Venäjä käynnisti seuraavan toimintavaiheen hyökkäyksessään Ukrainaan. Viikonloppuna ulkomailta käsin tuetut ja organisoidut venäläiset ääriliikkeet käynnistivät Ukrainan kolmessa itäisimmässä maakunnassa Harkovassa, Donetskissa ja Luhanskissa väkivaltaisia mellakoita. Mellakoitsijat hakkasivat Ukrainan yhtenäisyyden puolesta rauhanomaisesti mieltä osoittaneita aktivisteja, vandalisoivat rakennuksia ja valtasivat maakuntahallintotalot sekä Luhanskissa turvallisuuspalvelun rakennuksen, josta varastivat suuria määriä aseita. Myös eteläukrainalaisessa Mykolajivissa venäläismieliset provokaattorit riehuivat viime yönä, mutta siellä paikalliset Maidanin tukijat onnistuivat karkottamaan heidät hallintorakennuksilta.
Osan riehujista kokosi kourallinen ukrainanvenäläisiä ääriliikkeitä - yleensä luonteeltaan joko fasistisia tai neuvostonostalgisia ja kannatukseltaan marginaalisia. Osa taas tuli todennäköisesti täydennyksinä naapurimaan puolelta. Harkovassa kaupungin paikallismaantieteestä ilmeisen pihalla olleet nahkatakkimiehet rynnivät hyökkäämään oopperatalolle ja teatteriin, koska luulivat niitä kaupungintaloksi ja maakuntahallinnoksi. Donetskissa osa hyökkääjistä oli unohtanut ylleen Venäjän maahanlaskujoukkojen kamppeita. Linja-autollinen hampaisiin asti aseistautuneita sotilaallisen näköisiä tyyppejä bongattiin kansalaisbloggarien toimesta lentokentän lähellä.
Kun aseistetut ekstremistit olivat vallanneet hallintorakennukset, he julistivat perustetuiksi "kansantasavallat" kussakin provinssissa ja ilmoittivat toukokuussa pidettävän kansanäänestykset niiden liittämiseksi Venäjään. Jos Ukraina puuttuisi asiaan, Venäjän armeija vyöryisi tankeilla 30 kilometrin päästä rajan takaa. Riehujat apinoivat kaikin tavoin ukrainalaisten aktivistien toimintatapoja, pystyttäen barrikadeja, käyttäen metallikilpiä ja hoilaten Venäjän kansallislaulua. Maidanistien moraalisista periaatteista näillä bandiiteilla ei kuitenkaan ollut tietoakaan: he hakkasivat ja nöyryyttivät kiinni saamiaan laillisen järjestyksen kannattajia ja levittivät hävitystä valtaamiinsa julkisiin rakennuksiin.
Ukrainan viranomaiset ryhtyivät tietysti yrityksiin palauttaa järjestys, vaikka Venäjä uhkailikin voimatoimilla, mikäli viranomaiset käyttäisivät voimaa. Turvallisuuspalvelun talo Luhanskissa saatiin vallattua takaisin ja samoin Harkovassa vallattu lääninhallinto. Ukrainan hallitus kutsui järjestystoimiaan "terrorisminvastaiseksi operaatioksi", mikä oli ehkä hieman liioittelua, sillä lopulta kelpo pamput ja riittävän ylivoiman tuominen paikalle taltuttivat talonvaltaajat, joita pidätettiin.
Kuulemma venäläisiä erikoisjoukkojen miehiä on myös saatu pidätettyä, mutta on epäselvää, olivatko he hallintorakennuksista pidätettyjen joukossa vai muualla kiinni saatuja provokaattoreita. Erilaisia salahankkeita valmistelleita Venäjän desantteja, diversantteja ja muita agenttejahan on saatu kiinni yksittäin ja pienissä ryhmissä viikosta toiseen. Tätä kirjoittaessani vakaus on ilmeisesti toistaiseksi palautettu Harkovaan, mutta Donetskissa ja Luhanskissa venäläiset bandiitit pitävät yhä hallussaan hallintorakennuksia, ollen aseistautuneita ja kieltäytyen poistumasta. He ovat tiettävästi myös ottaneet kymmeniä panttivankeja ja miinoittaneet rakennuksia, mitä voi pitää siirtymisenä terrorismiin.
Ukrainan viranomaiset ovat siepanneet radiosanomia, joissa yksi komentokeskus ohjasi kaikkia Itä-Ukrainan väkivaltaisuuksia. Harkovassa pidätysten yhteydessä saatiin yhden mellakoitsijan kalenteri, johon oli kirjattu ranskalaisin viivoin, mitä joukkojen piti Ukrainassa tekemän:
1. Julistettava hallitus laittomaksi. 2. Vietävä pohja vaaleilta. 3. Järjestettävä kansanäänestys. 4. Valtion budjetti federalisoitava. 5. Venäjä toiseksi viralliseksi kieleksi. 6. Järjestettävä nuorisolle militaristis-patrioottista koulutusta. 7. Liityttävä tulliliittoon. 8. Vaihdettava vallassa olijat kaikilla tasoilla.
Vaikuttaa siltä, että joku on ennen operaatiota briiffannut nahkatakkimiehet siitä, mikä "Harkovan kansantasavallan" tarkoitus on. Muistilista kuvastanee lähinnä sitä, etteivät likaisen työn tekijät ole kovin selvillä siitä, mitä asiaa teoillaan puolustavat. Sama näkyi joulukuussa ns. Anti-Maidanin mielenosoittajien kohdalla, jotka oli kerätty Kiovaan maksusta ja painostamalla silloisia valtaapitäviä tukemaan. Niitä ihmisiä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta joku siitä maksoi ja käskyjä oli toteltava.
Joku vuoti
Youtubeen myös videon, jossa putinismin ylipappi
Aleksandr Dugin jakelee julistavaan sävyynsä ohjeita kotiarestissa istuvan venäläisen äärijärjestön, "Donbasin kansanmiliisin", johtajan Pavel Gubarjovin vaimolle, ilmeisesti jaettavaksi evästyksinä alueella mobilisoitaville viidensille kolonnille. Dugin on venäläinen äärikansallismielinen deržavnikki ja eurasianismin ideologinen isä. Hänen ajatuksiinsa pohjautuu Putinin tavoite perustaa imperiumi uudelleen Euraasian unionin nimellä vuonna 2015. Tulliliitto, johon Venäjä on toistaiseksi liittänyt Valko-Venäjän ja Kazakstanin ja painostanut Armenialta liittymislupauksen, on tarkoitettu Euraasian unionin esiasteeksi. Englanniksi Duginista voi lukea
täältä ja
täältä.
Dugin on vain yksi niistä venäläisfasistisen imperialismin edustajista, joiden ideologista ohjelmaa Putinin ympärilleen kokoama silovikkihallinto on viimeiset neljätoista vuotta toteuttanut - alkuun peitellymmin, sittemmin yhä peittelemättömämmin ja röyhkeämmin. Toinen Putinin hovi-ideologiksi usein mainittu nimi on 1900-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut
Ivan Iljin. Henkilökohtaisesti en usko kauan sitten kuolleen Iljinin kiihkokristillisen ajattelun vaikuttavan Putinin nykyregiimin ideologiassa lainkaan yhtä paljon kuin Duginin ajatusten, joissa pseudokristillisen uskonnollinen mystiikka on pikemminkin kaapuna tiukkaan hierarkkisuuteen valjastetulle imperialismille.
Duginkin lienee ainakin alkuaikojensa kirjoittelun osalta aivan liian esoteerinen Putinin kyynisten tšekistien makuun. Hänen jonkinlaisena pääteoksenaan pidetty
Osnovy geopolitiki, jossa hahmotellaan muiden maiden muassa myös Suomen liittämistä takaisin Venäjän imperiumiin, on kuitenkin ollut putinilaisen voimakoneiston suosikkilukemistoa nyt parinkymmenen vuoden ajan. Putinin Venäjän ekspansiopolitiikka seuraa jotakuinkin tarkasti Duginin hahmottelemilla linjoilla. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että Duginin opit on valjastettu sopivaksi mystis-imperialistiseksi valtioaatteeksi KGB:n upseereista muodostuvan eliitin alastomien valtapyyteiden palvelemiseen.
Venäläisillä ääriajattelijoilla on monia eroja, mutta niin Panarin, Prohanov, Glazjev, Surkov, Kolarov, Rogozin, Setšin kuin Kiseljovkin - ja nimilistaa voisi nykyregiimiä tutkiessa pidentää varsin paljon - ovat ydinasioissa ideologisesti yhtä mieltä. Heidän isovenäläisen imperialisminsa tärkeimpiä päämääriä ovat valtion sisäinen autoritarismi ja ulkoinen ekspansionismi. Näihin kahteen tavoitteeseen Putinin politiikka voidaan palauttaa, ja siinä ei pitäisi olla mitään hämmentävää eikä vaikeasti ymmärrettävää, sillä kyse on imperiumin ikivanhoista perinteistä.
Itsevaltius voidaan säilyttää vain sortokoneistolla. Sortokoneisto voidaan rahoittaa vain korporatistisella talouselämän hallinnalla. Lisäresurssien saamiseksi ja imperiaalisen illuusion ylläpitämiseksi on valloitettava jatkuvasti lisää muiden maiden alueita, sillä imperiumi on aina sodassa ja sen johtajan täytyy lakkaamatta voittaa. Voittaminen on tietysti helpointa hyökkäämällä aina pienempiä vastaan - johtavia länsivaltoja vastaan Venäjä ei ole koskaan hyökännyt suoraan, ainoastaan salaisen sodan, subversion ja monenmoisen selkäänpuukotuksen keinoin.
Yksinvaltiutta ja imperialistista ekspansiota perusteltiin tsaarinaikana uskonnollisella missiolla ortodoksisen kristinuskon puolesta. Keisarikunnan lopulla niitä perusteltiin panslavismilla, jonka myötä Venäjän monikansallinen imperiumi astui etnisen nationalismin vaaralliseen miinakenttään ja tuhoutui sen seurauksena. Sitten seurasi totalitaristinen kokeilu, jossa samoja tavoitteita - yksinvaltiutta ja ekspansiota - perusteltiin kommunistisella maailmanvallankumouksella. Eräänlainen punaisen lohikäärmeen uskonto sekin.
Nyt vuorossa näyttää sitten olevan peto, jonka luultiin kuolleen, mutta jonka kuolinhaava parani. Venäjä yrittää nimittäin uudelleen perustaa ekspansionsa ja yksinvaltiutensa nationalismin varaan. Panslavismi on palannut vahvaksi osaksi Venäjän suorastaan hysteerisesti maailmalle markkinoimaa propagandaa, vaikka juuri monet slaavit - ukrainalaisista puolalaisiin, tšekkeihin ja slovakkeihin - näyttävät olevan sille kaikkein allergisimpia. Toissa vuosisadalla panslavistinen Venäjä kylvi joukkomurhillaan ja provokaatioillaan Balkanin ja Kaukasian sotien sekä lopulta modernin kansanmurhaamisen siemenet.
Oikeastaan putinilainen nationalistinen imperialismi on kehittynyt vielä perinteistä panslavismia synkempään suuntaan, alkaen muistuttaa yhä enemmän viime vuosisadan totalitarismeja, joissa kansanmurhaaminen vietiin teollisiin mittasuhteisiin. Monet ovat jo ehtineet verrata Putinin politiikkaa Georgiassa, Ukrainassa ja Moldovassa Hitlerin politiikkaan Itävallassa, Tšekkoslovakiassa ja Puolassa. Jos Hitler-vertaukset tuntuvat liian järkyttäviltä ollakseen soveliaita, kannattaa vilkaista,
millä tavoin Kremlin ihmisoikeusedustaja Andranik Migranjan äityi kehumaan Hitleriä, hyökätessään Putinia arvostellutta tunnettua venäläistä historioitsijaa Andrei Zubovia vastaan.
Kuulun niihin, jotka Jeltsinin aikana näkivät Venäjässä suuren toivon paremmasta. En koskaan ole hyväksynyt ajattelutapaa, että jokin maa tai kansakunta olisi ikiaikaisesti tuomittu tietynlaiseen valtiomalliin historiansa saati kulttuurinsa perusteella. Jeltsinin hallinnon 90-luvun alkupuoliskolla ottamat haparoivat askeleet eurooppalaisen demokratian ja avoimen yhteiskunnan suuntaan vain sattuivat taloudellisesti hyvin epäonnekkaaseen aikaan. Maailmanhistorian kyynisimpiin kuuluva instituutio, joka kylmän sodan aikana juurtui mieliimme kolmikirjaimisella yhdistelmällä, käytti suhdanteita ja keinottelua häikäilemättä hyväkseen murtaakseen Venäjän ja venäläisten turvallisuuden ja vakauden tunteen sekä kaapatakseen vallan. He olivat siinä epäonnistuneet aiemmin (Janajevin juntan kaatuessa), mutta onnistuivat lopulta vuonna 1999.
Koko 2000-luku onkin sitten ollut KGB:n restauraation aikaa. Kaikki, joilla Venäjän politiikassa tai talouselämässä on valtaa, tulevat joko itse turvallisuuspalveluista tai ovat turvallisuuspalvelujen liekanarussa toimivia oligarkkeja, älykköjä tai muita sätkynukkeja.
Lilia Shevtsova on analysoinut asiaa syvällisesti. Venäjä ei ole vielä yhtä totalitäärinen kuin natsi-Saksa tai Neuvostoliitto, mutta olisi virhe olla näkemättä, mihin suuntaan se on menossa.
Yksi kerrallaan putinilainen Venäjä on poiminut valtakuntansa historiasta sen pahimmat piirteet: Tsaarinajan imperialismi ja neuvostoajan ideologinen missio on risteytetty uuteen kansalliskiihkoiseen muotoon, joka erittäin suuressa määrin vastaa sitä, miksi fasismi on toisen maailmansodan jälkeisessä politologiassa määritelty. Alkuperäisen italialaisen fascismin ajatus valtion rautanyrkistä, joka puristaa tiukassa otteessaan korporaatioita, elinkeinoelämää, tiedotusvälineitä ja vieläpä kulttuuriakin, toteutuu mitä suurimmassa määrin Putinin Venäjällä.
Putinia olisikin vuosikymmen sitten voinut luonnehtia Venäjän Mussoliniksi - Tšetšenian, Dagestanin, Georgian, Transnistrian, Karabahin ja Tadžikistanin sotaretket olisivat vastanneet fasistisen Italian "pieniä voitokkaita sotia" Albaniaa ja Abessiniaa vastaan. Syyriassa toistuivat Abessiniassa nähdyt kemiallisten aseiden kauhut aseettomia siviilejä vastaan. Mussolinilainen glooria ei kuitenkaan ole Putinille riittänyt, vaan hän on alkanut astua yhä enemmän Hitlerin jalanjälkiin. Tai tuoreempaa esimerkkiä käyttääksemme: Slobodan Miloševićin.
Tuolla tiellä pienet voitokkaat sodat eivät ole enää pelkkiä perinteisiä imperialistisia siirtomaasotia vaan
anschlussien ja
lebensraumien seuratessa toistaan jättävät yhä rumempia verijälkiä. Tuolla tiellä kansallismielinen uho ei ole enää vain menneen imperiumin nostalgista haikailua - kuten roomalaisaikoja muistelleella Mussolinilla - vaan siihen hiipivät patologiset vainoharhat ja "lopullisen ratkaisun" synkät varjot.
Venäläisestä fasismista tekee erityisen vaarallista se, että sitä toteuttamaan on valjastettu Putinin alkuperäisen uskonnon, tšekismin, epäjumala - tuo kauhua herättävä kolmikirjaiminen instituutio, jonka miekan ja kilven päälle on nyt punatähden sijaan sijoitettu lohikäärme ja arkkienkeli. Tšeka eli KGB, Putinin institutionaalisen uskollisuuden tyyssija, on kuitenkin kylmän kyyninen orgaani, jonka tavoitteena on vallanpitäjien pitäminen vallassa keinoja kaihtamatta. Aiemmin ohranan piti olla uskollinen tsaarille, sittemmin puolueelle. Nyt rengit ovat kuitenkin nousseet valtaan. Bisnestsaarit, papit ja puolueet joutuvat nyt kumartamaan KGB:tä, ottamaan sen kummisediltä suojeluksensa.
Kyseisen instituution kyyniset toimintatavat huomioiden ei ole ollenkaan outoa, että se veljeilee järjestäytyneen rikollisuuden kanssa. On merkittävää huomata, että Venäjän valtaannostamat vasallit ja käskynhaltijat vallatuilla alueilla ovat alun perin hankkineet kannuksensa juuri mafian palveluksessa. Tällaisesta hallitsemisesta ovat ortodoksimystikkojen romanttisissa haaveissa heiluvat ritarit ja soturimunkit hyveineen hyvin kaukana. Mafia ylläpitää kyllä mielellään valheellisia kunniakulisseja, mutta todellisuudessa juonittelee, pettää ja valehtelee aina minkä ehtii. Kun liikekumppani on saanut luodin takaraivoonsa tai tikarin selkäänsä, möhömahaiset mafiosot nauraa röhöttävät ja kumoavat vodkašotteja päästellen samalla suistaan ilmoille alamaailmalle ominaisia kauhistuksia ja pilkkasanoja. Kovuuden ja pahuuden ihannointi on yhteistä mafiosoille ja tšekisteille.
Samanlaisia valtaan nousseita rikollisia olivat myös Saksan natsit. Ei ole sattumaa, että uskollisesti suursaksalaista imperialismia ja autoritarismia palvelleet preussilaiset aatelisupseerit lopulta ryhtyivät salaliittoon Hitleriä vastaan. Ihmiskunnan ja Saksan kansan epäonneksi he epäonnistuivat siinä. Venäjällä ritarilliset elitistivoimat ovat kuitenkin heikkoja tai puuttuvat, koska neuvostojärjestelmä teki varsin totaalista tuhoa vanhojen eliittien keskuudessa. Nykyiset vallanpitäjät ovat samanlaisia katkeria nousukkaita kuin saksalaiset kansallissosialistit tai tyypilliset mafiosot. Heillä on rahaa ja valtaa, he esittelevät mielellään kalliita lelujaan, mutta liituraita ei kykene tekemään moukkamaisesta plebeijistä jalosyntyistä patriisia. He tietävät sen alitajuisesti koko ajan, kokevat siitä selittämätöntä alemmuudentuntoa ja kostavat koko maailmalle.
Kulttuurin ja tieteiden puolelta ehkä löytyisi ritarillisempaa eliittiä. Näillä ihmisillä ei kuitenkaan ole aseita eikä usein edes poliittisia ambitioita. Jos sellaisia on, ne on terveellisempää pitää nyky-Venäjällä piilossa. Jotkut tuntemani venäläiset näkevät ritarillisuuden merkkejä blogistista oppositiojohtajaksi ponnistaneessa Navalnyissa. Itse olen enemmän šakkimestari Kasparovin tai suosikkikirjailijani Akuninin kannalla. Joskus 90-luvun lopussa olisi ehkä Tšetšeniaan rauhansopimuksen saaneella suositulla kenraali Lebedillä ollut mahdollisuuksia, mutta hän kuoli mystisessä helikopterionnettomuudessa. Mystiset onnettomuudet ja myrkytykset ovat sangen yleisiä KGB:n tielle asettuvien keskuudessa.
Länsimaalaiset eivät ymmärrä Venäjän nykyhallinnon fasistista luonnetta, koska eivät ymmärrä mitä fasismi on. Heillä on fasismista Hollywoodin luoma kuva: ylimaallisen sadistisia monokkelipäisiä univormufetisistejä ja pahuuttaan hekottelevia seonneita tiedemiehiä, jotka kaikki puhuvat vain saksalaisella aksentilla. Fasismin oletetaan olevan jotain tästä maailmasta ulkopuolista, demonisoitua pahuutta, jolla ei voi olla mitään yhtymäkohtia nykymaailmaan. Ei koskaan enää, niinhän. Liittoutuneiden propaganda iskosti tuon fasismikuvan sodan jälkeen tehokkaasti jälkipolviin.
Ikävä kyllä todellisuudessa fasismi oli banaalia, rujoa ja arkista. Sen massapropaganda sai miljoonat lietsottua joukkohysteriaan, uskomaan juutalaisten pankkiirien salaliittoihin sekä johtajan suureen tehtävään. Osa intelligentsiasta ei ottanut natseja vakavasti; he olivat pellejä ja marginaalihahmoja - kunnes olivat yhtäkkiä vallassa ohjelmaansa toteuttamassa, johon siihenkään ei haluttu uskoa. Osa intelligentsiasta taas lähti täysillä mukaan, vakavissaan ja kiiluvin silmin puolustamaan uuden ajan aatetta kaikenlaiselta vähättelyltä ja arvostelulta. Heidän mielissään kansallinen etu ja kansallissosialistien etu muuttuivat samaksi asiaksi.
Todellisen fasismin uho ja väkivalta myös koskivat tavallisia ihmisiä eivätkä jääneet näytösluontoisiin marsseihin. Fasistien vastustajat yleensä murhattiin. Vähintäänkin heidän maineensa tuhottiin häikäilemättömillä valheilla ja kompromaatilla, joita propagandalehdet työstivät. Naapurimaat joutuivat ensin propagandasodan, sitten provokaatioiden ja tahallisen epävakauttamisen uhreiksi, lopulta hyökkäyksen, miehityksen, putipuhtaiksi ryöstämisen ja joidenkin väestöryhmien osalta kansanmurhan kohteiksi. Historiaa keksittiin uusiksi ja karttoja piirreltiin vastaamaan uusia fiktioita. Ihmisiä alettiin kyyditä leireille ja tappaa teollisesti, mikäli heidän olemassaolonsa soti suuren unelman fiktiota vastaan.
Hitler ja Milošević jatkoivat tasan niin kauan kunnes heidät pysäytettiin. Siihen tarvittiin lopulta sota. Voidaan kysyä, olisiko sota voitu välttää, jos heille olisi asetettu rajat aiemmin. Jos Chamberlain ei olisi alkanut houria rauhasta meidän ajaksemme tai Clinton ylistää Miloševićiä mieheksi, joka voi tuoda vakauden "etnisesti sekavalle Balkanille". Voidaan kysyä, missä vaiheessa Putinille kannattaisi asettaa rajat, koska emme selvästikään Ukrainassa ole saamassa rauhaa meidän ajaksemme.
Harkovassa kummittelee tänä päivänä pahempi mörkö kuin siellä syntyneen Eugen Schaumanin haamu; pahempi kuin arolta ajoittain nouseva Iivana Julman haamu kuolleiden kasakoiden ratsuväen kärjessä. Nyt nostavat päätään samanlaiset haamut, jotka kaivautuivat esiin sata vuotta sitten Venäjällä sekä 75 vuotta sitten Saksassa. Edellisillä kerroilla Eurooppa syöksi itsensä tuhoon ja nousi sitten jumalhämärän kautta rampana uudelleen jaloilleen. Olemme niistäkin kauhuista selvinneet, mutta olemmeko oppineet mitään?