Hanskoista ja hipeistä

Muutama viime viikko olivat sangen hektisiä työasioiden merkeissä ja henkisesti rasittavia kaikenlaisen yleisen idiotian, epäammattimaisuuden, juonittelun, henkilökohtaisista tunnetiloista ja emotionaalisista impulsseista kumpuavien prioriteettien ja obsessioiden ja muun sellaisen merkeissä.

Sitä koettaa motivoida itseään, että omalla työllä on osuutensa jossain suuremmassa, jolla keskipitkän tai pitkän aikajänteen perspektiivissä edesautetaan jotakin hyvää, pelastetaan maailmaa ja voimaannutetaan sorrettuja. Sitten avaa lehden ja taas joku asioista mitään ymmärtämätön diletantti on päättänyt vuotaa, valehdella ja masinoida julkisia tunnekuohuja. Ilmeisesti jos pää on täynnä kusta, aivojen synapsit eivät enää toimi kunnolla, moraalisista synapseista puhumattakaan.

Näille ihmisille on tosin ominaista, että vaikka heidän toimiensa seuraukset levitettäisiin eteensä valokuvina silpoutuneista ruumiista, he kieltäytyisivät ymmärtämästä kausaalista vastuutaan ja syyttäisivät kaikesta niitä, jotka kehtasivat aiheuttaa heille huonoja yöunia. Tosin pahoin pelkään, että huonoista yöunista kärsivät yleensä juuri ne kunnolliset ihmiset, jotka yrittävät tehdä oikein ja vaalia ammattiylpeyttään, kun taas vastuuvammaiset valehtelijat ja aivottomat kiipijät nukkuvat aina yönsä hyvin ja autuaan ymmärtämättöminä todellisen maailman tapahtumista.

Oli parempi heittää hanskat joksikin aikaa tiskille. Mieluummin olisin läiskinyt ne päin rikollisella tavalla vastuuttomien henkilöiden kasvoja, sillä tokihan minä heidän todelliset kasvonsa ja nimensä tiedän, vaikka haluaisivatkin pysytellä kasvottomina eikä heissä ole miestä tahi naista ottamaan valheistaan ja masinaatioistaan vastuuta. Ikävä kyllä kunnialliset kaksintaisteluhaasteet kunniattomia vastaan on kielletty ajassamme, jossa ainoastaan paaville sallitaan vielä ripaus konservatiivisuutta, ja hädin tuskin hänellekään. Ei kulunut päivääkään progressiivisen jesuiitan valinnasta, kun jo alettiin riekkua Argentiinan juntalla sekä vaatia abortteja ja homoliittoja kanoniseen lakiin.

Aion nyt pysytellä troopillisissa maisemissa niin kauan, että kun palaan takaisin, hanskojani ei enää tarvita, sillä lämpötilat lienevät Keski-Aasian ylängöilläkin silloin kivunneet kesälukemiin. Missä muuallakaan sitä etsisi itseään ja erilaisten asioiden tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta kuin mystisessä Intiassa. On nimittäin aivan liian kauan siitä, kun viimeksi Intiassa kävin. Asiassa on kuitenkin jotain nostalgista, sillä Intia oli ensimmäinen Euroopan ulkopuolinen paikka, jossa silloin vastikään täysikäistyneenä kävin - Istanbulia ja Pietaria en laske Euroopan ulkopuolisiksi.

Asiaan tietysti kuuluu unennäkö. Pitkän univelan jälkeen kaatuessani viimeiseksi yöksi vuoteeseeni Kabulissa näin unen, jossa esiintyi satunnaisia ystäviäni eripuolilta, mm. Suomesta, Britanniasta ja Kaukasiasta, mutta he olivat muuttuneet hippiversioiksi itsestään. Lisäksi unessani esiintyi Mannerheimin sadan vuoden takaisen tutkimusmatkan osuus käynnistä Labrangissa, jossa hän joutui lamalaisten buddhalaismunkkien kivittämäksi. Kivitetty oli siis Mannerheimkin aikanaan. Hippeytyneet ystäväni kulkivat unessa vuoristoista ylätasankoa pitkin tiellä ja seurasin heitä, katsoen välillä mustavalkoisia videopätkiä siihenastisen elämäni seikkailuista. Osa videoista oli oikein, osa täyttä fiktiota, mutta kaikesta en viitsinyt huomauttaa. Edessä kiemurteli pitkä tie tasangoilta vuoristoon. Aion nyt seurata tietä Delhin, Uttarin ja Radžastanin tasangoilta ylös Himalajan vuorille.

Tänään lensin Kabulista Delhiin ja ehdin nähdä lentokoneesta tasangon ja Yamunajoen laskevan auringon valossa. Kentältä ulos päästessäni oli aurinko kuitenkin laskenut, jolloin kaikki kadut, basaarit ja kauppojen rivit näyttävät samanlaisilta. Autojen ja moottoripyörien torvet soivat ja ympärillä hyörivät Delhin viisitoista miljoonaa asukasta, puhumattakaan kaikesta siitä ihmismassasta, joka sijaitsee metropolialueen ulkopuolelle Haryanan ja Uttarin osavaltioiden puolelle levinneissä lähiöissä, tai siitä ihmismassasta, josta väestönlaskentoja tekevät viranomaiset eivät tiedä.

Päädyin illaksi majoittumaan Gurgaoniin, erääseen niistä kaupungeista, jotka ovat sulautuneet Suur-Delhiin ja muuttuneet sen satelliiteiksi. Teknisesti olen nyt Delhin metropolialueen ulkopuolella Haryanan osavaltiossa, mutta käytännössä Gurgaon on Delhin satelliitti New Delhin ja lentokentän tuollapuolen, miljoonakaupunki itsessään ja tornitalojen täplittämä. Gurgaon on vauras bisneskeskittymä, Intian modernin yrityselämän keskuksia. Tänne tulin kuitenkin päästäkseni huomisen koittaessa mahdollisimman kätevästi jompaankumpaan Gurgaonin molemmin puolin sijaitsevista kansallispuistoista, joko Sultanpurin kosteikkoparatiisiin tai Asolan suojelualueelle.

Huomenna suuri henkistyminen ja ihmeellinen Intia saavat vähentää viimeaikaista negatiivisuuttani. Omm.

Mazarissa

Olin vajaan viikon reissussa pohjoisen Mazar-i Sharifissa, nykyisen Balkhin maakunnan pääkaupungissa, josta on samalla tullut koko Pohjois-Afganistanin keskus. Lähtiessäni Kabulissa oli vielä yölämpötila miinusmerkkinen ja maa lumen peitossa, Mazarissa sen sijaan kevät oli huomattavasti pidemmällä, toppatakkia ei tarvittu, aurinko paistoi ja hedelmäpuut kukkivat valkeina puutarhoissa. Palatessani eilen oli kevät alkanut Kabulissakin. Kuten kevään etenemisestä voi päätellä, korkealla ylängöllä sijaitseva Kabul on eteläisemmästä sijainnistaan huolimatta ilmastollisesti kylmempi paikka kuin Turkestanin arotasangoilla, Amudarjan laaksossa sijaitseva Mazar-i Sharif.

Mazar sijaitsee keskiössä alueella, joka muinoin muodosti Baktrian kukoistavan valtakunnan. Tuon muinaisen valtakunnan pääkaupunki oli Baktra, joka muistetaan yhtenä muinaisen persialaisen maailman kulttuurikeskuksista ja profeetta Zarathustran syntysijana. Aleksanteri Suuri löysi sieltä vaimonsa Roxanan. Muinainen Baktran kaupunki on nykyinen Balkhin kaupunki, josta koko maakunta on saanut nimensä. Sen merkitys alkoi keskiajalla hiipua ja tuon paikan otti Mazar-i Sharif, joka syntyi 1100-luvulta alkaen sinisen pyhätön ympärille. Tapahtui nimittäin, että 1100-luvulla profeetan vävy Ali, yksi islamin merkittävimmistä hahmoista, ilmestyi unessa samana yönä neljällesadalle balkhilaiselle ylimykselle ja kertoi oikean hautapaikkansa olevan täällä kaukaisessa Keski-Aasiassa, eikä marttyroitumisensa sijoilla Irakin Najafissa, antiikin Kuufassa, kuten arabit ja ylipäätään muslimien valtavirta uskoo.

Unennäkönsä ohjaamina balkhilaiset kaivoivat osoitettua kukkulaa ja katso - juuri sieltä, mihin haamu oli osoittanut, löytyi hautakammio teräsoven takaa sekä Alin ruumis tuoreena kuin eilispäivä kuolinhaavoineen. Väliäkö tuolla, että Ali marttyroitui jo vuonna 661 - puoli vuosituhatta myöhemmin todistettu ihme ja sen paikalle rakennettu Hazrat Alin pyhäkkö tekivät pyhäkön mukaan nimetystä Mazar-i Sharifista suositun pyhiinvaelluspaikan ja tietysti kaupungin ylimystöstä upporikkaita. Tosin Tšingis-kaanin sotajoukot tuhosivat alkuperäisen seldžukkisulttaanin rakennuttaman pyhäkön, ja se rakennettiin uudelleen nykyiseen asuunsa timuridien kaudella 1400-luvulla.

Mazarista tuli keskiaasialainen vastine Najafille, sekä šiiojen että suufien pyhä paikka, ja lisäksi newrozin vieton afganistanilainen keskus. Newroz on erityisesti iraanisten eli arjalaisten kansojen viettämä uudenvuoden ja samalla kevään alkamisen juhla, joka muodostaa yhden vuoden tärkeimmistä tapahtumista Kurdistanista Iranin kautta Afganistaniin ja Turkestaniin ulottuvalla alueella. Keski-Aasiassa sitä viettävät myös turkkilaiset kansat, kun taas Turkissa se on profiloitunut erityisesti kurdien juhlaksi. Kuuluisa suufilainen runoilija ja mystikko Jalaluddin Rumi vaikutti myös aikanaan Balkhissa, kuten aiemmin kirjoitin.

Mazar-i Sharif sijaitsee Pohjois-Afganistanin kahden valtakansan, persialaisten tadžikkien ja turkinsukuisten uzbekkien, rajaseudulla, ja Mazarin hallinnasta ovatkin viime vuosikymmeninä kamppailleet kommunistitaustainen uzbekkisotapäällikkö Dostum ja edesmenneen presidentti Rabbanin puolueeseen Jami'at-i Islamiin kuuluva tadžikki, maakunnan nykyinen kuvernööri Atta. Yhtenä Afganistanin nykyisen keskushallinnon tärkeimmistä haastajista kuvernööri Atta ylpeilee sillä merkittävällä vakaudella, rauhallisuudella ja taloudellisella kehityksellä, joista Balkh ja erityisesti sen pääkaupunki Mazar ovat saaneet nauttia kuluneena vuosikymmenenä.

Kehitystä ei sovikaan väheksyä. Mazar-i Sharif on paisunut nopeasti 300 000 asukkaan provinssikaupungista miljoonan asukkaan alueelliseksi keskukseksi. Tunnelma on hyvin erilainen kuin Kabulissa: vapaampi, modernimpi ja turvallisempi. Vilkas raja Amudarjan toiselle puolelle Uzbekistaniin samoin kuin Sheberghanin maakaasukentät ovat tuoneet vaurautta pohjoisen keskukselle. Pohjoinen aroalue on myös Afganistanin ruoka-aitta - muukin maataloustuotanto kuin unikon ja hampun viljely kukoistaa - sekä arvokkaista turkiksistaan tunnettujen karakul-lampaiden kasvatusalue.

Mazarissa on tadžikkienemmistö, mutta myös runsaasti uzbekkeja ja šiialaisia hazaroja. Kaupungissa on niin ikään jonkin verran paštuja, joskin sisällissodan ajan verilöylyt ovat saaneet aikaan sen, että pohjoisessa nykyisin syrjitään paštuja vähintään yhtä paljon kuin paštut etelässä syrjivät kaikkia ei-paštuja. Taliban järjesti kaupungissa aikanaan pahamaineisen viidentuhannen hazaran joukkomurhan, ja Dostumin joukot puolestaan tukehduttivat kolmetuhatta vangeiksi saatua talibia tukahduttavaan aurinkoon jätettyihin kontteihin.

Suomalaisten kannalta Balkh on Afganistanin tärkeimpiä alueita kahdesta syystä. Ensinnäkin alueen karakul-tuotanto on vuosikymmeniä ollut Afganistanin tärkein ja lähes ainoa ulkomaankauppa-asia Suomen kanssa. Toiseksi, suomalaiset rauhanturvaajat, nykyisellään 145 miestä ja naista, ovat keskittyneet Mazar-i Sharifiin. Alueen vakaus on edesauttanut sitä, että myös vajaa neljännes suomalaisesta kehitysyhteistyöstä tehdään neljässä pohjoisessa maakunnassa.

Mazarin alueen lintumaailma on aromaisempaa kuin Kabulissa, vaikkakin pihamainat, palmukyyhkyt ja harakat löytyvät Mazarinkin puutarhoista. Kaikkialla lauleskelee töyhtökiuruja, lauhkeiden avomaiden tunnuslintuja, ja lisäksi näin Mazarissa myös kevään ensimmäiset kolme haarapääskyä. Mazarin alueella kasvatetaan perinteisesti paljon puluja ja niistä huomattava osa on valkeita. Tämä johtuu legendasta, jonka mukaan Hazrat Alin pyhättö on niin pyhä, että harmaat kyyhkyt muuttuvat siellä tietyn ajan lenneltyään valkeiksi. Kyyhkyjen sanotaan myös kantavan kuolleiden sieluja.

Minäkin olen viime kuukaudet tuntenut itseni kuolleeksi sieluksi, maan päällä taivaltavaksi zombiksi vailla tarkoitusta. Suoritan elämääni ja töitäni kuin mekaaninen vieterinukke. Kärsin hengitystie- ja univaikeuksista, mutta sitäkin enemmän kaikesta siitä juonittelusta, selkäänpuukotuksesta ja selkärangattomuudesta, joka suomalaisia ja muita kansainvälisiä vaivaa. Suomalaisten kohdalla toiminta on erityisen kömpelöä ja tekopyhää johtuen kansamme yleisestä sinisilmäisyydestä ja johtamistaitojen puuttumisesta. Vaikka teknistä osaamista olisi muillekin jakaa, suomalaiset heiluvat maailmalla kuin päättömät kanalaumat kotkotuksineen.

Jostain syystä nykyään aina avatessani television näen jonkin sellaisen elokuvan, joka kuvastaa omaa elämääni. Eilen sellainen oli Fair Game, joka kertoo Irakin sotaan johtaneista masinaatioista, poliittisen loanheiton ja selkäänpuukotuksen uhreiksi joutuneista entisestä suurlähettiläästä Joseph Wilsonista ja hänen CIA:n agenttina toimineesta vaimostaan Valerie Plamesta. Elokuvassa on kohta, jossa Wilson ottaa taksin ja sierraleonelainen taksikuski alkaa arvostella entisen kotimaansa korruptoituneisuutta ja vallanpitäjien häikäilemättömyyttä, todeten sitten, että sellaista ei voisi tapahtua Amerikassa. Wilson toteaa siihen, että kunpa voisikin sanoa samaa. Minulla on nykyään usein samanlainen tunne.

Wilsonin ja Plamen tapaus johti Yhdysvalloissa lopulta Valkoisen talon politrukin Lewis Libbyn vankilatuomioon. Libby tuhosi pariskunnan elämän tahallisella vuotamisella ja Plamen uran tuhoamisella kostoksi Wilsonin Irakin joukkotuhoasetodisteita kohtaan esittämästä kritiikistä. Elokuva muistuttaa myös Plamen irakilaisista kontakteista, jotka Washingtonin vuotamisen ja masinoinnin vuoksi menettivät henkensä. Yhdysvalloissa voimakas lehdistö, kansalaisyhteiskunta ja oppositio sentään pitävät huolen, että skandalöösit perseilyt puidaan viimeistään seuraavan hallinnon aikana. Suomessa vallanpitäjien ja hännystelijöidensä konsensus ei sen sijaan salli veneenkeikuttamista. Tiitisen listakin pysynee ikuisesti kassakaapissaan, puhumattakaan kaikista niistä muista kaappeihin tungetuista luurangoista.