Karkauspäivän aattona

Olen kärsinyt apatiasta, pysähtyneisyydestä ja sen myötä masennuksesta toista viikkoa. Vaikka valo alkaa jo lisääntyä ja talitintit ja mustarastaat pitää ääntä itsestään, ei vielä voi oikein sanoa kevään rientäneen rintoihin. Kirjoitan tavallisista asioista, jotta kirjoittaisin edes jotain. Onneksi etnisesti värisevässä Itä-Helsingissä on myös ilonaiheita ihmeteltäviksi. Mainostan niistä tässä kolmea.

Ensinnäkin, on Kontulan Shish Kebab, paikka, jossa voisi luulla olevansa Eufratin laaksossa Irakissa tai Itä-Syyriassa. Ruoka-annosten hintaan kuuluvat linssikeitto, salaatti, naan ja rajattomasti teetä. Viimeksi mainitusta syystä paikassa voi syömisen lisäksi vaikka pelata šakkia tai backgammonia, ellei sitten halua mennä pelejä varten jatkoille johonkin samaisen orientaalisen eläväisen lähiön vesipiiputuspaikoista.

Toiseksi, Itäkeskuksen kupeessa olevan Puhoksen katutasosta löytyvä Kirkuk on vielä edellä mainittua autenttisempi ja nimensä mukaisesti kirkukilainen paikka. Ruoat ovat erinomaisia, samoin palvelu. Täälläkin tee kuuluu kaupan päälle. Lisäetuna on, että loošeissa voi länsimaisten tuolien sijaan istua tai lojua itämaisilla tyynyillä.

Useimmissa Kontulan ja Itäkeskuksen kurdi- ja arabipaikoissa on se pieni puute, että alkoholia niissä ei tarjoilla. Tämä asia korjautuu Myllypuron Efesoksessa, joka on jo pidempään ollut alueen paras ruokaravintola, vaikka sijaitseekin huoltoaseman yhteydessä ja saattaa siksi jäädä monelta huomaamatta. Kannattaa kokeilla vaikka paikan ali nazikia jollain viinivalikoiman viineistä - erinomaista.

Yläkerran ravintola on turkkilainen, mutta omistajanvaihdoksen myötä alakertaan on avattu lisäksi vesipiippubaari, ja tällä kertaa kyseessä tosiaankin on baari, josta saa myös haram-juomia. Paikasta on nopeasti tullut nuorison suosikki ja hämmästyttävää kyllä, se on täynnä väkeä jopa maanantai-iltaisin. Erityismaininnan ansaitsee se, että verrattuna Kontulan ja Itäkeskuksen asiakaskunnaltaan varsin miesvoittoisiin paikkoihin, näyttää Efesoksen shishabaarissa olevan usein selkeä enemmistö nuoria naisia. Jos ihmettelit, missä kaikki nuoret maahanmuuttajanaiset käyvät perjantai-iltaisin, kauempaa ei tarvitse etsiä.

Paikka on huomioinut monikulttuurisen asiakaskuntansa paitsi haram-ystävällisessä tarjoilussa, myös musiikissa, sillä se näyttää soittavan iloisesti sekaisin ja vuorotellen turkkilaista, kurdilaista, arabialaista, venäläistä, englannin- ja espanjankielistä sekä myöskin kantasuomalaista poppia.

*   *   *

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat jossain määrin kärsineet šakinpeluustani. Tapasin saada paljon kirjoja luettua sillä tavoin, että kannoin niitä aina mukanani ja käytin lukemiseen luppohetket pysäkeillä, metrossa, sporassa, lounastauolla ja odotellessani jotakuta kontaktia saapuvaksi. Nykyisin nämä luppohetket menevät šakkisiirtojen miettimiseen ja konversaatioihin pelikaverien kanssa pitkin maailmaa.

Pitkään kirja ja pelit olivat tasoissa, mutta säännöllisiä pelikavereita on koko ajan tullut lisää - sillä seurauksella, että en oikeastaan enää aloita uusia pelejä sattumanvaraisten tuntemattomien kanssa, kun samat vakiovastustajat haastavat uuteen aina saman tien edellisen pelin päätyttyä. Niinpä käynnissä on jatkuvasti useampi tusina pelejä, joissa kumpikin osapuoli tekee siirtoja silloin kun heillä on siihen tyhjiä hetkiä.

Interaktio on pelien koukuttava ominaisuus. Kuvasin joskus peliä kirjoittamalla, että käynnissä on aina kaksi taistelua samanaikaisesti. Ensimmäinen niistä käydään oman itsen kanssa. Se on ankara mielentaisto, jotta valitsisi oikean, parhaan siirron, tai välttäisi pahimman luokan virheet. Oikean vireen sattuessa vaisto kertoo usein oikeat siirrot paremmin kuin yliajattelu, sillä liian monimutkaisilla laskelmointiketjuilla on taipumus mennä pahemmin pieleen kuin muutaman siirron melko yksinkertaisilla vaihtoehtoketjuilla. Näin ainakin sillä amatööritasolla, jossa minä ja valtaosa vakiovastustajistani vielä olemme. Suurin osa kun on sellaisia, jotka ovat luokituksessaan muutaman sadan pisteen säteellä itsestäni.

Oikea pelivire on yhteydessä oman kognitiivisen kapasiteetin vaihteluun, joka säännönmukaisten pelien kautta on tullut empiirisesti havaittavaksi ja huomattavankin näkyväksi. Se on kuitenkin yhteydessä myös toiseen, samanaikaisesti edellisen kanssa käytävään taisteluun, joka liittyy tietysti siihen, että nappuloiden takana, jossain päin maailmaa, on toinen elävä ja älykäs ihminen, joka tekee omia siirtojaan, ja joka hänkin pyrkii voittoon. Mitä tutummiksi vastustajat käyvät, sitä enemmän heitä lukee paitsi pelaajina, myös ihmisinä.

Niinpä käynnissä on aina vielä kolmaskin taistelu, vaikka se oikeastaan ei ole taistelu vaan näytöstaistelun ystävällinen takanäyttämö, chattiruutu, jossa yleensä pelikaveruuden alkuaikoina puhutaan lähinnä pelistä, mutta viikkojen ja kuukausien kuluttua jo kaikesta muusta. Ja niin käy, että elävän ihmisen lukeminen yleensä voittaa kirjan lukemisen, kun on valittava, katsooko metrossa kirjan sivuja vai kännykän peli- ja chattiruutua.

*   *   *

Kaikki ei koskaan ole sitä, miltä se pinnalta katsoen näyttää. Lähetit eivät alkujaan olleet lähettejä. Eikä kuningatar ollut kuningatar. Eivätkä tornitkaan olleet torneja.

Suomessa lähettinä tunnettu nappula, joka useimmissa germaanisissa kielissä on juoksija ja englannissa piispa, oli alun perin norsu. Kuningaspelin nappulat nimittäin simuloivat varhaiskeskiajan intialaista armeijaa, johon sotanorsut kuuluivat. Norsut olivat norsuja vielä persialaisilla ja arabeilla, joiden kautta šakki kulkeutui Eurooppaan - ja Euroopassa espanjalaiset yhä käyttävät nappulasta arabialaista, norsua tarkoittavaa sanaa. Arabiaksi nappula on nimittäin al-fîl, elefantti. Arabeille sotanorsujen käsite oli vielä tuttu kontakteistaan persialaisiin ja intialaisiin, kun taas Euroopassa sotanorsut muistettiin vain puunilaissodista. Kun maurit toivat pelin Iberian niemimaalle, espanjalaiset ottivat sanan käyttöön sellaisenaan, el alfil. Tietääkseni tämä sana ei espanjassa tarkoita mitään muuta kuin kyseistä šakkinappulaa. Myös venäjäksi nappula on yhä norsu (slon).

Miten norsuista sitten tuli lähettejä tai piispoja? Netissä on esitetty asiaan erilaisia teorioita, mm. tyyliteltyjen norsun korvien ja syöksyhampaiden virheellistä tulkitsemista piispanhatuksi. Minusta uskottavin selitys on kuitenkin kielellinen: Kun šakki kulkeutui Espanjasta seuraavaan eurooppalaiseen šakkimaahan, Italiaan, tulkitsivat italialaiset alfilin tarkoittavan alfierea, joka on italian kielen lähettiä, sanansaattajaa tarkoittava sana. Italialaiset alkoivat myös kuvata nappulan tyylitellyn norsun sijaan miehenä, jolla on hiippamainen hattu. Tämä "lähetin" hattu puolestaan lienee johtanut siihen, että englannin kielessä kyseisestä nappulasta tuli piispa (bishop). Juoksijaksi nappula muuttui sen myötä, että sen liikkuminen sai nykyiset ratansa - alkuperäisessä intialaisessa versiossa ne nimittäin liikkuivat enemmän ratsujen tapaan, lyhyempiä matkoja, mutta pystyen hyppäämään toisten nappuloiden yli.

Vielä omituisempaa on se, että tornit liikkuvat nopeasti pitkiä suoria. Useimmissa eurooppalaisissa kielissä kyseinen nappula on nimeltään torni (esim. espanjan torre), linnoitus tai linna. Poikkeuksen tähän tekee kuitenkin jälleen englanti, jossa kielessä kyseinen nappula on nimeltään rook. Merkillinen sana, sillä sehän merkitsee mustavarista tai aloittelijaa. Oletinkin alkujaan, että nimi tulisi espanjan käsitteestä enroque, joka suomeksi on tornitus ja englanniksi castling. Hiljattain minulle kuitenkin selvisi, että rook taitaa tulla suoraan arabiaa edeltäneestä šakkikielestä, persiasta, mikä myös paljastaa syyn siihen, että tornit liikkuvat pitkiä suoria matkoja. Persian termi kyseiselle nappulalle nimittäin on rukh, ja tarkoittaa sotavaunua. Se onkin looginen sivusta-ase, jos ajatellaan pelinappuloita keskiaikaisena intialaisena armeijana. Ja se myös liikkuu nopeasti suoraa viivaa.

Upseeriston muut osat ovat siis johdonmukaisia: reunoilla ovat sotavaunut, sitten ratsumiehet ja sisimpänä sotanorsut. Kuninkaan tärkein nappula on kuitenkin epälooginen: miksi kuningatar olisi jokin superase? Kyse ei ollutkaan alun perin kuningattaresta, vaan suurvisiiristä, joka sota-aikoina toimi kuninkaan sodanjohtajana. Intialaiset, persialaiset ja arabit kutsuvatkin yhä kyseistä nappulaa visiiriksi, samoin venäläiset kutsuvat sitä persialaisella nimellä (ferz) ja jopa puolalaiset hetmanniksi. Vasta läntisessä Euroopassa nappulasta tuli kuningatar - ehkä siksi, että pelin ajateltiin simuloivan sotatantereen sijaan enemmän hovijuonitteluja.

*   *   *

Mitä keski-ikäisemmäksi olen tullut, sitä enemmän olen löytänyt inspiraatiota ja toivoa nuorisosta. Tarkemmin sanottua tieteitä ja taiteita, kaunokirjallista kirjoittamista ja šakkia harrastavista nuorista, jotka tulivat alun perin elämääni parin nettifoorumin kautta, mutta kun jo ajattelin heidän kaikkien aikuistuneen, seurasivat yksiä toiset - maailmasta on tullut paikka, jossa kaikki tapahtuu sosiaalisten verkostojen kautta - ja niinpä näyttää, ettei virta lopu. Ja hyvä niin. Enpähän pääse menettämään kosketustani uusiin sukupolviin ja siihen, mitä heidän päidensä sisällä on.

Ajoittain olen ollut niin vaikuttunut, että mieleeni on tullut mielettömiä ja epäilemättä epärealistisia ajatuksia vaihtaa vielä vanhoilla päivillä kokonaan uraani, lukea itselleni pedagogin paperit ja lähteä opettajaksi. Siinä ammatissa kun luultavasti voi vaikuttaa ihmisten tietoisuuteen enemmän kuin missään muussa (paitsi ehkä toimittajan ammatissa).

Toisaalta sen perusteella, mitä kuulen opettajiksi valmistuneilta kavereilta, tilanne ei vaikuta kovin lupaavalta. Maailman parhaaksi kutsuttua opetusjärjestelmää ollaan kovaa vauhtia muokkaamassa joksikin omituisten ihmiskokeiden itsepalvelukulttuuriksi, jossa nuorison kai oletetaan itseoppivan ilmiöitä googlettamalla, jotta opettajatkin voitaisiin korvata digisovelluksilla.

Lisäksi luulen, että se nuoriso, jonka kanssa olen ollut vuosia tekemisissä, ei edusta oman tai minkään ikäryhmän keskiarvoa. Niinpä opettajaksi ryhtyminen voisikin olla varmin tapa tuhota ne kauniit illuusiot, joita minulle on syntynyt fiksusta nuorisosta.

*   *   *

Nuorison myötävaikutuksella ja myös konkreettisilla kontribuutioilla kirjoittamalleni romaanikäsikirjoitukselle, joka paisui Tolkienin Sormusten herran pituuteen ja valmistui toukokuussa, ei kuulu kovinkaan hyvää. En usko, että yksikään kustantajista, jolle sitä tarjosin, lopulta edes vaivautui lukemaan sitä. Ainakaan mikään ei viittaa siihen suuntaan. Tämä on ikävää, koska tarkoittaa myös, etten saanut eväitä tehdä käsikirjoitukselle mitään, millä sitä voisi kehittää tai parantaa.

Yksi asia kuitenkin tuli selväksi. Mitään pitkää ei julkaista. Sellaisesta ei pidä enää kukaan (paitsi kirjoja ostava yleisö, joka ahmii Game of Thronesia ja Harry Potteria). Niinpä päätinkin periaatetasolla jakaa sen trilogiaksi. Se onnistuu melko johdonmukaisesti, ja vieläpä siten, että jokainen kirja kuitenkin toimii myös itsenäisenä, vaikkakin keskeisten kokonaisuuksien ymmärtäminen vaatii kaikki kolme osaa (tai vähintään ensimmäisen ja viimeisen).

Käsikirjoitus oli pitkään pölyä keräämässä, kun menetin vähitellen mielenkiintoni siihen. Hiljattain sain kuitenkin pelikaverien joukosta uuden lukijan, uruguaylaisen lukiolais-šakkimestarin, joka vieläpä edusti käsikirjoituksen nimenomaista kohderyhmää olemalla nuori ironinen nero. Se, että hän piti käsikirjoituksesta niin paljon, sai minut tarttumaan siihen uudelleen. Tosin saatan jatkossa keskittyä lähinnä englanninkieliseen versioon, Suomi kun vaikuttaa toivottoman suljetulta markkinalta.

Myös nettijulkaisemista on muutama kaveri suositellut, mutta olen sen suhteen vähän skeptinen. Nettijulkaiseminen johtaisi lähinnä siihen, että sitä ei voisi enää julkaista kaupallisten kustantajien kautta - mutta sen sijaan joku sen julkaisisi Intiassa omissa nimissään. Sitä paitsi jos tuttuni ja kaverini haluavat sen lukea, minun on joka tapauksessa helpompi lähettää se heille PDF-versiona, joka on helposti luettavissa kännykällä, lukulaitteella tai läppärillä.

Kolumbiassa

Tapanani on ollut tehdä kullakin talvikaudella matka johonkin maailman lämpimistä vyöhykkeistä, kun taas Euroopan kesän aikaan pyrin yksityisautoilemaan kotimantereella. Viime talven pimeimmän ja kylmimmän kauden matkani suuntautuivat Borneolle, Jaavalle, Balille ja Floresille. Olin harkinnut jatkavani Indonesian saarten läpikäymistä tänäkin talvena, mutta lomani osuivat Sundasaariston pahimman sadekauden aikaan. Muuan ystävä Kolumbiasta sen sijaan mainosti kotimaassaan vallitsevan tammikuussa mitä mainioimman sään.

Tämän vuoden talvikohteeksi valikoitui siten Kolumbia, johon minulla oli useita valideja syitä matkustaa. Ensinnäkin, maassa on maailman kaikista maista suurin määrä eri lintulajeja, kiitos trooppisen sijainnin ja muiden maantieteellisten seikkojen: Kolumbian läpi kulkee kolme pitkää Andien vuoriketjua, joiden lisäksi ovat vielä eristyneet Santa Martan ja Baudóvuorten endemismivyöhykkeet. Kolumbialla on niin ikään sekä Karibian rannikkoa pohjoisessa että Tyynenmeren rannikkoa lännessä. Maan itäosissa sinne ulottuvat Amazonin ja Orinocon vesistöt, joiden lisäksi Kolumbiaa halkovat Magdalenan ja Caucan jokilaaksot.

Toiseksi, olen viime vuosien aikana hankkinut runouden, šakin ja ornitologian kautta useita mielenkiintoisia ystäviä Kolumbiasta. Espanjan kielitaitoni parannuttua kielimuuria oli yhä vähemmän. Pari ystävistäni jäi tosin matkalla tapaamatta uudenvuoden jälkeisen ajankohdan ja maantieteen vuoksi, kun toinen caleñoista ja bogotálainen yliopisto-opiskelija olivat lähteneet sukuloimaan yksi Putumayoon ja toinen Casanareen. Jos minulla olisi ollut käytössäni viikko lisää, olisin ehtinyt käydä tapaamassa heidätkin. Nyt he jäivät hyviksi syiksi palata maahan myöhemmin.

Kolmanneksi, takavuosina huonossa ja turvattomassa maineessa ollut Kolumbia on saanut asiansa kiitettävällä tavalla järjestykseen. Sisällissotaa ei enää käydä, vaikka jokunen ääriryhmä vielä operoikin syrjäisemmillä alueilla. Tavanomainen katurikollisuus on vähentynyt tuntuvasti. Talous on kasvanut ja kasvaa yhä. Aiemmin sissisodasta kärsineen köyhän Kolumbian kansalaiset pakenivat naapurissa olevaan rikkaaseen öljyvaltioon Venezuelaan, mutta nyt osat ovat vaihtuneet. Chávezin ja Maduron korruptoitunut autoritarismi on syössyt Venezuelan kaaokseen ja jo miljoonat venezuelalaiset ovat paenneet vuorostaan Kolumbiaan.

Kaiken kaikkiaan matka oli tähänastisistani rengasmatkoistani oikeastaan parhaita, sekä lintulajeissa että uusissa sosiaalisissa kontakteissa mitattuna. Minulla oli kaksi erinomaista kontaktia lintupuolella, joiden paikka- ja lajituntemus moninkertaisti sen, mitä olisin omin avuin onnistunut löytämään. Lisäksi tapasin kaksi šakin ja runouden kautta tullutta ystävää, joiden kummankin kohdalla oli kyse ensi kerrasta livenä, vuosien nettikontaktin jälkeen. Kolumbialaiset ovat mukavaa ja miellyttävää väkeä, järki päässä ja jalat maassa, riittävän omanarvontuntoisia mutta vailla eräiden toisten Etelä-Amerikan maiden identiteetteihin liittyviä suhteettomia egoilmentymiä.

*   *   *

Saavuin joulukuun lopulla Amsterdamista suoralla lennolla Bogotáan. Se on yksi maailman korkeimmalla sijaitsevista pääkaupungeista, La Pazin ja Quiton jälkeen. Addis Abeba ja Thimpu näyttävät jäävän alle sata metriä jälkeen Bogotásta, mutta laskutavoissa näkyy myös olevan eroja, joilla saadaan hieman erilainen järjestys mainittujen kolmen osalle. Joka tapauksessa Bogotá on troopillisesta sijainnistaan huolimatta niin korkealla ylängöllä, että siellä ei ole koskaan kuuma - ja usein suorastaan viileää.

Ehdin viettää Bogotássa pari päivää matkan alkuun, lähinnä Candelariassa ja keskustassa. Hyvät ruoat ja viinit olivat edullisia. Onnistuin pienellä etsimisellä löytämään marketeista kolumbialaisiakin viinejä, vaikka tarjontaa hallitsi Chilen ja Argentiinan tuotanto. Sitten lensin edullisella maan sisäisellä lennolla Kolumbian kakkoskaupunkiin Medellíniin tapaamaan biologikontakteja. Vaikka vietimme suurimman osan ajasta maastossa lintuhimojemme parissa, en malttanut olla perehtymättä myös Medellínin ravintola-, viini- ja olutskeneen.

Medellín on tullut pitkän matkan takavuosien maineestaan huumekartellikaupunkina. Se on nykyisin Kolumbian vaurain suurkaupunki, kahvinviljelyn maailmankeskuksen Antioquian läänin keskus, johon on muodostunut useita hipsterien ja turistien suosimia alueita. Medellínin sijainti alemmalla ylängöllä kuin Bogotá takaa sinne ympärivuotisen ihanneilmaston. Antioquian alueen asukkaita kutsutaan paisoiksi - regionalismi on Kolumbiassa vahvaa.

Lintuja kävimme etsimässä Amalitan pieneltä kosteikolta Rio Negron läheltä. Siellä oli satapäin eteläamerikanhyyppiä, kymmenittäin ruskoviheltäjäsorsia, sinisiipitaveja, siniliejukanoja ja amerikanliejukanoja. Siellä täällä kuljeskeli lumpeiden päällä helttajassanoita pitkine varpaineen. Yksittäisiä amerikansipejä ja isokeltajalkavikloja käyskenteli rannoilla. Ruohikoissa ruokaili parvittain puna- ja huppusirkkusia, siellä täällä kultakurkku- ja samettisirkkusia. Sirkkusten joukkoon olivat lyöttäytyneet myös sekä ulkoisesti että elintavoiltaan samanlaiset intianmanikit - tässä on kuitenkin kyse vieraslajista, joka on levinnyt Kolumbiaan ilmeisesti häkkikarkulaisista.

Amalitan lammilla kalasteli myös kalasääksi, joten tuttujakin lajeja voi löytää näin kaukaa. Myöhemmin matkalla sääksi tuli vastaan vieläkin eksoottisemmassa ympäristössä San Ciprianon viidakkojoella. Myös terhotikkojen yhdyskunnan löytyminen Amalitan laitamilta tuntui alkuun oudolta, mutta tämän tikkalajin esiintymisen eteläreuna onkin Kolumbiassa. Vaikka kolumbialaisilla terhotikoilla ei ole todellisista luonnonoloista seuraavaa tarvetta kätkeä tammenterhoja kelopuihin tehtyihin ruokavarastoihin, toteuttavat linnut silti täälläkin tätä luonteenomaista käyttäytymistä.

Péricon metsäisillä harjuilla pääsimme tekemisiin Medellíniä ympäröivien vuoristoharjanteiden metsälinnuston kanssa. Siihen kuuluu mm. runsain mitoin erilaisia tangaroita, kerttuleita ja puhkojia. Tangaroista näyttävin näillä kävelyillä oli viheltäjätangara sinisine siipineen. Iso- ja pikkuorvokkikolibrit säksäyttelivät kaikkialla. Hämärtyvässä illassa musisoinnista vastasi andienrastuli.

*   *   *

Seuraavana aamuna oli vielä pimeää, kun suuntasin kahden medellíniläisen ornitologin, miehen ja naisen, kanssa San Sebastiánin ja La Castellanan kansallispuistoon. Vuoristossa kun oltiin, ajoittain oli sumua ja tihkusadetta, mutta suurimmaksi osaksi ilmojen valtiaat suosivat meitä. Lukuisana parveileva lintuelämä oli niin ikään meille suosiollista. Jo ennen ensivaloa huolto-asemalla, jonne jätimme auton vuoristovaelluksen ajaksi, meitä oli vastassa kaksi komeaa ylänkömomottia, jotka jahtasivat huoltoaseman valojen houkuttamia tuhansia yökkösiä.

Metsässä kohtasimme pian kolibrien ja tangaroiden jälkeen sirppisiipisakun, ensimmäisen kanalinnun. Vähän väliä törmäsimme lintuarmeijoihin - trooppisten metsien suuriin sekaparviin - joiden ympäröidessä meidät oli uusia lajeja kaikkialla, mihin katsoi. Myös piilottelevampia lajeja, kuten tapakuloja ja muuria, päästiin näkemään useita kertoja ja lähietäisyyksiltä. Elettiin vuoden 2018 viimeistä päivää, joten tuo yksi ainoa San Sebastiánin päivä olisi lisännyt yli 50 lajia vuodarilistalle, jos sellaista pitäisin.

Seuraavana päivänä matkustin Medellínistä etelään, Caucanlaakson pohjalla sijaitsevaan kuumaan Caliin, joka sekin on jäänyt ulkomaalaisten mieliin lähinnä takavuosien huumeväkivallasta, mutta on nykyisin miellyttävä ja eläväinen kaupunki. Majataloni - kukkatarhoineen ja yöllä metelöivine puusammakoineen - oli historiallisessa San Antonion kaupunginosassa, vieressään laaja puisto ja puistokukkulalla sijaitseva suosittu kirkko.

Minulla oli vuosien ajalta kaksi ystävää Calissa. Heistä vanhempi oli koko matkani ajan kaukana etelässä Putumayossa, johon aika ei taipunut. Nuorempi sen sijaan oli paitsi tavattavissa, myös yli-innokas kiertämään kanssani koko Kolumbian, koska ei ollut koskaan käynyt Caucanlaakson ulkopuolisessa maailmassa. Poika on köyhästä perheestä, mutta huomasin hänen piilevät lahjansa jo vuosia aikaisemmin teininä kirjoittamistaan runoista ja siitä, että hän yllätti minut kaikkien aikojen toisessa šakkipelissämme tuhoamalla puolustukseni täydellisen odottamattomalla ja uhkarohkealla hyökkäyksellä tulta päin, voittaen lopulta myös koko pelin. Sittemmin olen yleensä voittanut pelimme, mutta aina silloin tällöin hän yhä onnistuu yllättämään ja voittamaan.

Olin ottanut matkalle mukaan vanhimmat läppärini. Verbaalilahjojen ja šakin lisäksi myös pojan tietotekniset taidot olivat käyneet ilmeisiksi aiempina vuosina, vaikka häneltä yleensä puuttuivatkin kunnon välineet harrastustensa toteuttamiseen, joten olin päättänyt loppusijoittaa kaksi vanhinta läppäriäni hänen haltuunsa. Minulle jäisi vielä useampia. Hän oli tietysti ikionnellinen. Vanhempansa ovat pakottaneet hänet lopettamaan lukion kesken, koska hänen pitää tienata perheelle lisätuloja sekatavarakaupan myyjänä (työ, josta hän kaikesta huolimatta on ylpeä). Matkamme jälkeen sekä minä että medellíniläiset biologit katsoimme hieman vaihtoehtoja ja näyttäisi, että löytyisi tapa, jossa hän voisi jatkaa opiskelua ja ottaa vielä lisäksi englannin kielikursseja, ilman että hänen täytyy luopua kaupassa töissä olemisesta, joka raha on perheelleen liian tärkeä menetettäväksi.

Diilimme oli sellainen, että kaveri veisi minut itseään kiinnostaviin kohteisiin kaupungissa, kun taas minä veisin hänet luontokohteisiin ja Caucanlaakson ulkopuolelle. Niinpä hän vei minut Calin eläintarhaan - joka oli yllättävän hyvä - samoin kuin muutamaan ostoskeskukseen, pizzeriaan ja kahviloihin. Hän oli vähällä voittaa yhden pelin ahdistamalla kuningastani kahdella tornilla - mistä Tolkienia fanittavat biologit saivat jo aiheen nimittää peliä Kahdeksi torniksi, kunnes sain asiat laudalla taas järjestykseen ja nimeksi tuli sittenkin Kuninkaan paluu.

*   *   *

Calilaisen kaverin suurin toive oli päästä Cartagenaan ja Karibian rannikon turistihenkisempiin kohteisiin. Se ei ollut kuulunut omiin suunnitelmiini, koska kyse oli pitkästä maantieteellisestä heitosta pohjoiseen, joka oli ajanpuutteen vuoksi pakko tehdä lentämällä. Olin itse ajatellut, että tekisimme Calista käsin päivämatkoja ajoetäisyydelle. Ymmärsin kuitenkin, että Caucanlaakson ihmeet eivät olisi olleet yhtä kiinnostavia sellaiselle, joka ei koskaan elämässään ole käynyt laakson ulkopuolella.

Asiassa oli vain muuan ongelma. Aiemmin kysyessäni kaveri oli vakuuttanut, ettei hänen vanhemmillaan ollut ongelmaa hänen matkailustaan vieraan ulkomaalaisen kanssa maan toisiin ääriin ja kauppa-apulaisen työstäkin oli lomaa helmikuuhun saakka. Cartagenan lennot ja majoitus olivat jo varattuina, kun kävi ilmi, ettei hän itse asiassa ollutkaan kertonut vanhemmillensa aikovansa lähteä pois koko laaksosta, ja että Kolumbian laki ei anna matkanjärjestäjien ja majoitusliikkeiden ottaa asiakkaikseen alaikäistä ilman vanhempien kirjallista, notaarilla leimattua lupaa. Kaveri täyttää 18 vasta keväällä. Vanhempansa eivät olleet ilahtuneita siitä, että kuulivat matkasuunnitelmistaan vasta samana päivänä, kun hän oli lähdössä - äiti olisi vielä paperin laatinutkin, mutta notaaria ei enää viikonloppuna mistään saatu.

Jottei lippu menisi hukkaan, menin sitten Cartagenaan yksikseni, ja tapaisin sekä calílaisen että medellíniläiset uudelleen pari päivää myöhemmin Calissa. Karibianmeren rannalla sijaitseva Cartagena de Indias on todennäköisesti Kolumbian turistoitunein paikka - mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö se olisi fantastisen kaunis espanjalaisen siirtomaa-ajan kaupunki. Vaikka hintataso oli muuta Kolumbiaa korkeampi, oli se silti yhä chillailuun täysin kilpailukykyinen.

Kun ei ollut sosiaalista velvoitetta, käytin myös tilaisuutta hyväkseni käydäkseni alueen luontokohteissa ja laajentaakseni Kolumbian listani kattamaan Karibian rannikon lajistoa. Ensimmäinen tällainen kohde olivat La Boquillan mangroverämeet, joilla näin melkoisen määrän haikaralintuja, kahlaajia, lokkeja, tiiroja, fregattilintuja, ruskopelikaaneja ja muuta sellaista.

Toisen päivän kohde oli Barúsaari ja sinne johtavan sillan ympärillä levittäytyvä kosteikkoalue. Varsinkin kosteikot osoittautuivat erinomaiseksi lintukeitaaksi, jossa näki mm. valtavan suuria kolumbianromiskoja, kotilokurkia, sadoittain punaviheltäjäsorsia, sinisiipitaveja, monenlaisia haikaralintuja, rantakanoja ja kahlaajia. Barúsaaren sisäosissa puolestaan levittäytyi laajoja savanneja, joissa oli oma lajistonsa - kaklattajia, puuhalaiskureita, karakaroja, banaaninärhiä jne.

Iltaisin istuskelin Cartagenan terasseilla, karibialaisen merituulen puhaltaessa vilvoittavasti trooppisen kuumankosteaan kaupunkiin, ja testasin BBC:n (Bogotá Beer Company) erikoisoluiden koko repertuaarin.

*   *   *

Palattuani Caliin oli vanhempien kirjallinen lupa notaarin leimoineen saatu järjestymään, joten calílainen saattoi liittyä minun ja medellíniläisten matkaan läntisille Andeille sekä myöhemmin Los Nevados del Ruízin kansallispuistoon ja Bogotáan (sielläkään hän ei ollut koskaan päässyt käymään).

Aloitimme Dieciochosta, jonka vuoristokylän nimi tarkoittaa yksinkertaisesti kahdeksaatoista, koska sen kilometrimäärän päässä se Calista sijaitsee. Vastassa oli saman tien momotteja ja tangaroiden sekaparvia. Kolumbiankaklattajat metelöivät laaksossa ja silmälasiviiriäinenkin huuteli. Koko päivä oli yhä uusien lintulajien tykitystä - paitsi silloin, kun jouduimme jonkin aikaa pitämään sadetta perinneruokia tarjoilevassa ravintolassa.

Kolumbiassakin harrastetaan lintulautoja. Luonnonystävien ja valokuvaajien tarpeita erityisen hyvin palvelevat kolibrikahvilat ovat reunustaneet terassejaan mesiautomaateilla, joissa hyöri kymmeniä eri kolibrilajeja, samoin kuin banaaneja, meloneja ja muita hedelmiä tangaroille, rastaille, sepille, tukaaneille ja muille hedelmänsyöjille tarjoilevia lavoja. Kamerat lauloivat akkujen loppumiseen saakka.

*   *   *

Seuraava kohde oli Ylä-Anchicayán maastossa, vanhan Buenaventuraan johtaneen tien varressa, jossa muuan Doña Dora pitää lintuihin ja luontoon erikoistunutta majataloaan. Kaulurisepillä oli pesä aivan lähellä ja muitakin näyttäviä lajeja olivat lähimetsät väärällään.

Majatalon pitäjätär oli itsessään melkoinen instituutio. Alue oli pitkään sissitoiminnan riivaamaa ja hyvin vaarallista, mutta Doña Dora pysyi itsepintaisesti majataloineen paikalla läpi koko sisällissodan. Tarinat olivat moninaisia. Nykyisin seudulla on rauhansopimuksen ansiosta rauhallista ja matkailu elpyy kovaa vauhtia.

Anchicayán alajuoksulla meillä oli huonompi tuuri sään suhteen, sillä sinä iltapäivänä alkoi sataa kaatamalla. Emme kuitenkaan olleet sokerista tehtyjä, ja kirjasimme sieltä täältä lisää lintuhavaintoja sateessakin. Paljon hyviä paikkoja jäi kuitenkin koluamatta tuon päivän sääolojen vuoksi. Ei ihme sinänsä, kun kyse on yhdestä maailman sateisimmista vuorenrinteistä. Sademetsiä ei suotta kutsuta sademetsiksi.

Buenaventuran kaupunki on Kolumbian tärkein Tyynenmeren-satama. Samoin kuin Karibian rannikolla, myös Tyynenmeren rannikolla suuri osa väestöstä on mustia, kun taas ylängöillä ja vuorilla lähes kaikki väestö on valkoista - etelässä ja Amazonasissa myös intiaaneja ja mestitsejä. Buenaventura on kaupunkina hieman huonossa maineessa - rikollisuutta ja sen sellaista kuulemma paljon. Kävimmekin siellä vain noutamassa paikallisen kontaktin, joka sitten näytti meille parhaat lintupaikat Buenaventuran ympäristössä.

Jatkoimme kuumankosteisiin alankometsiin Córdoban suureellisesti nimettyyn pikkukaupunkiin, josta lähtee mitä omituisin kulkuväline San Ciprianon kylään ja samannimiseen kansallispuistoon. Kyse on kiskoilla kulkevista moottoripyörävetoisista katetuista lavoista, joilla pääsee matkustamaan paikkakuntien väliä muuten tiettömällä taipaleella, jossa viidakkojoet risteilevät. Tunnelma oli usein suorastaan afrikkalainen.

San Ciprianon alue oli mitä lintujentäyteisintä: papukaijoja, tukaaneja, muuria, laiskureita ja mitä vain kuvitella saattaa. Lajien kirjo oli häkellyttävä, eikä rajoittunut lintuihin vaan koski koko luontoa. Täälläkin meillä oli paikallinen opas näyttämässä paikkoja - kylän oma itseoppinut lintumies, musta veikko nimeltä Never.

Olisi jo pitänyt lähteä palaamaan, kun löysimme sattumoisin metsäpolulta matkan ehkä harvinaisimman linnun - nimittäin chocónkehrääjän tai kolumbiankehrääjän, joka elää kapealla vyöhykkeellä Kolumbian Tyynenmeren-rannikolla. Se oli kaiken lisäksi tehnyt polun viereen pesän - joka itse asiassa oli vain paljaille lehdille munittu muna.

*   *   *

Palatessamme San Ciprianon metsien ja jokien labyrintista jälleen hulvatonta kiskorataa pitkin Córdobaan, olimme aikataulustamme aika paljon myöhässä, vaikkakin se oli ollut sen arvoista. Ylitimme jälleen Andit ja laskeuduimme Caucanlaaksoon. Kävi kuitenkin pian ilmeiseksi, ettemme voisi saavuttaa Bogotáa sinä iltana säälliseen aikaan, joten ajoimme sen sijaan Manizalesiin, jossa oli käynnissä paikalliset karnevaalit, joskin rankkasateen jonkin verran latistamina.

Emme sinä iltana lähteneet sateen piiskaamille kaduille ja terasseille, vaan söin calílaisen kanssa pizzaa ja pelasin kanssaan šakkia puoleenyöhön. Manizalesissa hän lopulta onnistui toistamaan kahden tornin temppunsa ja voitti pelin. Ja hyvä niin, ainakin motivaation puolesta.

Seuraavan päivän kohteemme oli maisemallisesti mahtava Los Nevados del Ruíz ylätasankojen páramoineen, lumihuippuisine vuorineen, kristallinkirkkaine järvineen ja páramoilla kasvavine espeletia-kasveineen, jotka toivat mieleen Sokotran tai jonkin eksoplaneetan fantasiamaiseman.

Pelkomme sateiden jatkumisesta ei onneksi toteutunut, vaan noilla vuorilla vietetty päivä oli mitä kaunein. Kameratkin lauloivat sen mukaisesti. Kartutimme listojamme páramon ja muiden vuoristoympäristöjen endeemisillä lajeilla. Vuoristojärvessä kellui andientaveja ja andienkuparisorsia. Yleensä kovin piilotteleva páramoluura tuli huutelemaan avoimelle ja saman teki meitä varten moni muukin mukava vuoristolaji: lampiorneero, andiensirkkuset, sierransirkku, viirukanastero, andienpiikkipyrstö, useita lajeja pitahoita ja tangaroita sekä espeletiaan erikoistuneita kolibreja.

Täälläkin kävimme valokuvaamassa päivän aikana nähdyt lajit lähietäisyydeltä kolibri- ja tangarakahvilan ruokintalaudoilla, söimme perinneateriat alpiinisessa kahvilassa ja lähdimme sitten lopulta pitkälle, vuoriketjuja ylös, laaksoja alas käsittävälle ajomatkalle Bogotáan, ylittäen matkalla myös Magdalenajoen.

*   *   *

Viimeisenä päivänäni Kolumbiassa medellíniläiset olivat jo lähteneet takaisin kotikaupunkiinsa, mutta calílainen pääsi vielä kanssani ihmettelemään kotimaansa pääkaupunkia ensi kertaa eläissään. Jätin sinä päivänä linnut vähemmälle ja kävimme sen sijaan pällistelemässä moderneja ja historiallisia kaupunginosia, nousimme funikulaarilla ylös Monserraten vuorelle, joka kohoaa Bogotán yläpuolella. Siellä söimme ja joimme ja pelasimme viimeisen yhteisen šakkipelimme korkealla vuoren huipulla. Sain revanssin Manizalesissa kärsimästäni tappiosta ja voitin, mutta olkoon sekin hyvän kilpailuhengen nostatusta nuorelle lupaukselle.

Kaverilla oli vielä muuan toive. Hän halusi huvipuistoon. Mikäs siinä sitten. En muistakaan, koska olen viimeksi ollut vuoristoradassa, ajellut kilpaa mikroautoilla ja ampunut hajalle ilmapalloja. Olimme puuhassa varsin hyviä, koska kaveri sai kotiin viemisiksi kassillisen palkintoja. Lapsen ilo on kaunis asia, eikä mikään herätä samanlaista hymyä kuin voittamisen tunne.

Illalla kaveri lähti bussilla Caliin ja minä puolestani lentokentälle. Edessä oli tosin vielä yksi seikkailu lisää, sillä lento myöhästyi, menetin jatkolennon, jäin jumiin kaikista maailmankolkista Pariisiin, jossa lentoyhtiö maksoi hotellit, entrecôtet (muttei viinejä), ja suoranaiseksi yllätyksekseni maksoi vieläpä tililleni kohtuullisen kompensaation siitä, että saavuin päivän myöhässä Suomeen. Se tulikin tarpeeseen, koska verottaja oli puolestaan muistanut minua yli kuuden tonnin ylimääräisillä pääomaveroilla (sijoitusten tuottamista voitoista, joidenkin laskujen mukaan).

Kalliisti saa maksaa siitä, että pitää kotimaanaan tätä kylmää, pimeää ja kallista maailmankolkkaa. Vaikka ovathan nuo Helsingin sekaisin saaneet hanget toisaalta sieviä, ja ehkä valo lähikuukausina alkaisi jo pilkahdella hieman pidempään, ettei aina olisi pimeää sekä aamulla töihin tarpoessa että illalla sieltä kotiin palatessa.