Margallain harjuilla kukkuvat käköset

Gilgit-Baltistanista palattuani olen käynyt tutuissa paikoissa, kuten Rawaljärven itäpäässä, Korangjoen suussa ja eri paikoissa Margallakukkuloilla.

Rawaljärvi näyttää vetäytyneen aiemmilta rannoiltaan ja pöyheä ruohokasvillisuus on äkkiä vallannut aiemmat kahlaajalietteet. Ei ihme, että palearktiset kahlaajat ja sorsat ovat kaikonneet teilleen tietymättömille johonkin Siperiaan. Jäljellä ovat paikalliset kesälinnut, joiden joukossa kahlaajia edustavat lähinnä sadat kenttähyypät. Niiden kiekumista kuuluu usein öisinkin kaupunkialueella.

Järvellä talvehtineiden satojen lokkien tilalla on nyt pieninä parvina valkoposkitiiroja. Rannoilla laulavat nokitaskut sekä kelta-, ruso- ja sinipriiniat. Haara- ja ruostepääskyjen, pikku- ja safiirimehiläissyöjäin parvet pyydystelevät ilmasta hyönteisiä. Tulviin kuolleiden puiden käppyröissä drongot väijyvät hyönteisiä, joita pyörii kuivuneilla laguuneilla laiduntavien vesipuhveleiden jälkeensä jättämissä lantakasoissa. Harmaa- ja jalohaikarat ovat kaikonneet, silkki-, lehmä- ja intianriisihaikarat pysyneet maisemissa ja yöhaikarat lisääntyneet yhdeksi runsaimmista lajeista.

Margallakukkuloilla kesäntulo on niin ikään muuttanut lajistoa, vaikka itse maisema on muuttunut vähemmän kuin järven rannat. Moni Margallain talvi- ja kevätlajeista on muuttanut korkeammille metsävyöhykkeille Himalajalle - esimerkiksi sinipyrstöt, monet leppälintulajit ja tulirintatimalit. Talven valtalajeista kashmirinuunilintu on kadonnut - sen sijaan himalajansieppokerttu on runsastunut yleisimmäksi laululinnuksi. Töyhtöbulbulien, aasianrillien ja metsätimalien parvet muodostavat yhä lintuaaltojen ytimen, johon vähälukuisemmat lajit liittyvät.

Kesälinnustoa edustavat useat käkilajit. Yleisin niistä, variskäki, alkoi saapua jo maaliskuussa ja ne ovat yhä äänessä kaikkialla. Haukkakäki niin ikään huutaa edelleen kukkuloilla. Uusin tulokas on vasta toukokuun lopulla saapunut harmaakäki, joka suosii Margallan harjujen väleihin jääviä laaksoja. Monsuunia ennakoiden myös ensimmäiset jakobiinikäet ovat saapuneet. Kyseinen laji on eurooppalaisen harakkakäen vastine, mutta toisin kuin varhain saapuva harakkakäki, jakobiinikäki (joka sekin on pitkän matkan muuttaja) saapuu vasta kesällä ja sitä pidetään monsuunin airuena.

Järven ja savannin puolella monsuunia enteilee myös kutojien kirkastuminen pesimäpukuihinsa, jolloin ne lakkaavat näyttämästä kaikki isoilta varpusnaarailta ja kolme täkäläistä lajia alkavat erottua helposti kirkkaista väreistään.

Kesän merkkihetki Margallakukkuloilla on myös bengalinpitan saapuminen reviireilleen. Pitta sähköistää saapuessaan paikallisen luontokuvaajajengin, joka oitis ryntää pöpelikköön pittaa etsimään. Joskus liiankin innokkaasti, sillä joinain vuosina valokuvaajat ovat onnistuneet jatkuvalla ahdistelullaan ja nauhoitusten soittamisella ajamaan pitan pois vakiintuneilta reviireiltään.

Tänä vuonna bengalinpitan saapuminen oli minulle henkilökohtainen asia, koska satuin olemaan ensimmäinen, joka havaitsi linnun tulleen. Olin toki oikeassa paikassa ja hyvinkin sopivassa maastossa, joten kuullessani linnun kuuluvat huudot, tiesin nopeasti, mitä olin kuulemassa. Kaivoin lajin huudon Merlinistä lähinnä varmistaakseni määrityksen, mutta lintu reagoi siihen välittömästi ja tuli näytille. Nähtyäni sen tyhjentävän hyvin lopetin nauhoituksen soittamisen linnulle - valokuvaajien saadessa vihiä sen saapumisesta se saisi kyllä kuunnella "kilpailijan" huutelua kyllästymiseen saakka.

Kuten kaikki pitat, bengalinpitta on oikea väriläiskä. Sillä on myös reviirille saapumisensa alkuaikoina tapana varsin epäpittamaisesti laulaa näkyvillä paikoilla - myöhemmin laji muuttuu hankalaksi nähdä, sillä se on maalintu, joka välttelee lentämistä avoimesti. Pitkät muuttomatkansa se tekee öisin.

Kuiva puronuoma, josta pitan löysin, tuotti kaikenlaista muutakin mukavaa - mm. kaksi oranssirastasta ja urospuolisen harmaasiipirastaan. Se näyttää olevan nisäkkäiden lisäksi metsän piilottelevien maassa viihtyvien lintujen, kuten rastaiden ja timalien suosiossa. Myös harmaafrankoliini tulee usein vastaan puronpohjalla. 

Olen ottanut tavakseni seurailla viikonloppuisin kuivuneita purojen uomia, koska varsinaiset luontopolut ovat liian suosittuja kaupunkilaisten keskuudessa. Viikolla luontopolut sen sijaan ovat rauhallisempia. Paikalliset välttelevät puronuomissa kävelemistä, koska tiedetään hyvin, että leopardi ja villisiat käyttävät niitä. Minua se ei haittaa - en panisi lainkaan pahakseni jos pääsisin joku päivä näkemään leopardin. Jos paikallisten villieläinten vaarallisuudesta puhutaan, niin väki pelkää leopardia ihan suotta. Paljon vaarallisempi eläin ihmisen kannalta on nimittäin leopardin vakiosaalis - villisika. Erityisesti porsimisaikaan.

Kävin vakituisen lintuharrastajaryhmän kanssa jälleen myös Talharin harjulla, laaksossa ja kylässä Islamabadin liittovaltiopiirikunnan ja Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion rajalla. Laaksolaisille osavaltioraja on yhtä tyhjän kanssa, sehän kulkee virran tavoin Talharin kylän keskeltä ja samaa etnistä ryhmäähän väki on molemmilla puolilla.

Harjulla tuli vastaan joitain uusia saapuneita kesälajeja, kuten sulttaanisirkku, himalajankivikkorastas ja turkoosisieppo. Harmaakäet ja mustafrankoliinit huutelivat. Kelossa tähysti sudenkorentoja jahtaava nuolihaukka - sama laji lensi edellisviikolla myös kotiterassini yli uusimpana pihapinnanani. Arovarpushaukka näyttäytyi pariin otteeseen, lähteeltä löytyi paikallisena idänmehiläishaukka ja virranvarren rinteiltä valkosilmähaukka. Ruskosuokana kahlaili yhä Talharin purossa.

Margallan kansallispuiston luontopolun numero viisi pienen pyhätön takana huuteli edelleen pimeän tullen pitkäpyrstökehrääjä. Se on selvästi aliraportoitu - pakistanilaiset eivät tunnu juuri harrastavan lintujen määrittämistä äänistä, paikallinen skene kun on sen verran valokuvaajavoittoista. Kuten muuallakin Aasiassa, suurin osa paikallisista lintuharrastajista on aloittanut valokuvaamisesta ja kehittynyt lajituntemuksessaan vasta sen jälkeen.

Ensi viikoksi olisikin sitten taas luvassa Suomen-matka ja siellä suunta pohjoiseen, jos säät vain sallivat. Pohjanmaata, Lappia ja Ruijaa pukannee.

Gilgit-Baltistanissa

Vietin toukokuun toisen viikon Pakistanin pohjoisosissa Gilgit-Baltistanissa. Gilgit-Baltistan on yksi neljästä alueesta, joihin Intian ja Pakistanin veriseksi kiistakapulaksi joutunut vuoristomaa Kashmir on perinteisesti jakautunut. Muut kolme osaa ovat varsinainen Kashmir, Jammu sekä Ladakh. Jos minulta kysyttäisiin, olisi vältytty paljolta pahalta, vihollisuudelta ja verenvuodatukselta jos Kashmirista olisi siirtomaavallan purkautuessa tehty itsenäinen valtio, johon kaikki neljä mainittua aluetta olisivat kuuluneet. Se olisi mitä todennäköisimmin vastannut alueen asukkaiden suuren enemmistön tahtoa - ja ratkaissut samalla elegantisti Intian ja Pakistanin välille syntyneen ja näemmä Palestiinan tapaan maailmanpoliittiseksi ikuisuusongelmaksi muuttuneen alueriidan, kun kumpikaan maa ei olisi saanut yksinoikeutta Kashmiriin, mutta kummallakin olisi ollut hyvät mahdollisuudet luoda siihen vaikutusvaltaiset suhteet.

Joidenkin mielestä moinen ajatus oli epärealistista haihattelua alun alkaenkin, koska Kashmir - vaikka onkin vaikuttava alue maantieteellisesti - on niin pieni ja harvaan asuttu verrattuna jättiläismäiseen Intiaan ja valtavaan Pakistaniin, unohtamatta Tiibetin ylängöltä käsin vaanivaa Kiinaa (joka myös anasti itselleen kaksi harvaan asuttua vuoristosiivua Kashmirista). Näille epäilijöille muistutettakoon, että samalla alueella Nepal, Bhutan ja Afganistan ovat selvinneet itsenäisinä puskurivaltioina jättiläisten välissä. Piskuinen Sikkimkin yritti, mutta Intia nielaisi sen.

Itsenäisenä vuoristovaltiona Kashmir olisi voinut olla menestyksellinen ja vauras aasialainen Sveitsi Etelä-, Keski- ja Itä-Aasian suuralueiden välissä ja muinaisten kauppareittien risteyksessä. Silkkitie on yhä näkyvissä tuhansien karavaanien jylhiin vuorenkupeisiin kaivertamana - sitä voi nykyisin katsella ihmetyksellä samojen jokirotkojen toista puolta kulkevalta Karakorumin valtatieltä, joka nykyisin yhdistää Pakistania Kiinaan ja Keski-Aasiaan. Kuten Sveitsissä, myös Kashmirissa puhutaan useita eri kieliä, tunnustetaan useita versioita pääuskonnoista, jokainen laakso on perinteisesti toiminut kuin itsenäinen valtio, ja joka miehellä on kotona ase - tai useampikin.

Kashmirin kohtaloksi koitui kuitenkin usean epäonnisen ratkaisun sarja siinä vaiheessa, kun brittien siirtomaavalta Intiassa purkautui ja Intia ja Pakistan itsenäistyivät veristen uskonsotien saattelemina kahdeksi eri kokonaisuudeksi. Jako tapahtui siten, että hinduenemmistöiset alueet liittyivät Intiaan, muslimienemmistöiset taas Pakistaniin - joka alkuun käsitti myös Itä-Bengalin. Jokusesta alueesta syntyi kiistoja ja selkkauksia - yleensä siksi, että alueen hallitsija oli eri mieltä kuin alamaistensa enemmistö siitä, kumpaan kokonaisuuteen maan pitäisi liittyä. Historialliset kokonaisuudet Punjab ja Bengali jaettiin kahtia Intian ja Pakistanin välillä, niin että Pakistan sai Länsi-Punjabin ja Itä-Bengalin, kun taas Intia sai Itä-Punjabin ja Länsi-Bengalin. Myöhemmin Itä-Bengali erosi sisällissodassa Pakistanista ja muodosti kolmannen itsenäisen valtion nimellä Bangladesh ("Bengalivaltio").

Hindujen ja muslimien välisissä väkivaltaisuuksissa miljoonat joutuivat jättämään kotinsa - muslimeja pakeni Intiasta Pakistaniin ja hinduja Pakistanista Intiaan. Väliin ja jalkoihin jäi monia pienempiä vähemmistöjä, jotka monenlaisin kohtaloin löysivät itsensä lopulta jommastakummasta uudesta valtiosta. Esimerkiksi kotikatuni kristitty yhteisö jäljittää juurensa nykyisen Intian puolelle Itä-Punjabiin, joka on sikhien tärkein keskus.

Suurin geopoliittinen kiista syntyi kuitenkin Kashmirista. Intian ja Pakistanin jaon pääperiaatteen mukaan alueen olisi pitänyt liittyä Pakistaniin, sillä siellä on selkeä ja iso muslimienemmistö. Jammussa oli ja on yhä kuitenkin merkittävä hinduväestö ja vuoristoinen Ladakh on buddhalaisenemmistöinen. Nämä seikat eivät kuitenkaan Kashmirin kohtaloa ratkaisseet, vaan syyllinen nykypäiviin asti jatkuneeseen sotatilaan Intian ja Pakistanin välillä oli Kashmirin viimeinen maharadža Hari Singh, joka kieltäytyi järjestämästä kansanäänestystä Kashmirin kuulumisesta joko Intiaan tai Pakistaniin tai itsenäistymisestä, sillä tiesi kashmirilaisten valitsevan itsensä kannalta "väärin". Kansan kuulemisen sijaan hän kutsui Intian joukot tuekseen väestöä kukistamaan, mikä käynnisti ketjureaktion, kun sekä Intia että Pakistan lähettivät joukot valtaamaan niin paljon Kashmirista kuin pystyivät. Kilpajuoksu päätyi nykyiselle valvontalinjalle, jota kumpikaan maa ei tunnusta kansainväliseksi rajaksi, sillä kumpikin vaatii yhä itselleen koko Kashmiria.

Intia miehitti Jammun ja pääosan Kashmirin keskuslaaksosta, mukaan lukien pääkaupunki Srinagarin, sekä Ladakhin. Pakistan puolestaan miehitti Kashmirin länsiosan sekä Gilgit-Baltistanin. Nämä pidettiin aluksi yhdessä niin että Gilgit-Baltistania nimellisesti johdettiin Azad Kashmirin pääkaupungista Muzaffarabadista, mutta koska Gilgit-Baltistan muodostaa maantieteellisesti, kulttuurisesti ja uskonnollisesti sangen omaleimaisen alueen kashmirilaiseen Azad Kashmiriin verrattuna, se erotettiin lopulta liittovaltion alaiseksi itsehallinnolliseksi maakunnaksi.

*   *   *

Maailmasta ei löydy montaa kolkkaa, jonka maisemat olisivat yhtä jylhät ja dramaattiset kuin Gilgit-Baltistanin. Siellä kohtaavat neljä mahtavaa vuoriketjua: Himalaja, Hindukush, Karakorum ja Pamir. Useampi maailman korkeimmista vuorista sijaitsee Gilgit-Baltistanin alueella: K2, Nanga Parbat, Rakaposhi, Gasherbrum ja Batura Sar. Hunzan ja Nagarin jokilaaksot laskevat Gilgitiin, jossa virta yhtyy Skardun suunnasta alkunsa saavaan Indukseen. Lumihuippuiset vuoret reunustavat kaikkialla jyrkkäreunaisia rotkoja, joiden pohjalla kirkasvetiset vuolaat virrat pauhaavat. 

Väestö keskittyy jokilaaksojen vihreisiin vöihin, joissa kasvatetaan aprikoosia, mantelia, kirsikkaa ja omenaa sekä viljellään olosuhteiden sallimia viljoja. Laitumilla pidetään lampaita, vuohia ja lehmiä, korkeimmilla ylängöillä jakkeja. Alueen tyyppipuita ovat pylväsmäiset poppelit ja sypressit, mutta osassa laaksoista on mänty-, kuusi- ja tammimetsiä. Korkeammilla rinteillä kasvaa usein katajaa, koivua ja tyrniä.

Gilgit-Baltistan on harvaan asuttu vuoristoalue - siellä on ainoastaan puolitoista miljoonaa ihmistä, mikä on saman verran kuin banaalissa pakistanilaisessa maakuntakaupungissa. Kun maa muodostuu maailman korkeimpiin kuuluvien vuoriketjujen väliin jäävistä rotkolaaksoista viljelmineen ja näiden yläpuolisista kesälaitumista, on selvää, että maantiede on tuottanut myös kulttuurista omaleimaisuutta: Gilgit-Baltistanissa puhutaankin noin kymmentä endeemistä kieltä - käytännössä joka laaksoryppäässä omaansa. Urdua ja englantia osataan, mutta ne on opittu vieraina kielinä.

Myös uskonnollisesti Gilgit-Baltistan on omaleimainen sekä Pakistaniin että Kashmirin ydinalueisiin verrattuna: se on nimittäin šiialaisen ismailiittilahkon eli nizarilaisten päälinnake maailmassa. Hunzan historialliseen kuningassukuun kuuluva prinssi on samalla ismailiittien nykyinen uskonnollinen johtaja, agakaani, joka titteli on perinnöllinen ja omaa samantapaisen uskonnollisen aseman kuin tiibetinbuddhalaisten dalai-lama. Nykyinen eli neljäs agakaani on ruhtinas Karim al-Husseini. Historiasta tunnemme ismailiitit aikoinaan kalifeja vastaan taistelleista assassiineista - vuoren vanhus oli siis nykyisten agakaanien edeltäjä. Ismailiitit ovat kuitenkin jo kauan sitten karistaneet assassiinien sotaisuuden harteiltaan ja heidän nykyiset asuinalueensa Gilgit-Baltistanin ja Tadžikistanin vuoristoissa ovat säilyneet rauhallisina, joskin osittain juuri siksi, että tietoisuus omasta vähemmistöasemasta ympäröiviin alueisiin nähden on saanut vuoristolaiset pitämään tiiviisti yhtä.

Viimeksi mainittu asia kävi ilmi myös omalla matkallani Gilgit-Baltistaniin, mikä sattui yhteen Pakistanin ydinalueita riivanneen poliittisen konfliktin kanssa. PTI:n ja PML:n kannattajien ottaessa yhteen Punjabissa ja Islamabadissa, Gilgit-Baltistanissa tapaamani vuoristolaiset ilmaisivat kyllästyksensä kumpaakin puoluetta kohtaan. Yksi isännistämme totesi: "Miksi me lähtisimme polttamaan omia hallintorakennuksiamme, niin kuin etelässä tekevät? Eivät he ole tähänkään asti välittäneet meidän alueestamme. Me olemme pieni vähemmistö, mutta rakastamme (yhtenäistä) Pakistania enemmän kuin kukaan noista etelän puolueista."

*   *   *

Matkamme aluksi lensimme Gilgitiin, jossa majoituimme marttyroituneen everstin majataloksi muutetussa talossa. Vuorten rinteillä talon yläpuolella leijaili satoja alppivariksia ja alppinaakkoja ja näimme myös ensimmäiset pikkukotkat ja himalajankorppikotkat.

Vietimme yhden päivän Hindukushin laaksoissa, joista löysimme mm. laulavia intianrastaita ja tiibetinmustarastaita, virtojen varsilta lukemattomia sinijokirastaita, joki- ja virtaleppälintuja sekä aasiankoskikaroja. Joka vihreältä saarekkeelta löytyi yleensä vuoritiltaltteja, kashmirinuunilintuja, harmaatalitiaisia, mustaleppälintuja, vuorihernekerttuja, kultahemppoja ja vuorisirkkuja. Avoimien louhikoiden peruslajeja olivat sinirastas, louhikkotasku ja nunnatasku. Intiankuhankeittäjät ja punavarpuset saapuivat Gilgit-Baltistaniin vasta samalla viikolla. Yöllä majapaikkamme puutarhassa huutelivat kyläpöllöset.

Seuraavat päivät vietimme käymällä läpi Nagarin ja Hunzan laaksojen kyliä ja erilaisia habitaatteja kuivista piikkipensaikoista katajaisiin rinteisiin sekä poppeli- ja aprikoosilehtoihin. Kussakin elinympäristössä oli omat tyyppilajinsa - esimerkiksi katajametsissä katajanokkavarpunen ja mustatöyhtötiainen, jonka nimeksi sopisi paremmin katajatiainen. Rotkolaaksoja pitkin kulki myös jatkuva virta muuttolintuja kohti Keski-Aasiaa ja Siperiaa: milloin satoja haarahaukkoja (muuttava alalaji lineatus), milloin mustahaikaroita, milloin lukuisia pääskylajeja.

Ganishin kylän liepeiltä, läheltä Hunza- ja Nagarjokien yhtymäkohtaa, löysimme Pakistanin ensimmäisen pensastaskun - lukuisien sepeltaskujen joukosta. Lintu saatiin onneksi hyvin valokuvattua, koska yksi retkikuntamme jäsenistä on valokuvaajatar, ja siitä tehtäneen jonkinlainen julkaistava artikkeli.

Hunzan tukikohtamme oli Aliabadissa, Kahden harakan majatalossa, josta käsin teimme myös kaksi tutkimusmatkaa vielä jylhemmille pohjoisille alueille: ensin Borithjärvelle, jossa vietimme yön, ja sitten Khunjerabin kansallispuistoon, jonka alueella sijaitsee myös maailman korkeimmalla sijaitseva kansainvälinen raja-asema, nimittäin Pakistanin ja Kiinan välinen.

Borithjärvi on alpiininen järvi Husseinin kylän yläpuolella ja tunnettu harvinaisuuksien magneettina. Olen käynyt siellä 20 vuotta sitten, kuten monessa muussakin Karakorumin valtatien varren paikassa. Saimme seuraksemme Gilgit-Baltistanin johtavan lintutieteilijän, joka myös ylläpitää Gilgit-Baltistanin linnustolle omistettua verkkosivustoa. Järvellä oli jonkin verran palearktisia sorsia ja kahlaajia, muutama kutakin lajia. Lisäksi noki- ja liejukanoja sekä yksi luhtahuitti. Rannoilta löytyi epätavallisempia lajeja, kuten karakoruminkiuru, kivitasku, leppälintu (kymmenien mustaleppälintujen joukosta), muutamia ruusupunavarpusia sekä yksinäinen lumikyyhky. Aamulla sadat alppivarikset ja alppinaakat laskeutuivat vuorilta kylän pelloille. Kultahemppojen parvet sirisivät kaikkialla.

Khunjerabin ylämailta löysimme kymmenittäin aavikkotaskuja, vuorileppälintuja ja paljakkarautiaisia. Kahden rotkon suilla huusivat himalajanlumikanat soidinhuutojaan. Näimme myös viisi niistä oikein hyvin - varmistuen siitä, että kyseessä oli juuri tämä Pakistanin lumikanoista yleisempi. Samalla alueella tavataan nimittäin toistakin lajia, tiibetinlumikanaa - ja paikka lieneekin ainoita maailmassa, jossa kaksi lumikanalajia esiintyy päällekkäin. Lumikanojen lisäksi vuoriniityillä esiintyy yleisenä vuoripyytä ja harvinaisempana himalajanpyytä. Useamman kerran yllämme lipui himalajankorppikotkia ja maakotkia, lopulta myös majesteetillinen partakorppikotka.

Erityisen jännittävä lintulaji, jonka löysimme Khunjerabin alpiinisilta paljakoilta, oli maatiainen. Tämä omituinen naskalinokkainen pikkulintu puuttuu yhä Pakistanin lintukirjoista, vaikkakin aiemmin mainittu, Gilgit-Baltistanin linnustolle omistettua verkkosivua ylläpitävä ornitologi on sen jo listannut vakituiseksi lajiksi pohjoisimmille vuorialueille. Lajia pidettiin aiemmin pienimpänä aavikkonärhistä - sillä oli suomenkielisenä nimenäkin pikkuaavikkonärhi. Nykyisin sen tiedetään olevan maaelämään ja ylätasankoihin erikoistunut tiainen. Tiaismaisuus näkyy parhaiten linnun pomppiessa tasajalkaa paikasta toiseen.

Näimme Khunjerabissa myös kiitettävästi nisäkkäitä: Laumoittain himalajanvuorivuohia laidunsi rinteillä yllättävänkin lähellä ja näkyvillä, mikä lienee selittynyt sillä, että olimme jo varhain aamulla liikkeellä eikä maantiellä näyttänyt sinä päivänä olevan tavanomaista rekkaliikennettä. Toinen villinisäkäs, jota näimme runsaasti, oli kultaturkkinen himalajanmurmeli, joita jökötti ja lömppi pesäkolojensa ulkopuolella ja kiljahteli rinteissä lintuja etsiessämme. Myös jakkeja laidunsi varsin paljon Khunjerabin korkeimmissa osissa.

Minapinin yläpuolisilla rinteillä, joilla sijaitseva Pissanin maailman korkeimmalla sijaitseva krikettikenttä on hyvä lintupaikka, näimme myös pikoja eli piiskujäniksiä. Nekin kiljahtelevat. Lumileopardia emme matkallamme nähneet, mutta metsänvartijat kertoivat meille lumileopardin hiljattain surmanneen kaksi jakkia ja käyvän säännöllisesti pimeän aikaan näiden raadoilla.

Viikkomme päättyessä palasimme Hunzan maisemista ja isäntämme majatalosta etelään Gilgitiin vain saadaksemme tietää, että lentomme oli peruttu - ja kolmen seuraavan päivän lennot kaikki täyteen buukattuja. Niinpä edessämme oli henkeäsalpaava serpentiiniteitä seurannut ajomatka Induksen yläjuoksun rotkon vartta seuraten Skarduun, jossa vietimme yön, ja josta pääsimme seuraavana päivänä lentämään Islamabadiin.

Islamabadiin lentokentältä pääseminen osoittautuikin sitten omaksi seikkailukseen - tuo maanantai oli nimittäin mielenosoitusten ja vastamielenosoitusten päivä ja kaikki päätiet oli tukittu barrikadeilla. Jouduimme koukkaamaan kymmenien kilometrien matkan pohjoisen kautta ja soluttautumaan pääkaupunkiin Shah Allah Dittan kylän kautta. Loppu hyvin kaikki hyvin lopulta kuitenkin, ja pääsin istuskelemaan terassilleni somepäivityksiä katsomaan ja tervehtimään kaikkia niitä yleisiä eteläaasialaisia lintulajeja, kuten mainoja, bulbuleita, intianvariksia ja drongoja, jotka Gilgit-Baltistanista olivat puuttuneet.

Hetki aikaa jälkisuomettumiselle

Olen ollut laiska kirja-arvostelujen suhteen, vaikka silloin tällöin laitankin muutaman rivin tai kappaleen jostain hiljattain lukemastani. Osasyy laiskuuteen on vastavuoroisuus. Ilmaiset kirjat kyllä kelpaisivat, mutta muutamankin rivin arvostelun laittaminen johonkin ulos tuntuu olevan ylivoimaista. Ainoat arvostelut, joita romaanitrilogiani on lukijoiltaan saanut, ovat ulkomaalaisilta. Äidinkieleni käyttäjät eivät ole vaivautuneet. Jokunen on tosin lähettänyt minulle kommenttejaan henkilökohtaisina viesteinä, mikä on tietysti ihan kiva, koska kirjailijaakin kiinnostaa, mitä ajatuksia kirja herätti - mutta kirjailijalle lähetetyillä viesteillä kirja ei tavoita uusia lukijoita. Se, kuten ehkä ymmärrätte, on kirjoittavalle ihmiselle ongelma.

Kirjojen kirjoittaminen, lukeminen ja arvosteleminen ovat toisilleen välttämättömiä asioita - ne yhdessä luovat keskustelevan kirjallisuuskulttuurin. Varsinkin paljon lukevan kannattaakin muistaa, että mikäli haluaa osoittaa jonkinlaista arvostusta kirjoittajia kohtaan, arvostelun tai analyysin julkaiseminen on siihen mitä parhain keino. Sellaiset ovat nimittäin usein ainoa tapa, jolla perinteinen kirja saa julkisuutta. Arvostelu on se, mistä lukija usein ensimmäistä kertaa saa tietää ja kiinnostuu kirjasta. Jos kiinnostuu tarpeeksi, saattaa vieläpä ostaa, tilata tai lainata lukeakseen. Kirjat ovat siitä haasteellisia markkinoitavia, että ostopäätös tehdään ennen kuin kirjaa on luettu. Toisin sanoen, parhainkaan teksti ei pysty itse myymään itseään, vaan alkusysäys kirjan hankkimiselle on aina jokin muu: kirjailijan henkilö tai hänen aikaisemmat kirjansa - tai sitten arvostelu, jonka kirjan jo lukenut toinen lukija on kirjoittanut.

Toki ihmiset myös kuulevat kirjoista tuttaviltaan tai tekevät heräteostoksia otsikon ja kansien perusteella kirjakaupassa. Silti ainakin paljon lukevat ihmiset - sellaiset kuin minä, joilla on hetkenä kuin hetkenä kasapäin odottavia tai aloitettuja kirjoja pöydillään - tekevät hyvin usein valintojaan luettuaan arvostelun. Siksi kannustan niihin. Alustan ei tarvitse olla mikään vakavamielinen kirjallisuusjulkaisu - itse asiassa mikä tahansa alusta, jolla kirjoja myydään tai niistä puhutaan (Goodreads, Amazon, nettikirjakaupat, kirjablogit...), tavoittaa todennäköisesti enemmän lukijoita kuin korkeakulttuurinen kirjallisuuslehti. Myös oma blogi voi olla aivan käypä julkaisualusta, vaikkei olisikaan varsinaisesti kirjablogi. Ainakin kirjailijat ja heidän kustantajansa yleensä jakavat mielellään kirjoistaan kirjoitettuja arvosteluja (jos tietävät niistä - ja jos ne eivät ole aivan täysin tyrmääviä), joten sillä tavoin saa myös omalle blogilleen lisälukijoita uusista verkostoista.

*   *   *

Tällä kertaa tulin lukeneeksi kirjan, joka on välttämätöntä arvostella. Kyseessä on keväällä ilmestynyt Pekka Virkin Jälkisuomettumisen ruumiinavaus (Docendo 2023). Menen niin pitkälle, että väitän tämän kirjan olevan mahdollisesti tärkein viime vuosina ilmestynyt Suomen yhteiskuntaa ja politiikkaa käsittelevä teos.

Tärkeys liittyy sekä siihen, miten järisyttävä rooli kirjan aihepiirillä on ollut maamme ja kansakuntamme kohtalolle, että siihen, millä tavoin kirjan aihepiiriä on ennen tätä kirjaa käsitelty - tai lähinnä jätetty käsittelemättä. Kirjaa lukiessa ei voi olla havahtumatta siihen tosiseikkaan, että vielä muutama vuosi sitten tätä kirjaa ei olisi voinut Suomessa julkaista - ei ainakaan ilman erittäin dramaattisia seurauksia omalle uralle ja yksityiselämälle. Jo tämä toteamus osoittaa, miten järkälemäisestä norsusta kansakuntamme olohuoneessa kirja puhuu. Nytkin on havaittavissa, että tätä kirjakauppojen bestselleriä - jota kansa siis kyllä lukee - vältellään ankarasti suurimmissa mediataloissa. 

Kirjailija Virkki on yhä nuori mies, muttei enää ollenkaan niin nuori kuin oli 13-14 vuotta takaperin, kun häneen ensi kertaa tutustuin nuorisopolitiikan kautta. Jo tuolloin kiinnitti huomiotani muutama sellainen ominaisuus, jotka olivat harvinaisia ikäryhmän keskuudessa kuten myös sen kapeamman otoksen, joka toimi aktiivisesti yhteiskunnallisessa elämässä. Virkin suurimpiin vahvuuksiin silloin kuten edelleenkin kuuluivat sanaseppomainen verbaalilahjakkuus, terävä kynä, erinomainen muisti ja kyky yhdistää toisiinsa näennäisen yksittäisiä tiedonmurusia, nimiä ja tapahtumia, jotka kuka tahansa pinnallisempi olisi ajat sitten unohtanut.

Ammattitoimittajille ominaiseen vainuun, joka kertoi hänelle, että jokin ei ollut tuossa tai tässä asiassa, uutisessa tai henkilössä kohdallaan, yhdistyivät sekä kyky että sinnikkyys penkoa asioita kuukausien tai jopa vuosien ajan - enemmän tutkijoille tyypillinen ominaisuus, joka useimmilta toimittajilta nykyajan kiireessä tuntuu puuttuvan. Näitä kahta tärkeää ominaisuutta täydensi kolmas, joka lähensi häntä puolestaan aktivisteihin ja oikeustaistelijoihin: vahvana näyttäytyvä tarve oikeudenmukaisuuteen ja vääryyksien korjaamiseen. Hän olikin siitä poikkeuksellinen poliittinen nuori, etteivät häntä tuntuneet kiinnostavan valtapelit ja itsensä tykö tekeminen valtaapitävien hoveihin. Virkin motiivi pyöriä politiikan hiekkalaatikoilla olikin mitä ilmeisimmin aito ja rehellinen aatteen palo.

Mikä tuo aate sitten oli? Ilman epäilystäkään se oli poliittisesti oikealla. Pikkuvanha puheenparsi, jolla oli tapana parin tuopin jälkeen yltää mahtipontisuuteen, yhdessä pukeutumisen kanssa viittasivat konservatiiviin, mutta pinnan alla oli länsimaista vapautta ja yhteiskunnallista monimuotoisuutta arvostava klassinen liberaali. Voimakas kiinnostus sota-aikoihin ja kylmään sotaan yhdistyivät juhlalliseen isänmaallisuuteen sekä isänmaan- ja kotiseuturakkauteen, mikä antoi kuvan kansallismielisestä henkilöstä - pinnan alta paljastui kuitenkin nopeasti avoin, kansainvälinen ja kielitaitoinen osaaja, joka vietti pitkiä aikoja varsinkin Baltian maissa, tutki puolalaisia arkistoja, kävi kulttuurikohteissa Italiassa, lauloi englantilaisia rallatuksia ja tapaili ukrainalaisia ja valkovenäläisiä kansalaisaktiiveja. Persua saati radikaalimpaa laitaoikeistolaista hänestä ei olisi saanut tekemälläkään.

Mikään Virkin myöhemmistä saavutuksista ei tietenkään ole millään muotoa minun ansiotani, vaan ainoastaan itsensä, mutta ainakin kahdessa asiassa hän - joko sattumalta tai tarkoituksella - tuli ottaneeksi vinkeistäni vaarin, ja molemmilla oli oleva formatiivista vaikutusta hänen myöhempään tuotantoonsa. 

Ensimmäinen oli ehdotukseni, että hän (silloin vielä hyvin nuori mies) menisi kylmän sodan eläköityneiden veteraanien tykö ja ammentaisi näiltä, mitä näillä oli kerrottavaa, ennen kuin kuolisivat pois ja tieto katoaisi. Olin silloin harmissani siitä, että niin ilmeinen tietolähde jäi lähes kaikilta aiheeseen kajoavilta kokonaan käyttämättä, vaikka moni paljon asioista tietävä vanhus, joka olisi halunnut jonkun kuuntelevan, virui yksinäisyydessä, vailla mahdollisuutta jättää jälkeensä tiedollista perintöä, sillä tämä sukupolvi oli kokenut kolmikirjaimisen kylmän kouran otteen Suomessa eikä sanoisi mitään julkisuuteen. Ja Virkki totisesti meni ja kuunteli.

Toinen oli suositukseni Tarton yliopistolle opiskelupaikkana. Se avaisi uuden maailman, uuden perspektiivin ja antaisi sitä suomalaisilta usein puuttuvaa näkemystä, jossa oma kansallinen historia suhteutuu osaksi kaikkea sitä, mitä muualla Euroopassa ja maailmassa samanaikaisesti tapahtui. Puhumattakaan Tartossa vallitsevasta ainutlaatuisesta hengestä ja itäeurooppalaisesta intelligentsiasta, johon tuo kaupunki antaa paljon syvemmän yhteyden kuin mikään suomalainen yliopistokaupunki. Jo ennen kuin pääsin kirjan loppusanoihin, joissa Virkki ylistää Tarttoa, olin valmis osoittamaan Tarttoa sormella vaikuttuessani Virkin suomalaisittain poikkeuksellisen hyvästä weberiläisestä silmämäärästä ja kyvystä arvioida kotimaista suhteutettuna kansainväliseen.

Näistä lähtökohdista Virkki kehittyikin nopeasti lahjakkaaksi ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi skribentiksi, jonka tärkeimmäksi foorumiksi näytti muodostuvan perinteikäs maanpuolustusalan lehti Suomen Sotilas. Sen lisäksi hän kirjoitti myös moneen muuhun lehteen Itämeren alueella ja aina Kanadassa saakka, samalla kun eteni kansainvälisen politiikan ja oikeustieteen opinnoissaan - joissa tutki sattumoisin korruptiota ja rahanpesua. Ei siis ollut yllätys, että seuraavaksi olisi luvassa kirja. Ja nyt kun padot on aukaistu ja rauta on kuumaa, uskoisin Virkin takovan vielä monta kirjaa lisää.

*   *   *

Jälkisuomettumisen ruumiinavaus on eräänlainen ajankuva viimeisistä runsaasta 30 vuodesta, jotka ulottuvat Neuvostoliiton hajoamisesta ja YYA-sopimuksen raukeamisesta aina Suomen liittymiseen Naton jäsenmaaksi. Kirjan pääaihe siis ei ole varsinainen suomettuminen, joka osui ajallisesti edeltävään jaksoon, toisen maailmansodan päätöksestä kylmän sodan loppuun. Tuosta ajasta ja ilmiöstä on jo ehditty kirjoittaa paljon, joskaan ei aina kovin rehellisesti ja avoimesti. Virkki kuitenkin käsittelee jonkin verran myös neuvostoajan suomettumista, muodostaahan se paitsi taustan kirjassa käsitellyille ilmiöille, myös selityksen kirjan nimivalinnalle ja käsitteistölle.

Virkki tarkoittaa jälkisuomettumisella jotakuinkin samaa kuin Mika Aaltola puhuessaan "suomettumisen pitkästä hännästä" - siis suomettumisajan ja -ilmiön vaikutusten jatkumista ja niiden myötä Venäjän konspiratiivisen vaikutusvallan jatkumista Suomen poliittisessa eliitissä, liike-elämässä ja kansallisessa keskustelussa vuosikymmeniä sen jälkeen, kun Neuvostoliitto ja YYA-sopimus olivat jo lakanneet olemasta ja melkein kaikki (muut) Itä-Euroopan maat liittyneet sekä Euroopan unioniin että Natoon.

Kirja on korutonta ja kylmäävää luettavaa, vaikka tietäisi suurimman osan siinä kerrotusta jo entuudestaan. Itse asiassa Jälkisuomettumisen ruumiinavaus sisältää niin paljon myös viitteellistä ja tarkemmin avaamatonta tietoa, että hyvät yleistiedot Venäjän vaikutusvallasta ja vaikuttajapiireistä Suomessa eivät latista lukukokemusta, vaan päinvastoin auttavat ammentamaan kirjasta vielä paljon enemmän kuin mikä on sanottu suoraan.

Tapa, jolla kirja on toteutettu, on aihepiiriin nähden varsin optimaalinen. Sanon tämän huolimatta siitä, että olisi suuri kiusaus toivoa kaikenlaista lisää - jokainen kirjan luku ja moni kappalekin ansaitsisi oikeastaan oman kirjansa. Kuitenkin tämän kirjan suurimpiin vahvuuksiin kuuluu sen asiantunteva generalismi: Virkki kuuluu niihin harvinaisiin osaajiin, jotka kykenevät käsittelemään lukuisia eri ilmiöitä ja aihepiirejä, ottamaan huomioon niin politiikan, talouden, tiedustelumaailman kuin psykologiset ja henkilöprofiileihin liittyvät seikat. Hän ei siis rajaa käsittelyä vain johonkin tiettyyn erityisalaan. Suurin osa akateemisista teoksista tekee niin ja jää siksi suuren yleisön huomion ulkopuolelle.

Edellisestä huolimatta Jälkisuomettumisen ruumiinavaus on akateemisesti pätevä teos - se on akateemisempi kuin suurin osa Suomessa "tietokirjoina" julkaistavista teoksista, joista on jätetty pois lähdeliitteet ja hämärrytetty väitetyn tiedon lähteet näkymättömiin. Virkki ei ole toiminut näin, vaan on ihailtavalla pedanttisuudella dokumentoinut niin yksityiskohtia kuin yleisiä linjojakin koskevat arvionsa, viitteistäen ne julkaistuihin lähteisiin, jotka kuka tahansa pääsee halutessaan tarkastamaan.

Eivätkä nuo lähteet suinkaan ole heppoisia. Joukossa on toki täysin journalistisia julkaisuja ja silkkoja juorujakin - mutta on erittäin olennaista, että Virkki on dokumentoinut, mistä ne ovat peräisin. Tämä lienee osittain myös tervettä itsesuojelua - mikäli kirjassa epäedulliseen valoon asettuva henkilö keksisi syyttää kirjailijaa kunnianloukkauksesta tai yksityisen tiedon levittämisestä, lähdeviite vakiintuneeseen tiedotusvälineeseen antaa selkänojaa.

Itsesuojelusta lienee kyse myös itseäni lukijana ajoittain häirinneessä piirteessä: Virkki tuntee tarvetta toistuvasti kirjan aikana selitellä, ettei ole syyttämässä ketään eikä ainakaan rikoksesta, että kirjassa ilmeisen niljakkaiksi kuvatut ilmiöt olivat "sinänsä ymmärrettäviä" omana aikanaan ja omassa kontekstissään. Myös sanoja "toki" ja "kuitenkin" toistellaan välillä häiritsevän paljon, mikä antaa tekstille selittelevää sävyä, vaikka seuraavaksi läpikäytävä faktojen vyörytys puhuu kiistattomasti omaa kieltään. Ymmärrän kuitenkin valinnan, sillä aihepiiriä ei ole totuttu Suomessa käsittelemään avoimesti eikä rehellisesti - ja kuten aiemmin totesin, ei niin kauan aikaa taaksepäin koko kirjan julkaiseminen, ainakin vakiintuneen tietokirjakustantajan kautta, olisi saattanut koitua ylipääsemättömän hankalaksi tai jopa hengenvaaralliseksi.

Tästä tulemmekin kirjan ajoitukseen. Virkki toteaa itsekin kirjoittaneensa kirjan varsin nopeasti ja loppuvaiheessa suorastaan kilpajuoksua vyöryvien uutisten kanssa, kun vuoden 2022 tapahtumat yhtäkkiä täysin mullistivat Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen asemoitumisen ja sen myötä myös julkisen keskustelun maassamme. Kiirehtiminen oli aiheellista. Tätä kirjaa ei olisi kannattanut jäädä märehtimään vuosikausiksi. Pikemminkin kirja nyt toimii päänavauksena ja vaatii jatkokseen uusia kirjoja - sekä tältä kirjailijalta että toisilta. Toivottavasti ilmapiirissä, jota kattaa Nato-sateenvarjo, ja jossa on lopultakin vapauduttu suomettumista ja jälkisuomettumista leimanneista pelosta ja itsepetoksesta.

Kirjan lähteiden joukossa on joitain, joihin on tukeuduttu voimakkaammin kuin muihin. Tällainen on erityisesti Mari Luukkosen tuore Supo-historia, Rautaesiripun varjossa - Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978-1993 (Otava 2022). Huolimatta tarkastelujaksonsa päättymisestä pian kylmän sodan päättymisen jälkeen, kirja näyttää tarjonneen Virkille hyvin hedelmällisen kronologisen kehikon, johon sovitella myös jälkisuomettumisen ajan ilmiöitä ja tapahtumia. Muutenkin Virkki osoittaa tiedollis-analyyttisten lähteidensä valinnassa yhtä aikaa hyvää arvostelukykyä ja ennakkoluulottomuutta. Nuorten tutkijoiden opinnäytetöitä on joukossa useampia, mutta myöskään vanhan sukupolven muisteloita ei ole unohdettu. 

Kirjan tyyli on sujuvan asiallinen - suorastaan silmiinpistävän koruton ja toteava, kun ottaa huomioon kuinka arkaluontoisista asioista kirja puhuu. Moni olisi kokenut houkutusta retostella skandaaleilla. Tähän Virkki ei kuitenkaan alennu. Se "pikkuvanha mahtipontisuus", jonka alussa mainitsin muistavani kirjailijan nuoruusvuosilta, on vuotten varrella karissut pois, kun Liperin kirkkoherraa siteeranneesta osakuntaveikosta on kypsynyt kivenkova asiantuntija.

Sitä asiantuntemusta tosiaan riittää. Epäilen, että kirjan luettuaan moni vanhempi herra (ja jokunen rouva) tässä valtakunnassa alkaa katsoa Virkkiä suuremmalla kunnioituksella. Joku ehkä pelollakin - miettien, kuinkahan paljon se minusta tietää. Ja syytä onkin, sillä rivien väleistä voi monin paikoin päätellä kirjailijan tietävän monesta asiasta enemmänkin kuin sen, minkä on pystynyt julkisista lähteistä viitteistämään ja siten julkaisemaan.

Vaikka moni, varsinkin KGB:n toimiin Suomessa törmännyt, voisi varoitella, että tietyistä asioista kirjoittaminen voi olla terveydelle vaarallista, kannattaa muistaa, että myös päinvastainen on terveydelle haitallista. Asioiden tietäminen on vaarallisimmillaan ennen kuin ne on julkaistu tai jaettu - tai vähintäänkin asennettu "kuolleen miehen kytkimen" taa siltä varalta, että jotain tapahtuisi. Kun ne on kerran julkaistu, muuttuu asetelma olennaisesti: julkaisijan vaientaminen vain kohdistaisi yleisen kiinnostuksen tämän julkaisemiin ja julkaisemattomiin tietoihin.

Ja tästähän on kyse tarpeessa avata suomettumisen ja jälkisuomettumisen patologia julkiseen keskusteluun. Niin kauan kuin se pysyy piilossa, supinan ja kuiskausten tasolla, se myrkyttää koko maan ilmapiiriä ja suhteita liittolaisiimme. Sen sijaan kun asiat on kerran sanottu ääneen, saamme huomata, että moni noista iljetyksistä muuttuu yhtäkkiä varsin arkisiksi ja banaaleiksi asioiksi. Suomalaiset olisivat ansainneet näiden asioiden käsittelyn jo 90-luvulla, mutta vieläkään ei ole liian myöhäistä.

Paitsi Suomen Nato-jäsenyyden toteutuminen, myös viime vuosina tapahtuneet keskeisten vaikuttajahämähäkkien eläköitymiset (eräät heistä esiintyvät kirjassa useasti, nimeltä mainittuina) ovat tehneet mahdolliseksi sen, että Suomi viimein kykenee lähihistoriansa rehelliseen arviointiin samoin kuin vuosikymmenet vallassa pysytelleen eliitin toimien kriittiseen käsittelyyn. Virkin konkreettinen ehdotus muisti-instituutin perustamiseksi menneisyydenhallinnan välineeksi vaikuttaa kannatettavalta, kunhan sitä ei miehitetä tiedon pimittämiseen ja kassakaappeihin sulkemiseen keskittyvillä geriatrisilla portinvartijoilla.

*   *   *

Kun nyt olen käsitellyt kontekstuaalisesti sekä kirjaa että sen kirjoittajaa, siirrymme tärkeimpään asiaan eli kirjan aihepiiriin. Kirja on aihepiiriinsä erinomainen johdatus eli suosittelen sen hankkimista kotikirjastoon ja lukemista - vaikkapa useampaan kertaan - kaikille, jotka haluavat ymmärtää Suomen yhteiskuntaelämää ja erityislaatua. Kaikessa Suomen politiikassa ja yhteiskuntaelämässä ei ole ollut kyse Venäjästä - mutta niin paljossa on, ja niin paljon siitä on tähän asti pidetty vaiettuna, että tämä kirja avaa erittäin tärkeän oven muidenkin asioiden ymmärtämiseen.

Asioiden pilkkominen ja eristäminen toisistaan erillisiksi on akateemisen maailman mutta myös suomalaisen lähihistorian käsittelyn helmasyntejä. Erillisinä asioiden suhteet toisiinsa eivät hahmotu oikein. Yksi oleellinen esimerkki tästä on se, miten tiedustelutoimintaa käsitellään Suomessa ja osin muuallakin länsimaissa.

Kun uutisissa tai kirjallisuudessa on jotain KGB:stä tai Venäjän tiedustelu- ja turvallisuuspalvelujen toiminnasta Suomessa, maallikot - ja jopa ammattitoimittajat - ajattelevat, että kyse on lähinnä vakoilusta. Siitä, että joku tuhma pikkuvirkamies on pimeällä kujalla antanut salaisiksi leimattuja papereita venäläiselle "diplomaatille" kostean illan päätteeksi, tai koska on juuri saanut ison summan rahaa sveitsiläiselle tililleen, tai koska ei halua vaimonsa tai työnantajansa tietävän siitä motelliseuralaisesta, josta venäläisillä ystävillämme on valokuvia. Ajatellaan, että tämä asia hoidetaan pois päiväjärjestyksestä sillä, että sankarillisen vastavakoilun paljastama "diplomaatti" julistetaan ei-toivotuksi henkilöksi. Tietoja vuotanut suomalainen virkamies saa nuhtelut tai potkut huonosta käytöksestään.

Vakoilupainotteisen mielikuvan toistuessa niin tiedotusvälineissä kuin vakoiluromaaneissa ja agenttileffoissa jää kokonaan ymmärtämättä se, että vakoilu muodostaa vain pienen osan tiedustelusta, ja tiedonhankinta taas vain pienen osan siitä, mitä tiedustelupalvelut tekevät.

Länsimaiset tiedustelupalvelut harjoittavat tyypillisesti kolmitasoista tiedon käsittelyä, jossa kaiken pohjalla on tiedonhankinta, kattaen sekä tiedustelijoiden tuottaman tiedon, kumppaneilta saadun tiedon että erilaisten teknisten järjestelmien, kuten viestiurkinnan, satelliittien ja tutkien, tuottaman tiedon. Tiedonhankintaa seuraa analyysi, jota varten tiedustelupalveluilla yleensä on suuret määrät henkilökuntaa päämajoissaan. Tiedusteluanalyysi ei siis ole jonkun yksittäisen vakoojan henkilökohtainen mielipide tiedottajansa lavertelemista asioista, vaikka tästä kirjoitettu raportti voikin olla osa sitä tietomassaa, josta tiedusteluanalyytikot kokoavat analyysiä. Kolmannella tasolla, jota kutsutaan operationalisoinniksi, analyysejä ei enää arvioida vain siitä näkökulmasta, onko tämä totta ja mihin liittyy, vaan siitä näkökulmasta, mitä asialle seuraavaksi pitäisi tehdä. 

Vaikka kaikkialla maailmassa tiedustelupalveluilla on tekemisissään jonkin verran omaa harkintavaltaa - eikä kaikkea suinkaan viedä poliitikkojen pöydille tai aamubriiffauksiin (ei poliitikoilla olisi sellaiseen rahkeitakaan) - on länsimaissa tapana, että mikäli tiedustelutieto johtaa merkittäviin aktiivitoimiin, tämä tapahtuu parlamentaarisesti valvotussa poliittisessa ohjauksessa. Isoimmat ja ulkopoliittisesti arkaluontoisimmat asiat menevät valtionpäämiehen päätettäviksi. Jos tosielämän tiedustelumiehet toimisivat niin kuin elokuvasankarit, he olisivat jo ensimmäisen operaationsa jälkeen entisiä tiedustelumiehiä.

Venäjä ei kuitenkaan ole länsimaa. Vaikka länsimaiset ihmiset tiedostavatkin tämän, heidän on usein kumman vaikea ymmärtää sitä, että Venäjän "orgaanit" eivät toimi siten kuin länsimaiset vastinparinsa toimivat. KGB ei ollut eikä edelleenkään ole ensisijaisesti tiedustelupalvelu (jos tarkkoja ollaan, niin Venäjän virallinen ulkomaantiedustelu on lyhenteeltään SVR, mutta ei nyt mennä tähän), vaikka se tekeekin paljon myös tiedustelutyötä. Se on ensisijaisesti poliittinen poliisi, siis autoritäärisen valtion harjoittaman hallitsemisen keskeisin instrumentti.

Tämän instrumentin ensisijainen tehtävä ei ole kertoa Venäjän presidentille ja hallitukselle totuutta maailmasta - niin kuin länsimaisten tiedustelupalvelujen tehtävä on. KGB:n ensisijainen tehtävä on tuhota Venäjän valtionjohdon vastustajia sekä edesauttaa Venäjän valtionjohdon itse itselleen määrittelemien "intressien" toteutumista sekä kotimaassa että kaikkialla maailmalla. Totuudella on väliä vain sikäli kuin se auttaa palvelemaan mainittuja vihollisten tuhoamisen ja maailman hallitsemisen päämääriä.

Vaikka KGB:n juuret ovat tsaarinajan poliittisessa poliisissa, se on ennen kaikkea neuvostoajan luomus - kommunistisen puolueen rautanyrkki, jonka tärkein tehtävä oli toisinajattelijoiden paljastaminen ja likvidointi. Venäjän toiminta ei kuitenkaan koskaan rajoittunut sen omalle valtioalueelle, vaan se soveltaa samaa lähestymistapaa myös ulkomailla - kunnianhimon vaihdellessa suoraan alistetuista alusmaista (joissa KGB suoraan komensi paikallisia filiaalejaan) Suomen kaltaisten harmaan vyöhykkeen maiden kautta yksiselitteisesti vihollismaiksi määriteltyihin länsimaihin. Mitä sisempänä Venäjän imperiaalista ydintä oltiin, sitä enemmän korostui puhdas hallinta - toisinajattelijoiden toisinajattelu piti ensin saada selville, tämän jälkeen heidät piti joko tuhota tai värvätä järjestelmän palvelukseen ilmiantajiksi. Mitä kauempana länsimaiden ytimissä oltiin, sitä enemmän korostuivat sabotaasi ja manipulointi - sielläkin voitiin harjoittaa terroria tai tappaa ihmisiä, mutta vain niin, että Venäjä ei jäisi siitä kiinni tai ei ainakaan joutuisi kärsimään liian pahasti itseen sattuvia vastakeinoja länsimaiden taholta.

Suomen sijainti tällä kartalla oli ääripäiden välissä harmaavyöhykeellä. Suomi oli ensisijaisesti KGB:n alusmaista vastanneiden poliittisten poliisien reviiriä - ei aitoihin länsimaihin lähetettyjen korkeasti koulutettujen ulkomaantiedustelijoiden. Kotiryssät urkkivat kyllä tietoja eli toteuttivat perinteistä tiedustelutointa - mutta tämä ei ollut heidän päätehtävänsä. Heidän päätehtävänsä oli hallita Suomea, mutta pehmeämmin keinoin kuin neuvostotasavaltoja tai kaalimaita hallittiin. Mikäli lukijalla on vaikeuksia ymmärtää eroa, asia hahmottuu ehkä parhaiten ajattelemalla, että kun Venäjällä toisinajattelija saatettiin yksinkertaisesti tappaa tai sulkea keskitysleirille tai mielisairaalaan, Suomessa sellainen ei länsimaita muistuttavan demokraattisen poliittisen järjestelmän vuoksi ollut mahdollista, vaan "neuvostovastainen" tai "russofobinen" yksilö pyrittiin ainoastaan eristämään, suistamaan urallaan sivuraiteelle, hänen maineensa pyrittiin tuhoamaan mustamaalauksella ja häneen saatettiin yrittää erilaisia psykologisen ja arkielämän terrorin muotoja. Salamurhat olivat Venäjän mittapuulla verrattain harvinaisia ja vankilaan joutumiseen tarvittiin muutakin aineistoa kuin vain kotiryssän esittämä toive.

Kirjan aihepiirin kannalta erityisen merkittävää on myös se, että Suomessa "itäperäinen korruptio", kuten Virkki sitä kutsuu, jäi pääosin ylätasolle. Alatasolla Suomi toimi kuten oikea Pohjoismaa, ja tämänpä vuoksi tavallisen kansalaisen silmissä yhteiskuntamme oli hitaasti mutta vakaasti lännettymisen tiellä suomettumisen punaisimpinakin vuosina. Tämän kolikon kääntöpuoli eli se, että alatason korruption vähäisyyden mahdollisti ylätason eliitin myötämielinen yhteistyö neuvostohallinnon kanssa (jolloin alatason korruptiota ei tarvittu), jää kirjassa auki kirjoittamatta.

KGB:n päätehtävä Suomessa oli siis vaikuttaminen - ja sen kautta viime kädessä hallinta. Suomen eliittiin vaikutettiin ennen kaikkea henkilötasolla, joskin tästä seurasi myös järjestelmätason vaikuttamista, joka näkyi eräiden instituutioiden toisia syvemmälle menevässä poliittis-konspiratiivisessa korruptiossa. Näistä instituutioista huomio keskittyy erityisesti vallassa olleisiin puolueisiin sekä Supoon. Kirjassa jää käsittelemättä se, että Supon heikkous ja tehottomuus lienevät myös suojelleet Suomea kaikkialle penetroituvalta, ulkomailta johdetulta poliittiselta poliisilta, jollaisen Venäjä rakensi KGB:n kopioksi kaikkiin varsinaisiin alusmaihinsa (samoin kuin moniin ulkopoliittisesti Moskovaan kallistuneisiin kolmannen maailman maihin).

*   *   *

Toinen kirjan sisällöstä esiin työntyvä havainto ja teema on se, että Suomi oli ja on yhä hyvin pieni maa. Virkki on ansiokkaasti kartoittanut henkilöiden välisiä yhteyksiä laajemmalla skaalalla kuin mihin muut alan teokset ovat pystyneet. Tosin monissa paikoin Virkki ujuttaa tämän tiedon ikään kuin puolivahingossa (mutta yhtä kaikki lähdeviitteistettynä) siihen kudelmaan, jonka tosiasiat näyttävät neulovan. Hän mainitsee esimerkiksi sukulaisuus- ja avioliittosuhteista monien asioihin vaikuttaneiden henkilöiden välillä. Tämä voisi muuten vaikuttaa asiaan kuulumattomalta ja juorulehtimäiseltä, mutta on itse asiassa ensiarvoisen tärkeää lisätietoa, sillä se paljastaa kouriintuntuvasti, kuinka pieniä poliittisen päätöksenteon, virkamiehistön, talouselämän ja median eliittien piirit Suomessa oikeasti ovat.

Se, että Suomessa on perinteisesti suosittu puolueuskollisia - "sopivimpia eikä pätevimpiä" - poliittisiin virkanimityksiin, on yleistä tietoa, mutta Jälkisuomettumisen ruumiinavaus paljastaa, ettei nimityskorruptio jää tähän, vaan "poliittiset perheet" ovat kierrättäneet etuisuuksia ja virkoja myös perinteisen nepotistisin periaattein. Lisäkysymyksiä voisi olla aiheellista esittää - vinkkinä maamme harvoille tutkiville journalisteille.

Tutkiva journalisti Jarmo Liski nosti kirjan kirjoittamisvaiheen aikana valtakunnan julkisuuteen virkamies Matti Saarelaisen ympärille kietoutuneen vyyhden, johon linkittyy useampia suoraan KGB:hen ja Kremliin kytkeytyviä osajuttuja. Missä tahansa oikeassa länsimaassa moinen juttu olisi johtanut skandaaliin. Putinin luotto-oligarkille Gennadi Timtšenkolle ja tämän perheelle junailtiin Suomen kansalaisuudet, mutta samalla Liski toi julkisuuteen myös paljon vanhemman jutun, jossa Maahanmuuttovirastosta paljastui ilmeinen KGB:n vakooja ja kiristäjä - vieläpä Naton historian tuhoisimpiin lukeutuneen vakoojan Herman Simmin sisarpuoli (jälleen osoitus siitä, miksi sukulaisuussuhteet ovat näissä asioissa relevantteja).

Tapaukset olivat toimittajien tiedossa vuosikausia, mutta niistä uskallettiin kirjoittaa julkisuudessa vasta, kun Suomi oli liittymässä Natoon ja tietyt henkilöt eläköityneet. Jatkokysymykset siitä, ketkä Saarelaisen yläpuolella asioista päättivät, ovat yhä tekemättä. (Sillä on aivan selvää, että yksin hän ei näissä asioissa sooloillut - eikähän häntä silloin olisi palkittu toimistaan merkittävillä ylennyksillä.) Tapaukset ovat kuitenkin ehtineet Virkin kirjaan - kiitos Liskin työn - ja ovat siinä nyt vähän kuin pisteinä i:n päällä, osoittamassa konkreettisesti, että kirjassa kerrotut asiat ovat todellisuutta. Valitettavasti.

Suomen edessä on kova instituutioiden siivoustyö, mikäli aiomme Naton jäsenenä olla uskottavia liittolaisia. Sisäministeriön ja Supon tähänastisten selvitysten tarkoitushakuinen puutteellisuus osoittaa, ettei Suomi edelleenkään ole valmis tekemään siivoustyötään sisäisenä viranomaistyönä, vaan julkisuus tulee olemaan välttämätön osa suomalaista lustraatiota.

Jälkisuomettumisen ruumiinavaus on tehnyt asiassa rohkean avauksen. Toivottavasti lisää seuraa nyt, kun sekä toimittajat että tutkijat näkevät, että asioista voi kirjoittaa. Toivottavasti myös Kari Häkämies ja Ilkka Remes lukevat teoksen tarkoin, sillä siinä on erinomaisia aihioita heidänkin seuraaviin kirjoihinsa. Pekka Virkki ansaitsee hatunnoston ja ansaitsisi myös Tieto-Finlandia-palkinnon.