Kuun alussa oli vähän aikaa pakkasta ja Bryssel pysyi lumisena yli viikon verran. Nyt on yhtäkkiä keväistä, aurinko paistaa ja rautiaiset ja punarinnat ovat alkaneet laulaa.
Ikävä kyllä en ole pystynyt tästä nauttimaan muutoin kuin avoimen parvekkeen ikkunan kautta. Olen ollut yli kolme viikkoa sairaana. Pahinta on, etteivät lääkärit tunnu tietävän, missä vika. Ensin epäiltiin sydäntä. Jouduin sairaalaan. Sydänkäyräni ovat kuitenkin osoittautuneet normaaleiksi ja niin ovat veriarvotkin. Maanantaina on tiedossa lisää kuvauksia.
Ehkä kyse on koronaviruksen keväällä tekemästä vahingosta. Seuraukset eivät ole heti tulleet näkyviin, vaan ovat johtaneet krooniseen sairauteen. Koronavirustesteistä sain negatiiviset, ja kevään jäljiltä koronan vasta-ainetaso on laskenut 12:een, kun lääkärin mukaan immuniteettiin tarvittaisiin yli 20. Niinpä koronan sairastaminen ei enää suojaa minua uudelta tartunnalta. Siitähän onkin pian jo vuosi.
Syyskuun jälkeen minulla ei ole käynyt yhtäkään vierasta enkä itse ole käynyt fyysisesti tapaamassa ketään kaveria sitten marraskuun. Olen sen verran introvertti, ettei tämä oikeastaan häirinnyt minua ennen kuin nyt. Lisäksi netissä ystäviä on niin paljon, että viestejä tulee kaikkia kanavia pitkin ympäri vuorokauden. Puhelimeni ovat jo vuosia olleet koko ajan hiljaisella, jotta en koko ajan kuulisi huomiotani vaativien sovellusten merkkiääniä, ne kun aiheuttavat kroonista stressiä myös. Mutta jos ei nettiä olisi, olisin hyvin yksinäinen ihminen.
Sairauden myötä yksin asuminen ja kotoa käsin töiden tekeminen ovat alkaneet huolestuttaa. Jos minulle tapahtuu jotain, olen sen varassa, että itse onnistun soittamaan ambulanssin, odottelemaan puolisen tuntia sen saapumista ja vielä avaamaan ovet.
Useampikin ystävä on tarjoutunut luokseni asumaan ja hengailemaan, mutta eihän se ole tällaisena aikana järkevää. Belgia on sulkenut rajansa kaikelta ei-tarpeelliselta matkustamiselta ainakin huhtikuuhun saakka. Ja mitä tekemistä kellään olisi kaupungissa, jossa kaikki paitsi ruokakaupat on kiinni?
Romaanitrilogiaani myytiin tammikuun puoliväliin saakka jonkin verran - enimmäkseen Yhdysvalloissa, mutta jonkin verran myös Britanniassa, Saksassa, Meksikossa ja Kanadassa. Amerikasta käsin tiedän kirjoja menneen ainakin Uruguayhin, Kolumbiaan, Ukrainaan ja Filippiineille. Luultavasti kaikki tilaajat ovat ystäviäni. Ja miten muutenkaan voisi olla, kun olen itse kirjan ainoa markkinoija. Suomeen en tiedä kirjoja myydyn, mutta voi olla, että kaikki suomalaiset kaverit ovat joko lukeneet aikanaan suomenkielisen version sähköisenä tai odottavat kirjojen ilmestymistä suomeksi.
Jotain hyvää sentään tapahtui: yli vuoden ajan murheenkryyninä ollut kaunis Kallion asuntoni on viimein palautettu asuttavaan kuntoon. Kaveri kävi siellä katsomassa ja löysi yllätyksekseen kaiken kunnossa. Tosin suihkuseinän palauttaminen paikoilleen on yhä tekemättä - remonttifirma on sanonut pistävänsä sen paikoilleen maaliskuun alussa. Käsittämätöntä, että tällainen prosessi voi kestää yli vuoden ilman, että kukaan korvaa minulle mitään. Mutta sellainenhan maailma on. Ainoa, mihin voi luottaa, ovat henkilökohtaiset ystävät.
Kolumbialainen ystäväni on jatkanut sairastelua ja sai ilmeisesti koronatartunnan (testitulokset eivät ole tulleet). Se on hänen tapauksessaan hengenvaarallinen ja tämä aiheuttaa minulle ylimääräistä surua. Pahinta on, että hän oli viikkojen ajan tehnyt paljon työtä, jotta saavuttaisi itsenäisyyden. Hän muutti pois kotoa ja ponnisteli yksin läpi byrokratian ja kustannusten perustaakseen oman yrityksen - samalla kun jatkaa yliopisto-opintojaan. Hänen piti avata pieni kauppa uuden asuntonsa alakertaan. Hän oli tehnyt kaikki rekisteröinnit, maksanut vuokrat ja tilannut sinne kaikki myytäviksi tarkoitetut tuotteet.
Ystäväni lähetti kuvia. Pieni kauppa oli niin kaunis. Kaikki loisti uutuuttaan ja ystäväni oli panostanut siihen, että lopputulos oli täynnä värejä. Sisään astuva tuntisi itsensä iloiseksi.
Päivää ennen kuin kaupan piti avata, ystäväni sairastui. Nyt kauppa viruu suljettuna ja pidättää henkeä. Ystäväni elää päivästä toiseen karanteenissa kissansa ja koiransa kanssa. Onneksi ystäväni tila ei ainakaan toistaiseksi ole kriittinen. Se vaikutti kriittisemmältä aiemmin, kun hän joutui useita kertoja sairaalaan ja lääkärit olivat yhtä neuvottomia kuin minun kohdallani.
Maailma on täynnä murhetta. Toivottavasti tämä painajainen jonain päivänä päättyy. Kaikki on nykyisin masentavaa ja elämä tuntuu vain menevän ohi, hukkaan.
