Margallan mäkien alkusyksyä

Syyskuu alkaa tulla loppuunsa ja niin kai myös täkäläinen monsuuni, vaikka vielä kuluneella viikolla onkin ollut myrskyjä ja rankkasateita ja kuumuuskin on jatkunut. 

Viime viikonloppuna kävin sekä Margallakukkuloiden kaupunginpuoleisilla rinteillä että harjanteiden takana. Dara Janglanin polulla oli jälleen kovin märkää, mutta löysin sieltä syksyn ensimmäiset kivikkouunilinnut. Tämä suvulleen epätyypillisesti maassa viihtyvä puikkelehtiva uunilintulaji on säännöllinen läpimuuttaja matkalla pesimäalueiltaan Gilgit-Baltistanin, Khyber-Pakhtunkhwan ja Keski-Aasian vuoristoista Punjabiin, Sindiin ja Intiaan. 

Toinen havaintoni oli illan pimennyttyä sen kuuleminen, että pitkäpyrstökehrääjät olivat alkaneet jälleen esittää laululentojaan. Sama tapahtui viime vuonnakin, joten pidän nyt selvänä, että lajilla on kaksi laulukautta täällä: pidempi keväinen, jonka aikana se laulaa maaliskuusta aina kesäkuuhun. Sitten seuraa reilun kahden kuukauden hiljaiselo, jolloin kehrääjät varmaankin pesivät. Syyskuussa niillä on uusi laulukausi, ja innokas sellainen, koska sekä viime että tänä vuonna äänessä oli kerralla monta yksilöä. Margallakukkulat ovat läntisin alue, jossa tämä Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa yleinen kehrääjälaji tiettävästi elää. Se ei esiinny esimerkiksi Iranissa tai Omanissa edes satunnaisvieraana, kuten moni muu intialainen laji.

Sunnuntaina menin pindiläisen valokuvaajattaren kanssa Margallan harjujen yli Khyber-Pakhtunkhwan puolelle Sangadaan ja Kharianiin. Tie sinne kulkee ensin ylös ohi Daman-e Kohin ja nyt purettavana olevan Monal-ravintolan, joka viimein sai karkotustuomion kansallispuiston alueelta, kun omistajalla ilmeisesti ovat menneet sukset ristiin nykyhallinnon kanssa. Laitontahan ravintolan harjoittama maanvaltaus kansallispuistossa alun perinkin oli, mutta tähän asti sen omistanut miljonääri on kuulunut täkäläisiin koskemattomiin, joita laki koskee vain, jos he ovat politiikassa väärällä puolella.

Sitten tulee Pir Sohawan kylä ja pian sen jälkeen osavaltioraja, joka on vain tervetuliaiskyltti. Seuraavaksi vuorossa on pompöösi kauhistus, dinosauruspuisto, jonka porteilla tyrannosaurus mäyhää leuoissaan autoa, antaen realistisen kuvan siitä, millaista oli meno villillä liitukaudella. Viikonloppuisin lapsiperheiden retkikohde. Sekin on toki suojelualueella laittomasti, mutta siihen ei Islamabadin lainkoura ulotu, koska se sijaitsee opposition nyt hallitseman Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion puolella.

Laaksoon laskeuduttaessa tullaan Sangadan pikkukaupunkiin, jossa basaarikatu oli yhä koristeltuna monivärisin viirein jo ohitetun profeetan syntymäpäivän kunniaksi. Milad an-nabi, joissain muissa muslimimaissa nimeltään mawlad, on bid'a ja siten fundisten mielestä haram, koska tiukan tulkinnan mukaan ei ihmistä, edes profeettaa, saisi tällä tavoin juhlia. Sellainenhan on lähellä kristittyjen harjoittamaa harhaoppia, jossa nostetaan ihminen, vaikkakin profeetallinen sellainen, epäilyttävästi Jumalan rinnalle.

Kohteemme Kharianissa oli niin ikään paikka, jota voisi kuvitella islamististen fundisten kavahtavan - ja hyvä vain, jos kavahtavat - nimittäin Kharianin pyhä lehto, jossa on suufilaisia hautoja ja muuan erityisen pyhä tuhatvuotinen tammi. Tavan mukaan kyläläiset ovat ripustelleet pyhän tammensa oksille pyhinä päivinä krumeluureja ja rukouksia. Vedenkantajanaiset kulkivat hiljaisena rivinä, ruukut päidensä päällä ja värikkäät mekot tuulenvireessä heiluen, aamuvarhain lähteiden ääreltä kohti kotejaan, joissa heidän tehtävänsä on tietysti keittää teevedet ja tehdä ruoat ennen miesväen vääntäytymistä jalkeille. Pyhän tammen alla laidunsi mustia kanoja ja lähimmän talon pihasta juoksi varkaissa ollut makaki kurpitsa kourissaan pyhän lehdon suojiin.

Pian paikan uskomaton, maaginen valo alkoi loistaa lehvästön läpi siivilöityneenä ja ilma oli niin kostea, että valonsäteet muodostivat metsän halki viistoja pilareita, jotka osuivat hiljaisiin hautoihin. Valokuvissakin näkyy kosteususvassa melkein ihmismäisiä hahmoja. Ei ole ihme, että ihmiset pitävät Kharianin tammilehtoa džinnien asuinsijana.

Saimme pian huomata, että paikka oli yhä kuumankostea ja kesäisen rehevä. Ylemmän Himalajan linnut, jotka laskeutuvat sinne talvisin, eivät ole vielä laskeutuneet. Närhiä ja harakoita oli tosin paljon. Täkäläiset närhet ovat mustapäisiä himalajannärhiä, mutta nekin pitävät tammenterhoista ja ovat niiden tärkeitä levittäjiä, kuten meikäläiset närhet läntisessä ja pohjoisessa Euraasiassa. Harakoita taas oli kaikkia kolmea lajia: huppu- ja naamioviidakkoharakoita sekä uljaita himalajanloistoharakoita.

Parhaat lintulöytömme Kharianissa koskivat kuitenkin sieppoja. Näimme kaksi siperiansieppoa. Tämä söpö pieni harmaasiepon sukulainen on Islamabadin alueella lähinnä läpimuuttaja, vaikkei se Margallakukkuloilla olekaan poissuljettu myöskään pesimälajina. Kyse on suomalaisesta nimestään huolimatta täällä erityisesti Himalajan vuoristometsien pesimälinnusta. Näimme kaksi yksilöä myös paikallista kesävierasta, turkoosisieppoa, joka on kauniin vaaleansininen.

Pariin otteeseen ohi viilettänyt harmaakäki - epäilemättä sama yksilö mennen ja tullen - oli melko myöhäinen, joskin olen nähnyt lajin vielä lokakuussakin (viime vuonna Sahoran kulmilla). Himalajansieppokerttuja oli pilvin pimein, varsinkin ylemmällä lähteellä, joka on lintujen suosima juomapaikka. Näiden nykyisin uunilintujen sukuun luettujen harmaapäisten ja keltavatsaisten pikkukerttujen hilpeänheleä laulu soi oikeastaan kaikkialla, missä tuon aamupäivän aikana kävimme. Myös pikkunauruleita oli liikkeellä ja äänessä paljon. Vaatimattomasti oksistossa puikkelehtiva syksyn ensimmäinen tiltaltti oli valunut näille leveysasteille. Tuhkadrongot ovat yhä maisemissa - katoavat pian eteläisemmille maille.

Retkeilymme jälkeen kävimme syömässä brunssin Sangadan ylle kohoavan kukkulan huipulla, Highland Resortin kattoterassilla. Näkymät sieltä olivat hienot, vaikkei paikka muuten ole mikään kovin ihmeellinen. Normihotelli. Viirupriiniat lauloivat pöheikössä, paksunokkavariksia ja yksi korppi lensi yli. Kaukana kakkosharjun yllä oli suuria parvia valkovatsaisia pääskyjä muutolla, mutta ne olivat liian kaukana lajinmääritykseen - aasianräystäspääsky ja idänräystäspääsky ovat kummatkin mahdollisia läpimuuttajina täällä.

Kävin tuossa hiljattain myös turkkilaisessa ravintolassa nimeltä Istanbul, joka pitää painaa mieleen, koska sieltä sai kaikki itäisen Välimeren perinneruoat ilman, että niitä oli pilattu täkäläisellä chilissä uittamisella, jota sovelletaan kaikkeen mahdolliseen paitsi ei pastaan. Miinuspisteitä tosin siitä, että tarjoilija luuli minua venäläiseksi.

Sahoran akaasiain katve

Elokuu on ammattikunnassani lukuisain läksiäisten aikaa, syyskuu puolestaan tupaantuliaisten. Varsinkin kun kuljen päässäni useampia hattuja, lasinkilistelyjä ja kanapeita on ollut yli tarpeen. Vaikka on siinä puolensakin.

Taisin edellisessä kirjoituksessani valitella sitä, kuinka Margallakukkuloiden luontopoluista oli tullut niin vetisiä. Purot virtaavat valtoimenaan ja lintuja on vaikeampi nähdä kuin toisenlaisina aikoina, vaikka toisaalta niillä menee varmaan hyvin, kun vettä ja hyönteisiä on yllin kyllin. Monille lajeille monsuunin loppu on parasta pesimäaikaa. Jokin asia ilmanpaineessa saa ne ryhtymään kiivaasti soidinmenoihin ja pesien rakennukseen, ja tässä vaiheessa niillä on maastopoikaset, joten siksikin metsien lintumaailmassa eletään hieman piilottelevampaa aikaa.

Toisaalta syysmuutto on alkanut. Pieniä määriä kahlaajia on alkanut saapua Siperiasta, pääskyjä menee taivaalla tavallista enemmän, safiiri- ja pikkumehiläissyöjät alkavat vähentyä, medestäjät ovat huomaamatta kadonneet kukintaansa lopettelevista pensaista ja puista ja drongotkin alkavat tehdä lähtöä - vaikka nuoria on nyt maastossa paljon. Viime viikko oli monien eteläsiperialaisten ja keskiaasialaisten kerttujen läpimuuttoaikaa: idänuunilintuja, viitakerttusia, aavikkokultarintoja ja pikkukultarintoja tuntui säksäyttelevän joka puskassa sopivan tiheikköisissä paikoissa. Ensimmäiset kashmirinuunilinnut ovat ilmaantuneet toistelemaan kaksitavuista kutsuääntään, jota sitten kuullaankin pitkälle huhtikuulle saakka lakkaamatta, koska laji on eräs yleisimmistä talvilinnuista täällä.

Järvelläkin oli se tilanne, että vesi oli hyvin korkealla ja sain vaelluskenkäni märiksi käydessäni Bani Galan pohjukassa, koska pääsin vakiostaijauspaikkaan vain tulvineita polkuja pitkin. Sorsia ei ollut vielä ja kahlaajiakin hyvin niukasti. Lähinnä paikalla oli vain tavanomaisia haikaroita ja jaavanmerimetsoja. Miehenkorkuiseksi heinikoksi muuttuneilla rantaniityillä olivat priiniat kovasti äänessä: ruso-, tuhka-, sini- ja keltapriinioita. Myös riisikirvisillä oli paljon menoa. Talvikirvisiä ei joukosta vielä löytynyt. Sen sijaan löysin syksyn ensimmäisen sinirinnan.

Kylän nuorukaisia oli rannassa kalassa ja kaikki halusivat vuorotellen katsoa kaukoputkeni läpi. Jinnantien kosteikolla vastaan tuli vanha nainen vesipuhvelikatrasta kaisten. Hämärä alkoi langeta siellä ollessani. Kutojat olivat vaienneet, ilmeisesti jo lopettaneet pesintänsä, ja puskissa oli muutolla olevia kerttuja. Tavanomaiset smyrnankalastaja ja variskäki mesoivat ja yöhaikaroita liihotteli päiväpuiltaan johonkin illan tullen.

Sunnuntaiaamuna seitsemältä ajoin Rawalpindiin ja noudin sikäläisen valokuvaajattaren kotoaan mennäksemme vilkaisemaan Sahoran lampea ja sen luona kohoavaa hiekkakivikukkulaa. Moiset hiekkakivikukkulat, joista käytetään nimeä khad, ovat tyypillinen osa punjabilaista maisemaa. Rawatin, Sahoran ja Takhat Parin seudulla päästäänkin sekä maisemallisesti että linnustollisesti Punjabin tasankojen tunnelmaan. Khadit ovat muodostuneet jokien ja nullain jatkuvasti kuluttaessa pehmyttä punertavanruskeaa hiekkakivimaaperää. Kukkuloiden jyrkänteissä pesii usein yhdyskuntina aavikko- ja pikkutörmäpääskyjä, pikkumehiläissyöjiä ja intianmainoja. Ja niiden laella puolestaan sijaitsee yleensä jonkin sortin pyhäkkö pyhimyshautoineen sekä paikallisen maanomistajan talo. Kukkulalla se on turvassa tulvilta toisin kuin köyhempien vuokraviljelijöiden talot tasangolla.

Retkemme taustalla oli se, että muuan paikallinen lääkärilintuharrastaja näki siellä hiljattain illansuussa kalliohuuhkajan, jonka myös valokuvaajatar oli nähnyt samassa paikassa vuosia aiemmin, joten se on ilmeisesti siellä paikallinen. Suruksemme jouduimme toteamaan, että "kehitys" eli uusien asuinalueiden rakentaminen on jo yltänyt lammelle ja se on pilattu betonoimalla kaikki sen rannat - paitsi sitä rantaa, jota rajaa mainitun khadin jyrkkä seinämä pääsky-yhdyskuntineen. Ikävää, että asuinalueen kehittäjät katsovat rantapolulla vastedes käyskentelevien asukkaiden haluavan mieluummin katsella kliiniseksi kivettyjä rantoja kuin siellä aiemmin olleita ruovikoita, joissa kiinanhuitti edellisvuonna huuteli.

Oli Sahoran lammella silti yhä lintuja: jaavanmerimetsoja, intianriisihaikaroita, muutama silkki- ja yöhaikara, metsäviklo, pikkutylli ja rantasipi. Kirjokalastajat kirskuivat ja lekuttelivat yhä lammen yllä, mikä tarkoittaa, että siellä yhä on pikkukalaa. Naamio- ja mustavästäräkit kipittelivät sen rannoilla. Pääsky-yhdyskunnan pesäonkaloiden reiät olivat paikoillaan mutta pääskyt kateissa. Viime vuonna ne olivat täydessä touhussa samalla paikalla lokakuussa.

Lammen ympärillä olevilla koko ajan kutistuvilla arotasangoilla oli edelleen avomaalintujen vilskettä, kun riisikirviset, töyhtökiurut ja intianvarpuskiurut esittivät laululentojaan ja ottivat yhteen kilpakosijoiden kanssa. Nokitaskuja tasapainotteli heinänkorsilla kaikkialla. Tällaisia maastoja on Islamabadin ympärillä ollut aiemmin laajalti ja niitä on pidetty joutomaina - mutta nyt niitä on vaikea löytää, kun lähes kaikki tasankoiset alueet on käytetty alati paisuvien kaupunkien rakentamiseen. Löysimme kutistuvalta arolta iloksemme myös valkosilmähaukan.

Linnustollisesti paras anti oli kuitenkin kiivetessämme khadille. Siellä akaasiat tarjosivat suopeaa varjoaan pian taivaalle kohoavaa porottavaa aurinkoa vastaan ja linnut kuhisivat pensaissa - joista osa vieraslaji lantanaa eli suomeksi kirjotulikruunua, jota pidetään hyvin vahingollisena paikalliskasvistolle, mutta josta linnut yhtä kaikki pitävät, sillä se kukkii ja marjoo anteliaasti sekä tarjoaa vehreää suojaa.

Kävimme myös khadin suufilaisella pyhäköllä eli durbarilla, jossa vanhojen viikunoiden oksilta roikkuu hopeisia ja metallinhohtoisia kiiltopaperinauhoja, koraaninlauseita ja ihmisten pyhiin puihin kiinnittämiä rukouksia. Kohtasimme pari vuohipaimenta sekä vihaisen viiksekkään maanomistajan, joka oli vakuuttunut, että valokuvaajatar on siellä kuvaamassa siksi, että grynderit haluavat juonitella häneltä hänen maansa. Huoleensa miehellä varmaan oli aihettakin - en ihmettelisi, vaikka lammen jälkeen hänen kukkulansa olisi seuraavana lähiörakentajien kiiluvissa silmissä - lähempänä kaupunkia olevaa samanlaista kukkulaa näimme jo puskutraktorien raiskaavan. Me kuitenkin olimme täysin asiattomia hänen huolenaiheisiinsa ja naapurikin tuli tilannetta rauhoittelemaan.

Akaasioissa ja aluspensaissa oli runsaasti tuhka- ja sinipriinioita, viitakerttusia sekä aavikko- ja pikkukultarintoja, pensastimaleita ja intiantaskuja. Näimme kokonaista kolme jakobiinikäkeä ja useamman variskäen. Pikkumehiläissyöjät lentelivät kaikkialla hyönteisjahdissa. Sekä harmaa- että mustafrankoliinit huutelivat soidinhuutojaan. Pyhäkön takaa käppyräisestä puuvanhuksesta löytyi paikkaa tuijottavin keltasilmin vartioiva brahmanpöllö. Pyhättöä varjostavissa viikunoissa lehahteli paratiisimonarkki ja toisesta osasta kukkulaa löytyi pikkuminivettejä ja metsäkäpinkäinen. Löysimme kukkulan suojaamasta rotkosta vieläpä pienen salaisen kosteikonkin, jonka puihin riisikutojat olivat rakentaneet roikkuvia pesiään. Nullan yli lensi šikra saaden aikaan bulbulien varoitusremakan.

Kaiken kauneuden yllä leijui alakulo tietäessämme, että tutkimme maailmaa, joka pian olisi katoava uusien lähiöiden betonisiin moolokinkitoihin. Vaikka khadin laakea huippu säästettäisiinkin vaikkapa vain siellä olevan pyhäkön vuoksi, se muuttuisi kutistuvaksi saareksi yhdenmukaisten keskiluokkaisten talojen ja niiden välissä kulkevien katujen meressä. Jos maanomistaja kovin vastustelee kehittäjiä ja kieltäytyy myymästä sittenkin, kun hänelle tarjotaan lahjuksia, häntä vastaan lavastetaan oikeusjuttu, tuomarit lahjotaan ja maat otetaan häneltä. Ja jos hän oikein hankalaksi heittäytyy, hänelle sattuu onnettomuus tai palkkamurha. Pakistanissa maakiistat ovat yleisin syy henkirikoksiin. Eivät siis suinkaan terrorismi tai kunniamurhat, vaikka sellaisiakin sattuu.

Jatkossa punjabilaista floraa ja faunaa pitää lähteä etsimään Punjabin puolelta, sillä Islamabadia ympäröivä maaseutu katoaa kovaa vauhtia kaupunkirakentamisen alle. Ainoa poikkeus on Margallakukkulain kansallispuisto, jonka suojelustatus on toistaiseksi kestänyt. Toki grynderit tulevat yrittämään kaikkensa saadakseen senkin tuhottua. Jos niin käy, Islamabad menettää todellisen paratiisin ja vihreän keitaan, jota on kiittäminen siitäkin, että Islamabadia pidetään ilmastollisesti niin suotuisana. Jos rinteiden metsät hävitetään, edessä on samanlainen tukahduttava pätsi kuin Punjabin ja Sindin tasangoilla asuvilla. Mutta ainahan voi sitten valittaa, että ilmastonmuutos on länsimaiden syytä.

Riippusiipi, Valkeinen ja kaverit

Monsuuni ei ole vielä ohi. Rawaljärven pinta on kohonnut loppukesän kuivuuden jälkeen hyvin korkealle. Valitettavasti kumpikaan ääripää ei ole kovin hyvä lintujen tarkkailuun. Kun pari viikkoa sitten kolusin järven itä- ja eteläpuolen lintupaikkoja, en löytänyt juurikaan epätavallisia lajeja - lähinnä yleisiä haikaroita ja jaavanmerimetsoja. Ruso- ja sinipriiniat lauloivat ja heinähertut tiksuttelivat yhtäkkiä miehenkorkuiseksi ryöstäytyneessä heinässä. Jossain vaiheessa se taas niitetään vesipuhvelien rehuksi. Puhveleita olikin laumoina mässyttämässä vesikasvillisuutta järven puolella.

Kutojat ryhtyvät rakentamaan pesiään monsuunin aikana ja ne olivatkin yhä toimeliaita. Itäpohjukassa oli viirukutojaa, Jinnantien kosteikolla taas riisikutojaa, joka on Islamabadin seudun runsain kutoja. Kolmaskin laji olisi, bengalinkutoja, mutta se on ilmeisesti niin epäsäännöllinen pesimävaeltaja, ettei näinä kahtena vuotena ole tullut vielä vastaan. Kaksikymmentä vuotta sitten, kun Rawaljärven rannat olivat muutenkin paljon nykyistä rakentamattomampia, niitä täällä vielä oli, tosin silloinkin harvinaisimpana kolmesta.

Märkää ja vetistä on myös viidakon puolella. Margallakukkulain poluilla saa yhtenään ylittää valloilleen riistäytyneitä puroja. Niissä virtaa nyt enemmän vettä kuin kertaakaan näiden kahden vuoden aikana. Dhok Jeevanin polun perinteiseen lintujen juomapaikkaan on syntynyt kokonainen vesiputous. Harmi kyllä runsas vesimäärä tekee lintujen näkemisestä vaikeampaa. Silloin kun vettä on, muttei paljon, linnut keskittyvät tietyille juomapaikoille, joissa niitä näkee parvittain, jos vain malttaa odottaa hiljaa. Tosin tässä välillä oli niin kuivaa, että nuo juomapaikatkin kuivuivat. Nyt kun kaikki purot ovat täynnä, linnut hajaantuvat laajalle eivätkä luonnollisestikaan valitse juomapaikoikseen niitä paikkoja, jotka ovat lähellä ihmisten polkuja.

Toinen seuraus purojen täyttymisestä on se, etten voi enää käyttää omina yksityisinä reitteinäni kuivia puronuomia, joissa näki paljon enemmän lintuja kuin polkujen varsilla, koska poluilla kulkee - varsinkin viikonloppuisin - niin paljon ihmisiä. Peruslintuja tietysti näkyi, ja viime viikonloppuna oli paljon idänuunilintujen muuttoa. Uunilintujen, harmaatalitiaisten ja aasianrillien sekaparven liepeillä lehahteli valkean värimuodon paratiisimonarkki. Myös makakeja ja palmuoravia näkyi ja kuului siellä täällä.

*   *   *

Pihalinnustoni on jonkin verran vähentynyt sen jälkeen, kun vuokraemäntäni kaadatti takapihalla olleen suuren kuolleen puun, jossa tikat, sepät, drongot ja monet muut viihtyivät. Pikkukiitäjiä, pääskyjä ja safiirimehiläissyöjiä on mennyt yli.

Koko sen kahden vuoden ajan, jonka olen tässä asunut, etuterassillani on käynyt sama turkinkyyhky-yksilö, jonka tunnistan siitä, että sen vasen siipi roikkuu. Riippusiiveksi ristimäni turkinkyyhky on ilmeisesti joskus vuosia sitten joutunut haukan tai kissan hyökkäyksen kohteeksi, mutta selvinnyt siitä. Eipä se kovin paljon näytä riippuvasta siivestään kärsivän - lentääkin siinä kuin lajikumppaninsa. Se ei ole ruokintapaikan kyyhkyistä aggressiivisin, vaan pikemminkin lauhkealuontoinen, mistä olen saanut sen mielikuvan, että olisi ehkä naaras. Varmaa se ei ole, koska turkinkyyhkyn sukupuolet näyttävät samalta. Jos sukupuolioletukseni kuitenkin on oikea, voi siiven vammautuminen olla seurausta myös joukkoraiskauksesta - kyyhkyt nimittäin ajoittain ovat lemmenkiihkossaan hieman rajuja.

Näen Riippusiiven käytännössä joka päivä. Toinen terassilla hengannut kaveri, jonka tunnistin yksilölleen, oli melkein kokovalkea pulu, jolla oli mustia täpliä, eli ihan puhdas rauhankyyhky se ei ollut. Se oli pariutunut villin kalliokyyhkyn näköisen harmaan yksilön kanssa. Enää Valkeiseksi ristimääni pulua ei ole näkynyt, mutta sen sijaan terassilla on alkanut aktiivisesti käydä pulu, jossa on noin puolet valkeaa ja puolet harmaata - ja olen mielessäni ajatellut, että siinä täytyy olla yksi Valkeisen jälkeläisistä, kutsuttakoon sitä vaikka Puolivalkeiseksi.

*   *   *

Muutoin elämä täällä soljuu verkkaiseen, kiihkeään, sekavaan ja kaoottiseen tahtiinsa. Välillä on hiljaisia päiviä, joina ei tunnu tapahtuvan mitään - ne ovat kaikin puolin miellyttäviä. Välillä taas teitä tukitaan konteilla, väkijoukot osoittavat mieltä milloin mistäkin asiasta - milloin sähkön hinnasta, milloin veronkorotuksista, milloin Imran Khanin oikeudenkäynneistä ja varastetuista vaaleista, milloin Gazasta, oikeudessa olevista jumalanpilkkajutuista ja pakistanilaisten islamistisaarnaajien Alankomaissa saamista tuomioista, kun ovat tappouhkailleet laitaoikeistopopulisti Geert Wildersiä. 

Kuten muuallakin maailmassa, kohu seuraa kohua ja eri puolilla olevat puolueet heittelevät mielellään bensaa liekkeihin. Tästä puolestaan hallitus on saanut hyvän tekosyyn kuristaa nettivapautta ja toimeenpanna kiinalaista palomuuriteknologiaa. Saas nähdä taas, miten tällekin blogille käy. Nykyisinä keinoälykäännösten aikoina kun harvinainen suomen kieli ei enää mitenkään suojele nettiin tai viestipalveluihin kirjoitettuja tekstejä.

Olen tapaillut paljon liike-elämän edustajia ja käynyt katsastamassa kristillisen kirjaston ja autististen nuorten palvelukeskuksen. Saanut kukkapuskia ja pönöttänyt itseni tuttujen ja tuntemattomien albumeihin.

Kaiken keskellä olen kuitenkin myös lukenut Georg Stelleristä ja merilehmistä, kirjoittanut lintukirjaa ja salapoliisiromaania, ikävöinyt puolisoani, pelannut šakkia tunisialaisten ja kolumbialaisten ystävien kanssa, retkeillyt Margallakukkuloilla, sairastanut pois jälleen yhden vatsataudin ja kaikenlaista muuta. Minulla kun ei koskaan ole tylsiä tai tyhjiä päiviä enkä jotenkin ikinä ymmärrä ihmisiä, jotka ikävystyvät kuoliaiksi jos joku muu ei kehitä heille tekemistä. Tai ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita mistään. Istuvat vain kaiken vapaa-aikansa samojen televisiosarjojen edessä tai skrollaavat kännykästään samoja meemejä, silloin kun eivät pölise joutavia julkkisten elämästä ja puhu paskaa muista ihmisistä ja näiden asioista. 

No, ovathan televisiosarjat, juoruilu ja julkkiksetkin harrastuksia. Ne ovat kuitenkin sellaisia harrastuksia, joissa ihminen jättää oman elämänsä väliin ja elää toisten kautta. He kyttäävät ja juoruavat tuttaviensa tekemisiä tai seuraavat kuvitteellisten televisiohahmojen elämiä - tai sitten julkkiksia, joiden elämät sijoittuvat johonkin toden ja fiktion välimaastoon. Ihminen, jolla ei tunnu olevan toimijuutta omassa elämässään, mutta jota kuitenkin riivaa lähes sairaalloinen itsekeskeisyys, muuttuu väistämättä myrkylliseksi. Hän katkeroituu muille ihmisille, koska nämä eivät järjestä hänelle elämää, elävät vain omia elämiään - kuinka törkeää! Muualla ihmiset järjestävätkin toisilleen elämää, hössöttävät lakkaamatta, mutta voi suomalaisia, joille kukaan ei tee mitään toisen puolesta.

*   *   *

Pakistanilaisilla on sentään jatkuvana elämän keskipisteenä perhe. Jos heiltä kysyy, mikä heidät tekee onnellisiksi, vastaus on perhe. Jos taas kysyy, mikä heille aiheuttaa eniten stressiä, vastaus on sama: perhe. Perheen tehtävä kun on jatkuvasti kytätä perheenjäseniä, näiden tekemisiä ja sanomisia, ulkonäköä, terveyttä sekä aivan erityisesti parisuhde- ja lapsiasioita. Kaikki aika ja energia menevät teeskentelemiseen. Kaikkien pitää koko ajan todistella muille olevansa jotain parempaa. Jos ei voi esittää olevansa rikas, pitää ainakin esittää tuntevansa rikkaita. Vaikkei olisi erityisen läheisissä suhteissa Jumalaan, pitää kuitenkin muille ihmisille esittää rukoilevansa, pukeutuvansa tietyllä tavalla ja paheksuvansa muiden ihmisten siveellisyyden ja kunnollisuuden puutteita. Mutta mikä vielä pahempaa - koska ihminen määrittyy kokonaan perhettään vasten, täytyy teeskentely ulottaa myös perheenjäseniin. Jos nämä eivät ankarasti teeskentele, se tuottaa perheelle häpeää.

Ihmettelen usein, kuinka paljon rahaa ja energiaa täkäläiset panevat teeskentelyynsä. Esimerkiksi parlamentissa on hinnasto valokuvien ottamiselle erittäin tärkeiden henkilöiden kanssa. Voi esimerkiksi otattaa itsestään kuvan seisomassa lähellä ministerin tai senaattorin pöytää ikään kuin puhuisi tälle jostain tärkeästä asiasta, vaikkei tätä voisi vähempää kiinnostaa. Kuvasta maksetaan avustajalle ja sitten voikin vaikka jakaa itsetehostusta huokuvan pönötyskuvan somessa ja antaa ymmärtää liikkuvansa paremmissa piireissä kuin liikkuu. Ihmiset maksavat tällaisesta isoja rahoja, vaikka nykyaikana koululainenkin voisi helposti hoitaa saman Photoshopilla. Tässä jälleen hyvä ja rahanarvoinen vinkki teille, nuoret.

Myös matkustuspönötyksen voisi hoitaa samalla tavoin. Miksi maksaa tuhansien eurojen lahjuksia viisumijonoon pääsemisestä, lennoista ja hotelleista puhumattakaan, kun todellisuudessa ainoa syy matkustaa Pariisiin tai Roomaan on näyttäytyminen? Siellä otetaan muutama kliseinen pönötyskuva ja annetaan ymmärtää, että ollaan parempaa väkeä. Etsitään etninen ravintola, josta saa chilissä kuorrutettua luukanaa ja hölistään maanmiesten kanssa. Mikään museo tai kulttuuri ei voisi vähempää kiinnostaa. Kotimaassa toki huokaillaan sitten, kuinka kaikki on niin paljon parempaa, hienompaa ja siistimpää kuin täällä kurjassa, likaisessa, korruptoituneessa ja takapajuisessa kotipuolessa. Mutta tuon kaikenhan voisi hoitaa Photoshopilla vaikka kahdella eurolla, jolla kuka tahansa täkäläinen graafikko varmasti laatisi todisteet käynneistä Eiffel-tornin ja Colosseumin kupeessa. Ja jossain kalliissa ravintolassa (vaikka todellisuudessa siellä ei syödä, koska sieltä ei saa chilissä kuorrutettua luukanaa).

En voi ymmärtää, miksei tästä ole vielä tullut isoa bisnestä, vaan sen sijaan tuhansia ja taas tuhansia euroja - kulutetusta ajasta puhumattakaan - käytetään huijauksiin tai ulkomaalaisten mielistelyyn, joilla toivotaan saatavan viisumi johonkin länsimaahan. Meitä on moneen junaan.