Se tapahtuu taas

Syyskuu lähenee loppuaan ja niin eräät muutkin asiat, kuten se aika edeltäneinä vuosikymmeninä, jolloin Lännessä pidettiin mahdottomana, että "koskaan enää", ja maailman piti liikkua alati kohti parempaa, vakaampaa ja demokraattisempaa. Toisen maailmansodan jälkeen sanottiin "ei koskaan enää" suursodalle ja fasismille. Kylmän sodan jälkeen sanottiin "ei koskaan enää" Euroopan kahtiajaolle ja kommunistisille diktatuureille. Jos ei muualla niin ainakin Suomessa ja Länsi-Euroopassa vapauden ja hyvinvoinnin piti nyt olla ikuisesti voimassa.

Kesä loppui ja syyssää alkoi täällä Kiovassa syyskuun toisella viikolla. Moni päivä on yhä viehättävä ja valoisa, mutta yleistunnelmaa hallitsee alakulo. Venäjä on miehittänyt Donbasin ja jatkaa alueidensa laajentamista sekä ukrainalaisten tulittamista, sillä niin kutsuttu tulitauko, jota eurooppalaisetkin painostavat Ukrainaa noudattamaan, koskee vain Ukrainaa. Venäjän kätyreineen ei tarvitse piitata sopimuksista eikä säännöistä. Ukrainalaisilla on käsky olla ampumatta vastaan, mikä puolestaan herättää lisääntyvää pettymystä ja mielenilmauksia nykyhallintoa vastaan. Venäjä valmistelee jo uusia operaatioita muilla Ukrainan alueilla sekä Moldovassa, jossa operaatiot saavuttanevat huippunsa myöhemmin syksyllä, pian Ukrainan vaalien jälkeen, Romanian ja Moldovan vaalien yhteydessä.

Sinä yönä kun Estonia upposi, näin unta, jossa seisoin hämärässä harmaalla sotilassaaren rannalla ja katselin merelle. Ja katso, mereltä alkoi kävellä hiljaisia ihmisiä, jotka eivät puhuneet, kävelivät vain eteenpäin, ohitseni ja jatkoivat saaren sisäosia kohti. Seuraavana aamuna sain kuulla, mitä merellä oli sinä yönä tapahtunut. Outoa kyllä, laivalla ei tiettävästi ollut ketään tuttuani.

Muuan ystäväni, amerikkalainen toimittaja, murhattiin Da'ishin (ISIS) toimesta, jonka panttivankina hän oli ollut jo pitkään ennen kuolemaansa videokameroiden edessä. Hän ei ollut mikään amatööri - puhui sujuvaa arabiaa, oli viettänyt paljon aikaa Libanonissa, Israelissa, Libyassa ja viimeksi syyrialaisten maanpakolaisyhteisöjen parissa Turkissa ennen kohtalokasta matkaansa rajan yli sotatoimialueelle.

Tapasin hänet ensi kerran ikuisuus sitten Captain's Cabinissa läntisen Beirutin Hamrassa, jossa amerikanlibanonilainen ystäväni esitteli meidät toisillemme. Vaikka moni tiedostava islamvihaaja piti häntä partoineen ja sujuvine arabialaisine fraaseineen liiaksi tutkimaansa kulttuuriin uppoutuneena, toiset levittivät kaikkien alueesta kiinnostuneiden toimittajien ja tutkijoiden riesana olevia salaliittoteorioita. Hänen mieltymyksensä hyvään viskiin ja olueen ei todellakaan viitannut siihen, että hän olisi ollut kryptoislamisti, eikä hän toisaalta olisi köyhänä freelancerina joutunut asumaan libanonilaisen ystäväni sohvalla, jos olisi ollut jonkun agentuurin palkkalistoilla. Tiesin hänen juutalaisuudestaan, joskaan hän ei koskaan vaikuttanut siinä suhteessa erityisen uskonnolliselta, mutta hänen kuolemansa jälkeen lehdissä olleet tiedot Israelissa koetusta herätyksestä ja maan kansalaisuuden ottamisesta hän piti visusti piilossa ystäviltäänkin.

Sillä välin kun uusi amerikkalaisten johtama liittouma tekee ilmaiskuja kaikkia muita vastaan paitsi todellisia vihollisiaan eli Syyrian roistohallintoa ja sen venäläis-iranilaisia tukijoukkoja, Da'ish näyttää nopeasti nousevan Assadin regiimin kilpailijaksi ystävieni vainoamisessa. Muuan syyrialaisen toimittajaystäväni veli on joutunut Da'ishin käsiin ja nämä kiristävät häntä nyt lopettamaan vääristä asioista kirjoittamisen sekä eroamaan lehtensä palveluksesta, tai muuten veli kuolee.

Totesin ystävälleni, että on hyvin mahdollista, että Da'ish tappaa hänen veljensä joka tapauksessa, ja että hänen kannattaisi ottaa viranomaisiin yhteyttä. Ystäväni on kuitenkin varma, että jos hän ottaa yhteyttä nykyisen maanpakolaismaansa viranomaisiin, terroristit tappavat hänen veljensä ja hänet karkotetaan silti. Jos hän nimittäin eroaa lehtensä palveluksesta, hänet karkotetaan nykyisestä asuinmaastaan, koska maassa oleskelun ehtona on työpaikka. Hän on jo päättänyt erota, mutta siitä eteenpäin kaikki on auki. Hänellä ei ole kotimaata, mihin mennä, eikä veljenkään vapauttamiseen kannata luottaa. Da'ish ja venäläiset ovat siinä suhteessa samanlaisia, että heidän kanssaan ei kannata uskoa sopimuksiin, ne kun eivät koskaan koske kuin vain toista osapuolta.

Olin viime viikonloppuna Vinnytsjassa. Se on Kiovasta lounaaseen sijaitseva miellyttävä ja viihtyisän oloinen kaupunki, jossa on jäljellä merkittävä määrä vanhaa puolalaisvaikutusta. Kaupungin nähtävyyksiin kuuluvat katedraali, luostari, katolinen kirkko ja ravintoloiden ja baarien terasseja sisältävällä aukiolla sijaitseva kellotorni. Lisäksi kaupungin halki virtaavalle joelle, Etelä-Bugille, on rakennettu maailman suurin musikaalinen suihkulähde, joka näyttää valoshowesityksiä vesiverholla ja soittaa musiikkia. Suihkulähde tunnetaan Porošenkon suihkulähteenä. Sen takana sijaitsevat presidentiksi nousseen oligarkin suklaatehtaat, joilla hän loi omaisuutensa.

Kävin kahdessa koulussa. Pienimmille lapsille en tohtinut puhua sodasta ja kuolemasta, joten puhuin rauhasta ja solidaarisuudesta. Pikkutyttö toi minulle slaavilaisen perinneseremonian mukaisesti Ukrainan kansalliskudelmiin käärityn leivän. Lupasin tulla kymmenen vuoden kuluttua katsomaan heidän istuttamaansa omenapuuta eurooppalaiseen Ukrainaan. Lapset hurrasivat. Vähän vanhempia, 14-17-vuotiaita lapsia tervehdin sanomalla Slava Ukraini! ja he vastasivat kaikki, opettajansa mukaan lukien, yhteen ääneen, epäröimättä Herojam slava! Kaksi sen koulun poikaa oli lähetetty rintamalle heidän täytettyään kahdeksantoista.

Vinnytsja on ollut jo pitkään leninvapaa. Nyt myös jäljellä olleet vähäisempien kommunistijohtajien mukaan nimetyt aukiot on nimetty uudelleen Itsenäisyyden ja Maidanin sankarten aukioiksi. Lenininkadusta on tullut Katedraalinkatu. Eräällä jäljellä olevalla kommunistisella monumentilla oli meneillään paikallisten kommunistien mielenosoitus, jossa he heiluttelivat Neuvostoliiton lippua ja mölisivät jotain venäjäksi. Heitä oli noin seitsemän ja keski-ikänsä oli seitsemänkymmenen paikkeilla. Kukaan ei yrittänyt estää heidän mielenilmaustaan, mutta eipä myöskään välittänyt siitä. Ihmiset kulkivat ohi arkiaskareissaan.

Vinnytsja vaikutti patrioottiselta kaupungilta ja mitä nuorempaa ikäluokkaa väki edusti, sitä isänmaallisempaa. Koulut, autot, aidat ja mikä vain oli maalattu kansallisiin väreihin. Koululaiset keräsivät rahaa ja vaatteita suojeluskuntalaisille. Rintamalta lomilla olevat sotilaat ja suojeluskuntalaiset kertoilivat puistossa koululaisille jotain toivottavasti kohottavaa. Eilen kaadettiin myös Harkovassa Ukrainan suurin Lenin.

Pakkasin lopulta leipäni ja muut kamppeeni rakkaaseen jeeppiini ja otin kyytiin erään Vinnytsjassa asuvan ystäväni. Ajoimme sitten läheiseen Stryžavkan kylään, jonka liepeillä sijaitsevat Hitlerin Wehrwolf-tukikohdan bunkkerien rauniot. En tiedä, pitäisikö nimi kääntää ihmissudeksi vai taistelusudeksi, kun molempia kirjoitusasuja näkee. Sinne oli vapaa pääsy, koska oli partisaanien päivä, mutta tästä huolimatta lisäksemme alueella käyskenteli vain yksi ukrainalainen nuoripari.

Hämärtyvän iltapäivän apeassa ilmanalassa ajoittaisine tihkuineen käyskentelimme Kolmannen valtakunnan vähitellen heinään ja kasvillisuuteen hautautuvien betonisten kolossien jäännösten keskellä ja keskustelimme Mordorista. Oli kuin Twin Peaksin kummitus olisi silloin ollut läsnä ja lausunut loputtoman surullisuuden leimaamilta huuliltaan pahaenteiset sanat: "Se tapahtuu taas."

Mihin kaikki tiet vievät III

Katselimme Ferraraa aamupäivän ja tapasimme galleriassa taiteilijan, joka oli viettänyt paljon aikaa Ukrainassa, erityisesti Krimillä. Hänen vaimonsa juuret olivat Sevastopolissa. Hän ei kuitenkaan puhunut venäjää sen enempää kuin englantiakaan; italiaksi keskustelimme siitä, mitä Krimillä ja muualla Ukrainassa on tapahtunut. Ilmeisesti hänen maalaamansa näkymät Ai Petrin maagisista metsistä ja muualta jäävät heidänkin perheensä osalta kaihoisiksi muistoiksi.

Ajelimme sitten Pojoen suistoalueelle, jossa on sekä historiallisia nähtävyyksiä että mielenkiintoisia kosteikkoja ja laguuneja. Parhaat löytyivät varsin etelästä läheltä Ravennaa. Siellä oli muutama laguuni tupaten täynnä sorsia, kahlaajia ja haikaralintuja. Rannoilla mussuttivat kaislaa runsaina esiintyvät rämemajavat - valitettavasti kyseessä on amerikkalainen vieraslaji, joka on villiintynyt alueelle turkistensa vuoksi. Se ei näyttänyt olevan ainoa Pon suistoon kotiutunut vieraslaji, sillä näin siellä myös pari afrikanhanhea sekä pyhäiibiksen.

Afrikassa yleinen pyhäiibis on historiallisena aikana ollut yleinen sekä Egyptin että Mesopotamian kosteikoissa, mutta kadonnut sittemmin lähes tyystin - Irakin mangroverämeillä sinnittelee vielä populaatio. Nyttemmin se on kuitenkin tarhoista karanneista linnuista alkuperänsä saaneena kotiutunut Välimeren toiselle puolelle muutamiin Etelä-Euroopan suurimmista kosteikoista. Camarguessa pesii nykyään ilmeisen hyvinvoivia yhteiskuntia ja havainnostani päätellen se on levittäytynyt myös Pojoen kosteikoihin Piemontessa tunnetusta populaatiostaan.

Afrikassa pyhäiibis on jo kauan sitten oppinut elämään ihmisasutuksen liepeillä kulttuurilajina, mikä on runsastuttanut sen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa hyvin yleiseksi. Sama tapahtui taannoin jo kovin harvinaiseksi käyneelle australianiibikselle, joka nykyisin on yleinen Australian kaupungeissa. Näiden aasialainen ja madagaskarilainen vastine sen sijaan harvinaistuvat kovaa vauhtia, koska eivät ainakaan vielä ole sopeutuneet ihmisen muokkaamiin ympäristöihin vaan pysytelleet alkuperäiskosteikkojen lajeina.

Emilia-Romagnasta ajoimme sisämaan vuorten halki Toscanaan. Maasto vaihtui Pojoen suiston laakeista maisemista kumpuilevaksi ja hyvin kauniiksi, lopulta metsäisiksi vuoriksi, joiden kylät ovat tunnettuja legendoistaan, kuten vampyyreista ja ihmissusista. Oikeat susikannat kuuluvat Italian sisäosissa Euroopan vankimpiin. Pysähdyimme Brisighellan kylässä, jossa löytyy hieno historiallinen linna vuoren huipulta. Söimme ja joimme majatalossa, jonka omistajat olivat mitä ystävällisimpiä. Harakkakäki ilahdutti meitä mölyämisellään.

Saavuimme illaksi Firenzeen, jonka keskusta-alueilta ei löytynyt vapaata sijaa majoituslaitoksista, mutta löysimme sellaisen kaupungin laidalta. Sieltä pääsi aamulla dösällä historialliseen keskustaan. Firenze on kieltämättä esteettisesti mitä miellyttävin paikka. Palazzot ja piazzat toinen toistaan näyttävämpiä. Arnojoen ylittävän katetun Ponte Vecchion toisella puolen ravintoloiden hinnat ovat huomattavasti edullisempia kuin keskustassa ja ollaan silti yhä historiallisessa miljöössä.

Kiertomatkamme kunnianhimoinen laajuus vaati, ettemme pysähtynyt mihinkään paikkaan yhtä päivää pidemmäksi aikaa, mutta Rooman kohdalla teimme sentään poikkeuksen. Ensin kuitenkin ajoimme sinne Firenzestä Toscanan ja Umbrian halki, saapuen sitten latinalaisten alkukotiin Lazioon. Olimme varanneet halvan majatalon edullisesti aivan rautatieaseman luota. Seuraavasta korttelista löytyi parkkitalo ja pesula.

Kaksi päivää Roomassa on tietysti pelkkä raapaisu. Sitä voisi kulkea viikkotolkulla pitkin antiikin, keskiajan tai uuden ajan maisemia Forumilta Vatikaaniin ja Pietarinkirkosta Pantheoniin. Illalla vietimme aikaa Tiberin rantojen lukuisissa ravintoloissa, joenvarsibaareissa ja kirjamarkkinoilla.

Olimme Roomassa saavuttaneet matkamme päätepisteen. Ystävättäreni sai äkillisen koti-ikävän puuskan kaiken sen esteettisen yliannostuksen jälkeen ja sitä lievitettiin kuuntelemalla matkamusiikkina Okean Elziä. Tämä Maidanilla aktiivisesti mukana ollut bändi on muuten tulossa esiintymään Tallinnaan ja Helsinkiin, joten suosittelen konsertissa käyntiä.

Paluumatkamme olisi ehkä pitänyt tehdä Assisin kautta, mutta ajoimmekin Abruzzien halki luksuurisen tyhjää valtatietä aina L'Aquilaan saakka. Muuallakin kuin Suomessa on kaupunkeja, joiden nimi on Kotka. Tulee myös mieleen kaupunki Venäjällä nimeltänsä Orjol, jonka nimi tarkoittaa kotkaa eikä kuhankeittäjää, ja sitten on tietysti Adler. Matkan varrella L'Aquilasta Teramoon ovat Gran Sasson kansallispuiston komeat vuoristo- ja kanjonimaisemat.

Italian itärannikolle saavuttiin Giulianovan kohdalla ja siitä alkoi matkan ainoa virhearvio. Nimittäin rannikkoa seuraava valtatie Anconan kautta Riminiin oli tupaten täynnä liikennettä. Olin kuvitellut, että lauantaina italialaiset matkustaisivat kyseistä valtatietä pikemminkin etelään kuin pohjoiseen, mutta olin erehtynyt ja niinpä suuri osa päivästä kului etenavauhtia matelemiseen maksullisella moottoritiellä. Kuuntelimme sentään lukuisia Firenzestä hankittuja italialaisia levyjä, tykästyen erityisesti calabrialaisiin serenadeihin ja vuoristolaisia bandiitteja ylistäviin tarinoihin. Olin ajatellut sinä päivänä näyttää pysähdyspaikkoina myös Riminiä ja Bolognaa, mutta ehdimme ottaa ohjelmaan vain San Marinon.

San Marino on itsenäinen kääpiövaltio Riminin yllä sisämaassa kohoavilla muutamalla vuorella. Samannimisen pääkaupungin lisäksi siihen kuuluu muutama pikkukaupunki ja kylä. San Marinon tasavalta mainostaa itseään maailman vanhimpana yhä olemassa olevana tasavaltana ja "ikiaikaisena vapauden maaperänä". Vapaus ilmenee siellä erityisesti vero- ja pankkivapautena, minkä vuoksi se onkin Italian keskeisimpiä rahanpesupaikkoja. Samoin vapaus ilmenee siten, että San Marinosta saa kaikkea sitä, mikä on Italiassa kiellettyä: kauppojen hyllyt tulvivat halpaa viinaa ja tupakkaa, absinttia, kannabisabsinttia, roolipeliharrastajien, vampyyrien ja muiden alakulttuurien rekvisiittaa, Hitlerin ja Mussolinin kuvia sekä tietysti aseita. Asekaupoissa tungeksi venäläisiä ja arabeja.

Seuraavana aamuna vierailimme Venetsian eteläpuolella olevassa eräänlaisessa pikkuvenetsiassa, Chioggian viehättävässä pikkukaupungissa, joka on rakennettu Venetsian tavoin laguuniin, ja jossa veneet kulkevat kanavia pitkin romanttisten siltojen ali. Ottaessamme kuvia lokeista tuli paikallinen iäkäs herra kyselemään, että mistä kaukaa, ja hänkin ilmaisi sitten myötätuntonsa Ukrainan kohtalon vuoksi. Tämä erityisesti ilahdutti mieliämme, sillä viimeisen vuoden aikana virallinen Italia on antanut itsestään niin putinistisen kuvan. On hyvä tietää, ettei Italian kansa ajattele asioista aivan samalla tavoin kuin kaikenlaiset Berlusconit ja Mogherinit.

Matkasimme Mestren ja Latisanan kautta Udineen, jossa täytimme auton megamarketista italialaisilla viineillä ja herkuilla. Laatikoittain Chiantia, Montepulcianoa, Chiarlia, Barberaa ja muuta mukavaa niiden jatkoksi, joita olimme matkan varrella hankkineet suoraan tiloilta. Udinen pohjoispuolella, kun Friulin Alpit alkoivat, kohtasimme iloisen yllätyksen: jyrkänteiden edustalla kaarteli suuri parvi hanhikorppikotkia ja tähystely paljasti rinteeltä yhdyskunnan. Korppikotkat ovat käyneet Euroopassa kovin harvinaisiksi - enää Espanjassa ja Kaukasuksella hanhikorppikotkan voi sanoa olevan nykyään yleinen. Italian puolen vuoristossa lensi myös pähkinähakki tien yli, ollen uusi laji Italian listalleni.

Olin alun perin suunnitellut ajavani takaisin Unkarin kautta, mutta ystävättäreni halusi kovin nähdä Wienin, joten suuntasimme Villachin ja Klagenfurtin suuntaan Itävaltaan, saapuen ensin Kärntenin vuoristoiseen osavaltioon ja sitten Steiermarkiin. Itävallassa on komeat maisemat mutta kovin kallista. Huoltoasemalta löytyi levy kotiseutua ylistäviä perinnelauluja, jodlauksen kera. Yövyimme majatalossa Loipersdorfissa.

Seuraavana aamuna ajoimme Wieniin ja vietimme siellä päivän, joka sisälsi Hofburgin, Tapaninkirkon ja Schönbrunnin lisäksi perhosnäyttelyä ja eläintarhaa, koska miksipä ei. Iltapäivän alkaessa hiljalleen viiletä suuntasimme automme nokan kohti Tšekkiä ja Brnon kaupunkia, joka on entinen Brünn. Sieltä edelleen Määrin halki Puolaan ja Katowicen kautta Krakovaan.

Sateen jumalatar Ester päätti kuitenkin revitellä kunnolla sinä yönä ja viimeinen matkapäivämme olikin ankea, harmaa ja kaatosateinen. Ehkä niin piti ollakin. Ikävä vain, että se jätti tutustumisemme viimeiseen matkan eurooppalaisen kulttuurihistorian helmistä, Krakovaan, aneemiseksi ja lyhyeksi, kun jo jatkoimme kohti Ukrainan rajaa. Kaatosade jatkui Ukrainassa emmekä niin ollen jääneet enää hengailemaan Lviviin, vaan söimme maantien varren perinneruokalassa ja ajoimme sitten yön yli ukkosmyrskyssä ja sateessa Kiovaan.

Matka päättyi samassa säässä kuin oli alkanut, ehkä enteellisenä. Onneksi siihen väliin mahtui lähinnä auringonpaistetta ja esteettisiä elämyksiä. Toivoisin, ettei tämän kesän matkailumme - alkukesästä pohjoiseen ja nyt loppukesästä etelään - jäisi viimeisiksi muistoiksi sellaisesta hyvän uskon Euroopasta, jossa sota ja totalitarismi vaikuttivat olevan jossain kaukana poissa. Mitä synkimmät varjot ojentuvat nyt ponnettoman ja puolustustahdottoman Euroopan ylle, kun idässä kohoavat Mordorin mustat sotapilvet taivaallemme. Muuan virolainen ystäväni kirjoitti naamakirjassa, että Euroopan historia ei koskaan tule unohtamaan tätä kesää.

Mihin kaikki tiet vievät II

Jonain normaalimpana aikana kokemattoman italialaisen ministerin Federica Mogherinin nimitys koko EU:n ulkoministeriksi olisi voitu ohittaa olankohautuksella - on ollut jonkinlainen lausumaton sääntö, että unionin johtotroikasta vähintään yhden pitää olla nainen, yhden eteläeurooppalainen ja yhden sosialisti. Mogherinissa yhdistyvät kaikki kolme irrationaalista pakkokiintiötä. Väliäkö sillä, että Euroopasta olisi löytynyt myös järkeviä ja kokeneita naisia (vaikkapa Baltiasta), järkeviä ja kokeneita eteläeurooppalaisia (vaikka nykyinen komission puheenjohtaja Barroso) ja järkeviä ja kokeneita sosialisteja.

Sekä Italia että Puola odottivat suurista maista vuoroaan, mutta olisin silti paljon mieluummin nähnyt Radek Sikorskin EU:n ulkosuhdehallinnon johdossa, vaikka sitten Herman van Rompuyn paikalle olisikin pitänyt ottaa joku latinonainen, toivottavasti vähän vahvemmasta päästä. Jos kielitaidottomaksi mainittu Donald Tusk seuraa edeltäjänsä jalanjäljissä, Mogherini saa rauhassa sooloilla oman edeltäjänsä esimerkin mukaan. Ne, jotka kuvittelivat, ettei Ashtonin jälkeen voida vajota alemmas, ovat ikävä kyllä erehtyneet rankasti. Mogherini oli mahdollisista ehdokkaista ylivoimaisesti venäläismielisin - ja pahinta hänen nimityksensä antamassa signaalissa on tietysti se, että hänen valintansa voidaan nähdä johtuvan juurikin hänen avoimesta venäläismielisyydestään.

Jotta Mogherinin nimityksen antama kohtalokas signaali ei jäisi ainoaksi, EU kannusti Putinia eskaloimaan sotaansa Ukrainassa myös takaamalla viikon lisää rankaisemattomuutta, tekipä Venäjä mitä hyvänsä. Sen jälkeenkin korkeintaan harkittaisiin symbolisia lisäsanktioita. Euroopan chamberlainilainen politiikka on osaltaan aiheuttanut sodan uuden eskaloitumisen, eikä Venäjä nyt selvän vihreän valon saatuaan takuulla pysähdy Ukrainassa - eikä jää Ukrainaan. Ukrainaa tulevat seuraamaan hyökkäykset Moldovan ja Georgian itsenäisyyden nopeaksi tuhoamiseksi, minkä jälkeen vuorossa on joko Naton ulkopuolelle itsepintaisesti jättäytyvä Suomi tai sitten Naton koetteleminen hajottamalla sen uskottavuus subversiivisella operaatiolla Baltiassa.

Myöskään Balkanin suuntaa Venäjä ei unohda. Romanian presidentti Traian Băsescun aktivoituminen reunavaltiopuheissa osoittaa tämän ymmärretyn Romaniassa, joka sijaitsee Venäjän hyökkäysrintaman ja Venäjän uskollisimman vasallin Serbian välissä. Venäjän jo aiemmin Belgradiin perustama alueellisen vaikuttamisen keskus keskittynee myyräntyöhön imperiumihankkeen hyväksi Balkanin alueella.

Naton huippukokouksesta Walesissä riippuu, kohdistuuko Venäjän aggressio seuraavaksi Suomen pakottamiseksi suomettumaan vai Naton hajottamiseksi, jolloin ensimmäiseksi kohteeksi valikoitunee joko heikoin lenkki Latvia tai sitten yllätysmomentin tai poliittisen tilaisuuden (esim. vaalien) turvin joku toistaiseksi asiansa vahvemmin hoitaneista rajamaista, kuten Viro, Liettua tai Romania. Puolaa vastaan Venäjä tuskin uskaltaa ensikädessä toimia.

Yksi parhaista tavoista estää uuden kylmän sodan eskaloituminen kuumaksi myös pohjoisella rintamalla olisi tietysti Suomen ja Ruotsin yhteinen ja pikainen liittyminen Natoon. Tätä tuskin tapahtunee, joten Itämeri ei enää lähivuosina tule olemaan rauhan meri, vaan yksi kolmesta Euroopan-rintamasta. On myös selvää, että Venäjä jatkaa tukeutumista eteläiseen liittolaiseensa Iraniin, suhteiden syventämistä Intian ja Kiinan kanssa vähintäänkin konfrontaation ehkäisemiseksi jälkimmäisen kanssa, sekä länsimielisten muslimihallitusten syöksemistä kaaokseen Lähi-idässä. Venäjällä on yhä mahdollisuus toimia Yhdysvaltoja vastaan myös Venezuelasta käsin latinalaisen Amerikan subversion edistämiseksi.

On surullista, ettei Lännessä ole opittu mitään myöntyväisyyspolitiikan tuhoisuudesta Hitlerin, Miloševićin ja Assadin tapauksissa. Chamberlainin "rauha meidän ajaksemme" johti vanhan Euroopan tuhoutumiseen ja totalitääriseen kahtiajakoon uudessa maailmansodassa, kun natsien patoaminen ajoissa olisi hyvinkin voinut sen estää. Sama virhe tehtiin myönnytyksillä Miloševićin politiikkaa kohtaan. Näyttämällä serbifasisteille vihreää valoa päädyttiin keskitysleireihin ja kansanmurhiin sekä lopulta vääjäämättömään länsi-interventioon Miloševićin pysäyttämiseksi. Kaikki olisi todennäköisesti voitu välttää, jos pysäyttäminen olisi tehty paljon pienemmin panoksin ja ihmishenkien menetyksin jo 90-luvun alussa.

Sama koskee Syyriaa, jossa nykyinen katastrofi ja Syyrian hallinnon tukeman totalitäärisen Da'ishin nousu olisi voitu estää, mikäli Assad olisi määrätietoisesti kukistettu jo vuoden 2011 lopulla tai viimeistään seuraavana vuonna. Sekä Serbian että Syyrian tapauksissa Lännen kyvyttömyys toimia johtui Venäjästä. Venäjä onnistui myös propagandallaan vääristämään länsimaisten yleisöjen käsityksiä sekä Balkanin sodista että arabikeväästä, mikä on johtanut tuhoisiin seurauksiin.

Nyt Länsi on kyvyttömyydellään ja päättämättömyydellään sekä Venäjän myötäilyllä aiheuttanut tilanteen, jossa Bosnian ja Syyrian tapahtumat uhkaavat toistua keskellä Eurooppaa - suuressa eurooppalaisessa maassa. Eivätkä luultavasti jää Ukrainaan. The New York Timesiin kirjoittamassaan suorasanaisessa artikkelissa Ben Judah kertoo koruttomasti seurauksista, joita Lännen heikkoudella Ukrainan tilanteessa on ollut ja on:

"Vielä muutama kuukausi ilman merkittävää läntistä apua ja Ukraina on menettänyt armeijansa taistelukykyisen ytimen - samoin kuin intonsa Länttä kohtaan. Tämän korvaa petetyksi tulemisen tunne, eikä Ukrainan eurooppalaismielisillä liberaaleilla tule olemaan mitään mahdollisuutta selvitä vastareaktiosta. Nykyisin täysin laitaliikkeenä oleva äärioikeisto tulee ratsastamaan Kiovan parlamenttiin rintamalta kotiin palaavien sinkkiarkkujen siivityksellä. Ukrainasta tulee hävitetty konfliktivyöhyke: eurooppalainen Syyria tai kauhistuttavasti laajennettu Bosnia."

Judah esittää artikkelissaan, että Lännen on joko tuettava Ukrainaa tosissaan - kalustollisesti, tiedustelullisesti ja sotilaallisesti - tai vaihtoehtoisesti antauduttava, pakotettava Ukraina antautumaan Venäjälle ja unohdettava demokratian ja eurooppalaissuuntauksen mahdollisuudet Ukrainassa. Jälkimmäisestä, Euroopan chamberlainien ajamasta linjasta, tulee olemaan erittäin vakavat seuraukset koko maailmanjärjestykselle, aivan kuten Chamberlainin politiikasta Hitleriä kohtaan:

"Voisimme tällä tavoin säästää tuhansia [ukrainalaisten asevelvollisten] henkiä, mutta se olisi murskaava tappio Lännelle. Venäjä olisi silloin palauttanut itsensä imperiumiksi - entinen Neuvostoliitto jälleen Kremlin vallan alla. Länsi tunnustaisi silloin käytännössä, että Venäjä voi vapaasti miehittää tai anneksoida minkä tahansa näistä alueista, jos haluaa. Ja näissä maissa tulisivat silloin myöntyväisyysmiehet valtaan ja demokratia kuihtuisi. 

Venäjä olisi silloin saavuttanut riemuvoiton koko siitä maailmanjärjestyksestä, jonka Länsi toimeenpani Neuvostoliiton hävittyä kylmän sodan. Tämä merkitsisi Amerikan geopoliittisen pelotteen tuhoutumista. Amerikan viholliset Kiinasta Iraniin näkisivät tämän kutsuna etabloida omat etupiirinsä vanhan järjestyksen raunioille. 

Venäjä ei pysähtyisi tähän. Putin haluaa heikentää Natoa ja heikkouden haju houkuttelisi häntä varmasti jatkamaan. Olisi vain ajan kysymys, milloin Moskova käyttää hyväkseen Baltian maiden venäläisväestöjä masinoidakseen uusia 'jäätyneitä konflikteja'. Puola tuntisi itsensä pakotetuksi toimimaan ikään kuin Natoa ei enää olisi, luoden oman puolustusliittonsa balttien kanssa; ehkä jopa perustamaan puskurivyöhykkeen Länsi-Ukrainaan. 

Nyt ei ole enää helppoa tietä ulos. Emme kuitenkaan saa antaa tuhansien ukrainalaisten kuolla oman jahkailumme tähden. Meidän on oltava rehellisiä heille mikäli olemme valmiit taistelemaan uuden kylmän sodan Venäjän kanssa ukrainalaisten itsenäisyydestä. Mutta mikäli pakotamme Ukrainan antautumaan mieluummin kuin uhraamaan henkiä taisteluun, johon meillä ei ole kanttia, silloin meidän on hyväksyttävä, että kyse on myös Naton, Euroopan ja liberaalin demokratian antautumisesta sekä Amerikan maailmanlaajuisen johtajuuden lopusta. Tämä on se valinta, joka edessämme on."

*   *   *

Se maailmanpolitiikasta tällä kertaa. Matkamme kolmannesta Roomasta eli Kiovasta ensimmäiseen Roomaan, johon kaikki tiet vievät, jatkui viehättävästä eteläunkarilaisesta Pécsistä viheriöivien viiniviljelmien ja kypsyneiden auringonkukkapeltojen halki Kroatian kumpuileviin maisemiin. Ajoimme lukuisien punakattoisten kylien halki kohti pääkaupunkia Zagrebia ja hämmästelimme, kuinka siistiä ja eurooppalaista myös unionimme uusimmassa jäsenmaassa nykyisin oli.

Kroatia käyttää yhä kunaa rahayksikkönä eikä kuulu Schengeniin, mutta muuten näytti sielläkin kaikki jo olevan eurooppalaisella tolalla. Onkin sääli, ettei tätä hiljalleen edennyttä eurooppalaista menestystarinaa juuri koskaan näe kuvattavan medioissa. Eurooppa on ollut yli 20 vuotta suuri rakennustyömaa, ja Euroopan yhdentymien arvon ymmärtää Balkanilla ehkä kouriintuntuvammin kuin missään. Etenkin jos muistaa vielä, mitä kaikkea 90-luvulla tapahtui. Tämä on se Eurooppa, johon Ukraina, Moldova ja Georgia haluaisivat päästä osallisiksi. Tämän rakennustyön vastakohtana on se kuolinhaavansa parantanut pimeyden aate, jonka pohjalta Mordor rakentaa idässä imperiumiaan.

Vietettyämme aikaa Zagrebissa jatkoimme matkaamme länteen, ajaen Slovenian kauniiseen ja viihtyisään pääkaupunkiin Ljubljanaan. Slovenia oli jo 90-luvulla Itä-Euroopan rikkain maa, ja tämä pikkumaa eroaakin habitukseltaan selvästi muusta entisestä Jugoslaviasta. Vaikka slaavilaista kieltä sloveenitkin puhuvat, he ovat kulttuureineen ja maisemineen lähempänä Keski-Eurooppaa, melkeinpä alppimaa. Sloveniassa on jo pitkään käytetty euroa.

Ljubljanassa vietimme iltaa joenvarren kahviloissa ja ravintoloissa, söimme erinomaisen aterian paikallisella viinillä. Seuraavana aamuna kävimme boheemipaikoissa, torilla ja nousimme funikulaarilla ylös linnaan, josta avautuvat näköalat yli kaupungin ja laakson. Ljubljana oli matkan varrella ensimmäinen ja samalla myös viimeinen paikka, jossa törmäsimme suomalaisiin ja virolaisiin. Heitä suorastaan parveili kävelykaduilla ja baareissa. Minulle oli uutta, että Sloveniasta on tullut näin suosittu matkailumaa suomalaisille.

Valtaväylä, joka johtaa Belgradin suunnasta Zagrebin ja Ljubljanan kautta kohti Triesteä ja Villachia, oli yksi matkamme kansainvälisimmistä. Laskeskelimme useamman kymmentä eurooppalaista maata ohittamieni autojen rekisterikilvistä. Vain Pohjoismaat loistivat joukosta poissa, heidän lomakautensa kun ajoittuu jo heinäkuulle. Suurimmassa osassa muuta Eurooppaa elokuu on tärkein lomakuukausi, jolloin lähdetään Keski- ja Länsi-Euroopasta Välimeren ja Mustanmeren rannoille ja Balkanin maista puolestaan uuden viisumivapauden turvin tutustumaan Keski-Euroopan kaupunkeihin. Lukemattomat lännessä töissä olevat itäeurooppalaiset palaavat elokuussa kotiseuduilleen lännessä ansaitsemillaan autoilla. Balkanin valtaväylä yhdistää lopulta koko Eurooppaa Istanbulista Ranskaan ja Hollantiin ja käytännössä kaikkia kansallisuuksia tältä väliltä olikin liikkeellä.

Tien varrella Ljubljanasta Italian rajalle ovat muun muassa Postojnan tippukiviluolat. Tie haarautuu sitten siten, että osa liikenteestä lähtee etelään Slovenian pienelle rannikkokaistaleelle ja mittaamattomasti pidemmälle, nykyisin Kroatialle kuuluvalle Istrian ja Dalmatian rannikolle. Osa lähtee puolestaan pohjoiseen kohti Italian Udinea ja Itävallan Villachia. Me jatkoimme keskimmäistä reittiä vuorten yli kohti Italian viimeistä saareketta Balkanilla, Triesteä, jonne avautuivat vuorilta näkymät Triestenlahden sinisessä pohjukassa samalla kun näimme Adrianmeren ensimmäistä kertaa. Olimme saapuneet Keski-Euroopan maailmasta Välimeren rantaan.

Triesten kaupungilla on mielenkiintoinen historia. Se on nykyäänkin toisaalta Balkanin portti Italiaan ja toisaalta Italian portti Balkanille. Kaupunkia ympäröivien kukkuloiden kylissä asuu paljon sloveeneja ja kroaatteja ja kyltitkin ovat usein kaksikielisiä. Trieste oli myös aikoinaan pitkään Itävalta-Unkarin hallinnassa ja toimi kaksoismonarkian viimeisenä satamakaupunkina Välimerelle, ennen kuin imperiumi menetti yhteytensä mereen. Seuraavana rannikolla olleen kaupunkinsa Fiumen (nykyinen Rijeka) Italia menetti Jugoslavialle ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Triestessä oli aikoinaan myös merkittävä juutalaisväestö, jonka muistona siellä on edelleen näyttävä synagoga.

Triestessä pääsimme heti ahmimaan odotettua Italian-kesäherkkua, prosciuttoa melonilla - vai pitäisikö sanoa melonia prosciuttolla. Sitä tulikin sitten syötyä joka ainoa päivä Italiassa matkailun ajan.

Ajaessamme halki Friuli-Venezia-Giulian kohti Venetoa valitsimme rantaa seurailevia pienempiä maanteitä maksullisten (varsin kalliiden) moottoriteiden sijaan, ja pysähtelimme viinitiloilla tekemässä ostoksia, joita matkan varrella kertyi jeeppiini aika määrä. Onneksi palasimme Italiasta pelkästään Schengen-maiden kautta, jolloin ainoa rajatarkastus oli Ukrainan rajalla.

EU-maissa näkyy parantunut asennoituminen etnisiin vähemmistöihin. Enää ei olla paranoidisen nationalistisia, kuten turvattomammissa itäisissä maissa ja Venäjän suorassa vaikutuspiirissä. Se näkyy esimerkiksi vähemmistökielten elpymisenä näkyväksi osaksi maisemaa. Italia on kielellisesti paljon monimuotoisempi kuin ulkomaalaiset sen mieltävät. Onhan niemimaa tietysti latinalaiskielten alkukoti.

Italiassa kaksikielisyys on nyt näkyvää ympäri maata. Kylttejä on friuliksi, venetsiaksi, Etelä-Tirolissa saksaksi, Triesten ympäristössä sloveeniksi ja Etelä-Italiassa sikäläisillä vähemmistökielillä, joita on sekä romaanisia italian sukukieliä että vanhaan albaaniin ja kreikkaan perustuvia, jokunen maurilaisperäinen maltaa muistuttava seemiläiskielikin sinnittelee kylätasolla. Italian vanha kristillinen albaaniväestö, arbereesit, avustivat aikanaan runsaasti Adrianmeren takaisia heimoveljiään Kosovon vapaustaistelussa.

Veneton puolella ajoimme Lido di Jesolon kynkäälle päästäksemme illaksi ja aamuksi rentoutumaan merenrantaan. Siellä oli harvinaisen ruuhkaista, kuten loma-ajalta saattoi odottaakin, mutta onnistuimme silti löytämään sekä majoituksen että parkkipaikan. Meriateriamme ei sen sijaan ollut lainkaan kallis, vaikka sitäkin runsaampi. Otimme perinteeksi päättää illat šamppanjalla, tässä tapauksessa Törleyllä, mutta jatkossa italialaisella proseccolla.

Seuraavana päivänä menimme Venetsiaan, sillä eihän sitä sovi jättää väliin. Kuten edellisellä käynnilläni laguunin päälle rakennetussa legendaarisessa Serenissimassa, myös tällä kertaa se oli tietysti tupaten täynnä, mikä rajoitti pääsyä Pyhän Markuksen katedraaliin, Herttualliseen palatsiin ja muihin päänähtävyyksiin. Kaduilta, ravintoloista ja veneistä käsin ei sen sijaan ruuhka estänyt Venetsiaa ihastelemasta. Kallista siellä toki oli, kuten aina: aterioista sai maksaa nelinkertaisia hintoja siihen nähden, mitä ne muualla Italiassa maksavat. Hyvänä puolena mainittakoon, että parkkitalo oli turvallinen eikä ylihinnoiteltu. Vesibussilinjoille kannattaa ostaa päivälippu - se maksaa itsensä nopeasti takaisin yksittäismaksuihin verrattuna.

Venetsia loi aikoinaan vauraan kauppamahdin, jonka symbolina toimivat pyhän Markuksen siivekkäät leijonat vartioivat Venetsian vallan alle langenneita Adrianmeren satamakaupunkeja, kauppatukikohtia ja siirtokuntia, jotka levisivät pitkin Italian ja Dalmatian rannikoita, ulottuen Kreikkaan, Lähi-itään ja Mustallemerelle. Vaikka maan johdossa oli suurherttua, doge, Venetsia oli valtiomuodoltaan tasavalta, jossa harjoitettiin vaaliruhtinuutta. Täältä lähti 1200-luvulla Marco Polo isineen ja setineen suurisuuntaisille Aasian-matkoilleen samoin kuin moni muukin tutkimusmatkaaja, idänkauppias ja palkkasoturi.

Venetsiasta matkamme jatkui etelään ja sisämaahan, iltakohteena tällä kertaa Ferrara, sekin aikanaan itsenäinen renessanssiruhtinaskunta. Koska Ferrara ei ole rannikolla eikä yhtä kuuluisa turistien keskuudessa kuin Venetsia, Milano tai Firenze, siellä oli mukavan paikallista, väljää ja edullista. Paikallinen piispanistuin osoitti solidaarisuuttaan Irakin assyrialaiskristityille, joita totalitäärinen Da'ish on vainonnut ja merkinnyt arabialaisella n-kirjaimella - nasrani, nasaretilainen, viittaa kristittyihin. Paikallisessa osteriassa saimme jälleen kerran aivan mainion aterian Sangiovesen kera. Ja tietysti melonin ja kinkun.