Ciudad de México

Löysin itseni perjantai-iltana Meksikon pääkaupungista Méxicosta. Hupsista vain, olinkin päätynyt Meksikoon. Täällä on meneillään kuolleiden juhlat. Kaupungilla ja varsinkin vanhan keskustan Zócalon ympäristössä on miljoonittain populaa liikenteessa, monet pukeutuneina luurangoiksi tai mädäntyneiksi raadoiksi. Naiset kirkuvat kuolleitaan. Kristilliset perinteet sekoittuvat iloisesti mayojen ja atsteekkien perinteisiin yhdeksi kuolemankultin sekasotkuksi. Kaikilla on hauskaa ja ilmassa on suurta kansanjuhlan humua. Tequila ja cerveza virtaavat.

Olin aamupäivällä massiivisessa antropologisessa museossa ja sen jälkeen Chapultepecin puistossa, jossa pääsin bongaamaan ensimmäisiä keskiamerikkalaisia lintulajeja - aamupäivän aikana olinkin nähnyt niitä vain kaksi, pitkäpyrstötrupiaaleja ja inkakyyhkyjä. On nimittäin niin, että kaikesta maailmanmatkailustani huolimatta tämä on nyt ensimmäinen kertani koko Latinalaisessa Amerikassa, joka on ainoana asuttuna suuralueena toistaiseksi jäänyt matkailematta. (Antarktis tietysti sitten toisena, mutta se on asumaton.)

Vaikka Meksikossa riehuu paraikaa huumesota, jossa kuolee päivittäin enemmän ihmisiä kuin Irakissa ja Afganistanissa yhteensä, ja vaikka rikollisuus on Lähi-idän turvallisuuteen tottuneelle todellinen uhka koko Keski-Amerikassa, toistaiseksi olen ollut pikemminkin yllättynyt siitä, kuinka mukavaa, joviaalia ja ei-tungettelevaa väkeä meksikaanit ovat. Olemme olleet Méxicossa nyt yli vuorokauden eikä meitä ole vielä kertaakaan yritetty ryöstää, huijata tai muiluttaa. Tosin jouduimme Chapultepecin alueella miellyttävän nuorenparin videohaastattelun kohteeksi, ilmeisesti päätyen jonkin paikallisen lukion englannin kielen kurssin ryhmätyöksi aiheesta mitä pidämme Meksikosta, sen ihmisistä, ruoasta, musiikista, kulttuurista, historiasta jne.

Meksikolaiset ovat suuri rodullinen sekoitus. Monet näyttävät todella erehdyttävästi egyptiläisiltä, palestiinalaisilta tai Libanonin sunneilta, toisissa taas on niin paljon intiaaniverta, että näyttävät hyvinkin kaakkoisaasialaisilta, varsinkin kun pukeutumis ja hiusmuoti tuntuvat olevan samantapaisia kuin Thaimaassa ja Malesiassa. Sitten on ihmisiä, jotka näyttävät hyvin eurooppalaisilta, joilla on paitsi espanjalaisia, myös slaavilaisia ja saksalaisia juuria. Neekereitä on sen sijaan hyvin vähäisiä määriä.

Täällä ymmärretään kaakaon olennaisuus ruoka-aineena, jota voi lisätä (suklaakastiketta siis) vaikkapa pihvien päälle. Oikein hyvä.

Vaihtelevaisuus

Viikonloppu on ollut sateinen ja pimeä. Asfaltti kiiltelee märkänä. Keltaiset lehdet yhä riippuvat puissa. Minulla on ollut jonkinlainen nostalgian aalto, sillä olen koneella työtä tehdessä pitänyt koko ajan taustalla soittolistoja, joissa on arabipoppia vuoden 2006 paikkeilta. Olen eritoten kuunnellut kaikkia niitä artisteja, joita omanarvontuntoisen aikuisen ei sovi digata, koska ovat kuulemma niin kaupallisia. Mutta onkin niin, että kappaleet eivät minulle merkitse sitä, millaisia niiden esittäjät ovat artisteina tai ihmisinä, mille levyfirmoille töissä, vaan pidänkö kyseisestä kappaleesta, ja mitä kaikkia muistoja se tuo mieleeni.

Useimmat suomalaiset ystäväni eivät ymmärrä, kuinka joku voi pitää tästä musiikkilajista. Olenkin ihmetellyt, miksi arabibuumi ei landaa Suomen musiikkimakuun vaikka latinobuumi tulee joka toinen vuosi uudelleen. Kuitenkin näissä on paljon yhteistä. Mutta arabipopissa on rytmillisesti jotain, mikä puuttuu jopa latinomusiikista; ehkä tuo ns. kiihdytetty kamelirytmi. Kamelin askellushan on erilainen kuin hevosen, mitä siis tällä vertauksella tarkoitan. En ole kuitenkaan musiikkitieteilijä joten en osaa asiaa tätä enempää analysoida. Tutkimusten mukaan kuulemma eri musiikkilajit aktivoivat eri alueita aivoissa, joten on todennäköisesti hyvä olla musiikillisesti kaikkiruokainen, ja tämä selittää myös vaihe-erot eri musiikkiaddiktioiden esiintymisessä. Tänään tarvitsen yhtä, huomenna toista.

Kirjojenkin suhteen tarvitsen genre- ja tyylivaihtelua. Peräkkäiset luettavat eivät saa olla liian samanlaisia. Varsinkin raskas kirja vaatii edelleen "alkuruoan". Tai jotain. Sama koskee keskustelujen käymistä. Jos pitää aloittaa kylmiltään, tarvitaan ensin lämmittelyä, ja jos se pitää sitten jättää smalltalkin tasolle, kuten sosiaalinen normi yhä useammin vaatii, ei tätä jaksa jatkaa kovin pitkään. Jos taas koko älyllinen ja verbaalinen koneisto käynnistyy, sitä ei sitten noin vain pysäytetäkään, ja jos seura on oikeaa, koko ilta ja yökin menevät aika huomaamatta ilman hetkenkään hiljaisuutta. Sitten sitä hiljaisuutta taas tarvitaan.

Ihmiset, jotka näkevät minua ajoittain, ovat kuin intialaisen sadun elefanttia tunnustelevia sokeita. He näkevät jalan tai kärsän tai hännän, mutta jos sen perusteella yleistävät koko elefantin selityksen, se menee väistämättä metsään. On totta, että tämä on osa minua, mutta ei päde välttämättä seuraavana päivänä taikka eri tilanteessa. Miksi aina itseäni etsiessäni löydän eri olennon?

Beirutilainen ystäväni näki unen, jossa ufot hyökkäsivät Libanoniin ja kaduilla kulki valkopukuisia, jotka puhuivat kummallista kieltä, ja taivaalla leijaili ufoja. Toivottavasti se ei tarkoita, että uusi sota alkaa aivan kohta. Suomessa ollessaan habibi kävi puhumassa politiikkaa eräässä lähitienoon Irakin kurdien omistamassa paikassa, ja niinpä tänäänkin sain siellä kolme ilmaista kuppia kahvia.

TJ on nyt yksi, mutta se ei nyt juuri paljoa stressiä vähennä, koska ennen kuin seuraavan kerran taas lähden, pitäisi saada kolme artikkelia lyhennettyä (lyhentäminen on aina paljon työläämpää kuin varsinainen kirjoittaminen) ja yksi tieteellinen artikkeli tarkastettua. Se kertoo Korean sodasta, jossa en ole mikään ekspertti, mutta koska kuulemma olen asiantuntija propagandasodankäynnissä, tämä refereeraus laitettiin minulle.

Tilheys

Jälleen on koittanut se aika vuodesta, kun pohjoisen pihlajat ovat marjoista puhtaita, tilhet taigalta taivaltaneet etelärannikon tasalle. Tänään niitä sirisi pitkin Kallion mäkiä, ilmankin pihlajanmarjoja, makeita tai happamia. Joutunevat böömiläiset vahasiivet pian jatkamaan teräsmaksoineen Baltian suuntaan, kun Uudenmaan aroniat ja seljat on syöty.

Merkillinen tämä linnustomme ainutlaatuinen laumoissa vaeltava marjansyöjä, jolla on yksi sukulainen Amerikassa ja toinen Japanissa, mutta niiden jälkeen seuraavaksi lähimmät sukulaiset ovatkin yksilajisissa heimoissa: yksi Keski-Amerikassa, toinen Haitilla, kolmas Irakissa.

On sadetta pidellyt. Unia ja näkyjä näkevä Ahmadinejad kävi pitämässä palopuheita hessuille Beirutissa ja Bint Jbeilissä ja länsimaiset tiedotusvälineet tekivät parhaansa antaakseen sen kuvan, että kansa olisi häntä rakastanut. Sillä välin libanonilaiset ystävät purkivat pettymystään ja turhautumistaan Persian pönöttäjää vastaan naamakirjani sivuilla. Taisi siellä tosin pari hessujen kannattajaakin olla, lähinnä laitavasemmalta.

Suomessa kansa on sen sijaan jaksanut riehua homoista ja uskovaisista, aivan kuin jokin olisi jollekin tullut yllätyksenä. Oliko ensimmäisille kirkosta eroajille yllätys, että kas, kirkossahan on vielä konservatiivisiäkin ihmisiä, jopa ahdasmielisiä? Entä oliko seuraavalle eroajien aallolle yllätys, että virallinen kirkko heti kiirehti irtisanoutumaan vanhoilliston (ja uudelleenherännäistön) kannanotoista? Suurin osa kirkosta eroajista erosi varmaankin vain siksi, että kun muutkin. Hohhoijaa.

Merkel möläytti, että monikulttuurisuus on epäonnistunut, ja kuin johtajattarelta luvan saaneina baijerilaistoverinsa riensivät heti riehumaan, että herää herrakansa. Mutta nyt kun kaikki maahanmuutosta puolesta ja vastaan riehuvat ovat Saksan mallista riehaantuneet, unohtuu se tärkeä seikka, että Merkel haukkui itse asiassa väärää puuta. Vierastyöläiset eivät suinkaan ole olleet Saksan ongelmien takana, vaan se, kuinka työperustainen maahanmuutto - joka johti myös saksan kielen nopeaan oppimiseen - korvautui 80-luvulla kestämättömällä sosiaaliturva-apartheidilla, jonka palan painikkeeksi kannustettiin kaikkia Turkin ääriryhmiä muuttamaan Saksaan ja toimimaan Turkkia vastaan sieltä käsin.

Aikoinaan Luoteis-Euroopassa varoiteltiin köyhien espanjalaisten, portugalilaisten ja kreikkalaisten vyörystä, jos nämä vasta sotilasdiktatuureista vapautuneet makaroonimaat pääsisivät unioniin. Sitten kävikin, että eteläeurooppalaiset palasivat takaisin kotimaihinsa, jotka vaurastuivat nopeasti eurokuntoon. Puolalaisilla putkimiehilläkin meitä peloteltiin, ja suomalaisia pelotellaan yhä "balttilaisen" rikollisuuden vyöryllä Suomenlahden yli. Ja tietysti meitä pelotellaan yhä aina turkkilaisilla, vaikka varmin tapa lähettää sopeutumaton aines takaisin Turkkiin olisi ottaa maa pikaisesti EU:hun.

Ei maahanmuutto ole mikään ongelma. Maailman menestyneimmät taloudet ovat kaikki (no, Japania lukuun ottamatta) runsaan maahanmuuton maita, jotka vielä ovat kannustaneet maahanmuuttoa. Ongelma on se, jos maahanmuuttajia kannustetaan kestämättömillä tukijärjestelmillä toimettomuuteen, ghettoistumiseen ja olemaan opettelematta ympäröivän yhteiskunnan kieltä. Rikollisia eivät viisumien kiristämiset pysäytä, sillä ainakin järjestäytyneellä rikollisuudella on aina paperit kunnossa. Eivätkä mitkään muurit ja piikkilangat tule pitämään köyhien runsaan väestönkasvun maiden nuoria aikuisia poissa sieltä, missä on tarjolla joko työtä tai ilmaista rahaa (ei ole tulijoiden valinta vaan meidän, kumpaa meillä on tarjolla).

Niinpä maahanmuutto pitäisi päinvastoin vapauttaa - mutta jotta niin voitaisiin tehdä, on ajettava alas katteettoman sosiaaliturvan (lukuisina eri muotoina) raha-automaattijärjestelmä. Lisäksi kansan raivoa lauhduttaisi huomattavasti jos ne maahanmuuttajien joukossa pienenä vähemmistönä olevat ongelmatapaukset - taparikolliset ja väkivaltaan kiihottajat - voitaisiin karkottaa jo ennen Suomen passin antamista. Siihen olisi kyllä varaa. Muuten Euroopalla on edessä ankeat ajat islamofobien ja islamistien heitellessä kilvan öljyä toistensa liekkeihin.

Saksa on tehnyt korjausliikkeitä vasta tällä vuosikymmenellä. Suomi sen sijaan aikoo ilmeisesti ensin toistaa kaikki muiden jo tekemät virheet, ennen kuin samaan pakon edessä päädytään.

Kun Rooman valtakunta romahti kansanvaellusten vyöryssä, se ei ollut vaeltajien vika, vaan Rooman valtakunnan. Ja tuloksena oli se Eurooppa, jonka me nykyisin tunnemme. Ilman germaanien, vandaalien, slaavien ja muiden barbaarien vyörymistä etelään Euroopan painopiste ei ehkä koskaan olisi siirtynyt pohjoista kohti, puhumattakaan siitä, että Välimeren ja Lähi-idän vieraat kulttuuripiirteet, kuten kehittynyt maanviljelys, oikeusjärjestelmä ja kristinusko, valtasivat pohjoisen Itämeren rantoja myöten, Lallista ja kirveestä huolimatta.

Hiutaleet

Tänään illalla satoi taivaalta lumihiutaleita. Ne eivät toki jääneet maahan, mutta kuitenkin. Ensimmäinen tänä syksynä näkemäni lumi Helsingissä. Päivä on ollut yhtä hiljainen kuin edeltävät viikot hektisiä. Palasin Furstin pariin. Tammen sain luetuksi loppuun jo Sveitsissä viime lauantaina.

Editoin ja uudistan 18-19-vuotiaana kirjoittamaani romaania, ja se onkin hauskaa, koska kaikki juonenkäänteet tulevat nyt minulle uusina. Ei vain niin, että muisti on mennyt, vaan koska kirjoittaja, silloinen minä, oli niin erilainen ihminen kuin nykyinen. Samaan asiaan olen törmännyt muuallakin kohdatessani entisten aikojen tekstejäni. On kuin ne olisi kirjoittanut joku, joka on suhteellisen läheinen, muttei kuitenkaan sama ihminen kuin minä itse. Ajoittain on jopa kuin ne olisi kirjoittanut ventovieras - alan epäillä, tuliko tämä sana tai ajatus lainkaan itseltäni.

Koko viime viikon olen ennen kaikkea pyrkinyt sulkemaan kansioita, saamaan asioita loppuun, jotta voisin ensi kuussa aloittaa uuden projektin. Ihmiset keksivät koko ajan lisää, mitä minun pitäisi vielä sitä ennen tehdä, ja kasaavat siten asioita päälleni, ettei vain voisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Jotten myöskään saisi asioita suljettua, joku säntäilee koko ajan perässäni avaamassa jo siististi suljettuja kansioita; levittämässä kertaalleen sovittua levälleen.

Viikolla oli kaksi mielenkiintoista suljettua tapaamista. Toisessa juotiin paljon punaviiniä ja syötiin juustoa ja oliiveja. Oli myös oikeaa laatutequilaa. Isäntä oli kuulemma seuraavana aamuna krapulassa, mutta moni vieraista sen sijaan tikkoina puvut päällä hienosti onnistuneessa seminaarissa seuraavana aamuna. Kyseessä oli paras seminaari, jossa olen viime aikoina ollut. Puhujat olivat erinomaisia ja heille oli kerrankin annettu kunnolla aikaa, jotta ehtivät sanoa jotain merkittävää eivätkä vain hymistellä puolin toisin kiitoksia seminaarin järjestämisestä. Tilaisuudessa ei ollut lainkaan turhaa paskanpuhumista, mikä oli ilahduttavaa.

Perjantai-iltana pesin kuusi koneellista pyykkiä, joka oli kasautunut Libanoniin lähdöstä alkaen. Siitä tuli mieleeni, että kaapeissani on vieläkin libanonilaisia herkkuja: viikunahilloa, oliiveja, läbneä... Enemmän kuin ehdin itse syödä. Kuten tuoreiden ruokatarpeiden kohdalla aina, nytkin kannan koko ajan huolta siitä, menevätkö ne pilalle. Habibin isoäidin viikunahillon kanteen oli tullut hometta, vaikka niin ei kuulemma pitänyt käydä - jouduin laittamaan hillon pakkaseen.

Maailman täydellisin maa

Hiljattaisessa amerikkalaisessa tutkimuksessa tultiin siihen tulokseen, että Suomi on maailman paras maa. Tutkimus lienee monilta osin vääristynyt palvelemaan amerikkalaisia sisäpoliittisia tarpeita. En epäile, etteikö Suomi sijoittuisi johonkin 20 maan kärkeen muiden Pohjoismaiden joukkoon, mutta omalla asteikollani voitto menee kyllä Sveitsiin. Elintasossa ollaan selvästi Suomesta edellä, samoin yhteiskunnallisissa palveluissa, puhumattakaan taloudellisesta vapaudesta. Palkat ovat huomattavasti parempia kuin Suomessa, hinnat vain suunnilleen samaa luokkaa.

Sveitsi on todennäköisesti maailman demokraattisin maa, sillä demokratia ulottuu kaikille tasoille. Kantoneilla on omat lainsäädäntönsä ja demokraattiset elimensä. Keskushallitus on heikko verrattuna vahvaan paikallishallintoon. Sveitsi on vuoristomaa. Kansa on vuosisadat puolustanut vapauttaan kynsin, hampain, kirvein ja pyssyin. Niinpä Sveitsi onkin ainoa Euroopan maa, jolla on yhtä pitkä yhtäjaksoinen rauhan aika takanaan - ja todennäköisesti edessäänkin, koska Sveitsi on onnistunut ympäröimään itsensä kaikilta ilmansuunnilta maailman merkittävimmillä rauhanliitoilla, Euroopan unionilla ja Natolla, tarvitsematta itse liittyä niihin.

Sveitsissä yhdistyvät parhaat puolet konservatiivisesta ja liberaalista kulttuurista ja politiikasta, lainkuuliaisuus yhdistyy monimuotoisuuteen ja monikulttuurisuuteen, vapaus yhdistyy vahvaan oikeusvaltioon. Sveitsissä on neljä virallista kieltä, useita uskonnollisia ryhmiä, ja se on neljän historiallisen suurvallan ympäröimä. Saksa, Ranska, Itävalta ja Italia eivät aina olleet sellaisia demokraattisia pehmoja kuin nykyään, vaan yrittivät aktiivisesti liittää Sveitsin alueita omiin imperiumeihinsa. Sveitsiläiset pistivät hanttiin vietävästi ja hyvin kävi.

Sveitsi on oiva esimerkki siitä, kuinka puolueettomuuspolitiikka ja asevarustelu eivät kumpikaan voi tuoda valtiolle turvallisuutta yksinään, mutta yhdessä ne ovat varsin tehokas lääke. Yksinään kumpikin niistä olisi itse asiassa vain vahingollinen. Joka sveitsiläisellä on kotona ase. Kertausharjoituksissa käydään taajaan.

Kaikki toimii. Esimerkiksi Sveitsin joukkoliikenne: sadalla frangilla saa Halbtax-kortin ja sen jälkeen 50 frangilla päivälipun, jolla voi käyttää vapaasti kaikkia junia, busseja, laivoja ja ratikoita koko maassa. Lumivyöryt voivat joskus talvisin aiheuttaa viiden minuutin häiriöitä liikenneyhteyksiin, mutta muutoin jokainen Sveitsin kolkka on jokaisesta Sveitsin kolkasta käsin saavutettavissa päivän sisällä. Asuitpa siis missä tahansa vuoristomökissä, pääset vuorokauden sisällä mihin tahansa muualle Sveitsiin joukkoliikenneyhteyksiä käyttäen.

Genevessä oli koko viime viikon ajan vuoropäivin kesä ja syksy. Välillä aurinko paistoi, ihmiset joivat kaljaa terasseilla ja kulkivat kaupungilla teepaidoissa ja shortseissa. Välillä taas satoi ja oli koleaa. Perjantaina, kun konferenssirupeamani oli ohi, ostin päivälipun ja lähdin sillä itää kohti. Pysähdyin ensin Lausannessa, koska se oli suurin sveitsiläinen kaupunki, jossa en vielä ollut viettänyt junanvaihtoa pidempää aikaa elämässäni.

Kävelin kaupungin läpi alas aina järvenrantaan saakka ja suureksi mielipahakseni totesin, että akku oli loppu kamerastani ja laturi kotona Suomessa. Niinpä tästä edespäin en saanut kuvia Sveitsin-matkaltani ja ne lukijani, joilla on pääsy valokuva-arkistoon, joutuvat pettymään, että viikonlopun elämää suuremmat maisemat jäivät verkkokalvojeni kautta vain päänsisäisiin muistikuviini.

Lausannesta matkustin Freiburgiin ja Berniin, sitten illaksi Zürichiin, jossa pidimme pienimuotoiset raclette-kestit valkoviinin kera. Paikalla lisäkseni suomalainen pariskunta sekä Etiopian-aikainen amerikkalainen ystävätär. Samalla katseltiin hollantilaisten tuttujen raportteja sveitsiläisiltä suojelualueilta, miettien parasta lauantain päiväretkikohdetta. Sääennusteiden perusteella valinta kallistui Keski-Euroopan vanhimpaan kansallispuistoon, joka on nimeltään "Sveitsin kansallispuisto" (Parc Naziunal Svizzer), maan kaakkoisosissa, Graubündenin kantonissa. Vaihtoehtoinen kohde olisi ollut samassa kantonissa lännempänä sijaitseva Vals, mutta siellä oli lauantaina sateisempaa.

Kummatkin alueet ovat sitä vyöhykettä Sveitsissä, jossa puhutaan retoromaanin kieltä. Kyseessä on nykykielistä lähimpänä latinaa oleva romaaninen kieli, ääntämykseltään ja ortografialtaan usein hyvin lähellä romaniaa. Otimme Zürichistä junan kohti Churia, mutta jäimme pois jo Landquartissa, josta otimme jatkoyhteyden Sagliainsiin. Sieltä jatkoimme Zernezin kylään, josta otimme postiauton vuorille, kansallispuiston alueelle. Kansallispuistossa jättäydyimme postiautosta pysäkille P8, jota suositeltiin linnustollisesti mielenkiintoisimmaksi. Kyseinen pysäkki sijaitsee Stabelchodin ja Margunetin vuorten maastossa.

Heti astuessamme ulos meidät ympäröi mitä suurenmoisin linnunlaulun paljous. Maastoa hallitsi havumetsä, jonka vallitsevia lajeja olivat rinteen suunnasta ja kosteudesta riippuen mänty, kuusi tai lehtikuusi. Kaukaa katsoen toiset rinteet olivat tummanvihreitä, koska ne olivat mänty- ja kuusimetsien peitossa, kun taas toiset rinteet olivat kullankeltaisia, sillä senvärisiksi olivat lehtikuuset tässä vaiheessa jo muuttuneet. Laaksonpohjilla oli jonkin verran myös lehtipuustoa, lähinnä koivua ja leppää.

Yleisin lintulaji oli pikkukäpylintu. Niitä oli satapäisinä parvina liikkeellä, ja lauloivatkin valtoimenaan. Toiseksi yleisin lintulaji tuntui olevan kuusitiainen. Myös töyhtötiaisia ja yksittäisiä hömö- ja talitiaisia havaittiin. Kansallispuiston tyyppilaji, pähkinähakki, oli yleinen ja utelias. Saavuttaessa alppiniityille opaskirjamme lupasi, että vuorikirvinen olisi yleisin lintulaji, mutta näin ei suinkaan ollut - kirviset olivat selvästi jo lähteneet etelään. Myöskään alueen tyyppinisäkäs, alppimurmeli, ei näyttäytynyt, vaikka murmelien koloja oli kaikkialla. Ehkä ne olivat jo talviunilla.

Sen sijaan näimme sadoittain alppinaakkoja, jotka myös kärkkyivät metrin päässä aina kun pysähdyimme, josko meiltä putoaisia eväiden rippeitä. Vastakkaisilla rinteillä näkyi gemssejä. Alhaalla metsävyöhykkeellä neljä kohteliasta sveitsiläisnuorta (kaikkihan he ovat kohteliaita, Sveitsi kun on sivistysmaa) löysi ryhmän saksanhirviä aivan polun varrelta ja niitä pääsi muutaman metrin päähän. Myöhemmin illalla saimme Il Fuornin hotellin luona ihailla kahta suurta saksanhirviurosta aivan läheltä ja kuunnella niiden kiimaisia örinöitä, joita kantautui metsästä.

Stabelchodin ja Margunetin alpiinisilla vyöhykkeillä oli paitsi gemssejä ja alppinaakkoja, myös peippolintujen parvia, etenkin puurajalla, jossa sitruunahempot ja ruskourpiaiset liikkuivat suurina parvina matalissa vuorimännyissä ja kurujen kuusipusikoissa. Yksinäinen kulorastas oli kaiketi viimeinen; muuten rastaat olivat ilmeisesti jo muuttaneet. Yllämme parveili alppinaakkojen ja korppien lisäksi kaksi maakotkaa ja lopulta myös partakorppikotka, jota tänne oli tultu etsimään.

Tapasimme ryhmän sveitsiläisnuoria, jotka olivat nähneet alppivuohia, mutta me emme tällä kertaa onnistuneet niitä näkemään. Myös kanalinnut jäivät näkemättä: metsissä elää täällä pyitä, teeriä ja metsoja, paljakalla puolestaan kiirunoita ja kivikkopyitä. Pohjoiset kanalinnut ovat Keski-Euroopassa eksoottisia otuksia. Metso, teeri, pyy ja kiiruna ovat täällä jääkautisia reliktejä. Samoin palokärki ja pohjantikka. Me näimme vaelluksellamme vain käpytikan ja vihertikan.

Il Fuornissa söimme erittäin juustoisen aterian runsaan oluen ja rivellan kera ja lähdimme sitten pimeyden langettua pohjoista kohti Zürichiin. Zürichissä oli ilmeisesti jokin partypäivä, koska vähän ennen kaupunkia juna täyttyi humalaisista teineistä, mutta koska oltiin Sveitsissä, hekin käyttäytyivät mitä kohteliaimmin ja sivistyneimmin. Myös ne, jotka olivat hazaroita ja uiguureja. Muistin muuan aiemman Sveitsin-matkani, jolloin kävimme Wilhelm Tellin (linkki) kotikaupungissa Altdorfissa ja ylitimme alpit Klausenpassin kohdalta.

Sain luettua loppuun Eric Tammen kirjan Mannerheimin matkasta Keski-Aasiaan ja Kiinaan, ja suosittelen kirjaa kaikille lukijoille. Mielestäni kyseessä on yksi mielenkiintoisimmista hiljattain julkaistuista helppolukuisista Kiina-kirjoista. Mannerheimista kirja tuo esiin aika vähän täysin uutta, mutta se tuo esiin Suomessa sivuosaan jätettyjä ulottuvuuksia Mannerheimin urasta tiedustelumiehenä ja valkoisen Venäjän puolustajana polsu-uhkaa vastaan. Kiinan yhteiskunnan, politiikan, rajamaiden kolonisaation ja ympäristön tilan analyyseissä kirja on terävä ja erinomainen; on hämmästyttävää, kuinka paljon paralleeleja löytyy 1900-luvun alun Qing-dynastian ja nykytilanteen väliltä.

Sunnuntaina perehdyin Zürichin kaupunkiin. Kävimme vanhassakaupungissa ja kummassakin Limmatin molemmin puolin sijaitsevista tuomiokirkoista, Grossmünsterissä ja Fraumünsterissä. Söimme juustopiirakkaa ja kuumia kastanjoita. Otimme laivan Züriseelle ja menimme sillä yhteen lähimmistä satamista. Kävimme myös Züribergillä, palaten sieltä Oerlikoniin.

Syksy saa

Syksy on saapunut Sveitsiinkin. Ehdin olla välillä runsaan viikon Suomessa, kunnes tulin taas takaisin Sveitsiin. Lauantaina lensin Zürichiin, tapasin siellä asuvan jyväskyläläisen ystäväperheen ja kuulin, että Zürichin alueella elää yli 4000 suomalaista, Geneven alueella yli 2000. Melkoisia määriä!

Tämä tuli havainnollisesti todetuksi Zürichin Sihlin rannalla sijaitsevassa meksikolaisessa baarissa nimeltä El Local, jossa oli lauantai-iltana Suomi-bileet. Katosta roikkui iso luuranko ja seinillä oli kuvia meksikolaisista menoista, Che Guevarasta ja kas kummaa myös kaksi isoa kuvaa Panjshirin leijonasta, afgaanien legendaarisesta vapaustaistelijasta Ahmad Shah Masudista, mutta musiikki oli vanhoja Suomi-popin klassikoita Dannystä, Tshingis-kaanista ja Dingosta alkaen aina viime vuosien uudempiin hitteihin. Baaritiskiltä sai Karhua, Koffia ja salmiakkikossua. Tätä ennen otettiin pohjia Euroopan vanhimmassa kasvisruokaravintolassa Hiltlissä.

Sunnuntaina matkustimme junalla syvälle Uriin, Zugin, Arth-Goldaun, Schwyzin ja Brunnenin kautta Göscheneniin, jossa pysähdyttiin ja siirryttiin sitten Andermattiin. Göschenenin ja Andermattin välillä iäkäs pariskunta näytti paikan, jonka ryssät olivat vallanneet Napoleonin sotien aikana yrittäessään jälleen kerran Euroopan valloitusta, ja suosittelivat meitä sitten menemään pieneen Hospentalin kylään.

Vuorilla oli jo tullut syksy. Lepät ja koivut alkoivat vaihtaa ruskan väreihin; tuuli ja välillä sataa tihutti. Lehtikuuset viheriöivät vielä. Suurin osa hyönteissyöjälinnuista on jo muuttanut, mitä nyt mustaleppälinnut lauloivat itsepintaisesti ja siellä täällä oli vielä tiltaltteja, vuoristopuroissa virtavästäräkkejä.

Hospental osoittautui mukulakivetyksi idylliseksi kyläksi, jossa oli Suvorovin entinen komentokeskus, majataloja, useampia vanhoja kirkkoja sekä keskiaikainen vartiotorni. Teimme alppikävelyn, näimme alpiinisia niittyjä ja lehmiä. Lehmät kuulemma hiljan talloivat ja raatelivat alueensa halki luvatta kulkeneen miehen. Vuorilla oli ruskourpiaisia ja tuulihaukka. Ylitimme rotkossa olevan joen rautatiesiltaa pitkin ja palasimme vuoren toista puolta kylään. Söimme gulassia majatalossa, joka oli vartioinut rinkkojamme vaelluksemme ajan.

Matkalla Hospentalista Brigiin on myös pikkukaupunki nimeltä Bitsch, joka herättänee hilpeyttä englannin taitajissa. Brig on rautateiden risteymäpaikka, jossa tieni erosivat toveristani, joka palasi Zürichiin. Minä puolestani matkusin Genevejärven rannalle Montreux'hön, jossa Mannerheim eli viimeiset elinvuotensa. Teemaan soveltuvasti luin matkalla Eric Tammen kirjaa Mannerheimin Aasian-matkasta. Olen edennyt kirjassa jo Hohhotiin asti ja minulle on selvinnyt sekä Mannerheimista että Tammesta asioita, joista en aiemmin ollut ainakaan kovin tietoinen. Kirja on kuitenkin erinomaisesti kirjoitettu ja siinä on useita eri tasoja, mikä on harvinaista matkakuvauksille ja vielä harvinaisempaa tietokirjoille.

Montreux on Genevestä katsoen vastakkaisella puolella Lac Lémania eli makkaranmuotoista pitkulaista Genevejärveä. Lausanne on näiden välissä järven pohjoisrannalla. Montreux sijaitsee varsin jyrkällä rinteellä; jokainen samansuuntainen järvenmyötäinen katu on astetta ylempänä ja näitä erottavat toisistaan portaat. Rautatieasema on kolmannella asteella järveltä ylös.

Sunnuntai-illan koittaessa Montreux'ssä oli aika hiljaista. Rantatiellä hengaili lähinnä neekereitä, arabeja, romanialaisia ja ibeerisiä kansoja. Suurin osa paikoista oli kiinni. Omituisissa paikoissa kulki kameroiden kanssa suurina seurueina kiinalaisia. Ohi huristeli avoauto täynnä rikkaita teinejä - kuin Beirutissa ikään, poppi täysillä ja tuulettaen. Sitten oli taas aivan hiljaista.

Harvoja auki olevia paikkoja oli rantabulevardin varressa sijaitseva kahvila ja baari nimeltä Mayflower House, joka oli tupaten täynnä nuorta väkeä. Ohi kulki amerikkalaisia teinityttöjä Euroopan-matkallaan. Sijoituin oluineni ja espressoineni pöytään, jossa oikeanpuoleisessa naapuripöydässäni neljä venäjää puhuvaa parikymppistä tyttöä katseli innokkaasti läppäriltä jostain bileistä otettuja kuvia ja aika ajoin pöydästä kantautui painokas bljad. Vasemmalla puolellani olevassa pöydässä puolestaan kolme ranskankielistä poikaa, iältään ehkä 18, ainakin yhden juuret Välimeren etelärannikolla, kehuskeli toisilleen kokemuksillaan venäläistyttöjen kanssa, nauraen joillekin näiltä oppimilleen venäjänkielisille sanoille, jotka olivat varsin nolostuttavia. Pöytäseurueet eivät (onneksi) kuulleet toisiaan, mutta minä kuulin molemmissa pöydissä käytävät keskustelut.

Genevessä oli välillä sateista ja koleaa, sitten taas aurinkoista ja terassikelejä. Asun jälleen Pâquis'ssa, kuten tavaksi on tullut. Kävin parin suomalaisen kanssa galitsialaisessa ravintolassa ja tänään irlantilaisten kanssa portugalilaisessa. Hyvää ruokaa ja viiniä, eikä liian kallista kuten Geneven keskeisemmillä alueilla. Viime käynnillä törmäsin tiibetiläisiin, kashmirilaisiin ja pakistanilaisiin feministeihin. Tällä kertaa mielenosoittajat ovat kadonneet vakioaukioiltaan, mutta eksyin sentään libanonilaiseen, eritrealaiseen ja senegalilaiseen paikkaan ja olen kuullut esitelmiä Palestiinasta, Darfurista ja Länsi-Saharasta.