Heinäkuun juttuja

Heinäkuu on Islamabadissa tukahduttavan kuumaa ja kosteaa aikaa, mutta siitä huolimatta olen käynyt viikonloppuisin retkeilemässä. 

Viime viikonloppuna oli kylässä Lahoresta opiskelija, jonka joskus taannoin tapasin yhdellä Margallan luontopoluista. Se, jolla on merkillinen kiinnostus käärmeenpääkaloihin (Channa gachua). Monien täkäläisten tavoin hänellä on myös paljon yliluonnollisiin asioihin ja taikauskoon liittyviä pelkoja, jotka ovat hänen tapauksessaan yhdistyneet perhetragediaan, pikkuveljensä kuolemaan. Hänen mielikseen katsoin moneen kertaan valvontakameran videon, jossa veljen kuolema näkyy, ja sanoin hänelle, että minusta mikään siinä näkyvä ei viittaa erään paikalla olleen henkilön osallisuuteen eikä kukaan olisi voinut lavastaa moista onnettomuutta. Onnettomuusajoneuvon kuljettajaa voisi toki syyttää siitä, ettei hänen kuljettamansa lasti ollut turvallisesti kiinnitetty. Mutta sivullinen seisoskelija, vaikka olisikin kantanut kaunaa, ei kyllä videosta päätellen tehnyt - eikä olisi voinutkaan tehdä - mitään.

Kehotin ystävääni suhtautumaan näkemiinsä uniin ja näkyihin luonnollisena asiana. Läheisen menetyksen kokeneilla ihmisillä sellaiset ovat tuiki tavallisia, eikä niitä kannata yrittää ylitulkita. Mieli askartelee kaikenlaisten vaihtoehtoisten selitysten parissa, kun traagisen totuuden hyväksyminen on vaikeaa, ja niinpä nuo vaihtoehtoiset tapahtumat tulevat uniin. Kuten tietysti kuollut läheinenkin.

Vaikka mainittu ystävä on sosiaaliselta ulosanniltaan jossain määrin omituinen, hän on ilmeisesti omalla alallaan lahjakas, koskapa oli saanut - toisin kuin koko ajan pelkäsi - kokonaista neljä opiskelupaikkaa eurooppalaisiin yliopistoihin, niiden joukossa Vaasaan. Hän oli kuitenkin päätynyt valitsemaan Trondheimin, johon kuuluu ilmeisen hyvä stipendi - sellainen, että sillä pärjää Norjankin hinnoissa.

Tapasin myös kuusi Suomeen lähdössä olevaa opiskelijaa - kaikki teknologeja, puolet vieläpä tyttöjä menossa hyvin miesvaltaisille aloille. Asioiden internettiä, pintarakenteita, keinoälyä, koneoppimista... Nämä ovat nyt niitä aloja, joita koskeva osaaminen Suomessa kiinnostaa maailmalla, ja joissa toisaalta Suomessa on työvoimapula. Päätellen opiskelijoiden profiileista joku tekee rekrytointipuolella jotain oikein. Jos oikea käsi onkin junaillut asioita oikein, toivottavasti vasen käsi ei heti rankaise heitä yrittämällä karkottaa ja tunkemalla turvapaikka- ja tukiputkeen, mikäli opintojen lisäksy yrittävät hakeutua myös oman alansa töihin.

Kävin käärmeenpääkalamiehen kanssa Shah Allah Dittan pyhillä luolilla, joissa rukoilivat muinaisina aikoina buddhalaiset ja sittemmin suufilaiset mystikot. Toisena päivänä kuljimme Margallan viitospolun ylhäältä alas. Ylhäällä oli laulavia sulttaanisirkkuja, ainoalla yhä virtaavalla vesilähteellä (muut kuivina) oli suuri lintutihentymä, jossa oli lukemattomien aasianrillien, harmaavatsaviuhkojen ja himalajansieppokerttujen lisäksi kaunis sinikurkkusieppo.

Kävin myös useita kertoja Rawaljärvellä, koska sinne on alkanut ilmaantua kaikenlaista erikoista: pitkäpyrstöjassanan ja kapustahaikaroiden jälkeen mm. intianviheltäjäsorsa ja kiinanpikkuhaikara. Sinne putoilee myös lapa- ja harmaasorsia, puhumattakaan pienistä määristä palearktisia kahlaajia. Kahlaajat vielä ymmärrän - ne ovat jo syysmuutolla. Mutta olen yllättynyt siitä, että sorsiakin ilmestyy maisemiin jo heinäkuussa.

Niin ikään kävin erään vanhemman herrasmiehen maatilalla Chak Shahzadissa. Laskin hänen mielikseen 27 lintulajia hänen tiluksiltaan illallistamisen lomassa. Viimeisenä jo pimeän tultua savannikehrääjä, jolla onneksi on läpitunkeva ja helposti tunnistettava ääni, ettei pelkän lehahtavan varjon perusteella tarvitse arvailla.

Tulin ostaneeksi auton. Pitkällisen byrokratian jälkeen varsin vanha mutta erinomaisen kaunis Volvon jeeppi seisoo nyt pihassani, tosin vielä ilman rekisterikilpiä. Saa nähdä kuinka kauan vielä kestää, ennen kuin voin myös ajaa sillä.

Heinäkuun kuumuudessa kaikenlaiset asiat tuppaavat hajoamaan: milloin putket, milloin pumput, milloin sähköviritykset. Jatkuvasti on jotain hajalla ja taas pitää valvoa kodissa ramppaavia sähkö- tai putkimiehiä.

Takaterassilla pyörii avuttomina ja sydän sykkyrällä ilmastointilaitteen päällä pesineen mainaperheen jälkikasvua. Onneksi ne ovat siellä, koska naapurien kissat eivät pääse takaterassille (toisin kuin etuterassille, jossa ne aina silmän välttäessä kyttäävät lintuja). Variksia ja haarahaukkoja mainanpoikasten pitää tietysti yhä pelätä, mutta siksipä välttelenkin siellä käymistä nyt, jotten kiinnittäisi petolintujen huomiota nurkissa täriseviin mainanalkuihin.

Etuterassilla, jossa linturuokintani ja niille asentamani vesikulho sijaitsevat, varikset tuovat minulle säännöllisesti asioita. Joskus epämiellyttävämpiä, kuten luita. Joskus taas jotain, minkä ainoa merkitys lienee kiitos tarjotusta ruoasta. Jostain ne olivat löytäneet litsejä, joita ne käyvät liottamassa vedessä ja sitten avaavat ja syövät. Sain erään liikemiehen maatilalta laatikollisen mangoja, joita olen kiskonut kaksi per päivä, jotteivät ehtisi pilaantua. Niistäkin jää yli kuoret ja iso hedelmänkivi, jotka annan terassille linnuille. Ne saavat niistä vielä paljon irti.

Uutisista päätellen Suomessa on tällä välin pöyristelty persujen persuutta ja teeskennelty, että kaikkien internetiä vähänkään seuranneiden 10-15 vuotta hyvin tietämät persujen puheet ja kirjoittelut olisivat muka jotain uutta ja järkyttävää. Miksiköhän ne eivät järkyttäneet silloin yli 10 vuotta sitten?

Niin, ja Bidenkin kävi kylässä.

Lapissa ja Ruijassa III

Kesäkuun 2023 pohjoisenmatkan kahtena viimeisenä matkapäivänä ajoimme Suomen halki. Ensimmäisenä päivänä Utsjoelta Haaparantaan ja toisena Haaparannasta Helsinkiin. Se tarkoitti tietysti tarpeettoman paljon autossa istumista, mutta minkäs teit, kun kaikilla oli syynsä olla etelässä perjantai-illaksi. 

Teimme toki monta luontopysähdystä ja pari kulttuuripysäkkiäkin. Eräällä tunturikoivikkoa käsittävällä pysähdyksellä tapasimme asuntoautolla matkalla olleen ranskalaisen lintuharrastajan, joka oli pitkän linjan Lapin-ystävä ja matkalla sinne, mistä me olimme palaamassa. Hän mainitsi kuvanneensa suokukkoja ja taviokuurnia - jälkimmäisiä Kaamasen Neljän tuulen tuvalla. Matkan varren vesistöissä suurin osa vesilinnuista oli jo pesimässä ja piilossa. Oli kuuma kesäpäivä. Telkkiä näkyi jonkin verran - ja yksi uivelo. Neljän tuulen tuvalla oli tosiaan taviokuurnia ruokinnalla, joka ilmeisesti on turisteja varten ympärivuotista. Oli myös urpiaisia, viherpeippoja, talitinttiä, käpytikkaa jne. Naapuripöydästä tuli lappilainen linturengastaja avautumaan lajiston muutoksista.

Samaa maantietä etelään Kaamasten bensiksellä taisi olla matkan ylihintaisin polttoaine - epäilemättä siksi, että kyseinen paikka oli ainoa pitkällä matkalla. Matka jatkui Inarin ja Ivalon kautta. Siinä välissä näkyi vähän myös Inarijärveä. Saariselän ja Vuotson maisemissa tehtiin myös luontopysäkkejä. Ennen Sodankylää käytiin Ilmakkijärven lintutornilla. Ilmakkiaavalla oli kukassa raatetta ja kaksi kurkea kahlaili kauempana. Paikalla on havaittu kunnioitettava määrä harvinaisia lajeja, mutta nyt äänessä oli vain tavanomaisia pajulintuja, punakylkiä, järrejä ja pajusirkkuja. Muutama mustalintu kellui järvellä.

Sodankylään satuimme samaan aikaan elokuvafestivaalien kanssa, joten paikkakunta oli hämmästyttävän toimeliaisuuden ja sosiaalisen hyörinän vallassa. Ensimmäiseksi manifestoituneessa pizzeriassa oli niin paljon jonoa, että päädyimme kävelemään keskustan läpi ja syömään ähkyburgerin nimellä markkinoidut kulinariteetit ruokakojusta.

Rovaniemen pohjoispuolella joulupukinmaassa ylitimme napapiirin jälleen, tällä kertaa pohjoisesta etelään. Kuin symbolisena osoituksena tästä paikalla lauloivat samanaikaisesti järripeippo ja peippo. Tavallista peippoa ei ollutkaan juuri näkynyt sitten Tornionlaaksosta lähdön - ja tästä eteenpäin järripeippo katosi nopeasti lajistosta. Rovaniemen eteläpuolella käväisimme vielä Niskanperän lintutornilla järvimaisemassa, joka olisi ihan hyvin voinut olla Etelä-Suomessa. Törmä- ja haarapääskyjä lenteli vetten yllä. Tervolan alueella näytämme pysähtyneen kolmesti ja sieltä tuli matkan ensimmäinen ja ainoa teeri.

Illaksi saavuttiin Haaparannan Kukkolaan, saunottiin ja syötiin viimeiset naudanlihat argentiinalaisella punaviinillä alas huuhtoen. Mökin ulkopuolella hyttyset olivat väijyssä sankkoina verenhimoisina pilvinä. Tämä muutos oli tapahtunut runsaassa viikossa, sillä menomatkalla Kukkolassa oli ollut keskiyölläkin miellyttävän hyttysvapaata.

Viimeisen päivän ajotaivalkin oli pitkä ja illaksi haluttiin Helsinkiin, joten Oulussa ei tällä kertaa pysähdytty. Liminganlahtea emme sen sijaan malttaneet jättää väliin vaan teimme sinne luontopysähdyksen, joka tuotti tavanomaisia kosteikkolajeja, paljon soidintavia taivaanvuohia sekä jonkin verran muita kahlaajia ja sorsalintuja. Kaksikin merikotkaa lipui yli. Limingan pelloilla oli mustavariksia.

Sen päivän lounaspizzat syötiin Kärsämäellä, joka taitaa olla etelän ja pohjoisen välisen suoran matkareitin ainoa paikkakunta, jonka keskustan läpi tie kulkee. Pihtiputaalla, Viitasaarella ja Äänekoskella pysähdyttiin hetkittäin metsäpaikkoihin. Sitten olemme näemmä ajaneet pitkään pysähtymättä kunnes Hartolassa ja Heinolassa on ollut tauot. Mäntsälän alueella taukopaikalla tuli korppi tervehtimään, pesästään huolestuneen varispariskunnan ahdistelemana. Sitten syrjälenkki Hyvinkäälle jättämään veljeni kotiovelleen ja lopuksi Helsinkiin, jotta puolisoni pääsi perjantai-illan rientoihin Kallioon. Itse kaipasin näiden ajorupeamien jälkeen hieman unta.

Lauantaina kävin ostamassa erään ystäväni Valko-Venäjästä kirjoittaman kirjan ja tapasin sitten samaisen ystävän lounaalla Hesarin bosnialaisessa ravintolassa. Sain tietää Helsingissä olevan yhä ainakin kolme paikkaa, joista tuopin voi saada vitosella. Muutoin elämme jo perin ankeita aikoja sen suhteen, mihin työtä tekevällä ihmisellä on enää Pohjoismaissa varaa. Niillähän ei ole mitään hätää, jotka saavat kaiken takaisin Kelasta hinnoista riippumatta.

Sunnuntaina lensin Istanbuliin ja sieltä edelleen Islamabadiin. Täällä tuli vastaan tukahduttava lähes 50 asteen lämpötila. Islamabadissa olikin ollut toukokuun loppuun saakka sangen miellyttävä kesäsää, mutta kesäkuun kaksi viimeistä viikkoa olivat toista maata. Olo helpotti vain hetkellisesti  yksittäisten monsuunisateiden langettua. Yölläkin ulos astuminen tuntui kuin saunaan olisi mennyt. 

Lämpötilat ja Swarovski-kiikareideni fokusrullan rikkoutuminen ovat haitanneet luonnossa liikkumista viime viikkoina, mutta viime viikonloppuna menin sentään Rawaljärvelle, koska pakistanilainen lintuharrastaja oli sieltä edellisviikolla löytänyt pitkäpyrstöjassanan. Jassanaa ei löytynyt, mutta sen sijaan kolme kultakurppoa, kapustahaikara, kolme mustapikkuhaikaraa, lukemattomia silkki-, lehmä- ja yöhaikaroita, huuteleva jakobiinikäki, pikkuparvi harmaasiipikottaraisia ja muuta mukavaa löytyi. Yllättävää kyllä myös ilmeisesti jo syysmuutolla olevia metsävikloja ja naurulokkeja.