Tal Chappar

Rajasthanin osavaltion Shekhawatin alueen Churun piirikunnassa sijaitsee Tal Chapparin suojelualue, joka on pinta-alaltaan varsin pieni, mutta luontoarvoltaan epäilemättä korvaamaton. Tal Chapparissa voi saada käsityksen siitä, miltä näytti intialainen savanniluonto ennen kuin suurin osa savanneista raivattiin pelloiksi.

Vaikka Tal Chappar sijaitsee kuivan aroalueen reunamilla, suojelualueen maisema on pääsääntöisesti heinäsavannia, jota täplittävät komeat punaista kukkaa puskevat piikkipensaat sekä suurnisäkkäiden juomapaikkoina toimivien, ilmeisesti lähteistä vetensä saavien lampien ympärille muodostuneet varjoisat metsiköt. Maisema on siis sangen afrikkalaisen näköistä.

Vaikutelmaa afrikkalaisesta savannista ei vähennä se, että Tal Chapparin heinäarolla laiduntaa suurina laumoina gaselleja ja besoaariantilooppeja. Besoaariantilooppi, jota Intiassa kutsutaan mustapukiksi, lieneekin Tal Chapparin tärkein suojeltava, sillä suojelualueella oleva populaatio on Intian ja samalla koko maailman suurin luonnonvarainen kanta tätä näyttävää antilooppilajia.

Antilooppien lisäksi Tal Chappar on tärkeä alue linnuille, erityisesti päiväpetolinnuille, joita siellä tavataan erittäin suurta diversiteettiä. Sultanpurin ja Keoladeon oppaamme ylistivätkin Tal Chapparia paikaksi, jossa voi nähdä "minkä tahansa Pohjois-Intiassa tavattavan petolintulajin". Erityisen helppo siellä oli nähdä paikallisia savannikotkia ja talvehtivia arokotkia, mutta myös käärmekotka ja valkosilmähaukka sattuivat kiikareihin, samoin kuin berberihaukka ja arovarpushaukka. Talvella heinäarolla talvehtii satoja neitokurkia, mutta nyt niitä ei näkynyt, joten ne lienevät jo muuttaneet kesälaitumilleen Kazakstaniin. Myöskään valtavaa intiantrappia ei näkynyt - niiden suhteen viedään viimeisiä; laji on taantunut sukupuuton partaalle.

Kukkivat piikkipensaat pullistelivat ruusukottaraisista ja tarhavarpusista, heinien kärjissä lauloi heinäherttuja ja sepeltaskuja, mutta muuten savanni oli jo ehtinyt kuivua niin, että lintujen määrät vaikuttivat ikävän pieniltä saamaamme ylistykseen verrattuina. Juomapaikkoja ympäröivistä metsiköistä sen sijaan löytyi runsain mitoin pikkulintuja ja vähän isompiakin. Erityisesti talvehtivia pikkusieppoja, uunilintuja ja muita kerttuja oli runsaasti. Valkean värimuodon paratiisimonarkkiurokset lehahtelivat lehvästöstä toiseen ja lepinkäiset päivystivät pensaiden latvoissa.

Tal Chappar on hieno paikka syrjässä kolutuimmilta reiteiltä, ja siten erittäin suositeltava kohde luontomatkailijalle. Sisään pääsee omalla autolla, kunhan hankkii liput portin luona olevasta toimistosta. Turisteja ei näkynyt. Sen sijaan vesipaikalla luoksemme ilmaantui jälleen kokonainen koululuokka opettajineen kättelemään, ottamaan ja otattamaan valokuvia sekä harjoittelemaan englannin puhumista. Mikäs siinä. Luonnonsuojelun ilosanoma etenee tälläkin tavoin.

Paluumatkalla Bikaneriin saimme vielä yhden iloisen yllätyksen: taivaalla näkyi korppikotkia. Tarvoimme dyynin yli ja sieltä löytyikin kamelinraato, jolle oli kerääntynyt neljää lajia korppikotkia: hanhi-, munkki-, intian- ja pikkukorppikotkia, ja lisäksi sekä aro- että savannikotka. Ennen niin yleisiä suurkorppikotkia pääsee Intiassa nykyään näkemään enää aniharvoin, ja silloinkin syrjäseuduilla, koska karjan lääkinnässä käytetty diklofenaakki tappoi kahden vuosikymmenen aikana korppikotkat sukupuuton partaalle: yli 99 % kannoista tuhoutui, ja samalla menetettiin jotain sykähdyttävää Etelä-Aasian luonnosta ja kulttuurimaisemasta, luultavasti ikuisiksi ajoiksi. Mikä pahinta, sama on nyt toistumassa Afrikassa siitä huolimatta, että korppikotkien tuhon syy jo tiedetään. Tuhoisia lääkkeitä ei ole kielletty, vaan päinvastoin markkinoidaan edelleen lehmien pumppaamiseksi antibioottipaketeiksi, joiden ei luulisi olevan myöskään ihmisravintona ongelmattomia.

Gajner

Bikanerista vähän päälle kolmenkymmenen kilometrin päässä Jaisalmerin suunnassa sijaitsee Gajnerin palatsi kauniin järven rannalla sekä sitä ympäröivä aromaista maastoa kattava suojelualue. Nykyisin eksklusiivisena hotellina toimiva Gajnerin palatsi toimi aikoinaan Bikanerin maharadžan maaseutulinnana ja nykyinen suojelualue ruhtinaallisena metsästysmaana.

Palatsi on varsin näyttävä ja sen terassilta voi varsin mukavasti kiikaroida ja putkeilla järvellä talvehtivia tuhansia sorsia samalla kun perinneasuiset miespalvelijat kantavat eteen gintoniceja tai maitoteetä. Lintuharrastusta valkoisen koloniaaliherran tapaan. Välillä hiekkamyrsky ajoi meidät terassilta palatsin sisätiloihin päivälliselle.

Kevät oli Gajnerissa käydessämme edennyt jo niin pitkälle, että valtaosa vesilinnustosta oli lähtenyt järveltä pohjoiseen. Jäljellä oli siis melko pieniä lukumääriä lintuja, mutta kiitettävällä diversiteetillä. Näimme Gajnerissa joitain palearktisia lajeja, joita ei nähty millään muista matkan paikoista, kuten tukkasotkia, sinisorsia ja tavallisia kurkia.

Suojelualueen aromaastossa käyskenteli paljon tšinkaroita eli intiangaselleja, pienempiä määriä besoaariantilooppeja ja nilgaita. Myös šakaaleja ja jäniksiä nähtiin useampia. Suojelualueella ei ollut luvallista liikkua omin päin, vaan opas ja riista-ajelu olivat pakollisia. Siitä huolimatta alueelta löytyi delhiläisissä kilvissä oleva länkkäri omalla autollaan, mistä metsänvartija-oppaamme teki kantelun.

Bikaner

Bikaner on Rajasthanin kuivissa länsiosissa sijaitseva kaupunki, entisen Bikanerin ruhtinaskunnan pääpaikka, jossa kerran hallitsi maharadža. Bikanerin maharadžalla oli kaupungin keskellä sijaitseva vaikuttava Junagarhin linna, joka on nykyisin museona ja turistien päästävissä. Toinen, kaupungin laidalla sijaitseva Lalgarhin palatsi, on nykyisin loistohotellina, mutta palatsin ulkopuolella vaatimattomammassa huvilassa asuu edelleen maharadžan jälkeläisiä, ja suku ilmeisesti omistaa ainakin osan hotellista.

Tapanani ei ole ollut mainostaa blogissani majoituspaikkojani, mutta tässä tapauksessa teen poikkeuksen, sillä aivan linnanmuurin kulman takana yksityisbussien asemalta, johon saavuimme, sijaitsee Bhairon Vilas -niminen butiikkihotelli, joka oli koko Intian-matkamme paras majoituspaikka hintalaatusuhteessa. Kyseessä on aiemmin maharadžan suvulle kuulunut haveli, joka on täynnä historiallista nostalgiaa, ja jota ympäröi rehevä ja lintuja tulviva puutarha. Bikanerista epäilemättä löytyy halvempiakin paikkoja, mutta Bhairon ei todellakaan ollut hinnalla pilattu, ja sillä hinnalla sai asua ruhtinasajan huvilassa, jossa huoneen ikkunasta avautui satumainen näkymä suoraan Junagarhin linnalle. Hotellin sisäpihan ravintola Tamarindissa saattoi pöydästään käsin seurata puissa liikehtiviä purppuramedestäjiä, harakkataskuja ja variskäkiä.

Bhaironin auttavainen manageri kertoi nykyisen omistajan olevan viimeisen maharadžan ja entisen osavaltion pääministerin jälkeläinen suorassa polvessa. Hotellin väki oli avulias järjestämään meille päiväretket sekä Tharin autiomaassa kohti Pakistanin rajaa sijaitsevaan Gajneriin, jossa maharadžan metsästyslinna sekä nykyisin suojelualueena toimivat metsästysmaat, että Sujangarhin suunnalla sijaitsevalle Tal Chapparin suojelualueelle. Mutta noista paikoista enemmän seuraavissa kirjoituksissa.

Useita mainittuja näyttäviä palatseja lukuun ottamatta Bikaner on varsin hiljainen kauppakaupunki, johon tulvii paljon vähemmän turisteja kuin kauempana lounaassa sijaitsevaan Jaisalmeriin, joka on toinen Rajasthanin läntisellä aavikolla sijaitseva entinen itsenäinen ruhtinaskunta. Meille Bikaner oli maantieteellisistä syistä helpommin saavutettava ja lisäksi mainitut luonnonsuojelualueet, jotka olivat kohdelistallamme, olivat lähempänä. Turistien suhteellinen vähäisyys teki Bikanerista myös rentouttavamman paikan, sillä sieltä puuttui Delhin, Agran ja Jaipurin hermoja hiertävä häsläys.

Tosin Junagarhin linnassa jouduimme toistuvasti koululaislaumojen piirittämiksi ja he kaikki halusivat ottaa meistä kuvia, kätellä ja ottaa kuvia meidän kanssamme. Tämä on Intiassa nuorison tapana yleisemminkin. Niinpä epäilen, että päädyimme matkan aikana satojen intialaisnuorten naamakirjoihin ja nettialbumeihin todistamaan heidän kansainvälisyyttään ja cooliuttaan. Muuta syytä sille, miksi kukaan haluaisi ottaa kuvia länsimaisista turisteista ja heidän kanssaan, en keksi. Kännykät räpsivät meistä kuvia kaikkialla, mihin menimme, ja muutamat räpsijöistä halusivat aina lisäksi myös harjoitella hieman englantiaan.

Bikanerista 30 kilometrin päässä sijaitsevassa Deshnokissa on erikoinen nähtävyys, Karni Matan rottatemppeli, jossa palvotaan ja hyysätään tuhansia rottia, uskomuksen mukaan rotiksi reinkarnoituneita sieluja. Tällä kertaa käynti siellä ei kuitenkaan sopinut aikatauluihimme.

Jaipur

Kabulissa viimeaikaiset rankkasateet ja raekuurot (ns. pudotuskeli) aiheuttivat runsaan lintulaskeuman puutarhojen puihin ja pensaisiin. Omalla minimaalisella pihallani oli yhtäaikaisesti sinirinta, lukuisia tiltaltteja, idänuunilintuja ja hernekerttuja sekä toistakymmentä kashmirinuunilintua, ja yli lensi lisäksi nuolihaukka.

Palataanpa kuitenkin takaisin tauolla olleeseen Intian matkakertomukseen. Sariskasta pääsimme Jaipuriin, joka on Rajasthanin osavaltion pääkaupunki ja suurin kaupunki. Jaipur on vasta kymmenenneksi suurin koko Intian kaupungeista. Väestöstä 77 % on hinduja, 17 % muslimeja ja pienempiä osuuksia muiden uskontokuntien edustajia.

Intialaisittain kaupunki on melko uusi, sillä Amberin maharadža perusti sen "vasta" vuonna 1727. Nykyisin se on yli kolmen miljoonan asukkaan metropoli ja erittäin tärkeä kaupallinen keskus, jonka loputtomiin jatkuvia basaareja pidetään maan vilkkaimpiin kuuluvina. Turistit tuntevat Jaipurin "vaaleanpunaisena kaupunkina" sen vanhaakaupunkia dominoivien punaisten talojen vuoksi. Jaipur on niin ikään tunnettu useista näyttävistä palatseista. Kaupungista löytyy kahdeksan yliopistoa ja metrokin on rakenteilla.

Vanhankaupungin basaarikadut ovat sangen orientaalisia. Liikenne on kaoottista, ihmismassat tiheitä ja joukossa puikkelehtivat lehmät ja apinat. Uudenkaupungin puolella on länsimaistyylisiä ostareita, kahviloita, ravintoloita ja baarejakin. Löysin kirjakaupasta Rudyard Kiplingin kolmiosaisen Rajasthanin tarinoita jollain alle eurolla koko nivaska.

Otimme Jaipurista yksityisen firman yöbussin Bikaneriin, Rajasthanin aavikkoisiin länsiosiin. Opaskirjat jostain syystä hypettävät Intian rautateitä, mutta junaliput on aina varattava vähintään vuorokautta ennen matkaa ja toiminta on muutenkin rasittavaa, kuten saimme myöhemmin Bikanerista Delhiin palatessamme havaita. Meille myytiin ulkomaalaisluukusta huolimatta rahvaan vaunuun lippu - olot olisivat olleet kuin karjavaunussa ilman minkäänlaista suojaa lukuisien tuijotukselta ja kerjäämiseltä. Lisäksi kaikkien matkustajien nimet, passinumerot ja iät paljastettiin junan vaunuihin liimatuilla paperilistoilla, jotta varmasti mahdolliset varkaat ja kerjäläiset tietäisivät ulkomaalaisten vaunussa olemisesta. Jouduimme vaihtamaan ykkösluokkaan, jossa sai sentään verhot, mutta hinta tuli paljon kalliimmaksi kuin yksityisessä yöbussissa ja bussissa nukkumakoppi oli suljettu verhoa paremmalla liukuovella.

Bostonin pommimiehet

Muutama huomio Tsarnajevin veljesten tapaukseen. Pidempään analyysiin ei ole tässä yhteydessä aikaa. Kehotan lukemaan emigranttien Mairbek Vatšagajev ja Valeri Dzutsev kirjoittamat kriittiset huomiot tutkimuslaitos Jamestown-säätiön sivuilta, sekä al-Jazirassa ilmestyneen Sarah Kendziorin artikkelin median kiireestä etsiä tekojen motiivia epäiltyjen etnisestä taustasta. Kaikissa kolmessa artikkelissa on mielenkiintoisia huomioita, joita on turha etsiä valtavirtamedian toinen toistaan kopioivasta epäjohdonmukaisesta hötöstä.

Iskujen jälkeen, kun media ja nettisalapoliisit levittelivät maailmalle sittemmin viattomiksi osoittautuneiden 17-vuotiaan marokkolaistaustaisen juoksijan ja kadonneen intialaistaustaisen opiskelijan yksityistietoja, kansainväliset yleiset syyt eivät vielä olleet aktivoituneet suureen propagandakampanjaan. Tosin Kreml huomasi kyllä tarjota apuaan Valkoiselle talolle jo ennen kuin taikasanaa oli tutkinnassa edes mainittu.

Heti, kun taikasana tšetšeeni mainittiin, maailma riehaantui ja uutisoinnista katosi se vähäkin järki, joka oli suunnannut kritiikkiä pahimpia yleistyksiä ja ylilyöntejä islamofobista ja muuten vain tunnekuohuista kirjoitteluja kohtaan. Tšetšeenit olivat kaikille sopivan pieni ja tuntematon vihollinen, jota sopi vihata ja demonisoida estoitta, kunhan ei sekoittanut tšekkeihin. Myyttisten tšetšeenien metsästykseen yhtyivät tunnetut islam-apologeetikotkin, ilmeisesti huojentuneina siitä, että arabit ja afgaanit voitiin jättää laskuista. Tamerlan Tsarnajev oli saanut nimensä "verenhimoisen sotapäällikön" mukaan - väliäkö tuolla, että Timur Lenk oli keskiaasialainen, koska mediassa Kirgisistan ja Kazakstan katsottiin osaksi samaa "monimutkaista Kaukasian aluetta" kuin Tšetšenia.

Media kierrätti kuluneita myyttejä Kaukasian verenhimoisista villeistä ja CNN löysi Tamerlan Tsarnajevin Youtube-tililtä epäilyttävän islamistisen videon, jossa poseerataan latinalaisin kirjaimin kirjoitetuissa Marat Kavkaz -paidoissa. Kuulostaa enemmän jalkapallojoukkueelta kuin terroristiryhmältä, mutta kukapa niitä enää erottaisi. Taustalle on sentään asetettu musta shahada-lippu. Tamerlanin someen linkittämät videot riittivät osoitukseksi "terroristiyhteyksistä", vaikka samanlaisia videoita linkittelevät tileilleen terrorismintutkijat sekä tietysti islamofobit ja maahanmuuttokriitikot.

Veljesten Facebook-tilit katosivat eetteristä jo ennen kuin heidän nimensä oli annettu epäiltyinä julkisuuteen. Sen sijaan Google-yhtiön omistamat Youtube- ja Twitter-tilit säilyivät eetterissä päiväkausia kaiken kansan luettavina, ja saattavat olla luettavissa vieläkin.

Vanhempi veli oli mediatietojen mukaan profiililtaan selvästi islamilaisempi kuin pikkuveljensä. Tamerlan oli innokas amatöörinyrkkeilijä, saanut tuomion tyttöystävänsä pahoinpitelystä ja hankkiutunut sanaharkkaan paikallisen moskeijan väen kanssa näiden kehdattua verrata profeetta Muhammedia mustien oikeustaistelijaan Martin Luther Kingiin. Pikaluvulla ei selvinnyt, miksi vertaus oli loukannut vanhempaa Tsarnajeviä, mutta amerikkalaiseen yleisöön tarinalla lienee tunteenomainen vaikutus.

Nuoremman veljen Džoharin Twitter-tili oli varsin mielenkiintoinen luettava. Mielenkiintoinen siksi, että islamilainen vaikutus rajoittui rauhantervehdykseen ja pariin yleisfilosofiseen sitaattiin. Luin pari ensimmäistä sivua Džoharin twiittejä eikä niistä löytynyt mitään, mikä olisi viitannut jihadistiseen ideologiaan. Teiniangstia oli senkin edestä, mutta kaikki englanniksi, ei edes millään eksoottisella "rättipääkielellä". Džoharin nikki netissä oli J-tsar, jossa J viitannee Džohariin ja loppuosa tsaariin. Vaikuttaa erikoiselta nimimerkkivalinnalta, jos kyseessä olisi venäläistä imperialismia vastustava "tribaali".

Mediassa haastatellut Džoharin kaverit ja opiskelutoverit kertoivat hänen olleen varsin tavallinen amerikkalaispoika, sosiaalisesti aktiivinen ja suosittu, harrastaneen painia ja hengailleen lähinnä "muiden venäläisten" kanssa. Hänen kerrotaan myös poltelleen mielellään ruohoa (yksi haastateltu ystävätär etsi siitä jopa syytä teoille) ja tukkakin näyttää kuvissa enemmän hipiltä kuin islamin soturilta.

Kaikkein häkellyttävintä Džoharin Twitter-tilissä ovat pommi-iskun jälkeiset twiitit. Pari tuntia pommi-iskun jälkeen hän twiittasi "ain't no love in the heart of the city - stay safe people", jossa alkulause on lainaa räppäri Jay-Z:lta. Lisäksi hän jatkoi twiittejä triviaaleista asioista vielä seuraavina päivinä. Jos Twitter-tili todella oli hänen ja twiitit aitoja, hän joko tahallisesti ja kylmäverisesti johti tuttavapiiriään harhaan, tai vaihtoehtoisesti saattoi olla aidosti tietämätön syyllisyydestään pommi-iskuun. Tai jonkinlaisessa kieltäymyksen tilassa, tavallisuudesta henkistä suojaa etsien.

Jihadistien tutuksi tulleista tekotavoista poiketen Tsarnajevit eivät tehneet itsemurhaiskua eivätkä selvästikään tarkoittaneet jäädä iskusta kiinni. Heidän jäljiltään on kuulemma löytynyt autotallista räjähteitä - muttei tiettävästi ideologista julistusta tai marttyyrivideoita. Tietääkseni sellaisia ei ole levitetty jihadistisivustoillekaan, vaan päinvastoin Kaukasian emiraatti ynnä muut kaukasialaiset radikaalijärjestöt sanoutuivat jyrkästi irti teosta.

Poliisin identifioitua veljekset epäillyiksi ja miesjahdin alettua veljekset yrittivät aktiivisesti pakoilla poliisia ja tekivät aseellista vastarintaa poliiseja vastaan, surmaten yhden poliisin. Julkisuudessa on väitetty kummankin olleen varustettuja räjähdevöillä, mutta tämä kuulostaa ristiriitaiselta sitä taustaa vasten, ettei kumpikaan yrittänyt tiettävästi itsemurhaa, saati räjähteiden käyttöä.

Tamerlan kuoli ilmeisesti poliisin tulituksessa saamiinsa haavoihin. Tosin pian tämän jälkeen levitettiin tietoa, että pikkuveli olisi ajanut hänen ylitseen varastetulla autolla, hylännyt sitten auton ja juossut jalkaisin poliisien saartorenkaasta pakoon. Kuulostaa yllättävältä, etenkin kun Džoharin viimein löytyessä hän piilotteli jonkun yksityisihmisen pihalla veneessä, haluten mitä ilmeisimmin jäädä henkiin, ja poliisi ampui veneen seulaksi, kuten Amerikassa ilmeisesti on tapana silloin kun vastassa on "kytäntappaja".

Olisi hyvä, jos Džohar jäisi henkiin kertomaan tekojen taustoista. Toisaalta asiaa saattaa hankaloittaa se, että häneen sovelletaan terrorisminvastaisia erikoislakeja, joiden nojalla hänelle ei tarvitse antaa normaaleja oikeuksia asianajajaan yms., ja hänen lausuntonsakin voitaneen tarvittaessa muokata (ainakin julkisuuteen) sellaisiksi, etteivät ne vahingoita Yhdysvaltain hyviä ja lämpimiä suhteita yleisiin syihin. Suurvaltayhteyksien ollessa kyseessä suuri yleisö saattaa jäädä ikiajoiksi hämmennyksen ja disinformaation varaan.

Jos veljekset osoittautuvat syyllisiksi, veikkaan, että Sarah Kendzior on artikkelissaan oikeammilla jäljillä kutsuessaan tapausta tekijöiden etnisestä taustasta huolimatta kotikutoiseksi terrorismiksi. Ei nimittäin ole kuviteltavissa oikein mitään järjellistä syytä, miksi veljekset Tšetšeniaan liittyvistä syistä olisivat iskeneet viattomia siviilejä vastaan Bostonin maratonissa. Kummatkin olivat aktiiviurheilijoita, joten urheilua he eivät vihanneet. Boston oli heidän kotikaupunkinsa, jossa nuorempi veljeksistä oli lisäksi elänyt lapsesta asti.

Jihadistinen motiivi on tietysti mahdollinen, ja jihadistien vainoharhainen maailmankuva voisi selittää sen, miksi viha haluttiin Venäjän sijaan suunnata amerikkalaisia siviilejä vastaan. Tällöin oletan, että Tamerlan oli tekojen dominoiva voima. Džohar saattoi toimia avustajana joko pitkälle tietämättömänä veljensä puuhista tai sitten harhaanjohdettuna. Ei kuitenkaan vaikuta kovin ilmiselvältä, miksi aivokirurgiksi haluava ja älykkääksi kuvailtu, sosiaalisesti normaali nuori olisi tullut aivopestyksi tappajarobotiksi ilman, että mitään sanottavampaa merkkiä prosessista näkyi ulospäin. Ei kuulosta uskottavalta edes siinä tapauksessa, että aivopesijä oli oma veli. Vaihtoehtona on, että nuorempi Tsarnajev oli lahjakas todellisten tarkoitusperiensä peittelyssä ja salailussa.

Medialähteiden mukaan Tamerlan matkusti ennen tekoja Venäjälle, mutta ilmeisesti hän vietti suurimman osan kyseisestä matkastaan Moskovassa, kävi lisäksi Dagestanissa, muttei lainkaan Tšetšeniassa. Matkakohteet eivät vaikuta oudoilta, koska veljesten vanhemmat (tšetšeeni-isä Anzor Tsarnajev ja dagestanilainen äiti Zubeidat) asuivat Mahatškalassa, ja sukua oli nimenomaan Moskovan tšetšeeniyhteisön suunnalla. Herättää tosin ihmetystä, että jos perheellä oli pakolaistausta, miksi vanhemmat olivat palanneet takaisin KGB:n huomaan, ja kuinka Tamerlan sai vapaasti Venäjän viranomaisten häiritsemättä harjoittaa väitettyä jihadturismiaan.

Jos Tamerlan halusi ryhtyä jihadiin, miksei hän jäänyt samalle matkalleen, hankkinut asetta ja lähtenyt Kaukasuksen vuorille? Hän oli nyrkkeilijä ja kovapintainen, väkivaltaankin ryhtynyt mies - ainakin kotikulmillaan Amerikassa. Jos CNN:n videoväitteet pitävät paikkansa, hän halusi jostain syystä poseerata kaukasialaisten militanttien (tai sellaisiksi pukeutuneiden) kanssa, ja kaiken huipuksi lisäsi videon Youtube-tililleen maailman nähtäväksi. Miksi hän palasi Amerikkaan ja iski Venäjän sijaan sivullisia amerikkalaisurheilijoita vastaan? Joko hänessä ei ollut miestä taistelemaan Kaukasiassa tai sitten hänellä ei ollut siihen kiinnostusta, koska teon motiivit olivatkin jotain aivan muuta.

Amerikastakin olisi löytynyt paljon Bostonin maratonia sopivampia kohteita, jos hän olisi halunnut teoillaan ajaa kaukasialaisten ääriliikkeiden asiaa. Sellainen motiivi olisi ymmärrettävä, jos kohde olisi ollut vaikka Venäjän konsulaatti. Harvardista, MIT:stä, Tuftsista ja Massachusettsin yliopistosta olisi löytynyt tunnettuja venäläismielisiä puhuvia päitä, korkean profiilin venäläisiä rojalisteja tai muita nationalisteja, jos hän olisi halunnut murhata Kaukasian vapauden vihollisia. Jos taas motiivi olisi ollut ensisijaisesti islamiin liittyvä, hän olisi voinut iskeä jotain tunnettua islamofobista aivoriihtä, kapakkaa tai muuta paheiden pesää vastaan.

Mutta ei. Nyt koko tapaus jättää ainoastaan isoja kysymysmerkkejä ilmaan. Kun näin käy, on yleensä viisasta esittää kysymys: Cui bono? Kuka hyötyy?

Venäjä ja sen propaganda tietysti hyötyvät. Mahdollisesti jo valmiiksi islamofobisessa kuumeessa kieriskelevät äärioikeistolaiset ja kristillisradikaalit piirit saavat yhden tapauksen verran lisää vettä myllyihinsä. Hyötyikö kukaan muu?

Fanaatikoille ja hulluille ominainen epäloogisuus kohteen valinnassa ja tekotavassa ovat toki mahdollisia selityksiä. Kumpikaan veljeksistä ei kuitenkaan vaikuttanut erityisen hullulta eikä ainakaan nuorempi erityisen fanaattiselta. Täytyy vain toivoa, että nuoremman Tsarnajevin kuulustelut ja muut tutkimukset tulevat valottamaan teon syitä.

Hätälasku

Kun auringonnousun aikaan saavuin Dubaihin, kahdentoista tunnin matkustamisen jälkeen, olin melko väsyneessä tilassa. Rekisteröin ympäriltäni kaikenlaista surreaalista.

Kaupassa venäläisnaiset joivat suoraan limsahyllystä ja näyttelivät kuin olisivat kärsineet janosta pitkään. Jättivät sitten osittain juodut pullot sinne. Ei ihme, että heitä usein katsotaan kieroon Emiraateissa, jos tuollainen käytös on jotenkin kansallisuusominaista.

Arabialaisella rockbändillä oli vaikeuksia ensin edelläni sisääntšekkausjonossa, sitten turvatarkastuksissa. Heitä oli viitisen parikymppistä poikaa, joista osalla oli afrotukat, osalla geelipiikkitukat, ja paljon metallia vaatteissa.

Kaiken huipuksi Dubaissa satoi. Taksikuskini päivitteli sitä innostuneena, todeten kuinka hyvä asia sade on Dubaille. Hän oli peshawarilainen ja päivitteli sitä, kuinka korruptio ja politiikka olivat muuttaneet niin kauniit Afganistanin ja Pakistanin turvattomiksi maiksi.

Touhu oli PPP:n hallinnon aikana vajonnut sellaiseksi, että taksikuskinkin piti kotimaassa käydessä pelätä, koska kaikkien Dubaissa työskentelevien kuviteltiin tienaavan niin paljon, että heitä tai heidän omaisiaan kannatti kidnapata ja vaatia lunnaita. Poliisi ei enää suojellut, koska korruptio ja mielivalta rehottivat. Ja hän oli sentään pelkkä taksikuski.

Samaan aikaan täällä Dubaissa käyttelivät rahojaan rikkaat afgaanit, joille länsimaalaiset jakelivat rahaa, ja he ostivat sillä täällä huviloita, ravintoloita, yökerhoja ja muuta. Etenkin persialaiset (tadžikit), koska he olivat lännen suosikkeja, jupisi taksikuski, joka epäilemättä oli paštu.

Koneeni lähti aikataulusta myöhässä. Koneessa oli pari afgaanilaista suurperhettä - kaksi parrakasta miestä ja neljä mustiin puettua huivitettua vaimoa sekä lauma rääkyviä lapsia. Totta kai he olivat vallanneet mitä penkkejä sattuu, joten tusinan verran muita matkustajia joutui siksi vaihtamaan paikkojaan ja säätämään matkatavaroitaan. Muutenkaan afgaanit eivät tietenkään noudattaneet mitään sääntöjä, puhuivat kännyköihin nousun aikana, turvavöistä puhumattakaan.

Jossain Hindukushin yllä kone joutui kuitenkin rajujen tuulten ja ilmakuoppien kouriin ja Kabulin lähestyminen epäonnistui. Turvavyösääntöjä noudattamattomat afgaanit kirkuvine lapsineen kaatuilivat käytäville ja tarjottimet levisivät lattioille. Lopulta kone joutui palaamaan etelään ja tekemään pakkolaskun Karachiin, Pakistaniin.

Siellä odottelimme sitten epätietoisina. Konetta tankattiin ja muutama matkustaja panikoi lähtien etsimään korvaavia liikenneyhteyksiä Pakistanista. Lopulta tänä iltana pääsimme kuitenkin alkuperäisen lentoyhtiön lennolla Karachista Kabuliin. Kabulissa oli nyt tyyntä mutta taivaalla roikkuvat synkät myrskypilvet selittivät, miksi yläilmoissa ei ollut aiemmin päivällä turvallista saapua kaupunkiin.

Adana

Täytyy taas tehdä pieni syrjähyppy Intian matkakertomuksesta ennen kuin jatkan Jaipurilla. Tapahtui näet, että lennähdin pariksi päiväksi Adanaan, eteläiseen Turkkiin, tavatakseni hyvää ja tärkeää työtä syyrialaisten hyväksi tekevän ystäväni. Emme olleetkaan nähneet vähään aikaan, joten jälleennäkeminen oli iloinen, ja taas sitten viime näkemän on ehtinyt tapahtua niin paljon kummankin elämässä, että se vaati pitkän kierroksen siinä vähässä, mitä Adana saattoi baaririntamalla tarjota perjantai-iltana, siis muslimien sunnuntaina.

Adana on lähteestä riippuen nykyisin Turkin neljänneksi tai viidenneksi suurin kaupunki, varsin tuntematon länsimaalaisten parissa ollakseen kuitenkin puolentoista miljoonan asukkaan metropoli. Turistit siellä harvoin käyvät, sillä Adana sijaitsee sisämaassa. Lähin satama on Mersinissä.

Viime käynnistäni Adanassa olikin aikaa, sillä vietin siellä pari päivää vuonna 2004 enkä kovin paljon siitä muista, paitsi että silloin olimme tulossa Irakista sekä Turkin kurdialueilta ja Adana vaikutti kovin modernilta edellisten kaupunkien jälkeen. Adana on eräänlainen portti kaakkoon - moderni suurkaupunki ennen saapumista orientaaliseen Turkkiin, joka alkaa miellyttävän sekulaarista Antepista ja jatkuu konservatiivis-uskonnollisella Urfalla kunnes tullaan jo kurdialueiden ytimeen.

Adanassa ei noin muuten ole kovinkaan paljon nähtävää matkailijalle. Muutama historiallinen osmanityylinen moskeija ja kylpylä, etnografinen museo sekä Seyhanjoen ylittävät Kennedynsilta ja Kivisilta, ja siinä se, mitä lyhyessä ajassa ehdin kaupungista hahmottaa. Kennedynsillalla paikalliset perheet kävivät ottamassa itsestään kuvia Seyhanjoki ja historiallinen Sabancı-moskeija taustallaan. Historiansa toki ulottuu kauas heettien ja helleenien aikaan.

Kevät oli jo tullut Adanaan. Haara- ja ruostepääskyt lentelivät taivaalla, valkoposkitiirat Seyhanin turkoosisten vetten yllä. Hotellimme pihassa oleva rykelmä plataaneja ja pensaita sisälsi tavanomaisten turkin- ja palmukyyhkyjen lisäksi mekastavia arabianbulbuleja, mikä kertoo kaupungin olevan luonnontieteellisesti jo Lähi-idän porteilla.

Mainittu baaritarjonta osoittautui kuitenkin perjantai-iltana aneemiseksi. Useampia paikkoja oli auki Çakmak Plazan ja Inönünkadun ympäristöissä, mutta niissä kaikissa roikkui lähinnä keski-ikäisiä turkkilaisia juoppoja intoilemassa huonosti laulettujen hitti-iskelmien perään sekä paikallisia ja itäeurooppalaisia prostituoituja. Bostonin uutisista huolimatta tarjoilija kertoi ylpeästi olevansa Pohjois-Kaukasiasta. Toinen tarjoilija oli syyrialainen. Pakolaisia vai siirtotyöläisiä, se ei selvinnyt.

Paikallisten baarien tarjonta oli sen verran masentavaa, että turvauduimme loppujen lopuksi omiin eväisiin; onneksi paikallinen supermarketti oli erittäin hyvin varustettu ja tarjouksessa olleen punaviinipullon ostajat saivat kaupan päälle viinilasin, niin ettei tarvinnut tinkiä tyylistä juomalla pullon suusta.

Vaikka totesinkin, ettei Adanassa ole turisteja, kaupparatsuja siellä sen sijaan näyttää liikkuvan. Kiinalaisia tuli vastaan niin hotellissa kuin kentällä, itäeurooppalaisia siellä täällä; muutama länsieurooppalainenkin näkyi. Monet paikalliset osasivat englantia, saksaa ja venäjää.

Sariska

Sariskan kansallispuisto Aravallikukkuloiden kupeessa Rajasthanissa, Alwarin ja Jaipurin välillä, on perustettu tiikerien suojelemiseksi, mutta alueella on jäljellä enää pieni tiikerikanta, minkä vuoksi suuria kissapetoja on vaikea päästä Sariskassa näkemään.

Leopardeja alueella elää enemmän, mutta niiden näkeminen on legendaarisen vaikeaa lajin mestarillisen piilottelun vuoksi. Siksipä leopardi onkin viimeinen jäljellä oleva suurkissapeto monilla Intian alueilla, ja sinnittelee yhä hengissä myös Afganistanissa, Arabiassa ja Iranissa. Sitkeät huhut väittävät viimeisiä yksilöitä elävän vielä myös Jordanian ja Israelin rajaseudulla. Turkista leopardi lienee hävinnyt vasta 1900-luvun lopulla, tiikeri 1900-luvun alussa (kun viimeinen tiikerimetsä tuhoutui metsäpalossa) ja leijona 1800-luvulla. Afganistanissa paljastui vasta hiljattain riistakameroista, että persianleopardi elää yhä Band-i Amirin vuorilla, lumileopardi taas sinnittelee Wakhanin käytävässä Badakhshanissa.

Sen sijaan Sariskassa on helppo nähdä suuria laumoja suurpetojen saaliseläimiä, sambarhirviä, aksishirviä, nilgaita ja villisikoja. Makakeja ja langureja on runsaasti, samoin tietysti monenlaisia lintuja. Sariskan habitaatti muodostuu pääasiassa kuivasta metsäsavannista. Riikinkukot ja huppuviidakkoharakat ovat yleisiä ja jälkimmäiset tulivatkin suojelualueen sisällä uteliaasti tonkimaan jeeppiä sen ollessa pysäköitynä.

Juomapaikoilla näki paljon kaikenlaista: haikara- ja sorsalintuja, kahlaajia, jokitiiroja, krokotiilejä ja suokilpikonnia. Metsäsavannikierroksemme alkoi aamulla vuorikotkalla ja päättyi iltapäivällä kahteen kaartelevaan mustahaikaraan. Uusina lajeina kirjasin Sariskasta paikallisen viidakkopriinian ja talvehtivana esiintyvän kiinankäpinkäisen. Pikkuminivettejä liikkui puissa pieninä parvina, harakkarastas ja intiantasku olivat yleisiä ja ensimmäisenä iltana eräältä puiston ulkolaidalla olevalta jokiuoman juomapaikalta löytyi valkovatsadrongo, matkan ainoa.

Liikkeessä

Kaisla sai jatkokseen vielä Urhon ja Rytmin ennen kuin lyhyt käyntini Helsingissä tuli päätökseensä. Mikä parasta, ehdin käydä myös Suomenlinnassa tavatakseni entisen päällikköni, erinomaisen ja isänmaallisen miehen, joka tarjosi illallisen ja oluet Suomenlinnan Panimossa.

Suomenlinnassa havaitsin myös viimein kevään tulleen. Valkoposkihanhet olivat saapuneet pieninä parvina ja lensivät kaakattaen saaren ympäri. Rantavesissä kellui juhlapukuisia isokoskelopareja. Peipot, punarinnat ja rastaat lauloivat vielä lehdettömissä puissa ja pensaissa. Meriharakoita käyskenteli avoimilla nurmilla, kiljahdellen porkkananokistaan kevään kutsua.

Vaikka olin Suomessa pääosin työasioissa, ehdin kaikkina iltoina tavata ystäviäni ja hyvä olikin. Nykyaikana ystäviin tulee pidettyä joka tapauksessa päivittäin yhteyttä sähköpostitse ja someitse, mutta Afganistan on paikka, jossa viruessa tulee kaivanneeksi myös tapaamista kasvokkain.

On hyvä tietää, että lähiystäväni ovat saaneet aikaan kaikenlaista merkittävää: julkaisseet tai kirjoittamassa kirjoja, kuvanneet ja järjestäneet dokumenttiaineistoa julkaistavaksi, nostaneet yrityksemme parkuvan vastasyntyneen asteelta tomeraksi ja yli-innokkaaksi poikaseksi, tarjonneet hyvän vanhemmuuden varttuville monikielisille lapsilleen, valmistelleet uusia tutkimusmatkoja ja järjestäneet entisten tuottamia aineistoja, ja lukemattomia muita ihmiselon sankaritarinoita. Tunnen niin monia hyviä ja aikaansaavia ihmisiä.

Nyt olen matkalla Turkkiin ennen kuin palaan muutaman päivän kuluttua Kabuliin.

Stadissa

Intian matkakertomukseni jatkuu piakkoin Sariskalla, mutta tähän väliin tuli yllätysmatka käymään Helsinkiin vajaaksi viikoksi. Saapuessani linja-autolla lentokentältä Rautatientorille, siellä oli odottamassa kurdien mielenosoitus mahabadilaisine aurinkolippuineen, vaatien Saddam Husseinin toimeenpaneman Anfal-operaation tunnustamista kurdien kansanmurhaksi.

Saddam käytti tunnetusti joukkotuhoaseitaan omia kansalaisiaan vastaan useaan otteeseen - niin kurdeja, shiioja kuin suoarabejakin - sen lisäksi, että hän tietysti käytti joukkotuhoaseita myös Irania vastaan. Amerikan vihaajien mielestä kurdien kansanmurhaa ja Halabjaa ei varmaankaan koskaan tapahtunut, koska he ovat päättäneet, ettei Irakilla koskaan muka ollut joukkotuhoaseita.

Painuin Hiiteen. Se on suomalaiseksi itseään mainostava ravintola Perkeleen kellarissa jossain Kaisaniemen katutason alapuolella. Hiidessä tarjolla ollut perussuomalainen ruoka käsitti makaronilaatikkoa, pyttipannua ja kalapuikkoja, kansallisia ruokalajeja, joihin kauhea monikulttuuri ei ole päässyt vaikuttamaan. Jotkut kalapuikkoviiksiset sedät ja vähätukkaiset nuormiehet olivat jo ehtineet päiväkaljalleen tai -viinalleen. Musiikkina soi suomirokki. Henkilökuntaan tosin kuului mamuja sekä tarjoilijoina että keittiössä. Hiidestä ylösnousin myöhemmin kantapaikkaani Kaislaan.

Hiisi antoi minulle vaihtorahana maltalaisen euron, varustettuna johanniittain ristillä. Se oli ensimmäinen Helsingissä saamani kolikko. Ilmeinen ennusmerkki.

Löysin kirjakaupasta teoksen maailman mytologioiden synnystä. Se alkaa suorastaan Gondwanasta ja Laurasiasta, joten pakkohan se oli saada, samoin kuin Sa'din Ruusutarha suomennettuna ja teokset kreikkalais-roomalaisesta, intialaisesta ja arabialaisesta mytologiasta tarinaesimerkkeineen.

En voi sanoa, että Helsinkiin olisi tullut kevättä. Ei edes lokkeja vielä. Kuulin, että lumimyrskyt olisivat ajoittain laantuneet vesisateeksi, ja ettei Pohjois-Euroopassa ole ollut miesmuistiin yhtä myöhäistä kevättä. Kabulissa sentään jo lentelivät haarapääskyt taivaalla tihkusateessa, kun lähdin.

Näin Pin elämän. Se oli hieno elokuva, etenkin filosofiselta puoleltaan. Mangrovesaarella meno meni tosin psykedeeliseksi. Jo kaksi hyvää ystävääni on toisistaan riippumatta kehottanut minua katsomaan uuden Sherlock-sarjan, joten ehkä sitä on luvassa tänä iltana, jahka olen baareista kotiutunut.

Suomessa kohistaan kummallisista asioista. Siitä, että opettaja oli kehdannut poistaa häiriökäyttäyvän oppilaan ruokalasta ja saanut heti tädeiltä potkut. Siitä, että joku suomalainen poliisi ei ole rekisterikirjauksissaan ymmärtänyt joidenkin ihmisten, joidenkin valtioiden, ja noiden ihmisten ja valtioiden suomalaisten ystävien olevan kaikkien lakien yläpuolella. Siitä, että vihreät ministerit ovat jättäneet veroja maksamatta, vaikka mielellään korottelisivat kaikenlaisia veroja ja maksuja muille kansalaisille. Siitä, että metrotunnelit ovat radioaktiivisia - vielä niissä ei kuitenkaan ole havaittu mutatoituneita tappajatorakoita. Kansalaiset ovat kauhuissaan.

Bostonissa kaksi ihmistä kuoli pommi-iskussa maratoniin ja maailma kohisee siitä. Maailma ei kohise samaan aikaan Irakissa tehdyistä useista pommi-iskuista eikä tietenkään syyrialaisten silmittömän tappamisen jatkumisesta.

Chambal

Chambaljoen kansallispuisto seurailee nimensä mukaista jokea, joka on Gangesin sivujoki ja virtaa kansallispuisto-osuudellaan pitkät pätkät Madhya Pradeshin rajajokena Rajasthaniin ja Uttariin. Vierailimme sillä pätkällä, jossa Chambal erottaa Rajasthania pohjoisessa ja Madhya Pradeshia etelässä.

Chambaljoen suojeltu alue on kuuluisa sokeista vaaleanpunervista jokidelfiineistään, joiden kunniaksi jokiveneiden lähtölaiturissa oli julisteita valtamerillä elävistä pullonokkadelfiineistä. Delfiinien näkeminen on kuitenkin onnenkauppaa ja onnistuu ainoastaan niiden loikatessa pinnan yläpuolelle sameasta vedestä. Sen sijaan joen rannoilla ja hiekkasärkillä näkee suurin määrin sekä gaviaaleja, suuria kapeanokkaisia kalaa syöviä krokotiilejä, että varsinaisia krokotiilejä, jotka silloin tällöin ihmisiäkin hammastelevat.

Rannoilla lojuvien krokotiilien lisäksi Chambaljoki muodostaa tietysti lintuparatiisin. Jokihyyppiä ja intianpaksujalkoja näkyi runsaasti, samoin lukuisia palearktisia kahlaajia, jopa harvemmin sisävesillä nähtäviä kuten rantakurvi. Useita tiiralajeja lentelee joella: ainakin jokitiiroja, mustavatsatiiroja, pikkutiiroja ja valkoposkitiiroja. Niille tekevät seuraa myös intiansaksinokat, nuo tiiransukuiset linnut, jotka kauhovat pinnasta pikkukalaa pidentyneellä alanokallaan. Tiirojen tavoin lentelevät joella myös vaalean hiekanväriset pikkupääskykahlaajat, jotka hiekkasärkillä istuessaan sulautuvat suojaväritykseltään hietaiseen taustaansa, kipitellen särkillä pikkutyllien ja lapinsirrien joukossa.

Linnustollista megafaunaakin joen rannoilla esiintyi: kaksi saruskurkea tuli hienosti lähietäisyydelle poseeraamaan, tietysti sen jälkeen kun akku oli loppunut kamerastani saksinokkien kohdalla. Talvehtivia tiibetinhanhia ja ruostesorsia käyskenteli rantaruohikoissa laitumella paikallisten kyhmysorsien ja vesipuhvelien joukossa. Kävi myös ilmi, että intianviheltäjäsorsa on kokosukeltaja.

Jyrkillä rantakallioilla on kalliokyyhkyjen ja pääskyjen yhdyskuntia, ja harvinaisempiakin pesijöitä, kuten pikkukorppikotkia ja pariskunta näyttäviä intianjalohaukkoja, jotka nähtemme repivät ja höyhensivät poikasilleen aterian intianmainasta. Veljeni onnistui bongaamaan puoliaavikkomaisesta maisemasta kiven alla varjossa lepäilevän viirumalkohan, piilottelevan maassa elävän käkilinnun, jonka olin nähnyt tätä ennen vain kerran elämässäni, silloin Pakistanissa.

Chambaljoki on hyvä paikka tutustua Intian suurten jokien alkuperäiseen linnustoon ja eläimistöön. Nykyisin kansallispuisto on myös melko rauhallinen. Aiemmin siellä on esiintynyt häiritsevässä määrin bandiittien toimintaa, turisteja on kidnapattu ynnä muuta rajaseuduille ominaista aktviteettia, johtuen juuri sijainnista useamman osavaltion rajalla.

Bharatpur

Rajasthanin osavaltion Bharatpurissa sijaitsee Keoladeon kansallispuisto, joka luetaan yhdeksi pohjoisen Intian tärkeimmistä kosteikkoalueista. Suuret määrät sorsia, kahlaajia ja kurkia talvehtii siellä, nilgait ja aksishirvet vaeltelevat sen metsissä ja aluetta ympäröivät lehdot ja kuivat pensaikkomaat elättävät monimuotoista linnustoa ja muuta eläimistöä.

Suosituin tapa liikkua Keoladeossa näyttää olevan polkupyöräriksoilla tai vuokratuilla polkupyörillä. Lintuharrastajien suosiossa oleva rivi majataloja reunustaa sitä tietä, joka johtaa myös kansallispuiston portille. Tie kosteikkoalueelle vie ensin kuivan pensaikkoalueen ja puuston halki, jossa viihtyy esimerkiksi pensastimaleja, intiantaskuja ja bramiinikottaraisia.

Paikassa, jossa on vartijoiden koppi ja haarautuu kaksi tietä kosteikkoalueelle, talvehtii rubiinisatakieli, toinen yksilö talvehtii kosteikon halki vievän tien varrella. Aamuna, jona etsimme rubiinisatakieltä pensaikostaan, oli siellä intialaisia lintuharrastajia suurine kameroinaan lintua odottelemassa. Huvittavaa kyllä, kaikkien odotellessa laitteet valmiina vakiopaikassa käveleskelin pensaikon ympäri, kurkistin sisään erääseen aukkoon tiheässä pensaikossa ja rubiinisatakieli istuskeli maassa parin metrin päässä, varjossa, killistellen minua toisella silmällään. Otin siitä muutaman kuvan 300 millin objektiivillani ja palasin sitten bongarijoukon luokse. Johan tuli vipinää ja pian kaikki olivat sisällä pensaikossa.

Etsimme myös temppelin puutarhasta siellä talvehtivia intianrastaita ja oranssirastaita, mutta niitä ei löytynyt. Ilmeisesti rastaiden talvehtiminen oli siltä talvelta jo lopussa. Sen sijaan löytyi monenlaista muuta, talvehtivista lajeista punavarpusia, sinirintoja ja erilaisia uunilintuja, joista harvinaisempien joukossa lajilleen epätyypillisestä habitaatista löytynyt kivikkouunilintu, ja lisäksi tietysti runsain määrin paikallisia lajeja, varsinkin karikkeessa joukoittain kahistelevia metsätimaleja.

Keoladeon kosteikko-osissa oli odotetusti runsaasti haikaralintuja, aasiankäärmekauloja, jaavanmerimetsoja, kolmea lajia kuningaskalastajia, saruskurkia, jassanoita, sulttaanikanoja, intianviheltäjäsorsia ja monia muita. Jalo-, pikkujalo-, silkki-, harmaa- ja ruskohaikaroita näkee pienellä vaivalla, myös yöhaikarat löytyvät puista helposti, mutta sen sijaan mustapikkuhaikaran ja kiinanpikkuhaikaran löytäminen vaati pientä etsimistä. Myös iibishaikaroita ja iibiksiä on paljon, talvehtivia sorsia ja tiibetinhanhiakin vielä jäljellä. Oppaamme näytti meille myös sepelpöllösen ja harmaahuuhkajan.

Keoladeon kansallispuiston lisäksi Bharatpurin kaupungin laitamilla sijaitsevat kylälammet ovat tarkastamisen arvoisia kahlaajien vuoksi. Niillä on hyvä mahdollisuus ujon kultakurpon näkemiseen kunnolla ja läheltä, ja lisäksi tarjolla on parvittain palearktisia kahlaajia.

Agra

Haryanan lintupaikkojen kierrokselta tulin alkuillaksi Delhiin. Tapasin hotellillani brittiläisen lintuporukan, joka oli ollut samana päivänä Sultanpurissa (mutta missannut monta minun näkemistäni lajeista) ja lentämässä seuraavana aamuna Assamiin. Aamulla saapui lentäen Suomesta pikkuveljeni, niin ikään pitkän linjan luontoharrastaja, ja meidän oli määrä viettää seuraavat pari viikkoa tutustuen varsinkin Rajasthanin osavaltion luontokohteisiin.

Olin alustavasti sopinut hyvin palvelleen oppaani ja autokuskin kanssa, että nämä veisivät meidät Bharatpuriin ja matkalla voitaisiin pysähtyä muissa luontokohteissa. Oppaan virallinen työnantaja (kansallispuistohallinto tai vastaava) ei kuitenkaan sulattanut yksityistä rahantekoa, joten jouduimme turvautumaan julkiseen liikenteeseen. Bharatpuriin ei mennyt sinä päivänä busseja, joten pitkän asemalla kuumuudessa odottelun jälkeen otimme bussin Agraan, Uttar Pradeshin puolelle.

Agra on paitsi miljoonakaupunki, myös turistikaupunki, sillä siellä sijaitsee kuuluisa Taj Mahal ja koko joukko muitakin merkittäviä nähtävyyksiä, olihan Agra Mogulivaltakunnan pääkaupunkina silloin kun tuon Intian muslimi-imperiumin pääkaupunki ei ollut Delhissä tai keisari Akbarin aikana Sikrissä, joka ei sekään ole Agrasta kaukana.

Toki Taj Mahal, Agran linnoitus ja muut moguliarkkitehtuurin helmet ovat vaikuttavia, mutta niistä iloitsemisesta vie kyllä terää Agran pahamaineinen häsläys, joka on, jos mahdollista, vielä pahempaa laatua kuin Delhissä. Pahinta on saapua paikalle julkisilla kulkuneuvoilla, sillä heti junasta tai linja-autosta ulos astuttaessa kimpussa on kymmeniä häsläreitä tarjoamassa huijarikyytejä riksoilla, takseilla ja milloin milläkin välineellä, joka ei suinkaan vie matkalaista pyydettyyn paikkaan vaan johonkin, mistä kuski saa komissioita.

Jos on oikeutettua pitää vaikkapa Egyptiä rasittavan turistihäsläyksen tyyssijana, on Intia sitä potenssiin kymmenen. Pahempaa saa hakea eikä minunkaan kokemuksella kovin helposti tule mieleen. Lähi-idän taksikuskit ja kauppiaat ovat intialaisiin verrattuina rehellisyyden ja avuliaisuuden perikuvia, sillä intialaiset eivät kaihda edes törkeimpiä valheita muutaman lisärupian tähden. Tämä vaikeuttaa elämää huomattavasti, sillä se merkitsee, ettei ihmisiltä voi tai kannata yleensä kysyä neuvoa.

Vaikka olisi kulman takana etsitystä paikasta, neuvot johtavat harhaan tai väittävät paikan olevan kymmenen kilometrin päässä, jotta joutuisi ottamaan sinne kulkuneuvon ja maksamaan. Ja tuo kulkuneuvo ei siis välttämättä vie haluttuun paikkaan vaan mahdollisimman kauas sieltä ylihintaiseen hotelliin, kauppaan tai ravintolaan, josta pois päästäkseen olisi taas maksettava. Töykeys auttaa jonkin verran, kunhan se on vakuuttavaa. Vaikka se tuntuisi pahalta, se ennemmin tai myöhemmin käy välttämättömäksi, sillä vasta suoraa kehotusta lähteä pois tuntuvat häslärit ja riksakuskit ymmärtävän (yleensä vasta useamman toiston jälkeen).

Agra oli näissä suhteissa pahinta luokkaa - tietysti juuri siksi, että niin suuri osa Intiaan saapuvista turisteista suuntaa juuri sinne ja haluaa suhteellisen lyhyessä ajassa (hinnasta viis) nähdä tietyt paikat, ottaa valokuvat, ostaa pakollisen rihkaman ja palata takaisin turvattuihin oloihinsa. Hotellien ja krääsäkauppojen loputtomia rivejä täplittävät Taj Mahalin tuolla puolen myös hippiashramit, joihin intialaisiin asuihin pukeutuvat länsimaiset nuoret naiset tulevat etsimään itseään ja joogaamaan, kunnes yleensä nopeasti huomaavat, että lattia on kylmä, huoneessa on torakoita, mestari ei kohtele riittävän sensitiivisesti (miettii ensisijaisesti lompakkoaan) ja kasvisruokakaan ei ole tarpeeksi gurmeeta.

Iltaisin ja aamuisin Taj Mahalin läheiset pätkät Yamunajoen vartta olivat sangen tunnelmallisia ja myös lintuja oli paljon, esimerkiksi jokihyyppiä, pitkäjalkoja, ruostesorsia ja muuttohaukkakin kävi hätyyttelemässä kyyhkyjä. Temppelien ja moskeijojen puutarhat ovat niin ikään lintujen täyteisiä ja Taj Mahalin toisella puolen on myös pieni luonnonsuojelualue polkuineen, joissa näkee paljon ja läheltä monia yleisiä lajeja, joita on houkuteltu ruokinnoilla ja vesipaikoilla. Ei toki vastaa aitoa kansallispuistoa, mutta tarjoaa kaupunkimatkailijalle hyvän mahdollisuuden vaikkapa valokuvata. Sekä luontopuistosta että sitä vastapäätä olevasta puistosta, jossa on hautausmaa, avautuu myös kuvauksellisia näkymiä Taj Mahaliin.

Taj Mahalin ja joen välissä Krishnan temppelillä on oltava varuillaan makakien suhteen, sillä ne käyttäytyvät sangen röyhkeästi ja yksi ilmeisesti pentuja suojeleva naaras puraisi veljeäni nilkkaan. Hänellä oli onneksi raivotauti- ja jäykkäkouristusrokotukset voimassa. Apinoiden lisäksi viisijuovaoravia ja riikinkukkoja on runsain mitoin.

Nelisenkymmentä kilometriä Agran ulkopuolella sijaitsee aavekaupungiksi muuttunut Fatehpur Sikri, jonne keisari Akbar, suurmoguleista kuuluisin, siirsi joksikin aikaa pääkaupungin, kunnes Sikrin luona ollut järvi kuivui ja mogulihovi joutui muuttamaan takaisin Agraan ja Delhiin. Sikrin palatsialue on varsin vaikuttava ja sinne kannattaa Agrasta tehdä retki, etenkin jos mogulien historia ja Akbarin synkretistiset ideat kiinnostavat. Matkalukemiseksi sopii mainiosti Salman Rushdien Firenzen lumoojatar, josta merkittävä osa tapahtuu keisari Akbarin aikana Sikrissä.

Kävimme Sikrissä myös keisari Akbarin suuresti kunnioittaman suufilaisen šeikin Salim Chistin haudalla, johon tietysti piti maksaa uhrilahjoja ja esittää salaisia toiveita. Odottelen mielenkiinnolla, kallistaako muinainen suufi tai hänen henkensä korvaansa esittämälleni toiveelle, jonka tulisi auttaa erästä kovia kokenutta ystävääni.

Vaikka Akbar muslimina oli tiukasti yksijumalainen, hän katsoi, että Yhden luo johti lukuisia polkuja, minkä vuoksi hän myös kunnioitti imperiuminsa muita uskovaisia, hinduja, sikhejä, kristittyjä, parsilaisia, jainalaisia ja juutalaisia, ja järjesti myöhemmin surullisenkuuluisiksi tulleita yrityksiään teologisin keskusteluin saavuttaa yhteisymmärrys kaikkien uskontojen välille. Hän kutsui niin eri islamin suuntausten kuin myös muiden alueella vaikuttaneiden uskontojen oppineita palatsiinsa (jossa tiettävästi ensimmäinen norsunluutorni sijaitsi) käymään sivistyneitä hengellisiä keskusteluja, mutta oppineet päätyivätkin eeppisiin fleimeihin, suuttumisiin ja puhumattomuuksiin, heidän debattinsa vieraantuivat ympäröivästä todellisuudesta akateemisiin ja teologisiin hiustenhalkomisiin ja lahkosotien puhkeamisen ehkäisemiseksi Akbar joutui turvautumaan keskustelujen moderointiin.

Synkreettisyyttään Akbar demonstroi myös ottamalla vaimoikseen soveliaita naisia niin islamin, hindulaisuuden kuin kristinuskonkin piiristä. Turkkilaisen prinsessa Ruqayyan naiminen oli poliittinen peliliike suuren läntisen imperiumin suuntaan, portugalilaisesta Goasta naitu kristitty neito avasi yhteyksiä merentakaisiin länsimaalaisiin, ja radžputien hallitsemasta Rajasthanista naitu hinduprinsessa loi imperiumin vakauden kannalta keskeisen liiton Akbarin vasalleina sittemmin toimineisiin hinduruhtinaisiin. Amberin maharadžan tytär Mariam olikin synnyttävä Akbarin kaivatun esikoispojan - legendan mukaan šeikki Salim Chistin siunauksesta - Salimin, josta oli tuleva keisari Jahangir.

Basai, Baland, Bhindawas

Niinä päivinä, joina pidin tukikohtaani Sultanpurissa, kävin sieltä palkkaamani oppaan ja kuskin kanssa tutustumassa myös muihin mielenkiintoisiin lintupaikkoihin Haryanan osavaltiossa.

Oli varhainen aamuhämärä, kun saavuimme moottoripyörillä Basain kosteikko- ja peltoalueelle Gurgaonin piirikunnassa. Kastehelmet täplittivät vielä korkeita heinikoita, joissa vilisi parvina punatiikeripeippoja ja lauloi korsissa kultasilmätimaleja. Pelloilta löytyi hyyppien, kiurujen ja kirvisten lisäksi myös suuria parvia talvehtivia tiibetinhanhia ja ruostesorsia, jotka kaakattaen laidunsivat. Kosteikoiksi muuttuneissa osissa kahlaili runsain määrin haikaralintuja, kahlaajia ja sulttaanikanoja.

Toisen aamun mielenkiintoinen kohde olivat Balandin kylälammet, jonne tultaessa meitä tervehti kokonainen tienpätkällinen intialaisia bongareita putket suurimmalle lammelle suunnattuina. Kaikki olivat tulleet katsomaan siellä lukuisain muiden sorsien, sotkien ja narskujen joukossa talvehtivaa yksittäistä marmorisorsaa, joka on alueella rariteetti. Muutenkin oli matkan varrella ilahduttavaa huomata, että Intiassa näyttää olevan varsin suuri kotimaisten lintuharrastajien, luontovalokuvaajien ja bongareiden joukko, sillä asiansa tuntevia ja asianmukaisin laittein varustautuneita paikallisia tapasi useimmissa vierailemissamme luontokohteissa, kun taas länsimaisia turisteja oli lähinnä vain tunnetuimmissa kansallispuistoissa ja kaupunkikohteissa.

Kolmantena haryanalaisena luontokohteena, jossa noina päivinä vierailin, mainittakoon Bhindawasin linnustonsuojelualue, joka muodostuu kosteikkojärvestä ja sitä ympäröivistä rehevistä metsistä. Järveen johtaa pitkä kanava, joka on alueella pesivän bengalinhuuhkajan suosiossa ja löysimmekin päivän aikana peräti kolme yksilöä bengalinhuuhkajia pienellä haulla, niillä kun on tapana lepäillä aina samoilla kanavan pätkillä.

Kanava ja sen myötä järvi ovat pahoin tulokaslaji vesihyasintin valtaamia ja yritykset ruopata tukahduttavaa vesikasvia pois ovat tuoneet vain tilapäistä helpotusta, sillä kasvi leviää aina kanavia myöten heti uudelleen järville. Se ei ilmeisesti kelpaa edes kotieläinten rehuksi. Pitkillä varpaillaan vesikasvien päällä astelevat jassanat ja ojasuokanat lienevät harvoja vesihyasintin maailmanvalloituksesta hyötyneitä lajeja ja Bhindawasista löytyivätkin yleisinä molemmat alueen jassanalajit, pronssijassana ja pitkäpyrstöjassana.

Bhindawasissa oli runsain määrin haikaralintuja ja jaavanmerimetsoja, mutta talvehtivia sorsia vain pieninä määrinä, lähinnä taveja ja lapasorsia. Ympäröivistä metsistä löytyi paljon kaikenlaista mielenkiintoista, kuten brahmanpöllöjä, arovarpushaukkoja, kiljukotkia, intiantokoja, huppuviidakkoharakoita ja monensorttisia pikkulintuja.

Seurattaessa kanavaa Bhindawasista Hasanpurin kylän maille löydettiin vielä yksi bengalinhuuhkajan reviiri kanavan varresta, samoin kuin paksujalkojen yleisenä hengailupaikkana toimiva navetankatto. Tällaisten paikkojen tietämisessä asiansa tuntevien oppaiden paikallistuntemuksesta on suurta hyötyä ja se säästää aikaa, mutta joskus tuntuu, kuin ajettaessa linnun luota toiselle kyseessä on kuin nähtävyyksien bongailu: piispahaikaran vakioniitty (tik), puu jossa huuhkaja yleensä lepäilee päivällä (tik), katolla lonnivat paksujalat (tik), ja kierroksen päätteeksi Hasanpurin kylän lähellä oleva temppeli, jonka puutarhasta löytyvät vakiolajeina esimerkiksi tarhavarpunen, joukko talvehtivia kerttuja ja uunilintuja.

Mainitun temppelin alueella sattuivat myös aiemmassa postauksessani kuvailemani šikran ja palmukyyhkyn murheellinen välikohtaus sekä auton sisälle ikkunanraosta pyrkineen intianvariksen tapaus. Temppelissä olivat kyläläiset joukolla juomassa teetä ja polttamassa vesipiippua ja nähtyään kameralaitteeni ja vakuututtuaan yleisestä professionalismistani halusivat he minun ottavan kuvia sinne haudatun pyhimyksen patsaasta ja lähettävän kuvat myöhemmin sähköpostitse temppeliä koskevan esitteen laatimiseksi. Tapahtui tuon kuvausepisodin aikana pyhimyksen haudan ja pyhän lammen luona, että šikra iski nähtemme palmukyyhkyyn.

Sultanpur

Sultanpurin kansallispuisto, aiemmalta nimeltään Sultanpurin linnustonsuojelualue, sijaitsee samannimisen kylän lähellä Gurgaonista syvemmälle Haryanan maaseudulle ajettaessa. Sinne on hieman hankala päästä julkisilla kulkuneuvoilla, joten otin Gurgaonista aamulla auton suoraan kansallispuiston portille ja majoituin sen naapurissa sijaitsevaan Ruusuisen Pelikaanin majataloon, jonka pihalla plakaatit esittelivät troopillisen Amerikan asukkia ruusukapustahaikaraa, ja jonka sisätilojen seinillä riippui vanhoja koulumaalauksia tyypillisistä brittiläisistä lintulajeista.

Intiassa yksityiset toimijat yrittävät toki aina saada kaiken mahdollisen rahan irti ulkomaalaisesta, mutta ovat sentään avuliaita, hymyileviä ja palvelualttiita, voitontavoittelu mielessään. Valtiollisten toimijoiden edustajat ovat sen sijaan asemastaan tietoisia turhantärkeitä byrokraatteja, joiden asenteena asiakasta kohtaan ovat ylimielisyys, koppavuus ja asiakkaan saaminen tuntemaan itsensä pieneksi, mahtavien hallinnollisten voimien armoilla olevaksi subjektiksi. Hinnat tosin ovat valtiollisilla toimijoilla usein fiksattuja ja pysyvät siten jotenkuten aisoissa. Näin oli asioiden laita myös Ruusuisen Pelikaanin majatalossa, joka mitä ilmeisimmin on valtiollisesti ylläpidetty, "virallinen" Sultanpurin kansallispuiston majatalo. Sen yhteydessä on ravintola, jossa ruoka oli hyvää ja huokeaa, mutta palvelu edellämainittuun tapaan valtiollista.

Varsinainen kansallispuistoalue on varsin pieni. Se koostuu tekojärvenä alkunsa saaneesta monipuolisesta kosteikkojärvestä sekä sen ympärillä olevista lehdoista, toisella puolen järveä myös kuivista ruohostomaista. Portilta katsoen vasemmanpuoleinen järvenpuolisko on auringon suunnan huomioiden parhaimmillaan aamulla, oikeanpuoleinen iltapäivällä. Keskipäivällä on tropiikissa tavallinen kuuma siestajakso, jolloin monet linnutkin ovat hiljaisia ja ylipäätään näkee paljon vähemmän kuin aamulla tai loppuiltapäivällä.

Aamukierroksellani tapasin järven rantapolulla erinomaisen oppaan, sultanpurilaisen Sanjayn, joka oli erikoistunut lintuihin. Intiassa on tavallista, että minkä tahansa suojelualueen portilla tai viimeistään luontopoluilla kärkkyy matkailijoita koko joukko oppaita, mutta osa näistä ei todellisuudessa tunne kovin paljon luontoa tai lajistoa eikä välttämättä edes osaa kieliä, vaan väijyy helppoa rahaa. Sanjay oli kuitenkin yksi matkani parhaista oppaista. Huomasin kykynsä nopeasti hänen etsiessään minulle järven rannalla pesivän induksenvarpusen ja useita harvinaisia uunilintulajeja, joita olisi ollut vaikea löytää omin päin, kun en edes tiennyt niiden olevan siellä. Niinpä värväsin muutoin melko toimettomana olleen Sanjayn oppaakseni useammaksi päiväksi ja kävimme Sultanpurin lisäksi myös useissa Haryanan tuntemattomammissa lintukohteissa.

Sultanpur on parhaimmillaan talvikaudella, sillä se on erinomaisen merkittävä vesilintujen ja kahlaajien talvehtimisalue. Niiden kolmen päivän ja kahden yön aikana, jotka alueella oleilin, oli kevät jo edennyt pitkälle. Suurimmat palearktiset vesilintu- ja kahlaajamassat olivat jo lähteneet liikkeelle ja muuttaneet pohjoiseen, mutta järvellä kellui yhä suurina lauttoina sorsia ja rannoilla vilisi kahlaajaparvia.

Sorsista runsaimpana järvellä olivat lapasorsat, joiden urokset olivat täysissä paraatipuvuissaan. Myös taveja, heinätaveja ja harmaasorsia oli varsin paljon, haapanoitakin, vaikka ne yleensä varhain ilmaantuvat pohjoiseen. Joukosta löytyi myös muutamia ruskosotkia ja runsaasti yleistä paikallista sorsalajia, täplänokkasorsaa. Kahlaajista runsaimpia olivat paikallisinakin pesivät pitkäjalat samoin kuin palearktisina talvehtijoina ja läpimuuttajina esiintyvät suokukot, mustapyrstökuirit, monenlajiset viklot ja sirreistä erityisesti lapinsirrit. Rannoilta voi kuitenkin löytää lähes minkä tahansa palearktisen kahlaajan ja joskus kauempaakin tulleita vieraita, kuten samoihin aikoihin järvellä hengaillut tundrakurppelo osoitti.

Sultanpur on tärkeä myös haikaralinnuille, joiden monimuotoisuus olikin suuri. Yleisten silkki-, jalo-, pikkujalo-, harmaa-, rusko-, intianriisi- ja lehmähaikaroiden seurana oli paljon aasianiibishaikaroita, kapustahaikaroita, aasianiibiksiä ja pronssi-iibiksiä. Suurinta kahlailevien lintujen sarjaa edustavat aasiansatulahaikara ja saruskurki, joista jälkimmäisiä pesii järvellä pariskunta ja liikuskelee lisäksi pesimätöntä esiaikuista jälkikasvua.

Myös petolintujen kirjo on Sultanpurissa varsin merkittävä. Järvi toimii talvehtimisalueena lintumassoja metsästeleville kotkille, erityisesti kiljukotkille ja pikkukotkille, joita oli edelleenkin järvellä useita kumpaakin lajia, mutta myös keisarikotkille, arokotkille ja monille muille, lähinnä nisäkkäitä metsästäville kotkille. Monenlaiset haukat myös käyvät metsästelemässä järveä ympäröivillä alueilla.

Etenkin alkuperäisten puulajien muodostamat lehdot, mm. järven vasemman rannan akaasialehdot, muodostavat erinomaisen paikan talvehtivien ja läpimuuttavien kerttujen ja sieppojen havaitsemiseen. Sultanpur on tunnettu mm. harvinaisen afganistaninuunilinnun talvehtimispaikkana ja niitä olikin akaasioissa useita, joskin vielä runsaampina esiintyivät siellä kashmirinuunilintu, idänuunilintu ja karakoruminuunilintu. Muitakin uunilintulajeja lehdoista löytyy, tiltalteista levinneisyytensä perusteella erikoisesti nimettyyn indokiinanuunilintuun. Sekä pikkusieppo että sen itäinen vastine idänpikkusieppo näyttivät kuuluvan Sultanpurin yleisimpien talvehtijain tai läpimuuttajain joukkoon, joten niitä pääsi parhaimmillaan vertailemaan vierekkäin. Harvinaisempia sieppolajeja edustivat sinikirjosieppo ja turkoosisieppo.

Lintujen lisäksi Sultanpurin kosteikkoalueella elää vankka kanta Intian suurinta antilooppia, nilgaita, jota paikalliset kutsuvat siniseksi lehmäksi. Tämä on ollut lajille onnekasta, koska hindut ovat yhdistäneet nilgain lehmään ja pitäneet siksi pyhänä, joten jo ennen metsästyskieltoja tämä laji vältti monen muun suurnisäkkään osaksi tulleen joukkotuhon. Nilgaita näkikin Haryanan ja Rajasthanin vehreämmissä osissa usein käyskentelemässä teiden yli tai ruokailemassa aamukasteessa riisipelloilla.

Myös apinat olivat yleisiä niin Sultanpurissa kuin lukuisilla muillakin käymillämme alueilla. Yleisin on reesusmakaki, joita näkee usein kaupunkien keskustoissakin - ryöstelevä kiusankappale, jota kannattaa varoa, sillä se on ihmisten suhteen usein peloton ja joskus aggressiivinenkin. Toinen yleinen apinalaji on elegantin näköinen languri eli hanumaani, jolla on osansa yhtenä hindujen lukuisista eläinjumalista. Kaikkein näkyvin ja kuuluvin nisäkäs kaikkialla tuntui kuitenkin olevan viisiraitaorava, jonka tirskunta kuulostaa linnulta.

Sultanpurin suojelualueen takana, pikkuteitä pitkin ja parin kylän läpi, on laaja alue maatalousmaita ja kuivia ketoja, jotka tarjosivat mielenkiintoisen lisänsä suoalueen linnustoon. Esimerkiksi kiurut ja kirviset olivat yleisiä - kirvisistä suurin osa paikallisia riisikirvisiä ja talvehtivia nummikirvisiä, mutta kiurut sen sijaan useaa eteläaasialaista lajia, aasiankiuruja, intianpensaskiuruja ja intianvarpuskiuruja. Myös intianaavikkojuoksija ja intianhyyppä ovat tämän kuivan ruohomaaston yleisiä lajeja. Pensaissa lauloivat intiantaskut, nokitaskut ja muutama priinialaji, taivaalla kaarteli arohiirihaukka, pelloilla riekkui musta- ja harmaafrankoliineja, ja puissa huhuili pikkuturturikyyhkyjä. Tämä kuivempi maasto pienen ajomatkan päässä kannattaa Sultanpurissa vieraillessa ehdottomasti käydä katsastamassa, koska se tarjoaa hyvin erilaisen lajiston kuin järven rehevä ympäristö.

Muutama sananen on paikallaan niistä yleisistä linnuista, joihin törmäsimme Intiassa lähes kaikissa kohteissa, kunhan ympärillä oli edes jonkin verran puustoa. Näistä jotkut, kuten intianvaris, turkinkyyhky, palmukyyhky, pihamaina, intianmaina ja kauluskaija, esiintyvät runsaina myös kaupungeissa eikä niitä voi välttää näkemästä Luoteis-Intiassa matkustellessa. Samoin ovat taivaalla kaartelevat suuret haarahaukat yleinen näky kaikkialla asutuksen piirissä. Surullista kyllä ennen niin yleiset korppikotkat ovat sen sijaan hävinneet lähes koko Intiasta lehmien lääkeaineena käytetyn mutta korppikotkille myrkyllisen diklofenaakin vaikutuksesta. Etelä-Aasian korppikotkakannat romahtivat yli 99 % parissa vuosikymmenessä ja korppikotkien näkeminen rajoittuukin nykyisin jäljellä oleviin pikkukorppikotkiin sekä syrjäisillä alueilla sinnitteleviin jäljellä oleviin suurkorppikotkakantoihin.

Puissa ja pensaissa elää runsaasti palearktiseen alueeseen tottuneiden näkökulmasta eksoottisia lintuja, joista jotkut huomaa ensimmäiseksi äänistään: aasiankukaalit kumeasta huhuilustaan, kilkkusepät ja rusohuppusepät taukoamattomasta kilkutuksestaan, pitkäpyrstöräätälit ja aasianrillit terävistä vihellyksistään ja harakkataskut kauniista ja monipuolisista laulunsäkeistään. Yleiset ja parvina liikkuvat timalit, erityisesti metsä-, pensas- ja isopensastimalit, kiinnittävät helposti huomiota äänekkyydellään, uteliaisuudellaan ja laumasieluisuudellaan. Intialaiset kutsuvat niitä "seitsemäksi sisareksi", koska niitä tuntuu olevan aina kerrallaan jäkättämässä vähintään seitsemän ja nalkuttavat ne vieläpä lakkaamatta. Englanniksi nämä linnut ovat nimeltään pälpättäjiä (babblers).

Toiset linnut kiinnittävät huomiota ulkonäöllään. Väriloistoa riittää smyrnankalastajien lehahdellessa hyönteis- ja liskojahdissa, tai pikkumehiläissyöjien syöksähdellessä smaragdinvihreinä sudenkorentojen ja pistiäisten perään. Huppukuhankeittäjät ja intiankuhankeittäjät loistavat puiden välejä lentäessään kirkkaankeltaisina, mutta sen sijaan päältä vihreät ja alta keltaiset huiluviherkyyhkyt samoin kuin kauluskaijat sulautuvat yllättävän hyvin puiden lehvästöihin. Pieni metallinsininen purppuramedestäjä kiinnittää usein ensiksi huomion pajulintumaisella laulullaan, ennen kuin linnun huomaa puikkimassa kukkivissa puissa ja pensaissa. Sarvinokkiin kuuluva intiantoko kiinnittää huomion nokkavärkillään.

Linnuston kruunaa tietysti Intian kansallislintu riikinkukko, joka on alueella tavattoman yleinen sekä erämaaseuduilla että keskellä kyliä ja peltomaisemia. Sen naukuva huutelu ansaitsee myös tulla kutsutuksi "Intian ääneksi" samaan tapaan kuin kiljumerikotka on saanut lisänimensä "Afrikan äänenä". Missä tahansa muualla olisi riikinkukko loistavine väreineen ja pyrstösulkineen tullut ensimmäisenä metsästetyksi sukupuuttoon ja pannuksi lihoiksi, mutta onneksi lajilla on Intiassa aina ollut niin vahva asema mytologiassa ja uskonnossa samoin kuin ylhäisten yksityisenä metsästyskohteena että se on säilynyt hämmästyttävän yleisenä kaikkialla, missä kuljimme.

Riikinkukko on muutenkin darwinistinen paradoksi. Uroksen suunnaton pyrstövärkki ei mitenkään edistä sen eloonjääntiä, päinvastoin. Laji onkin oiva osoitus siitä, että primitiivisen evoluutioteorian eloonjääntioppi tarvitsi rinnalleen monisyisemmän luonnonvalintaopin selittääkseen lajien synnyn. Riikinkukkojen kohdalla riikinkanojen miljoonain vuotten varrella kumuloitunut viehtymys yhä koreampiin pyrstöihin ja soidinmenoihin on suosinut urosten kehittymistä yhä pröystäilevämmiksi. Naaraat vastaavat ulkonäöltään paljon enemmän isoa fasaania, jollainen riikinkukko toki onkin.

Šikran enteet

Tänään seisoskellessani odottelemassa erään tapaamisen alkua samalle asialle tulleiden kahden norjalaisen kanssa, maitoteen höyrytessä kupeissamme ja mantelipuiden jo karistettua kukkansa, korvaten ne vaaleanvihreillä uuden kevään lehdillä, koettiin silmiemme edessä muuan luonnon jokapäiväisistä tragedioista, joskin meille harvinainen ja ihmeellinen luonnonnäytelmä.

Näytelmän pääosassa oli suomalaisen varpushaukan sukulaislaji, halki eteläisten metsä- ja puutarhaseutujen, Azerbaidžanista kauas Malesiaan asti levittäytynyt šikra, uudelta ja harhaanjohtavalta suomalaiselta nimeltään arovarpushaukka (kyseessä ei ole arolintu). Toisessa pääroolissa oli tällä kertaa eteläisen Aasian omnipresentti rääkyjä, pihamaina, yksi yleisimmistä kaupunkilinnuista. Tämä itsestään paljon ääntä pitävä ja sopeutuvainen kottaraisten sukulainen keltaisine nokkineen ja siipitäplineen on minkä tahansa eteläisen Aasian kaupungin tai kylän peruslintu, ja on laivojen mukana levittäytynyt alkuperäisiltä asuinseuduiltaan ympäri Intian valtameren satamakaupunkeja, vallannut Persianlahden rakennetut ja keinokastellut ympäristöt, Australian ja jopa kylmien talvien Keski-Aasian.

Tapahtui, että šikra jahtasi ensin mainaa mantelipuiden lomitse silmiemme editse ja sai sen kynsiinsä koristepensaiden alla, muhvoen mainaa koukkunokallaan ja terävillä kynsillään sydäntäraastavan rääkymisen säestyksellä, joka lähti paitsi saaliiksi joutuneesta mainasta, myös sen lukuisista ylen kauhistuneista lajitovereista pitkin samaista puutarhaa. Lopulta haukka lähti kantamaan hengettömältä vaikuttavaa mainaa, mutta sen voimat olivatkin taistelussa ehtyneet, joten se läsähti maahan muutaman metrin päähän meistä, tuli sitten tietoiseksi ihmisyleisöstä ja hämmentyi niin, että maina putosi nurmikolle ja haukka lähti pakoon.

Hämmästyneinä todistimme, kuinka pahasti ruhjotun näköinen maina hetken tajuttomuuden jälkeen alkoi liikkua, nousi sitten ja räpisteli siivilleen, putosi ensin vähän matkan päähän, mutta nousi sitten uudelleen siivilleen ja katosi johonkin puutarhan kätköihin lajitoveriensa mekastuksen säestämänä. Hetkeä myöhemmin haukka kaarsi uudelleen paikalle, pällisteli tyhjää nurmikkoa, johon maina oli pudonnut, ja jäi sitten nähtemme istuskelemaan pitkäksi toviksi mantelipuuhun.

Tapaus olisi jäänyt yhdeksi luonnonnäytelmäksi muiden joukkoon ja unohtunut oitis, ellen olisi sattunut todistamaan kolmea viikkoa aiemmin lähes samanlaista tapausta eräällä Hasanpurin hindulaisella temppelillä Haryanan osavaltiossa Intiassa. Sielläkin olin juuri suostunut teetarjoukseen ja astunut temppelin puutarhaan, muinaisen pyhimyksen haudan ja temppelin pyhän lammen väliin, kun šikra iski suoraan silmiemme edessä - minun ja muutaman intialaisen kumppanini.

Sillä kertaa šikran kohteena oli palmukyyhky, pihamainan tavoin yksi Etelä-Aasian yleisimmistä kaupunki- ja puutarhalinnuista. Se on pieni ruskea kyyhky, jonka siivistä löytyy sinertävää ja jonka naurahteleva huhuilu on antanut englantilaisille aiheen kutsua sitä nauravaksi kyyhkyksi. Haukka iski kyyhkyyn lammen laidalla ja yritti kantaa sen mukanaan pusikkoon, mutta syystä tai toisesta pudotti kyyhkyn, joka putosi lammen keskelle, räpiköi hieman voimattomasti, mutta ilmeisen haavoitettuna hukkui sitten silmiemme edessä pyhään lampeen. Haukka katseli voimattomasti rantapuista, kuinka hyvä saalis meni sivu suun.

Tapauksesta jäi hieman huono maku kaikille: haukalle, meille katselijoille jotka emme voineet tehdä mitään kyyhkyparan hyväksi, ja epäilemättä kaikista eniten kyyhkylle, joka säästyi haukan kynsistä vain hukkuakseen naurettavaan matalaan temppelilampeen. Mitä elämän turhuutta, hukkaan heitettyjä ponnistuksia ja turhia kuolemia. No, kyyhkyparka kuoli, mutta kabulilaisen mantelipuutarhan mainan lopullisesta kohtalosta emme tiedä. Ehkä se tokeni ja pelastui kokemusta viisaampana - ehkä kuoli myöhemmin haavoihinsa tai joutui heikentyneenä jonkin muun pedon saaliiksi.

Palatessamme hasanpurilaisesta temppelistä sattui vielä kolmaskin ennusmerkiksi kelpaava tapaus. Mainan ja palmukyyhkyn tavoin eteläisessä Aasiassa tolkuttoman yleinen intianvaris oli yrittänyt tunkeutua autoomme sisään raolleen jätetystä ikkunasta, mutta juuttunut sitten kaulastaan kiinni ikkunan väliin. Se raakkui surkeasti autolla sinne palatessamme. Tällä kertaa kuljettaja kuitenkin ehti ajoissa hätiin ja pelasti varisparan laittamalla autoon virran ja avaamalla ikkunaa niin, että varis sai päänsä ulos ja lensi opetuksen saaneena tiehensä. Sillä kertaa ei tarvinnut nähdä epäonnistuneiden ponnistelujen johtavan turhaan tragediaan.

Palattuani

Palattuani pitkältä matkaltani, joka vei minut Haryanan ja Rajasthanin tasangoilta, kosteikoilta ja aavikoilta Uttarakhandin alarinteiden viidakkometsiin ja lopulta Himalajan kupeeseen Nepaliin, löysin Kabulin harmaana ja tihkusateisena. Siitä huolimatta kevät on tullut tännekin. Taivaalla lentelee haarapääskyjä ja pensaissa päästelevät kashmirinuunilinnut västäräkkimäisiä kutsuääniään. Keskeneräiset mahtipontiset betonikolossit kohoavat harmaina piikkilankojen ja suojamuurien takana. Puihin ovat ilmaantuneet nuoret vihreät lehdet. Sotilashelikoptereita pörisee taivaalla, suuria mustia kärpäsiä ikkunoilla.

Tulevien viikkojen aikana tulen valistamaan blogini lukijoitani niistä lukuisista mielenkiintoisista paikoista, joissa vierailin Intiassa ja Nepalissa viettäminäni viikkoina, toivoen kertomusteni elähdyttävän lumisateissa ja pakkasissa viruvan Suomen kevättä odottelevia maanmiehiäni ja -naisiani. Sillä välin kuin muistiinpanoni asettuvat kirjallisesti esitettävään muotoon, valistan lukijaa omasta mielentilastani.

Idän uskontojen kannattajat – hindut, buddhalaiset, jainalaiset, taolaiset, kungfutselaiset, shintolaiset ynnä muut – tavoittelevat lukuisin erilaisin harjoituksin ja mietiskelyin mielen tyhjyyden saavuttamista, vapautumista kärsimyksenä pitämästään elämän ja uudelleensyntymisen kierteestä ja sulautumista lopulta yhteyteen jumalisten voimien kanssa nirvanaan. Noiden eri uskontojen menetelmät ja tiet päämääränsä saavuttamiseksi ovat erilaisia kuin yö ja päivä, mutta tasapainoa joka tapauksessa tavoitellaan jonkinlaisen mielen tyhjyyden ja sitä kautta keskittymiskyvyn kautta.

Oma mieleni on palattuani ollut tyhjä, välinpitämätön ja voimaton kaiken sen edessä, mikä ei toimi, ja mihin ei näemmä voi millään rationaalisilla keinoilla vaikuttaa. En ole kuitenkaan huomannut, että tällainen tyhjyys toisi mitään erityistä mielenrauhaa. Päinvastoin, tyhjiöillä on vaarallinen taipumus täyttyä hallitsemattomasti sisään vyöryvistä aineksista tai vaihtoehtoisesti kokea imploosio, sisäänpäin luhistuminen. Tasapaino ja keskittymiskyky ovat erittäin tavoittelemisen arvoisia asioita, mutta nihilistisellä tyhjyydentavoittelulla niitä ei saavuteta. Siddhartakin koki esimerkiksi askeesin hyödyttömäksi keinoksi valaistumisen tavoittelussa, vaikka kokeili sitä.

Sydän ja mieli on hyvä täyttää kaikenlaisilla asioilla luhistumista vastaan. Toki noiden asioiden suhteen kannattaa olla valikoiva. Koetella kaikki, ottaa sisään mikä hyvää on, ja karttaa kaikenlaista pahaa. Millä hyvällä täyttäisin sydämeni ja mieleni, kun ympärillä rehottavat petos, pahansuopuus, väkivalta ja välinpitämättömyys? Tämä on askarruttanut mieltäni viime aikoina. Olen Afganistanissa pahasti eristyksissä jopa kaikista niistä ystävistäni, jotka koettavat tehdä jotain Syyrian hyväksi, joskin näen nettiyhteyksistäni heidän olevan ahdistuneita, vihaisia, pettyneitä ja turhautuneita, usein samoihin asioihin, jotka jo vuosikymmenen ovat rehottaneet kansainvälisissä toimissa Afganistanin suhteen, ja tietysti afgaanien itsensä keskuudessa.

Niinpä Intiassa ja Nepalissa täytin päätäni lähinnä linnuilla ja muilla eläimillä, hienoilla luontopaikoilla, jotka ainakin vielä ovat olemassa. Intia ja Nepal ottavat niiden suojelun paljon vakavammin kuin moni muu maa omiensa. Jos esimerkiksi Etiopiassa joka kansallispuistokäyntiä ahdisti tietoisuus siitä, että seuraavalla käynnillä ei ole enää näitäkään puita pystyssä, Intiassa ja Nepalissa luontomatkailu tuo niin paljon rahaa kukkaroihin, ettei kaikkien puiden kaatamista polttopuuksi yksinkertaisesti sallita. Tosin näin ainakin Sultanpurissa kylän naisten tulevan laittomasti suojelualueen muurin yli katkomaan puita ja oksia polttopuuksi ja aiheuttavan yhä uusien kotoperäisten akaasioiden kuoleman, koska heille on annettu lupa kerätä valmiiksi kuolleita puita. Oppaani yritti huutaa heille tuloksetta.

Jos moni asia hindulaisuudessa onkin epäilyttävää ja veristä, hyvää hindulaisella alueella on eläinten ja lintujen yleinen kunnioittaminen. Metsästys on Intiassa ollut parikymmentä vuotta kokonaan kielletty, ja tulokset näkyvät. Lintuja on paljon ja niitä on helppo lähestyä. Buddhalaisissa maissa kaikki linnut pyydystetään joko vapautettaviksi uudelleen karmanparantamisen toivossa tai ne syödään, erityisesti kiinalaisen kulttuurin vaikutusalueilla, Kiinan lisäksi mm. Vietnamissa, Laosissa ja Kambodžassa. Jok’ikinen itäaasialainen sorsalintu on sukupuuton partaalla, koska kiinalaiset syövät ne kaikki. Kahlaajat ja pikkulinnut pyydetään verkolla, liimalla, myrkyillä ja syödään. Ongelma on suurempi kuin Välimeren-maissa konsanaan, sillä niissä lintuja pyydetään todellisuudessa vain huvin vuoksi, vaikka viikunapuiden linnut (lue: kaikki pikkulinnut) ovatkin muka suurta kulttuurista herkkua. Ikävä kyllä kiinalaiset ovat rahoineen vyöryneet myös Intiaan, jossa rahoittavat salametsästystä. He haluaisivat syödä kaikki tiikeritkin taikauskojensa tähden.

Lähi-idän ja Etelä-Aasian muslimimaissa metsästys kuuluu muka kulttuuriin ja siksi siihen ei kajota, vaikka lähes kaikki alkaa olla uhanalaista. Luonnonvaraisia antilooppeja ja gaselleja löytyy enää tarkoin vartioiduilta suojelualueilta, samoin haukat katoavat rikkaiden saudien loputtomiin kokoelmiin ja niitä rahdataan Afganistanistakin lähtevillä koneilla häkkikaupalla Arabiaan. Kaikki ammutaan, mikä lentää tai juoksee. Köyhiin maihin, kuten Pakistaniin, Intiaan tai ennen sotaa Syyriaan lähdetään luksusleireille paukuttelemaan taivaalta kaikki. Jos seudulla on nähty suuria parvia hietakanoja tai arohyyppiä, ne ammutaan kasoiksi, otetaan valokuva ja jätetään mätänemään.

Kristityille ja muslimeille on, huolimatta kaiken maallisen yleisestä halveksunnasta taivaalliseen verrattuna, ominaista ihmisten pitäminen periaatteellisesti arvokkaina ja tasa-arvoisina. Heidän sielujensa toivotaan pelastuvan Jumalan valtakuntaan. Sen sijaan luontoa kohtaan kristittyjen ja muslimien ajattelu on perinteisesti lähtenyt raadollisista ihmisen ylivallan, luomakunnan kruunun, villipetojen vastaisen taistelun ja maan täyttämisen ajatuksista. Hindujen suhtautuminen tuntuu olevan päinvastaista. Luontoa kunnioitetaan kohtalonvoimina ja lukuisain jumalain tyyssijoina, mutta ihmisiä kohtaan vallitsee armoton raadollisuus: periaatteellinen epätasa-arvo ja huono-osaisten aseman muuttumattomuus.