Maidanin tarinoita IV

Lauantai ei nähnyt pelättyä hyökkäystä Maidanille. Sen sijaan provinsseissa tapahtui paljon.

Kansan otettua iltapäivään mennessä hallintaansa yksitoista lääniä Janukovitš (tiimissään Kljujev, Lukaš ja Portnov) teki kolmelle oppositiojohtajalle tarjouksen, jossa tarjottiin Jatsenjukille pääministeripaikkaa (eli potkuja vihatulle Mykola Azaroville), Klitškolle humanitäärisen varapääministerin paikkaa, julkista presidentinvaaliväittelyä Janukovitšin ja Klitškon välille, keskustelujen aloittamista perustuslain muuttamisesta takaisin presidenttivaltaisesta parlamentaarista kohti, vangittujen ja kidnapattujen Maidanin aktivistien vapauttamista sekä yleisarmahdusta Maidanin aktivisteille. Ehdoksi asetettiin hallintorakennusten ja aukioiden luovuttaminen sekä Kiovassa että maakunnissa.

Oppositio tulkitsi, että hallituksen oli pakottanut tähän nimenomaan maakuntien haltuunotto. Hallitus menetti otteensa puolesta Ukrainaa hyvin lyhyessä ajassa. Samalla johtavat oligarkit ovat esittäneet vetoomuksia, joissa tuomitaan väkivallan käyttö ja luonnehditaan Janukovitšin valitsemaa politiikkaa erittäin huonoksi Ukrainan liike-elämälle. Oligarkki Ahmetovin omistaman Shahtar Donetskin vanavedessä muutkin Itä-Ukrainan jalkapallojoukkueet julistivat tukensa Euro-Maidanille.

Katu on toisaalta sitä mieltä, että kyseessä on ansa. Tätä tukevat Janukovitšin hallinnon teot. Zahartšenko on tänäänkin uhkaillut voimatoimilla ja kostolla poliiseihin väitetysti kohdistuneiden surman ja kidnappausten vuoksi. Näitä ukrainalaiset epäilevät venäläisten tekemiksi provokaatioiksi. Janukovitšin kerrottiin myös jakaneen suuria rahapalkkioita berkuteille, jotta nämä pysyisivät riveissä. Hallinnon teot ennakoivat, että se valmistelee edelleen mielenosoittajien kukistamista voimatoimin ja poikkeustilan julistamista Ukrainaan.

Svobodan johtajan Tjahnybokin syrjäyttäminen tulkitaan ilmeiseksi yritykseksi paitsi jakaa oppositiota, myös tuottaa tilanne, jossa oppositio joutuu torjumaan tarjouksen, koska ei voi myydä sitä Maidanille kokonaisuutena. Hallitus lienee myös laskenut saavansa aikaan väkivaltaisen reaktion joko aidosti tai lavastettuna kansallismielisiltä segmenteiltä vastauksena Svobodan kohteluun.

Tällainen ehkä jo tulikin. Kansa piiritti berkuttien kansoittaman Ukrainski Dimin ja onnistui tunkeutumaan sisään. Väkivalta puhkesi siellä Jevropeiskan laidalla minun ollessani Maidanin toisella laidalla ravintolassa, jossa aktivisteilla oli jo voitonriemuisiakin tunnelmia, vaikka he kyllä varustautuivat samalla tänä yönä odotettuun hyökkäykseen täysvarustein. Barrikadien pakkaskeliä luovasti hyödyntävät jäällä lujitetut varustukset alkavat olla sitä luokkaa, että siitä ei mennä läpi kuin panssarikalustolla.

Oppositio tekisi siis tyhmästi jos luovuttaisi aukiot tai vallatut rakennukset yksipuolisesti, jolloin Janukovitš voisi minkä tahansa lavastuksen tai provokaation varjolla vetää tarjouksensa takaisin ja murskata opposition niin, ettei aukioille enää päästäisi palaamaan.

Länsimaalaiset, jotka haluavat nopeasti ratkaisua, pelkäävät väkivaltaa ja inhoavat Svobodaa, saattavat pelata Putinin pussiin hyppäämällä nyt tukemaan ratkaisuehdotusta, saamalla ukrainalaisten kansallismielisten vihat niskoilleen ja pakottamalla Batkivštšynan ja Udarin astumaan uuteen ansaan, jonka päätteeksi tilanne kuitenkin räjäytetään taas käsiin jollain näyttävällä ja propagandakeinoin tuetulla provokaatiolla.

Venäläispuolen propaganda on pyrkinyt luomaan kuvan, että Ukrainan oppositiossa olisi kyse lähinnä fasisteista ja äärinationalisteista, mikä käsitys on erittäin kaukana todellisuudesta. Silti suomalaiset ja muut tiedotusvälineet jatkavat tämän virheellisen käsityksen levittämistä.

Kansallismielinen Svoboda on kolmesta keskeisestä oppositiopuolueesta pienin. Se on jo pitkään pyrkinyt aktiivisesti puhdistamaan mainettaan 1990-luvun fasismiin viettäneistä painotuksista. Puolueen ja sen kaikenkarvaisten tukijoukkojen menneistä ja osittain nykyisistäkin lausunnoista löytää kyllä halutessaan runsaasti karvat pystyyn nostattavia vihapuheita ja salaliittoteorioita milloin etnisiä vähemmistöjä, milloin juutalaisia, muslimeja, homoja jne. vastaan.

Toisaalta on tärkeää ymmärtää että tällaiset jyrkät käsitykset ovat suorastaan valtavirtaa vastakkaisella, venäläismielisellä puolella, jonka propagandassa EU ja Länsi nähdään alituiseen juutalaisten, vapaamuurarien ja homoseksuaalien salaliittona. Svoboda puolestaan on ymmärtänyt paikkansa olevan parlamentaarisessa demokratiassa, ja toisin kuin länsieurooppalaiset oikeistopopulistiset sisarpuolueensa, se kannattaa Ukrainan jäsenyyttä sekä EU:ssa että NATO:ssa demokratian ja maan suvereenisuuden turvaamiseksi.

Tjahnybok on jo pariin otteeseen ollut kolmesta oppositiojohtajasta se, joka on ollut eniten valmis kompromissiin ja sopimukseen hallituksen kanssa. Tämä johtuu tietysti siitä, että Svoboda on huomattavasti pienempi kuin kaksi muuta oppositiopuoluetta, Klitškon keskustalainen puolue Udar ja keskustaoikeistolainen, liberaaleja, konservatiivisia ja maltillisen kansallismielisiä näkemyksiä yhdistävä Batkivštšyna (Isänmaa).

Oman näkemykseni mukaan Svoboda on kypsynyt Euro-Maidanin aikana vakavasti otettavaksi kansallismielisiä kokoavaksi puolueeksi, joka kannattaisi integroida jollain pienehköä kannatustaan vastaavalla osuudella uuteen muodostettavaan koalitiohallitukseen, jos sellainen tulee. Jos ei muuten, tämä kannattaisi tehdä kansallismielisen radikalisoitumisen ehkäisemiseksi molemmin puolin - sekä ukrainalaiskansallisessa että venäläiskansallisessa leirissä. Svobodan raportoidaan jo paisuttaneen kannatustaan nykyisen kriisin jatkuessa, etenkin kansan suututtua aktivistien murhista ja mielialojen kallistuttua yhä enemmän suoran toiminnan suuntaan.

Jos Svoboda ja ylipäätään mielenosoittajien kansallismielinen segmentti (joka ei ole enemmistönä, mutta kuitenkin yksi monista kansanliikkeen näkyvistä segmenteistä) huomioitaisiin paremmin, Tjahnybokin olisi myös helpompi viedä ratkaisu omalle väelleen. Kansa on jo buuannut hänelle hänen yrittäessään vedota tukijoukkoihinsa hallituksen kanssa neuvottelemisen puolesta. On vaikea kuvitella jalkapalloväen ja kaukaa länsiukrainalaisista kylistä Kiovaan värjöttelemään tulleiden kansallismielisten sulattavan ratkaisua, jossa kaksi muuta oppositiopuoluetta pääsevät hallitukseen, Svoboda ei saa mitään ja kansaa käsketään vain keräämään kimpsunsa ja kampsunsa ja luovuttamaan talvisiksi tilapäiskodeikseen muodostuneet aukiot ja rakennukset. Tällainen kuumentaisi nopeasti tunteita väkivaltaisiksi provokaatioiksi. Ehkä juuri sellaisia hallitus toivookin.

Ukrainan tilanteesta

Janukovitšin hallinnon kohdalla, kuten Venäjänkin, niiden länsimaalaisten, jotka yrittävät ymmärtää hallinnon tekemisiä, tulisi tarkastella tekoja - ei sanoja. Janukovitš hallintoineen on nimittäin tähän asti jo kahden kuukauden ajan valehdellut lakkaamatta sekä omalle kansalleen että maailmalle.

Kolme kertaa se on esittänyt aloittavansa neuvotteluja opposition kanssa ja eurooppalaiset ovat oitis sännänneet painostamaan opposition suostumaan niihin. Yhtä monta kertaa Janukovitš on samanaikaisesti määrännyt berkutit ja sisäministeriön joukot murskaamaan Maidanin voimakeinoin.

Tässä tuskin on mitään yllättävää. Janukovitš edustaa samaa kyynistä maailmankuvaa kuin mestarinsa Putin tai toiset vasallit, kuten Assad ja Lukašenka. Näille pettäminen ja röyhkeä valehtelu ovat normaaleja tapoja hallita ilmatilaa maailmanpolitiikassa naiivien länsimaiden kustannuksella ja vetää näiden ponnettomia johtajia kuin pässejä narussa.

Paljon yllättävämpää on ollut ukrainalaisten vastarinnan päättäväisyys. Kolme kertaa ovat nimittäin ukrainalaiset jo torjuneet hallinnon yritykset ratkaista tilanne voimankäytöllä. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui marras-joulukuun vaihteessa, kun hallitus hyökkäsi opiskelijaliikettä vastaan ja niin tehdessään oikeastaan käynnisti laajapohjaisen massaliikkeen, joka sai viralliset oppositiopuolueetkin heräämään ja rientämään kansannousun etujoukoksi.

Toisen kerran Janukovitš yritti Maidanin valtausta voimakeinoin pari viikkoa myöhemmin - kuvaavasti EU:n erikoisedustajan Ashtonin ollessa vierailulla Kiovassa. Mielenosoittajat onnistuivat pitämään asemansa ja lyömään täysvarustuksessa olevat berkutit takaisin.

Kolmannen kerran Maidan sai torjuntavoiton tällä viikolla, kun Janukovitšin hallinto määräsi sekä viralliset sisäisen turvallisuuden joukkonsa - tuhansia miehiä täysissä aseissa ja tällä kertaa kuolettavaa tulta käyttäen - hyökkäämään mielenosoittajien kimppuun koordinoidusti oikeuslaitoksen ulkopuolisten militioiden kanssa. Tämä tapahtui pari päivää sen jälkeen, kun voimaan oli julistettu Ukrainan perustuslain vastaisella menettelyllä demokraattiset ja kansalaisoikeudet mitätöivät diktatuurilait.

Tšetšenian ja Syyrian mallien mukaan oikeuslaitoksen ulkopuoliset joukot on koottu osittain ammattirikollisista ja niille annettu valtuudet toimia kuolemanpartioina: kidnapata, kiduttaa ja murhata rankaisematta aktivisteja ja toimittajia. Verkossa leviävä ja päivä päivältä paisuva videomateriaali kertoo surullista tarinaansa siitä, kuinka kyynisen roistohallinnon siunaus tuo välittömästi pahimmat ja sadistisimmat elementit esiin rikollisista, joille on annettu ase, univormu ja rankaisemattomuus.

Ainakin kolmen surmatun nimet ovat olleet julkisuudessa. Yksi heistä oli Dnipropetrovskista kotoisin oleva etninen armenialainen, jonka vanhemmat olivat tulleet aikanaan Karabahista. Tämä 20-vuotias nuorukainen puhui sujuvaa ukrainaa ja hänet tunnettiin lahjakkaana runoilijana. Toinen surmattu oli valkovenäläinen nuorimies, joka oli tullut tänne solidaarisuudesta ukrainalaisten vapauspyrkimyksiä kohtaan. Kolmas oli 50-vuotias lviviläinen mies, jonka hallituksen miehet kidnappasivat sairaalasta yhdessä tunnetun aktivistin kanssa ja kiduttivat kuoliaaksi, jättäen ruumiin metsään Boryspilissä. Nämä tuskin ovat ainoat kuolonuhrit, sillä julkisuudessa on puhuttu ilman henkilöllisyyksiä useista muista - ja kymmenet ihmiset ovat kadonneet.

Kuten Syyriassa aiemmin, myös Ukrainassa hallituksella ei ole minkäänlaista halua kompromissiin tai neuvotteluihin ja Venäjä antaa tälle politiikalle täyden tuen. Venäjän tuen häikäilemättömyys ja länsimaiden heikkous rohkaisevat ylimitoitettuun itseluottamukseen, joka eskaloi askel askeleelta konfliktia ja johtaa lopulta sotaan suurinta osaa kansasta vastaan - käytännössä silmittömään kansanmurhaamiseen. Syyriassa tämä prosessi on edennyt joukkotuhoaseiden käyttöön ja kokonaisten miljoonakaupunkien tuhoamiseen maan tasalle.

Ukrainassa ei olla niin pitkällä, mutta suunta on sama - ja sellaisena pysyy tasan niin kauan kuin prosessin venäläiset neuvonantajat ovat samat eikä länsimaissa herätä ymmärtämään eskalaatioprosessin luonnetta ennen kuin on aina liian myöhäistä. Tuliaseiden ja tappavan voiman kynnys on nyt Ukrainassa ylitetty, mutta Maidan jälleen torjunut hyökkäyksen. Useimmat ukrainalaiset, joiden kanssa olen puhunut, uskovat seuraavan yrityksen tapahtuvan panssarikalustolla ja sarjatulella, mikä on looginen seuraava eskalaatioaskel. Tarkk'ampujat ja siviilien terrorikidnappaukset on jo otettu käyttöön.

Länsimaat katselevat tapahtumia vierestä lausuen mietoja tuomioita väkivallalle ja diktatuurilaeille, väännellen käsiään ja toivoen saavansa jonkin tekosyyn katsella muualle. Ukrainalaisten onkin tärkeää ymmärtää, että heidän kohtalonsa ja tulevaisuutensa - varsin lyhyellä tähtäimellä myös Ukrainan valtiollinen itsenäisyys - riippuvat siitä, mitä ukrainalaiset tekevät ja onnistuvat saamaan aikaan.

On selvää, että mikäli nykyhallinto pysyy vallassa, Ukrainan demokratia on mennyttä. Janukovitšilla ei ole mitään toivoa pysyä vallassa demokraattisissa vaaleissa - hän on menettänyt kannatuksensa oman tukipuolueensakin parissa, joka on syrjäytetty irrelevantiksi kumileimasimeksi turvallisuuskoneiston ottaessa ohjat. Hallituspuoli saa ohjeensa suoraan tai presidentin klikin kautta Moskovan Kremlistä.

Jo ennen Euro-Maidanin alkamista Janukovitšin tukipuolueen kannatus oli romahtanut puoli vuotta aiemmasta kolmanneksesta noin viidennekseen. Moskova haluaa kuitenkin Janukovitšin pysyvän vallassa hinnalla millä hyvänsä, sillä autoritäärinen ja epäsuosittu hallitsija, joka on vallassa pysyäkseen täysin riippuvainen Venäjästä, on heidän kannaltaan parempi vasalli kuin sellainen, jolla on aito ukrainalainen mandaatti ja joka pystyisi vahvistamaan Ukrainaa.

Ukrainan tilanteen eskaloituminen aseelliseksi konfliktiksi johtuu pohjimmiltaan samasta syystä kuin hyökkäys Georgiaan kesällä 2008 ja Syyrian sodan eskaloituminen: Venäjän halusta luoda kaaosta edistämään omia valtapyrkimyksiään ja heikentämään muiden, erityisesti naapurimaidensa ja länsimaiden, asemaa. Samalla Putinin taustaorganisaatio toivoo näin ehkäisevänsä uhkaavina pitämiensä liberaalien, demokraattisten ja oikeusvaltioajatusten leviämisen Venäjälle, jossa kansalaisten ja ylipäätään yhteiskunnan vahvistuminen voisi uhata vallanpitäjien asemaa.

Ukrainalaisten täytyy ymmärtää, että he saavat länsimaista vain verbaalista ja ehkä moraalista tukea, mutta joutuvat tästäkin maksamaan kovan hinnan: huolehtimaan jatkuvasti imagostaan, joka ei saisi olla juuri pyhimyksiä huonommalla tasolla. Muuten edessä on paskamyrsky koko länsimaailman mediassa, joka aina mielellään haluaisi löytää vikaa kaikista osapuolista ja ymmärtää rikollisia, kansanmurhaajia ja diktaattoreita. Hyveelliselle osapuolelle on sallittu ainoastaan uhrin rooli. Tämä rooli on kuitenkin ukrainalaisille hengenvaarallinen, sillä se jättää vaihtoehdoiksi kuoleman, maanpaon tai tyranniaan alistumisen.

Kaikki tämä on jo nähty Valko-Venäjän kohdalla, jonka tyranniaan vaipumisesta on jo niin kauan, että Eurooppa on unohtanut, että sielläkin kansa kerran taisteli oikeuksiensa puolesta. Kunnes nuo oikeudet murskattiin. Kun ne kerran on murskattu, niitä on mahdotonta saada takaisin hurskailla puheilla ihmisoikeuksista, minkä eurooppalaiset ovat saaneet karvaasti kokea Valko-Venäjän kohdalla. Jäljelle jää silloin joskus hamassa tulevaisuudessa - jos koskaan - häämöttävä enemmän tai vähemmän verinen vallankumous.

Ukrainalaisilla on edelleen paljon enemmän toivoa kuin valkovenäläisillä - tai edes syyrialaisilla. Tällä hetkellä murhatut lasketaan vielä kaksinumeroisissa luvuissa - olettaen, että suurin osa viime päivinä kadonneista on pikemminkin pidätettyinä jossain eri turvallisuuspalvelujen hallussa kuin joukkohaudoissa. Merkittävä osa Ukrainan poliittisesta, taloudellisesta ja sotilaallisesta eliitistä on syvästi tyytymättömiä Janukovitšin ja hänen ydinjoukkonsa - Kljujevin, Azarovin, Zahartšenkon jne. - politiikkaan. Tuo suuri määrä vaikutusvaltaisia ihmisiä haluaisi pitää Ukrainan itsenäisenä valtiona - mikä on päivä päivältä uhanalaisempi tavoite Janukovitšin ajaessa maata Valko-Venäjän muottiin.

Ukrainan kolmen suurimman oppositiopuolueen ja kansannousuun osallistuvien hyvin monenlaisten kansalaisliikkeiden heterogeenisyys ja laajapohjaisuus ovat merkittävä etu. Samalla ne muodostavat kuitenkin myös haasteen, sillä kansannousun on vaikea toimia tehokkaasti sellaisissa asioissa kuin poliittinen päätöksenteko. Vaikka oppositiojohtajista etenkin Klitško onkin kohottanut profiiliaan (kaksi muuta puoluejohtajaa mukisten hyväksyvät sen tosiasian, että Klitškolla on kolmikosta parhaat mahdollisuudet yhdistää enemmistö kansasta), tosiasiallinen johtajuus on ollut ruohonjuuritasolla.

Vaikuttavimpia suorituksia eivät suinkaan ole ohjanneet poliitikot, vaan kansalaisliikkeen - oranssivallankumouksen poliitikkoihin pettyneiden veteraanien ja innokkaiden nykynuorten - organisoimat rakenteet, kuten oma turvallisuuskoordinaatiojärjestelmä, agoraäänestyksiin nojaava kansankonsultaatio, tekninen ja organisatorinen osaaminen, jossa auttavat sukupolven parhaat voimat: IT-startupien perustajat, kansainvälisten alojen osaajat, ammatikseen massatapahtumia järjestävät muusikkojen ja messujen taustaorganisaatiot, jopa ortodoksiset veljeskunnat.

Ilman näitä osaavia ja asialleen omistautuneita, hämmästyttävän spontaanisti itsensä organisoivia verkostoja kansannousu ei olisi pysynyt niin kurinalaisena ja rauhanomaisena kuin on pysynyt. Ei ole helppoa samanaikaisesti torjua suurvallan avustaman turvallisuuskoneiston provokaatioita ja härskiä propagandaa ja huolehtia siitä, etteivät oman leirin jalkapallointoilijat ryntää suin päin tappelemaan tai osa porukasta tuo leiriin väkijuomia (jotka Janukovitšin tukipuolueen organisoiman ns. Anti-Maidanin leirissä saivat aikaan tragikoomisia tunnelmia). Ilman hyvää organisointia ja luovuutta muutamat tuhannet improvisoiduin astaloin suojautuneet mielenosoittajat eivät olisi onnistuneet kolmesti torjumaan tuhansien raskaasti varustettujen ja aseistettujen berkuttien hyökkäyksiä.

Ilman ratkaisua on kuitenkin selvää, että hallinto tulee yrittämään jälleen uudelleen ratkaisua voimatoimin - ja jälleen eskaloiden voimankäyttöä entisiä pahemmalle tasolle. Ratkaisua ei näytä olevan tulossa länsimaiden riittävästä painostuksesta. Obaman kuuluisat punaiset viivat ja EU:n ponnettomat julistukset ovat vieneet uskottavuuden kaikenlaisilta uhkauksilta. Kuten Assad, Janukovitš ei usko tekoihin länsimaiden puolelta, vaan omaan rankaisemattomuuteensa. Tämä liiallinen itseluottamus kärjistää tilannetta lähes varmasti seuraavalle eskalaatioasteelle.

Niinpä ukrainalaisten tulisi kiiren vilkkaa löytää ratkaisu omasta keskuudestaan. Heidän on onnistuttava riittävällä voimalla - ei enää pelkästään kaduilla pysymisellä - kampeamaan valta-asemia pois hallinnon käsistä, jotta vaaka kallistuisi status quota vastaan, ratkaisun hyväksi. He tarvitsevat takinkääntäjiä hallinnon sisältä - presidentin kansliapäällikön ja parin kenraalin ero ei riitä, vaan tarvitaan ihmisiä, joilla on valtaa kokonaisiin hallinnonaloihin tai aseistettuihin yksiköihin. Vain tällainen valta riittää painostamaan nyt vallassa olevan klikin taipumaan kuuntelemaan kansaansa.

Luultavasti Ukrainan oppositio ja kansanliike ovat tämän ymmärtäneet. Sen vuoksi viime päivien tärkeimmät tapahtumat eivät olekaan tapahtuneet Maidanilla, jossa on ollut alkuviikkoa rauhallisempaa, vaan maakunnissa. Kansa on ottanut hallintaansa lääninhallinnot kuudessa läntisessä maakunnassa ja yrittänyt samaa monissa muissa. Useissa Keski- ja Pohjois-Ukrainan maakunnissa massamielenosoitukset ja valtionhallintojen saarrot jatkuvat.

Alueiden saamisella hallintaan voi olla suurta merkitystä, sillä silloin oppositio pääsisi esimerkiksi vakuuttamaan tarvitsemiaan liittolaisia kyvystään huolehtia turvallisuudesta ja maksaa Janukovitšin rangaistukseksi katkaisemia palkkoja ja eläkkeitä. Ei-toivottuna sivuvaikutuksena on maan muutenkin olemassa olevan kahtiajaon sementoituminen opposition hallitsemaan länteen ja pohjoiseen sekä regionäärien hallitsemaan itään ja etelään - niin kutsuttuihin metsä-Ukrainaan ja aro-Ukrainaan.

Yön sarastus

Olin illalla syömässä Maidanin kupeessa ravintolassa, joka oli laittanut ovelleen lapun "suljettu", mutta menin silti sisään, sillä siellä oli intellektuellin näköistä porukkaa tuopit ja ruoat edessään. Arvaukseni osui oikeaan: tarjoilu pelasi ja sisällä puhuttiin politiikkaa, kanava 5 oli päällä televisiossa, regiimistä ei tykätty.

Hallitus on määrännyt alueen ravintolat, baarit ja kahvilat sulkemaan. Muutama kapinoi avoimesti, oligarkkien ketjut olivat sulkeneet, mutta sitten oli muutama taiteilijahenkinen paikka, joka oli luovasti sulkenut ja jatkoi silti tarjoilua sisällä. Jostain tuli kuitenkin malbecia lopetellessani huolestuttava uutinen, joka sai loputkin ravintolat äkkiä hoputtamaan ihmiset pihalle.

Maidanilla oli normaali väkimäärä, ei suurta ryntäystä, muttei myöskään pakoa. Kansallislaulua hoilattiin. Yhdeksän mustakaapuista ortodoksipappia marssi olosuhteisiin nähden oudon huolettomasti rallatellen alas Myhailivskaa Maidanille liittymään mielenosoittajiin. Joulukuuhun verrattuna väki on kuitenkin nyt synkkää, pettynyttä, vihaista. Urheatkin ovat peloissaan. 

Eräät ukrainalaiset tuttuni olivat menneet Hruševskoholle, jossa hallituksen berkutit tänään aloittivat hyökkäyksen kadun tyhjentämiseksi. Samaa on ennakoitu yöksi Maidanille - katoilla nähty tarkk'ampujia, miehistönkuljetusvaunuja siirrelty strategisiin paikkoihin, virallisia joukkoja ja epävirallisia tituškeja koottu keskustan alueelle. Tuttuni soittivat minulle myöhemmin kertoakseen olevansa kunnossa, mutta ääni oli ahdistunut. Ei tosin yhtä ahdistunut kuin erään toisen tuttavani - naisen, jonka teini-ikäiset lapset ovat viettäneet öitään äänikranaattien jylyssä ja pamppujen paukkeessa kilpiä vasten.

Myös hallituspuolueeseen kuuluva tuttuni otti minuun yhteyttä kuultuaan palanneeni. Hän kertoi lähtevänsä ulkomaille ja tuntui huojentuneelta. Ehkä hän ei halua olla osa sitä, mikä on meneillään, mutta ajattelee liikaa alussa olevaa uraansa tehdäkseen pesäeron vallanpitäjiin. Tapaan hänet luultavasti vielä, ennen kuin hän lähtee maasta, mutta en ole varma, pystynkö pidättelemään kommenttejani, jos hän välttelee katsettani ja yrittää puhua jostain muusta kuin siitä, mitä kaduilla tapahtuu. Ihmiset ovat taitavia selittämään itselleen, etteivät he voi vaikuttaa.

Mielenosoittajia ja aktivisteja on tapettu. Ainakin kaksi on ammuttu kuoliaaksi, yksi hakattu kameroiden edessä kuoliaaksi, yksi pudonnut Dynamolla kaiteiden yli ja kuollut. Huhutaan tarkk'ampujien luoteihin kuolleista. Yhtä oli ammuttu neljästi päähän. Tuskin kellekään - ei myöskään hallitusta kannattaneille - ole epäselvää, ketkä väkivallasta ovat vastuussa. Tai että hallitus palvelee Moskovan, ei Ukrainan kansan, tahtoa.

Joulukuussa Ukrainan lippua viittoinaan pitäneet parikymppiset supersankarit pitivät järjestystä muodollisilla pikkukepeillä ja luovuttivat häiriköineet juopot tai sellaisina esiintyvät tituškit suoraan Kiovan poliiseille, jotka kaikessa yhteisymmärryksessä ottivat heidät huostaansa. Ehkä pitivät maijassa muodon vuoksi niin kauan kunnes jostain korkealta tuli käsky vapauttaa - mikäli kyseessä aito provokaattori. 

Nyt sen sijaan - minun on vaikeampi erottaa heitä toisistaan. Joulukuussa opposition ja hallituksen kannattajat erotti jo sadan metrin päästä. Opposition kannattaja oli keski-iältään 20-25-vuotias, kirkasotsainen, pukeutunut Ukrainan lippuun, silmissään paloi Vapauden soihtu. Hallituksen kannattaja oli keski-iältään 45-50-vuotias, parransänkinen, robusti, usein viinalta haiseva, silmissään "ei vois vähempää kiinnostaa" -katse. Opposition kannattaja lauloi ja puhui ukrainaa vaikka olisi ollut venäjän-, armenian- tai tataarinkielinen, ainakin vähän muodon vuoksi. Hallituksen kannattaja murahteli ja mölähteli jotain venäjäksi ja vältteli ihmiskontakteja, katseessaan häpeä siitä että teki tätä muutaman kympin vuoksi. Opposition kannattaja oli ainakin 40-prosenttisella todennäköisyydellä nainen, usein nuori ja kaunis. Hallituksen kannattaja oli nainen vain ehkä kahden prosentin todennäköisyydellä, ja siinäkin tapauksessa näytti torimuijalta.

Nyt kaikkialla kulkee 20-40-vuotiaiden miesten porukoita, jotka näyttävät melkein yhtä vainoharhaisilta, silmissään kyynistynyt, väsynyt, lasittunut katse, päässään jotain itse kyhättyä kypärää ja suojavarustusta, kädessä pesäpallomaila tai muuta yleisprekariöösiä. On paljon vaikeampi sanoa, ketkä ovat keitä. Svobodan provinsseista haalitut jalkapallohuligaanit näyttävät muutaman viikon ryvetyksen jälkeen samalta kuin hallituksen Donetskista bussittamat metallurgit, tosin ensin mainittujen silmissä palaa nyt välittömämpi halu päästä tappeluun tai edes vetää kännit. Varsinaisella oppositiolla - opiskelijajärjestöistä puhumattakaan - on ja tulee olemaan kova työ yrittää pitää porukkansa niinkutsutusti kaidalla tiellä. Tällä porukalla ei kuitenkaan vallata turvallisuuspalvelun rakennusta tai ripusteta väkivallan käskynantajia lyhtypylväisiin - siihen tarvittaisiin ammattimiehiä, ja jos heidän energiansa menee omien kaitsemiseen, se ei ole hyvä.

Ammattimiehiäkin oppositiolla on. Olen nähnyt heitä ja vaihtanut katseita balaklavojensa silmäaukkojen kanssa kotikadullani ja Maidanin kulmilla. He viettävät öitä pakettiautoissa juoden vain teetä ja valvoen, josko berkutit tai tituškit tänä yönä yrittävät jotain. Ovat yleensä länsiukrainalaisia ja kolmikymppisiä, jotkut nuorempia. Kuka tietää, mitä he tekevät oikeassa elämässään. Ne, jotka ovat kuolleet tai joutuneet tekaistuin syyttein oikeuteen, ovat osoittautuneet arkkitehtiopiskelijoiksi, rakennustyömailla töissä oleviksi perheenisiksi, jalkapallosta innostuneiksi uskovaisiksi ja kuka miksikin. Hyvin heterogeenistä on porukka sekä opposition että hallituksen puolella.

Poissa ollessani kotirappuni mummo, joka kirjaa vihkoonsa asukkaiden tulemisia ja menemisiä, oli vaihdettu. Edellinen mummo aina hymyili ja toivotti Jumalan siunausta. Uusi on keski-ikäinen, joentoispuolisen näköinen, sikäläisittäin meikattu, nyrpeäilmeinen ja tarttuu aina puhelimen luuriin mennessäni hissiin.

Minulta tuhlautui tänään tunteja siihen, että noudin saapumatta jääneet matkatavarani henkilökohtaisesti Boryspilin lentokentältä. Niitä ei muka voitu toimittaa mihinkään antamistani osoitteista, koska puuttui paperia ja leimaa. Kyseisen paperin leimoineen löytötavaratoimisto oli antanut kouraani ja sanonut, että säilytä. Jouduin siis menemään lentokentälle, jossa kukaan ei tiennyt asiasta mitään. Sitten minun käskettiin mennä anonyymiin puhelimeen ja soittaa nelinumeroinen koodi. Sieltä kysyttiin "nimi, referenssi". Sitten annettiin toinen puhelin ja toinen numerokoodi. Siellä sanottiin: "automaattiset ovet, klik tuut tuut tuut."

Automaattisten ovien ääressä kukaan ei avannut. Hakkasin lasiseinää. Sen takana oli univormuinen nainen, joka näytti paniikissa olevalta ja katosi. Kun olin jo palaamassa takaisin, ovet aukesivat ja siellä oli kaksimetrinen leveäharteinen mies. Pääsin tulliin. Tullista pääsin takaisin jo tuntemalleni löytötavaraosastolle, josta ohjattiin lukemattomia kadonneita matkalaukkuja hallinnoivan säilytysosaston hyllystöön. Siellä ei tiedetty asiasta mitään, käskettiin mennä löytötavaraosastolle. Menin takaisin. Uusi neiti lähti kanssani hyllystöön, jossa oltiin nyrpeitä.

Lopulta takaisin löytötavaraosastolla selvisi, että laukkuni - joita ei muka voinut saada Turkista Ukrainaan ilman kädessäni koko ajan ollutta paperia leimoineen - olivat lähteneet vietäviksi hotelli Kijeviin. Ihmettelin, miksi hotelli Kijeviin, minähän olin täällä ja antanut lisäksi kaksi aivan selvää osoitetta. No, laukut olivat nyt lähteneet hotelli Kijeviin. Käsien levittelyä. Lirkuttelua.

Mentiin ulos tullin kautta, jossa havaittiin, että aulassa seisoi vartioimattomana kärry täynnä muoviin pakattuja laukkuja. Siellä näyttivät olevan myös minun kadonneet laukkuni. Neidin katsellessa kiusaantuneesti vierestä ja tietämättä mitä tehdä, otin omat laukkuni kärrystä, osoitin numerolappuja, jotka todistivat, että ne todella olivat minun laukkuni, ja kannoin ne ulos näyttämättä missään vaiheessa ainuttakaan paperia tai leimaa. Otin taksin.

Tämä taksi oli jo toinen samana päivänä, joka avautui minulle pyytämättä politiikasta. Ensimmäinen oli sanonut saman kuin muuan tavallisesti asiallinen nuori nainen toimistolla: että tilanne ei ehkä ratkea ilman, että Janukovitš, Azarov, Kljujev ja muutama muu eliminoidaan fyysisesti. Tämä toinen taksikuski puolestaan sanoi, että kolmen tänään marttyroituneen nuorukaisen veri ei ehkä ole virrannut turhaan, sillä on vain hyvä, että Ukraina jakautuu nyt kahteen valtioon. On itä. Ja on länsi. Me olemme eri kulttuureja. Emme voi elää yhdessä.

Kun joulukuussa lähdin Brasiliaan ja Argentiinaan, luulin ymmärtäväni ukrainalaisia jo vähän. Nyt olen hämmennyksen vallassa, sillä olen palannut johonkin, mikä ei ole sama maa kuin joulukuussa. Tämä on Neuvostoliitto, jossa ovat voimassa diktatuurilait, mutta jossa tavalliset työtään tekevät ihmiset avautuvat pyytämättä, ääntään korottamatta, rauhallisesti ja silmissään outo kiilto siitä, kuinka tarvitaan eliminointeja ja maan jakamista kahteen valtioon.

Myönnän, että nämä kannanotot tuskin edustavat oppositiomielisen Kiovan enemmistön näkemyksiä tai edes sitä, mitä kyseiset kolme henkilöä ajattelisivat normaalissa tilanteessa. Tänään ihmiset ovat olleet poikkeuksellisen järkyttyneitä voimaan tulleiden diktatuurilakien ja kolmen nuorukaisen murhan (kuka tietää kuinka monen muun) vuoksi.

Ukraina ei ole entisensä. Olisin voinut otsikoida edellisen kirjoitukseni "Paluu outoon maahan", mutta otsikoin sen Paluu Vanhaan maailmaan koska palasin samalla kertaa sekä Amerikoista Eurooppaan että takaisin maailmaan, jonka olin nähnyt viimeksi 90-luvulla. Ajattelin tullessani Back to the USSR, mutta niin pahasti asiat eivät ole - vielä. Opposition, kansalaisyhteiskunnan ja median avoin ja aktiivinen vastarinta vielä erottaa Ukrainaa Valko-Venäjästä.

Mordorin punainen silmä tuijottaa nyt kaikkialta. Mielenosoituspaikkojen kupeessa kaikki saivat kännykköihinsä viestin, jossa todettiin, että näiden puhelinten omistajat on nyt rekisteröity paikannuksensa perusteella osallistujiksi laittomiin joukkokokoontumisiin. Mordorin silmä tuijottaa jokaisesta matkapuhelimesta, nettiyhteydessä olevasta tietokoneesta ja valvontakamerasta. Venäjä on tuonut asiantuntijansa Kiovaan.

Rautaesirippua siirretään yhä lännemmäs ja samalla se kohoaa yhä mustempana ja korkeampana, vaikeampana perua, kun revanšistisen suurvallan arvovalta vuodatetaan kuorrutukseksi kyynisen vankilamuurin päälle.

Mordor on maailmanmestari kahdessa asiassa: vakoilussa ja uhkapelissä. Vapaan maailman johtajat vähättelevät näitä asioita koko maailman vakauden tappioksi. Tuntuu, että tilanne on menossa koko ajan huonompaan suuntaan. Edessä on lisää verta.

Paluu Vanhaan maailmaan

Eurooppa toivotti minut tervetulleeksi takaisin talveensa eri tavoin. Välilaskukohteessani Istanbulissa selvisi vielä ilman päällystakkia, Kiovassa piti kaivaa toppatakki ja kaulaliina esille. Saavuin perille Kiovaan eilen aikaeroväsymyksen ja viimeisenä päivänä Brasiliassa hankitun vatsataudin yhdessä vaivaamana. Naiset lirkuttelivat omalla aksentillaan, miehet murahtelivat omallaan - tämä pätee sekä turkkilaisiin että ukrainalaisiin. Boryspilissä lentokoneesta ulos astuessa hengitys höyrystyi.

Minä selvisin takaisin Kiovaan, matkatavarani eivät. Kaikki ruumassa matkanneet laukkuni olivat jääneet matkanvarrelle. Ehkä se oli hyväkin, koska pimeä taksi kieltäytyi viemästä minua perille Myhailivskalle, ja jätti sen sijaan Instytutskalle. Taksikuski osoitti Maidania, jossa Euro-Maidan jatkui ja joku vallankumousjohtaja juuri paasasi lavalla: "Tuosta läpi ja sitten Myhailivskaa ylös - tehän jo varmasti tiedätte." Katkaisin kympin pois hänen maksustaan eikä hän esittänyt vastalausetta.

"Bandu het!", luki barrikadin portissa. Palavien polttopuiden savunhaju tarttui vaatteisiin ja tuntui asunnossa sisälläkin. Kaikkia matkatavaroitani en olisi varsinkaan sairaana jaksanut kantaa läpi mielenosoitusleirin ja ylös viettävää Myhailivskaa.

Tunnelma Ukrainassa on poissaolokuukauteni aikana muuttunut synkemmäksi, pettyneemmäksi ja vihaisemmaksi. Viikonloppuna oli väkivaltaa ja hallinto on runnonut läpi kasan lakeja, jotka nyt voimaan tultuaan tekevät Ukrainasta Valko-Venäjän kaltaisen diktatuurin. Asioita täällä seuranneet varoittivat siitä joulukuussa, mutta heitä moitittiin pessimismistä ja venäläisvastaisuudesta.

Koko illan ja yön kantautuivat keskustasta uhkaavina räjähdykset. Niiden välähdykset näkyivät ikkunasta. Hallituksen joukot räjäyttelevät niin kutsuttuja äänikranaatteja mutta myös metallisirpaleilla ladattuja ja ampuvat ihmisiä päähän vahingoittamaan tarkoitetuilla "kumiluodeilla", jotka eivät todellakaan ole harmittomia. Ukraina eroaa Valko-Venäjästä vain niin kauan kuin ukrainalaisten aktiivinen ja avoin vastarinta jatkuu. Jos sen annetaan painua tyrannian kourien painosta maan alle, ollaan Valko-Venäjän tilanteessa, josta on käytännössä mahdotonta nousta takaisin demokratioiden joukkoon demokraattisin keinoin. Vallankumous, Venäjän nykytilan jatkuessa todennäköisemmin verinen, jää ainoaksi vaihtoehdoksi, ja sen onnistumismahdollisuus on juuri niin heikko kuin poliittinen tahto Lännessä.

Vanhaan kotimaahansa lähtenyt syyrialainen ystäväni ilmoitti itsestään. Hän oli palannut elävänä, saanut veljensä ja veljenpoikansa ulos Syyriasta mutta haavoittunut itse rintaan. Hän pohti lääkärillä käymistä Suomessa. Siinä on aina riskinsä, sillä nykyään länsimaissakin jahdataan ja leimataan diktatuurien vastustajia, etenkin jos he ovat haavoittuneet. Ystäväni oli tosin fyysistä terveyttään enemmän huolissaan mielensä tilasta, joka oli masentunut, tyhjä.

Minusta tuntuu, että hänen mielenterveydelleen oli hyvä, että hän toteutti Syyrian-matkansa, onnistui auttamaan joitain omaisiaan, järjesti avustuseriä pakolaisille ja otti tulikasteensa. Silloin tuntuu paremmalta olla poissa muiden kuollessa, kun on ottanut oikeuden puolesta luodin ja kantaa jälkiä, todistusta osallistumisestaan, lopun ikänsä. On jotain, mitä kertoa ajastamme lapsille, lapsenlapsille ja itseään nuoremmille.

Samaan aikaan toinen syyrialainen ystäväni menetti serkkupoikansa, joka oli vasta teini-ikäinen. Niin kuin tietysti kymmenettuhannet muut Syyriassa murhatut. Olen kuitenkin iloinen ensin mainitun ystävän elossa olemisesta ja toivon hänen jatkavan syyrialaisten auttamista turvallisemmista paikoista käsin.

Toinen uutinen kohtasi minut São Paulossa viimeisenä Brasilian-päivänäni. Kabulissa, Wazir Akbar Khanin alueella eikä lainkaan kaukana talosta, jossa asuin, oli Taliban tehnyt iskun entiseen kantapaikkaani Taverna du Libaniin. Libanonilaisen ravintolan terrori-iskussa sai surmansa kolmetoista ulkomaalaista ja kahdeksan afgaania. Ainakin neljä tuntemaani ihmistä tapettiin iskussa. On paljon mahdollista, että useampiakin, mutta en vielä tiedä kaikkien uhrien henkilöllisyyttä.

Olin usein Taverna du Libanissa syömässä kansainvälisten tai paikallisten kontaktieni kanssa ja vein sinne vieraitani. Se oli monien muidenkin suomalaisten kantapaikka, etenkin niiden, jotka asuivat Wazir Akbar Khanin tai Taymanin alueilla. Turha enää mainita, että se oli useimpien kansainvälisten suosima kantapaikka - siellä viihtyneet toimittajat ovat jo monin sanoin lamentoineet iskua.

Paikan omistaja, libanonilainen Kamal, oli väriläiskä Kabulin kansainvälisessä elämässä. Hän tuli tunnetuksi siitä, että Tavernassa sai aina tilaamansa lisäksi runsaasti ylimääräisiä annoksia libanonilaisia mezzejä "talon puolesta" ja jälkiruoaksi suklaakakkua. Kamal pohti usein sitä, kannattaisiko perustaa libanonilainen ravintola Helsinkiin. Hän ei nyt koskaan päässyt toteuttamaan suunnitelmiaan vetäytyä johonkin turvallisempaan maahan ja jättää ravintolansa afgaanipalkollisten käsiin. Kamal sai surmansa yrittäessään ase kädessä puolustaa asiakkaitaan, joista monista oli tullut vuosien varrella hänen ystäviään. Tunsin Kamalin akateemisella alalla toimivan tyttären jo Beirutin ajoilta.

Iskussa kuoli myös IMF:n libanonilainen maajohtaja, jonka kanssa Kamal usein istui iltaa ja puhui Libanonista, samoin kuin YK:n venäläinen poliittinen neuvonantaja, EU:n poliisioperaation tanskalainen naispuolinen työntekijä, brittiläinen turvallisuusasiantuntija, intialaistaustainen brittiehdokas europarlamenttivaaleihin, malesialainen asiantuntija, nuori afgaaniyrittäjä ja hänen vaimonsa, kaksi amerikkalaista yliopistoihmistä, ja muita, joista en vielä tiedä kuin kansallisuudet. Kuten totesin, ravintolan omistajan lisäksi tunsin kolme muutakin näistä ihmisistä. Ainakin kaksi heistä oli mukana Kabulin jäähyväisbileissäni.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Tuntemiani ihmisiä, jopa läheisiä ystäviäni, on ennenkin tapettu, kidnapattu ja kidutettu. Silti tämä isku tuntuu pahalta ja katkeralta. Tavallaan myös se, etten ole enää Afganistanissa, kun tämä tapahtui. Vaikka tapahtuihan siellä koko ajan läsnäollessanikin.

Elämme sellaista kunniatonta aikaa, jona hyväntekijöistä tehdään julkisuudessa roistoja, terroristeja ja veneenkeikuttajia, roistoista taas pragmaatikkoja, joiden kanssa pitäisi neuvotella. Assadin kanssa neuvotellaan riippumatta siitä kuinka monta sataa tuhatta syyrialaista hän ampuu, pommittaa, kiduttaa ja kaasuttaa hengiltä. Samaan aikaan hyvät ihmiset Syyriassa jätetään huomiotta, pelkäämään henkiensä ja omaistensa puolesta, ja vielä sitäkin, että heihin suhtaudutaan kuin he olisivat pahantekijöitä ja terroristeja joutuessaan pakolaisiksi Eurooppaan.

Talibanin kanssa neuvotellaan, vaikka he murhaavat neuvottelijat, jotka ovat puurtaneet saadakseen aikaan puheyhteyksiä. Yrittäjät ja yliopistoihmiset murhataan ja unohdetaan nopeasti, jotta ei tulisi kiusallisia esteitä syytää lisää rahaa korruptoituneille hallituksille, joiden toimintatavat ovat vain asteen verran Talibania hovikelpoisempia.

Olen nyt kuullut laukkujeni olevan olemassa, mutta koska tämä on Ukraina, niitä ei saa ulos ilman, että menen kalliilla taksilla henkilökohtaisesti viemään heille moneen kertaan leimatut paperit, jotka he jo kerran antoivat minulle ja käskivät säilyttää. Laukkuja ei kuulemma koskaan lastattu koneeseen, koska lennon hoiti Turkish Airlinesin puolesta UIA. Ihmeellistä, sillä kyllä ne oli kirjattu Kiovaan saakka ja Guarulhosissa minulle vakuuteltiin, että yhteistyö lentoyhtiöiden välillä toimii.

Vatsatautini johdosta menin passintarkastuksesta päästyäni vessaan. En tiedä, kuinka kauan tarkalleen siellä olin, mutta kun tulin ulos, Istanbulin laukkuja ei enää ollut enkä nähnyt missään ihmisiä, jotka olivat samalla lennolla. (Minulla on visuaalinen muisti ja muistan kasvot, vaikka ajan kuluessa unohdankin näkemieni ihmisten nimet ja kontekstin.) Muistan katsoneeni kelloa varmistuakseni, ettei ollut tapahtunut mitään aikahyppäystä esim. tiedottomana, siinä määrin outo tunnelma lentokentällä oli, unimainen kuin aikapoimuun ajautuneella. Ei, kello oli yhä vähän päälle koneen laskeutumisen, mutta silti virkailijattaret olivat oudon varmoja, että Istanbulin laukut olivat tulleet ja menneet ja minun oli asioitava löytötavaratoimiston kanssa. Piti täyttää monta lomaketta, allekirjoittaa lupa tuoda tavarani myöhemmin tullin läpi, antaa monta pysyvää ja tilapäistä osoitetta ja niin edelleen. En ole koskaan nähnyt laukkujen tulevan ja menevän Kiovassa yhtä nopeasti. Penkokoot sitten viidakossa ryvettyneitä pyykkejäni jos haluavat.

Käveltyäni Euro-Maidanin läpi ja ylös kotikatuani löysin asuntoni kylmänä. Mikään ei äkkiseltään viitannut siihen, että siellä olisi käyty. Onneksi vedenkeitin toimi ja kaapissa oli teetä. Olin liian heikossa kunnossa mennäkseni enää kauppaan. Sammuin kuin saunalyhty huoneeseeni syötyäni kasan lääkkeitä, todennäköisesti jo vanhentuneita. Heräilin ajoittain berkuttien kranaattien jysähdyksiin enkä ollut aivan varma, olinko Kiovassa keskellä Eurooppaa vai sittenkin Kabulissa tai Homsissa, jossa yksi muistoja herättävä ravintola pommitettiin maan tasalle yhdessä kotikorttelinsa kanssa.

Uuden vuoden toivotus

Ilmoitan nyt olemassaolostani blogissani, koska olen kerrankin lukuisien nopeiden nettiyhteyksien ääressä Córdobassa, Argentiinan toiseksi suurimmassa kaupungissa. Kuten tunnetumpi espanjalainen kaimansa, tämäkin Córdoba herätti minussa heti kiintymyksen tunteita olemalla samaan aikaan historiallinen ja nykypäiväinen.

Argentiinalainen Córdoba on puolentoista miljoonan asukkaan yliopistokaupunki, keskusta-alueet kaikin puolin kompaktit ja miellyttävät. Näin ollen tämä oli sopiva paikka pitää pakollinen huoltopäivä vietettyäni pari viikkoa Patagonian taivaanrantaan siintävien arojen ja Andien vuoristometsien maisemissa. En ole juuri ollut netin ääressä, koska olen pyrkinyt ajamaan kansallispuistosta toiseen niin, että olisin aina parhaaseen luonnontarkkailuaikaan eli aamuisin ja iltaisin jossain kentällä, ajanut ilmastoitua Chevroletia pampan, chacon ja monten halki päivien kuumimmat ajat, jolloin latinot siestaavat, ja nukkunut öisin, koska lomalla pitää edes se kuutisen tuntia yössä nukkuakin. Patagoniassa yö oli niin lyhyt, että lintujen ja villieläinten näkemistä koskevat parhaat peliajat olivat todella aikaisin ja todella myöhään - vielä kymmeneltä illalla aivan valoisaa - että tämä oli ajoittain vaikeaa.

Etäisyydet ovat valtavia, mutta tiet toisaalta erinomaisessa kunnossa eikä niillä liiku liikaa muita ajoneuvoja, joten Argentiina on autoilevan luontomatkailijan paratiisi samaan tapaan kuin Australia. Ainoat asiat, joista pitää kantaa huolta, ovat polttoaine ja hidastetöyssyt. Ensin mainitussa suhteessa Argentiina muistuttaa joidenkin taipaleiden osalta sitä Syyriaa, jonka tunsin ennen sotaa - jossa aavikkotaipaleille kannatti varautua aina täydellä tankilla, koska huoltoasemien välillä saattoi olla satoja kilometrejä ja niiltä oli usein bensa loppu. Sama tilanne täälläkin. Töyssyjen osalta taas tuli mieleen Oman, jossa oli samoin kuin täällä erittäin vaarallisia ja petollisesti kätkettyjä autonrikkomispomppuja joka helvatun tuppukylän liepeillä. Päivisin ne huomaa, mutta yritäpäs ennakoida niitä pimeällä, varsinkin jos tuppukylässä on hädin tuskin parissa paikassa valot.

Argentiina on erilaisten arotyyppien luvattu maa. Se, mitä täällä kutsutaan aavikoksi, on monteksi kutsutun arotyypin karuin muoto, ja sekin olisi Lähi-idässä vehmasta pensasaroa. Argentiinassa ei lampaiden ja muun karjan määrästä huolimatta ole ylilaidunnettu aroja aavikoiksi - syynä luultavasti kohtuullisen alhainen väestötiheys. Montea rehevämpiä arotyyppejä edustavat patagonialainen aro, korkealla Andeilla sijaitseva puna, märkä ja kosteikkoinen pampa (lähinnä Buenos Airesin ja La Pampan provinsseissa) sekä keskisiä provinsseja hallitseva chaco. Näistä pampaa voisi parhaiten verrata afrikkalaiseen heinäsavanniin sen ollessa kosteimmillaan, kun taas chaco muistuttaa erittäin paljon akaasiasavannia - paikalliset akaasiaa ulkoisesti muistuttavat puulajit tuovat chacolle savannimaisen vehreyden ja lintumäärätkin ovat sen mukaisia.

Metsiä on Andien alarinteillä maan länsiosissa Tulimaalta aina pohjoiseen saakka ulottuvana nauhana sekä jonkin verran trooppista sademetsää Misionesin provinssissa, joka sijoittuu Paraguayn, Uruguayn ja Brasilian väliin. Oli tarkoitus mennä sinnekin, mutta matkat ovat pitkiä ja aika loppuu kesken, joten pitää tulla Argentiinaan uudelleen, jotta maan pohjoisosat tulisi kunnolla katettua. Toisaalta, tropiikkia aion hakea vielä Brasiliasta runsaan viikon verran.

Alun perinkin tarkoitukseni oli Argentiinassa ajella nimenomaan maan harvemmin asuttuja kohtuullisen eteläisiä osuuksia - Tulimaahan saakka ajamiseksi minulla ei kuitenkaan ollut aikaa, joten Patagonia rajoittui osaltani sen kolmeen pohjoisimpaan lääniin, Rio Negroon, Neuquéniin ja Chubutiin. Täällä on hieman epäselvää, mistä Patagonia tarkalleen alkaa, kun La Pampassakin oli viitteitä siihen, mutta jotenkin virallisesti se kai alkaa Rio Negrolta, eli tämän joen eteläpuoliset valtavat alueet lasketaan Patagoniaksi.

Patagonia edusti minulle jo lapsuudessani jotain myyttistä: mahdollisimman kaukaista maailmankolkkaa, jota hallitsisivat valtavat tilat ja etäisyydet sekä vastakkaiset luonnonvoimat savanneista ja rehevistä laaksometsistä antarktisiin aroihin ja valtamerirantoihin. Nuorella iällä syntyneet vaikutelmani tästä maailmankolkasta perustuivat silloin ahmimiini divarista hankittuihin Merten salaisuudet -lehtiin, tutkimusmatkailijoiden kirjoihin Etelä-Amerikan eri osista sekä Thor Heyerdahlin matkoihin ruokolautoilla ynnä muilla vempaimilla yli milloin minkäkin valtameren. Niin, ja tietysti Corto Maltese Argentiinassa oli mahdollisesti ensimmäinen lukemani Corto. Kaipa sekin albumi jostain divarista oli.

Ilahtuneena voin todeta, että nyt kun aikuisiällä viimeinkin pääsin matkustamaan mielikuvitustani niin kauan kiehtoneeseen Etelä-Amerikkaan ja sen villiin etelään, mielikuvani eivät suinkaan osoittautuneet vääriksi. Patagonia on juuri sellainen paikka, johon voi kadota. Niin yrittivät sinne kadota myös gangsterit Butch Cassidy, Sundance Kid ja Etta Place maatilalle Cholilassa, vaikka huonosti pakoilu lopulta päättyi.

Olen kirjoittanut matkamerkintöjäni ruskeisiin vihkoihin ja tulen ajan salliessa kirjoittamaan tänne jälkikäteen varsinaisen matkablogini. Sillä välin tuttuni voivat jo katsella tänään albumeihin latailemiani kuvia.

Niin, se uusi vuosi? Minun vuoteni vaihtui Valdésin niemimaalla, jonka rannoilla merikarhut röhkivät ja merinorsut örisevät, pingviinit tepastelevat tupasheinien kätköissä oleviin pesiinsä ja isomyrskyliitäjät partioivat rantoja jäykin siivin. Ja kun ajattelen vuotta 2013 taaksepäin, niin varsin monipuolinenhan se oli: alkoi Kabulista, jatkui Intiassa, Nepalissa ja Samoalla, sisälsi muuton Kiovaan ja päättyi Patagonian rannikolle. Ei hullumpi vuosi loppujen lopuksi, koska maisemien vaihtuminen on aina mielelle hyväksi.