Islamabadin joulu

Islamilaiseksi maaksi Pakistanilla on yllättävänkin joviaali suhtautuminen kristittyjen vuoden tärkeimpään juhlapyhään jouluun. Pakistanissa on toki vajaan puolentoista prosentin väestöosuus omia kristittyjä, minkä lisäksi pääkaupungissa Islamabadissa on kaltaisiamme ulkomaalaisia vierastyöläisiä. Sen lisäksi joulu näyttäytyy kuitenkin kaupallisessa ja hömppämuodossaan suurena kansanjuhlana myös islaminuskoisen enemmistön keskuudessa. Tätä edesauttaa se, että samaan yhteyteen on ajoitettu "suuren johtajan" Qaid-e Azamin nimissä vietettävä kansallinen juhlapyhä - Pakistanin perustaja Muhammed Ali Jinna nimittäin syntyi Jeesuksen tavoin 25. joulukuuta. Qaid-päivää seuraa koulujen talviloma, joka kuin sattumalta osuu yksiin kristityssä maailmassa vietettävien joulun ja uudenvuoden kanssa. Niinpä jo hyvissä ajoin joulukuun alussa kaupallinen ja yleishengellinen (mm. enkeleitä ja sen sellaista sisältävä) joulukrääsä täytti markazit (ostarit). 

Saudi-Arabiassa tai Iranissa sellainen ei olisi käynyt päinsä. Suurimmassa osassa muslimimaailmaa joulussa ei kuitenkaan nähdä mitään pahaa. Jeesuksella on islamin kaanonissa keskeinen osa - erona kristinuskoon vain kolminaisuusoppi kiistetään eli Jeesusta pidetään profeettana ja ihmisenä, ei Jumalan inkarnaationa. Kun kristinusko näkee Jumalan Sanan tulleen lihaksi Vapahtajan hahmossa, islam näkee samaisen Sanan tulleen maan päälle nimenomaan kirjaimellisen Sanan muodossa - Koraanissa, jonka säkeet muslimi näkee samalla tavoin maagisesti kuin kristitty näkee Jeesuksen olennon. Jos uskovilla muslimeilla on ylipäätään mitään joulua vastaan niin se kohdistuu yleensä enemmän kaupalliseen hömppään pakanaperinteistä omaksuttuine symboleineen (kuten pukki ja pyhät puut), ei siihen, että juhlitaan Jeesuksen syntymäpäivää. Toki tiukkapipot tuomitsevat ihmisen juhlimisen ylipäätään potentiaalisena jumalankuvan palvontana ja tuomitsevat siksi myös muslimimaissa vaihtelevasti levinneen tavan juhlia miladia, profeetta Muhammedin syntymäpäivää.

Jouluhömpässä näkyvätkin esikristilliset pakanaperinteet yhä varsin selvästi. Joulupukki on keskiajalla syntynyt yhdistelmä Anatoliassa vaikuttanutta Myran piispa Nikolausta ja eurooppalaisen pakanaperinteen demonista sarvipäistä pukkihahmoa, joka vuoden pimeimpään aikaan nousi jostain pelottelemaan tuhmia lapsia - ja jonka kintereillä usein kulki piiskaa heiluttanut pikku apulainen. Tontut ovat kesytettyjä ilmentymiä eurooppalaisen pakanaperinteen lukuisista paikkauskollisista henkiolennoista, joita pidettiin toisinaan alempina jumaluuksina - olentoina, joille piti uhrata ja jotka piti ottaa huomioon, mutta joita ei välttämättä varsinaisesti palvottu. Monissa kielissä tonttu ja haltia ovat synonyymejä. Joulukuusta on kristillisessä perinteessä selitetty siten, että kuusen oksat muodostavat ristinmerkin. Yhteys pakanaperinteen pyhiin puihin on kuitenkin aivan ilmeinen - etenkin kun pyhiin puihin oli tapana ripustaa uhrilahjoja ja toiveiden representaatioita, ja myös taivaankappaleiden liikkeet yhdistettiin hiitten ja karsikkopuiden sijoituspaikkoihin.

Pukkien ja tonttujen lisäksi jouluhömpässä seikkailevat muutkin henkiolennot - erityisesti korkeammat valo-olennot, enkelit, mutta myös vainajain henget, vaikka jälkimmäisille oli perinteisesti vähän ennen valon tuomista pimeään oma juhlansa - jota yhä ympäri maailmaa halloweenin ja kuolleidenpäivän tai kristillisemmin pyhäinpäivän muodossa vietetään. Lucian päivääkin täällä vietettiin - tosin lähinnä ruotsalaisten maahantuomana. On mielenkiintoista, että eräät maailman kiivaimmin protestanttisista maista ylläpitävät niin selvästi katolista pyhimysjuhlaa. Tosin Lucian hahmon ja palvonnan mielleyhtymät eräisiin pakanallisiin jumalatarriitteihin ovat ilmeisiä, joten sekin lienee sopinut hyvin kristillistämään väestön aiemmin tuntemia pakanapyhiä.

Kotikatuni päässä F-7-sektorilla on kirkko, ja kun se muina aikoina pitää varsin matalaa profiilia, joulupyhinä sen läsnäolon totisesti huomasi. Veisaus ja musiikki raikuivat sieltä läpi kaikki yöt. Olisin muuten mennyt katsomaan, mutta valkoisen miehen paikalla olo olisi helposti muodostunut paikallisille kristityille vähän turhan isoksi nähtävyydeksi. Ulkomaalaiset käyvät parissa erityisessä ulkomaalaisille suunnatussa kirkossa. Sinänsä sääli, mutta elämän realiteetteja jyrkkien sosiaalisten erojen yhteiskunnissa, jollainen Pakistankin on. Vietimme myös jouluillallisen ulkomaalaisten kesken.

Huomiota herättävä jouluperinne tässä maassa näkyy olevan kakkujen lahjoittelu, johon muslimitkin täysin rinnoin osallistuvat. Minullekin kertyi kuusi eri kakkua. Onneksi täkäläisessä tapakulttuurissa lahjoja voi jakaa eteenpäin ja varsinkin kakkujen kaltaiset ruokamuotoiset lahjoitukset oletetaankin jaettavan perheenjäsenten, työtovereiden, palkollisten, paikallisten köyhien jne. kesken.

Vaikka tänä vuonna joulu tuotti vain yhden vapaapäivän, tapaninpäivän, ehdin silti tehdä jotain myös lintujen eteen. Asensin terassilleni kaksi kulhoa, yhteen niistä ruokaa ja toiseen vettä. Ruokatarjoilu koostuu pysyvästä siemenseoksesta sekä vaihtuvista tähteistä - kaikki näyttää menevän pihapiirin linnuille kuin kuumille kiville. Tätä oli selvästi odotettu. Pihamainat ja metsätimalit ovatkin käyneet säännöllisesti hakkaamassa nokillaan olohuoneeni ikkunoita ja tuijottamassa minua vaativasti, mikä antoi ymmärtää, että edellinen asukas on todennäköisesti ruokkinut lintuja.

Oli hauskaa seurata ikkunoiden takana kameran kanssa, keitä ruokinnalle tulee. Jo ensimmäisenä päivänä ilmaantui alkuun kyyhkyjä: ensin pihassa aina hengailevia palmu- ja turkinkyyhkyjä, sitten myös isompia puluja, joiden joukossa yksi kaunis valkoinen, heikosti tummatäpläinen yksilö, joka näyttää käyvän joka päivä. Ikkunoita nokkineet mainat ja timalit olivat alkuun varovaisia, mutta kunhan niistäkin ensimmäinen uskaltautui ruokinnalle, pato murtui ja kokonaisia parvia alkoi käydä siinä yhtenään. Myös punaperäbulbulit ja varpuset ilmaantuivat nopeasti apajille. Silloin tällöin paikan valtaavat intianvarikset, mutta koska ne eivät siemenistä perusta, ne käyvät lähinnä juomassa ja jättävät paikan sitten taas pienemmille linnuille - ja hyvä niin. Jyviä riittää jouluaamun varpusille, kyyhkyille, mainoille, timaleille ja bulbuleille. Ja kauluskaija kävi jo aidalla saakka, mutta pelästyi kameraani - toivottavasti jatkossa sekin uskaltautuu myös kipoille.

Kävin joulupyhinä myös ulkoiluttamassa Suomesta tuomaani Swarovskin kaukoputkea Rawaljärven rannoilla. Putken avulla oli viimein mahdollista määrittää, mistä lajeista järven keskellä ja itäosan särkillä viihtyvät vesilintu-, kahlaaja- ja lokkiparvet koostuvat. Sorsalinnut olivat tällä kertaa kahta lajia - harmaasorsia ja haapanoita. Kahlaajista suurin osa osoittautui valkovikloiksi. Lokit taas olivat melkein kaikki naurulokkeja, mutta joukossa kolme komeaa mustapäälokkia ja kaksi tiibetinlokkia. Satojen jaavanmerimetsojen lisäksi oli kymmeniä tavallisia merimetsoja. Harmaahaikaroita oli kymmenittäin, jalo-, silkki- ja pikkujalohaikaroita pienempiä määriä. Mainitsemisen arvoista oli myös, että järvellä viiletti varsin suuria määriä haarapääskyjä ja rannoilla puolestaan oli valtavia parvia intianmainoja. Myös keltavästäräkkejä liikuskeli rannoilla - alalaji beemaa.

Tulee olemaan mielenkiintoista havaita, onko järven talvehtiva lintumassa luonteeltaan pysyvää vai vaihtuvaa. Toisin sanoen, seuraavan kerran mennessäni putken kanssa järvelle, kohtaanko siellä samat lajit ja samoja määriä, vai ovatko linnut vaihtuneet. Se antaa myös viitteitä siitä, missä määrin niitä häiritään.

Kylpevien sinipyrstöjen puro

Viikonloppuna viidakko veti minua puoleensa ja niinpä puinkin jo aamukuudelta Suomesta tuodut villapuseron, baijerilaishatun ja vaelluskengät ja suuntasin erään eläkkeellä olevan majurin kanssa Margallakukkuloiden poluille. Kohteena oli eräs tietty vuoripuron mutka, suojainen paikka, jossa kristallinkirkas vesi soljuu kivien lomassa ja puiden oksat kaartuvat puron ylle, valon siivilöityessä latvusten läpi kirkkaiksi laikuiksi, joiden kohdalla vesi kimmeltää ja linnut paljastavat värinsä. Majuri tiesi vuosikymmenten kokemuksesta, että kyseinen paikka on lintujen suosima juoma- ja kylpypaikka, kunhan vain olisimme siellä viimeistään seitsemältä ja sitten odottaisimme hiljaa.

Jo matkalla purolle tuli polun varsilla vastaan kaikenlaista mielenkiintoista: metsätimaleita oli liikkeellä suurina kymmenten yksilöiden klaaneina ja kashmirinuunilintujen kutsuääniä kaikui puista kaikkialla. Jo ennen purolle saapumista näimme parin teräsfasaaneja, kohta toisenkin pienen ryhmän.

Sitten odotimme kärsivällisesti asemissamme kokoon taitettavissa retkituoleissa, jotka oli tuotu repussa, koska aamuvarhain kivet ovat kylmiä istua - liikkuminen taas pelottaisi linnut. Ja odotus palkittiin. Kohta ilmaantuivat ensimmäiset linnut veden äärelle - yleisiä lajeja, kuten kashmirinuunilintuja, himalajansieppokerttuja ja harmaatalitiaisia. Ensimmäisessä isommassa aallossa saapui myös himalajansinipyrstöjä. Laji on splitattu taigalla laajalti pesivästä jälkeläislajistaan sinipyrstöstä, joka esiintyy kesäisin Suomessakin, erityisesti Kuusamossa ja Kainuussa. 

Himalajalla saman suvun lajeja on useampiakin. Kuten monissa muissakin linturyhmissä, jääkausien jälkeen nimenomaan Himalajan linnusto on täyttänyt taigaa, joka niin laajana habitaattina on suhteellisen nuori - pleistoseenikaudella suurin osa kyseisestä alueesta oli vielä suurnisäkäslaumojen laiduntamaa aroa. Niinpä monet taigan lajeista ovat peräisin Himalajan linturyhmien menestyksekkäimmistä lajeista, jotka ovat joko kylmänkestävinä tai muuttomatkaan kykenevinä pystyneet kolonisoimaan jääkausien jäljiltä vapautuneita pohjoisia habitaatteja. Euraasialaiset arolajit, jotka muinoin olivat käsittämättömän runsaita, ovat puolestaan vetäytyneet kansoittamaan havu- ja sekametsävyöhykkeen jäljellä olevia avoimia habitaatteja - ja niistä on siksi tullut usein yleisiä ihmisen muokkaamissa maatalous- ja puutarhaympäristöissä. Kylmäarojen linnuille, kuten kottarainen, kiuru, mustavaris, kelta-, mänty- ja niittysirkku ja monet muut, on luonteenomaista se, että ne kykenevät elämään joko paikkalintuina tai lyhyen matkan muuttajina mutta tarvittaessa myös siirtymään valtavinakin talviparvina tuhansien kilometrien päähän Lähi-itään ja Etelä-Aasiaan mikäli sääolosuhteet aroilla muuttuvat liian ankariksi - kuten ne Euraasian sisäosissa joka talvi muuttuvat, kun taas Pohjois-Euroopan kaltaisilla laidoilla voi vielä sinnitellä jos vain ruokaa on.

Mutta palataanpa taas Himalajan metsiin ja sieltä Margallakukkuloille, jonne Himalajan metsälinnut tyypillisesti laskeutuvat talven ajaksi, kun korkeammilla seuduilla on jo lumi maassa. Sinipyrstöjä tuli omalle väijyllemme kahdessa eri lintuaallossa - ja näimme niiden kylpevän vuoripuron kirkasta vettä läiskytellen. 

Erityisesti odottamamme näytös oli kuitenkin teräsfasaanien laskeutuminen rinteiltä purolle juomaan. Ne tulivat pienissä ryhmissä, ryhmä kerrallaan. Ensimmäinen ryhmä oli niin säikky, ettei antanut kuvata itseään, mutta jo seuraava ryhmä vietti purolla pitkän aikaa, loisteliaasti näytillä. Teräsfasaani on yksi kolmesta Margallakukkuloilla tavattavasta fasaanilajista - töyhtö- ja harmaafasaanin lisäksi. Korkeammalla Murreessa ja Ayubiassa lajeja on vielä lisää, majesteetillisia himalajanmonalia ja kashmirintragopaania myöten. Teräsfasaani lienee saanut suomenkielisen nimensä uroksen tumman metallinsinisestä yläpuolesta - alapuoli taas on hopeanharmaa. Naaras on ruskea ja suomukuvioinen. Molemmat hyvin elegantteja, kuten tietysti fasaaneilta sopii odottaakin.

Fasaanien ja sinipyrstöjen lisäksi näimme monia muita mielenkiintoisia metsälintuja: harmaavatsaviuhkoja, kivikkoleppälintuja, punanokkabulbuleja, aasianrillejä. Tosin rilleistä puheen ollen, niitä - samoin kuin yleensä hyvin runsaita töyhtöbulbuleita - oli tällä kertaa liikkeellä silmiinpistävän pienissä määrin, kun sen sijaan metsätimaleja oli pilvin pimein. Tällä on merkitystä, sillä metsätimalit liikkuvat omissa klaaniperustaisissa laumoissaan, kun taas rillit ja bulbulit tyypillisesti suurissa sekaparvissa - lintuaalloissa - jotka ovat metsälinnustuksen suola ja sokeri, niiden mukana kun matkustavat yleensä myös epätavallisemmat lajit.

Palatessamme alemmas näimme kaksi isohkoa parvea naamioviidakkoharakoita, joka on Margallan erikoisuuksia. Ne näyttivät suosivan erityisesti toista tunnettua lintujen juomapaikkaa, ryteikköiseen notkelmaan kätkeytyvää lähdettä.

Alkuiltapäiväksi menimme D-12-sektorin kuiville aromaille. Vaikka kyseinen Istanbulin laita-alue on nyttemmin kovaa vauhtia täyttymässä keskiluokkaisesta asutuksesta, siellä on vielä jäljellä laajoja alueita avomaata, joka on erityisesti petolintujen suosiossa. Satojen haarahaukkojen lisäksi siellä olikin läsnä samalla paikalla vuosittain talvehtiva arohiirihaukka, samoin liitohaukka. Pikkulinnustoa dominoivat kymmenet pihataskut, muutamat riisikirviset, ruso- ja aropriiniat. Kaksi harmaafrankoliinia lensi pärpättäen avomaan yli ja kenttähyyppä kiekui. Harvinaisin D-12:ssa näkemämme laji oli kuitenkin komeasti yli lentänyt mustahaikara, joka näyttää olevan paikallinen rariteetti. Onneksi minulla oli esittää valokuvatodisteet.

Loppuiltapäivä kotiterassillakin oli antoisa, sillä sitä tuli tervehtimään helmiselkätikka pihapuuhun. Uusi pihapinna ja samalla vuodari.

Hangista henkiin

Edellisen postauksen jälkeen luminen talvi Helsingissä vain yltyi. Paksut nietokset peittivät valkovaippaansa myös hiljaisen Kurkimäen, jossa vietimme hiljaiseloa seuraavan viikon, paitsi milloin matkustimme luonnonvoimia uhmaten keskustaan puolisoni suosikkikahvilaan Kappeliin tai Sinebrychoffin taidemuseoon, jossa oli japanilaisten puupiirrosten näyttely - tai milloin kävimme syömässä seudun viimeisessä edullisessa laatupaikassa, Itäkeskuksen Newruzissa, jossa lampaanpotka yhä maksaa vain 12 € ja puolikas grillikana kympin.

Hankien valkaisemissa metsiköissä jatkui myös vilkas urbaani villielämä - rusakoita kaikkialla, kettuja ja kauriita, käpylintujen pikkuparvia, punatulkkujen haikeita vihellyksiä, naakkojen ja harakoiden talviparvia. Itsenäisyyspäivänä Kontulassa sirisi tilhiä. Itsenäisyyspäivää vietimme vähäeleisin juhlallisuuksin kasslerin ja Douron ääressä. Loppuillasta tosin kaivettiin esiin myös ahvenanmaalainen Ö-rommi ja venezuelalainen Diplomático. Pari päivää myöhemmin vietettiin iltaa minun puolellani. Douroa löytyi yhä. Kanadalaisvieras toi mukanaan bolivialaista viiniä. Kaapistani löytyi myös japanilaista Akashi-viskiä, joka pullo on tehnyt pitkän matkan rotterdamilaisesta viskien erikoisliikkeestä. Kannatti pihdata sitä Brysselissä.

Sunnuntaiaamuna lähdin lopulta laukut täynnä ruisleipää ja Fazerin suklaata sekä sen verran kirjoja kuin 29 kiloon sai mahtumaan. Bussilla Vantaalle, lentäen Istanbuliin, siellä ehdin vielä ostaa lokumeja ja teetä, ja sitten yön yli Islamabadiin. Laskeuduttuani aamuviideltä ja päästyäni asunnolleni sain havaita, että kahden poissaoloviikkoni aikana Islamabadissa oli tapahtunut ilmastonmuutos: päivät ovat yhä aurinkoisia ja leutoja mutta öistä on tullut hyisen kylmiä. Täällä - kuten suurimmassa osassa maailmaa - taloja ei rakenneta suomalaiseen tapaan lämmönpitäviksi, joten sisällä palelee. Lämmitys taas maksaa nykyisillä sähkönhinnoilla maltaita. Osa puista on saanut keltaisen tai punaisen värin, mutta suurin osa pysyy vihreinä yli talven. Vuoristolintuja on tullut alemmas - niinpä minua tervehti saapuessani pihapuussa viuhahteleva harmaavatsaviuhko luonteenomaisine vihellyksineen.

Pihamainat ja metsätimalit käyvät silloin tällöin hakkaamassa olohuoneen ikkunoita ja tuijottamassa minua vaativasti. Ilmeisesti edellisellä asukkaalla on ollut tapana antaa linnuille ruokaa. Minulla ei minkäänlaista lintulautaa vielä ole, mutta koetin antaa jouluaamun varpusille, mainoille, bulbuleille ja timaleille kuivaksi menneitä leivänmuruja ja vanhaksi menneitä jämiä täkäläisestä talviherkusta, joka tehdään porkkanasta, voista ja sokerista. Ongelmana on vain se, että taivaalla alati kaartelevat haarahaukat näkevät kaikkinäkevillä silmillään korkeuksista kaiken eikä edes leivänpala ole liian halpa-arvoinen niille syöksyä taivaalta terassilleni ja tapella siinä jämistä pikkulintujen suureksi kauhistukseksi. Ja milloin haukat sitä eivät tee, intianvarikset toteuttavat saman.

Tänään kukkivaa pihapuuta kolusi kaksi pitkäpyrstöräätäliä ja kashmirinuunilinnut päästelevät korkeammissa puissa hieman lespaavaa kutsuääntään. Kauluskaijojakin viiletti tätä kirjoittaessani yli. Ne harvoin pysähtyvät pihassani, vaikka ylilentävinä näenkin niitä päivittäin.

Yliluonnollisia asioita näkevän kolumbialaisen ystäväni mukaan en asu asunnossani yksin, vaan täällä liikuskelee henkiolentona noin kuusikymppinen valkeaan pukeutunut mies. Liekö sitten kyseessä alakerrassa asuvan vuokraemäntäni, kirjailijan ja leskirouvan, hiljattain edesmennyt aviomies, joka oli valtion virkamies ja taloon hyvin kiintynyt. Parempi kai olisi, mitä nopeammin vainajain sielut menisivät valoa kohti, mutta jos täällä joku viipyilijä kuljeksii, ei minulla siitä ole toistaiseksi havaintoja eikä siten haittaakaan.

Marraskuussa aloin lukea kollegani minulle lainaamaa Elif Shafakin romaania The Forty Rules of Love (ilmestynyt vuosikymmen sitten suomeksi nimellä Rakkauden aikakirja), joka kertoo suufilaisista mystikoista - Jalaluddin Rumista ja Shams Täbrizläisestä. Nykyaikaan sijoittuvassa rinnakkaistarinassa amerikkalainen kotirouva ja kustantamon arvioija elää omaa neljänkympin kriisiään ja alkaa etsiä itseään - ja rakkautta. Shafak on turkkilainen nainen, joka on syntynyt Strasbourgissa ja elää nykyään puoliksi Lontoossa ja puoliksi Istanbulissa. Kiehtovaa kirjassa on se, että se tuntuu päivästä toiseen ottavan esiin samoja teemoja, jotka ovat juuri olleet esillä keskusteluissani puolisoni kanssa. Ja samana iltana kun kolumbialainen ystäväni oli kertonut minulle asunnossani näkemästään hengestä, oli kirjassa vuorossa luku vainajien henkiä näkevästä tytöstä Kimyasta, jonka Rumi adoptoi.

Taikuriprinssin maailmankuvassa on selvää, miksi näin tapahtuu. Tieteellisessä maailmankuvassa kyse lienee sen sijaan siitä, mihin asioihin mieli kulloinkin kiinnittää huomionsa. Kun jokin tulee vastaan yhtä kanavaa pitkin, pian saman kohtaa myös lukemassaan kirjassa, radiosta sattumalta kantautuvassa laulussa, yhteydenotossa tuttavalta, josta ei ole kuullut mitään vuosiin, ja niin edelleen. Jotenkin tähän tapaan ympärillämme oleva maailma, johon tietoisuutemme ulottuu, lähettää meille viestejään. Jotkut sattumanvaraisia ja yhdentekeviä - toiset tärkeämpiä ja syvempiä.

Toistaiseksi Shafakin kirja on ollut hienoa luettavaa - monellakin tasolla - mutta yhdessä luvussa minua eivät voineet olla ärsyttämättä virheet, mitä tulee Bagdadin oloihin. Kylmä luminen talvi olisi mennyt läpi, jos kyse olisi ollut Konyasta, johon tarina Bagdadista siirtyy, mutta Bagdadissa ei moisia talvia koeta - enkä usko, että sellaisia siellä oli 1200-luvullakaan. Myös peukaloisen valinta laululinnuksi, joka muka muuttaisi Bagdadista talvea pakoon ja palaisi keväällä, on epäonnistunut. Noilla leveysasteilla peukaloinen on vuoristoalueiden paikkalintu.

Grilliä ja taidetta Suomessa

Adventteja eletään ja jo tultiin joulukuuhun. Olen kaksi viikkoa Suomessa, jonne tulin tavan mukaan Istanbulin kautta viikko sitten. Talvi on tullut tänä vuonna Suomeen varhain. Jo marraskuussa oli yli kymmenen astetta pakkasta ja metrin lumikinokset maassa. Eikä vain pohjoisessa vaan Helsingissä. 

Olen tällä matkalla jumissa Helsingissä, koska autossa ei ole talvirenkaita ja julkinen liikenne Suomessa on niin kallista, ettei ilman yksityisautoa ole varaa matkustaa. Hädin tuskin on varaa matkustaa metrolla keskustaan ja takaisin. Myllypuron alikulun remontti jatkuu jo toista vuotta ilman mitään merkkiä valmistumisesta, joten pääsy pois vaatii joko seikkailua Kontulan levottomille konnuille, uuvuttavaa tarpomista pitkää mäkistä kiertotietä Metropolian kautta tai vaarallista oikotietä paksussa lumessa metroradan kautta siltojen ali, jänisten ja kettujen poluilla. Sittenkin herää kysymys, kannattaako maksaa 2,80 € yhteen suuntaan. Kontulastakin on nyt lakkautettu postin lähetyspiste, joten lähin paikka löytyy nyt Itäkeskuksesta, jonne kesällä kävelee kepeästi, mutta talvella herää kysymys, onko valokuva-albumin lähettäminen jouluksi Kolumbiaan sen vaivan arvoista, joka palvelujen piiriin pääsemiseksi tarvitaan.

Juuri ennen Suomeen lähtemistä sain editoiduksi valmiiksi romaanisarjani toisen kirjan, Elysionin, suomenkielisen version, joka on nyt saatavissa verkkokaupasta täällä. Ehtii hyvin pukin konttiin - ainakin omaan suomalaiseen osoitteeseeni se tuli alle viikossa, vaikka painotalo onkin Saksassa ja verkkosivu varoittelee viivästyksistä. Myös ensimmäisen kirjan, Titaanien ajan, voi tilata samasta paikasta.

Suomessa olen grillannut lihaa hankien keskellä. Belgian päiviltä oli jäänyt yhä puulaatikollinen ranskalaisia, espanjalaisia ja portugalilaisia viinejä, jotka lihan kanssa sopivat. Pakistanissa viini on aikamoinen harvinaisuus - kun paikallisen Murree-oluen saaminenkin vaatii erityismanööverejä. Useimpien muiden kuviteltavissa olevien asioiden edulliset hinnat toki tuovat hieman lohtua tipattomaan elämään.

Toinen asia, jota olen Suomessa tehnyt, on tietysti hengailu puolisoni kanssa - nyt kun sellainen kerran on olemassa. Onneksi hänkin on oppinut arvostamaan hyvää punaista lihaa eikä halveksu hyvää viiniäkään. Olemme myös käyneet keskustan kahviloissa ja ravintoloissa kuin parempikin väki, hankkineet talvitakkeja ja pitkiä alushousuja Suomen ilmasto-olojen kestämiseen, ja uhrasimme yhden kokonaisen päivän taiteelle käyden läpi kolme eri näyttelyä. Ateneum näyttää olevan "tilapäisesti" suljettu - kevääseen asti (!). Onneksi Amos Rexin näyttely belgialaisen Hans op de Beeckin töistä oli hieno, herkistäen puolisoni piirtämään minulle oman mystisen taideteoksensa. Op de Beeckin kuolleiden karuselli (oikealta nimeltään Danse macabre) tarjosi meille varsin aavemaisen déjà vu -elämyksen, koska olimme törmänneet täsmälleen samaan työhön kesällä 2021 Bruggessä. Siitä taisi olla maininta tässä blogissakin.

Marraskuun lintupaikkoja

Marraskuun aikana Islamabadissa tuli selvästi viileämpää. Kuun alussa oli vielä teepaitakeli, mutta erään yömyrskyn jäljiltä sunnuntai oli kylmä eikä maailma enää ollut entisensä. Nyt eletään suunnilleen sellaisissa ilmasto-oloissa kuin Suomessa syyskuun alussa. Osa puustosta on ikivihreää, mutta osassa ovat nyt keltaiset ja punaiset värit. Murreessa on tullut lunta - Islamabad on laaksossa eikä lunta täällä yleensä nähdä koko talvena.

Marraskuu tiesi muutoksia myös linnustossa. Ensin alkoi puutarhaan putoilla kashmirinuunilintuja ja pian niiden kutsuääntä kuului kaikkialta - niin kaupungissa kuin sen ympärillä, oltiinpa Margallakukkuloilla tai Rawaljärven rannoilla. Se näyttää olevan ylivoimaisesti yleisin talvehtiva uunilintu täällä - idäntiltaltti tulee hyvänä kakkosena. Muita lajeja näkee vähemmän: yksi idänuunilintu tupsahti kuun alussa puutarhaan. Margallan rinteiltä taas löytää useimmilla käynneillä tiibetinuunilintua ja himalajansieppokerttua sekaparvista, joita dominoivat aasianrilli ja kashmirinuunilintu.

Englannin kielen viidakkoa tarkoittava sana jungle tulee alun perin täkäläisistä kielistä (jangal), mutta kun se länsikielissä on alkanut tarkoittaa trooppista metsää, Pakistanissa se tarkoittaa yhä mitä tahansa lehti- ja sekametsää ja vieläpä piikkipensaikkoakin. Puu-, pensas- ja metsäsavanni ovatkin vallitsevia jangal-tyyppejä Margallan alemmilla rinteillä samoin kuin Rawaljärven ympäristössä. Margallakukkuloiden kansallispuiston luontopoluista viides, Dara Jangal, on suosituin - ja sitä pidetään myös lintuisimpana. Leopardeja oli kuun alussa havaittu käyskentelemässä aivan kaupungin laidoilla. Joten suuntasin kuun alussa tälle luontopolulle erään eläköityneen majurin kanssa, joka on intohimoinen luontokuvaamisen harrastaja.

Aasianrillejä ja kashmirinuunilintuja oli totisesti liikkeellä. Yli meni yli 50 sepelkyyhkyn muuttava parvi. Niitä ilmaantuu Islamabadin alueelle syksyisin ja ne liikehtivät talven ajan seudulla kadotakseen kevään myötä jäljettömiin, eikä kukaan tiedä, missä tämä populaatio pesii. Tavallisempien talvehtivien hysyjen joukosta löytyi myös siperianleppälintu. Lisäksi rinteillä liikehti kaikkia kolmea harakkalajia: huppu- ja naamioviidakkoharakoita sekä himalajanloistoharakoita. Puron uomaa seuraamalla löytyi yhä lisää hysyjen sekaparvia samoin kuin hedelmöivissä puissa viihtyviä turkoosiseppiä - myös kuningasseppä, joka yleensä elää korkeammalla, ollen yleinen esim. Murreessa.

Kuun puolivälin jälkeen kävin muutaman täkäläisen lintuharrastajan kanssa pidemmällä retkellä myös Margallakukkuloiden tuollapuolen Talharin harjulla, laaksossa ja virran varrella, jossa myös samanniminen kylä sijaitsee. Virta on Islamabadin liittovaltiopiirikunnan ja Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion raja, joten pidimme puronvarsipiknikkimme teknisesti Khyber-Pakhtunkhwan puolella. Vaikka päivä olikin pilvinen ja supisti petomuuton yhteen arokotkaan, hysyjä ja muuta mukavaa oli puskissa kosolti. Vastaan tuli aiemmin mainittujen lisäksi kaikenlaista muutakin kivaa, kuten aasiannakkeleita, raitapyrstökiipijöitä, tamariskipyrstötiaisia, kirjonauruleita, punakylki- ja pakistanintimaleita, punanokkabulbuleita, tulirintatimaleita, kivikkoleppälintu, harmaatasku, liekkiniskatikka jne. Varpushaukka repi töyhtöbulbulia ja raitavarpuspöllö istui oksantyngällä käsitellen ja niellen pyydystämänsä suuren kulkusirkan.

Talharvirralla oli jo asemissa runsaasti sekä joki- että virtaleppälintuja, virtavästäräkkejä, kuningaskalastaja ja ruskosuokana. Sormilaaksossa hyöri suomumanikkeja, molempia viidakkoharakoita sekä himalajannärhiä. Paikallisista mangustilajeista pienempi näyttäytyi sekin. Isompaa eli tavallista mungoa näen tuon tuosta - jopa kaupungin huvila-alueilla. Se on ilmeisen yleinen.

Toinen nisäkäs, jota havaitsen usein, on kultašakaali. Se näyttäytyy harvoin mutta sen sijaan antaa kuulua itsestään joka yö. Kun Brysselissä takapihallani parkui öisin kettuja, täällä joka yö kahden-kolmen aikaan paikallinen šakaalilauma, joka öisin vierailee viereisessä puistossa, aloittaa jumalattoman ulvonnan, kuin naurun ja vaikerruksen sekoituksen, joka erottuu selvästi niin koirista, susista kuin ketuista. Šakaalien ulvonta loppuu yleensä pian itsekseen ja lopun yötä ne ovat hiljaa. Mekkala tuntuu seuraavan säännöllistä aikataulua, vähän kuin tarkkoina kellonaikoina toisenlaisen ulvonnan käynnistävät moskeijat.

Margallakukkuloiden lisäksi tein useampia retkiä Rawaljärven ympärille, josta löytyy varsin toisenlainen linnusto. Kun olin täällä 20 vuotta sitten, Rawaljärven ympäristössä oli vielä runsaasti villiä kosteikkoa ja metsiä. Nyt järven rannat on kaikilta puolilta suurimmaksi osaksi rakennettu - virkistyspuistot, ravintolat ja naimahallit täyttävät nyt rantoja. Onneksi luontoakin on kuitenkin säilynyt. On ruovikoita ja on pensaikkomaita. 

Talvehtivia sorsalintuja ei enää ole massoina, koska ihmisiä on liikaa, mutta jonkin verran kuitenkin - ne kuuluvat yleensä tavallisiin palearktisiin lajeihin. Runsaiden paikallisten jaavanmerimetsojen lisäksi ilmaantuu syksyllä ja talvella tavallisia merimetsoja, joskus jokunen intianmerimetsokin. Haikaralintuja löytyy rannoilta joka kerta - yleisimpinä lehmähaikara, silkkihaikara ja intianriisihaikara, lisäksi on yksittäin kaikkia muita kuviteltavissa olevia. Järvellä kiertelevät lokit osoittautuivat naurulokeiksi.

Ruovikoiden pikkulinnustoa hallitsevat priiniat, joita on useampaa lajia - ruso-, siro-, kelta- ja savupriiniaa, kuivemmissa piikkipensaikoissa aropriiniaa, rinteillä viiru- ja sinipriiniaa. Viiru- ja riisikutojat ovat yleisiä. Pelloilla talvehtii parvittain kirvisiä ja västäräkkejä - useita eri lajeja kumpiakin. Virkistyskäyttöön otettuja puistojakin kannattaa koluta, sillä niistä löytyy paljon muutolla olevia ja talvehtivia hysyjä. Rawaljärven kaupunginpuoleisen rannan Lake View Parkista löysin eräänä päivänä kaikki täkäläiset maina- ja kottaraislajit kerralla: siis piha-, intian- ja viidakkomainoja sekä bramiini-, kylä- ja tavallisia kottaraisia.

Islamabadin lokakuu

Toinenkin kuukausi on kohta vierähtänyt. Lokakuun ensimmäisenä muutin omaan kotiin, talonpuolikkaaseen vehreällä huvila-alueella F7-sektorilla. Asuntooni kuuluu kaksi terassia, yksi kummallakin puolen. Takapihan puolella on näkymä vuokraisännän puutarhaan ja sen takana puistoon. Etupihan puolella taas on muutamia isoja puita, palmuja, kukkia ja näkymä horisontissa häämöttäville Margallakukkuloille. 

Ei ihme, että pihalinnuista ei ole ollut puutetta. Rääkyvät intianvarikset ja pihamainat samoin kuin miellyttävä-äänisemmät punaperäbulbulit ja bramiinikottaraiset ovat jokapäiväistä pihafaunaa. Varpuset sekä palmu- ja turkinkyyhkyt samoin. Haarahaukkoja on aina taivaalla, ne kiljahtelevat myös ahkerasti, ja iltaisin asettuvat lähipuihin yöksi. Tähystyspaikoilla vierailee milloin ruosteperälepinkäinen, milloin mustadrongo. Harakkatasku viihtyy alhaalla puutarhassa, pihatasku joinain päivinä talon katolla. Lisäksi tiheämmissä puissa ja pensaissa näkee vaihtelevia pikkulintuja: Jompiakumpia, pensas- tai metsätimaleja, käy yleensä päivittäin ainakin yksi ryhmä. Pitkäpyrstöräätäli on toisinaan äänessä, toisinaan taas harmaatalitiainen. 

Harjalintu kävi alkukuusta usein pihassa, viime aikoina en ole sitä nähnyt. Huppuviidakkoharakka näyttäytyi kerran alussa, uudelleen tänään. Illalla alkaa korkealta taivaalta usein kuulua pikkukiitäjien kirskuntaa, kun ne kokoontuvat siellä suuriin parviin, vähän ennen kuin pimeä lankeaa kuudelta ja linnut vaihtuvat lepakoihin. Šakaalien ulvahtelua ja vaikerrusta kuuluu melkein joka yö ja kulmakunnan koirat vastaavat siihen vähintään yhtä äänekkäästi. Makakien rosvoretket eivät sen sijaan näytä ulottuvan minun asuinkadulleni saakka.

Siperiasta ja Keski-Aasiasta saapuvia muuttolintujakin on alkanut näkyä - samalla kun jotkut kesävieraat, kuten pääskyt ja mehiläissyöjät, ovat vaivihkaa kadonneet. Melkein heti tänne muutettuani koin ikävän yllätyksen aamulla, kun erään ikkunani alta löytyi hengetön sinirintanaaras. Oli erityisen ikävää, että ikkunaa päin lentämiseen oli loppunut nimenomaan sellaisen linnun elämä, joka on tuttu ja rakastettu laulutaituri Suomen Lapista saakka. Täällä sinirinta on talvivieras, joka tulee Siperiasta ja Keski-Aasian vuoristoista. Luultavasti juuri siksi se on ikkunaa päin lentänytkin - paikalliset lajit ovat ikkunat jo oppineet. Tilasin joka tapauksessa heti Suomesta ikkunoihin liimattavia haukkasiluetteja, ettei moinen toistuisi.

Tänään puikkelehtivat pihapensaissa sekä kashmirinuunilintu että idänuunilintu. Ne ovat niin ikään muuttomatkalla olevia lajeja. Kashmirinuunilintu on hyvin yleinen talvehtija, joka pesii runsaana Himalajalla ja Keski-Aasian vuoristoissa. Idänuunilinnun viridanus-alalaji on täällä runsas läpimuuttaja ja myös läpi talven nähtävä talvehtija. Kaukasianuunilintu pesii pieninä populaatioina Balutšistanin vuorilla ja talvehtii Sindissä.

Sunnuntairetkelläni F7-markazille matkan varrella ovat suojeltu Miyawakin metsä sekä yhden Margallakukkuloilta kaupungin läpi virtaavista puroista notkossa sijaitseva mielenkiintoinen lehto bambutiheikköineen, jossa olen nähnyt viitasiepon. Kyseinen puro, kuten useat muutkin kaupungin halki valuvat, laskee lopulta Sawanjokeen Punjabin osavaltion alueella. Markazilla on myös monta hyvää ravintolaa, mm. italialainen ja libanonilainen, englantilainen teehuone ja halpa kirjakauppa. Tänään paikalliset olivat erityisen sankoin joukoin liikkeellä, koska kansakunta seurasi Intian ja Pakistanin välistä krikettiottelua suurten intohimojen vallassa.

Muezzinien rukouskutsuista on taas tullut osa niin tavanomaista äänimaailmaa, ettei niihin enää kiinnitä huomiota, ellei moskeija satu sijaitsemaan aivan sen paikan vieressä, jossa yrittää istua terassilla kahvia juomassa. Vuokraisäntäni talon palvelijaperhe on kristittyjä - nuoripari lapsineen - ja mies on jo yrittänyt saada minua lähtemään jonain sunnuntaina kanssaan Fatiman kirkkoon, olenhan sentään uskonveli. Pakistanin kristittyyn vähemmistöön kuuluu myös yläluokkaisia ihmisiä, mutta aika monet ovat vähäosaisempaa väkeä, joka asuu usein markazien laidoilla olevilla köyhemmän kansan asuinalueilla, joissa myös kirkot sijaitsevat. Tämä johtuu paikallisten kristittyjen alkuperästä. Aiemmin yleisintialainen kastilaitos vaikutti myös muslimienemmistöisillä alueilla ja näkyy yhä nykyisessä usein hyvin jyrkässä ja sosiaalisesti liikkumattomassa luokkajaossa. Kristityiksi kääntyi lähetyssaarnaajien vaikutuksesta paljon juuri entisiä kastittomia eli alimman yhteiskuntaluokan jäseniä.

Minun piti olla tänä viikonloppuna Lahoressa, mutta perjantai-iltana sinne ajaessani julkistettiin tuomio, joka diskvalifioi syrjäytetyn pääministerin Imran Khanin kaikista julkisista viroista määräajaksi - siis estäisi myös hänen ehdokkuutensa tulevissa vaaleissa, mikä lienee tuomion todellinen syy. Imranin puolueen Tehrik-i Insafin kannattajat tukkivat mielenosoitukseksi niin pääkaupungin kuin Lahorenkin päätiet, mihin poliisi puolestaan vastasi uusilla tiesuluilla. Kiersimme kahdentoista tunnin aikana läpi neljä eri sisääntuloreittiä Lahoreen, mutta kaikki olivat tukossa, joten jouduimme lopulta palaamaan neljän tunnin ajomatkan päähän Islamabadiin ja minä missasin sekä konferenssini että Lahoreen sovitut tapaamiseni paikallisten kontaktien kanssa.

Join sitten kahvia asuinalueellani, näin yllä mainitut uunilinnut uusina vuodareina ja sain kuvia lepinkäisistä ja bulbuleista. Se vähensi vitutusta. Edistysaskeleena mainittakoon myös, että Lahoren-matkan lässähtäminen raivasi minulle aikaa pestä ensimmäiset pyykkikoneelliset uudessa kodissani ja ripustaa ne Kohsar-marketin sekatavarakaupasta hankitulle pyykkitelineelle. Kohsar-marketin pikkumoskeijan takana sijaitseva Hashoo-puisto näyttää sisältävän myös kummittelevan kukkulan (merkitty siten karttoihin), joka on julkinen ulkoilualue.

Lämpötilat Islamabadissa ovat pudonneet alle 30 asteen, vastaten nyt enemmän Suomen kesää, joskin täällä päivät ovat miellyttäviä ja aurinkoisia - sateet ja yllättäen ilmaantuvat rajut myrskyt sattuvat melkein aina öisin. Paikallisten huolta talven kylmyydestä varsinkin sisätiloissa on vielä vaikea ottaa vakavasti.

Paluu muistojen juurille

Ensimmäinen kuukausi Pakistanissa lähenee loppuaan. Jos loppuajat Brysselissä olivatkin aikaa vastaan juoksemista kaikenlaisten käytännön ongelmien kanssa, alkuajat Islamabadissa ovat sitä toisella tavalla: nurkan takana ei vaani takaraja ajolähtöineen, jonka jälkeen ei ole enää fyysisesti paikalla, mutta sen sijaan alkua hallitsee palapeli kaiken sen kanssa, mikä pitää ensin hoitaa ennen kuin jonkun toisen asian saa hoidettua. Ilman verkkaisesti eteneviä byrokraattisia rekisteröintiprosesseja ei saa pankkitiliä, paikallista puhelinliittymää eikä nettiä, ilman niitä taas on aika vaikea saada mitään muuta järjestykseen. Merkittävä virstanpylväs saavutettiin kuitenkin eilen illalla, kun allekirjoitin vuokrasopimuksen talonpuolikkaasta, josta on tarkoitus tulla tukikohtani seuraaviksi muutamaksi vuodeksi.

Lukija ihmettelee nyt tietysti, kuinka minulla on aikaa kiinteistöihin ja byrokratiaan, kun kolmannes Pakistanin pinta-alasta on tulva-aluetta ja 33 miljoonaa ihmistä jäänyt kodittomiksi tuhotulvien myötä. Niin pahalta kuin tulvat tiedotusvälineissä näyttävätkin, ne eivät ole kuitenkaan upottaneet Islamabadia sen enempää kuin mitään muutakaan Pakistanin suurkaupungeista. Tulvien alle on jäänyt lähinnä valtavat määrät tulvamaille rakennettuja maatalousyhteisöjä Induksen ja sen sivujokien alavilla mailla, jotka kuuluvat ihmiskunnan vanhimpiin ja tiheimmin asuttuihin maatalousalueisiin.

Pakistan on maailman viidenneksi väkirikkain valtio (Kiinan, Intian, Yhdysvaltain ja Indonesian jälkeen) ja kilpailee Indonesian kanssa suurimman muslimimaan tittelistä - Indonesiassa kokonaisväkiluku on suurempi ja se on siten suurin muslimienemmistöinen maa, mutta Pakistanissa suurempi osuus väestöstä on muslimeja. Molemmissa maissa toki uskonnollisten vähemmistöjen, erityisesti kristittyjen, luku lasketaan monissa miljoonissa, mikä on usein yllätys länsimaalaisille, koska maita niin usein tarkastellaan vain enemmistöuskontonsa kautta.

Pakistan herättää Euroopassa kielteisiä mielikuvia, koska se pääsee uutisiin lähinnä silloin, kun maassa tapahtuu jotain pahaa - terrorismia ja ääriliikkeitä, Afganistanin ja Kashmirin konflikteja, luonnonkatastrofeja kuten säännölliset tulvat ja maanjäristykset. Koska ihmisiä on paljon ja he ovat tiheässä, heitä myös kuolee aina, kun jotain pahaa tapahtuu. Harvemmin tästä maasta Suomessa uutisoidaan mitään hyvää - ja silloinkin, kun niin tehdään, se tapahtuu jonkin pahan taustaa vastaan: esimerkiksi sankaritarinat Talibania vastaan asettuneesta teinitytöstä, hädänalaisten avustamisesta tai puiden istuttamisesta Himalajan ja Hindukushin rinteille - joiden paljaiksi hakkaaminen on muuten ollut vähintään yhtä suuri syy tuhotulviin kuin ilmastonmuutos.

Jos kuitenkin vertaamme Pakistanin itsenäisyysajan toteumaa niihin apokalyptisiin uutisiin ja ennusteisiin, joita maan kohtalosta länsimaissa vuodesta toiseen tuotetaan - Pakistanhan on aina epävakaa, aina talousvaikeuksissa, aina korruptoitunut, aina ihan kohta romahtamaisillaan - kiinnittää huomiota kaikki se, mitä ei ole tapahtunut. Pakistan ei ole romahtanut. Pakistan ei ole muuttunut kalifaatiksi. Pakistan ei ole useista sotilasvallankaappauksista huolimatta muuttunut täysautoritääriseksi valtioksi, vaan on läpi itsenäisyytensä säilyttänyt demokraattisen monipuoluejärjestelmän ja liittovaltiomuodon. Intia ja Pakistan eivät ole päätyneet ydinsotaan. Ja vaikka Taliban vuonna 2008 hallitsi laajimmillaan niin suuria alueita Khyber-Pakhtunkhwassa (ent. Luoteismaakunta), että sen nähtiin kolkuttelevan jo Islamabadin porteilla, tämäkin konflikti saatiin lopulta jotenkuten hallintaan. Tosin Talibanin voitto Afganistanissa kasaa uudelleen tummia pilviä myös Pakistanin paštualueiden taivaille.

Pakistanin suoriutuminen tässä kaikessa ei ole mikään mallisuoritus. Pakistan on koko historiansa ajan pysynyt poliittisesti epävakaana ja taloudellisesti köyhänä kehitysmaana, minkä vuoksi sillä ei olekaan kokonsa mukaista vaikutusvaltaa maailman asioihin. Sillä on itänaapurinaan ja itsenäisyysajan keskeisimpänä vastustajanaan jättiläinen, Intia, ja sen tähden se tukeutuu liittolaisenaan toiseen jättiläiseen, Kiinaan - etenkin kylmän sodan jälkeen, jolloin se koki Lännen pettäneen entisen liittolaisensa. Etelänaapurit Arabian niemimaalla ovat upporikkaita ja länsinaapuri Irankin Pakistania vauraampi, ja nuo maat kilpailevat keskenään ja ajoittain ottavat yhteen Pakistanin uskonnollisten liikkeiden rahoittamisessa. 

Niinpä ainoa ilmansuunta, johon Pakistan on voinut projisoida poliittista ja sotilaallista voimaansa on vielä kaoottisempi ja köyhempi pohjoisnaapuri, Afganistan, jossa Pakistanin politiikka on seurannut patoamispolitiikan logiikkaa - ulospäin usein kyyniseltä näyttävää, mutta perustavoitteissaan johdonmukaista. Aina kun Pakistanin kontrolli Afganistanista on herpaantunut, ongelmat ovat vyöryneet sieltä Pakistanin omille alueille.

*   *   *

Ennen Brittiläistä Intiaa, jonka hajoaminen tuotti nykyiset Etelä-Aasian valtiot yhä vielä kiistanalaisine rajoineen, hallitsi suurinta osaa alueesta Mogulivaltakunta. Se oli keskiaasialaista alkuperää olevan muslimidynastian johtama keisarikunta, jonka perusti Babur, mutta joka sai hallintaansa koko Intian niemimaan sadoiksi vuosiksi, 1500-luvulta aina vuoteen 1858, jolloin britit syöksivät vallasta viimeisen mogulikeisarin, Bahadur Shah Zafarin, ja vähän myöhemmin omivat Intian keisarinnan arvonimen kuningatar Viktorialle. Sekä Intia että Pakistan ovat Mogulivaltakunnan jälkeläisiä, vaikka brittien lähdettyä niemimaa jakautuikin verisissä uskonsodissa hindujen ja muslimien johtamiin uusiin valtioihin.

Omana aikanaan Mogulivaltakunta oli se tarunhohtoinen valtakunta, jonka tunnemme tuhannen ja yhden yön saduista ja paljosta muusta tarustosta, jonka persialaiset ja arabit välittivät Eurooppaan. Tuo menneisyys on aina läsnä tätä maata katsellessa.

Intialaisen taruston kulkeutuminen Eurooppaan oli tietysti jo paljon Mogulivaltakuntaa - tai ylipäätään islamia ja kristinuskoa - vanhempi asia. Onhan Induksen ja Gangesin laaksoissa euraasialaisten sivilisaatioiden alkukoti, josta vaikutteet säteilivät kahteen suuntaan. Itäinen virtaus vei Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan, joissa se hybridisoitui Kiinan suurten jokilaaksojen itsenäisesti kehittyneeseen sivilisaatioon. Läntinen virtaus yhdistyi Lähi-idän ja Niilinlaakson niin ikään itsenäisesti kehittyneeseen hedelmällisen puolikuun sivilisaatioon, josta myös välimerellinen ja sittemmin eurooppalainen sivilisaatio kumpusi.

Pakistanista löytyvät Induksen kulttuurin muinaiskaupungit Mohenjo-daro (Sindissä) ja Harappa (Punjabissa) samoin kuin muinaisen Intian tärkeä muinaiskaupunki Taxila (pohjoisimmassa Punjabissa), joissa voi kokea olevansa tuntemamme sivilisaation alkulähteillä. Muistan 20 vuotta sitten Taxilassa käydessäni kokeneeni jonkinmoisen tajunnanjysäyksen, kun löysin raunioiden kaiverruksista niin hakaristejä, kaksitoista tähteä kehässä kuin myös kaksipäisen kotkan - kaikki ilmeisesti muinaisesta Intiasta peräisin olevia symboleja, jotka sittemmin ovat länteen kulkeutuessaan tulleet jos jonkinmoiseen käyttöön.

Hakaristi on muinoin ihmiskunnan alkuhämärissä elämän lähteenä palvotun auringon tyylitelmä, joka oli Euraasiassa laajalle levinnyt jo esihistoriallisena aikana, ja varsinkin Intiassa sai merkittävän uskonnollisen ja kulttuurisen merkityksen. Sitä on tosin aurinkosymboliikan lisäksi selitetty myös ilmansuuntien kuvauksena ja siten "kaikkivallan" symbolina. Se löydetään jo myöhäiskivikautisista lähteistä ja Induksen laakson sivilisaatiossa se oli runsaassa käytössä. Aasiassa se on yhä vieläkin onnen ja hedelmällisyyden symboli - Euraasian läntisimmissä osissa se sai sattuneista syistä hiljattain ikävän sivumerkityksen.

Kaksitoista tähteä kehässä, joka nykyisin yhdistetään EU:n ja sitä edeltäneiden Eurooppa-liikkeiden aatteeseen, on niin ikään muinainen symboli. Luku kaksitoista on ollut kulttuurista toiseen pyhä luku, minkä vuoksi sen voikin oman valintansa mukaan yhdistää moneen asiaan: jo muinaisista ajoista periytyvään astrologiseen tähtikarttaan, luojajumalattaren kruunuun (joka viittaa suoraan tähtikarttaan), pantheonin jumalten lukuun, alkuperäisiin Israelin heimoihin, apostolien lukuun, roomalaisen oikeuden tuomarien lukuun, tuntien ja kuunkierron lukuun, valamiehiin ja niin edelleen. Kahtatoista on pidetty täydellistymisen lukuna (sitä edeltää yksitoista, viimeinen hetki ennen täyttymystä). Joku joskus kertoi minulle, että kaksitoista tähteä ovat se viimeinen silaus, joka tarvitaan täytettäessä optimaalisella mosaiikkikuviolla eli mehiläiskennon muodolla katetun pinnan viimeinen jäljelle jäänyt tila. Toisin sanoen, täydellistämään muutoin epätäydelliseksi jäävä laatoitus. Ei siis liene ihme, jos se on astrologien lisäksi ollut tärkeä symboli temppeleitä ja palatseja rakentaneiden muurarien ammattikilloille.

Kaksipäinen kotka symboloi keisarikuntia jo pronssikauden assyrialaisilla ja heettiläisillä - minkä lisäksi sillä lienee ilmeinen yhteys Egyptin faaraoiden symboliin, Ylä- ja Ala-Egyptin yhdistymistä kuvanneeseen kuvioon, jossa korppikotkan ja kobran päät muodostavat ikään kuin kaksi päätä siivelliselle hahmolle. Myöhemmät kristilliset ja islaminuskoiset imperiumit perivät kaksipäisen kotkan muinaisilta edeltäjiltään. Nykyajan huuhaa-nationalistit voivat tietysti sepitellä kaikenlaisia omaa muinaisuuttaan korostavia tarinoita (tyyliin "serbit perustivat Induksen sivilisaation"), mutta heiltä jää silloin huomaamatta, että tuo muinaisuus on nimenomaan ihmiskunnan yhteistä ja koskee yhtä hyvin myös heidän naapurikansojaan.

*   *   *

Paljon äärellä siis olen täällä ja kaikessa ympärillä olevassa voi aistia ihmiskunnan historian havinaa. Käytän tätä aasinsiltana palatakseni omaan henkilökohtaiseen kokemukseeni. Minulle paluu Islamabadiin on samalla paluu kansainvälisen urani juurille. 20 vuotta sitten opiskelijana ja nuorena miehenä asuin täällä kuusi kuukautta ja tuo kokemus oli oleva ratkaiseva ponnahduslauta, josta päädyin sille ammatilliselle tielle, jolla yhä olen. 

Pakistan ei tuolloin ollut ensimmäinen kokemukseni Etelä-Aasiasta, sillä olin tehnyt elämäni ensimmäisen Euroopan ulkopuolelle suuntautuneen matkani Intiaan jo 18-vuotiaana. Ei se ollut myöskään ensimmäinen kokemukseni islamilaisesta maailmasta, sillä olin niin ikään matkustanut Turkissa ja Tunisiassa jo 19-vuotiaana. Ennen Pakistaniin töihin saapumista plakkarissani oli opiskelijavuosilta jo kohtalainen kasa arabimaita, Kaukasiaa, Keski-Aasiaa ja Kaakkois-Aasiaa. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun asuin pidemmän aikaa eurooppalaisen kulttuuripiirin ulkopuolisessa maassa.

Olin tuohon aikaan myös hyvin köyhä. Työnantajani ei rahoittanut asuntoani, terveydenhuoltoani tai muitakaan sellaisia asioita, joita vakituisesti työsuhteiset pitävät selviöinä ulkomaankomennuksille lähtiessään. Vuokrasin palvelijalle tarkoitettua ullakkohuonetta paikalliselta kansalaisjärjestönaiselta (joka paljastui paitsi ahneeksi, myös kotityranniksi, joka mm. hakkasi omia palvelijattariaan). Huoneessa vilisi öisin rottia, torakoita ja muurahaisia. Ikkunan ulkopuolella puussa roikkuivat päivisin variksen kokoiset hedelmälepakot. Villisiat ja šakaalit tulivat öisin Margalla Roadin yli asuinalueille.

Kun laskeuduin Istanbulista saapuvalla lennolla tänne ensivalon aikaan, tunsin nostalgiaa jo automatkalla lentokentältä Islamabadin kaupunkiin. Taivaan utuinen punahehku, taivaanrannassa siintävät vihreät Margallakukkulat, taivaalle kohoavat haarahaukat, kaikkialla heräilevien varisten raakunnat, mainojen rääkäisyt ja kirskutukset. Kaikki tuo tuntui jollain oudolla tavalla tutulta, kuin kuuluisi johonkin entiseen elämääni. Ihmisten puhuma intianenglanti, eleet ja fraasit - ne tarttuivat kuin olisivat palautuneet pitkän tauon jälkeen jostain syvälle muistiin hautautuneesta. Eivät harkitusti ja tietoisesti vaan vaistomaisina reaktioina.

*   *   *

Islamabad ei ole kovin historiallinen kaupunki. Ayub Khan siirsi liittovaltion pääkaupungin Karachista ensin Rawalpindiin vuonna 1959 ja sitten tänne vuonna 1967 eikä Islamabadissa siten ole juurikaan vanhempaa kuin 60-70-luvuilla rakennettua arkkitehtuuria. Islamabad on insinöörien suunnittelema hallintokaupunki samaan tyyliin kuin Brasília. Koko kaupunki on luotu neliömäisten ruutujen kaavaan ja useimmilla ruuduilla on varsin tylsästi vain koodinimet: G-6, F-6, F-7, F-8, E-7 jne. Kullakin sektorilla on keskellään markaz, ostoskeskus, jossa on suuri keskittymä kauppoja ja liikkeitä. Lisäksi koko kaupungin halki kulkee itä-länsisuunnassa niin kutsuttu Sininen vyöhyke, joka on tarkoitettu liike-elämän keskukseksi, ja jota pitkin myös moderni joukkoliikennejärjestelmä (metro ja bussilinjat) kulkee.

Noin miljoonan asukkaan Islamabad ja sitä ympäröivä alue (mm. Margallakukkulat ja Rawaljärven pohjoisosa) muodostavat liittovaltion pääkaupunkialueen, samaan tapaan kuin Washington D.C., Mexico City tai Delhi omana osavaltionaan Intiassa. Heti osavaltiorajan takana kaupungin eteläpuolella on Islamabadia tuplasti suurempi Rawalpindi eli tuttavallisemmin Pindi (2 milj. asukasta). Pakistanilaisittain nämä ovat kuitenkin vain keskisuuria kaupunkeja. Vertailun vuoksi, Sindin osavaltion pääkaupungissa Karachissa on yli 15 miljoonaa ja Punjabin osavaltion pääkaupungissa Lahoressa yli 11 miljoonaa asukasta.

Parasta Islamabadissa ei olekaan kulttuuriperintö tai arkkitehtuuri vaan kaupungin vihreys. Asuinalueet ovat itsessään puutarhamaisia huvila-alueita, minkä lisäksi heti kaupunkia pohjoisessa rajaavan Margalla Roadin toisella puolella alkaa Margallakukkuloiden kansallispuisto, suuri ja luonnonarvoiltaan merkittävä matalien vuoriharjanteiden ja niiden väliin jäävien vehreiden laaksojen muodostama vaihteleva maasto täynnä eri metsätyyppejä, avoimempia kivikkoisia maastoja sekä villieläimiä. Villisika, muntjakki, kultašakaali, reesusmakaki ja intianpiikkisika ovat yleisiä. Lueskelin hiljattain espanjalaisen järjestön tekemää tutkimusta Margallan faunasta, josta kävi ilmi, että myös leopardi ja muurahaiskäpy yhä sinnittelevät alueella, vaikka entisaikaan yleinen paikallinen villilammas näyttää hävinneen sukupuuttoon.

Makakit tulevat yleisesti kukkuloilta alas kaupungin pohjoispuolisten moskeijojen alueille ja pohjoisimmalle asuinalueelle E-7:lle, jossa apinoita voikin nähdä yleisesti pieninä ryhminä - ja ne aiheuttavat kaikenlaista pikkuharmia ihmisten puutarhoissa riehuessaan. Myös lentäviäkoiria eli suuria hedelmälepakoita (nykyiseltä suomenkieliseltä nimeltään lenkkoja) näkyy kaupungin puutarha-alueilla yhä, vaikka minulla onkin tunne, että niiden määrä on paljon pienempi kuin 20 vuotta sitten. 

Brysselistäkin tutut kauluskaijat ovat täällä vakiolinnustoa, samoin kaikkialla läsnä olevat intianvarikset, pihamainat ja haarahaukat, punaperä- ja töyhtöbulbulit, pensas- ja metsätimalit, mustadrongot, ruosteperälepinkäiset, harjalinnut, bramiinikottaraiset ja kolme lajia yleisiä Streptopelia-kyyhkyjä (palmukyyhky, turkinkyyhky ja intianturturikyyhky). Puutarhojen puista ja pensaista kuuluu pitkäpyrstöräätälin ja aasianrillin ääniä. Kukissa vierailee purppuramedestäjiä - urokset metallinsinisiä, naaraat vihreänkeltaisia. 

Asunnossani tulee olemaan kaksi eri suuntiin osoittavaa terassia, joista moisia luonnonihmeitä voi katsella. Vuokraisäntä ehdotti sen tekemistä viinilasin äärestä, joten kovin ahdasmielinen hän ei ainakaan ole. Ja grillille olisi hyvä paikka, kunhan ehdin sellaisille ostoksille. Ensin on vuorossa koko liuta kiireellisempiä käytännön hankintoja.

Jäähyväiset Brysselille

Elokuun lopussa koitti aika jättää Bryssel taakse, palata muutamaksi päiväksi Suomeen ja siirtyä sitten syyskuun ensimmäisenä uuteen kotiin Aasian mantereelle. Siitä myöhemmin.

Kaksi vuottani Brysselissä olivat antoisia, vaikka suuri osa tuosta ajasta kuluikin pandemian merkeissä: työpaikat olivat tyhjillään, ihmiset etätöissä kodeistaan käsin, ravintolat ja kahvilat suljettuina, kaduilla kävellessäkin maskipakko. Nyt tuntuu kuin nuo ajat olisivat kaukana takana. Vaikka ihmiset yhä sairastuvat sankoin joukoin covidiin, taudista ei enää paljoa kohkata. 

Olisin voinut jatkaa pidempäänkin, mutta sopimukseni Brysselissä oli sidottu aikaan, jonka toinen henkilö oli aiemmin ollut lainassa toisinpäin, Brysselistä Suomeen. Joten kaksi vuotta sitten.

Sinä aikana ehti tapahtua paljon. Afganistan luhistui Talibanin käsiin. Venäjä käynnisti hyökkäyssodan ja kansanmurhan Ukrainassa. Suomi päätti viimein liittyä Natoon. Yksityiselämässäni menin naimisiin ja julkaisin romaanin, joka löytyy suomeksi täältä. Lukekaa tuo kirja. Se sisältää paljon ajatuksiani monista asioista ja on lisäksi kaunista kieltä. Jos olette jo lukeneet sen jommallakummalla kielellä, arvostaisin kovasti arvostelujen kirjoittamista julkaisualustoille tai mihin tahansa muualle, koska ne ovat jotakuinkin ainoa keino, joilla minua tuntemattomat ihmiset saavat kirjasta tietää ja voivat sen halutessaan tilata.

Sen jälkeen, kun Bryssel lakkasi olemasta pandeeminen aavekaupunki, jossa kaikki paitsi ruokakaupat oli suljettu, se oli itse asiassa monin tavoin viihtyisä kaupunki asua. En oikein ymmärrä kaikkia niitä ulkomaalaisia, jotka väheksyvät ja mollaavat Brysseliä. En tosin tiedä, mikä heidän vertauskohtansa on. Omista vertauskohdistani luokittelisin Brysselin sijoituksen alemmas kuin Tartto, Beirut ja Kiova, mutta toisaalta Bryssel menee edelle Helsingistä, Turusta, Jyväskylästä, Lundista, Damaskoksesta sekä tietysti Kabulista ja Addis Abebasta. 

Suurin Brysseliä alaspäin pudottava viihtyisyystekijä on sama kuin suomalaiskaupunkien kohdalla: korkea hintataso. Kahden siellä asumani vuoden aikana tuo hintataso vieläpä tuntui tuplaantuvan, ainakin viikottaisten ruokakauppaostosten osalta. Hinnat tosin näyttävät kohonneen pilviin Suomessakin niin, että Bryssel on hintainnoususta huolimatta pysynyt nipin napin Suomea edullisempana. Riippuu tosin asiasta, jota mittaa. Osuin myös aikoinaan asumaan Beirutissa aikana, jolloin siellä oli hyvinkin kohtuullinen hintataso hyvään elämään - näin ei enää viime vuosina ole hyperinflaation ansiosta ollut. Tartossakin hinnat ovat nousseet rajusti, mutteivät sentään Tallinnan lukemiin. Ja Kiovan nykyviihtyisyyttä lienee tuntuvasti laskenut venäläinen sotakiihko, joka ei jätä naapureitaan rauhaan, koska Venäjä elää sodassa ja sodasta.

Viimeisiksi viikoikseni Prinssi tuli Suomesta seurakseni ja milloin minulla oli vapaata, kävimme lähialueilla: Antwerpenissä söimme japanilaisessa salaisessa puutarhassa. Rotterdamissa tapasimme sinne kotiutuneen ukrainalaisen ystäväni. Brysselin lähistöllä kävimme Mechelenin viehättävässä pikkukaupungissa. Ja itse Brysselissä vanhassakaupungissa, Ixelles'issä, Flageylla ja siinä ainoassa kotini lähistön kahvilassa, jossa emme olleet vielä koskaan aiemmin käyneet, vaikka aina olemme siitä menneet ohi. Se olikin ihan hyvä paikka viimeisen illan oluille setien pelatessa pihalla petankia.

Perjantaina koitti muuttorumba, piti vielä palautella modeemeja ja avaimia pitkin kaupunkia, ja sitten täyteen lastatulla autolla tien päälle kohti Alankomaita ja Saksaa. Vähän Brysselistä poistumisen jälkeen alkoi sataa - sekin loi jäähyväisten tuntua, etenkin niin pitkän kuuman ja sateettoman kesän jälkeen. Tihkuinen ilma jatkui pitkin matkaa. Yövyimme Kielissä, jossa Prinssi tilasi yöpalaksi pizzaa, joka ei koskaan tullut - tilauksen vastaanottanut ja kuitannut asiakaspalvelija oli botti, joka ei tajunnut ravintolansa olevan kiinni.

Lauantaiaamuna Tanskaan, kahvit Koldingin lähellä, Vähä-Beltin sillan yli Fynin saarelle. Siellä kävimme ulkoilemassa Knudshovedin niemenkärjen ja majakan maisemissa. Kuten olin toivonutkin, siellä oli kova kahlaajaryntäys jo syysmuutolla: avosettejä, kuoveja, vikloja ja useamman lajin sirrejä rantaliete mustanaan. Myös pääskyjä, pensastaskuja ja kerttuja muuttotunnelmissa koleassa kelissä. Ison-Beltin ylitettyämme ajoimme Kööpenhaminaan kaupunkikäynnille. Siellä oli sateista mutta söimme sentään kunnon Hereford-pihvit ja kohtasimme aukiolla islamilaisten saarnamiesten jehovalaiseen tyyliin toteutetun Allah pelastaa - oletko valmis -kampanjan. Tanska oli äitynyt Suomeakin kalliimmaksi maaksi. Niin toki myös Ruotsi, jonka pitkä ajotaival ei jättänyt meille enää aikaa kunnon kaupunki- tai luontovierailuille. Sitä paitsi koko ajan tihutti ja oli koleaa.

Sunnuntai meni Itämeren prinsessalla rauhanmerta kyntäen. Naton turvatakeet uhkaavat tehdä Itämerestä ihan oikean rauhanmeren, joskin Inkerin ja Itä-Preussin rannoilla vallitsee yhä sodanmeri. Katselimme Tukholman, Ahvenanmaan ja Turun saaristoja. Varsinais-Suomessa oli suuria hanhikerääntymiä pelloilla. Niin ikään syysmuutolla oli itähelsinkiläisen asuntoni etupihalla viihtynyt nuori pikkulepinkäinen, uusi pihapinna tänne.

Kolme päivää Helsingissä ovat menneet valmistautumisessa seuraavaan lähtöön: laitteiden vaihtoa ja päivitystä, rokotuksia, kelpoisuuslausuntoja ja notaariasioita. Seuraavan kerran kirjoitan tätä blogia varsin toisenlaisista maisemista - mutten aivan oudoista, sillä kyseessä on paluu maahan ja kaupunkiin, jossa olen viettänyt puoli vuotta varsin nuorena miehenä 20 vuotta sitten.

Kuuma kesä

Kesä on ollut antiteesi edelliselle, sateiselle kesälleni täällä. Harvassa ovat olleet ne päivät, jolloin lämpötila ei ole ollut hellelukemissa. Siihen kun yhdistää Brysselissä alati vallitsevan korkean ilmankosteuden ja puuttuvan ilmastoinnin (koska Suomen tapaan sitä ei ole totuttu täällä tarvitsemaan), elon yleinen tuntu on ollut trooppinen ennemmin kuin atlanttinen.

Kävin maan eteläosissa Valloniassa. Ensin rajamutkan taskuun ranskalaisten kukkuloiden väliin jäävässä Bersillies-L'Abbayen kylässä, jossa tapasin paikallisen eläinlääkärin, joka on rakentanut mailleen oman aron. Isojen hyönteisten ja niitä syövien lintujen katoamiseen oli miehellä kertoa konkreettinen syykin: kotieläinten lääkinnässä käytetty ivermektiini, jonka tuloksena lanta muuttuu myrkylliseksi lantiaisille ja muille suurille lannansyöjähyönteisille - ja jää usein myös hajoamatta.

Toinen asia, jonka sain kuulla, oli erään rajapyykin tapaus. Belgian ja Ranskan välinen rajahan on monin paikoin merkitty maastoon vain historiallisilla kivisillä rajapyykeillä, jotka ovat olleet paikoillaan iät ajat. Isommilla valtateillä on sentään tien varressa kyltti, jossa lukee "Ranska" tai "Belgia", kun maa vaihtuu, mutta pikkuteillä ja pikkukylien ympäröivällä maaseudulla paikalliset vain tietävät, mikä kukkula ja mikä pelto on Ranskaa, mikä Belgiaa. EU:n ansiosta sillä ei ole enää niin kauhean suurta väliä. Mutta silloin tällöin jokin tapaus muistuttaa siitä, kuinka valtava psykologinen merkitys rajoilla ja territorioilla yhä on länsimaisillekin ihmisille. Bersillies'n kulmilla oli muuan maanviljelijä mennyt siirtämään omin toimin maidensa laidalla ollutta, Napoleonin sodista asti paikoillaan jököttänyttä rajapyykkiä pari metriä, jotta pääsisi paremmin oikaisemaan traktorillaan. Näin tehdessään hän tuli vahingossa siirtäneeksi Ranskan ja Belgian välistä rajaa melkoiselta matkalta - koska rajapyykit eivät ole tiheässä. Paikallinen historiafriikki havaitsi rajapyykin siirtyneen. Nousi haloo, kansallistunteet leimahtivat ja viljelijä taisi saada vakavan rangaistuksenkin teostaan, vaikka nopeasti pormestarit molemmin puolin rajaa hymyilivät rajavälikohtauksen tapahtumapaikalle sännänneelle lehdistölle ja useimmat jutut tehtiin humoristiseen sävyyn.

Poimin eläinlääkärin luota kaksi puolalaistyttöä, jotka tunnen Kiovan vuosilta saakka, ja joista toinen on asunut viime vuodet Taiwanilla - joten sain myös loppukesäksi harvinaisen erinomaista taiwanilaista teetä. Ajoimme belgialaisen Philippevillen kautta ranskalaiseen Givet'n pikkukaupunkiin, josta eteenpäin Etelä-Ardennien maisemissa kapeassa jokilaaksossa sijaitsevaan kuvankauniiseen Bouillonin kylään. Tai pikkukaupunkiin. Miten sitä nyt ottaa. Keski-Euroopan vanhoilla asutusseuduilla kylät näyttävät pieniltä kaupungeilta ja pikkukaupungit toisinaan suurilta kyliltä. Bouillon oli joka tapauksessa kätketty helmi. Harvinaisen kaunis ja idyllinen paikka.

Sittemmin puolattaret viipyivät luonani Brysselissä jokusen päivän. Minun ollessani töissä kolusivat kaupunkia. Iltaisin kävimme oluella Ixelles'issä. Puhuimme paljon Ukrainasta ja Taiwanista.

*   *   *

Suomen Nato-prosessi on edennyt, kun suurin osa jäsenmaista on jo ratifioinut Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden. Jäljellä ovat tosin vielä ongelmallisimmiksi odotetut Turkki, Unkari ja Kreikka sekä muutama muu (Espanja, Portugali ja Slovakia). Syyskuun jälkeen jäljellä lienevät enää hankalimmat. Olen iloisesti yllättynyt, jos iltalypsijöitä ei tässä vaiheessa enää ilmaannu. Valitettavasti tilaisuus on yhä olemassa. Siksipä Suomessa onkin käynyt tasaisena virtana sotilasvierailuja Yhdysvalloista ja Britanniasta, niin että Venäjän käynnistäessä hybridioperaation suuret länsimaat olisivat väistämättä osallisina eikä Suomi jäisi yksin. Sotalaiva USS Kearsarge toi Helsinkiin 40 000 tonnia vapautta, ja kansa kävi pällistelemässä.

Yhdysvaltain ratifiointiprosessin yhteydessä suomalaisten suosioon ylsi varsinkin Arkansas'n republikaanisenaattori Tom Cottonin kirkasotsainen puhe Suomen ylistykseksi, jossa viittailtiin taajaan talvisotaan ja Simo Häyhään. Suomea vastaan äänesti vain Trump-lojalisti Josh Hawley, joskin teekutsumies Rand Paul äänesti tyhjää. Toivottavasti ne amerikansuomalaiset ja -ruotsalaiset, jotka äänestävät republikaaneja, panevat jyvät ja akanat merkille esivaalien koittaessa.

*   *   *

Kesän päättyessä tämän blogin kirjoittaja jättää tältä erää Brysselin ja suuntaa kaukaisempiin maailmankolkkiin, josta käsin kirjoittelu toivottavasti jatkuu. Sillä välin lukijoita ehkä kiinnostaa tieto, että romaanini Titaanien aika on nyt myynnissä myös suomeksi.

Tuon kirjan voi lukea ainakin kahdella hyvin erilaisella tavalla. Joko fantasian tai spefin genreen kuuluvana suurena seikkailuna tai sitten filosofis-psykologisena, symboleja ja viittauksia vilisevänä mysteeriromaanina varttuneemmille ja syvälentoisemmille lukijoille. Kumpikin lukutapa mielestäni toimii eikä kohtuuttomasti häiritse toista, koska varmistaakseni, että tarina toimisi suurena seikkailuna, en ole tehnyt kehystarinasta sen enempää kuin kerronnastakaan liian raskasta. Toisaalta, jotta se toimisi myös syvällisenä, ihmisyyttä luotaavana mysteeriromaanina, pitäisi niin henkilöissä, tapahtumissa kuin viittausten tiheydessäkin olla yllin kyllin ratkottavaa sille, jota kehystarina puitteineen ei sellaisenaan innostaisi.

Lisäksi siinä on jotain monen eri genren ystäville: psykologisesti koherentteja henkilökuvia niille, jotka lukevat ensi sijaisesti henkilöitä; murhamysteeri ja koko joukko muita arvoituksia dekkarien ystäville; skifiä, spekulaatiota ja biologisesti uskottavaa luonnonkuvausta niille, joita kiehtoo maailmojen rakennus; jännittäviä ja pelottaviakin asioita trillerin ja kauhun ystäville; filosofista ja moraalista pohdintaa niille, jotka etsivät kirjoista jotain opettavaista.

Vaikka englanninkielisen version saa tällä hetkellä viidenneksellä suomenkielisen painoksen hinnasta, suosittelen silti suomenkieliselle lukijalle suomenkielistä versiota. Kirjavan lukijajoukon vuoksi kirjoitin kirjan rinnakkain sekä suomeksi että englanniksi, mutta suomea voidaan pitää teoksen alkukielenä oman äidinkieleni vuoksi - ja onhan siinä myös suomalaisesta perinteestä ja mytologiasta ammennettuja elementtejä. Uskon olevan antoisampaa lukea kaunista suomea kuin ulkomaalaisen kirjoittamaa englantia.

On myös pakko sanoa, että suomenkielinen painos on tyylikäs ja kaunis kirjana. Myös taitto on ilo lukevan ihmisen silmälle. Ja vaikka tarina on sama kuin englanniksi, on lisäeditointi tässä välillä tuonut siihenkin pientä parantelua paikoittain.

Vapaudesta ja sen vihaajista

Somen keinoälymuisti poimi esiin tekstin, jonka olen näemmä kirjoittanut neljä vuotta sitten, heinäkuun viimeisenä vuonna 2018. Se on yhä yhtä ajankohtainen:

Ihmiset, jotka vihaavat liberalismia ja flirttailevat autoritarismin kanssa, vihaavat yhtä tai useampaa seuraavista kolmesta asiasta: vapautta, vastuuta tai kilpailua.

Vapauden vihaaminen on oikeastaan ihmisen vihaamista. Kun ihmiskuva perustuu ajatukselle, että ihminen on raakalainen, käy järkeen olettaa, että ihmisen voi kesyttää vain kahleilla. Jos ihmisiä ei ole vangittu ja alistettu jatkuvalla pelolla, he eivät ilmeisesti tee muuta kuin tuhoavat, tappavat, raiskaavat ja kylvävät kaaosta.

Vastuun vihaaminen on eräänlainen kieroutunut muoto vapauden vihaamisesta. Koska vastuu kulkee käsi kädessä vapauden kanssa, on oireellista, että itsenäisyyteen ja kypsyyteen kykenemättömät ihmiset välttelevät vastuuta alistumalla vapaaehtoisesti jonkun muun valtaan. Heidän on silloin helpompi ajatella, että vaikka pahoja asioita tuntuu koko ajan tapahtuvan, ne ovat jonkun muun vastuulla.

Jos pakkomielle lyödä ihmisiä kahleisiin ja ruoskia heitä on eräänlaista kulttuurista sadismia, pakkomielteinen vastuunvälttely on puolestaan eräänlaista kulttuurista masokismia. Nämä tuppaavat esiintymään yhdessä kaikissa autoritarismin muodoissa. Mutta ymmärtääksemme autoritarismin suosiota meidän on lisättävä näiden kahden lisäksi vielä kolmas kieroutuma:

Kilpailun vihaaminen perustuu heikkoon itsetuntoon ja heikkoon itseluottamukseen – vaikka se usein naamioituisikin ylimielisyydeksi. Ihmiset vihaavat kilpailua, koska pelkäävät, että reilussa pelissä he häviäisivät kilpailijoilleen. Jos yhteiskunta on vapaa, joku muu veisi heiltä työpaikat, naiset ja arvonimet. He suosivat autoritäärisiä ratkaisuja, joissa ihmisten menestys ei ole yhteydessä heidän taitoihinsa tai omiin ponnistuksiinsa, vaan johonkin kategoriseen ominaisuuteen, joka heillä on: ihonväriin, kansallisuuteen, sukupuoleen, luokkaan. He haluavat menestyksen olevan oikeus, joka kuuluu heille, ei asia, josta pitäisi kilpailla, varsinkaan alempiarvoisten kuten nuorempien, naisten, vierasrotuisten, väärään yhteiskuntaluokkaan kuuluvien tai väärästä koulusta tulevien kanssa.

Kaikki kolme ryhmää – vapaudenvihaajat, vastuunvihaajat ja kilpailunvihaajat – ovat kuitenkin erittäin väärässä olettaessaan, että autoritarismi ratkaisisi heidän ongelmansa.

Ensinnäkin autoritarismi asettaa säännöllisesti valtaan pahimpia ja häikäilemättömimpiä yksilöitä, jotka tietävät vallan hyvin, kuinka järjestää oman vapautensa toisten kustannuksella. ”Valistunut itsevaltias” on todennäköisesti poliittisen filosofian pitkäkestoisin ja haitallisin myytti. Lisäksi itsevaltiaat myös säännöllisesti turvautuvat tappamiseen, raiskaamiseen ja hävittämiseen, joten ajatus ihmisten sivistämisestä pakkovallalla ei toimi.

Toiseksi, vastuun välttely periaatteesta ei suinkaan estä hallitsijoita pitämästä vastuunvälttelijää vastuullisena. Erona on vain se, että autoritarismissa pieni ihminen ei enää voi tehdä asialle muuta kuin nuolla hallitsijoiden takapuolia. Autoritarismissa hallitsijat eivät milloinkaan joudu vastuuseen. Vastuuseen joutuu aina alamainen – sinä siis. Ruikuttaminen määräysten noudattamisesta ei auta, koska määräykset muuttuvat hallitsijoiden oikuista.

Kolmanneksi, kilpailu ei suinkaan katoa mihinkään autoritarismissa, se vain kanavoituu toisin. Vapaassa yhteiskunnassa kilpailu tarkoittaa enemmän tai vähemmän sitä, että paras voittaa. Tämä kannustaa erilaistumiseen ja erikoistumiseen, niin että jokainen löytäisi itselleen sopivan lokeron, jossa on hyvä. Autoritarismissa sen sijaan ihmisten on kaikilla tasoilla kilpailtava hallitsijoiden suosiosta. Yleneminen ei onnistu olemalla taitavampi tai pätevämpi, vaan miellyttämällä ylempiään. Tämä vaatii jatkuvia lojaalisuuden osoituksia samalla kun yksilön pitää myös osoittaa olevansa harmiton, jotta ylemmät eivät huolestu tämän tavoittelevan heidän paikkaansa.

Ottakaa tästä vaarin nyt, kun maailma menee kohti vähempää vapautta ja enempää autoritarismia. Tämä nimittäin on se, mitä haluatte kun inisette vapaata yhteiskuntaa vastaan.

Mitä demokratiaan tulee, olennainen asia demokratiassa ei ole se, että ”kansan tahto” toteutuu – sellaista asiaa kuin kansan tahto kun ei ole olemassa. Olennaista demokratiassa ovat vallan pidäkkeet, jotka asettavat rajat vallassaolijoiden vallankäytölle. Ne ovat syy siihen, miksi demokratia korreloi niin voimakkaasti liberalismin ja yhteiskunnallisen vapauden kanssa.

Samana päivänä neljä vuotta sitten olen näemmä kirjoittanut toisenkin kuolemattoman viisauden: 

Moukkia on kolmenlaisia. Niitä, jotka ovat liian tyhmiä osatakseen uskottavasti teeskennellä sivistystä, niitä, jotka eivät käsitä, mitä arvostettavaa sivistyksessä on, ja niitä, jotka ovat sivistyneitä, mutteivät ymmärrä, että heidän tietoonsa tulleet asiat eivät määritä sivistyksen rajoja.