Punainen varjo

Neuvostoliitto on jättänyt varjonsa Ukrainaan. Niissä arabimaissa, joissa olen asunut, käytännön asiat toimivat huomattavasti paremmin kuin täällä, jossa seurataan venäläistä logiikkaa. Afganistanissa ja Etiopiassakin käytännön asiat sujuivat helpommin kuin täällä, koska kehitysmaissa voi aina laittaa jonkun palkollisen juoksemaan asioilla kohtuullisesta maksusta. Täällä pitää näyttäytyä itse, käydä virastosta toiseen, hankkia leimoja sieltä ja passikuvia tuolta, kaikki kärkkyvät lahjuksia ja ilman niitä asiat hautautuvat loputtomiin paperipinoihin.

Sitä luulisi, että esimerkiksi sähkölasku olisi yksinkertainen asia. Mutta ei. Kun olin lopulta saanut asiasta jotain osviittaa paperilla, jouduin käymään neljässä pankissa ennen kuin viides lopulta hyväksyi maksun suorittamisen. Sitä taas ei voinut tehdä ilman vuokraisäntäni täysiä henkilötietoja. Minun oli lopulta saatava vuokraisäntäni kiinni puhelimitse kysyäkseni häneltä, tarkoittaako patronyyminsä alkukirjain Myhailon vai Mykolan poikaa.

Taksin tilaaminen on toinen hankala asia. Ukrainassa sovelletaan venäläistä tapaa, että jos puhelimitse ei saa selvää toisen puheesta - esimerkiksi koska tämä puhuu venäjää liian hitaasti tai huonosti, saati yrittää selvittää asiaansa englanniksi - lyödään luuri korvaan. Arabiystävälleni tehtiin sama kymmenisen kertaa Ukrainan konsulaatissa Istanbulissa ennen kuin lopulta langan päähän saatiin joku, joka suostui puhumaan turkkia hänen ystävättärensä kanssa. Englantia ei kukaan suostunut puhumaan.

Kun lopulta pääsee taksiin, hinta pitää neuvotella ennen matkan alkua, koska jos kellään ylipäätään on mittaria, ne ovat huijausta. Hinta voi olla naamasta riippuen mitä vain neljänkympin ja satasen välillä samasta matkasta. Matkan lopussa useimmilta kuskeilta ei löydy sen enempää vaihtorahaa kuin kuittejakaan, ja ne, joilla on kuitteja, lykkäävät yleensä ne asiakkaan käteen ja kehottavat itse väärentämään sisällön.

Minulla pitäisi olla kohtuullisen hyvä sopimus luotettavan yhtiön kanssa, kattaen netti- ja puhelinyhteydet ja satelliittikanavat, mutta firma ei suostu lähettämään laskuja, vaan pitää arvailla, milloin on maksujen aika ja käydä syöttämässä summanmutikassa käteistä rahaa kadun varressa olevaan mitä epämääräisimmän näköiseen maksukoneeseen ja sitten toivoa, että ne menevät oikeille tunnuksille ja linjat taas aukeavat. Linjojen katkeileminen ei kuitenkaan estä spämmiä tulemasta läpi puhelimeen tusinan viestin ja robottipuhelun muodossa. Ärsyttävintä on, kun venäjänkielisiä nauhoituksia lukevat robotit soittavat esimerkiksi viideltä aamuyöstä, ja aina eri numerosta, niin ettei numeroiden blokkaaminenkaan auta.

Olen kantabaarissani tätä kirjoittamassa, koska eteisessäni oleva sähkökaappi alkoi lyödä salamia ja asunnossa ei ole enää sähköä. Sähkömies saattaa ehkä päästä paikalle maanantaina, inshallah.

Naapuripöydässäni kolme nuortamiestä väittelee kovaäänisesti Syyriasta. Venäläismielinen syyrialainen baathisti ja venezuelalainen yrittävät parhaansa mukaan aivopestä seurueen kolmatta jäsentä, joka on kohtelias ja hiljainen turkkilainen. Kaikki kolme työskentelevät samassa firmassa ja venezuelalainen odottaa sukulaisilleen Yhdysvaltain papereita lähiviikkoina - osalle työluvilla, toisille pakolaisstatuksella. Tämä kaikki ei estä venezuelalaista ja syyrialaista syyttämästä Yhdysvaltoja kemiallisten aseiden käytöstä, al-Qa'idan kouluttamisesta ja toimimisesta ylipäätään "bandiittina", joka ohjailee koko maailmaa vain saadakseen haltuunsa Syyrian öljyn.

Syyrialaisen ja venezuelalaisen mukaan Syyriassa ei ole koskaan ollutkaan mitään sisällissotaa, vaan kyse on vain Yhdysvaltain kouluttaman al-Qa'idan yksittäisistä iskuista, joita vastaan Assad, Iran ja Venäjä urheasti taistelevat pysäyttääkseen amerikkalaisen banditismin, johon liittyvät myös tšetšeenit ja georgialaiset. Molemmat ylistävät Putinia, joka yksin paljain käsin nöyryytti amerikkalaisia imperialisteja ja sotilaallisella uhallaan pakotti Amerikan perääntymään itäiseltä Välimereltä. Nyt koittavat heidän mukaansa paremmat ajat, Amerikka on lyöty, ja seuraavaksi Venäjä ja Iran tuhoavat muut amerikkalaisuuden pesäkkeet alueella, kuten Georgian.

Turkkilainen ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä kuulemaansa propagandatykitykseen, mutta halusi olla kohtelias. Yritettyään muutaman kerran vaihtaa puheenaihetta urheiluun ja ruokaan, hän lopulta älähti siinä kohdassa, jossa syyrialainen ryhtyi kertomaan, kuinka kaiken pahan taustalla on itse asiassa Israelin kanssa liittoutunut Turkin johtaja Erdoğan, joka onkin kansainvälisen Muslimiveljeskunnan salainen johtaja. Toisin sanoen, Israel, Amerikka ja Muslimiveljeskunta ovat yhtä al-Qa'idan kanssa ja näitä vastaan taistelevat urheat sekularismin sankarit Assad, Putin ja Khamenei. Turkkilainen ei suinkaan ole Erdoğanin ystävä, hän totesi, mutta ilmaisi kuitenkin epäuskonsa työtoveriensa analyysiä kohtaan.

Ja venezuelalainen tuntuu olevan kovin tyytymätön ja järkyttynyt siihen, että Amerikassa ei voi lahjoa noin vain virkamiehiä antamaan hänen sukulaisilleen turvapaikkoja. Mietin tässä, että jos kaveri kerran jakaa kaikki chávezilaisen paranoian pahimmat salaliittoteoriat, miksi hänen sukulaisensa ovat Amerikassa pakolaisina. Hän viittailee välillä Kolumbiaan, joten ehkä hänen sukulaisensa ovatkin FARC:in terroristeja. Hehän ovat saaneet Venäjän mafialta (luultavasti myös Ukrainan kautta) ohjuksia ja mm. sukellusveneen huumeiden salakuljettamiseksi Meksikoon ja Yhdysvaltoihin. Yllättävää kyllä, venezuelalainen näyttää olevan innostunut myös Sealandin libertaristisesta öljynporauslauttayhteisöstä. Maailman kaikki hörhöt tuntuvat nykyään tulevan yksiin rajatilateorioineen.

Keskusteluni kuoleman kanssa

Viime aikoina kuolema on ollut lähellä minua useammallakin tavalla. Ensinnäkin, olen seurannut jatkuvasti Syyrian tapahtumia ja tilanteesta käytävää paikoin absurdia ja paikoin muuten vain vastenmielistä keskustelua selkärankansa kadottaneissa länsimaissa. On vaikea käsittää niiden ihmisten valheellisuutta, jotka toivovat mieluummin sodan ja kansanmurhan jatkumista sekä toisten sadantuhannen syyrialaisen murhaamista kuin sitä, että länsimaat käyttäisivät voimaa Venäjän ja Iranin aseellisesti tukeman Assadin roistohallinnon pysäyttämiseksi.

Olen usein huomannut kärsiväni jonkinasteisesti niinkutsutusta eloonjääneen syndroomasta. Tällä nimityksellä kutsutaan niitä syyllisyyden, tyhjyyden ja masennuksen tunteita, joita traumaattisista tapahtumista tai läheisten kuolemasta selvinnyt kokee myöhemmin. Huomaan esimerkiksi, että ollessani Libanonissa kahden sodan aikana en tuntenut lainkaan samanlaisia voimattomuuden tuntemuksia, koska silloin olin itse siellä, keskellä tapahtumia, tunsin voivani tehdä jotain (vaikka harvoin todella voin) ja vähintäänkin tunsin jakavani niitä kokemuksia, joita libanonilaiset ystäväni kokivat.

Silloin kun asuin Syyriassa, tunsin kyllä jatkuvaa ahdistusta syyrialaisten ystävieni turvallisuudesta, etenkin jos joku heistä katosi tai tuntui joutuvan salaisen poliisin tähtäimeen. Mutta koska olin itse Syyriassa, oli helpompaa tavata ihmisiä ja jakaa välittömästi suurin osa heidän huolistaan. Nyt huomaan kärsiväni samanlaisista mielentiloista kuin kaikki ne syyrialaiset ja libanonilaiset ystäväni, jotka ovat paenneet Syyriasta ja asettuneet läppäriensä ääreen kuka mihinkin: Suomeen, Ukrainaan, Turkkiin, Libanoniin, Qatariin, Ranskaan, Amerikkaan...

Kaikissa syyrialaisissa ystävissäni ja monissa libanonilaisissa havaitsen eloonjääneen syndrooman oireita: he tuntevat syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, että eivät ole rintamalla eivätkä itse hengenvaarassa, kun taas monet heidän tuntemansa ihmiset ja maanmiehensä ovat. Kauheiden tapahtumien katseleminen voimattomasti jostain etäältä - vailla mahdollisuuksia tehdä juuri muuta kuin puhua ja kirjoittaa siitä, ehkä järjestää joskus jokin tapahtuma tai auttaa humanitääristä järjestöä - on henkisesti jotenkin vaikeampaa kuin olla itse keskellä tapahtumia. Uhka omaa turvallisuutta kohtaan jotenkin helpottaa oloa sen suhteen, mikä uhka muihin ihmisiin kohdistuu.

Syyrian sodan jatkuttua yli kaksi vuotta ja yli sadantuhannen syyrialaisen tultua roistohallinnon murhaamiksi kaikki tuntemani syyrialaiset tai Syyriassa olleet ulkomaalaiset ovat menettäneet myös konkreettisesti läheisiään. Jotkut ihmiset, jotka vielä muutama vuosi sitten istuivat samoissa kahvilapöydissä, debatoivat kanssamme politiikasta tai arkiasioista, söivät, joivat ja polttivat vesipiippua kanssamme, hymyilivät, opiskelivat, tekivät videoprojekteja, seurustelivat, innostuivat Tunisian ja Egyptin tapahtumista - niin, jotkut näistä ihmisistä eivät enää ole kanssamme. Vaikka tiedämme, mikä diktatuuri auttajineen on heidän murhaamisestaan vastuussa, meillä ei ole ketään, johon kohdistaa kielteiset tunteemme asian johdosta. Emmehän ole taistelukentällä, ja ympärillämme Euroopassa, Amerikassa tai Persianlahdella on lähinnä ihmisiä, jotka joko eivät tiedä mistä puhuvat, tai jotka häpeämättömästi sivuuttavat syyrialaisten hädän ja välittävät ainoastaan Amerikan vastustamisesta.

Kuluneen viikon aikana olen joutunut lähelle kuolemaa myös omassa henkilökohtaisessa elämässäni. Eilen, 13. päivä ja perjantai, olin viimein leikkauksessa, jossa kaikki mahdollisesti meni ihan hyvin - se nähdään - mutta sain kuulla lääkäriltä, että minun olisi pitänyt tulla sinne paljon aiemmin, ja jos leikkaus olisi vielä viipynyt päivän tai pari, olisin voinut kuolla. Tuo kävi parina viimeisenä päivänä useastikin mielessäni, kun tilanne paheni niin nopeasti. Mutta aikoja vain ei ollut, ja jouduin kuitenkin olemaan töissä, meneväthän työasiat kiireisinä aikoina aina sellaisten pikkujuttujen kuin terveyden edelle.

Olen ollut tuossa risteyksessä ennenkin, joten olen jo monta kertaa elämäni varrella käynyt läpi ne ajatukset, joita kuoleman mahdollinen läheisyys aiheuttaa. Nuo ajatukset eivät ole minulle vieraita eivätkä yllättäviä. Niin oudolta kuin se ehkä kuulostaa, olen valmistautunut kuolemaan jo hyvin nuorena enkä siksi kovin dramaattisesti ylläty siitä mahdollisuudesta nykyään. Periaatteessa olen ollut valmis lähtemään koko aikuisikäni. Eikä se suinkaan tarkoita, etten arvostaisi tai olisi kiintynyt nykyiseen elämääni, päinvastoin.

Yksi suurimpia syitä siihen, miksi kuolema ei pelota, ei suinkaan ole metafyysinen varmuus siitä, mitä sen jälkeen mahdollisesti seuraa, vaan se, että olen jo elänyt varsin hyvän ja monipuolisen elämän. Olen nähnyt, tehnyt ja kokenut jo tähän asti niin paljon enemmän kuin useimmat pitkän iän eläneet eläkepäiviinsä ehtiessään. Tai "enemmän" on ehkä väärä sana, koska toiset näkevät ja kokevat paljon enemmän kuin toiset, vaikka tekisivät samaa.

Voin silti olla varsin tyytyväinen. Elämäni ei ainakaan ole ollut tylsää. Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut sellaista hetkeä, ettei olisi ollut mitään tekemistä. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka kuolevat ikävystymiseen - tämä asia on itselleni ahdistava ei suinkaan itseni vaan eräiden läheisteni vuoksi. Ihmisten ei koskaan pitäisi vain odottaa, että joku muu tulee ja antaa heille elämän.

Voin tietysti olla tyytymätön joihinkin jaksoihin elämässäni, kuten lapsuuteen, jonka aikana en muista koskaan olleeni onnellinen (tosin muistoni eivät ulotu kovin varhaisiin vaiheisiin), tai kuten teini-ikään, jollaista minulla ei eräällä tavoin koskaan oikeastaan ollut. Olin lapsi ja sitten minusta tuli nuori aikuinen. On kuitenkin turhaa murehtia jotain, mitä olemme menettäneet tai mitä emme ole koskaan saaneet. Se energia tulisi suunnata parhaan ilon ottamiseen irti kaikesta siitä, mitä osaksemme on tullut. Minun osakseni on tullut todella paljon.

Minun oli pitänyt lähteä tänä viikonloppuna Harkovaan ja tuon miljoonakaupungin lähellä olevaan Petšenegiin, jossa on iso folktapahtuma. Mahtavatko Itä-Euroopan aroilla jossain vaiheessa historiaa riehuneet petšenegit olla alun perin tuolta kotoisin, vai onko paikka vain heidän mukaansa nimetty? Kaspian suunnalta tulleita turkinsukuisia petšenegejä on pidetty joissain puheissa ugrilaisina, mutta siinä on ilmeisesti sekoitettu heidät samoihin aikoihin syvemmälle Eurooppaan tunkeutuneisiin madjaareihin, nykyisiin unkarilaisiin. Toisaalta yhdistäväthän unkarilaiset itsensä myös hunneihin, joita heitäkin on pidetty vaihtelevasti turkinsukuisina, ugrilaisina, iraanisina tai gootteina. Voi olla, että kuten monessa muussakin tapauksessa etnonyymi ei alun perin viitannut mihinkään tiettyyn kieleen tai kansallisuuteen, vaan sillä saatettiin kutsua mitä tahansa sotaisaa ratsastajakansaa.

No, nyt Harkovan ja Petšenegin matka tietysti peruuntui, kun minun pitää ravata joka päivä sairaalassa. Blogikirjoittelua ei tilanteeni kuitenkaan rajoita, sitähän voin tehdä kotoa tai vaikka alakerran baarista käsin. Eipä tuo jo viikkoja jatkunut sateenvihma ulkona houkuttele sinnekään lähtemään. Tuuli on riepotellut kultaiset lehdet puista ja Kiova näyttää lokakuiselta Suomelta. Toivottavasti kuun loppuun mennessä selkenisi, jotta edes lokakuussa pääsisi katsomaan joitain luontopaikkoja.

Euroopan jaosta

Tammikuussa 2010 kirjoitin blogiini artikkelin Euroopan uusi kahtiajako, jossa hahmottelin Euroopan jakautuvan demokraattiseen Eurooppaan ja autoritääriseen Eurooppaan. Tuolloin Ukraina eli viimeisillään oranssikoalition aikaa ja arabikeväästä oltiin vielä yli vuoden päässä. Muuten ennusteeni menivät aika lailla nappiin, mutta venäläismielisten palattua Ukrainassa valtaan saman kuun vaaleissa maan vajoaminen takaisin autoritääriseen leiriin oli nopeampi kuin odotin.

Oranssikoalitio kaatui keskinäiseen riitelyynsä. Selvä enemmistö ukrainalaisista - niistäkin, jotka puhuvat ensimmäisenä kielenään venäjää - olisi kannattanut oranssia ja sen ajamaa kurssia kohti länttä, demokratiaa ja niinkutsutusti eurooppalaisia arvoja. Venäjä ei levännyt: idänkaupasta riippuvaisten oligarkkien ja Donbasin teollisuusomistajien mediavallan sekä monenlaisten temppujen avulla se nosti Viktor Janukovitšin takaisin valtaan. Nykyisin Ukrainassa puhutaankin, että Donetsk on maan epävirallinen pääkaupunki. Sieltä tulevat Janukovitš ja hänen suosikkinsa, ja alue on sekä taloudellisesti että kulttuurisesti neuvostoliittolainen, Venäjään kytkeytyneen raskaan teollisuuden tyyssija.

Se tiedetään, että Kiovassa enemmistö kannattaa oranssia oppositiota. Senpä vuoksi pormestarin ja kaupunginvaltuuston vaalit onkin lykätty jo seitsemän vuotta ja sopivasti vuoteen 2015, seuraavien presidentinvaalien jälkeiseen aikaan. Kiovan kaupungin hallitsijoilla on merkitystä nykyhallinnon tehdessä kaikkensa pysyäkseen vallassa.

Tammikuun 2010 vaalien jälkeen halusin nähdä Ukrainan vallanvaihdoksen toiveikkaasti enkä maalailla liian synkkiä piruja seinille:

Mikäli Janukovitšista tulee Ukrainan seuraava presidentti, ratkaisevaa on, mitä tapahtuu tämän jälkeen. Janukovitš on jo etukäteen lievitellyt vastustajiensa pelkoja puhumalla Ukrainan eurooppalaisuudesta ja demokraattisuudesta. Hän ei ole uhonnut palauttavansa maan Venäjän helmaan ja rakentavansa uuden rautaesiripun erottamaan Ukrainaa länsinaapureistaan. Hän ei ole uhkaillut vainojen käynnistämisellä oranssivallankumouksellisia vastaan eikä ole ilmoittanut sensuurin toimeenpanosta väärin ajattelevaa lehdistöä vastaan.

Ukrainan kypsyyskoe eurooppalaisena demokratiana on, pystyykö Janukovitš jatkamaan aiempien vastustajiensa käynnistämällä tiellä demokratian vakiinnuttamiseksi, hyvän hallinnon edistämiseksi ja länsi-integraation tiivistämiseksi, vaikka viimeksi mainittu tie onkin tällä hetkellä tukossa Länsi-Euroopan rakenteellisten itse aiheutettujen ongelmien vuoksi - asia, josta myös Turkki, Georgia ja Moldova EU:n ratapihalla jatkuvasti kärsivät.

Puola ja Romania pystyivät kypsyyskokeen läpäisemään aiemmin. Kun Aleksander Kwasniewski aikoinaan korvasi Lech Wałęsan ja myöhemmin Ion Iliescu korvasi Emil Constantinescun, ulkopuoliset pelkäsivät, että Puola ja Romania palaisivat entisaikoihin. Sen sijaan Kwasniewski ja Iliescu olivatkin kääntäneet takkejaan ja jatkoivat edeltäjiensä aloittamilla teillä, vieden Puolan ja Romanian talouden ja poliittisen järjestelmän uudistuksiin sekä EU:n ja NATO:n jäseniksi.

Janukovitšilla on mahdollisuus samaan, mutta on myös asioita, jotka tekevät Ukrainan tiestä vaikeamman kuin Puolan ja Romanian tiet olivat. Ensinnäkin Puola ja Romania pääsivät etenemään suuren osan matkastaan aikana, jolloin Venäjällä valtaa piti periaatteessa länsimielinen Jeltsin. Putinin kansallismielisen imperialismin aikana samanlainen irtiotto olisi ollut vaikeampaa ja vastatoimet härskimpiä. Toiseksi, Puolan ja Romanian etuna oli myös Länsi-Euroopan paljon nykyistä innokkaampi suhtautuminen EU:n ja NATO:n laajenemiseen.

Tuossa tulikin todettua tärkeimmät syyt siihen, miksi Ukraina vallanvaihdoksen jälkeen taantui - etenkin mitä tulee demokratiaan, oikeusvaltioon, ihmisoikeustilanteeseen ja korruptioon. Ukraina ehti jo jonkin aikaa oranssivallankumouksen jälkeen tehdä selvää edistystä mainituissa asioissa. Janukovitšin hallinto ryhtyi kuitenkin heittämään poliittisia vastustajiaan vankilaan, harjoittamaan politisoitunutta oikeudenkäyttöä ja jakelemaan etuja venäläismielisille oligarkeille. Ukraina vajosi Euroopan korruptoituneimmaksi valtioksi, jääden jälkeen sellaisista maista kuin Albania, Makedonia ja Moldova ja sijoittuen Transparencyn luokituksessa jopa Venäjän ja Azerbaidžanin alapuolelle.

Janukovitš ei kyennyt samaan takin kääntämiseen kohti länttä kuin Kwasniewski ja Iliescu aiemmin. Toisaalta, Venäjän vasalleina valtaan nostetut ja alun perin autoritariaan taipuvaiset johtajat ovat ennenkin halunneet paitsi pysyä vallassa, myös pysyä vallassa itsenäisten valtioiden johtajina eikä Venäjän lääninherroina. Tämä sai alkujaan Venäjän valtaan nostamat Eduard Shevardnadzen, Haidar Alijevin ja Leonid Kutšman määrätietoisesti tavoittelemaan Georgian, Azerbaidžanin ja Ukrainan todellista itsenäisyyttä Venäjästä sekä lähentymistä länteen.

Moldovassa kommunistien valtaan nostama Vladimir Voronin julisti alun perin, että "Moldovan pitäisi vastustaa Eurooppaa kuten Kuuba vastustaa Yhdysvaltoja", ja että "Valko-Venäjän tie on Moldovan tie". Sitten hänkään ei pidemmän päälle halunnut valtionsa olevan johdettu Tiraspolista tai Kremlistä. Nyt Moldovassa on jälleen vallassa länsimielinen koalitio. Minskin tie ei ollutkaan Moldovan tie. Ukrainassa Kutšma pyrki ensimmäisellä kaudellaan aktiivisesti lähentämään Ukrainaa länteen, mutta toisella kaudellaan hän valtaan takertuessaan ja murhauttaessaan kriitikoitaan ajautui riippuvaiseksi autoritääristen tyrannien ikiaikaisen ystävän, Moskovan, tuesta.

Tämä vallan dynamiikka selittää käytännössä, miksi Eurooppa jakautuu demokraattiseen ja autoritääriseen. Länsi tukee demokraattista kehitystä, kun taas autoritääriset johtajat, joiden keskeisin intressi on pysyä vallassa, tukeutuvat Venäjään. Heille ei ole luvassa tukea länsimaista, elleivät he ole arabialaisten öljymaiden "vakauden takaajia", jolloin länsikin mielellään katselee tyranniaa ja ihmisoikeusloukkauksia läpi sormiensa.

Tammikuussa 2010 kirjoitin Euroopan kahtiajaosta seuraavaa: 

Euroopassa eletään jälleen ideologisen kahtiajaon aikaa. EU ja Venäjä ovat kahtiajaon vastakkaisia pooleja, eivätkä ne paljosta puheesta huolimatta jaa yhteisiä arvoja. Vaikka ne käyttäisivät samoja sanoja, kuten "vakaus" tai "moninapaisuus", ne tarkoittavat niillä aivan eri asioita. On jälleen olemassa demokraattinen Eurooppa ja autoritäärinen Eurooppa. 

Tilanne ei toki ole täysin samanlainen kuin kylmän sodan aikana. Ensinnäkin, demokraattinen Eurooppa on nyt paljon laajempi kuin vuosikymmeninä, joina Moskovan nyrkki puristi otteessaan Itä-Berliiniä, Varsovaa, Prahaa ja Budapestiä. Nämä hengittävät nyt kaikki varsin rauhassa, Naton turvatakuiden hellässä huomassa. Myös aiemmin suoraan neuvostovallan alla viruneet Tallinna, Riika ja Vilna ovat nyt Natossa, vaikkakin joutuvat pidättämään henkeään paljon enemmän kuin ossit ja polakit. [...]

Toiseksi, autoritäärinen Eurooppa ei ole yhtä autoritäärinen kuin kylmän sodan aikana. Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Ei se ole länsimaa eikä aito demokratia, mutta ei se ole myöskään totalitäärinen valtakunta. Totalitarismin mittoina olivat aikanaan nimenomaan natsi-Saksa ja Neuvostoliitto. Putinin esikunnan termein nyky-Venäjä on "suvereeni demokratia" tai "kontrolloitu demokratia". On selvää, että paino ei näissä ole sanalla demokratia, vaan sanoissa suvereeni ja kontrolli. [...]

Länsimaissa uskotaan avoimeen yhteiskuntaan, vaikka sana "vapaus" onkin jostain syystä mennyt huolestuttavasti pois muodista. Uskotaan, että valtion tulee olla kansalaisten ystävä ja tukija, ja hallitukset voivat vaihtua vaaleilla ilman, että mikään valtio siitä romahtaa. Pelisäännöt ja lait eivät koske vain kansalaisia vaan myös hallitsijoita. Tämä on länsimainen käsitys vakaudesta. 

Venäjällä uskotaan, että maailmassa vallitsevat kaaos ja kaikkien sota kaikkia vastaan, ja siksi tarvitaan vakautta. Venäjällä uskotaan, että vakautta tuo vain vahva johtaja, joka kukistaa kaikki vakauden horjuttajat. Vakautta ei ole, jos johtaja voi vaihtua. Niinpä hallitsijoiden on varmistettava, että valta ei vaihdu. Lait ja pelisäännöt ovat välineitä, eivät itseisarvoja. Ne ovat joka päivä muokattavissa, jos valtion intressi ja suuruus sitä vaativat. Yhteiskunta ei voi olla avoin, koska muutenhan tulisi muutoksia ja vakautta voisi kuka vain horjuttaa. 

Demokraattiseen Eurooppaan kuuluvat kaikki Euroopan unionin jäsenmaat sekä lisäksi ainakin Norja, Islanti, Sveitsi, Kroatia, Albania, Montenegro, Kosovo, Turkki, Ukraina ja Georgia. Bosnia ja Moldova keikkuvat niillä rajoilla, etenkin kun kummassakin maassa on osa maasta irrotettu autoritäärisen Euroopan piiriin. 

Autoritääriseen Eurooppaan kuuluvat Venäjän lisäksi Valko-Venäjä, Serbia, Armenia, Azerbaidžan sekä Venäjän miehittämät autoritääriset saarekkeet Transnistriassa, Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa. Autoritäärinen vyöhyke jatkuu edelleen itään Keski-Aasiaan, Iraniin ja Syyriaan, mutta keskittykäämme nyt Euroopan puolelle.

Niiden kolmen ja puolen vuoden aikana, jotka tuon kirjoittamisesta ovat kuluneet, on Ukraina taantunut, joskaan ei edelläänkään vajonnut Venäjän tai Valko-Venäjän tasolle. Korruptio ja politisoitunut oikeudenkäyttö rehottavat ja jäytävät pohjaa demokraattiselta, avoimelta yhteiskunnalta. Ilmapiiri Ukrainassa on silti edelleen paljon vapaampi kuin pohjoisissa naapurimaissaan. 

Georgian kurssi on antanut ajoittain syytä huoleen, sillä poliittinen oikeudenkäyttö ja sen myötä mahdollisesti myös korruptio ovat nostaneet päitään Bidzina Ivanišvilin vaalivoiton jälkeen. Georgia on silti yhä selvästi edellä Ukrainaa, mikä on merkittävää ottaen huomioon sen, että Venäjä sentään hyökkäsi maahan, miehittää edelleen Georgialle kuuluvia alueita ja käyttää ylipäätään Georgiaa vastaan huomattavasti härskimpiä menetelmiä kuin Ukrainaa vastaan.

Kolmen ja puolen vuoden takaisen arvioni jälkeen Moldova on selvästi harpannut eteenpäin. Länsimielinen koalitio palasi valtaan jo syksyllä 2009 ja Voronin erosi, mutta maan kurssi heilahteli kommunistien paineessa vielä vuosia. Keväällä 2012 presidentiksi tuli Nicolae Timofti. Tämän vuoden keväällä puolestaan muodostettiin uusi länsimielinen koalitio, Proeurooppalainen koalitio, jonka johtajia ovat Vlad Filat, Marian Lupu ja Ion Hadârcă. Pääministerinä on toiminut tästä keväästä Iurie Leancă, samasta Liberaalidemokraattisesta puolueesta kuin edeltäjänsä Filat. Moldova on tällä hetkellä pisimmälle edistynyt EU:n assosiaatiosopimuksen solmimisen suhteen, ja siis ohittanut Ukrainan ja jopa Georgian.

EU on kehittänyt demokraattisen ja autoritäärisen Euroopan väliin jäävän harmaavyöhykkeen houkuttelemiseksi itäisen kumppanuuden, jonka huippukokous pidetään puheenjohtajamaa Liettuan pääkaupungissa Vilnassa marraskuussa. Vilnassa odotetaan ainakin joidenkin entisten neuvostotasavaltojen allekirjoittavan EU:n kanssa assosiaatiosopimukset ja niihin kuuluvat sopimukset vapaakauppa-alueesta. Moldova ja Georgia näyttävät tällä hetkellä edistyneimmiltä, Armenia niiden kintereillä, mutta kaikkein suurimmat odotukset kohdistuvat valtavan kokoiseen Ukrainaan.

Venäjä suunnittelee EU:n vastavoimaksi omaa geopoliittista blokkiaan, Euraasian unionia, jonka edeltäjäksi se on perustanut tulliliiton. Toistaiseksi Moskova on onnistunut liittämään tulliliittoonsa vasta Valko-Venäjän ja Kazakstanin. Näistäkin Kazakstan on tulliliittoon liityttyään katunut ratkaisua katkerasti ja etsinyt keinoja ottaa etäisyyttä, mutta kun pikkusormi on annettu Venäjälle, sitä ei noin vain vedetä pois. Huhut kiertävät jo, että Moskova haluaisi nostaa Nursultan Nazarbajevin seuraajaksi Kazakstanin KGB:n päällikön. Sellainen ratkaisu seurailisikin jo Keski-Aasian hallitsemisen perinteitä, sillä sama tapahtui aiemmin Turkmenistanissa.

Toisin kuin EU, joka luettelee kumppanuutta haluaville itäisille maille monenmoisia ehtoja ja uudistussuosituksia, Venäjä ei ole kiinnostunut demokraattisista uudistuksista tai ihmisoikeuksien ja vähemmistöjen aseman parantamisesta. Sitä kiinnostaa vain valta: tottelevatko uuden neuvostoliiton johtajat Kremlin käskyjä ja alistavatko salaiset poliisinsa ja valtiolliset mediansa Kremlin valtapolitiikan välineiksi euraasialaisen imperiumin hallitsemiseen.

Niinpä kun EU kosiskelee erityisesti kumppanimaiden kansaa, lupailemalla vähemmän korruptiota, alenevia kuluttajahintoja ja helpompaa pääsyä Euroopan tuote- ja työmarkkinoille, Venäjä suuntaa viestinsä erityisesti eliiteille. Se lupaa asioita, joita EU ei lupaa: vallassa pysymistä, korruptio- ja privilegiojärjestelmien säilymistä, edullisia diilejä hallitseville oligarkeille ja kilpailijoiden eliminointia. Kaikki tämä sitä vaatimatonta myönnytystä vastaan, että Venäjä saa kyntensä maiden turvallisuus- ja tiedustelujärjestelmien hallitsijaksi. Tähän vain kätkeytyy troijanhevonen, sillä turvallisuusorgaaneja kontrolloimalla kontrolloidaan lopulta aina myös poliittista ja taloudellista eliittiä.

Itä-Euroopan maiden johtajat tuntevat Venäjän ja sen toimintatavat paljon paremmin kuin länsimaiden vakaaseen demokratiaan tottuneet sinisilmäiset johtajat. Niinpä heillä ei ole illuusioita siitä, mitä pikkusormien antaminen Moskovaan merkitsee heille ja johtamilleen valtioille. Länsi-integraatio toimii hyvänä keinona lisätä toimintavapautta suhteessa Venäjään. Siksi Venäjä käytteleekin porkkanoidensa ohessa ahkerasti keppiä.

Moldovan ja Etelä-Kaukasian maiden tapauksessa Venäjän parhaita keppejä on sen tuki Abhasian, Etelä-Ossetian, Karabahin ja Transnistrian separatistialueille, jotka kaikki ovat eriasteisesti Venäjän turvallisuusorgaanien kontrollissa. Venäjällä ei ole intressejä saada näitä konflikteja ratkaistuksi, vaan se haluaa pitää ne matalalla intensiteetillä käynnissä ja miehittämiensa alueiden kansainvälisen statuksen avoimena, jotta se voi käyttää niitä Georgian, Armenian, Azerbaidžanin ja Moldovan suvereniteetin vahingoittamiseen sekä ratkaisemattomia ongelmia kammoavien EU:n ja Naton pitämiseen nihkeinä näitä valtioita kohtaan.

Vaikka siis Armenia oli Moldovan ja Georgian jälkeen edistynein EU:n assosiaatiosopimuksen tavoittelija, harva yllättyi, kun presidentti Serž Sarkisian julisti haluavansa liittää Armenian Venäjän johtamaan tulliliittoon. Karabah toimii Kremlin kiristysruuvina, jolla Armenia pidetään tottelevaisena. Armenialaiset tietävät saaneensa Karabahin itselleen vain ja ainoastaan Venäjän sotilaallisen avun vuoksi. Muistutuksena tästä Putin kävi juuri Bakussa sopimassa miljardin arvoisista asekaupoista.

Muutamaa päivää aiemmin Venäjän varapääministeri Dmitri Rogozin kävi uhkailemassa Moldovaa, että jos maa allekirjoittaisi EU:n assosiaatiosopimuksen, kaasuhanat sulkeutuisivat ja Transnistrian konflikti leimahtaisi taas yllättäen liekkeihin. Ilman Venäjän langettamaa varjoa Moldova olisi valmis sopimukseensa ja voisi ryhtyä tavoittelemaan seuraavaa askelta eurooppalaisen integraation tiellä, virallista jäsenehdokasstatusta Albanian ja Bosnian tapaan.

Ukrainan tilanne on ehkäpä kaikkein kriittisin. Varsinkin sen EU:hun ja Natoon jo päässeet länsinaapurit Puola, Slovakia, Unkari ja Romania haluaisivat edetä Ukrainan kanssa niin nopeasti kuin suinkin, mutta muu Eurooppa edellyttää Ukrainaa noudattamaan monenlaisia ehtoja, toteuttamaan oikeusvaltiouudistuksia sekä parannuksia ihmisoikeustilanteeseen ja korruptioon. Venäjä heilutteli keppiä jo loppukesällä käynnistämällä Ukrainaa vastaan koeluontoisen kauppasodan. Kaasuhanatkin saattavat talvipakkasilla taas mystisesti sulkeutua. Venäjä pitää edelleen hallussaan Sevastopolin kaupunkia Krimillä, jossa sillä on laivastotukikohta, vaikka se voisi aivan hyvin siirtää tukikohtansa Novorossijskiin tärkeimmän Mustanmeren-öljysatamansa suojaksi.

Janukovitšin venäläismielinen hallinto haluaisi kyllä EU:lta assosiaatiosopimuksen ja vapaakauppaedut, mutta ei ole lainkaan yhtä halukas täyttämään demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioon liittyviä uudistuksia. Hän haluaisi edelleen pitää poliittisen vastustajansa, entisen pääministerin Julia Tymošenkon vankilassa, käyttää oikeuslaitosta ja turvallisuusviranomaisia poliittisina nyrkkeinä, ja jaella taloudelliset korruptioedut venäläismielisille oligarkeille, joiden tuesta on riippuvainen. Kuitenkin kun Sarkisian julisti haluavansa liittyä Venäjän tulliliittoon, Janukovitšille tuli kiire näyttää vihreää valoa lakiuudistuksille ja lähettää medioihin viestiä, että Tymošenko saatettaisiin sittenkin päästää sairaalahoitoon Saksaan.

Georgiassa Ivanišvili meni lipsauttamaan harkitsevansa liittymistä Euraasian unioniin, jos siitä olisi Georgialle etua, mutta vastalauseryöppy Georgiassa oli välittömästi sellainen, että sekä Ivanišvili itse että hänen ulkoministerinsä kiirehtivät korjaamaan lausuntoa ja selittämään, että EU ja Nato yhä olivat Georgian ensisijaisessa tähtäimessä. Georgiassa on yhä itäkumppanuusmaista vapain media, Moldovan ja Armenian seuratessa perässä.

Autoritäärisimpiä ovat Venäjän ohella Valko-Venäjä, jossa tarvittaisiin käytännössä vallankumous jos kurssia enää haluttaisiin muuttaa, ja Azerbaidžan, joka tukeutuu öljyynsä. Azerbaidžan on Qatarin ja Kazakstanin ohella viimeisten kymmenen vuoden aikana maailman eniten vaurastunut maa. Itse asiassa koko eniten vaurastuneiden maiden listan kymmenen kärjen voi generoida laskemalla energiaraaka-aineiden hinnannousun ja tuotantokapasiteetin lisäyksen. Azerbaidžanin ja Kazakstanin taloudet ovat siinä suhteessa samanlaisia kuin Venäjän, Saudi-Arabian ja Qatarin, että ne riippuvat täysin energiaraaka-aineiden ylikorkeasta hinnasta.

Venäjä on lisäämässä aggressiivisuuttaan - ja mikäli sitä ei pysäytetä Syyriassa, se rohkaistuu yhä hyökkäävämpään politiikkaan myös Euroopan-rintamallaan. Johtajille heiluteltu porkkana autoritääristen tyrannien ikuisena ystävänä ja samanaikainen kaasu-, konflikti-, vallankaappaus- ja salamurhakepeillä huitominen luovat ahdistavaa todellisuutta suvereniteettinsa ja eurooppalaisen suuntauksensa puolesta kamppailevissa rajamaissa, joista Ukraina on suurin.

Samaan aikaan Länsi on historiallisen väsyneessä ja voimattomassa tilassa. Yhdysvaltain poliittinen johto sekoilee linjattomuudessaan ja päättämättömyydessään Egyptistä Syyriaan ja Irakista Afganistaniin. Länsimaista tuntuu puuttuvan johtajuus, vaikka François Hollande ja David Cameron ovatkin yrittäneet sellaista ottaa ja Saksakin selkeästi etsiskellyt selkärankaansa. Erityisesti Ranska on Hollanden aikana ryhdistäytynyt tavoittelemaan takaisin pitkään alamaissa ollutta länsimaista moraalista johtajuutta, joka anglosakseilta tuntuu olevan nykyisin hukassa. Mutta Ranskan johtajuus suuntautuu aktiivisimmin arabimaihin ja Afrikkaan; itäisen kumppanuuden maat eivät koskaan ole kiinnostaneet Ranskaa samassa määrin kuin vaikka Saksaa ja Puolaa.

EU on edelleen väsyneessä tilassa. Sillä menee surkeasti sekä taloudessa että politiikassa. Talouden osalta madonluvut ovat sitä musertavampia, mitä enemmän niistä tietää. Pääkaupungeissa tiedetään, mitä pitäisi tehdä, mutta siihen ei ole poliittista uskallusta eikä voimaa. Parhaiten menee Sveitsillä ja Ruotsilla. Ruotsin osalta näen esimerkiksi omasta vaatimattomasta sijoitustoiminnastani, kuinka ruotsalaisyritykset tahkoavat yli kuusinkertaista voittoa suomalaisiin verrattuna.

Onkin Suomessa yleinen myytti, että Ruotsi olisi jotenkin erityisen sosialistinen valtio. Se aloitti tarpeelliset taloutta vapauttaneet uudistukset jo sosiaalidemokraattien aikana, mistä lähtien Ruotsi on ollut porvarihallitusten johdossa. Lisäksi on syytä muistaa, että Ruotsin taloudella on aivan toisen luokan pohja kustantaa kallistakin julkista sektoria kuin Suomessa, jossa puuttuvasta katteesta huolimatta paisutetaan jatkuvasti julkista tuhlaamista.

Länsi-Euroopassa maanosan integraatio nähdään ennen kaikkea laadullisena ja institutionaalisena prosessina. EU-byrokratian ylimmillä paikoilla on aivan liikaa juristeja ja hallintobyrokraatteja ja aivan liian vähän historioitsijoita, jotta Euroopan integraation historiallisuus ymmärrettäisiin. Siksipä Lännellä onkin suuria vaikeuksia kommunikoida viestejään Idälle, joka näkee integraation ensisijaisesti geopoliittisena, territoriaalisena ja sivilisaatiollisena prosessina - reviiritaisteluna kahden arvomaailmaltaan vastakkaisen leirin välillä.

Länneltä on tällä hetkellä hakusessa nimenomaan sen ymmärrys, että sen ajamalla arvopolitiikalla - puheella vapaudesta, demokratiasta, oikeusvaltiosta ja avoimesta yhteiskunnasta - on väistämättä territoriaalinen, geopoliittinen ulottuvuus. Kysymys ei ole, eikä voi olla, vain juristeriasta, muodollisista sopimuksista ja liittymisistä tai liittymättä jättämisistä erilaisiin ylikansallisiin instituutioihin. EU:ssa täytyy unionin toimimiseksi olla kyse myös arvoyhteisöstä, ja tuon arvoyhteisön muskeli ja suoja on Nato.

Sama koskee Lännen tavoitteita myös Euroopan lähiympäristössä - erityisesti arabimaissa, jotka muodostavat EU:n välittömän, suurimman ja nopeimmin kasvavan naapuruston. Arabikevät edusti niitä arvoja, joita Yhdysvallat ja EU:kin sanovat edustavansa. Nämä arvot eivät suinkaan voita itsestäänselvyytenä, vaan niitä vastaan kamppailee useampi arvomaailmaltaan vastakkainen voima: autoritääristä imperialismia edustava Venäjä, autoritääristä islamismia edustava Iran sekä radikaalia islamismia ja jihadismia edustavat erikokoiset ääriliikkeet.

Jos länsivallat eivät kykene näkemään, muotoilemaan ja toteuttamaan arvojaan niinkään räikeissä tapauksissa kuin Syyria, jossa vastassa ovat kaikki kolme mainittua läntisten arvojen vihollista, silloin ne ovat tuomittuja epäonnistumaan niissä moninaisissa tapauksissa, joissa arvojen ja intressien yhtälö on paljon epäselvempi. Esimerkiksi siinä, pitäisikö geopoliittisten etujen johtaa ihmisoikeus-, demokratia- ja korruptioasioiden sormien läpi katsomiseen Ukrainan eurointegraatiossa, tai painaako jonkin arabialaisen öljymaan vakaus vaakakupissa enemmän kuin kyseisen maan autoritaria.

Tiedon päivä

Tänään oli kaunis päivä, mutta huomiseksi on luvattu taas sadetta. Koulut ympäri Ukrainaa pitivät tänään avajaisensa ja aloittavat huomenna. Minäkin olin tanskalaisen kollegan kanssa kutsuttuna erään 1400 oppilaan koulun (ala- ja yläasteet sekä lukio) avajaisiin. Puheita, mahtipontista musiikkia, runonlausunta- ja tanssiesityksiä.

Ukrainassa kun oltiin, seremonioiden jälkeen mentiin ruusupuskien kanssa opettajainhuoneeseen, jossa rehtori avatutti kaksi pulloa šamppanjaa ja jälleen pönötettiin maljapuheiden merkeissä. Eipä siinä mitään, hyvähän aamu on aloittaa šamppanjalla.

Kiovassa voi opiskella suomea ja tanskaa neljäntenä tai viidentenä kielenä. Kyseisestä lukiosta valmistuvat osaavat 17-vuotiaina valmistuessaan viittä kieltä: ukrainan, venäjän, englannin ja saksan lisäksi valinnaista viidettä kieltä, joiden vaihtoehtojen joukosta löytyy siis suomikin. Herättää kunnioitusta.

Hreštšatykillä oli jälleen juhlahumu: poppia, akrobaatteja, ruokatelttoja, partureita, šakkipelejä, näytelmiä, ilmapalloja ja vohveleita. Rikospoliisi oli pystyttänyt oman telttansa, jossa lapset saivat tutkia todistusaineistoja. Lähikamppailulajeja pääsi kokeilemaan aiheeseen harjaantuneiden nuorten kanssa jos uskalsi. Ilmeisesti tämä jälleen uusi iloinen massatapahtuma liittyi "tiedon päivään", joka juhlistaa koulujen ja kaikenlaisten oppilaitoksen avajaisia.

Nettiyhteyteni reistailivat pari päivää, mutta tänään kaksi asiasta jotain tietävää lukiolaista korjasi ongelman ja tunsin itseni tyhmäksi, kun olin soittanut nettifirman miehen paikalle. En tosin ollut noina parinakaan päivänä deprivaatiossa, sillä melkein kaikissa kahviloissa ja pubeissa on langaton verkko.

Syyriasta puhutaan täällä hyvin vähän. Tuntuu, että ihmiset saavat yliannostuksen Venäjän propagandaa, tietävät sen olevan propagandaa, mutta eivät tohdi sitä lähteä aktiivisesti haastamaan. Ukrainalaisilla on kylliksi ongelmia omassa maassaan. Kiovan melko suuri syyrialaisyhteisö pitää hyvin matalaa profiilia, tietäen todennäköisesti Venäjän mahdin täällä.

Joidenkin länsimaalaisten kanssa tulee sen sijaan mieleen, että haluaisin teepaidan, johon on kirjoitettu lause tästä Sean Leen erittäin kohdalleen osuvasta artikkelista:

"Tehdäänpä tämä selväksi: jos mielipiteesi Syyriasta on oikeasti mielipide Yhdysvalloista, en ole kiinnostunut kuulemaan sitä, ja voidaan varsin turvallisesti sanoa, että suurin osa syyrialaisista (ainakaan minun tuntemistani), jotka ovat regiimin räjähteiden vastaanottavassa päässä, ei myöskään ole."

Leelläkään ei näytä olevan vastauksia, ja hän vastustaa tyhjänpäiväisiä symbolisia iskuja. Intervention vastustaminen on kuitenkin ymmärrettävää ja loogista - etenkin jos ajattelee enemmän yhdysvaltalaisten veronmaksajien etuja kuin syyrialaisten siviilien. Syyrialaisten vastarinnan leimaaminen terrorismiksi ja ihmissyönniksi ja sotarikollisen diktaattorin puolustaminen vain siksi, että inhoaa Amerikkaa ja aiempia amerikkalaisia sotilasoperaatioita, on kuitenkin sen luokan vastenmielistä älyllistä epärehellisyyttä, että se lähinnä oksettaa. Tässä on kymmenen hyvää neuvoa rauhanpuolustajille, jos he haluavat argumenttiensa olevan jotenkuten vakavasti otettavia.

Olen tavannut elämässäni baathisteja, Assadin regiimistä hyötynyttä opportunistista Damaskoksen eliittiä, Hizbullahin kiihkomielisempiä ja kyynisempiä kannattajia, kommunisteja ja SSNP:n pseudofasisteja, joista kaikista osa on luultavasti edelleenkin Assadin leirissä. Kaikki ne syyrialaiset, joista vuosien varrella on tullut ystäviäni, ovat kuitenkin opposition puolella. Heidän joukossaan on sunneja, šiioja, kristittyjä, kurdeja, alaviittejä, druuseja ja uskonnottomia sekularisteja. Kukaan heistä ei ole jihadisti.

Jihadistejakin Syyriassa on. Heidän asemansa todennäköisesti vahvistuu sitä enemmän, mitä kauemmin nykyinen sota jatkuu. Vaikka jihadistit ovat tehneet monia kamaluuksia, Assadin joukot ja shabihat ovat tehneet niitä moninkertaisesti. Assadin ja hänen tukijoidensa politiikka on vastuussa siitä, että konflikti on saanut sektaarisia piirteitä ja raaistunut myös toisella puolella rintamaa.

Assadin massamurhaamismenetelmillä rauha ei Syyriaan palaa. Kannattaisin mielelläni Leen ja monien muiden kommentaattorien suosimaa poliittista neuvotteluratkaisua, jonka tuloksena saataisiin väliaikaishallinto, uusi perustuslakiprosessi ja poliittista pluralismia kunnioittava järjestelmä Syyriaan, mutta suurin este tuon ratkaisun tiellä on Assadin hallinnon ja sen tukijoiden vakaumus, jonka mukaan ratkaisu olisi tappaa kaikki eri mieltä olevat. Tämän vuoksi voimankäyttö on välttämätöntä voimasuhteiden muuttamiseksi ja niiden Assadin hallinnon jäsenten houkuttelemiseksi poliittiseen ratkaisuun, joilla on vielä päässä järkeä ja halua pelastaa Syyrian tulevaisuus.

Voimankäyttö on niin ikään tarpeen voimasuhteiden muuttamiseksi Assadia vastaan taistelevien ryhmien kentässä - vastuullisten ja pluralismia kunnioittavien ryhmien hyväksi ja jihadistien tappioksi. Vuonna 2011 tämä olisi ehkä saatu aikaan ilmankin ulkomaista sotilaallista voimankäyttöä. Nyt sekä Assadin hallinnon joukkotuhoaseiden käytön asteelle eskaloitunut rankaisemattomuus että jihadistien saama hyöty pitkittyneestä konfliktitilasta ovat tehneet väkivallattomat ratkaisut täysin epärealistisiksi.