Lapissa ja Ruijassa II

Kun riikinraja Ruotsista Norjaan on ylitetty, ensimmäinen eroavaisuus, johon huomio kiinnittyy, on se, että Norjan puolen Lapissa on kovin täyttä. Joka tunturi on täynnä norjalaisten lomamökkejä. Toisin kuin suomalaiset ja ruotsalaiset, jotka tälläävät mökkinsä järvien rannoille ja laaksoihin eivätkä suinkaan tunturien laille, norjalaiset ovat mieltyneitä mökkeihin, joiden ympärillä on vain rakkaa ja paljakkaa ja vesistönä vain kirkas puro.

Myös raha näkyy. Joka paikka on yhdistetty sivilisaatioon hyvillä teillä, silloilla, tunneleilla, sähköverkoilla ja laajakaistoilla. Haja-asutus ei näytä olevan ongelma, jota pitäisi ratkaista tyhjentämällä kyliä ja keskittämällä asutus kasvukeskuksiin. Vaikka Norjallakin riittää alueita eikä väentiheys ole suurempi kuin naapurimaissa, siellä on - ainakin pääteiden varsilla - huomattavasti vaikeampi päästä täysin erämaiseen tunnelmaan kuin Suomen tai Ruotsin Lapissa.

Laskeutuessamme Skandeilta alas kohti vuonoja alkoi rinteiden metsistä kuulua sellaisiakin eteläisiä lajeja kuin tiltalttia ja mustarastasta. Pian alkoi edessä siintää Ofotvuono, jonka nimen kerrotaan juontuvan huuhkajanjalasta. Emme kuitenkaan kääntyneet vasemmalle Narvikin satamakaupunkiin, vaan seurasimme vuonon rannikkoa sen pohjoisimpaan päähän Bjerkvikin kylään (saameksi Ráhka). Siellä söimme lounaan ja kävelimme vuononpohjukassa, jossa oli jonkin verran kahlaajia (mm. meriharakoita, tyllejä ja isokuoveja), koskeloita ja kolme kelluvaa mustakurkku-uikkua.

Bjerkvikistä lähdimme sitten pohjoista kohti ja ylitimme tällä taipaleella lääninrajan Nordlandista Tromssan ja Finnmarkin lääniin, jota tästedes kutsumme suomalaisella nimellään Ruijaksi. Myös Kuolan niemimaasta puhuttaessa olisi hyvä säilyttää sen vanha suomenkielinen nimi, Turja, jolla on sitä paitsi myyttinen kaiku. Ruija ja Turja ovat arktisinta maailmaa, johon Euroopan mantereella pääsee autolla. Suomen Lappiin nähden näiden alueiden eksotiikkaa lisää Jäämeren läsnäolo. Valaat ja merilinnut tuovat meikäläisittäin kiehtovan lisän tunturiluontoon.

Norjan vuonojen ilmasto on niin suojattu, että elämä noilla seuduin on paitsi sievää, myös lauhkeaa, aina pohjoisimpien niemimaiden kärkiin ja Varangille saakka, joilla alueilla tunnelma muuttuu merkittävästi jäämerellisemmäksi. Tämä näkyy myös ja varsinkin merilinnuston koostumuksessa. Länsirannikon suojaisissa vuonoissa sen sijaan kohtaa lähinnä hyvin samanlaista lintulajistoa kuin Itämerellä. Meressä asiat ovat toisin, sillä Atlantilta tulevat ajoittain miekkavalaat ja sen sellaiset suojaisiinkin vuonoihin.

Saavutimme seuraavan vuonon, Gratanginvuonon, jonka pohjukassa sijaitsee idyllisen oloinen Gratangsbotnin kylä. Storelvan jokisuussa ja vuononpohjukassa on kahlaajalietteitä, joilta löytyi mm. lapinsirrejä ja kapustarintoja. Jonkinlainen lasten lintutornikin sinne on pykätty.

Päästäksemme joutuisasti pohjoista ja arktisempia oloja kohden ajoimme Gratangsbotnista sisämaatietä Fossbakkenin, Moenin ja Nato-tukikohtakaupunki Bardufossin kautta seuraavaan vuononpohjukkaan - ja täällä vuonolla oli jo suomenkielinen nimi, Paatsivuono (Balsfjord). Sievässä Storsteinnesin kylässä (saameksi Njárga) kävimme kahvilla ja juustokakulla. Hengenahdistusta aiheuttavista hinnoista piittaamatta viereinen pitkä pöytä oli täynnä iloisesti šamppanjaa siemailevia norjalaisia.

Tromssaan voi ajaa Paatsivuonon pohjukasta joko läntistä pienempää tietä tai itäistä hieman isompaa tietä - jälkimmäistä ajaessa kiusana on varsin paljon liikennekameroita. Molemmat ovat maisemallisesti kauniita ja kylät niiden varsilla idyllisiä. Ajoimme illalla Tromssaan itäpuolista tietä.

Tromssa on Pohjoismaiden suurin napapiirin pohjoispuolinen kaupunki - ja Pohjois-Norjan tärkein keskus. Se sijaitsee saarella, jota yhdistävät mantereeseen ja länsipuoliseen Valassaareen (Kvaløya) kolme siltaa. Meillä oli netistä hankittu yksityismajoitus, joka osoittautui vasta remontoiduksi kokonaiseksi asunnoksi Hamnassa. Sieltä oli hulppea näkymä Tromssansaarta Valassaaresta erottavalle salmelle, jossa yöttömänä yönä liikkui merilintuja ja hylkeitä. Olimme paikan ensimmäiset vieraat, joten jätimme omistajalle myös hyvän arvostelun.

Seuraava päivä oli kolea ja tuulinen. Kävimme Tromssan keskustassa ja satamassa kyselemässä valasretkistä, mutta kuulemma vuodenaika ei ollut oikea - kesällä olisi kannattanut mennä Lofooteille, jos valaita etsi. Tai sitten kauas pohjoiseen. Ajoimme sitten Valassaaren puolelle ja siellä suojellulle Tisnesin niemelle, joka työntyy Paatsivuonon keskiosiin. Jonkin verran sorsia, kahlaajia ja merihanhia löytyi, muttei mitään erikoista. Matkalla oli muutama pahta, joilta löytyi pikkukuoveja, suokukkoja ja merikihu. Taisi olla matkan ensimmäinen kihu. Sittemmin sekä meri- että tunturikihua näkyi säännöllisesti.

Itään päästäksemme piti ajaa takaisin Tromssaan ja sitten pitkä matka etelän kautta koukaten, jotta pääsimme Yykeänvuonon eli norjaksi Lyngenin dramaattisiin maisemiin. Yykeänperän (Skibotn) taajamassa kävimme syömässä. Sinne laskee jänkän ja tunturikoivikoiden läpi Enontekiöstä Jäämereen virtaava Yykeänjoki (saameksi Ivgojohka). Tuon joen varrella olevasta mökkikylä-leirintäpaikasta Norjan puolelta mutta matkalla Kilpisjärvelle otimme siksi yöttömäksi yöksi majapaikan.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli tunturipysähdyksiä, Rovijoen putous, Suomen raja ja Ahdaskuru. Kävimme syömässä Kilpisjärvellä ja kiipesimme sitten saamelaisten pyhälle vuorelle Saanalle. Sääolosuhteet eivät tällä kertaa olleet suosiollisimpia mahdollisia. Tuuli oli kova ja kylmä. Lintuja oli todella vähän nähtävillä - yksi kiiruna, useita niittykirvisiä ja kivitaskuja. Saanan tähtilajeja kuten sepelrastasta ei löytynyt. Tunturikoivikoista sentään löytyi parvina urpiaisia, reviirijorinaansa ryystäviä järrejä, muutama kylmissään tapaileva sinirinta ja kovin harvinaiseksi käynyt hömötiainen.

Toisin kuin vuoden 2020 matkalla, emme Kilpisjärveltä lähteneet palaamaan etelään Suomen halki, vaan palasimme Norjaan ja Yykeänperän kautta Jäämeren rannikoille, sillä etsimäämme Jäämeren eksotiikkaa löytääksemme meidän piti matkata vielä paljon kauemmas itään.

Matkalla pohjoisen kautta Rässikäisiin (norjaksi Sørkjosen, saameksi Reaššegeahči) aletaan olla jo todella jäämerellisillä rannikoilla ja niinpä myös valtamerilintuja kuten ruokkeja ja kiisloja alkoi vähitellen näkyä - tosin useimmiten vain kaukana lentämässä. Tuhansista kalalokeista ei enää voinutkaan olla varma, koska pikkukajavat ilmaantuivat kuvioihin. Yövyimme leirintäalueella Altavuonon pohjukassa, Altajoen partaalla.

Altasta (Alattio) lähdimme Rässivuonoon (Rafsbotn) ja niemimaan paljakkain yli Leipovuonoon (Olderfjord). Siellä saavutaan Porsanginvuonon maisemiin ja kyliin, joissa nykyisin ovat Ruijan suurimmat osuudet suomenkielisiä eli kveenejä. Pysähdyimme Lemmijoella (Lakselv) ja päätimme sieltä jatkaa itään pienempää tietä, joka näytti lupaavalta. Lemmijoki on Porsangin hallinnollinen keskustaajama. Pohjoinen reitti kulkee Ifjordin (Idjavuotna) kautta, kunnes laskeutuu Tenon laaksoon.

Tenossa, jota kveenit kutsuvat Taanaksi, norjalaiset Tanaksi ja saamelaiset Deanuksi, saavutaan kveeninkielisiltä alueilta saamenkielisille. Majapaikkamme oli Skiippagurrassa lyhyen ajomatkan päässä Tenonsillan (Tana bru) taajamasta. Aurinko paistoi keskiyölläkin ja kävin puolisoni kanssa hampurilaisilla ainoassa Tenonsillasta löytyneessä auki olleessa paikassa (muut olivat sulkeneet jo aikaisin).

Seuraavana aamuna olimme lopulta saapuneet kohdealueellemme Varangille, jossa muuttuvat niin maisema kuin linnustokin tyystin jäämerellisiksi. Merenpinnan tasollakin ollaan puurajan yläpuolella ja Varanginvuono avautuu suoraan Jäämereen, mikä tuo sinne tarvittavat kalaparvet niitä seuraavine merilintuineen ja valaineen. Olen aiemmin käynyt Varanginvuonolla, mutta sen etelärannikolla, Kirkkoniemessä ja Etelä-Varangissa, jonne saavuin Muurmannista ja Mordorin miehittämästä Petsamosta käsin.

Sää oli tuulinen ja kylmä, muttei kuitenkaan sateinen, joten saatoimme olla varsin tyytyväisiä päivään,  jonka vietimme Varanginvuonon pohjoisrannikolla. Aloitimme Vuononpohjan (Varangerbotn, Vuonnabahta) taajamasta, jossa tankkasimme ja kävimme vuononpohjukan luonnonsuojelualueella. Siellä ei kuitenkaan ollut mitään kovin erikoista. Merilintujen määrä ja laatu paranivat sitä mukaa, mitä pidemmälle itään ajoimme. Nyborgin vanhainkodin takaa rannasta näkyi jo enemmän merisorsia ja rannassa oli punakuirikin. Gornitakissa oli merikotkia, joita muutenkin alkoi näkyä taajaan Varangilla.

Uuniemen saamelaisvoittoisessa kunnassa oli erityisen miellyttävä kohde, Nessebyn kirkko ja suojelualue. Paljon pesiviä meriharakoita ja tyllejä, joita koetimme olla häiritsemättä. Pikkukajavia oli jo parvittain. Merellä meni mustalintuja ja alleja. Lietteillä oli toinen punakuiri ja pari ristisorsaa. Haahkoja ja isokoskeloita lepäili kymmenittäin lähiluodoilla.

Annijoella (Jakobselv) pysähdyttiin ja jatkettiin sitten kohti Vesisaaren (Vadsø) kaupunkia. Kävimme rannassa useammassakin paikassa, kunnes saavuimme Ekreijan (Ekkerøya) lintuvuorelle. Siellä pesii yli kymmenentuhatta paria pikkukajavia - valkoisten kajavamassojen joukossa siellä pesii myös ruokkeja, etelänkiisloja, riskilöitä ja karimetsoja. Ylhäällä nummella oli mm. suokukkoja ja kivitaskuja. Tästä paikasta eteenpäin pikkukajava olikin runsain laji - ja nousi raportoimissani määrissä koko matkan runsaimmaksi lajiksi, vaikka niitä olikin lähinnä tämän yhden päivän osuudella.

Pikkukajava on pieni lokki, joka ulkoisesti muistuttaa kovasti kalalokkia, mutta on silti sijoitettu omaan sukuunsa. Se on aito valtamerirannikoiden lintu - ja myös maailman pohjoisimpana pohjoisnavan tuntumassa pesivä lintulaji. Kajava-nimi viittaa sen ääneen samoin kuin lajin englanninkielinenkin nimi (kittiwake). Sitä vain ihmettelen, miksi nimeen on lisätty "pikku", kun se on kuitenkin maailman kahdesta kajavalajista isompi. Toinen laji, punajalkakajava, elää Tyynenmeren arktisilla rannikoilla. Pikkukajavahan olisi voinut hyvin olla suomeksi vain kajava - kun kaikki muut Euroopassa esiintyvät lokit ovat suomalaiselta nimeltään lokkeja. Vanhoissa eläinkirjoissa se on nimeltään kolmivarvaslokki, jota se myös ruotsiksi yhä on. Norjaksi laji on krykkje ja saameksi skierru, jotka nimet myös viitannevat sen ääneen.

Nessebyn ja Ekreijan jälkeen kolmas matkan kohokohta oli Kiiperin kylässä (Kiberg), jonka aallonmurtaja on suosittu staijauspaikka, ja jonka satamassa kajavat pesivät valtoimenaan yhdyskuntina puurakennusten katoilla ja seinillä. Niille on ystävällisesti rakennettu jopa hyllyjä seiniin pesimistä varten - huolimatta niiden tavasta paskoa pesimäpaikkansa valkeiksi. Suomessa niistä olisi tietysti tehty iso ongelma ja vaadittu koko vuonon kajavakannan hävittämistä, ettei kukaan paskoisi talojen katoille.

Mutta eivät kajavat, haahkat eivätkä koskelot olleet Kiiperin kohokohta, vaan vanha jääkuikka, joka kellui Kiiperin satama-altaassa vain metrien päässä rannasta, josta sitä saattoi katsella ja kuvata. Luulin sitä ensin hetken ajan hylkeeksi ennen kuin tajusin, mitä katsoin. Jääkuikka on Suomessa harvinainen läpimuuttaja. Armeija-aikoinani Isosaaren merivalvonta-asemalta käsin näin niitä yhtenä keväänä kuusi, mutta kaikki ohilentävinä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin lajin paikallisena ja noin läheltä. Näin Isosaaren keväänä myös kaksi muuta Varangin tähtilajeista - kyhmyhaahkan ja allihaahkan - mutta näitä lajeja meille ei tälle matkalle siunaantunut. Näin tosin yhden todennäköisen kyhmyhaahkauroksen, mutta liian kaukaa voidakseni vahvistaa määrityksen.

Varangin päivä vei meidät lopulta matkamme päätepisteeseen Vuoreijaan (Vardø). Tai melkein päätepisteeseen. Lopullisen päätepisteen olisi pitänyt olla Hornøyan saari - asumaton lintusaari Vuoreijan ulkopuolella. Saavutimme kuitenkin Vuoreijan noin puoli tuntia liian myöhään ollaksemme ehtineet viimeiseen Hornøyan alukseen. Jouduimme katselemaan Hornøyan tuhansia kiisloja, lunneja ja muita merilintuja kaukoputkilla Vuoreijan majakalta ja aallonmurtajalta käsin.

Koska olimme joka tapauksessa saavuttaneet pitkän pohjoisen matkamme etäisimmän pisteen, jonka länsipuolella oli vain Jäämerta ja Siperiaa, ja koska meillä ei ollut enää käytettävissä päiviä matkustaaksemme Varangin niemimaan pohjoisrannikolle, päätimme syödä hyvät ja kalliit poropihvit vuoreijalaisessa ravintolassa. Valastakin olisi näköjään ollut tarjolla, mutta eettisistä syistä jätimme väliin.

Paluumatkalla kävimme vielä kahvilla Vesisaaren keskustassa. Hanoista olisi saanut kveenipanimon oluita, joilla oli sellaisia nimiä kuin Kaamos ja Herrä Hummala. Veljeni käytti tilaisuutta hyväkseen, mutta minä ratissa olijana en kaljaan kajonnut. Vuononpohjassa kävimme vielä marketissa ostoksilla ja ajoimme sitten Nuorgamiin. 

Seurailimme sitten Tenojokea aina Utsjoen taajamaan saakka, jonka lähellä yövyimme. Hyttyset olivat jo ilmaantuneet Suomen Lapin pohjoisimpiinkin osiin ja ärhäköitä yöaikaan. Meillä oli majapaikkanamme saksalaisilta säästynyt vanha hirsimökki. Tenojoen yllä lepatteli pikkulokkeja hyönteisjahdissa.

Lapissa ja Ruijassa I

Kesäkuun alussa olin kaksi viikkoa Suomessa sekä myös Ruotsin Lapissa (Norlannissa) ja Norjan Lapissa (Ruijassa). Saavuin Istanbulin kautta lauantai-illaksi jo miltei yöttömään Helsinkiin. Sunnuntai kului puolisoni kanssa. Ostimme Itäkeskuksesta lihaa ja grillasimme sen kotona hyvällä menestyksellä.

Kokeilin amerikkalaisen lintusovelluksen Merlinin käyttöä äänten tunnistukseen Kurkimäen nimikkomäellä, jonka metsiin on hautautunut historiallisia Suvorovin linnoitteita. Sovellus tunnisti oikein kymmeniä laululintulajeja - laulukausihan on kesäkuun alussa parhaimmillaan - ja kertoi Kurkimäen suhteellisesta rehevyydestä, ottaenkin, että mänty yhä on kukkulan valtapuu. Pajulintujen ja peippojen lisäksi äänessä olivat musta- ja räkättirastaat, kirjosiepot, mustapääkertut, kultarinnat, tali- ja sinitiaiset, viherpeipot ja peukaloiset. Pikkukäpylintujakin hääri parvina latvuksissa.

Maanantai ja tiistai kuluivat autoani rukatessa. Joku oli yrittänyt murtautua siihen onnistumatta, mutta rikkoen kuitenkin manuaalisen lukon. Auto oli seissyt koko talven, joten akku oli paitsi tyhjentynyt, myös rikki. Niinpä kun autoon murtautuminen oli ensin onnistunut ja auto saatu käynnistymään johdoilla, se jäi kaupan pihaan Kivikkoon ja piti hinata takaisin. Jouduin ravaamaan Motonetissä kolmesti ja käyttämään kaksi päivää ennen kuin uusi akku oli viimein asennettu ja toimi. 

Säntäsin samana iltana Laajalahdelle, jossa oli valkoposkihanhien poikueita, yksinäinen kurki, jalohaikara, jänkäsirriäistä ja tylliä. Rannoilla lepäili kala- ja lapintiiroja ja räyskiä. Lehdoissa lauloi punarintaa, lehtokerttua, satakieltä.

Keskiviikkona aamupäivällä pääsimme lähtemään pitkälle matkalle pohjoista kohti. Vuoden 2020 samoihin aikoihin ajoittuneella rengasmatkalla Suomen ympäri matkustimme aluksi pohjoiseen Pohjanmaan rannikkoa pitkin, poiketen Lumijoen tukikohdasta käsin Hailuodolla ja Liminganlahdella. Elettiin koronakaranteenien vuotta, joten emme päässeet Norjaan lainkaan, vaikka Ruotsista käsin rajalla kävimmekin. Abisko ja Saana edustivat arktisimpia alueita, joihin tuona vuonna ehdimme, ennen kuin palasimme Kuusamon ja Itä-Suomen kautta etelään.

Sille on tietysti syy, miksi pohjoisen matkat yritetään aina ajoittaa kesäkuun alkuviikoille: silloin kevät on yleensä ehtinyt pitkälle ja melkein kaikki muuttolinnut saapuneet, näkyvillä ja äänessä, mutta hyttysten ja mäkäräin pilvet eivät vielä täytä taivasta.

Alkukesän 2020 matkalla meitä oli neljä: minä, veljeni, muuan suomalainen kaveri ja hänen tuolloinen puolalainen tyttöystävänsä. Tällä kertaa matkustimme kolmistamme: minä, veljeni ja puolisoni, joka sai nyt edustaa nuorisoa ja Lappi-neitsyyttä. Tampere on aiemmin ollut pohjoisin maailmankolkka, jossa puolisoni on käynyt. Itselläni se on Nordkapp ja on yhä tämän matkan jälkeenkin, sillä Islannissa ei pääse kuin yhdessä paikassa napapiirin pohjoispuolelle.

Matka eteni puolisoni suosikkiartistia Lana del Reytä kuunnellen rattoisasti Lahden, Heinolan ja Joutsan tietä Jyväskylään, jossa kävimme syömässä lounaamme yläkaupungin Sohwissa. Minulla oli opiskeluajoilta muistikuva, että siellä olisi saanut hyviä pizzoja, mutta nyt sai vain hampurilaisia ja palvelun saaminenkin kesti loputtomiin. Jatkoimme sitten matkaa Viitasaarelle ja käännyimme sieltä itään tehdäksemme luontopoikkeaman Heinä-Suvannolle. Kävin siellä lintuja katsomassa niinä vuosina, kun asuin Jyväskylässä, ja ihastuin paikkaan. En ollut käynyt siellä yli vuosikymmeneen.

Heinä-Suvanto on maaginen, erämainen paikka. Siellä voisi kuvitella olevansa paljon kauempana pohjoisessa, vaikka se on todellisuudessa Keski-Suomessa - vaikkakin hädin tuskin, sillä aivan alueen itäpuolella kulkee Pohjois-Savon raja. Siellä pesii yhdyskuntina pikkulokkeja. Kurjet ja kaakkurit tuovat huudoillaan muinaisuuden tunnun. Härkälintu mylvi ja voimaeläimeni korppi tuli kronkkuen tervehtimään - tietenkin, sehän tapahtuu jokaisella merkittävämmällä matkalla. Rehevissä kosteissa korvissa lauloivat pikkusieppo ja pohjansirkku. Ikävä vain, hyttysiä oli niin sakeina pilvinä, että jouduimme suojautumaan hyttyshatuin selvitäksemme hengissä verenhimoisista parvista.

Viitasaaren kunnan sivut tietävät kertoa Heinä-Suvannosta seuraavaa: 

"Heinä-Suvanto on retkikohde ja alueellisesti, kansallisesti ja jopa kansainvälisesti merkittävä lintukosteikko. Alue on rauhoitettu ja luonnonsuojelualuetta koskevat erityiset rauhoitusmääräykset.

Kosteikko on muodostunut järvestä, joka kuivatettiin vuonna 1812. Heinä-Suvanto on vetistä, keväisin tulvivaa luhtaista nevaa. Kosteikkoa kiertää paikoin iäkäspuustoinen rantavalli. Rantavallin takana on alueen eteläpuolella ja länsipuolella osin luonnontilaisena säilynyt laaja suoalue, jolla tavataan monipuolinen valikoima räme-, korpi- ja nevatyyppejä.

Luonnonsuojelualue perustettiin vuonna 1995. Kosteikko on merkittävä lintujen muuttoaikaan sekä pesimäalueena, sillä alueella on tavattu pesimässä yli sata lintulajia. Kosteikon läpi kulkee vesiuoma ja suurin osa kasvustoista on järvikortetta, mutta Heinä-Suvannolla on myös saraniittyjä ja pensaikkovyöhykkeitä."

Lähtiessämme Heinä-Suvannolta navigaattori eksytti meidät ajamaan pitkät taipaleet päällystämättömiä pikkuteitä, kunnes tulimme Pyhäjärven alueelle ja vasta siellä saavutimme ison tien. Tuossa oudossa oikaisussa oli kuitenkin etunsa, sillä näimme siellä kanahaukan ja suopöllön.

Korpien alkaessa vaihtua vainioiksi lähestyimme matkan ensimmäistä majapaikkaamme. Se oli vaihtunut matkan aikana Lumijoelta Ouluun, vaikka isännät olivatkin samoja kavereita. Liha oli kunnollista, kastike samoin. Olut oli odottamassa. Toin punaviinit pöytään. Tuossa puutalossa olin ollut viimeksi syksyllä 2017, kun kävin työmatkalla Oulussa.

Seuraavana päivänä käyskentelimme alkajaisiksi Oulun keskustassa, kävimme ostarilla ja Torinrannassa. Söimme siellä lettuja paikassa, jonka syyrialainen pitäjä keskusteli vanhemman suomalaismiehen kanssa, joka viljeli puheessaan sellaisia sanoja kuin inshallah. Oli kai ollut joskus rauhanturvaajana tai jotain. Meille tarjoili somali. Kävimme Kiikelillä ja Elballa. Sellainenkin saari Oulusta näemmä löytyy. Ostimme kirsikoita ja mansikoita. Gilgitistä tuomani kirsikat oli syöty loppuun jo Helsingin päivinä - viimeiset annoin biologeille naapuriin.

Kun lähdimme Oulusta, ajoimme käytännössä pysähtymättä puolentoista tunnin matkan Tornioon, sillan yli Ruotsin puolelle Haaparantaan ja siellä ostarille, koska joku oli maininnut kruunun kurssin olevan nyt niin alhainen, että ruoka- ja viiniostokset kannatti poikkeuksellisesti tehdä Ruotsin puolella. Hampurilaispaikassa ruotsia ja suomea sekaisin puhunut keski-ikäinen sekakäyttäjä yhtä aineissa olevine sotanorsu-ystävättärineen yritti käydä kimppuumme. Ehkä vain koska olimme etelästä. Jouduin hälyttämään vartijat, jottei puolisoni soveltaisi heihin ninjataitojaan. Siitä olisi voinut tulla viivytyksiä matkantekoon.

Kukkolan kylästä Tornionlaaksoa hieman Haaparannasta pohjoiseen löysimme veljeni odottamasta tienposkesta. Hän ja puolisonsa hankkivat koronan ja Venäjän uhon vuoksi kaukaa viisaasti itselleen mökin Ruotsin puolelta rajajokea siltä varalta, että tulisi vielä tarve evakuoida naiset ja lapset syrjäiseen turvataloon sillä välin kun miehet lähtisivät ottamaan ryssää vastaan. On jonkinlaista kohtalon ivaa, että nyt veljeni kesäpaikka sijaitseekin väärällä puolella jokea siltä kantilta katsoen, että itäpuoli on nyt Nato-aluetta, länsipuoli vielä ulkona.

Kukkolankoskella kävimme katsomassa Tornionjokea ja siian haavittelijoita. Meän lippu liehui. Tornionlaakso on vielä eteläisten lintulajien valta-aluetta ja monen niistä viimeinen runsas esiintymä. Niinpä siellä peippo vielä kirkkaasti päihittää järripeipon, lehdoissa kuulee lehtokerttua, pusikoissa punavarpusta. Vaikka ollaan muodollisesti jo Lapissa, maisemallisesti ja kulttuurisesti alue on enemmän Pohjanmaata. Tervapääskytkin olivat jo tulleet. Oli kaikin puolin kesäistä, muttei vielä sankkoja hyttysparvia. Saunoimme, grillasimme erinomaista naudanlihaa, joimme espanjalaisia ja argentiinalaisia viinejä, joita Oulusta oli jäänyt yli.

Seuraavana päivänä suuntasimme pohjoiseen Ruotsin puolella jokea, Kukkolasta kohti Matarenkiä, josta tie haarautuu kolmeen suuntaan: itään Suomen puolelle, pohjoiseen kohti Pajalaa ja länteen kohti Ylikainuuta (Överkalix). Koko Ruotsin-puoleinen Tornionlaakso on Meänmaata, käytännössä suomen- tai sekakielistä aluetta, jonka puutalokylät ja pikkukaupungit ovat säilyttäneet idyllisen kauneutensa samalla tapaa kuin ruotsinkielinen Pohjanmaan rannikko Suomen puolella. Suomen puolella jokea vanhat kylät ovat valitettavasti tuhoutuneet saksalaisten polttamina tai sodanjälkeisten vuosikymmenten brutalistisen arkkitehtuurin raiskaamina.

Ylikainuussa poikkesimme kakkukaffeille vanhan rouvan pitämään viehättävään taidekahvilaan. Puolisoni lisäsi latteensa neljätoista sokeria ja oli tyytyväinen. Kirkolla oli pikkuvarpusia. Ennen Ylikainuuta käytiin Posjärvellä lintuja katsomassa. Ylikainuun jälkeen majavapaikassa ja napapiirillä. Jällivaarassa käytiin kaupungilla lounaalla ja kahvilla. Suappavaarassakin lintupaikalla. Kiirunassa pysähdyttiin ruokakauppaan ja käytiin Systembolagetissa.

Torniojärvelle tultaessa alkoivat maisemat näyttää kunnollisilta. Kävimme järvellä ja jänkällä, näimme matkan toisen suopöllön ja kaikenlaista muuta. Sinirinnat lauloivat. Leiriin asetuimme samaan kuvankauniiseen paikkaan, jossa olimme telttailleet myös kolme vuotta aiemmin, nimittäin Bessešjohkaan, Kaisepakten jälkeen. Yöttömänä yönä Torniojärven rannassa tapasimme kaksi paikallista kalastajaa, joista toinen puhui meää, toinen vain ruotsia.

Seuraavana aamuna retkeilimme Stordalenin suojelualueella, jossa näyttää olevan myös biologinen asema. Olimme ilmeisesti ainoita retkeilijöitä maisemissa, ja ehkäpä siitä syystä suon pitkospuilta näkikin monenlaista kahlaajaa läheltä: suokukot pitivät turnajaisiaan aivan nähtävillä, pikkukuovit huutelivat, yli lipui merikotka, matkan kolmas suopöllö näyttäytyi. Järvellä oli mustalintuja.

Kevät oli koko matkan ajan selvästi pidemmällä kuin vuonna 2020, jolloin samoissa maisemissa oli vielä paljon lunta. Pesimäkausi oli suurimmassa osassa matkareittiä jo alkanut, minkä vuoksi varsinkin sorsalintuja ja kahlaajia oli huomattavasti hankalampi nähdä, ne kun muuttuvat pesinnän alkaessa paljon piilottelevammiksi. Pajulinnut, järripeipot, punakylkirastaat ja sinirinnat lauloivat toki yhä kaikkialla, mutteivät olleet samalla lailla esillä kuin kolme vuotta aiemmin. Jotkut yleiset lajit, kuten riekko ja metso, jäivät matkalla kokonaan näkemättä. Hömötiaisia näkyi todella nihkeästi, lapintiaisia ei lainkaan.

Abiskosta matka jatkui sitten vielä tunturien ja kirkkaiden lampien kautta ylös Norjan rajalle ja siitä yli. Mutta Norjasta kerron seuraavassa osassa.