Venäjä, Turkki ja suursodan uhka

Olen tässäkin blogissa ennakoinut pitkään, että Venäjän lännenvastaisen sodan tärkein kohde eteläisellä rintamalla on Turkki. Venäjä on toiminut Turkkia vastaan pitkään kiihtyvän propagandasodan, subversiivisten operaatioiden ja terrorismin keinoin. Tuotuaan hyökkäysarmeijansa Syyriaan Venäjä on loukannut Turkin ilmatilaa jatkuvasti sekä keskittänyt pommitukset ja taistelutoimet Turkin tukemia Syyrian oppositiojoukkoja vastaan - ei suinkaan Da'ishiä. Turkki on varoittanut Venäjää sen hyökkäystoimista useaan otteeseen, ilmoittaen puolustavansa aluettaan.

Venäjä on pitkään hakenut Turkin suunnalla eskalaatiota, jolla saisi hajotettua Naton rivit ja valmistettua maaperää Keski-Aasiasta itäiselle Välimerelle ulottuvan vyöhykkeen haltuunottamiselle yhdessä liittolaisensa Iranin kanssa. Tämä merkitsisi käytännössä sitä, että Azerbaidžan ja Georgia olisivat mennyttä, minkä lisäksi Venäjä saisi ylivoimaisen astinlaudan Turkin ja Persianlahden arabimaiden epävakauttamiseen, Euroopan geopoliittiseen eristämiseen sekä öljyn hinnan palauttamiseen pilviin tämän kaiken rahoittamiseksi.

Lopulta eilen Turkin F-16-hävittäjä ampui alas Turkin ilmatilaa jälleen loukanneen venäläisen rynnäkköhävittäjän, varoitettuaan Venäjää tuloksetta kymmenen kertaa. Tapansa mukaan Venäjä hämmensi maailman uutisvirtaa ensin useilla virallisilta tahoilta annetuilla valheilla, kunnes myönsi Su-24-hävittäjänsä tulleen alas ammutuksi.

Uutisissa on kerrottu Turkin varoittaneen Venäjää vastatoimista myös sen vuoksi, että Venäjä jatkoi Syyrian pienen turkomaanivähemmistön - etnisten turkkilaisten eikä suinkaan keskiaasialaisten turkmeenien - pommittamista. On lähes varmaa, että Turkilla on Venäjää vastaan hampaankolossa tähän mennessä jo paljon muutakin, mistä se ei välttämättä halua julkisuudessa kertoa - alkaen terrorismista subversiivisiin operaatioihin, salamurhiin ja sotilaallisiin erikoisoperaatioihin, joita Venäjä prokseineen on tehnyt, myös Turkin alueella.

Joidenkin mielestä Putin on tehnyt virheen uskoessaan voivansa suhtautua Erdoğanin varoituksiin yhtä huolettomasti kuin länsijohtajien pehmoisiin puheisiin. Erdoğan on ennenkin näyttänyt yllättäen hampaansa: Marc Champion muistuttaa artikkelissaan, että aiemmin Erdoğan piti Bashar al-Assadia suorastaan liittolaisena. Tämä kävi lomilla Erdoğanin perheen luona ja Turkin ja Syyrian pragmaattiset suhteet kukoistivat. Sitten tuli arabikevät ja Syyrian väestö nousi aseettomiin maanlaajuisiin suurmielenosoituksiin demokratian ja vapaamman järjestelmän puolesta. Assad vastasi niihin silmittömällä väkivallalla. Erdoğan tarjosi sovittelua jo ennen kuin Syyrian oppositio oli joutunut tarttumaan aseisiin, mutta Assad torjui ne, ottaen mieluummin neuvonsa Venäjältä, joka suositteli kaiken opposition armotonta murskaamista voimatoimin, tuloksena yli neljä vuotta kestänyt verinen sota. Erdoğan veti johtopäätöksensä ja Turkki liittyi Assadin vastaiseen rintamaan.

Putinilta voi odottaa jotakuinkin mitä tahansa, jos hän uskoo selviävänsä asiasta voittajana. Tämän hän myös selvästi viestittää länsimaihin uhkailemalla harva se viikko Eurooppaa ydinaseilla. Jos vaikkapa mantereemme suurimman kaupungin tittelistä Moskovan kanssa kilpailevassa Istanbulissa räjähtäisi taktinen ydinlataus, iskisikö Nato silloin takaisin samalla mitalla? Koska kyse olisi Venäjästä, ei Turkkia vastaan tietenkään tehtäisi lamauttavinta iskua Venäjän itsensä nimissä. Isku esitettäisiin terroriteoksi tai jonkun muun tekemäksi ja sitä edeltäisi ja seuraisi massiivinen informaatio-operaatio, jolla mediaa ja poliittisia vaikuttajia ohjattaisiin jo ennalta syyttämään Turkkia itseään, Saudi-Arabiaa, Yhdysvaltoja, Israelia - sekä tietysti kaikille osapuolille helpointa syyllistä, Da'ishiä.

Vasta hiljattain Turkin pääkaupungissa Ankarassa tehtiin tuhoisa terrori-isku, josta on sittemmin syytetty juurikin Da'ishia. Tämähän ei toki ole estänyt Venäjän ja sen liittolaisten narratiiveja toistelevaa vaikuttaja-agenttien ja hyödyllisten hölmöjen verkostoa syyttämästä Turkkia Da'ishin pääasialliseksi tukijaksi.

Näinä erittäin kriittisinä aikoina on syytä muistaa, että vaikka en itsekään pidä Erdoğanin ja hänen AKP-puolueensa politiikasta ja soisin mielelläni yhä omavaltaisemmaksi muuttuneen sulttaanin jo väistyvän sekulaarin tasavallan johdosta, Turkki on silti yhä monipuoluedemokratia, markkinatalousmaa ja Lännen liittolainen. Venäjä ei ole.

Eurooppa menetti ainutlaatuiset tilaisuutensa lähialueensa geopoliittiseen vakauttamiseen torjuessaan väen vängällä Turkin EU-jäsenyyden ja missatessaan arabikevään tuoman mahdollisuuden muuttaa oleellisesti alueellista dynamiikkaa. Eurooppa on siten itse paljolti ajanut itseään geopoliittiseen nurkkaan ja jättänyt aloitteen vihollisilleen sekä idässä että etelässä.

Se, että hallitsemattomat kansainvaellukset ja terrorismi koskettavat Eurooppaa, on suoraa seurausta paitsi eurooppalaisten yhteiskuntien rakenteellisista (toimettomuuden subventointi) ja uuskulttuurisista (turvallisuushysteria ja äärialhainen riskinsietokyky) piirteistä, myös epäonnistuneesta ulko- ja lähialuepolitiikasta. Länsi on epäsuorasti edesauttanut terrorin valtaa ja Syyrian sodan pitkittymistä sekä vetäytynyt Irakista jättäen sen vihollistensa temmellyskentäksi. Passiivisuudellaan ja heikkoudellaan se on provosoinut Venäjän liittolaisineen monen rintaman hyökkäyssotaan maailmanjärjestyksen muuttamiseksi.

Euroopassa vallitsee tällä hetkellä vaarallisen monta täydellistä väärinymmärrystä Venäjästä ja sen pyrkimyksistä. Suomessa tilanne näyttää olevan erityisen huono, sillä ilmeisesti päätöksentekijöiden tueksi tuotettava tieto on niin solutettua tai poliittisesti korrektia, ettei siitä ole realismin eväiksi. Mitään ei ole opittu Ukrainasta, päinvastoin Syyrian suhteen Suomessa ollaan vielä pahemmin pihalla, samalla kun Venäjän hyväksi toimivat vaikuttaja-agentit kuiskuttelevat päättäjille ja välillä toitottavat megafoneilla mediaan totuudenvastaisia narratiivejaan.

*   *   *

Listaan ohessa muutamia peruseväitä asioiden ymmärtämiseen, siltä varalta, että joku minunkin blogiani lukisi:

"Venäjää ei pidä eristää."

Tässä on kyse olkinukesta. Venäjää ei ole kukaan koskaan pyrkinyt eristämään, eikä se mantereen kokoisen suurvallan kohdalla olisi oikein mahdollistakaan. Kansainvälisestä yhteisöstä Venäjää on pyrkinyt eristämään korkeintaan Venäjä itse, erityisesti suljetuimpina aikoinaan. Kaikkein vähiten Venäjän eristämiseen ovat pyrkineet EU ja Nato, jotka ovat käyttäneet miljardeja yhteistyöhön Venäjän kanssa ja pyrkineet kaikin tavoin linkittämään Venäjän mukaan kaikkiin mahdollisiin yhteistyömuotoihin - silloinkin, kun se on ollut suoranaisesti vahingollista yhteistyölle jyrkästi erilaisen arvopohjan vuoksi.

Länsimaiden hallitseva lähestymistapa Venäjään on kylmän sodan jälkeen lähtenyt keskinäisriippuvuuden ideologiasta. Seuraten EU:n aikoinaan menestyksekkäästi synnyttänyttä taloudellisen yhteistyön tiivistämisen mallia, ajateltiin, että mitä riippuvaisempia Eurooppa ja Venäjä olisivat taloudellisesti toisistaan, sitä epätodennäköisemmäksi konfliktit kävisivät. Venäjä-riippuvuutta kasvatettiin tämän ideologian hengessä tahallisesti - ei siis silkan tyhmyyden vuoksi, vaikka tyhmältähän se tietysti Venäjä-realistin silmiin näyttää.

Näissä aatteissa oli se valuvika, että Venäjän odotettiin toimivan samanlaisten taloudellisten rationaliteettien pohjalta kuin Euroopan maiden. Niin ei tietenkään ole, kun Venäjällä on kokonaan toisenlainen talousrakenne, poliittisesta järjestelmästä puhumattakaan. Venäjä on tottunut siihen, etteivät säännöt koske sitä, ja tätä asennetta se on soveltanut myös keskinäisriippuvaiseen kauppaansa Euroopan kanssa.


"Ei Venäjästä ja sen armeijasta ole oikein mihinkään, Euroopalla ei ole mitään pelättävää."

Vaikka hyväuskoisuus on Venäjän kohdalla vaarallista, sen vähättely on kenties vielä vaarallisempaa. On vaarallista kääntää selkä rosvolle uskotellen sitä ystäväksi, mutta vielä vaarallisempaa on ensin loukata ja sitten kääntää selkänsä. Näin kuitenkin toimivat hämmästyttävän monet länsimaissa selitellessään pois Venäjän uhkaa.

Jos Venäjä jotain haluaa, se haluaa kunnioitusta. Valitettavasti se ei halua sitä samanlaisilla ehdoilla kuin länsimaat - Venäjällä kunnioitus perustuu yhä voimaan ja sen herättämään pelkoon. Eurooppalaisten alentuva ja holhoava asenne Venäjään loukkaa sitä. Verisimmin Venäjä loukkaantuu aseellisen voimansa vähättelystä.

Vieläkin näkee siteerattavan yli kymmenen vuotta vanhoja tietoja, joiden mukaan Venäjän hyökkäysvoimat olisivat rapakunnossa. Eivät ole. Rapakunnossa ovat Euroopan puolustusvoimat. Ilman amerikkalaista muskelia Euroopassa on vain pari valtiota, jolla on uskottavia mahdollisuuksia puolustautua Venäjää vastaan, Ranska ja Turkki näiden kärjessä. Kokoonsa suhteutettuina esimerkiksi Suomi ja Viro eivät suinkaan ole huonoimpien joukossa, mutta koolla on väliä, tarvitseeko asiasta sen enempää sanoa.

Paljon paremminkin voisi olla. Suomi joutui toiseen maailmansotaan varustautumattomana, housut kintuissa, koska meillä ei haluttu uskoa, että maailma niin hulluksi menisi, että sota tulisi. Muinaisilla viisailla on asiaan realistisempi näkökanta: Se vis pacem para bellum, kirjasi Vegetius: mikäli halutaan rauhaa, kannattaa valmistautua sotaan. Jos sotaan asti joudutaan, silloin on valmistautuminen yleensä jäänyt puutteelliseksi.


"Vakaus voidaan saavuttaa vain sopimuksella Venäjän kanssa ja se edellyttää myönnytyksiä."

Venäjän kanssa ei voi saavuttaa sopimusta kasaamalla pöydälle tarpeeksi myönnytyksiä, vaikka jotain tällaista monet suomalaiset ja eurooppalaiset poliitikot tuntuvat vähän väliä ehdottelevan. "Annetaan suosiolla Ukraina ja ehkä pari muuta mitätöntä maata, niin kyllä se sitten on tyytyväinen." Näin ajattelevat ovat yhtä vastuuttomia kuin Chamberlain, joka uskoi Hitlerille tehtävillä myönnytyksillä ostettavan rauhan meidän ajaksemme.

Kiristäjien kohdalla rahan antaminen harvoin saa heidät vaihtamaan taktiikkaansa. Sama pätee diktaattoreihin ja terroristeihin. Heikkous houkuttelee vain hyökkäämään ja nälkä kasvaa syödessä, kun kaiken saa hopealautasella kuin Manu illallisensa.

Venäjä on pitkään pyrkinyt juuri etupiirisopimukseen läntisten suurvaltojen kanssa - yli välissä sijaitsevien valtioiden päiden. Se on halunnut uuden Molotov-Ribbentropin tai uuden Jaltan, mutta tällaisessa sopimuksessa ei tietenkään enää sovittaisi mistään sellaisista maista, jotka Venäjä on jo saanut hallintaansa - ainoastaan, mitä kaikkea muuta Venäjälle vielä annetaan. Niinpä mitä enemmän myönnytyksiä Venäjälle signaloidaan, sitä kauemmas länteen ja etelään etupiiriraja Venäjän tavoitekartoissa työntyy.

Lännessä ei tunnuta ymmärrettävän, että putinilainen Venäjä elää pysyvää sotatilaa. Eikä se yhdestä miehestäkään riipu; niin kauan kuin Venäjän poliittinen järjestelmä on nykyisenlainen, se katsoo aina elävänsä sotatilassa, jossa päävastustaja on yhtä aikaa kadehdittu ja halveksittu Länsi. Tällaista vastustajaa vastaan ei silti tarvitse olla täysin avuton. Eivätkä vaihtoehdot rajoitu antautumiseen ja kolmanteen maailmansotaan.

Kylmän sodan aikana asiat vielä osattiin - siitä huolimatta, että silloinen Venäjän inkarnaatio oli järjestelmältään vielä nykyistä pelottavampi. Länsi voitti kylmän sodan peräänantamattomalla patoamispolitiikalla, jonka eräänlaisen luonnoksen hahmotteli George Kennan kuuluisassa pitkässä sähkeessään. Koska minulla on tunne, ettei Kennania enää lueta yliopistoissamme, siteeraan tähän pitkän sähkeen loppukaneetteja:

(1) Neuvostovalta, toisin kuin hitleriläinen Saksa, ei ole kaavamainen sen enempää kuin adventuristinenkaan. Se ei toimi lukkoon lyödyin suunnitelmin. Se ei ota tarpeettomia riskejä. Se ei ole vastaanottavainen järjen logiikalle, mutta hyvin herkkä voiman logiikalle. Tästä syystä se voi helpostikin vetäytyä - ja yleensä tekee niin, mikäli kohtaa missään vaiheessa voimakasta vastarintaa. Niinpä jos vastustajalla on riittävästi voimaa ja hän tekee selväksi valmiutensa käyttää sitä, hänen harvemmin tarvitsee sitä käyttää. Jos tilanteet hallitaan oikein, ei tarvita arvovaltaan koskevia yhteenottoja.

(2) Verrattuna Länsimaailmaan kokonaisuutena on neuvostovalta yhä selkeästi heikompi voima. Niinpä heidän menestyksensä tulee itse asiassa riippumaan Länsimaailman kyvystä koota yhtenäisyytensä, lujuutensa ja elinvoimansa. Tämä tekijä on puolestaan sellainen asia, johon voimme vaikuttaa.

(3) Neuvostojärjestelmän menestystä sisäisen vallankäytön muotona ei ole vielä lopullisesti todistettu. Sen on vielä osoitettava, kestääkö se totisimman testinsä - vallansiirron yhdeltä yksilöltä tai ryhmältä toiselle. Leninin kuolema oli ensimmäinen tuollainen siirtymä ja sen vaikutukset runtelivat neuvostovaltiota viidentoista vuoden ajan. Stalinin kuollessa tai eläköityessä tulee koittamaan toinen siirtymä. Mutta sekään ei ole vielä lopullinen testi. Neuvostovaltaan kohdistuu nyt, kiitos hiljattaisten aluevaltaustensa, sarja lisäjännitteitä, jollaiset kerran osoittautuivat ankaraksi taakaksi tsaarinvallalle. Me olemme täällä vakuuttuneita, ettei venäläinen kansa ole kertaakaan sitten sisällissodan päättymisen ollut emotionaalisesti vieraantuneempi Kommunistipuolueen doktriineista kuin tänä päivänä. Venäjällä on puolueesta nyt tullut suuri ja toistaiseksi hyvin menestyksekäs diktatorisen hallinnon koneisto, mutta se on lakannut olemasta emotionaalisen inspiraation lähde. Niinpä liikkeen sisäistä vakautta ja pysyvyyttä ei voida vielä pitää varmoina.

(4) Kaikki neuvostopropaganda, paitsi turvallisuusalan, on käytännössä kielteistä ja tuhoisaa. Sitä vastaan pitäisi näin ollen olla suhteellisen helppo taistella millä tahansa älyllisellä ja aidosti rakentavalla ohjelmalla.

Mainituista syistä uskon, että voimme lähestyä kysymystä siitä, mitä Venäjän kanssa pitäisi tehdä, rauhallisesti ja luottavaisin sydämin. Mitä tulee siihen, kuinka tämä lähestyminen tulisi suorittaa, haluaisin esittää johtopäätöksiksi seuraavia kommentteja:

(1) Ensimmäisen askeleemme tulisi olla ymmärtää sen liikkeen luonne, joka meillä on vastassamme, ja tunnistaa se siksi, mikä se on. Meidän on tutkittava sitä samalla rohkeudella, etäisyydellä, objektiivisuudella ja samalla päättäväisyydellä olla sallimatta sen emotionaalisesti provosoida tai järkyttää meitä, kuin miten lääkäri tarkastelee kuritonta ja arvostelukyvytöntä yksilöä.

(2) Meidän on huolehdittava, että yleisömme koulutetaan ymmärtämään Venäjän tilanteen realiteetteja. En voi kyllin painottaa tätä asiaa. Lehdistö ei voi tehdä tätä yksinään. Sen on oltava pääasiallisesti hallituksen tehtävä, sillä hallitus on välttämättä kokeneempi ja paremmin informoitu asiaan liittyvistä käytännön ongelmista. Meidän ei pidä antaa syntyvän kuvan rumuuden pelottaa meitä. Olen vakuuttunut, että myös hysteeristä neuvostovastaisuutta olisi maassamme tänä päivänä vähemmän jos kansamme ymmärtäisi paremmin tilanteen realiteetit. Ei ole mitään niin vaarallista ja pelottavaa kuin tuntematon. Saatetaan myös väittää, että mikäli paljastetaan enemmän tietoa ongelmistamme Venäjän kanssa, olisi sillä epäedullisia vaikutuksia venäläis-amerikkalaisiin suhteisiin. Tunnen, että jos tämä tosiaan olisi riskinä, se on riski, jonka kohtaamiseen meillä on oltava rohkeutta, ja mitä pikemmin sen parempi. En kuitenkaan voi nähdä, mitä vaarantaisimme. Meidän panoksemme tässä maassa ovat huomattavan vähäiset, siitä huolimatta, että olemme valtavasti osoittaneet ystävyyttämme Venäjän kansaa kohtaan. Meillä ei ole täällä investointeja valvottavina, ei tosiasiallista kaupankäyntiä, jonka voisimme menettää, ei käytännössä kansalaisia, joita pitäisi suojella, ja vain harvoja kulttuuriyhteyksiä, joita tulisi säilyttää. Ainoat panoksemme ovat siinä, mitä toivomme, pikemmin kuin siinä, mitä meillä on; ja olen vakuuttunut, että meillä on paremmat mahdollisuudet noiden toiveiden toteutumiseksi mikäli yleisömme tulee valistetuksi ja mikäli suhteemme venäläisiin lasketaan täysin realistiselle ja tosiasiapohjaiselle perustalle.

(3) Paljon riippuu oman yhteiskuntamme terveydestä ja elinvoimasta. Maailmankommunismi on kuin pahanlaatuinen parasiitti, joka syö vain tulehtunutta kudosta. Tässä kohtaa sisä- ja ulkopolitiikka kohtaavat. Jokainen rohkea ja pureva keino ratkaista sisäiset ongelmat omassa yhteiskunnassamme, parantaa itseluottamustamme, kurinalaisuuttamme, moraaliamme ja kansamme yhteishenkeä on arvokkaampi diplomaattinen voitto Moskovasta kuin tuhat diplomaattista noottia ja kommunikeaa. Ellemme kykene hylkäämään fatalismia ja välinpitämättömyyttä oman yhteiskuntamme puutteiden edessä, Moskova hyötyy - Moskova ei voi kuin hyötyä sellaisista omassa ulkopolitiikassaan.

(4) Meidän on muotoiltava ja markkinoitava muille kansakunnille paljon aiempaa myönteisempi ja rakentavampi kuva siitä, millainen haluaisimme maailman olevan. Ei riitä, että yllytämme ihmisiä kehittämään samanlaisia poliittisia prosesseja kuin meillä on. Monet ulkomaalaiset, ainakin Euroopassa, ovat väsyneitä ja peloissaan menneisyyden kokemuksista, eivätkä yhtä kiinnostuneita abstraktista vapaudesta kuin turvallisuudesta. He etsivät pikemminkin ohjausta kuin velvollisuuksia. Meidän tulisi olla kyvykkäämpiä kuin venäläiset sitä heille tarjoamaan. Ellemme sitä tee, venäläiset takuulla tekevät.

(5) Lopuksi meillä on oltava rohkeutta ja itseluottamusta pitää kiinni omista inhimillisen yhteiskunnan menetelmistämme ja käsitteistämme. Loppujen lopuksi suurin vaara, joka meitä voi kohdata koettaessamme selvitä neuvostokommunismin ongelmasta, on se, että päästäisimme itsemme muuttumaan samanlaisiksi kuin ne, joista yritämme selvitä.

Historia harvoin toistuu aivan samanlaisena, mutta vaihtuvista nimistä ja lippujen väreistä huolimatta siinä sittenkin usein toistuvat samanlaiset teemat uusina variaatioina.


"Venäjä suojelee vain oikeutettuja geopoliittisia etujaan."

Joka kerran, kun länsimaiset tarkastelijat katsovat Venäjän "geopoliittisten etujen" olevan oikeutettuja kaukana Venäjän rajojen ulkopuolella, ovat he langenneet Venäjän propagandan ansaan ja tahtomattaankin tukevat Venäjän kohtuuttomien vaateiden legitimiteettiä.

Näin toimivat usein tahattomasti myös Venäjän kiivaat vastustajat - esimerkiksi ukrainalaiset nationalistit, jotka selittelevät, ettei Venäjä voi olla imperiumi ilman, että se hallitsee Kiovaa. Miksi ihmeessä? Eikö Yhdysvallat voi olla suurvalta ilman, että se hallitsee Lontoota? Miksi pitäisi ylipäätään hyväksyä imperiaalisia myyttejä modernin geopolitiikan perusteiksi?

Suomen kannalta on erityisen vaarallista levittää käsitystä, että Venäjällä olisi oikeus hallita kaikkia sellaisia maita, joita se on joskus historiansa aikana hallinnut. Tämä kun kattaa silloin myös Suomen. Suomalaiset mielellään korostavat erilaisuuttaan baltteihin ja entisiin itäblokin maihin nähden, mutta historiallisessa tarkastelussa tuo erilaisuus kutistuu varsin vähään. Liettua on sentään ollut historiansa aikana suurvaltakin, Puolasta puhumattakaan.

Venäjän "oikeutetuilla geopoliittisilla eduilla" on lisäksi se huono ominaisuus, että ne laajenevat sitä mukaa kuin Venäjä onnistuu laajentamaan hallitsemaansa alaa. Ensin Sevastopolin satama oli välttämätön, koska Venäjällä ei muka ollut mahdollisuutta vastaavaan satamaan Novorossijskissa tai Sotšissa, ja Mustaamerta piti kuitenkin päästä dominoimaan. Sitten koko Krimin valtaaminen oli välttämätön Sevastopolin sataman turvaamiseksi kuvitteellisilta Nato-joukoilta. Nyt puhutaan siitä, mitä kaikkea Venäjän pitäisi valloittaa oikeutetuiksi eduikseen, jotta pystyisi turvaamaan Krimin.

Aina laajentaessaan aluettaan, Venäjä laajentaa myös tuon alueen ympärille kehinä sijoittuvia suojavyöhykkeitä ja etupiirejä, joiden valloittamista se seuraavaksi alkaa perustella "välttämättömyytenä", hyödyllisten hölmöjen toistellessa tätä käsitystä kuorossa.


"Euroopalla ja Venäjällä on yhteiset edut, molemmat pyrkivät vakauteen."

Leon Aron totesi keväällä eräässä konferenssissa, jossa olin mukana, keskinäisen ymmärtämisen ongelman ytimen olevan siinä, että Länsi pyrkii hinnalla millä hyvänsä rauhaan, kun taas Venäjä pyrkii hinnalla millä hyvänsä voittoon. Tästä ei seuraa hyvää.

Jotta voisi voittaa, Venäjä ei kaipaa vakautta, vaan sen vastakohtaa. Venäjä pyrkii tuhoamaan vallitsevan vakauden maailmanjärjestyksessä, koska katsoo sen palvelevan Länttä. Tästä toki voidaan perustellusti olla Venäjän kanssa eri mieltä - sitä luulisi, että maailman laajimman maa-alan ja valtavien luonnonvarojen hallinta olisi etu, jonka vuoksi vakaudesta kannattaisi pitää kiinni kuten Brežnev aikoinaan. Nyt Kremlissä istuu kuitenkin mies, joka muistuttaa paljon enemmän Andropovia tai Stalinia kuin vanhaa kunnon Brežneviä, Hruštšovista tai Jeltsinistä puhumattakaan.

Epävakaus ja monenmuotoinen hybridisodankäynti ovat Venäjän pääasiallisia välineitä valtansa laajentamiseen. Ne kohdistuvat kaikkialle maailmaan, missä Venäjä haistaa heikkouksia ja mahdollisuuksia Lännen haastamiseen - Etelä-Amerikkaa ja Kaakkois-Aasiaa myöten, unohtamatta amerikkalaisten yliopistojen kampuksia ja monikansallisia media- ja internet-yhtiöitä. Erityisen aggressiivista Venäjän epävakautta hyödyntävä hybridisodankäynti on kuitenkin lähialueilla, Suomesta Baltian ja Ukrainan kautta Syyriaan, Afganistaniin ja Keski-Aasiaan.

Venäjä ei kaipaa vakautta senkään vuoksi, että sen vallan vertikaali ja imperiaalinen ekspansio rahoitetaan pääosin energiaraaka-aineista saatavilla, turvallisuussektorille keskitetyillä tuloilla. Öljyn hinta on yleensä sitä korkeammalla mitä epävakaampi tilanne öljyntuottaja-alueilla vallitsee. Nykytilanne on merkittävä poikkeus, mm. Saudi-Arabian tietoisen politiikan vuoksi.

Venäjä katsoo pysyväisen sotatilansa päävastustajan olevan Länsi. Lännen viholliset ovat Venäjän todellisia tai potentiaalisia liittolaisia. Tässä tulemme erityisesti Syyriaa koskeviin harhakäsityksiin, jotka on nielty huolimatta siitä, että Venäjän asiaa koskeva propaganda on ajoittain sanasta sanaan ollut samanlaista kuin Balkanin ja Kaukasian sodissa ja arabikeväässä, erityisesti Libyan kohdalla.


"Venäjä taistelee Syyriassa terroristeja ja islamisteja vastaan."

Ei vain taistele, vaikka sitä kuinka toiveikkaasti hoettaisiin valtionpäämiehiä myöten. Venäjä on taistellut Syyriassa vuodesta 2011 lähtien mittavalla sotilaallisella interventiolla, muttei missään vaiheessa Da'ishiä tai muita terroristijärjestöjä vastaan vaan alusta asti Länttä vastaan. Venäjän narratiivin mukaan arabikevät oli länsimaiden tiedustelupalvelujen luomusta. Kiihkeän lännenvastaiset radikaali-islamistit sen sijaan olivat hyödyllisiä työkaluja Lännen intressejä vastaan.

Venäjällä on pitkä perinne islaminuskoisten terroristijärjestöjen ja ääriliikkeiden tukijana, ulottuen tietysti neuvostoaikaan. Erityisesti Andropovin aikana palestiinalaisisterroristeista ja Abu Nidalista tuli neuvostoleirin työrukkasia Länttä ja länsimielisiä muslimimaita vastaan. Terroristiset taktiikat periytyivät nopeasti marxilaisilta ääriliikkeiltä islamisteille, joiden ideologiassakin on runsaasti vaikutteita vasemmistoradikalismista.

Venäjän eteläinen liittolainen on Iran, ja näin on ollut asia hyvin lyhyen sekaannuksen jälkeen koko sen ajan, jona Irania on hallinnut islamistinen teokratia. Iranin ohjauksessa oleva libanonilainen ääriliike Hizbullah sekä palestiinalainen Hamas ovat kumpikin lähellä Venäjää ja vastaanottavat siltä sekä aseita että osaamista. Hizbullah on ollut ratkaisevassa osassa Assadin hallinnon käymässä sodassa Syyrian kansaa vastaan.

Muutenkin Assad nojaa sodassaan lähinnä ulkomaalaisiin joukkoihin - Hizbullahin lisäksi Iranin ja Venäjän vakituisiin joukkoihin ja irregulaareihin, irakilaisiin šiiamilitioihin, Iranin värväämiin afgaanipalkkasotilaisiin ja muihin ryhmiin, joiden kaikkien taustalta löytyy yhteys joko Venäjään tai johonkin sen keskeisistä liittolaisista. Venäjä on pitkään kiirehtinyt tukemaan Assadin hallintoa erityisesti huipputason ilmatorjunnassa - sellainen on hyödytöntä terroristijärjestöjä vastaan, niillä kun ei ole ilmavoimia; ja kaluston tason huomioiden onkin selvää, että se on suunnattu länsimaiden ilmavoimia vastaan.

Vähemmän tunnettua on, että sama koskee myös Da'ishiä eli ISIS:iä. Siinä missä Da'ishiä vastaan ovat taistelleet lähinnä syyrialaiset oppositioryhmät ja kurdit - eivät suinkaan Assad tai Venäjän joukot - on myös Da'ish Assadin militioiden tapaan suurelta osin ulkomaalaisten hallinnassa. Mustiin pukeutuvaa ääriliikettä hallitsevat irakilaiset sunnit, Saddamin entinen kannattajaväestö, joiden keskuudessa huomattava yliedustus on Saddamin hallinon entisillä tiedustelu-upseereilla.

Toimittaja Michael Weiss julkaisi viikko sitten merkittävän artikkelisarjan, joka Da'ishin turvallisuuspalvelun loikkarin haastattelun kautta avaa järjestön taustoja. Kaikki artikkelisarjan osat ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia, mutta paljastavin on toinen osa, jossa asian ydin kiteytyy seuraavaan kohtaan, lähteen kuvailtua entisen työnantajaorgaaninsa toimintatapoja.

"Tämä luonnollisesti tuo mieleen KGB:n tai Stasin - mikä tuskin on sattumaa, ottaen huomioon kuinka monet ISIS:in huippujohtajista ovat Saddam Husseinin mukhabaratin entisiä jäseniä ja siten saaneet koulutuksensa Varsovan liiton turvallisuusorgaaneilta. Itse asiassa mies, joka loi ISIS:in haaraosaston Syyriassa, nyttemmin edesmennyt Haji Bakr, oli kerran eversti Saddamin ilmatorjuntajoukkojen tiedustelussa."

Samasta artikkelista voi poimia muitakin mielenkiintoisia kohtia. Tuskin yllättävästi, raha oli osoittautunut heikoksi kohdaksi Da'ishin vastustajien rakenteissa, ja rahanahneutta on hyödynnetty esimerkiksi Vapaan Syyrian armeijan soluttamisessa:

"Viikkoa ennen kuin loikkasin, istuin yhdessä [ISIS:in] ulkoisen tiedustelun päällikön Abu Abdurrahman at-Tunsin kanssa. He tuntevat FSA:n heikon kohdan. At-Tunsi kertoi minulle: 'Me aiomme kouluttaa tuntemiamme miehiä, värvääjiä, syyrialaisia... Otamme heidät, koulutamme heidät ja lähetämme heidät takaisin sinne, mistä tulivat. Annamme heille kaksi-kolmesataatuhatta dollaria. Ja koska heillä on rahaa, FSA asettaa heidät johtaviin asemiin."

Niin ikään kerrotaan, että sotilastiedusteluryhmien johtajat ovat useimmiten gazalaisia, mutta paikalliset kutsuvat heitä kafireiksi eli uskottomiksi. Lähi-idän kontekstissä se viittaa usein kommunistitaustaan - vai mahtaako lähde tarkoittaa heidän varsinaista työnantajaansa?

"Kunkin osaston agenttien ollessa yleensä syyrialaisia, heidän päällikkönsä eivät ole. Jostain syystä, jota Abu Khaled ei osannut selittää, turvallisuuspalvelujen päälliköt tapaavat olla palestiinalaisia Gazasta."

"Kuten missä tahansa valtiollisessa byrokratiassa, territoriaalisuus antaa pontta kuppikuntaisuudelle ja sisäiselle valtataistelulle. 'Meillä on sotilaat ja on turvallisuuspalvelut', Abu Khaled sanoi. 'He eivät pidä toisistaan. Kun koulutin turvallisuuspalvelujen miehiä, ystäväni sotilaspuolella tapasivat sanoa minulle: ai nytkö työskentelet kafirien kanssa?'"

Myös niin kutsutut tšetšeenit tuntuvat kalifaatissa toimivan samanlaisella modus operandilla kuin GRU:n operatiiviset ryhmät esimerkiksi Etelä-Libanonissa, jossa olivat yhteydessä Hizbullahiin.

"Venäjänkielisiäkin pidetään Dawlassa [Islamilaisessa valtiossa] ongelmien aiheuttajina. Kaikkia Kaukasiasta tai entisistä neuvostotasavalloista tulevia kutsutaan yleisnimityksellä 'tšetšeeneiksi'. Ja vaikka Abu Omar ash-Shishani, etninen tšetšeeni Georgiasta, on yksi tunnetuimmista (ja liioitelluimmista) kenttäkomentajista ISIS:issä, 'tšetšeenit' pyörittävät omia ryhmiään ilman suurempaa ohjausta, komentoa tai kontrollia Raqqasta."

Da'ishin tiedustelupalvelusta Weissin lähde, nimimerkki Abu Khaled, kertoo seuraavaa tutunkuuloista tarinaa - Shin Betin tai FBI:n sijaan vertauskohdaksi löytyisi jokin Donbasista ja Syyriastakin tutumpi orgaani:

"Abu Khaledista tehtiin jäsen Amn ad-Dawlassa eli ISIS:in valtionturvallisuuspalvelussa. Se on heidän Shin Betinsä tai FBI:nsa, vastuussa vastavakoilun pyörittämisestä (FSA:n, Assadin hallinnon, läntisten tai alueen maiden tiedustelupalveluiden vakoojien kitkemisestä), sisäisten viestintälinjojen urkinnasta (esimerkiksi puhelujen ja epävirallisten nettilinjojen) sekä järjestön pahamaineisen rangaistuslaitoksen ylläpitämisestä. Britanniassa syntynyt Mohammed Emwazi, jonka media nimesi Jihadi-Johniksi länsimaisten panttivankien päidenkatkomisvideoidensa jälkeen, ja joka hyvin luultavasti surmattiin amerikkalaisella lennokki-iskulla 13. marraskuuta, oli myös Amn ad-Dawlan jäsen."

Jotta meidän kaikkien yhteiseksi viholliseksi nimettyä Da'ishia voisi ymmärtää, tulisi myös sen taustat tuntea edes alkeellisella tasolla, läpi kaikkien järjestön läpikäymien nimenmuutosten. Da'ish kun on perintöä Abu Musab az-Zarqawin aikoinaan johtamasta Tawhid wal-Jihadista, joka sittemmin nimesi itsensä Irakin al-Qa'idaksi, Kaksoisvirtainmaan al-Qa'idaksi, Irakin islamilaiseksi valtioksi (Dawlat al-Islamiyya fi Iraq), Irakin ja Suur-Syyrian islamilaiseksi valtioksi (Dawlat al-Islamiyya fi Iraq wa ash-Sham) ja pelkäksi Islamilaiseksi valtioksi (Dawlat al-Islamiyya). Tässä linkkeinä pari tuoretta taustoittavaa artikkelia Da'ishin historiasta ja propagandakoneistosta.

Da'ish on taistellut silmiinpistävän vähän Assadin hallintoa vastaan, keskittäen sotatoimensa ensisijaisesti Syyrian oppositiota, Irakin šiiajohtoista nykyhallintoa ja kurdeja vastaan. Vaikka aluksi näytti, että yksi sen nimiinsä ottamista iskuista olisi kohdistunut venäläiseen koneeseen, kyseessä oli yksityinen siviilikone ja myöhemmin Da'ishin raportoitiin ilmoittaneen, että isku oli erehdys - Venäjä ei ollut Da'ishin kohteena vaan oli pitänyt pudottaa länsimainen kone. (Omituinen tarina kaiken kaikkiaan.)


"Venäjä on kansalliskristillinen valtakunta, joka patoaa islamia Euroopasta."

Venäjä on kaikkea muuta kuin kansallisvaltio. Se on monikansallinen imperiumi, jonka väestöstä suurempi osa on muslimeja kuin yhdessäkään EU:n nykyisistä jäsenmaista. Venäjän muslimikansoista suurin osa lukeutuu joko turkkilaisiin kansoihin, joista suurimman muodostavat tataarit, tai kaukasialaisiin kansoihin, joihin esimerkiksi tšetšeenit, tšerkessit ja avaarit kuuluvat. Venäjällä on kuitenkin miljoonia myös valtakunnan rajojen ulkopuolelta tulleita muslimimaahanmuuttajia, joista suurin osa Keski-Aasiasta ja Azerbaidžanista, mutta monia myös esimerkiksi Afganistanista ja kylmän sodan aikana neuvostoblokkiin kallellaan olleista arabimaista.

Laittoman maahanmuuton järjestelyssä Eurooppaan Venäjä ei useiden arvioiden mukaan ole seisonut aivan tumput suorana. Esimerkiksi Suomeen ja Norjaan on viime aikoina tullut sen myötävaikutuksella runsaasti väkeä Muurmannin alueen kautta. Ääriliikehdinnän lietsomisessa Euroopan maihin ei Venäjä niin ikään ole ollut viaton, kuten esimerkiksi tämä kybersotaan liittyvä tapaus osoittaa.


"Venäjä vain uhittelee, ei se ole valmis isoon sotaan."

Pahoin pelkään, että Venäjä katsoo jo käyvänsä isoa sotaansa. Se välttää avaamasta yhtenäistä rintamaa vahvempiaan vastaan ja sen sijaan pilkkoo Eurooppaa ja sen lähialueita pitkään suhteellisen vakaina pitänyttä maailmanjärjestystä pala palalta - neuvostolaisen salamitaktiikan tapaan.

On myös käynyt vuosien ajan selväksi, että Venäjä on valmis käyttämään kaikkia arsenaalissaan olevia keinoja - sotilaallisia, tiedustelullisia, taloudellisia, propagandallisia, erikoisoperaatioita, murhia, epämääräisiä rikollisjoukkoja ja terroristijärjestöjä - tavoitteidensa ajamiseen. Länsimaissa on toistuvasti saatu huomata, että Venäjän puheita olisi kannattanut kuunnella. Niistä olisi löytynyt kerta toisensa jälkeen selvät varoitukset siitä, mitä tuleman piti - ikäviä tosiasioita ei vain haluttu kuunnella eikä sutta huudella.

Viimeisten kahden vuoden aikana on ilmestynyt useita kylmääviä sotilasanalyysejä siitä, miten pitkälle putinilainen Venäjä voisi olla valmis menemään, ja mitä keinoja käyttämään. Arviot tulevat siihen tulokseen, että niin pitkälle kuin voi, ja kaikkia keinoja.

Se, että jokin on mahdollista, ei tietenkään tarkoita, että kaikki mahdollinen toteutuu. Venäjä pelkää edelleen tappioita, joten sellaisten riski hillitsee sitä. Venäjän patoamisessa Nato on avainasemassa. Naton ulkopuolella patoja ei juurikaan ole, mikäli Venäjä haluaa liikkeensä tehdä.


"Venäjä tulee kohta hajoamaan talousvaikeuksiinsa."

Tällaistakin apologeesiä näkee paljon hoettavan. Pelkään pahoin siinä piilevän saman valuvian kuin keskinäisriippuvaisuuden autuuteen tuudittautumisessa. Venäjä ei pelaa samoilla talouden pelisäännöillä kuin länsimaat. Sen johto, joka päättää sodasta ja rauhasta, ei myöskään ole samalla tavoin riippuvainen kansalaistensa taloudellisesta hyvinvoinnista kuin länsimaissa. Diktatuureissa sanktiot, jotka vaikeuttavat kyllä tavallisen kansan elämää, saattavat päinvastoin tehdä tiettyjä eliitin kerrostumia rikkaiksi. Esimerkiksi Syyrian ja Irakin turvallisuuspalvelut hyötyivät aikoinaan sanktioista voidessaan monopolisoida ja verottaa salakuljetusta.

Ei pidä myöskään unohtaa, miten suuria taloudellisia voittoja Venäjä saa kaappaamalla alueita hallintaansa. Sen ei tarvitse sitoutua sosiaalisen infrastruktuurin ylläpitoon saati mittaviin valtionrakennusprojekteihin samoin kuin länsimaat operoidessaan jossain kehitysmaassa. Lisäksi vaikka sotiminen maksaa, hybridisota on halpaa, sen työvoima helposti uhrattavissa ja operaatioiden johtajat rikastuvat keskiaikaisin menetelmin eli valtaamiaan alueita ryöstäen ja verottaen. Da'ish muuten rikastuu ja hankkii suurimman osan tuloistaan samalla tavalla.

Venäjällä on hallussaan valtava alue, joka sisältää eräitä maailman rikkaimmista luonnonvaroista. Vaikka Venäjä on itse alikehittänyt Siperiaa ja Kaukoitäänsä, se ei ole minkäänlaisessa vaarassa menettää niitä Kiinalle niin kauan kuin Kiina kunnioittaa Venäjän suvereniteettia ja sotavoimaa. Öljyn hinta tuskin ikuisuuksiin pysyy yhtä alhaalla kuin se on nyt - ja tämän varaan Putinkin epäilemättä laskee. On siis reippaasti ennenaikaista povata Venäjän lankeavan taloutensa myötä polvilleen. Realistisempaa on olettaa sen tekevän kuten Neuvostoliitto: sulkeutuvan, kurjistavan kansaansa ja kärvistelevän sotaisassa uhossa seuraavat vuosikymmenet, joiden aikana Länsi joko toistaa kylmän sodan voittonsa tai häviää pelin.

Ja vaikkei niin kävisikään - vaikka jonkin ihmeen kautta Venäjän suunta muuttuisi eikä uutta kylmää sotaa tarvitsisi käydä pitkän kaavan mukaan - siitä huolimatta siihen on parempi valmistautua. Se vis pacem, para bellum. Pidimme Erdoğanin hallintotyylistä tai emme, tänä päivänä Turkin asian tulisi olla myös Euroopan asia, jotta emme tästä päätyisi johonkin paljon nykyistä pahempaan. Solidaarisuus Turkille on Turkin yhteiskuntakehityksenkin kannalta parasta, ja onneksi ainakin Naton pääsihteeri Stoltenberg on lausunnoissaan sitä osoittanut.

Mitä Ragu tekisi?

Olen aikaa sitten kirjoittanut eräästä toisella puolen planeettaa asuvasta ystävästäni, joka kärsii masennuksesta ja painiskelee kohtuuttoman usein itsemurha-ajatusten parissa. Kuukaudet ja vuodet ovat vierineet, milloin verkkaan, milloin vuoristoradassa syöksyen. Hyvinä aikoina hän etenee vauhdilla opinnoissaan poikkeuksellisen älykkyytensä ja ajoittain vimmaiselta vaikuttavan suorituskyvyn siivityksellä. Sellaisina aikoina hän vaikuttaa ulospäin sosiaaliselta ja vieläpä voittamattomalta.

Huonoina aikoina poistuminen asuntolansa huoneesta on hänelle ylivoimainen tehtävä ja ihmisten kanssa tuntuu olevan mahdollista kommunikoida vain netissä, sielläkin vaivoin. Minkä tahansa ajatuksen hänen mielensä kääntää itseään vastaan. Lohduton pessimismi ei tunne rajoja. Ajatukset askartelevat eristäytymisen, kuoleman ja itsesyytösten parissa. Psykologian opiskelijana hänellä pitäisi olla lähipiirissään ihmisiä, joilla on ammatillinen pätevyys auttaa, mutta maanis-depressiivisyys on vakava sairaus eivätkä asiat ole niin yksinkertaisia, että jokin lääke tai terapia noin vain avaisi lukitun arkun.

Moni suomalainen kärsii samasta mielentaudista, mikä on ehkä syynä siihen, että kirjoitan asiasta. Ehkä myös siksi, että kerta toisensa jälkeen tunnen itse voimattomuutta, toivoen, että minulla olisi jokin nettikeskusteluja parempi keino, jolla auttaa. Tiedän, etten voi tehdä mitään, mikäli hän jonain päivänä ei enää kiipeä pimeyden laaksostaan seuraavalle aamunkajon valaisemalle kedolle. Kukaan ulkopuolinen ei häntä voi vetää varjoista valoon, ellei hän itse löydä voimaa ja rohkeutta jatkaa kulkemista ja olla turvautumatta niin kutsuttuun helppoon ratkaisuun. (Joka ei tietenkään todellisuudessa ole helppo, ja hyvä niin, maailma menettäisi muuten ennenaikaisesti turhan monta miljoonaa nuorta lahjakkuuttaan.)

Niinpä ainakin teen parhaani muistuttaakseni häntä laaksojen pohjilla siitä, että jossain edessä odottaa taas avaria niittyjä, joita päivänpaiste syleilee. Ja ehkä aikaa myöten pimeät rotkot käyvät harvemmiksi ja kestävät yhä vähemmän aikaa kulkea, kunnes ne lopulta katoavat menneisyyden usvaan. Niin itsellenikin kävi, ja sen huomasi vasta jälkeenpäin, katsoessa taakse jääneen lapsuuden käsittämättömään hämärään. Mutta on erehdys luulla, että yhden ihmisen selviytymistarinasta olisi erityisen suurta hyötyä toisen, erilaisen ihmisen erilaiseen tarinaan.

Hiljattain keksin yllättäen jotain, mikä kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikutti mitä lapsellisimmalta, ja ehkä siksi se tuntui olevan paras neuvo aikoihin. Asian taustaksi on mainittava, että kyseinen ystäväni on taiteellisesti poikkeuksellisen monilahjakas. Tutustuimme alun perin toisiimme kaunokirjallisten harrastustemme kautta, mutta hän harrastaa myös mangaa, säveltämistä, sanoittamista, videotaidetta ja monia muita taiteenlajeja.

Taiteilijat ovat luovia ihmisiä. He kykenevät luomaan ihmeellisiä asioita, näennäisesti tyhjästä. Olen pitkään pyöritellyt omissa käsikirjoituksissani ajatusta siitä, että taiteilija pystyisi luomaan myös itsensä uudelleen, varioiden, yhä uudelleen. Huomasin vasta aikuisena, kuinka minusta oli tullut ihminen, joka pelottavan monessa suhteessa muistutti teini-ikäisenä luomaani fiktiivistä sankaria. Jopa monissa elämäntarinan yksityiskohdissa oli hämmentäviä vastaavuuksia, joita en tietenkään ole voinut lapsenaivoissani ennustaa. Siitä huolimatta niistä on tullut totta.

Ystäväni monista luomuksista muuan hahmo on luolissa elävä hiisi, jonka näkökulmasta fantasiamaailman perinteinen näkökulma kääntyy nurinkurin - pelottavine, miekkoja heiluttelevine ihmisineen ja haltioineen. Yksityisyyden suojelemiseksi kutsukaamme hiittä tässä blogissa Raguksi, joka ei ole olennon oikea nimi vaan jonkinlainen pastakastike, mutta saa nyt kelvata.

Ragu ei ole millään muotoa ylivertainen sankari. Se ei ole erityisen vahva, se on ystävääni paljon tavanomaisemmalla älyllä varustettu eikä sillä ole käytössään ihmeellisiä yliluonnollisia kykyjä. Sen sijaan se on aina varsin neuvokas ja luova. Ragu päätyy usein vaikeuksiin, erehtyy ja oppii ja kehittyy tarinoiden myötä alati kyvykkäämmäksi, nousten samalla vähittäin, muttei ilman takaiskuja, hiisiyhteisönsä sosiaalisessa arvostuksessa. Ragu myös löytää ja luo itsestään tarinoiden mittaan uusia versioita, uusiin tilanteisiin. Siinä vaiheessa, mihin asti olen eeposta seurannut, on Ragu silti yhä vasta taipaleensa alussa oleva nuorhiisi.

Pyysin ystävääni vastedes aina ollessaan masennuksen, surun tai jähmettyneisyyden lamauttama kysymään mielessään: mitä Ragu tekisi? Hätäisesti voisi luulla, ettei kukaan halua tulla varsinkaan masentuneena samaistetuksi vähäpätöiseen hiiteen, joka ei millään muotoa ollut edes luomakuntansa kruunu. Onhan ystävälläni luomakunnissaan myös ylivertaisia sankareita ja ihmeidentekijöitä. Sellaiset päätyvät yleensä pahoissa paikoissa tuijottamaan stooalaisesti tuulessa ja sitten silpomaan tuhannen tuhatta vainolaista vaivattomasti kappaleiksi, hurmeisen purppurasateen ropistessa talvipuutarhaan tai missä yhteenotto tapahtuukaan. Sellaiset jumalsankarit ovat toiveentoteuttajia, tahallisen epärealistisia ja ylivertaisia. Heidän käsissään paha saa aina palkkansa.

Tuollainen toiveentoteuttaja ei Ragu suinkaan ole. Sen sijaan se on mitä kätevin ongelmanratkaisija. Ragu rakentaa löytämistään esineistä primitiivisiä aseita ja selviää joten kuten. Mikä tärkeintä, se ei koskaan jää jähmettyneenä tuijottamaan eteensä odottaen tulimyrskyä nousevaksi sisästään ja syöksemään viholliset tuhoonsa. Ragu on urhea, mutta vahvemman tai vain pelottavan vastustajan edessä se pelastaa henkensä tarvittaessa pakenemalla, mikä ei onnistuisi kunniaansa pakkomielteisesti suhtautuvalta heerokselta. Käsillään tavoitettavasta konkreettisesta ympäristöstä Ragu löytää aina välineet jatkaa joten kuten eteenpäin. Tai lääkitä luolassa haavojaan alkeellisin keinoin kunnes on valmis taas palaamaan hiitten ilmoille.

Jos ei muuta, tämä ehdotus ainakin toi hyväksyvän hymyn ystäväni kasvoille, mikä on harvinainen ihme laaksonpohjilla tavattuna. Ragu on helpommin operationalisoitava roolimalli kuin Jeesus, Gandalf, Yoda tai Yamato Takeru, nuo kun ovat kaikki verrattavissa toiveet toteuttaviin jumalsankareihin. Mikä vielä parempi, koska Ragu on peräisin ystäväni päästä, se tuntee hänet läpikotaisin. Neuvokkaana pikku apulaisena se taipuu ratkaisuihin, jotka eivät edellytä yliluonnollisia voimia eivätkä universumin järjestämistä uusiksi. Vaikka sellaistenkin voimien aika ehkä koittaa.

Tolkienin kuolemattomassa Tarussa sormusten herrasta oli maailman pelastamisen tehtävä lopulta varattu varreltaan vähäpätöiselle hobitille. Jos Ragu onnistuu pelastamaan ainakin tämän yhden maailman, voimme odotella vielä kuulevamme siitä. Ei pastakastikkeen nimellä vaan jollain muulla. Sillä minulla ei ole epäilystäkään, etteikö lahjakas ystäväni olisi matkalla maailmanmaineeseen, jos vain onnistuu selättämään vaarallisimman vastustajansa, oman pimeän puolensa.

Iranissa

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, olin viiden päivän matkalla Iranissa, jota olen nimittänyt Sarumanin valtakunnaksi siinä missä moskoviittinen valtakunta ansaitsee lisänimen Mordor. Ukrainan valtion lentoyhtiö tarjosi suoria lentoja Kiovasta Teheraniin ja takaisin 165 eurolla, joten päätin varata matkat yhdessä kolmen kollegani kanssa - yhden virolaisen ja kahden ranskalaisen.

Seuraavaksi jännitimme, mahdammeko saada viisumeja, kun kukin meistä on ollut kaikenlaisissa töissä myös niillä alueilla, jotka ovat islamistihallinnon silmätikkuina. Viisumit kuitenkin irtosivat suuremmitta ongelmitta pienen odottelun ja 50 dollarin maksun (halusivat nimenomaan Amerikan valuuttaa) jälkeen. Sitten töistä suoraan kentälle ja yölento Teheraniin, jossa olimme keskellä torstain ja perjantain välistä yötä.

Teheran on valtava sekä väestöllisesti että alueelliselta levittäytymiseltään. Sekä paisuva keskiluokkainen Pohjois-Teheran että köyhempi eteläinen vanhakaupunki etelään levittäytyvine lähiöineen ovat ahmaisseet metropolin kitaan lukuisia Teherania aiemmin ympäröineitä kyliä ja pikkukaupunkeja. Ja viidentoista miljoonan asukkaan suurkaupunki sen kuin jatkaa paisumistaan. Pohjois-Persian ylängöllä sijaitsevana se on myös yksi maailman korkeimmalla sijaitsevia suurkaupunkeja, joskaan ei vedä siinä suhteessa vertoja La Pazille tai Addis Abeballe.

Teheran on vasta viimeisin Persian valtakunnan monista peräkkäisistä pääkaupungeista. Siitä tuli pääkaupunki vasta 1700-1800-lukujen taitteessa qadžaarien dynastian kaudella. Ennen Teherania valtakunnan pääkaupunki oli Shirazissa, safavidien kaudella Isfahanissa, Qazvinissa, Täbrizissä ja vielä muinaisempina aikoina Hamadanissa (Ekbatana), Persepoliksessa ja Pasargadaissa.

Vietimme pari päivää Teheranissa ja matkustimme sitten sieltä Shiraziin sekä 55 kilometrin päässä Shirazista sijaitseville Persepoliin raunioille. Shirazissa vietetyn illan ja päivän jälkeen matkustimme Isfahaniin puolessa välissä Shirazin ja Teheranin välillä ja lopuksi jälleen yöllä lensimme Teheranista Kiovaan.

Teheranissa hotellimme oli keskustassa pohjoisen ja etelän välimaastossa, lähellä surullisenkuuluisaa entistä Yhdysvaltain suurlähetystöä, josta on tehty islamilaisen vallankumouksen nuorisokaartien tukikohta. Sen muureja ja ympäristöä koristaa loputon Amerikan-vastainen propaganda. Teheranin keskusta-alueiden ulkopuolella kyseisenlaista propagandaa näki paljon vähemmän. Sen sijaan kaikkialla liehuivat Huseinin marttyroitumisesta muistuttavat mustat liput, sillä oli vasta hiljattain vietetty šiiojen ašurajuhlaa - pyhää, jona šiiamuslimit rypevät marttyyriudessa ja jotkut kirjaimellisesti omassa veressään. Muutenkin tosin marttyyrit ja marttyyrius hallitsivat katukuvaa kaikkialla Iranissa, kadunnimistä julisteisiin ja banderolleihin.

Vastapainona Venäjän kanssa liittoutuneen islamistihallinnon, Sarumanin mullien, läpitunkevalle länsivastaiselle ja omien kansalaistensa uhriveressä piehtaroivalle eetokselle vastaanotto tavallisten iranilaisten puolelta ei voisi olla ollut kauempana siitä. On melkeinpä klišee sanoa mistä tahansa maasta, että parasta siellä ovat ihmiset, ja kehua kuinka ystävällisiä kaikki ovat. Iranin kohdalla minun on kuitenkin välttämättä sanottava näin ja korostettava erikseen, että tarkoitan joka sanaa.

Iran on avautunut matkailulle, mutta siellä ei edelleenkään nähdä massaturismin ihmislaumoja. Iranilaiset ovat edelleen eräänlaisessa viattomuuden tilassa suhtautumisessaan länsimaisiin matkailijoihin. He ovat aidosti kiinnostuneita siitä, mitä me heistä ajattelemme. Lähes kaikkialla, mihin menimme, vastaan tuli aina muutama ihminen, useimmiten nuorison edustajia, jotka halusivat spontaanisti jutella kanssamme, kysellä länsimaiden kuulumisia, mielipiteitämme politiikasta ja Iranista yleensä, sekä varmistuttuaan siitä, että olimme kunnon ihmisiä emmekä hallituksen tukijoita, avautua meille siitä, mitä itse ajattelivat omasta hallituksestaan ja sen sotapolitiikasta. Kanssamme puhuneiden nuorten näkemykset olivat poikkeuksetta hallituksensa harjoittaman politiikan suhteen kriittisiä tai erittäin kriittisiä.

Pari kertaa törmäsimme ihmisiin, jotka eivät halunneet puhua kanssamme politiikasta tai historiasta. Näistä yksi sanoi suoraan, ettei pidä länsimaalaisista, ja lopetti keskustelun sikseen. Oletamme, että nämä, jotka eivät halunneet puhua kanssamme, olivat hallituksen tukijoita. Ne monet, jotka puolestaan halusivat puhua kanssamme, olivat samalla tavalla avoimen länsimielisiä ja uteliaita kuin itäeurooppalaiset 90-luvun alussa, libanonilaiset seetrivallankumouksen aikaan vuonna 2005 tai arabikevään nuoret vuonna 2011, ennen niitä lukuisia pettymyksiä, joita länsimaat kaikille vuorollaan tuottivat.

Lisäksi oli sellaisia ihmisiä, joista kapinahenki nykyjärjestelmää kohtaan tuli esille subtiilimmalla tavalla. Esimerkiksi Teheranin hotellimme aulassa soittanut pianisti alkoi meidän läsnä ollessamme soittaa pianostaan Led Zeppelinin Stairway to Heaveniä, ovela hymy huulillaan. Metallinen ja muutoin paheellinen rockmusiikki on Iranissa periaatteessa laitonta, mutta ehkäpä uskonnollisen poliisin urkkijat eivät ymmärrä tunnistaa kappaletta lounge-versiosta.

Olin myös erittäin yllättynyt siitä, kuinka hyvin Iranissa osattiin englantia. Varsinkin nuoremmat sukupolvet puhuivat sitä usein hyvinkin sujuvasti - paljon paremmin kuin valtaosa turkkilaisista, ukrainalaisista, venäläisistä, syyrialaisista tai afgaaneista. Sitä selvästi voi oppia ja opitaan kouluissa. Nettiyhteydet ovat nopeita, ja vaikka Facebook, Twitter, Youtube, useimmat blogialustat ja lukuisat länsimaisten tiedotusvälineiden sivustot ovat kiellettyjä ja blokattuja, nuoriso hallitsee proksien käytön ja on myös erittäin halukasta verkostoitumaan tapaamiensa länsimaalaisten kanssa. Heidän avoimuudessaan ja ystävällisyydessään on aito ja spontaani tuntu - kukaan uusista tuttavistamme ei matkamme aikana eikä sen jälkeen pyytänyt rahaa tai kutsua viisumin saamiseksi, jollaiset pyynnöt olisivat tavallisia jos kyse olisi monesta muusta maasta.

Vaikka iranilaiset koulutetut kaupunkilaisnuoret eivät selvästikään yhtään pidä omasta hallituksestaan ja sen järjestelmästä, ja suhtautuvat siksi kriittisesti myös Iranin sotaseikkailuihin Venäjän rinnalla Syyriassa, Irakissa, Jemenissä ja Afganistanissa, samalla on mainittava, että iranilaisten käsitykset maailmanpolitiikasta kärsivät heidän informaatioeristyksestään. Prokseja käytetään lähinnä sosiaalisen elämän ja nuorten mielten normaalien tarpeiden tyydyttämiseen - ei niinkään ulkopoliittisten analyysien lukemiseen jostain muualta maailmasta.

Iranin valtiolliset kanavat (esimerkiksi Press-TV, joka on kuin iranilainen kopio Venäjän valtiollisista propagandakanavista) ovat täysin obsessoituneita ulkopoliittisessa uutisoinnissaan kolmeen asiaan: Yhdysvaltoihin, joista kerrotaan kaikkea pahaa ja yleensä vahvalla apokalyptisella painotuksella; Palestiinaan, jonka asukkaiden uhriveri virtaa vuolaana siionistien julmasti lahtaamista lapsista; ja Irakiin, jonka kohdalla sulautuvat jotenkin oudosti yhteen iranilaisten kärsimykset Iranin-Irakin sodan aikana ja Yhdysvaltain johtama sota, vaikka jälkimmäisessä syöstiin vallasta nimenomaan se sama diktaattori, joka oli Iranin vihollinen Irakin-Iranin sodassa. Tällaisessa uutisympäristössä on ymmärrettävää, ettei valveutunutkaan nuoriso ole saanut kovin tasapainoista kuvaa siitä, mitä Syyriassa, Jemenissä tai Afganistanissa tapahtuu - puhumattakaan Ukrainasta tai Suomen pakolaistilanteesta.

Mieleeni tulee, että länsimaiden tulisi viipymättä käynnistää mittavia tiedotus- ja opiskeluvaihto-ohjelmia Iranin nuorisolle - samoin kuin tietysti Turkin, arabimaiden, Pakistanin ja muiden keskeisten muslimimaiden. Sen sijaan, että kunniallisia iranilaisia potkitaan päihin ja syljetään kasvoihin Schengen-viisumeilla ja yhä korkeammilla muureilla, pitäisi heille järjestää edullisia opintomatkoja, stipendejä ja ulkopuolelta tuotettua laadukasta mediasisältöä, jota Teheranin ja Moskovan hallinnot eivät pääse blokkaamaan.

Mutta ei. Muuan tapaamani parrakas nuorimies Isfahanin historiallisella sillalla oli poikkeus siihen yleiseen trendiin, että useimmat kanssamme puhuneet nuoret halusivat haukkua hallitustaan ja osoittaa pitävänsä amerikkalaisista ja eurooppalaisista. Tämäkin nuorukainen oli kaikin puolin ystävällinen ja puhui hyvää englantia, mutta hänen partainen ulkomuotonsa ja seuranaan ollut mustakaapuinen äitinsä viittasivat voimakkaammin islamilaiseen profiiliin. Hän teki tiettäväksi, että Venäjä ja Turkki olivat hyviä maita, kun taas EU oli valitettavasti rasistinen ja syrjivä. Venäjä ja Turkki eivät nöyryyttäneet iranilaisia Schengen-säännöillä, vaan niihin pääsi matkustamaan.

Venäläiset olivat hiljattain järjestäneet kyseisen nuorenmiehen ja ilmeisesti jonkin isomman ryhmän kiertomatkalle oppimaan Venäjän ihmeellisyydestä. Kiertomatkan pääkohteena oli ollut Muurmanni, jossa nuorukainen kertoi asuvan todella paljon muslimeja. Hän kertoi muistakin, paljon vähemmän tunnetuista arktisista satamista Kuollan niemimaalla, sekä Kirkkoniemestä, jota hän tuntui pitävän jo osana Venäjää, ja jonne venäläiset olivat järjestäneet pääsyn ilman viisumeja. Lisäksi matkaohjelmaan oli kuulunut Donetsk. Siellä miehelle ei ollut tullut mieleenkään, että se olisi osa Ukrainaa eikä Venäjää.

Tapaamiemme joukossa tämä mies edusti poikkeusta, mutta hänenlaisiaan on epäilemättä hyvin paljon. Olen jo jonkin aikaa sanonut, että saadessaan Afganistanista Välimeren itäpohjukkaan ulottuvan vyöhykkeen hallintaansa Venäjä tulee tuomaan Afganistanista, Iranista, Irakista ja Syyriasta nostatetut edulliset ja miesvoimaiset armeijat myös tekemään ikäviä operaatioita Euroopan rintamalle, tämä kun on Venäjän imperiumin vuosisatainen perinne - etulinjoihin heitetään aina alusmaista nostatettuja joukkoja ja etnisiä vähemmistöjä. Kehitysmaista rekrytoitavien ammattivallankumouksellisten kouluttaminen hybridisotaan on sekin käynnistetty uudelleen lähimenneisyyden Lumumba-yliopiston hengessä, mutta uusin aattein ja vaattein. Helppoa rahaa ei näiltä ohjelmilta tule puuttumaan, siitä energiaraaka-aineiden monopolihallinta laajalla alueella Euraasiassa pitää huolen.

Sillä välin eurooppalaiset vääntelevät käsiään, tunkevat päitänsä strutsipuolustukseen ja öyhöttävät parempaa elämää etsivistä siirtolaisista, vaikka syytävätkin näille veronmaksajien rahaa toimettomuuden tukemiseksi sen sijaan että ottaisivat hyötykäyttöön näiden ihmisten Eurooppaan tuomat voimavarat.

Mutta palataanpa matkamme muihin kokemuksiin. Teheranissa kävimme basaareissa ja palatseissa - ensin Etelä-Teheranissa, jossa sijaitsevat suurimmat basaarit sekä ruusutarhain Golestan-palatsi, ja toisena päivänä Pohjois-Teheranissa, jossa kävimme basaarien lisäksi viimeisen šaahin modernissa Niyavaranin palatsissa. Palatsien ja puistojen plataanien varjostamissa puutarhoissa kiljahtelivat isokauluskaijat ja pihamainat. Kävimme myös modernin taiteen museossa ja Lale-puistossa, jossa nuoriso harjoitti seurusteluaan, syömässä Valiasrin varrella ja hipsterikahvilassa Hafta do Hashtissa.

Mirdamadissa kävimme tapaamassa muuatta pilapiirtäjää ja vaimoaan, sitten palasimme Taleghanille ja Honar Mandan -puiston taiteilijain talolle, johon mahtuu sekä kirja- ja musiikkikauppa, pari galleriaa että useampi kahvila.

Shirazissa aloitimme aamumme ennen suurimpia turistivirtoja Persepoliksen ja Naqsh-e Rostamin raunioilta. Persian muinaishistorian lisäksi kohteissa saattoi nähdä mustapukuisten koulutyttöjen laumoja, jotka suhtautuivat kovin kevytkenkäisesti kikattaen ulkomaalaisiin, ja lausuivat joukolla Shirazin suuruuksien kuten Hafezin ja Sa'din runoja. Raunioilla oli myös munkkitaskuja, sinirastaita ja vuorinakkeleita. Tapasin pari läheisestä pikkukaupungista kotoisin olevaa mutta Shirazissa opiskelevaa IT-opiskelijaa, jotka jo saman keskustelun aikana onnistuivat lähettämään minulle kaveripyynnöt, vaikka itse olin puhelimessani blokissa.

Kun Shirazissa kävelimme hotelliltamme puiston läpi keskustaan, nuoriso olisi halunnut kutsua meidät vesipiipulle ja piknikille. Kävimme kaupungin linnassa ja muissa kohteissa ja tapasimme illalla kaupungissa asuvan intialaisen kollegan, jolla oli kansainvälisten järjestöjen työntekijöiden etuihin kuuluva reservi kiellettyjä juomia ja lukemattomia juttuja politiikan, talouden ja työasioiden alueilta. Virolaisen ystäväni kanssa lähdimme vielä puoleenyöhön Koraaninportin takana olevaan vesipiiputtamoon polttamaan ja juomaan turkkilaista kahvia.

Seuraavana päivänä jatkoimme Shirazin ihmeiden ihmettelyä: moskeijoja ja šaahien aikaisia palatseja, ruusutarhain ja bulbulien (jotka virheellisesti käännetään satakieliksi) täyteisiä puistoja ja paviljonkeja, persialaisen runouden suurten nimien hautamuistomerkkejä.

Iltapäivällä lähdimme ajomatkalle kohti Isfahania, jonne kulkeva tie ylitti Zagrosvuorten jylhät mutta karut maisemat. Ehdimme Isfahaniin illaksi ja kävimme syömässä majesteetillisen keskusaukion luona olevassa perinneravintolassa. Sen jälkeen tapasimme suihkulähteillä neljä opettajiksi opiskelevaa nuortamiestä, jotka osoittautuivat myös melkoisiksi kirjallisuuden, runouden ja elokuvan asiantuntijoiksi. Ranskalainen ystäväni - hyvin sivistynyt renessanssimies - oli kovin häkeltynyt, kun pojat tuntuivat tietävän ranskalaisesta elokuvasta häntä enemmän.

Seuraavana päivänä menimme Isfahanin armenialaiskortteleihin, joissa yhä asuu vakaa ja elinvoimainen noin viidentuhannen hengen armenialaisyhteisö. Tapasimme taideopiskelijoita, kävimme armenialaisessa Vankin katedraalissa ja sen luona olevassa kahvilassa, jossa ei kaihdettu kutsumasta turkkilaista kahvia turkkilaiseksi. Muutenkin Iranin armenialaisilla näytti olevan paljon terveempi ja rennompi suhtautuminen turkkilaisiin kuin monilla muilla ulkoarmenialaisilla. Kansanmurhasta propagoitiin varsin vähän - toki paikalliseen museoon oli näemmä hiljattain lisätty oma osio, joka oli laadittu venäläisen narratiivin mukaan. Oletan iraninarmenialaisten verrattain neutraalien asenteiden johtuvan siitä, että he ovat hyvin vanhaa armenialaisyhteisöä, joka ei joutunut aikoinaan osalliseksi Venäjän ja Osmanivaltakunnan välisiin konflikteihin eikä siten myöskään vihollisen asemaan.

Käytyämme läpi muutaman palatsin, moskeijan ja madrasan, jouduin virolaisen kanssa vedetyksi mattokauppaan. Vapaaehtoisesti kylläkin, sillä mielessäni oli koko matkan käynyt, että olisi sääli lähteä Iranista ostamatta persialaisia mattoja. Nuoruudestaan huolimatta myyjillä oli ammattimaiset otteet. Pojat selvästi nauttivat tinkimispelistä kanssamme. Saimme myös kuulla jälkeenpäin tarjonneemme yllättävän kovan vastuksen, kun "yleensä skandinaavit ja suomalaiset maksavat helposti korkeimpia hintoja". Kiovan-kokoelmani afgaani- ja kashmirilaismatot saivat nyt seurakseen yhden kurdilaisen ja yhden Mashhadin läheltä tulevan.

Myös Isfahanista löytyi mukavia hipsterikahviloita - kaikki toki alkoholittomia - ja kirjakauppoja. Valitettavasti vieraskielinen tarjonta oli yleensä varsin niukkaa, ja persian kieliopintojeni keskeydyttyä Kabulissa en ole sillä tasolla, että hankkisin vielä kirjastooni persiankielisiä teoksia. Yhden kaksikielisen runokokoelman sentään hankin siltä varalta, että jos joskus...

Öinen paluumatkamme Isfahanista Teheraniin, Imaami Khomeinin lentokentälle, kulki maanalaisten ydinohjelmien kotikaupungin Natanzin, illallispaikkanamme toimineen Kashanin sekä mullien pyhän kaupungin Qomin kautta. Kuljettajamme kuului matkan kielitaidottomimpiin tuttavuuksiin ja oli muutenkin hyvin haasteellinen yksilö kommunikaation suhteen. Mutta sujui se niinkin, lentomme lähti aamuviideltä ja Kiovassa menimme suoraan kentältä töihin intensiivistä mutta antoisaa matkaa rikkaampina.

Päähineistä

Kiovassa lämpötila laskee nyt öisin nollan alapuolelle, mutta päivisin ei ole kovin talvista. Kirjoitin viimeksi blogiani pian Azerbaidžanista paluuni jälkeen. Sittemmin on taas kulunut aikaa, lehtipuut ovat muuttuneet vihreistä keltaisiksi, sitten oransseiksi ja lopulta ruskeiksi. Olen käynyt Tšernihivissä ja Lvivissä ja lopulta vajaan viikon matkalla Sarumanin valtakunnassa, jossa pääsy sosiaaliseen mediaan oli proksien varassa.

Nyt kun tahti on edes yhdeksi viikonlopuksi vähän rauhoittunut, siemailen kolmatta pulloa suoraan tilalta hankittua veljesten Giuseppe ja Luigi Anselmin Stella-viinitarhain cabernet-sauvignonia ja pohdin, mitä kirjoittaa laiminlyötyyn blogiini. Viini tyydyttää mieltäni. Mikäli lukijoillani on sitä kohtaan intressejä, kyseinen viinitila löytyy sen tien varresta, joka johtaa Triestestä kohti Venetsiaa etelämpänä, lähempänä rannikkoa kuin nykyinen nopeampi autostrada.

*   *   *

Suurvallat ovat neuvotelleet Ukrainan tulevaisuudesta milloin Minskissä, milloin Pariisissa ja Berliinissä, tuputtaen Ukrainalle Chamberlainin jalanjäljissä kulkevaa Morelin suunnitelmaa, jonka mukaan Ukrainaa painostetaan ensin loputtomiin yksipuolisiin myönnytyksiin ja lopulta Minskin sopimukset käännetään nurinkurin. Donbasin vaalit piti käydä laillisen järjestyksen piirissä. Nyt vaatimukset on käännetty ylösalaisin vaatien, että Ukrainan perustuslaki pitäisi kirjoittaa uusiksi sopimaan Venäjän vaatimuksiin ja alistaa bandiittien mielivallalle.

Venäjän yltyvä rajattoman voiton uho ja petollisuus kohtaavat väsyneen, flegmaattisen Lännen taholta tuskin mitään vastarintaa Itä-Euroopassa. Mutta yllättävämpää on, ettei Venäjälle aseteta minkäänlaista vastusta edes Lähi-idässä, joka niin pitkään oli Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan ulkopolitiikan keskiötä.

Nykymenolla Ukraina, Moldova ja Etelä-Kaukasia ovat mennyttä parin vuoden sisällä. Muuan italialainen ystäväni kertoi vastikään ystävänsä tarjonneen isolle italialaiselle kustantamolle Ukrainan historiaansa, mutta kustantamo oli vastannut, ettei sellaista tarvittu, koska ketään ei kiinnostanut mitättömän itäeurooppalaisen maan historia, varsinkin kun Ukrainan valtiollisuus olisi vain väliaikainen ilmiö. Hyvin on moskoviittisen vihollisen propaganda omaksuttu monessa Euroopan maassa.

Syyriaa tulee Venäjä käyttämään astinlautana ottaessaan liittolaisensa Iranin kanssa vallan koko Afganistanista itäiselle Välimerelle ulottuvalla vyöhykkeellä. Venäjä varmistaa sotilaallisen jalansijansa Syyriassa samaan tapaan kuin Krimillä - paaluttaen sen ilmatorjuntajärjestelmin ja tarvittaessa epätavallisin asein niin, että se muuttuu pysyväksi ennen Yhdysvaltain presidentinvaihdosta. Hegemonia Irakin ja Libanonin politiikkaan on tällä tavoin taattu. Vyöhyke tarjoaa myös valtavan astinlaudan epävakauttamaan Turkkia, Persianlahden öljymaita, Pakistania sekä jo etukäteen toivottomasti puristuksissa olevaa Azerbaidžania.

Euraasialaisen imperiumin haltuunotto edellyttää, että Lännen entisiä vahvoja liittolaisia, Turkkia ja länsimielisiä arabimaita, vieraannutetaan monin tavoin Lännestä ja autoritäärisiä tendenssejä ruokitaan. Lopulta Venäjällä, Iranilla, Saudi-Arabialla ja ehkä myös Erdoğanin Turkilla on yhteiset edut: arabikevään ja muun kansalaisvastarinnan murskaaminen, konservatiivisen autoritarian vahvistaminen sekä öljyn hinnan palauttaminen ylikorkealle tasolleen. Ongelmina prosessissa ovat lähinnä Venäjän itse hajottamisen ja hallitsemisen nimissä tahallisesti lietsomat vihamielisyydet sunnien ja šiiojen, Turkin ja Iranin, Turkin ja arabimaiden sekä Iranin ja arabimaiden välillä.

Obaman kaudella jopa Israel on tehokkaasti vieraannutettu Lännestä. Se lähenee kohisten Venäjän narratiiveja, jotka taitavasti pelaavat erityisiä juutalaisia sensitiivisyyksiä arabien vastaavia vastaan. Jo viidennes israelilaisista on venäjänkielisiä - ja muustakin väestöstä yhä suurempi osa venäläismielisiä. Tällä on jo ollut ja on oleva merkittävä vaikutus Israeliin uskonnollisin linssein tuijottavaan osaan Yhdysvaltain ja protestanttisen Euroopan konservatiivipiirejä.

Euroopan hajottamiseksi ja hallitsemiseksi tarjoavat kansallismieliset voimat nykyisin parhaan aseen. Näitä on aina ollut helppo manipuloida, koska kansallismielisissä piireissä tunteet tunnetusti korvaavat järjen. Paitsi ksenofobiaa, rasismia ja islamofobiaa, Venäjä on aktiivisesti lietsonut yleistä länsi- ja demokratiavastaisuutta. Venäjän polit-teknologit panostavat runsaasti resursseja kärjistämään Euroopan kansojen välisiä historiakiistoja, markkinoimaan menneitä kansanmurhia ja muidenkin kipukohtien kaivamista esiin jopa sadan vuoden takaa. On yksin Venäjän edun mukaista, että Puolan ja Ukrainan, Unkarin ja Romanian sekä kaikki muut Euroopan itälaidan nationalistit usutetaan jälleen toistensa kurkkuihin.

Suomessa pyritään lyömään kiilaa maamme suhteissa Ruotsiin ja Baltiaan. On havaittavissa selvä tendenssi, että yhteiskuntamme huipulla vaikuttava voimakas Venäjä-lobby pyrkii taas vahvistamaan umpimielistä saksalaissuuntausta, vieläpä sen masokistisimmassa schröderiläisessä ilmentymässä. Itämeren alueen lisäksi Venäjä toimii erittäin aktiivisesti kansallisten konfliktien uudelleen sytyttämiseksi Balkanilla ja Kaukasiassa.

Venäjä on avannut hybridisodan valmistelut kahdella seuraavalla rintamalla: Itämeren alueella ja Balkanilla. Balkanilla Venäjä on jo vuosien ajan valmistellut konfliktien herättämistä uudelleen naftaliinista serbialaisten ja makedonialaisten agenttiensa avulla. Aktiiviset toimet on käynnistetty Bosniassa ja Montenegrossa ja tullaan käynnistämään muissa alueen maissa.

Kreikka ja Turkki on helppo usuttaa toistensa kimppuun ja Kypros kriisiyttää uudelleen etenkin Venäjän laivaston ottaessa haltuunsa hegemonian itäisellä Välimerellä. Turkkia sekä saarretaan että lietsotaan sisällissotaan. Tämä on loogista toimintaa Venäjältä, sillä Turkki on alueen sotilaallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti vahvin valtio, jolla on komennossaan Naton toiseksi suurin armeija. Ilman Turkkia länsimailla ei ole mitään toivoa Mustallamerellä ja itäisellä Välimerellä, puhumattakaan Kurdistanin vuorista ja muista Irania ympäröivistä alueista.

Oletan Venäjän tavoitteena lopulta kuitenkin olevan autoritäärisen Turkin, joka kääntyy Venäjän ideologiseksi liittolaiseksi Länttä vastaan. Länsimaiden irrationaalinen turkinvastaisuus tarjoaa tähän hyvät eväät. Heti kun tämä tapahtuu - viimeistään silloin kun Nato kieltäytyy puolustamasta Turkkia ja viides artikla raukeaa - saavat Venäjän käsikassaroiksi antautuneet kurdit, armenialaiset ja assyrialaiset taas kerran tuta, miltä suurpoliittinen petos maistuu pienten kansojen joukkohaudoissa. Turkin vihaajien olisi kannattanut ajoissa ymmärtää, että länsimainen, demokraattinen Turkki olisi ollut parasta, mitä niille olisi ikinä voinut tapahtua (aivan kuten raukean suvaitsevainen Osmanivaltakunta oli hyvinä aikoinaan). Venäjän kanssa liittoutunut autoritäärinen Turkki ei tule vastaavaa armoa pettureille suomaan.

Suomi saa tuta saman jäädessään yksin kriisialueeksi, kun Naton turvatakeiden raukeaminen syöksee Baltian suorien operaatioiden kohteeksi. Kysymys on lähinnä, tuleeko Venäjä iskemään ratkaisevat iskut Naton viidettä artiklaa vastaan Turkissa vai Baltiassa. Kummassa hyvänsä se tapahtuu, seuraavat iskut koskevat mitä suurimmassa määrin myös sitä toista aluetta.

*   *   *

Jokunen henkisesti Anjalan liittoon kuuluva tiedustelu-upseeri, valiokuntaneuvos ja poliisipoliitikko saanevat Suomessa hyviä eläkejohtokuntapaikkoja, mutta Suomelle ja Suomen kansalle venäläismielisen eliitin petos tulee maksamaan erittäin kalliisti. Suomi joutuu takaisin siihen asemaan, johon se Ruotsin Itämaana (Österland) joutui tultuaan Venäjän etupiirin alaiseksi. Tuo kehitys johti isoonvihaan, pikkuvihaan, miehityksiin, kansanmurhaan, orjuuteen, liittämiseen Venäjän yhteyteen, eroon Pohjoismaista ja Lännestä, sotiin ja suomettumiseen. Sitäkö kaikkea me taas haluamme?

Venäjä on jälleen onnistunut lietsomaan eräänlaisen hattujen sodan koko Euroopan intelligentsiaan. Länsimieliset hatut puolustavat vapaata, demokraattista Eurooppaa, kun taas maanpetokselliset myssyt ajavat antautumista vainolaisille, taantumusta ja omia itsekkäitä aateliserivapauksiaan. Myssyt tekevät näin vapaiden länsimaisten ihmisten kustannuksella.

Tilanne on osin Lännen omaa syytä. Länsi on menettänyt kykynsä vaikuttaa vahvalta ja uskottavalta, mikä suuresti pahentaa Eurooppaa riivaavaa psykologista rappiota sekä murentaa uskoa länsimaiseen järjestelmään. Vahvat ja röyhkeät se saa näyttämään voittamattomilta.

Poliittisen eliittimme huipulla palvellut veteraanineuvosmies ja suurlähettiläs Alpo Rusi kirjoittaa viime vuoden tärkeimmässä suomalaisessa valtiomiesteoksessa Etupiirin ote seuraavalla tavalla:

"Venäjän vaikutusvalta Itämeren piirissä alkoi kasvaa, mikä oli paljolti seurausta ei vain Ruotsin ja Puolan heikkoudesta ja keskinäisen yhteistyökyvyn puutteesta, vaan myös siitä, että Venäjän arkkivihollisen, Ottomaanien imperiumin heikentäminen ei tässä vaiheessa ollut Venäjän laajentumisen näkökulmasta mahdollista ilman liittolaisia. Usko ja luottamus Ruotsin turvaan oli suomalaisväestön keskuudessa käytännössä mennyt, eikä sitä korjannut vuosina 1741-43 käyty Ruotsin ja Venäjän välinen revanssisota, tai hattujen sota.

Tämä oli Suomelle pikkuvihan aikaa, jolloin Venäjä miehitti osia Suomesta uudelleen. Säätyvallan aikaisessa Ruotsissa poliittinen kenttä jakautui hattuihin, jotka halusivat valloittaa takaisin Venäjälle menetetyt alueet, ja heidän vastustajiinsa myssyihin, jotka olivat valmiita pelaamaan poliittisia pelejä venäläisten kanssa, jopa ehdottamalla salaisessa tapaamisessa Suomen luovuttamista Venäjälle.

Myssyt menivät lopulta jopa niin pitkälle, että he alkoivat ajaa Venäjän etuja Ruotsissa."

Tilannetta voi verrata nykytilanteeseen koko Euroopassa, jossa maanpetoksellista yhteistoimintaa vainolaisen kanssa harjoittavat myssyt käyttävät Venäjää samalla tukena kotimaisessa vallanhimossaan. Historiallinen analogia ei lupaa tälle suuntaukselle mitään hyvää:

"Ruotsissa aatelistoon ja kuninkaanvaltaan kohdistunut arvostelu kiihtyi hattujen sodan jälkeen, ja maa ajautui taloudellisiin kriiseihin etenkin kun myssyt nousivat valtaan vuoden 1765 valtiopäivillä. Venäjä antoi täyden tukensa myssyille näiden pyrkiessä estämään kuninkaanvallan heikennykset. ... Hattujen palattua valtaan vuoden 1769 valtiopäivillä Ruotsi oli ajautunut jo lähes kestämättömään kriisiin."

Korjausliike vaati rajuja toimia:

"Kuningas Adolf Fredrikin kuoltua valtaan nousi 1771 hänen poikansa Kustaa III, joka alkoi heti kuninkaaksi tulonsa jälkeen suunnitella vallankaappausta säädyiltä. Käytännössä hän toteutti sen armeijan tuella seuraavana vuonna. Suomessa vahva kuningas sai nopeasti tukea, koska hänen katsottiin paremmin suojelevan maata Venäjää vastaan. Ehkä mukana oli myös annos aatelisinhoa. Samalla päättyi säätyvallan aika Ruotsin historiassa. Ruotsi pyrki vahvistamaan Venäjän hyökkäyksen pelossa maan puolustusjärjestelmiä ja etenkin yhteyttä Suomeen suurilla investoinneilla, joista tunnetuimpiin kuuluu Suomenlinnan (Sveaborg) rakentaminen. Tämä palautti Suomessa entisestään uskoa Ruotsin kuninkaaseen."

Anjalan liiton maanpetosvehkeilyyn Venäjän hyväksi liittyy maassamme muitakin piirteitä. On syytä muistaa, että Venäjän saatua vallan Suomessa sen hyväksi toimineet agentit palkittiin merkittävin tehtävin. Sprengtportenista tuli Suomen quisling, ensimmäinen kenraalikuvernööri ja siten myöhemmän seuraajansa Bobrikovin ensimmäinen edeltäjä. Armfelt, joka loikkasi Kustaa III:n hovista suoraan tsaari Aleksanteri I:n neuvonantajaksi, kuiskutteli uudessa roolissaan tsaarille taantumuspolitiikkaa ja vehkeili keskeisesti Speranskin ja muiden uudistusmielisten kaatamiseksi.

Myöhemmin koitti aika, jolloin suomalaiset polsut Otto-Wille Kuusinen ja Tuure Lehén toimivat aktiivisesti samantapaisissa rooleissa maamme ja koko länsimaisen järjestyksen päänmenoksi.

*   *   *

Mutta palatkaamme ajassa nykypäivään. Pian palattuani Azerbaidžanista takaisin Kiovaan sain suomalais-latvialaisia vieraita ja vietin heidän kanssaan mitä miellyttävimmän syysviikon. Vietimme sen etupäässä Kiovassa, mutta Ukrainan puolustajain päivänä kävimme myös pohjoisessa Tšernihivissä, ammoin Kiovan Rusin rajakaupunkina toimineessa historiallisessa kohteessa, jonka kirkoista ja linnoituksista historia yhä huokuu.

Kiovassa ohjelmaamme kuului iiriläisiä tansseja kotikatuni paikassa ja Palata 6:n mielisairaalatunnelmaa, Kiovan eläintarhassa käymistä, Bulgakovin kotimuseota ja baarikierroksia keskustan, Maidanin, Podilin, Myhailivskan ja Mala Žytomyrskan kohteissa. Štšaslyvessä, onnellisten ihmisten taajamassa, käytiin pizzalla heti vierailuohjelman aluksi. Tšernihivissä syksyn kultaiset värit kirjasivat vaahteraista ja lehmuksellista lehtipuustoa samalla kun lapset leikkivät tankkien ja tykkien tykönä.

Sitten oli Ukrainassa paikallisvaalit, joissa valittiin pormestareita, läänien, piirikuntien, kaupunkien ja kylien valtuustoja. Niitä pääsin todistamaan länsiukrainalaisessa Lvivissä, joka lokakuun lopullakin oli mitä viehättävin ja täynnänsä turisteja, etupäässä muualta Ukrainasta ja rajan takaa Puolasta. Lvivin keskieurooppalaisessa ilmapiirissä on aina jotain, mikä vakuuttaa Ukrainan eurooppalaisesta tulevaisuudesta, huolimatta siitä, että itäinen vihollinen uhoaa näinä aikoina voimansa tunnossa.

Ja viime viikon loppupuolella matkasinkin Sarumanin valtakuntaan, mikä on oma tarinansa ja edellyttänee omaa kirjoitusta.