä minkäänlaisia seurauksia - ei ainakaan niin kauan kuin Yhdysvallat ja Länsi-Euroopan suurvallat ovat heikkouden ja kyvyttömyyden tilassa. Ukrainalaisten suurin toivo saattaakin piillä länsinaapurissa Puolassa, joka ei liene unohtanut koko maanpuolustuksellisen eliittinsä surmaa kertaheitolla Smolenskissa vain muutama vuosi sitten. Toistaiseksi Puola on saanut voimakasta selkärankaa Saksasta ja Ruotsista. Saksa isona maana on ratkaisevassa asemassa. Valitettavasti Saksan liberaalien vaalitappio johtanee schröderiläisten sosiaalidemokraattien paluuseen ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtoon.

Amerikka taas näyttää Obaman aikana menettäneen relevanssinsa ja kunnioituksensa niin Lähi-idässä kuin Itä-Euroopassakin. Tähän voi odottaa muutosta vasta presidentin vaihtuessa, sillä Obama on osoittautunut Yhdysvaltain huonoimmaksi presidentiksi miesmuistiin - mikä on kahden Bushin ja Clintonin jälkeen melkoinen saavutus.

Maidanin tarinoita I

Ukrainan lauantain ja sunnuntain mielenosoitusten koko laajuus on vasta nyt alkanut paljastua. Kiovassa oli yhtäaikaisesti liikkeellä jopa kahdeksansataatuhatta ihmistä, minkä lisäksi ympäri Ukrainaa kaupunkien omat Euro-Maidanit jatkoivat mielenosoittamistaan. Galitsiassa Lvivin, Ivano-Frankivskin ja Ternopilin aluehallinnot ilmoittivat tukevansa yleislakkoa. Jopa Janukovitšin tärkeimmillä itäukrainalaisilla tukialueilla Harkovassa ja Donetskissa sadat mielenosoittajat vaativat presidentin ja pääministerin eroa.

Perinteisesti venäläismielisillä alueilla Donbasissa, Ala-Dneprillä, Odessassa ja Krimillä Euro-Maidanista on tullut sukupolvikysymys, kun änkyräneuvostolaiset aluehallinnot ovat vaatineet lojaalisuutta Puolueelle kun taas koululaiset ja opiskelijat ovat olleet kaduilla EU:n tähtilippujen kanssa. Länsi- ja Keski-Ukrainassa mielenosoittajilla on ollut myös työikäisten setien ja tätien ja sitkeiden mummojen vankkumaton tuki. Mummot ovat näyttäytyneet Kiovassakin nuorten rinnalla ja sättineet mellakkapoliiseja ja urkkijoita bandiiteiksi.

Venäläismielinen Aleksanteri Nevskin veljeskunta yritti pitää Eurooppa-vastaisen kulkueen, jossa vaadittiin Ukrainan ja Valko-Venäjän yhdistymistä Venäjän kanssa sekä syytettiin Eurooppaa haureuden ja epäkristillisyyden pesäksi. Muuten on kuitenkin nähtävissä kirkon asettuminen vahvasti mielenosoittajien puolelle. Lvivissä pitivät adventtina kynttiläkulkueita ja virsien hoilausta vallankumouksen hyväksi koko yön. Ja Kiovassa kotikatuni yläpäässä sijaitseva Pyhän Mikaelin luostari antoi suojapaikan mielenosoittajille sekä on sallinut väsyneiden mielenosoittajien yöpyä ja levätä tiloissaan.

Nytkin Mikaelinaukion ja Maidanin väliä kulkevat sinikeltalippuihin kääriytyneet nuoret laulaen isänmaallisia ja kristillisiä lauluja. Toisaalta myös sekulaarin feministijärjestö Femenin aktivistit paljastivat Mikaelinaukiolla kylmästä alkutalven säästä huolimatta rintansa protestiksi hallitusta ja väkivallattomiin mielenosoittajiin kohdistunutta voimankäyttöä vastaan.

Kaupungintalo pysyi tänään valtaajien käsissä huolimatta turvallisuusvoimien uhkauksista rynnäköidä, jos mielenosoittajat eivät poistuisi. Kaupungintalon seinään on kirjoitettu graffitti "Vallankumousesikunta". Hallituspalatsit ja parlamentti pysyivät mielenosoittajien piirittäminä. Ainakin viisi kansanedustajaa on loikannut protestiksi väkivaltaa vastaan valtapuolueesta mielenosoittajien puolelle. Poliisipäälliköitä ja virkamiehiä on eronnut ja erotettu.

Presidentti ja pääministeri tietävät, että heidän on joko otettava kansan mielipiteet huomioon tai murskattava mielenosoitukset väkivallalla. Molemmat vaihtoehdot merkitsevät heidän valtansa tappiota. Mikäli Janukovitš ja Azarov taipuvat mielenosoittajien tahtoon, käynnistävät uudelleen EU-neuvottelut, erottavat väkijoukkojen pahimpia inhokkeja, kenties jopa suostuvat aikaistettuihin vaaleihin, seurauksena on mitä todennäköisimmin riemuvoitto mielenosoituksilla ratsastaneille oppositiopoliitikoille Vitali Klitškolle, Arseni Jatsenjukille ja Oleh Tjahnybokille. Klitško näyttäisi todennäköiseltä uudelta presidentiltä, mikäli vaalit olisivat nyt ja ne olisivat rehelliset. Lisäksi sitoutuminen eurooppalaisiin pelisääntöihin estäisi vaalitulosten räikeän väärentämisen sekä oikeuslaitoksen ja poliisin käyttämisen sisäpoliittisina aseina.

Toisaalta jos maan johtajat päätyvät murskaamaan mielenosoitukset väkivallalla, yhä useammat virkavallan edustajat nousisivat kapinaan ja liittyisivät mielenosoittajien puolelle. Nöyryyttävin mahdollinen tulos olisi, että mellakkapoliisit kieltäytyisivät nostamasta pamppujaan maanmiehiään vastaan ja tuottaisivat täydellisen šakkimatin Janukovitšille. Hän voisi turvautua Venäjän auliisti tarjoamiin verta kaihtamattomiin joukkoihin, mutta se puolestaan merkitsisi vallan lopullista menettämistä Putinille. Ukrainasta tulisi Putinin valtakunnan provinssi. Tuntuu kuin nyt päättämättömästi esiintyville Janukovitšille ja Azaroville olisi alkanut pikkuhiljaa valjeta, että juuri tähän ansaan Kreml heidät halusikin.

Eilen siteeraamani opiskelija on oikeassa: Kyse ei ole Euroopan integraatiosta niinkään kuin siitä, pysyykö Ukraina Ukrainana vai tuleeko siitä uusi Valko-Venäjä, suljettu valtakunta, jota johtaa Moskovan vasallina oman kansansa vihaama julma tyranni. Ukrainan johtajat ovat Skyllan ja Kharybdiksen välissä. Heille käy kummassakin vaihtoehdossa huonosti - kyse on vain siitä, valitsevatko he antautumisen oman kansansa edulle vai naapurimaan kyynisille johtajille. Heidän kannattaisi ehdottomasti pyrkiä poliittiseen kompromissiin niin kauan kuin oppositiopoliitikot ja kaduilla oleva kansa sen vielä sulattaisivat.

Kansa on nyt viikonlopun tapahtumien jälkeen paljon vihaisempaa kuin aiemmin. Oppositiojohtajat vetoavat säännöllisesti provosoitumista ja väkivaltaa vastaan, mutta ainakin Svobodalla homma tuntuu aina välillä karkaavan lapasista. Puolueen kannattajien joukossa on runsaasti hulinointiin tottuneita jalkapallofaneja. Raivokkaat mielenosoittajat ovat tuhonneet Leninin patsaita eripuolilla kaupunkia ja ottaneet kepein ja kyynelkaasuin yhteen poliisin kanssa Ševtšenkonkadun alapäässä olevalla Leninin patsaalla. Nuoriso huutaa alas bandiitteja ja rikollisia, mutta oppositiopoliitikotkaan eivät saa siltä erityisen lämmintä suosiota. Siksi Kiovassakin opiskelijaliike halusi puolueliput pois Euro-Maidanista.

Maidanilla väki on pystyttänyt suojakseen barrikadeja ja pilkkonut hallituksen verikuusen jämät polttopuiksi mielenosoittajien telttaleirille, joka on vastaanottanut kiovalaisilta kasoittain lahjoitettuja talvivaatteita, polttopuita, ruokaa ja juomaa. Mielenosoittajat uhoavat pysyvänsä aukiolla, kunnes hallitus eroaa. Verikuusi - se on jättimäinen joulukuusi, jota aukiolle oltiin pystyttämässä ennen Euro-Maidania, ja jonka pystyttämisen turvaamisella hallitus selitteli sitä, miksi viisituhatta mellakkapoliisia pieksivät väkivalloin mielenosoittajat verille perjantain ja lauantain välisenä yönä.

Tällä välin venäläinen propaganda elää tietysti omaa elämäänsä. Sen mukaan mielenosoitukset ovat Yhdysvaltain organisoimia ja asialla ovat Lvivistä busseilla saapuneet "galitsialaiset fasistit", jotka ovat raiskaavasti tunkeutuneet Rusin pyhään äidilliseen kohtuun Kiovaan, ja joita vastaan mellakkapoliisi urheasti taistelee. Perjantain ja lauantain välisen väkivallan, jota hallituksenkin edustajat ovat pahoitelleet, venäläismedia leimaa taisteluksi terroristeja ja bandiitteja vastaan. Myös Leniniä on häpäisty.

Minulla on kunnia tuntea ainakin yksi noista "galitsialaisista fasisteista", jotka olivat mukana Bankovan ihmisketjussa estämässä venäläisten provokaattorien hyökkäystä kaupungin poliiseja vastaan. Hän on pienikokoinen nuori nainen, joka opiskelutovereineen tuli bussilla Lvivistä Kiovaan osallistumaan taisteluun maansa ja sukupolvensa tulevaisuuden puolesta. Tytöt ovat perjantaista asti yöpyneet tuolla ulkona, aukioiden kylmässä viimassa, mellakkavarustuksiin sonnustautuneiden raavaiden berkuttien ja naamioituneiden venäläisten provokaattorien alituisen uhan alla, mutta yhäkin asiaansa ja Jumalan varjelukseen luottaen.

Tbilisistä Kiovaan

Olin viikonlopun Georgiassa, koska Georgia on yksi harvoista maista alueella, johon Libanonin kansalaiset pääsevät viisumitta, joten se oli hyvä yhteinen viikonloppumatkakohde minulle ja Istanbulissa asuvalle libanonilaiselle ystävälleni. Vietimme koko ajan Tbilisissä, koska eihän yhdessä viikonlopussa niin paljon ehdi. Laskeutuessani perjantai-iltana kentälle siellä oli sateista, mutta lauantaina ja sunnuntaina meillä oli kaunis syyssää ja huomattavasti lämpimämpää kuin Kiovassa.

Perjantain ja lauantain välinen yö meni pitkäksi baareissa, mutta lauantaina harjoitimme perinteisempää kaupunkikävelyä ravintoloineen ja kahviloineen. Tapasimme suomalaisen ystävämme, joka asuu ja työskentelee Georgiassa. Kävimme Prosperon kirjakaupassa, josta löytyi jälleen paljon mielenkiintoisia ja länsimaista vaikeammin löytyviä Kaukasiaa käsitteleviä kirjoja.

Päivää varjostivat huonot uutiset Ukrainasta. Perjantaiyönä olivat mellakkapoliisit (Berkut) murskanneet väkivaltaisesti Maidanin mielenosoitukset ilmeisen ennalta suunnitellulla operaatiolla, jota varten oli tuotettu 5000 poliisia Kiovaan. Ukrainalaiset eivät kuitenkaan lannistuneet, vaan muodostivat lauantaina kynttilämeren aivan asuntoni lähelle Mikaelinaukiolle. Palatessani sunnuntai-iltana Georgiasta mielenosoitukset olivat täydessä käynnissä sekä Maidanilla että Myhailivskalla. Sain viestejä molemmilla paikoilla olevilta tutuilta opiskelijoilta. Yksi kirjoitti näin:

"Tilanteeseen liittyy kaksi puolta. Ensinnäkin ukrainalaiset eivät vielä osaa joukkokokoontumisia. Niinpä he joutuivat provokaation uhriksi ja Berkut pääsi tekemään työnsä. On kuitenkin toinenkin puoli: Nyt kaikkien on ymmärrettävä, ettei Janukovitš ole sellainen presidentti, jonka ansaitsemme. Vihaan häntä jo vuoden 2004 tapahtumien johdosta enkä tiedä, kuinka tämä rikollinen saattoi tulla minun isänmaani presidentiksi.

Tänään otan jälleen osaa mielenosoituksiin. Mutta toimintamme ei enää tapahdu eurointegraation vuoksi. Nyt haluamme vain, että Ukraina pysyy Ukrainana eikä muutu Valko-Venäjäksi. Ongelma on tämä: ensi viikosta tulee erittäin kova, mutta en muuta päätöstäni.

Kansakuntani on voinut huonosti jo hyvin pitkään. Nyt hallituksemme yrittää saada meidät uskomaan, että olemme huonoja. Aivan kuten Neuvostoliitossa tai Venäjän imperiumissa. He ovat väärässä. Me toivomme, että eurooppalaiset toimeenpanisivat pakotteita Janukovitšia ja hänen kätyreitään vastaan.

Tuottaa suurta iloa kuulla sanojasi. Toivottavasti tapaamme perjantaina."

Kuten hänenkin sanoistaan voi päätellä, Euro-Maidanissa on Eurooppa-teemasta huolimatta kyse paljon enemmän Ukrainasta kuin Euroopan integraatiosta. Emme kuitenkaan voi vähätellä sitä merkitystä, joka Ukrainan kohtalolla on koko Euroopalle. Tänäkin yönä kylmässä, terrorin ja väkivallan pelossa oikeutetusti ja rauhanomaisesti mieltään osoittavat nuoret naiset ja miehet Kiovan ja muiden Ukrainan kaupunkien aukioilla ovat siellä ensisijaisesti oman maansa ja tulevaisuutensa puolesta moskoviittista tyranniaa vastaan, mutta samalla he seisovat siellä myös yhtenäisen ja vapaan Euroopan puolesta uutta Jaltaa, etupiirijakoa ja rautaesirippua vastaan. He ansaitsisivat länsieurooppalaisten sympatian ja kunnioituksen.

Viime päivinä on liikkunut paljon huhuja pimeistä lentokoneista, jotka ovat tuoneet Venäjältä erikoisjoukkoja sotilaskentille. Mielenosoituksia häiritsemään on ilmaantunut naamioituneita provokaattoreita, jotka yrittivät mm. saada katerpillareilla aikaan väkivaltaisia yhteenottoja poliisin kanssa, kunnes mielenosoittajat itse muodostivat ihmisketjun poliisien ja provokaattorien väliin. Ukrainalaiset mielenosoittajat ovat sivistyksen puolella autoritääristä tyranniaa ja mielivaltaa vastaan.

Lvivissä yötä näytetään vietettävän hyvin kristillisissä tunnelmissa, ehkä adventin, ehkä poliisin ja venäläisten provokaattorien uhrien kunnioittamiseksi. Koko yö on täynnä rukoustilaisuuksia ja kirkon edustajat puhuvat mielenosoituksissa. Lvivissä läntistä kirkkoperinnettä seuraava uniaattikirkko on vahva, muutenhan suurimmalla osalla ukrainalaisia joulukin koittaa vasta tammikuussa.

Sain Georgiassa ollessani myös pitkästä aikaa yhden huojentavan uutisen Syyriasta. Eräs syyrialainen ystäväni, joka on pakolaisena Suomessa, päätti jokin aika sitten lähteä Syyriaan. Yritin neuvoa häntä tuota ratkaisua vastaan, koska mielestäni hän yliopistot käyneenä ja jo hyvää englantia ja suomea osaavana olisi pystynyt tekemään enemmän syyrialaisten hyväksi Euroopasta käsin kuin vaarantamalla henkensä Syyriassa. Hän teki kuitenkin päätöksensä sen jälkeen, kun läheisiä ystäviään oli saanut surmansa, ja hän koki kunniavelkansa olevan yrittää auttaa noiden ystävien eloonjääneitä sukulaisia, ehkä saamaan joitakin turvaan ja ulos Syyriasta sekä järjestämään humanitääristä apua piiritettyihin kaupunkeihin.

Maailma ei Syyriasta välitä vaan mielistelee joukkotuhoaseita omaa kansaansa vastaan käyttänyttä sotarikollista ja hänen terrorismia harrastavia liittolaisiaan.

Vallankumousta räntäsateessa

Talvi on tullut Ukrainaan. Maanantaina Lvivissä satoi ensin kaatamalla vettä ja sitten alkoi tulla räntää. Sama toistui tänään Kiovassa, johon saavuin tiistaiaamuksi. Lvivin Ševtšenko-monumentilla nuoriso jatkoi reippaana ympärivuorokautista mielenosoittamista räntäsateesta huolimatta. Mielenosoittajaporukka koostuu suurimmaksi osaksi opiskelijoista ja nuorista, mutta suurimman yliopiston rehtori liittyi opiskelijoidensa rinnalle protesteihin ja alueparlamentti kiinnitti talon kokoisen EU-lipun historiallisen rakennuksensa seinään merkiksi siitä, missä Lviv seisoo. Myös tämän habitukseltaan keskieurooppalaisen viehättävän kaupungin lukuisat marmoriset nymfit ja poseidonit ovat saaneet kivikauloihinsa EU-liput.

Lvivistä puuttuvat kokonaan Kiovassa omnipresentit puolueliput, ja tämä johtuu siitä, että opiskelijat aloittivat Lvivissä ympärivuorokautisen mielenosoituksen jo ennen kuin Janukovitš laittoi pääministerinsä ilmoittamaan Ukrainan vetäytyvän Venäjän painostuksesta EU-neuvotteluistaan. Niinpä opiskelijoilla oli riittävä auktoriteetti pitää Ševtšenko-monumentin aukio omanaan ja laatia röyhkeä kieltonsa, että puoluelippuja ei saisi käyttää eivätkä puoluepoliitikot saisi kaapata vallankumousta puhumalla heidän lavaltaan. Kuulemma opiskelijat olivat fyysisesti estäneet Svoboda-puolueen kansanedustajaa tunkeutumasta lavalle ja poistaneet hänet. Ja hämmästyttävää kyllä, kaikki näyttävät tottelevan tätä spontaanisti annettua sääntöä: Lvivissä liputetaan vain Ukrainan ja EU:n lipuilla, ei puolueiden.

Pidemmän päälle tämä idealismi ei tietenkään ole aivan kestävää, sillä puolueet ovat olennainen osa demokratiaan kuuluvaa poliittista pluraliteettia, ja nuorison on turha kuvitella muuttuvansa epäpoliittisiksi poliittisissa vaatimuksissaan julistautumalla puolueisiin sitoutumattomiksi kansalaisyhteiskunnan edustajiksi. He tekevät politiikkaa, tahtoivat tai eivät.

Mutta tilapäisesti ratkaisu voi olla hyvä keino näytellä yhtenäisyyttä puolueiden välillä ja estää riitaisa varustelukierre, joka jo johti Kiovan mielenosoittajat konfliktien partaalle oppositiopuolueiden kilpaillessa aukioista ja siitä, kenen liput liehuivat näyttävimmin. Eräässä vaiheessa oli tilanne, jossa Maidanin ja Jevropeiskan leirit eivät puhuneet toisilleen ja Svobodalla oli vielä kolmas aivan oma leirinsä jossain, missä tuli yhteenottojakin mellakkapoliisin kanssa. Nopeasti tilanne kuitenkin havaittiin ja palautettiin Kiovassakin ainakin näennäinen linnarauha telttakuntien välille, yhteisen Ukrainan ja yhteisen Euroopan asialla kun kuitenkin ollaan.

Ajoittain mieleeni väistämättä hiipi Libanon - sama into ja tekemisen meininki, mutta ah, niin monta jakolinjaa ja poliittista kaunaa vaikeuttamassa yhteen hiileen puhaltamista. Vastapuolella ovat hallinnon, häntä rahoittavien oligarkkien ja Kremlin ja Lubjankan kyyniset manipulaattorit, jotka eivät jätä käyttämättä mitään mahdollisuutta kylvää eripuraa opposition keskuuteen ja hyödyntää jokaista ukrainalaisten sisäistä skismaa propagandassaan.

Ajoittain tosin Kremlin trolleilta ja politteknologeilta karkaa mopo pahasti käsistä, kuten on Ukrainassa tapahtunut jo pitkin kesää ja syksyä, niin että sinänsä taitavasti laskelmoitu propaganda ja kiihotus ovat itse asiassa kääntäneet enemmän ukrainalaisia Venäjää vastaan ja nopean eurointegraation kannalle kuin päinvastoin. Yksi näitä absurditeetteja on ollut Venäjän uusi homohysteria, jota on Ukrainassa hyödynnetty antaumuksella. Venäjän edustajat ja heidän paikalliset lakeijansa vetävät yhtenään yhtäläisyysmerkit EU:n ja homopropagandan välille. Tienvarsia koristavat mainoskampanjat, joissa miespari ja naispari ovat käsi kädessä ja valistetaan, että jos Ukraina solmii EU:n kanssa assosiaatiosopimuksen, Ukraina homoseksualisoituu. Maanantaina oli marssitettu nopeasti ikääntyneistä laitapuolen kulkijoista kokoon kyhätty sateenkaarikulkue, jossa yli 60-vuotiaat alkoholisoituneet sedät olivat olevinaan EU:ta edustavia rappiohomoja.

Ilmeisesti samasta politteknologisesta sylttytehtaasta tämän kuningasidean kanssa olivat peräisin kiihkeitä antisemiittejä esittävät provokaattorit, jotka yrittivät huudella julki EU:n oletettuja fasistisia tarkoitusperiä vähemmistökansojen tuhoksi. Tämä on erityisen koomista, kun venäläisessä propagandassa EU ja Amerikka kuvataan perinteisten natsijulisteiden tapaan juutalaishahmoisiksi koukkunokkaisiksi ja ahneiksi käsiä hieroskeleviksi käärmeiksi ja hämähäkeiksi.

Mutta eivät venäläispuolen keinot suinkaan tökeröihin provokaatioihin jääneet. Myös kyberoffensiivi laukaistiin heti yli sadantuhannen mielenosoittajan täytettyä Maidanin sunnuntaina. Suosittu verkkolehti Ukrainska Pravda kaadettiin hakkeroinnilla ja palvelunestohyökkäyksillä ja oppositiojohtajien nimissä perustettiin valetilejä ja julkaistiin väärennettyjä lausuntoja. Disinformaation pilvi on sankka, ja Venäjän kykyä projisoida nimenomaan propagandasodankäynnillistä tulimassaa ei pidäkään aliarvioida. Ei Ukrainassa, ei Georgiassa, ei Suomessa. Yllättävän moni länsitoimittaja viikonlopunkin aikana haksahti alkeellisiin trikkeihin.

Ukrainan nuoriso on palannut oranssivallankumouksen päiviin. Sen veteraanit - tämän päivän uransa aloittaneet ja perheitä perustaneet kolmikymppiset - opastavat ja elävät uudelleen suuruudenhetkiään parikymppisinä historian tekijöinä. Uusi sukupolvi, nykypäivän parikymppiset, saavat puolestaan ottaa osaan siihen, mihin olivat hieman liian nuoria vajaa vuosikymmen sitten. Kuten silloin, nytkään ajankohta ei mielenosoittajia helli: marraskuinen viima, sade ja räntä pieksevät urheita laulajia ja liputtajia.

Valitettavasti maailmanpolitiikassa Putinin mielipide painaa yhä enemmän kuin Ukrainan kansan. Yhdessä vaakakupissa on ukrainalaisten sitkeys, mutta toisessa Venäjän röyhkeys ja häikäilemättömyys imperialististen intressiensä ajamisessa. Ukrainan hallinto yrittää tasapainoilla keskellä, Janukovitš rikosrekistereineen ja KGB:n arkistoista kaivettuine palveluksineen Putinin otteessa mutta monet hänen virkakoneistonsa jäsenet viittä vaille valmiina lähtemään opiskelijoiden, opettajien, muusikkojen, pienyrittäjien, lapsiperheiden ja muiden EU:sta toivoa halajavien kanssa barrikadeille, jos vain olisi uskottava toivo siitä, että painostus lopulta presidenttiin ja valtapuolueeseen tehoaisi.

Blogini lukijat voivat halutessaan liittyä suoraan Kiovan ja Lvivin Jevromaidanien seuraajiin. Osa aktivisteista päivittää myös englanniksi - ja käännösohjelmat auttavat, jos haluaa saada selkoa ukrainan- ja venäjänkielisistä päivityksistä. Tässä puolestaan Ukrainan eurointegraatiota puoltava eurooppalais-ukrainalaisen yhteiskampanjan sivu.

Lvivistä

Kiovassa illan tullen nuoriso otti vuoron Maidanilla ja Jevropeiskalla, jonne leiriytyivät telttoineen, huolimatta mellakkapoliisin parista yristyksestä häätää väki pois. Venäjän puolen tiedotussota syyti nettiin disinformaatiota ja vääriä lausuntoja tunnettujen oppositiojohtajien nimissä, kaatoi tärkeimpiä riippumattomia ukrainalaisia medioita, kuten Ukrainska Pravdan, ja pelotteli huhuilla joukkopidätyksistä ja tuloillaan olevasta hyökkäyksestä. Muutama tuttavani oli yöpynyt Kiovan mielenosoituspaikoilla ja olivat fyysisesti niin uupuneita, etteivät jaksaneet vastata toimittajien heti aamusta soittelemiin kysymyksiin siitä, että miltä nyt tuntuu.

Hallitus julisti paitsi nykyiset protestit laittomiksi, myös vuoden 2004 oranssivallankumouksen, joka alkoi törkeästä vaalivilpistä. Tämä kertoo jotain Janukovitšin hallinnon asennoitumisesta ja siitä, kuinka rehellisiä vaaleja ukrainalaiset voivat jatkossa odottaa, mikäli kansa nyt kiltisti luopuu vaatimasta huomioon ottamistaan ja antaa poliittisen eliitin hääriä rauhassa.

Lensin eilen illalla yhdestä vallankumouksesta toiseen, Kiovasta Lviviin. Koneessa oli myös joukko suomalaisia liikemiehiä. Vallankumous - kuten ukrainalaiset mielenosoituksia jo kutsuvat - jatkuu myös täällä Galitsian pääkaupungissa Lvivissä, Länsi-Ukrainassa. Muutama sata nuorta ja jokunen vähän vanhempi nostattivat henkeä Vapaudenesplanadin puistossa Taras Ševtšenkon monumentilla pitkälle yön pikkutunteihin. Prospekt Svobodyn molempia puoliskoja vaeltaa nuorisoa verhoutuneina Ukrainan ja EU:n lippuihin ja laulaen kansallismielisiä lauluja. Monumentille on nostatettu lava, jossa vuoroin bändit esittävät tukimusiikkiaan ja paikalliset poliitikot ja opiskelijajohtajat pitävät puheita moskoviittisen ikeen karistamisesta, Ukrainan kasakkalaisesta kunniasta, nuorison velvollisuudesta luoda kansakuntansa tulevaisuus, korruption syövästä ja Galitsiasta, joka kärsii Kiovan huonojen poliitikkojen edesvastuuttomista päätöksistä.

Koolla on historian tekemisestä jälleen innostunutta nuorisoa lippuineen ja adresseja keräävine kojuineen, ja he ovat iloisia ja ylpeitä kohdatessaan suomalaisen - että Eurooppa välittää heistä. Silti kyse täällä kuten Kiovassakin on paljon enemmän Ukrainasta kuin Euroopasta. Eurooppaan halutaan ja sitä korostetaan, koska se nähdään suojana Ukrainan omaa kansallista tulevaisuutta ja toivoa uhkaavaa venäläistä imperialismia vastaan. Siksi Kiovan Maidanilla ja Lvivin Vapaudenesplanadilla lauletaan ukrainalaisia isänmaallisia lauluja eikä kukaan laula Beethovenin Oodia ilolle, kuten olen saanut todistaa Tbilisissä ja Chişinăussa. Pari kitarapoikaa on tosin väsännyt omia uusia lauluja, joissa puhutaan Jevrosojuzista (Euroopan unionista) ja kaikenlaista myönteistä, nokkelaa ja modernia Euroopasta.

Tietysti täälläkin huudetaan Slava Ukraini ja kansa vastaa siihen Herojam slava. Siihen oikein vastaaminen ja kameraani Kiovasta asti koristanut Ukraina-EU-nauha herättävät paikallisten taholla lämmintä sympatiaa. Yksi halusi erityisesti kiittää minua, vaikka enhän minä tai Suomi tai EU juuri mitään ole tehnyt. Sympatia ja hieman kunnioitusta - siinä kaikki, mitä useimmat ukrainalaiset (ja syyrialaiset, georgialaiset, tunisialaiset ja monet muut) "meiltä" länsimaalaisilta haluaisivat. Ikävä kyllä juuri näitä asioita heille niin kovin nihkeästi annetaan, nihkeämmin kuin alentuvia dollari- tai eurovirtoja. Eivät he ole kuten maidensa poliittinen eliitti, joka useimmiten haluaa ja odottaa "meiltä" lähinnä miljardeittain rahaa, jotta heidän ei edelleenkään tarvitsisi toteuttaa tarpeellisia uudistuksia maidensa talouden kuntoon saattamiseksi.

Lvivissä ihmiset eivät suhtaudu vihamielisesti venäjän kielen puhumiseen, kuten usein väitetään, mutta kylläkin siihen, että heille puhutaan venäjää ylimielisellä asenteella ja automaattisesti. Kannattaa sekoittaa mukaan kaikki tuntemansa ukrainan sanat ja niiden loppuessa vaikka puolaa tai tšekkiä, ja vastaanotto on heti sydämellisempi. Länsi-Ukrainassa ei pidetä ryssistä, mutta se on seurausta venäläisten asenteista, ei ukrainalaisten. Venäläisille ei edelleenkään mene jakeluun, että naapureilla ei ole ongelmaa heidän rotunsa, kielensä, kulttuurinsa tai taustansa kanssa, vaan heidän imperialisminsa. Venäläinen, joka kykenee kunnioittamaan omansa lisäksi myös muiden historiaa, kulttuuria ja kansallisia pyrkimyksiä, on aina ollut tervetullut ukrainalaiseen kasakkaklaaniin, tšetšeenitaipin jäseneksi tai suomalaiseen saunailtaan. Eikä hänen silloin edellytetä luopuvan venäläisyydestään - mutta imperialistisesta öykkäröinnistä kyllä.

Euro-Maidan

Eilen Ukrainassa vietettiin holodomorin muistopäivää - siis 30-luvun kansanmurhan, jonka Neuvostoliitto toteutti ukrainalaisia vastaan tahallisesti aiheutetun nälänhädän, takavarikkojen, teloitusten ja kyyditysten keinoin. Tänään puolestaan vietetään vuoden 2004 oranssivallankumouksen vuosipäivää.

Molemmista vuosipäivistä, joista ensimmäinen edustaa epätoivon aikaa ja toinen suuren toivon, tuli tänä vuonna symbolisia, sillä niitä edeltävällä viikolla Ukrainan presidentti Janukovitš taipui Venäjän uhkailuun ja julisti kansansa yleisen mielipiteen vastaisesti, että Ukraina jäädyttää neuvottelunsa EU:n kanssa assosiaatiosopimuksesta ja vapaakauppa-alueesta ja sen sijaan lähentyy Venäjään. Ukrainalaisten selvälle enemmistölle, mutta myös suurelle osalle Janukovitšin omaa puoluetta ja hallintoa ilmoitus näyttää tulleen šokkina ja pettymyksenä, joka petti ukrainalaisten suuren toivon ja heittää Itä-Euroopan ylle uuden rautaesiripun synkän varjon.

Kolmen viime yön ajan mielenosoittajat ovat olleet Maidanilla protestoiden presidentin yksipuolista päätöstä vastaan ja tukien Ukrainan eurointegraatiota. Tänään musiikki ja palopuheet raikasivat aamusta saakka. Tein kierroksen Kiovan keskeisissä osissa ja kaduilla täytyy olla tällä hetkellä satojatuhansia ihmisiä, sillä niin Taras Ševtšenkon yliopiston edusta ja Ševtšenko-puisto, sieltä Bessarabskalle johtava Ševtšenkon bulevardi, Bessarabianaukio, Hreštšatyk, Euroopanaukio kuin Maidan ja Myhailivskakin ovat tupaten täynnä väkeä Ukrainan lippujen, kaikkien oppositiopuolueiden lippujen, EU-lippujen ja omien kaupunkiensa tai alueidensa, järjestöjensä tai ryhmiensä lippujen kanssa. Tiedotusvälineet ovat jo lanseeranneet vuosipäivän mielenosoitukset Euro-Maidaniksi.

Ihmiset lauloivat isänmaallisia lauluja ja hoilasivat iskulauseita, huusivat yleisölle Slava Ukraini! ja yleisö vastasi Herojam slava! Suurimmat oppositiopuolueet Batkivštšyna (Isänmaa) ja Udar (Isku) olivat liikkeellä lippumerin ja tietysti filiaalinsa ja nuorisoliikkeensä myös. Jopa Ukrainan persut, voimakkaasti kansallismielinen Svoboda, oli mobilisoinut joukkonsa vahvasti ja sulassa sovussa muiden puolueiden kanssa tukemaan euroassosiaatiota ja integraatiota. Heikäläiset tosin muistuttivat banderolleissaan haluavansa yhdentymistä mutteivät jäljittelyä.

Väki lauloi, huusi ja puheita pidettiin, mutta väkivaltaa en missään havainnut. Muutama mielenosoittaja tosin olisi halunnut kiivetä valtaamaan Leninin patsaan ja heille tuli sanaharkkaa Leniniä suojelleiden mellakkapoliisien kanssa, ja puiston laidalla yksinäinen venäläismielinen provokaattori viikatemieheksi pukeutuneena rähjäsi ohi kulkevalle ja huomiotta jättävälle kansalle, että EU oli juutalaisten, homojen ja riistäjien salaliitto.

Koko syksyn ajan Venäjän propaganda on absurdiudessaan pikemminkin vieroittanut kuin vakuuttanut ukrainalaisia. Tienvarsille on pystytetty mainoksia, joissa miespari ja naispari pitävät toisiaan kädestä kiinni ja kerrotaan, että jos Ukraina solmii EU:n kanssa assosiaatiosopimuksen, edessä on homoseksualisoituminen. Sosialistista realismia edustavat kalliit videomainokset vetoavat ukrainalaisiin talonpoikiin, että EU:n saksalaisfasistit tulevat ja vievät leipänsä. Ja kommunistipuolueen sponsoroimassa televisiomainoksessa EU ja Amerikka ovat muuttuneet juutalaiskarikatyyrisiksi siionin viisaiksi, joiden käärmeet luikertelevat myrkyttämään ukrainalaisten mieliä, mutta Venäjä saapuu salskeana uroona tuhoamaan kapitalistien juonet ja ottamaan Ukraina-neitosen syleilyynsä - joko hyvällä tai pahalla.

Kansalaismielipide olikin muuttunut kaiken aikaa eurooppalaismielisemmäksi - eikä ainoastaan perinteisesti länsimielisessä Länsi-Ukrainassa tai Kiovassa, vaan jopa perinteisesti venäläismielisillä alueilla Itä-Ukrainassa ja Krimillä. Etnisesti venäläinen nuoriso tuki täysin rinnoin eurointegraatiota Donetskissa ja Simferopolissa ja jopa itäukrainalaiset oligarkit ilmaisivat vastustusta Venäjän ajamalle tulliliitolle, joka tekisi heistä pikkukaloja Venäjän oligarkkeihin verrattuna.

Tätä taustaa vastaan Janukovitšin ratkaisu oli ellei nyt suorastaan yllätys (olihan Janukovitš päinvastaisista puheistaan huolimatta aina ollut länsiskeptinen Venäjän mies) niin ainakin pettymys. EU-assosiaatiosopimuksen oli pitänyt olla se ainoa asia, josta Janukovitšin valtapuolue ja oppositio olivat yhtä mieltä, ja joka sai poliittisen eliitin hetkeksi puhaltamaan edes vähäsen yhteisen hiilen suuntaan. Janukovitš lähipiireineen - Venäjän propagandan auliilla avustuksella - yrittää toki vierittää syytä EU-neuvottelujen kariutumisesta opposition, EU:n ja IMF:n niskaan, mutta ainakaan kenellekään tänään Kiovan kaduilla olleista ei liene epäselvää, kenen tästä tulisi kantaa poliittinen vastuu.

Ongelma on, että poliittisen vastuun kantaminen vuoden 2015 presidentinvaaleissa voi olla nimenomaan se syy, miksi Janukovitš taipui Putinin tahtoon. Oppositio kun ei aio kannattaa Janukovitšia palkinnoksi vastahakoisesta EU-myönteisyydestä, vaan mielipidemittaukset näyttävät tällä hetkellä, että kumpi tahansa, Udarin ehdokas Vitali Klitško tai Batkivštšynan ehdokas Arseni Jatsenjuk, voittaisi Janukovitšin toisella kierroksella. Jos Ukraina EU:n vaatimien rehellisten vaalien sijaan soveltaakin venäläisiä sääntöjä, silloin Janukovitšin voittoon riittää Putinin kannatus, ja kansalaisista viis. Tästä näyttää tällä hetkellä olevan kysymys. Tosin Venäjä lienee motivoinut Janukovitšia vielä erikseen uhkailemalla Georgian 2008 kohtalolla ja muulla mukavalla.

Eurooppa on nyt toistaiseksi ottanut takkiin 0-4 ottelussaan Itä-Euroopan poliittisen kulttuurin suunnasta Venäjän edustamaa autoritarismia vastaan. Valko-Venäjä on syvällä diktatuurin suossa ja Azerbaidžan tekee öljyrahoineen pilkkaa eurooppalaisesta demokratiasta. Armenia painostettiin yllätyksettömästi Kremlin taakse ja nyt sama näyttää tapahtuneen Ukrainassa. Jäljellä on enää kaksi maaottelua, Moldova ja Georgia. Ne ovat paljon Ukrainaa pienempiä ja heikompia maita ja Venäjä on jo ehtinyt uhata molempia paitsi jo voimassa olevalla taloussaarrolla, myös sodalla, sillä Venäjän edustajat ovat muistuttaneet voivansa uudelleen aktivoida miehittämänsä alueet Abhasiassa, Etelä-Ossetiassa ja Transnistriassa jos Moldovan ja Georgian eurooppalainen suuntaus jatkuu.

Mikäli taas Venäjä voittaa kaikissa kuudessa, silloin Euroopan halki lankeaa jälleen rautaesirippu ja Mordorin punainen silmä kääntyy vääjäämättä Itämeren suuntaan. Se taas on hyvin huolestuttava uutinen Baltian maille ja Suomelle, jotka ovat seuraavina vuorossa, mikäli Georgia, Moldova ja Ukraina kaatuvat. Niinpä Maidanin mielenosoittajat seisovat tänä päivänä lippuineen ja banderolleineen marraskuisen koleassa tihkusateessa myös Suomen lähialueen vakauden suojana, ja ansaitsevat tästä hyvästä vähintäänkin kunnioituksen.

Suljinsaari

Viikonlopuksi tänne luvattiin talven tuloa, mutta vielä mitä. Kuin ennustajia pilkatakseen taivas näyttäytyi tänään pilvettömänä ja kuulaana auringon paisteessa. Lämmintä ei ole, mutta eipä erityisen kylmääkään. Suuri joki virtaa ja poliittinen kaupankäynti myrskyää vesilaseissa Vilnan viimeiseen tappiin. Sen jälkeen jossain muualla.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin sopii viimeöinen uneni, joka ilmestyi minulle palattuani myöhään Skybarista kaupungin halki Myhailivskalle nukkumaan. Kaupunki oli sunnuntaiöiseksi poikkeuksellisen vilkkaassa tilassa opiskelijoiden päättäjäisten johdosta. Aamuyön selkään tahi unia kyyditsevän yön villipedon seljässä minut passitettiin yksinäiselle saarelle kuin Dennis Lehanen loistavan kirjan Shutter Islandin sankari.

Unessa tapahtui, että olin residenttinä kallioisen rannikon niemenkärjessä sijaitsevassa majakanvartijan majassa, josta käsin minun oli määrä hoitaa velvollisuuksiani laivaliikenteen suhteen. Katselin tornista alusten liikettä hämärtyvässä illassa, mutta hysteerinen painostus minua kohtaan kasvoi, sillä rauhallinen valvontatoimeni ei riittänyt, vaan piti saada aikaan töpinää. Niinpä minut määrättiin lähtemään majakasta ulos pimenevälle niemelle sytyttelemään jonkinlaisia merkkivaloja saapuville lähetyksille. Ehkäpä sieltä oli tulossa salakuljetusviinoja tai jotain.

Samaan aikaan viestinlaitteet lakkasivat tietysti toimimasta ja kaiken kukkuraksi jättiläisalbatrossit saapuivat mereltä parvina pesimään niemelle, johon ne kaivoivat onkaloita ja söivät mereen yrittävien harvinaisten merinahkakilpikonnien poikasia, jotka nekin kuoriutuivat juuri sinä yönä.

Aamun valjetessa minut lähetettiin yhteysaluksessa kauas merelle, siellä sijaitsevalle yksinäiselle saarelle. Ei tosin yksinään, vaan kanssani sinne lähetettiin eräs vuosien takainen tuttavani sekä kolmas henkilö, jonka aamu pyyhki muististani. Ensimmäinen mielikuvamme aluksen kannelta katsellessamme oli, että eihän tämä nyt niin paha paikka ollut. Saari vaikutti seesteisemmältä ja jotenkin vakaammalta kuin niemenkärki. Majakan virkaa toimitti kokonainen kivitalo, jonka yhteydessä oli hevoshaka.

Olin tyytyväinen, että saari oli riittävän iso, että meillä oli hevoset sen kiertämiseksi, mutta sittenkin päätin lähteä ensimmäiselle partiokierrokselleni jalan, jättäen toverini siivoamaan majaa ja kolmannen henkilön alukseen, joka meidät oli saareen tuonut.

Havaitsin, että saarella kuljeskeli laumoina mufloneja. Pian ehdittyäni polulle, joka kulki katajaisten ketojen halki, havaitsin, että saarella eli myös sarvipuolia kuusipeuroja. Niiden toinen sarvi oli ylikasvanut, kun taas toinen jälkeenjäänyt ja surkastunut, aiheuttaen että ne kulkivat sarvien epätasapainosta johtuen päät kenossa ja ilmeisen häiriintyneinä mieliltään. Sarvipuolet kuusipeurat olivat myös turhan kesyjä ja yrittivät salakavalasti puskea ohikulkijaa eli minua isokokoisella sarvellaan, olivathan ne häiriintyneet häijyyden asteelle. Onneksi käteeni aineellistui jonkinlainen väline, jolla saatoin pitää sarvipäitä kauempana.

Se, miten selvisimme seuraavasta yöstä majakkasaarella, ja tulviko sinnekin mereltä albatrosseja ja kilpikonnia, ei selvinnyt, sillä heräsin ennen kuin saarella pimeni ilta.

Kunnioittamattomien kansa

Olen ollut Kiovassa kolme ja puoli kuukautta, kauemmin kuin vuodenajan. Aika rientää. Täksi viikonlopuksi ennustettiin talven tuloa. Ilma on viilentynyt, mutta ei täällä mitään lunta ole näkynyt. Ei tilhiäkään; mahtaako niitä näin etelään lentääkään. Toisia pohjoisia marjansyöjiä räkättirastaita sen sijaan pyöri.

Perjantaina autoni tuli viimein rekisteröidyksi. En silti pääse tänäkään viikonloppuna sillä ajelemaan, sillä vakuutuksia pitäisi vielä hankkia. Sitä paitsi viime illat ovat olleet sellaisia, että autolla ajelu on muutenkin ollut parasta jättää väliin: torstaina saunabileet, perjantaina työpaikan pikkujoulut, lauantaina kylässä toimittaja ja viinien maahantuoja, tänään sunnuntaina liettualaisbileet.

Marraskuista harmautta täplittävät monenlaiset kutsut ja maljannostajaiset - toiset aidompaa yhdessäolon iloa ja toiset tekopirteämpiä suorittamisia - eivät kykene peittämään tähän syksyyn liittyvää yleistä alakuloa. Siihen on monia syitä, joista raskaimpiin lukeutuu Syyria, muttei Syyria ole yksin.

Länsi on inertian ja alennuksen tilassa. Venäjällä kyynisyyden valtakunta paisuu paisumistaan, kunnes jotain hirveää tapahtuu. Koska Venäjä antoi Assadille lahjaksi täyden rankaisemattomuuden ja länsimaiden nöyryytyksen, Iran haluaa osansa. Amerikan kanssa leikitään kaikkien mahdollisten myönnytysten saamiseksi tarvitsematta luopua mistään, mutta Lähi-itään ei tietenkään tule vakautta niin kauan kuin vakaus merkitsisi öljyn ja maakaasun hintojen reilua laskua, mikä taas vetäisi maton Venäjää, Irania ja Saudi-Arabiaa hallitsevien regiimien savijalkojen alta.

Suomen kansan mielentila paljastuu netin kommenttipalstoilla, joissa suomalaisten kansallisiin ominaispiirteisiin kuuluvat kateus, katkeruus, ilkeys ja vahingonilo pääsevät oikeuksiinsa. Kunnia ja kunnioittaminen ovat Suomesta kuolleet. Jos Suomessa joskus arvostetaan jotain, valitaan arvostuksen kohteeksi jotain mahdollisimman tavallista ja keskinkertaista, ja silläkin viestitetään lähinnä epäarvostusta niitä kohtaan, jotka tekivät, yrittivät tai saavuttivat jotakin.

Suomessa ei enää kunnioiteta vanhuksia. Heidät jätetään surutta heitteille eikä heidän ääntään tarvitse kuunnella. Ei ihme, että niin monet eläkeläiset päätyvät suoltamaan pahaa oloaan yksinäisestä hämärästään netin neonvaloisen eloikkunan kaikkinieluun.

Mutta ei nuoriakaan kunnioiteta, heitä ei varsinkaan. Vertailevissa tutkimuksissa on selvitetty, että suomalaislapset leikkivät vähemmän ja lopettavat leikkinsä aikaisemmin kuin muut pohjoismaiset lapset. Suomalaisvanhemmat pelkäävät lastensa olevan liian lapsellisia. Vähän myöhemmin, kun lapset ovat kotoisen heitteillejättönsä ja koulukiusaamisensa myötä kasvaneet ulkoisesti koviksi varhaisnuoriksi, aikuisten keskustelupalstat täyttyvät valituksista, kuinka nuoret ovat liikaa läsnä julkisilla paikoilla. Hehän hengailevat esimerkiksi ostareilla ja muissa sellaisissa harvoissa tiloissa, joihin heillä on maksuton pääsy.

Nuoria aikuisia ei missään nimessä kunnioiteta, koska jos he kuvittelevat osaavansa jotain, niin aivan varmasti joskus maailmanaikaan joku on tehnyt saman asian aiemmin, joten mitä he oikein kuvittelevat olevansa. Uhkaavat sitä paitsi keski-ikäisten asemaa ja saavutettuja etuja.

Suomalaiset ovat kykenemättömiä ymmärtämään, että heidän paha olonsa johtuu heistä itsestään ja siitä kuinka he kohtelevat toisia ihmisiä. He kaipaisivat todellisuudessa minimimäärän välittämistä (ei holhousta) ja kunnioitusta (ei tekopyhää hymistelyä), mutta koska he eivät niitä saa, ei sitten saa saada kukaan muukaan. Kokonainen poliittinen puolue on rakennettu kollektiivisen purnauksen, ilkkuvien plebeijien paviaanimöykän ja kunnioituksen täydellisen puuttumisen varaan. Minun tuskin tarvitsee kertoa, mikä puolue. Ja sekin on vain esimerkki, sillä eiväthän asiat muiden puolueiden piirissä ole kovin paljon paremmin.

Kuinka paljon suomalaisten kansallinen itsetuntovamma paranisikaan, jos he saisivat lapsina leikkiä ja olla lapsia, jos heidän nuoruutensa aikana heitä kunnioitettaisiin nuorina ja aikuisuudessaan aikuisina, jos vanhukset saisivat olla viisaita ja kokeneita ja jos suomalaisen saadessa jotain aikaan hän saisi osakseen kunnioitusta ja arvostusta tuosta saavutuksesta, eikä siitä että hän on ymmärtänyt olla siitä hiljaa.

Emmekö haluaisi kansakuntaa, jossa olisi luontevaa tuntea iloa tai ylpeyttä itsestään ja ulottaa tästä säteilevä huomio myös kanssaihmisiin, tarvitsematta koko ajan pelätä, että joku ehkä luulee meidän kuvittelevan olevamme jotain, ja saattaisimme jopa herättää huomiota? Vaikkapa kehtaamalla hymyillä ratikassa.

No, emme. Tämä juuri on ongelma: suomalaiset eivät halua suurin surminkaan toisista suomalaisista sellaista kansakuntaa. Se ei käy päinsä, että suomalainen kuvittelee olevansa jotain epäsuomalaista. Itse asiassa epäsuomalaista on ylipäätään kuvitella olevansa mitään: on keskityttävä toisten nälvimiseen.

Martainen Suomi

Lennähdin lyhyelle matkalle Suomeen. Arkipäivät menivät tiiviisti töiden merkeissä, mutta viikonloppu oli sentään vapaa. Nyt silmäni ovat uupuneet liiasta valvomisesta ja mahani happoinen liiasta syömisestä ja juomisesta.

Suomessa käydessäni siellä satoi ja oli kylmä. Tuuli pieksi lehdettömiksi käyneitä puita, junan ikkunoista avautui martainen maa ja kurpitsoiksi tai luurangoiksi pukeutuneet martaat kulkivat pelottelemassa ihmisiä. Metrotunnelissa päivysti ryhmä vakavia setiä ja tätejä varoittelemassa Raamatun-lauseiden kera halloweenin saatanallisesta tosiluonnosta. Illat pimenivät nopeasti. Helsingin puistojen ja pihojen pihlajanmarjatertuissa sirisi sentään ilopilkkuina pieniä parvia tilhiä, noita taigan töyhtöpäisiä boheemeja teräsmaksoineen ja vaeltavine luontoineen.

Tapasin paljon ihmisiä, ammattikollegoja ja ystäviä. Jos en olisi asunut viimeisiä puoltatoista vuotta Afganistanissa ja Ukrainassa, voisin kauhistua siitä, miten asiat Suomessa makaavat: samoja tai samanlaisia turhautumisen ja hukkumisen hätähuutoja kuulee riippumatta siitä, onko kyse valtion laitoksista vai firmoista, toimituksista, poliiseista, oikeustaloista tai yliopistoista. Ei ihme, että keskityttäessä tohinaan ja töpinään perusasiatkin jäävät hunningolle tai vain romahtavat. Pahoinvointi lisääntyy; korruptiostakin kuulee yhä useammin. Suomi ei ole toki lähimainkaan siinä tilassa kuin Ukraina saati Afganistan, mutta olisi suhteeton sääli päästää Suomi sinne vajoamaan, sieltä kun ei kerran vajottuaan ole helppoa nousta enää takaisin pohjoismaiseksi tai länsimaiseksi avoimeksi oikeusvaltioksi.

Tein myös monia kivoja asioita. Tapasin kummilapsia. Katsoin viimeinkin uuden Sherlock Holmesin jaksoja - useampi ystäväni on minulle tätä sarjaa lobannut. Olivathan ne ihan kekseliäästi nykyaikaan sovellettuja, mutta olen silti yhä Arthur Conan Doylen hengessä paremmin kiinni olevan vanhemman brittisarjan ystävä. Eksentrisestä mutta silti elegantista Holmesista oli tehty sosiaalivammainen törppö. Enkä osaa mieltää synkkää Moriartya nuorehkoksi psykopaattiseksi hakkerinörtiksi. Baskervillen koirassa syyllinen oli vaihdettu ja fosforoitu koirakin korvattu hallusinogeeneillä.

Lisää kivaa oli tiedossa iltoina. Kalliolaisen turvataloni oikeamielisyyden varjelija oli järjestänyt kutsut Suomessa vierailemiseni kunniaksi - siitä hyvästä vatsani kärsii vieläkin happoisuudesta. Keskustelin pizzan ääressä liiketoimien tilasta yhtiökumppanini kanssa ja aamiaistin suomalais-libanonilaisessa seurassa. Ja ehdin myös käydä Tampereella, jossa syyrialais-kalevalaisen näyttelyn maalauksistaan järjestänyt ystäväni sairastuikin kurkkukipuun ja olin lisäksi myöhässä galleriasta, mutta tapasin ensi kerran elävänä erään toisen ystäväni, suomenirakilaisen. Hän vaikutti nuoremmalta kuin millaiseksi olin hänet ekstensiivisten nettikeskustelujemme kautta mieltänyt, mutta yhtä fiksulta ja sympaattiselta.

Mutta palatakseni Suomen tilaan - se on surullinen. Valitettavasti Suomi ei tässä suhteessa edusta poikkeusta, sillä suuri osa maailmaa tuntuu olevan jonkinlaisen kulttuuripsykoosin vallassa. Suomessa se vain näyttää räikeämmältä ja groteskimmalta, kun maa suurimman osan elinaikaani on ollut rauhallisuuden, hiljaisuuden, ujouden ja etäisen suvaitsemisen maaperää. Nyt suomalaisten keskustelupalstat pursuavat puheita keskitysleirien perustamisesta ja sisällissotaan ryhtymisestä. Hirvisaari sai lopulta potkut persuista, mutta mitään ei näemmä opittu, kun heti perään toinen persujen kansanedustaja Immonen julkaisi seitsensivuisen läpeensä vainoharhaisen islamvihan vuodatuksen, joka edustaa alusta loppuun Breivikin manifestin henkeä. (Ks. aiempi blogaukseni islamvihasta.)

Kiovassa pidettyjen elokuvajuhlien aikana katsoin kaksi suomalaista elokuvaa, jotka eivät vielä riittäne edustavaksi otokseksi suomalaisesta kulttuurituotannosta, mutta kaipa nekin jotain ajanhengestä kertovat.

Ensimmäinen oli Jan Forsströmin käsikirjoittama ja ohjaama Silmäterä, joka käsitteli nuoren ja epäkypsän äidin vähitellen obsessiiviseksi muuttuvaa suhdetta tytärlapsensa turvallisuuteen. Elokuva leikittelee katsojienkin jakamilla ennakkoluuloilla ja epäluulon tunteilla lapsen iranilaistaustaista isää kohtaan, kunnes lopulta alkaa käydä yhä selvemmäksi, että syvenevät vainoharhat ja pakkomielteet muuttavat nuoren äidin itsensä uhaksi lapselleen ja ympäröivälle yhteiskunnalleen. Elokuva on täynnä mestarillisia sivujuonteita, kuten Marjan vähitellen syvenevä suhde hankkimaansa aseeseen, joka näyttää kehittävän omaa tahtoa. Lukuisien katsojille paljastuvien mutta päähenkilöiltä salattujen väärinkäsitysten ketjut saavat traagisia seurauksia, kuten tanskalaisessa Jagtenissa.

Vielä pimeämpää suomalaisen yhteiskunnan kääntöpuolta käsitteli Aku Louhimiehen uusin elokuva Kasipallo, joka kuvasi huumepiirien alamaailmaa vankilasta vapautuvan nuoren äidin (jälleen), häntä otteessaan pitävän rikollisen sekä kahden kovin erilaisen poliisin kautta. Tämäkin elokuva oli ajatuksia herättävä, mutta edelliseen verrattuna suomalaiseksi elokuvaksi kovin amerikkalainen - toimintakohtauksineen ja jopa onnellisine loppuineen, jossa pahat tapetaan ja inhimillisen suhteen asiakkaaseensa kehittänyt poliisi näyttää saavan haluamansa.

Molemmissa elokuvissa on yllättävän paljon yhteisiä teemoja: Nuoren äidin yksinhuoltajuus ja valmiuksien puute selviämiseen kovassa maailmassa. Perheiden pirstaloituminen ja ylipäätään lähimmäisistä huolehtivan perheinstituution tuhoutuminen suomalaisilta ja korvautuminen kylmillä virallisilla suhteilla sosiaalityöntekijöihin ja poliiseihin. Yhteiskunnan järjestämien vuokra-asuntojen persoonaton kolkkous. Muukalaisten kyräily vihamielisin ja vainoharhaisin katsein - sitä katkerammin, mikäli muukalaisilla meneekin paremmin kuin itsellä. Rapautuvan elämänhallinnan ja kylmän holhouksen korvautuminen järjestäytyneen rikollisuuden ja omankädenoikeuden vahvistumisella - sekä ajatusten maailmassa että todellisuudessa.

Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas

Päivänä muutamana lupailin, että kirjoittaisin arvosteluntapaista Hannu Rajaniemen skifiromaaneista. Kaksi on jo ilmestynyt, ensin englanniksi ja sittemmin suomeksi (ja monille muille kielille) käännettyinä: Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas. Muistan, kun aikanaan Kvanttivaras ilmestyi, se aiheutti varsin paljon innostusta kirjailijan alkuperämaassa. Luin itse sitä koskevia arvosteluja erityisellä mielenkiinnolla lähinnä siksi, että minulla ja kirjailijalla sattui olemaan yhteinen ystävä, joka ylisti Kvanttivarasta. Samaisen ystävän suosituksesta tulin sittemmin itsekin yhteyteen kirjailijan kanssa.

Aloitetaan siis kirjailijasta. Suomalaisia innostanee se, että Hannu Rajaniemi on suomalainen. Uransa hän näyttää kuitenkin tehneen lähinnä Britanniassa - sekä tiedemiehenä että kirjailijana. Hän on opiskellut ja valmistunut fyysikkona ja matemaatikkona Oulusta ja Cambridgestä, työskentelee nykyisin Edinburghissa ja toimii myös yrittäjänä. Englanniksi kirjoittaminen on toki etu. Siinä saa kerralla ammattimaiset agentit ja kustantajat sekä maailmanlaajuisen yleisön, jollaisia ei olisi suomeksi kirjoittavan ulottuvilla ilman suoranaisia ihmeitä. Rajaniemi kirjoittaa kaukaisen tulevaisuuden maailmasta, ja hänen tekstinsä on siinä määrin globaalia ja kosmopoliittista, että sen voi helposti kääntää mille tahansa kielelle. Suomenkielinen käännös on häkellyttävän hienoa tekstiä, joten kääntäjä, Antti Autio, ansaitsee myös maininnan.

Rajaniemi ei ole hylännyt juuriaan. Yksi hänen kirjojensa päähenkilöistä, eräänlainen avaruusajan prinsessa Xena tai Modesty Blaise nimeltään Mieli, on peräisin suomalaisten siirtolaisten joskus muinoin Oortin asteroidivyöhykkeelle perustamasta sivilisaatiosta. Niinpä Mielen seikkailuissa vilahtelevat tuon tuosta suomalaisen mytologian käsitteet ja sanasto - myös englanninkielisissä alkuteoksissa. Mielen avaruusalus on nimeltään Perhonen ja Mieli on sen laulanut olevaiseksi alisesta. Mieli rukoilee Ilmatarta ja Kuutarta ja kunnioittaa avaruuden mustuutta hallitsevaa Sysimiestä. Ja hän myös saunoo.

Skifi on kirjallisuudenlaji, jota olen aiemmin absorboinut lähinnä elokuvien ja pelimaailman muodossa enkä niinkään romaaneina. Minulta jää luultavasti havaitsematta suuri määrä viitteitä tämän genren historiaan lukiessani Rajaniemeä. Sen sijaan minulta eivät jää huomaamatta lukuisat viittaukset itse harrastamiini genreihin kuten salapoliisiromaaneihin ja arabialais-persialaiseen runouteen. Ensin mainittu on erityisen läsnä toisen päähenkilön, Varkaan alias Jean le Flambeurin kautta, johon on yhdistetty paljon vaikutteita Maurice Leblancin legendaarisesta hahmosta Arsène Lupinista ja hänen seikkailuistaan. Tuhannen ja yhden yön tarinat elävät puolestaan väkevinä jälkimmäisessä kirjassa, Fraktaaliruhtinaassa. Siitä pääosa sijoittuu villikoodiaavikon valtaamalle maapallolle, jonka asukkaissa näyttäytyvät arabian- ja espanjankielisten kulttuurien jäljet.

Huhutaan, että Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas muodostaisivat kaksi ensimmäistä osaa trilogiasta, jonka kolmas osa on vasta tulossa. Muistelen sen olevan jonkin sortin enkeli, mutta enpä mene vannomaan. Joka tapauksessa kaksi ensimmäistä osaa toimivat kyllä sinänsä itsenäisinäkin, mutta jättävät paljon auki yksistään tai kahdestaan. Päähenkilöt ovat samoja - Varas ja Mieli seikkailevat molemmissa. Myös maailma on sama, vaikka kirjoissa liikutaan sen eri paikoissa. Kvanttivarkaasta suurin osa tapahtuu Marsissa sijaitsevassa liikkuvassa kaupungissa Oubliettessa, jossa varjellaan yksityisyyttä ja synnytään uudelleen elonkierrossa. Aika on rahaa ja reinkarnaatioista osa vietetään orjamaisissa palvelutehtävissä hiljaisina. Fraktaaliruhtinas, kuten jo mainittu, tapahtuu pääosin Maassa, mutta tuo Maa on paljon vähemmän nykymaailman kaltainen kuin ensimmäisen kirjan Mars.

Maa ja Mars ovat osa aurinkokuntaa, jonka sisäosia hallitsee elämää kollektiiviseen virtuaalitodellisuuteen pakkosiirtävä Sobornost. Tuon yhtymän nimi on venäjää ja merkitsee uskonnollista yhteisyyttä, kollektiviteettia, vastakohtana paheksutulle individualismille ja yksilönvapaudelle. Sobor voi myös merkitä kokoomusta, kongregaatiota tai katedraalia. Kirjoissa selviää vähitellen, että Sobornost muodostuu joukosta alkuperäisiä perustajia, jotka lienevät tiedemiehiä ja -naisia, jonkinlaisia keinotodellisuuden luojia, joista on sittemmin tullut itseään loputtomiin kopioivia joukkomieliä ja jumalia. Edellisessä blogimerkinnässäni mainitsemani Matjek on näistä sobornostjumalista mahtavin ja myös voimakkaimmin ideologisen mission lietsoma.

Sobornostin vastavoimana Rajaniemen universumissa on zokuiksi kutsuttu voima, joka käyttäytyy vähän anonyymien tai piraattien tavoin, muodostaa löyhiä nörttiyhteisöjä ja kehittää anarkistista teknologiaa Sobornostin suuren tehtävän päänmenoksi, pitää aistillisista nautinnoista ja infantiilista huumorista. Zoku on japania ja viittaa klaaneihin.

Mielen edustamat oortilaiset eivät ole sobornostilaisia sen enempää kuin zokujakaan vaan jonkinlaisia universumin ulkopuolisia, avaruuden kaukaisten korpimaiden asuttajia omine merkillisine tapoineen ja uskontoineen sekä komeettajään sisään rakennettuine kotoineen. Muita olentoja - fyysisiä ja virtuaalisia - vilahtelee tarinoissa sekä Marsissa että Maassa ja välillä avaruudessakin.

Kvanttivaras alkaa kohtauksella virtuaalisessa dilemmavankilassa, johon Varkaan sielu on suljettuna ja kahlittuna ikuiseen peliteoreemaan. Fraktaaliruhtinaan edetessä selviää, että hänet kahlitsi sinne Matjek, mutta saattaa myös olla, että Varas on diversio Matjekin omasta mielikuvitusystävästä Kukkaprinssistä. Varkaan piina katkeaa siihen, että Mieli pelastaa hänet dilemmavankilasta ja kiidättää avaruuteen, jossa sitten paetaan Sobornostin arkontteja ja lähdetään Marsiin etsimään Varkaan mielestä kadonneita salaisuuksia hänen edellisistä elämistään.

Marsissa avautuu varsin maamainen ja yksityiskohdissaan uskottava maisema - eräänlainen Babylon, kaupunki nimeltä Oubliette, jonka nimi viittaa unohdukseen, jossa tunnutaan puhuttavan paljon ranskaa, ja jossa Varas kohtaa kaksi mielenkiintoista vastustajaa: teini-ikäisen salapoliisineron nimeltä Isidore, joka on lainattu Leblancin eräästä tarinasta, sekä salaperäisen kryptarkin, Marsin kuninkaan, joka osoittautuu sittemmin taaksejääneeksi versioksi Varkaan omasta itsestä. Kryptarkit, zokut ja Sobornostin agentit manipuloivat marsilaisten elämää minkä ehtivät, mutta nämä haluavat uskoa virtuaalidemokratiaansa, epikurolaiseen hyvään elämäänsä ja vanhan maailman perintöön. Meidän aikamme popkulttuurin supersankareita muistuttavat vapaaehtoiset lainvalvojat, tzaddikit, yrittävät kirkasotsaisina ja hyveellisinä naamioineen ja taikaviittoineen pitää huolta marsilaisten hyvästä elämästä.

Toisessa kirjassa ollaan sitten Maassa, jossa sijaitsee vihamielisinä viuhuvien villikoodiaavikoiden ympäröimä Sirrin kaupunki. Sirr on arabiaa ja merkitsee salaisuutta. Muutenkin kaupungissa elää vahvana arabialainen ja persialainen kulttuuri mytologioineen. Kuten Marsissa näkyy paljon viitteitä kristinuskosta ja juutalaisuudesta, Maassa näkyy paljon viitteitä islamista, mutta kaikki nämä uskonnot näyttävät kadonneen sellaisina kuin me ne nykymaailmassa tunnemme, ja korvautuneen virtuaaliajan meemeistä kokoon kyhätyillä epämääräisemmillä uskonnoilla, tavoilla ja jumalilla. Sisäpiirihuumoria ei ole säästelty ja skeneilmiöitä on tunnistettavissa vähän väliä viittauksista.

Marsissa liikuttiin aistielämyksineen varsin todentuntuisessa fyysisessä maailmassa mutta myös sen itseensä kietoneessa gevulotissa, joka vaikutti jonkinlaiselta internetin kehittyneemmältä versiolta. Maassa ollaan sen sijaan samanaikaisesti useammassa virtuaalisessa todellisuudessa, joista yhtä kutsutaan athariksi (eetteriksi), toista varjomaailmaksi ja kolmatta villikoodiksi. Herää ajoittain kysymys, kuvaako mikään Fraktaaliruhtinaassa enää fyysistä maailmaa sellaisena kuin me sen miellämme. Vaihtoehtoisissa todellisuuksissa elävät myös omat olentonsa, joista osa on selvästi joskus ollut ihmismieliä, osa ehkä virtuaalisia keinoälyluomuksia ja mielikuvitusystäviä Matjekin ja muiden sobornostilaisten sylttytehtailta.

Varkaan ja Mielen rinnalle nousee Fraktaaliruhtinaassa paikallinen nuori nainen, Tawaddud, jonka nimi on lainattu Tuhannen ja yhden yön tarinoista kuten moni muukin tämän kirjan nimistä. Tawaddud on järisyttävän inhimillinen hahmo, langennut prinsessa, joka auttaa pulaan joutuneita ja etsii samalla tietä takaisin kaupungin hallitsijaluokkaan kuuluvan isänsä ja muun perheensä suosioon. Hän liikkuu suvereenisti sekä ihmisten että džinnien parissa, samoin kuin näiden yhteen punouttamisesta syntyneiden kaksoissielujen, kaupungin virtuaalielämää hallitsevien muhtasibien.

Molemmat kirjat sekä alkavat keskeltä jotakin tuntematonta että loppuvat hyvin avonaiseksi jäävään tilanteeseen. Kirjojen maailma ja asioihin vaikuttaneet tapahtumat avautuvat vasta vähän kerrallaan; lukijan on otettava paljon vastaan ilman varmaa tietoa siitä, mistä on kysymys. On olentoja, käsitteitä, teknologiaa ja paljon muuta, mille on luotu uskottavia käsitteitä ja taustoja, mutta niitä ei kovin paljon vaivauduta lukijalle selittämään. Hyvä näin; viitteistä ja asiayhteyksistä voi päätellä aivan riittävästi, ja niihin liittyvä normaaliuden sekä yksityiskohtien tuntu tekee kaikesta uskottavampaa.

Selvän alun tai selvän lopun vaatiminen olisi kohtuutonta, eletäänhän kirjoissa maailmassa, jossa alku ja loppu ovat hämärtyneet, kuolemattomuus vallitsee rinnan kaiken eräänlaisen merkityksettömyyden kanssa. Kuolleita voidaan palauttaa henkiin - jopa kaivaa arkeologisin menetelmin villikoodiaavikon hiekan alta - ja toisaalta erillisyys ja yksityisyys eivät milloinkaan ole täysin todellisia, vaan kaikki on korruptoitunutta ja jossain on aina takaportti. Mieliä kopioidaan kuin tiedostoja tai ohjelmia. Rajat inhimillisen, teknologisen ja virtuaalisen välillä ovat kadonneet.

Ainakin monilta osin Rajaniemen hahmottelema vaihtoehtotulevaisuus on hyvinkin uskottava. Se on johdettu aikamme tendensseistä loogisesti ja toisiinsa nähden vastakkaisia vaihtoehtoisia kehityskulkuja unohtamatta. Kantaaottavaksi sitä on kuitenkin hyvin vaikea sanoa. Pikemminkin toteavaksi ja - katoavaisuushapatuksen vastakohdaksi - kaiken ikuisuutta ja fraktaalisuutta alleviivaavaksi. Jos jostain, Rajaniemi kertoo mielen rakenteista fragmentoituneessa todellisuudessa, jossa ideoita ja meemejä ajatellaan ja lauletaan materiaksi, ja jossa kokonaisia planeettoja toisaalta räjähtää kappaleiksi tai syöstään lohikäärmeiden ammottaviin kitoihin yksityisyyskiistojen seurauksena.

Jos oisi paikka kuin Amerikka

Jos maailmassa olisi sellainen paikka kuin Amerikka joskus oli – vapauden ja mahdollisuuksien valtakunta, joka kokoaa muualta maailmasta lahjakkaita ja mieleltään avoimia, vapaudenkaipuisia ihmisiä aloittamaan uuden elämän puhtaalta pöydältä, etnisestä, uskonnollisesta ja muusta taustastaan riippumatta, tekemään innovaatioistaan ja unelmistaan totta vaikka sitten kovalla työllä – lähtisin sinne heti. Merkittävä osa ystävistäni, koulutetuista, älykkäistä nuorista aikuisista, lähtisi myös, tai on ainakin monta kertaa harkinnut vakavasti lähtemistä.

Sellaista paikkaa vain ei enää maailmassa ole, jos koskaan olikaan. Ennen oli edes Amerikan idea, nykyisin ei sitäkään. Amerikka ei ole enää se ihmemaa, joka se joskus oli. New York, ammoin ihmeiden kaupunki, on eurooppalaistunut luutuneiden valtarakenteiden ja privilegioiden kaupungiksi. Kalifornia on konkurssissa. Vapauden majakka on hiipunut eivätkä vapauden etsijät enää löydä Amerikasta tukeaan ja innoittajaansa, vaan haluttoman elefantin, jonka nahan alla kalvavat punkit ja joka kääntyilee posliinikaupassa vaikeassa olossaan. Pahuuden ja kaunan aatteet levittävät mustia siipiään kaikilla mantereilla, haistaen haaskan ennalta. Ei elefantti vielä ole kaatunut, mutta hyeenat ja korppikotkat näykkivät sitä jo yhä häpeämättömämmin.

Tänään sunnuntaina on ensimmäinen tyhjä päiväni pitkään aikaan. Sellainen päivä, joita tarvitsisin hoitaakseni omia asioitani. Olen kuitenkin liian univelkainen ja uupunut; käytin jo suurimman osan päivästä nukkumiseen, kun se viikolla jäi taas kohtuuttoman vähiin. Juon ärjyä kahvia ja kuuntelen Istanbulin armenialaisten levyä.

Mieleeni palautui keskusteluni kahden tuntemattoman kanssa Casablancan kentällä aamuyöstä kaksi viikkoa sitten. Toinen oli Minneapolisista kotoisin oleva amerikkalainen tyttö, toinen taas Ranskassa asuva marokkolainen poika.

Amerikkalainen tyttö kertoi minulle laivalla maailman meriä satamasta toiseen seilaavasta yliopistosta. Kahdeksansatainen matkustajakunta koostuu 19-21-vuotiaista opiskelijoista, joista useimmat jenkkejä, mutta joukossa opiskelijoita Euroopasta, Venäjältä, Kiinasta, Intiasta, Persianlahdelta ja kaikkialta maailmasta – epäilemättä vauraamman väen jälkikasvua, joiden vanhemmat tai sponsorit maksavat pitkän pennin lukuvuodesta merillä ja eksoottisissa satamissa. Tytön aviomies oli laivalla opettajana ja tyttö oli seilannut heidän mukanaan kuukausia. Tytöllä oli kirkasotsaisen idealistin hehkuva katse. Epäilemättä hän ja miehensä tuntevat valistavansa maailman tulevaa eliittiä – mikä kiitollinen tehtävä!

Marokkolainen poika ei kertonut mitään yhtä sadunomaista, vaan elämästään Ranskan ja Marokon alituisessa välitilassa. Hän oli nuori, älykäs ja täynnä elämää, mutta kaikki tuo energia ja lahjakkuus tuntui kuluvan selviytymiseen maailmasta, jossa kaikki riippuu papereista ja syntyperästä. Maailman tehtävänä näyttää olevan tehdä hänen elämästään yhä vaikeampaa ja huonompaa. Nuo käytännön vaikeudet syövät loisena pois kaikkea sitä hänessä, mikä yhä loisti poikkeuksellisuuttaan, ja muuttavat häntä vääjäämättä yhdeksi aikuisten työelämäkoneiston kärsivistä orjamielistä.

Työn ja elämän laadun huononeminen on herättänyt minussa viime aikoina paljon huolta ja ajatuksia. Luin Marokon-matkallani loppuun Hannu Rajaniemen loistavan kakkosromaanin Fraktaaliruhtinaan, jossa on aihetta hyvin valaiseva dramaattinen kohtaus:

”Matjek on juuri tekemässä valmistimella jalkaa mielikuvitusystävälleen, kun hänen äitinsä päättää pitää kahdenkymmenen minuutin loman. (…)

’Hei kulta.’

Matjek kohottaa katseensa. Lomalla ollessaan äiti näyttää aivan vieraalta: hänen kasvoillaan on läsnäoleva ilme eivätkä hänen sormensa koukistele jatkuvasti kuin näkymättömän pianon koskettimilla. Äidin silmätkään eivät siristele alituisen datavirran kurimuksessa vaan katsovat suoraan Matjekiin. Äiti kumartuu halaamaan Matjekia. Puutarhassa on lämmintä, mutta siitä huolimatta hänen ihonsa tuntuu kylmältä. (…)

’Valmistan ruumiita ystävilleni.’

Äiti huokaisee. ’Mehän puhuimme tästä jo, kulta pieni. Ystäväsi eivät voi saada ruumiita, koska he eivät ole todellisia.’

Matjek tietää hyvin, etteivät valokraken ja hänen muut mielikuvitusystävänsä ole todellisia siinä mielessä kuin hän itse on. Hän pyysi kerran watsonia selittämään tarkasti, mitä mielikuvitusystävät ja -maailmat merkitsivät. Ajatus siitä, että hänen ystävänsä haipuisivat hiljalleen olemattomiin hänen vanhetessaan, tuntui Matjekista hirvittävän epäreilulta. Niinpä hän on jo jonkin aikaa käyttänyt kokemuskalottia ja kohdistanut sen vaikutuksen systemaattisesti niihin aivoalueisiin, joissa mielikuvitusystävät watsonin mukaan asustavat. Mutta sitä hän ei ole aikeissa kertoa äidilleen.

’Ovatpas’, hän sanoo jämäkästi ja mutristaa alahuultaan tavalla, joka kertoo äidille, että asia on loppuun käsitelty. Äiti on riittävän viisas ottaakseen vinkistä vaarin ja huokaisee. ’Hyvä on. Voisimmeko me leikkiä yhdessä heidän kanssaan?’

’He lähtivät pois, koska eivät pidä sinusta.’

Äiti silmäilee ympärilleen. ’Olen pahoillani, kulta. Voisinko jotenkin hyvittää asian heille?’

Äidin silmiin on jo ilmestynyt tuttu ahdistunut ilme, joka merkitsee, että hänen ajatuksensa askartelevat jälleen työasioissa. Matjek tiedusteli kerran watsonilta, mitä hänen äitinsä tekee työkseen. Hakurobotin vastaus vilisi kvanttisijoitusrahastojen ja yritysavatarien kaltaisia termejä. Äidin on kuulemma kaikissa toimissaan noudatettava osakkeenomistajien tahtoa. Koko touhu kuulosti Matjekin mielestä siltä, että äidillä oli mielikuvitusystäviä, jotka käskyttivät äitiä eikä päinvastoin.

’Ystäväni haluavat nähdä isän.’

’Isä on luvannut viettää kanssasi aikaa huomenna.’

’Minä haluan nähdä hänet nyt’, Matjek vänkää. Hänen ystävänsä yhtyvät vaatimukseen kiivaana kuorona.

’Isä ei millään ehdi ennen huomista. Hänellä on kova kiire ohjelmansa kanssa.’

Samassa Matjek kuulee mielessään kellon kilahdusta muistuttavan äänen – sen, joka herättää kukkaprinssin.

’Minä haluan nähdä isän nyt!’ Matjek puhisee. ’Nyt heti!’ Hän puristaa huulensa äkäiseen mutruun ja kääntyy selin äitiinsä.

’Kulta pieni, äidin loma on jo melkein ohi. Oletko ihan varma, ettemme voisi leikkiä edes vähän aikaa yhdessä?’

’Haluan nähdä isän’, Matjek toistaa.

Hänen äitinsä huokaisee. ’Hyvä on, minä soitan hänelle.’ Hänen kasvoillaan on kalvakan voipunut ilme. ’Minun täytyy alkaa valmistella töihinpaluuta. Lupaathan taas olla kiltisti.’ Hän on aikeissa silittää Matjekin tukkaa mutta vetää kätensä takaisin nähdessään poikansa vihaisen ilmeen. Sitten näkymättömiä määräyksiä jakelevat haamut valtaavat jälleen hänen mielensä ja hän lähtee kävelemään pois.

Matjekin äiti vilkaisee vielä kerran taakseen. Sitten hänen katseensa lasittuu ja hän alkaa käsitellä mieleensä hyökyvää numerodataa.

’Nyt olit tahallasi ilkeä’, Matjekin vieressä nurmikolla istuva savupiippuprinsessa moittii. Sen ruskeissa silmissä on surumielinen katse. Prinsessa oikoo noen tahrimaa mekkoaan.

’Ei häntä muuten saa kuuntelemaan’, Matjek sanoo.”

Valitettavasti Matjekin äidin todellisuus näyttää olevan se suunta, johon ihmiskunta on menossa. Omatekoiseen virtuaalihelvettiin, jossa mieli on taukoamatta alistettu loputtoman dataspämmin käsittelyyn. Viestintä ja ajattelu hukkuvat spämmiin. Hieman sivusin tätä taannoin Matrix-aiheisessa dystopiassani.

Oli aika, jolloin pidin työstäni ja ajattelin sillä tavoin tekeväni jotain hyödyllistä yhteiskunnan, Suomen ja maailman hyväksi. Nykyisin työ on lähinnä spämmiä, siihen reagoimista (olemassaoloni ja töissä läsnäolon todistamiseksi) ja sen prosessointia pahoinvoivien verkostossa. Tästäkin taisin joskus kirjoittaa Nuuksion kansallispuistossa kuljettuani, johon kirjoitukseen on myös tullut erinomainen kommentti Pasaselta.

Joskus nuorempana tein oikeasti työssäni asioita ja sain jotain aikaan, tai ainakin luulin silloin tekeväni ja saavani aikaan. Nykyisyys kyseenalaistaa paitsi nykyisyyden mielekkyyden, myös menneisyyden, joten se riistää minulta samalla kertaa sekä motivaation nykyistä kohtaan että kaiken sen mielekkyyden ja ilon, jota olisin voinut ammentaa menneistä saavutuksista. Työmarkkina-arvoni näyttää laskevan sitä alhaisemmaksi, mitä kokeneempi ja korkeammassa asemassa olen. Pystyin tuottamaan substanssia paljon enemmän ja tehokkaammin ollessani nuori, kokematon ja paljon vähemmällä spämmillä raskautettu.

Työelämän huononeminen johtunee organisaatioiden yhä huonommasta ja abstraktimmasta johtamisesta samoin kuin viestinnän hallitsemattomasta paisumisesta kaiken relevanssin hukuttavaan tulvaan, jossa lopulta sisällöllä ei ole enää merkitystä kenellekään, vaan kaikki vahtivat vain emotionaalisia tilojaan, omiaan ja muiden, todellisia ja oletettuja. Kukaan, varsinkaan johtavassa asemassa oleva, ei halua ottaa vastuuta mistään.

Toinen tekijä painajaisen takana on koordinaation ymmärtäminen täydelleen väärin: Sen pitäisi merkitä työn säästämistä sen kautta, että ihmiset tietävät, mitä toiset tekevät, eikä heidän siten tarvitse tehdä päällekkäin samoja asioita. Jokainen voisi sitten keskittyä omaan osuuteensa ja koordinaation ansiosta voitaisiin luottaa, että niin tapahtuu. Nykyisin koordinaatio kuitenkin tarkoittaa sitä, että kaikkien pitää osallistua päällekkäin kaiken tekemiseen, eikä missään voi substantiaalisesti edetä ilman, että lukemattomat irrelevantit tahot ottavat siihen kantaa tai tulevat vähintäänkin informoiduiksi.

Nykyään työni on suurimmaksi osaksi ajan ja rahan tuhlaamista. Olen miettinyt löytääkseni edes jonkinlaisen oikeutuksen tälle rahan ja ajan tuhlaukselle, mutten ole. Ei se tuota enää mitään, mikä olisi tuhlatun ajan ja rahan arvoista. Se voisi kyllä tuottaa – ajatus on oikein hyvä ja sillä on alun perin ollut välttämätön tarkoitus, silloin kun se ei vielä ollut pöhöttynyt tunnistamattomaksi traanimöykyksi, johon on heitetty päälle tonni joulukoristeita. Ikävä kyllä sillä työelämän kulttuurilla, johon hukumme yhä syvemmälle, mahdollisuutta tuottaa tai luoda jotain mielekästä ei oikeastaan anneta. Joudun jo nykyisin tekemään lähes kaiken mielekkään ja tuottavan virallisen työni ulkopuolella, ja tämä kaksoistyö polttaa minua nopeasti loppuun.

Palatakseni nyt amerikkalaiseen tyttöön ja marokkolais-ranskalaiseen poikaan, jotka tapasin Casablancan lentokentällä, heidänlaistensa hyväksi minun pitäisi antaa elämäni ja työpanokseni. Heitä pitäisi auttaa ja kohdella ansaitsemallaan tavalla. On väärin auttaa ja palvella niitä, jotka päinvastoin pyrkivät edistämään heidän tuhoamistaan, sääntelemistään ja heidän elämiensä täyttämistä spämmisaastalla ja turhalla, tuottamattomalla työllä. Tuntuu, että suuri osa maailman työstä nykyisin palvelee vieraannuttamista ja on siten luonteeltaan antihumanistista, ja vain ahdistavan pieni ja ylikuormitettu segmentti työskentelee humanistisen, ihmisyyttä palvelevan työn parissa.

Jos voisin mennä ajassa ja elämässäni taaksepäin, ryhtyisin ehkä opettajaksi. Ihmismielten puutarhuriksi, jonka puutarhoja eivät hallitsisi nihilismin, rönsyjen leikkaamisen, orjamielisen byrokratian ja ihmisiä zombeiksi muuttavan konsulttijargonin kuolemanvoimat, vaan monimuotoisuuden ja evoluution elämänvoimat. Viidakko on hyvä, vapaa ja loputtoman monimuotoinen. Geenimuunneltu maissipelto ja eukalyptusplantaasi ovat sen sijaan ekologisia aavikoita.

Ihmisille on yhä tuotettava ruokaa, lämpöä, puhdasta vettä, ilmastointia, ipodeja ja palveluja, mutta niin viidakkokin tuottaa asukkailleen, syöden ja tullen syödyksi siinä sivussa. Spämmin tehtävänä ei ole hallita elämää vaan maatua karikkeeksi, josta uudet versot kasvavat. Avoin kulttuuri on kuin luonto, jossa elämä aina löytää tiensä ja rehottaa, ja jossa maatuva maatuu. Sen vastakohtina ovat järjestelmät, jotka ehkäisevät luonnollista kiertokulkua ja täyttävät lopulta maailman ja ihmismielet maatumattomalla jätteellä.

Maissipellot ja eukalyptusplantaasit eivät ole ihmismielten vaan robottien elinympäristöjä. Robottien tulisi vapauttaa ihmisiä pakollisesta työstä luovan työn pariin – ei muuttaa ihmisiä roboteiksi, joiden tehtävät alkavat yhä enemmän muistuttaa spämmifilttereinä toimimista. Pelkkää reaktiivisuutta, jossa jokainen oma päivitys ja kuva someen on huuto kylmään eetteriin: Olen olemassa, välittäkää minusta!

Linkittyneistä sieluistamme, joiden yksityisyys pyritään kaikin voimin tuhoamaan, tulee alastomia vankeja harmaaseen konemaailmaan; äänettömästi huutavia piinattuja sieluja spämmin kaatosateeseen, jossa ei ole hetken rauhaa. Sellaisessa kollektiivisuudessa ei ole jäljellä kuin loputon yksinäisyys. Me olemme luomassa helvettiä itse itsellemme, kadotusta josta ei ole sitten enää pääsyä pois kuin jonkin jumalaisen intervention ja taivaisiin tempauksen kautta.

Siinä kadotuksessa ei ole hetken rauhaa. Ei varsinkaan aikaa ajatella, suunnitella saati luoda mitään. Vain reagoida ja täyttää päälle syydettyjä pyyntöjä ja tehtäviä jakamalla niitä eteenpäin toisten piinaksi. Meistä tulee Matjekin äitejä. Lapsemme, nykymaailmamme nuoret, ovat jo huutavia sieluja neulasateessa, mutta heidän huutonsa näkyy meille vain äärimuodoissaan, kouluampumisina, jihadiin lähtöinä, itsemurhina ja addiktioina. Miksi me haluamme tuhota lapsemme sen sijaan että palvelisimme heitä – omaa tulevaisuuttamme?

Rajaniemen romaaneissa Matjek vastaa huutamalla todeksi mielikuvitusystävänsä. Alun perin hän loi ne turvakseen ja avukseen: valokrakenin, savupiippuprinsessan, vihreän sotilaan ja kukkaprinssin. Mutta hän tulee lopulta luoneeksi yhden hirviömaailman tilalle toisen. Hänen lohduton rintansa on ärjyvä ilmoille tuhoa ja vihaa sairaan maailman hävittämiseksi kuten muuan paljon vanhemman myytin valonkantaja. Jumalan kuolema on kaikkien isänmurhien äiti.