Istanbul

Istanbul, entinen Konstantinopoli, on aina ollut portti Eurooppaan niille, jotka tulevat ulkoapäin, ja portti Orienttiin niille, jotka tulevat Euroopasta päin. Minulle siitä on jo monien vuosien ajan kirjaimellisesti tullut portti Eurooppaan, koska kätevimmät ja edullisimmat lentoyhteydet Suomeen niin Beirutista, Damaskoksesta kuin Addis Abebastakin näyttävät yleensä kulkevan Istanbulin kautta. Vaikka välilasku täällä jäisi viitiseen tuntiin, siinäkin ajassa ehtii hyvin käydä kahvilla Taksimilla tai Istiklalilla tai jossain paljon vähemmän tunnetussa kaupunginosassa - kerran olin Aksarayssa ja kerran taas Yeni Bosnassa (Uudessa-Bosniassa). Lentokentän alta lähtee nimittäin suoraan metro, jolla pääsee kaupunkiin.

Viimeisten Addiksessa vietettyjen päivien ja nukkumattomien öiden paine alkaa vähitellen hellittää turkkilaisen kahvin myötä. Mieleni pyörii siinä, mitä olen saanut oikeasti aikaan valitsemallani uralla ja mitä muuta hyötyä siitä on ollut kuin että minä olen nähnyt maailmaa. (Se tietenkin on minulle henkilökohtaisesti iso asia, muttei välttämättä kovin suuri juttu maailmalle.)

Seitsemän vuotta sitten olin harjoittelijana Pakistanissa, köyhä opiskelija. Asuin erään kansalaisjärjestön rahanahneelta johtajattarelta vuokratussa ullakkohuoneessa, jossa heräsin usein siihen, että sänkyyni oli kiivennyt rotta, ja jossa lattia vilisi torakoita. Useita kertoja olin vähällä kuolla erilaisiin tauteihin. Muutamaankin otteeseen hoidin asioita Afganistanissa ilman tukea organisaatiolta, palkaten itse oman tulkin ja autonkuljettajan. Tulkki oli lukiolainen, autonkuljettaja oli taksikuski. Minulla ei ollut ikinä varaa syödä siellä missä muut länsimaalaiset. Silti silloin minulla oli jotain paljon enemmän kuin nyt. En tiedä, millä sanalla sitä kuvaisin. Ehkä kyse on inhimillisestä arvokkuudesta. Olin ylpeä siitä, mitä tein ja miksi.

Urani paras aika ja toistaiseksi huippu oli Libanonissa. Tunsin kerrankin kouriintuntuvasti tekeväni asioita, jotka konkreettisesti auttoivat ihmisiä. Autoin ihmisiä kahden sodan kourista, yhden kansainvälisen ja yhden sisällissodan. Vaikka ensin mainittu kesti muutamaa päivää yli kuukauden ja jälkimmäinen vain puolitoista viikkoa, jälkimmäinen oli paljon pelottavampi. Ehkä siksi, että vihollinen saattoi olla kuka vain samalla kadulla. Ystäviäni etsittiin ja vainottiin puolentoista viikon ajan poliittisten mielipiteiden vuoksi tai siksi, että olivat puolustaneet demokratiaa ja ihmisoikeuksia seetrivallankumouksessa tai siitä lähtien. Sellaista yksilöihin kohdistuvaa vainoamista ei tietenkään tapahtunut mainitun kansainvälisen sodan aikana, paitsi ehkä tiettyjen aseellisten järjestöjen johtajia vastaan. Mainitussa kansainvälisessä sodassa tiesimme aina etukäteen, mitä aluetta pommitettaisiin seuraavaksi, ja ihmiset saivat aikaa poistua sieltä.

Mutta sodat olivat loppujen lopuksi sivuseikka. Paitsi että tuskin missään olen viettänyt parempaa elämää kuin Beirutissa asuessani, myös työ tuotti paljon enemmän tulosta ja tyydytystä. Siihen vaikutti varmasti sekin, että olin voinut rakentaa oman kahden hengen tiimini. Motivaatio ja henki olivat korkealla. Apulaiseni oli hieno ihminen ja on tietysti edelleenkin, vaikkei olekaan enää apulaiseni. Lasken korkeintaan yhden käden sormin elämäni aikana tapaamani ihmiset, joiden inhimillinen arvokkuus ja integriteetti ovat samalla tasolla kuin hänen. On kuvaavaa, että korruptoitunut viranomaisvalta oli vähällä tuhota sellaisen ihmisen nuoren elämän, joka on taatusti lahjomattomimpia, joita olen tavannut. Mutta ehkä juuri sellaisten kokemusten vuoksi hyvä hallinto ja kansalaisoikeudet merkitsivät hänelle ja siten minullekin niin paljon enemmän kuin asioita teoreettisina ja tilastollisina kysymyksinä tarkasteleville ihmisille.

Missään muualla en ole saanut rakennettua yhtä paljon siltoja kahden yhteiskunnan välille ja autettua alulle asioita, joiden tiedän kestävän vielä vuosia ellei vuosikymmeniä siitä eteenpäin, kun lähdimme Libanonista. Työ on parhaimmillaan silloin kun se on luonteeltaan investoimista: ihmisiin, kestäviin hankkeisiin, osaamiseen. Se kantaa hedelmää riippumatta ulkopuolelta kaadetusta rahasta, jota meillä ei tietysti koskaan suuremmin ollut. Etiopian kokemusten jälkeen ajattelen, että ehkä oli hyvä, ettei ollut, koska kyse ei siten ollut rahasta, kuten Etiopiassa.

Syyriassakin sain aikaan kaikenlaista, vaikka se tietysti olikin hyvin erityyppistä. Vasta Etiopiaan tulo oli dramaattinen arvonalennus sekä työssäni että elämässäni, pudotus kauas seitsemän vuoden takaisen Pakistanin harjoittelijan alapuolelle, olipa muodollinen status tai palkka mitä tahansa. Jos tämä jotain tuotti minulle, niin ainakin syvän pettymyksen ja disilluusion siihen, mitä kehitysyhteistyöstä on viime vuosikymmenten aikana tullut. En voinut kokea, että työni olisi ollut todella tarpeellista tai että sitä olisi arvostettu. En ollut ylpeä siitä, mitä tein työkseni. Varsinkin tällaisina lama-aikoina, joina hyviä ja ahkeria työntekijöitä irtisanotaan kaikkialla maailmassa, tulin sisäisesti sairaaksi siitä, että kehitysavun nimissä toimivat ihmiset istuvat viiden tähden hotelleissa lounailla ja heidän mielissään päällimmäisenä on vain, kuinka saada enemmän rahaa palamaan ja nopeammin.

Erityisen ahdistavaa on se välinpitämättömyys, joka vallitsee suhteessa siihen, mitä rahalla oikeasti tehdään; autetaanko eläviä ihmisiä jossain, pelastuuko ympäristö tai muuttuuko yhteiskunta inhimillisemmäksi eläjilleen. Mikään määrä gin toniceja tropiikin auringossa, palkkioita ja päivärahoja ei voi korvata sitä tyhjyyttä, jonka valheellisuus luo ihmisen sisälle. Valheellisuudella tarkoitan sitä valtavaa kuilua, joka vallitsee sanojen ja tekojen välillä. Kehitysyhteistyössä tärkeintä näyttäväkin olevan kvasitavoitteet: maksatusasteita on nostettava, prosentteihin on päästävä, velvoitteita on täytettävä, tiettyjä sanoja on hoettava, lauseita on muodostettava identtisessä muodossa joihinkin kommunikeoihin. Todellisuudessa demokratia, ihmisoikeudet, hyvä hallinto, ympäristön tila ja niin edelleen eivät näytä olevan huolenaiheita. Pääasia, että rahaa palaa. Demagogia korvaa tarkoituksen.

Niinpä, kun lähtöni Afrikasta on nyt todellisuutta, on syytä muistuttaa, että lähtöni ei johtunut Afrikasta eikä Etiopiasta eikä edes siitä, että olisin menettänyt uskoni kehitysyhteistyöhön tai siihen, että maailmalla voisi kiertää auttamassa ihmisiä ja rakentamassa siltoja yhteiskuntien välille. Kyse on siitä, miten sitä tehdään. Olen nyt entistä vakuuttuneempi siitä, että pienempi on usein kauniimpaa. Valtavien koneistojen rakentamisilla, rahapumpuilla ja keskityksillä ei ole saatu aikaan sitä mitä on väitetty - itselle ja muille. Sydäntä hiertää pikemminkin kauhu siitä, että aikaansaatu ei välttämättä ole ollut autettavien parhaaksi. Kansalaisyhteiskunta - hyvin laajasti tulkittuna - olisi ollut paljon lähempänä ihmisiä kuin suuret ja kaukaa johdetut, yhä byrokraattisemmiksi muuttuvat organisaatiot, jotka mittaavat tavoitteitaan ja toimintaansa abstrakteina dollarivirtoina ja julistuksina ja tekevät itsestään itsetarkoitusta.

En löytänyt sitä inhimillistä arvokkuutta, jonka löysin Pakistanissa, Thaimaan ja Georgian pakolaisleireillä ja demokratian ja ihmisoikeuksien hyväksi työtä tekevien kansalaisjärjestöjen keskuudessa Lähi-idässä. Löysin suuria tyhjiä sanoja ja valtavia raadollisia rahavirtoja. Ja heti toisella puolen katua viiden tähden hotelleista ja gin toniceista sanoinkuvaamattoman köyhyyden, johon kaikella kaadetulla rahalla ei selvästi ollut ollut vaikutusta.

Samaan aikaan on minulla nyt kuitenkin outo kaipaus kaikkea sitä hyvää kohtaan, mitä Etiopiassa oli. Ihmisiä, jotka yrittävät kaikkensa vaikeissa oloissa, vaikka ympärillä olevat rakenteet tekevät heidän menestyksensä mahdottomaksi. Ainutlaatuista luontoa - ovatko näkemäni paikat vielä siellä, kun joskus palaan takaisin, vaikka toivottavasti eri roolissa? Vilpittömiä rukouksia ja toivoa paremmasta. Pieniä tekoja ja ihmisjoukkoja, jotka työskentelevät epäitsekkäästi epäkiitollisissa oloissa, saamatta työstään muuta arvostusta kuin korusanoja itsensä kaukaisiksi tehneiltä valkonaamoilta.

Viime päiviä

Toiseksi viimeinen päiväni Addiksessa, ainakin tällä erää. Kaksi viimeistä päivääni täällä ovat 24 tuntia vuorokaudessa täynnä työtä, mutta juuri nyt odottelen ison kopionivaskan tulostumista, joten voin tehdä todennäköisesti viimeiset blogimerkintäni Addiksesta.

Ajelen vieläkin 007-autollani, koska uusi omistaja ei ole saanut vielä täkäläistä ajokorttiaan. Viime yönä töiden viimein päätyttyä suurin osa kaupungista oli taas pilkkopimeänä sähkökatkojen vuoksi, mutta ihmiset eivät silti lakkaa hyppimästä kaduille autojen eteen eivätkä taksit ja pikkubussit lakkaa ajelemasta päättömästi. Päinvastoin näyttää siltä, että pimeys oikein villitsee autoilijoita ajamaan vastaantulijoiden kaistoilla, jopa moottiriteillä, pysäköimään autonsa keskelle ajokaistaa, ajamaan ilman valoja jne. normaalia. On hyvä, että minulla on yhä autossa vanhoja kasetteja Lähi-idästä, koska arabiräppi auttaa saamaan oman ajotyylin riittävän aggressiiviseksi.

Uutisten mukaan Suomea uhkaa jokin sellainen kuin sikainfluenssa. Uskaltaakohan sinne mennä? Uhkakuviaan Suomi torjuu lähettämällä miinalaivan Adeninlahdelle. Mutta selvitysten mukaan Venäjä, Venäjä ja Venäjä eivät ole uhkia. Eivät, eivät, eivät. Jos hoemme sitä riittävän rytmikkäästi niin ehkä se muuttuu todeksi. Ehkä jos Suomi tarpeeksi neuvoo muita, niin Georgiassa ja Latviassakin lopulta ymmärretään, että Venäjän uhkaan auttaa parhaiten se, että hoetaan erilaisia asioita ja samaan aikaan käristään oman maan sisällä niitä vastaan, jotka eivät hoe riittävästi rytmissä.

Muuttopäivä

Perjantaina maallinen omaisuuteni katosi pahvilaatikoihin ja tänään rekkaan. Tätä ennen olin harjoittanut kehitysapua myymällä pilkkahinnalla tai lahjoittamalla pois kaksi isoa parivuodetta, yhden suuren vaatekaapin, ikivanhan television, uudemmat satelliittivastaanottimen ja dvd-laitteen, televisiopöydän, vieraspatjan, joitain vanhoja pukuja, muita vaatteita ja ison kasan vanhoja kenkiä, joita on jaettu alueen lähiseudun kengättömille köyhille. Nyt olen iloinen siitä, että nuukuuttani olen näin kauan säästellyt vanhoja kenkiä nurkissani, koska niille on tullut käyttöä ja ne ovat tehneet ihmisiä iloisiksi.

Myös 007-autoni on myyty pois. Voi, sitä tulee ikävä. Niin paljon kokemuksia ja muistoja liittyy tuohon jeeppiin, joka on moitteettomasti palvellut niin vuoristoissa, aavikoilla, kosteikoilla, aroilla kuin suurkaupungeissakin. Se on joutunut poliittisen väkivallan kohteeksi vääränmaalaisten rekisterikilpien vuoksi ja sillä on karistettu useampia "häntiä". Sillä on evakuoitu ihmisiä turvaan yhden sodan ja yhden sisällissodan jaloista. Monia kauniita sanoja ja ajatuksia on sanottu sen sisällä ja yksityiskohtaisia neuvotteluja käyty. Herra ties mihin kaikkeen libanonilainen assistenttini ehti sitä käyttää. Kyynel tulee silmään siitä luopuessa, mutta ranskalaisen kollegani aikoinaan Kuwaitista Syyriaan tilaama autoparka nyt vain ei olisi ollut käytännöllinen suomalaisissa kaupunkioloissa, koska on liian iso ja vie liikaa bensaa, puhumattakaan niistä painajaismaisista vaatimuksista, joita Suomi asettaa autojen maahantuonnille.

Aiemman tekstini ajatukset merirosvoista kirvoittivat eräältä tuttavaltani seuraavanlaisia ajatuksia:

Lisäksi suosittelisin, että länsimaat ostaisivat Mogadishun lentokentän ja hiekkarannan välisen alueen paikallisilta asukkailta kelpo hintaan, värväisivät naapurit vartijoiksi ja rakennuttaisivat kaupunginosan, johon siirrettäisiin kaikki Euroopassa oleskelevat työttömät somalit. Lentokenttä ja hiekkaranta takaisivat kohtuullisen turismin, hotellimajoitus siellä tulisi turvapaikanhakijoillekin halvemmaksi kuin täällä ja jos kaikki Euroopassa maksettavat toimeentulotuet suoritettaisiin suosiolla somalialaisille pankkitileille, terrorismille otolliset perinteiset maksuvälityspalvelut tyrehtyisivät. Kaiken järjen mukaan Somalian valtion kansainvälinen huoltohallinto ja kustantaminen olisi monella tapaa säästövaihtoehto siihen verrattuna, mitä suoria ja välillisiä kuluja nykyinen muuttoliike aiheuttaa. Tarvittaessa huoltohallinnon voisi järjestää yksityinen yritys, jonka osakkaiksi päästettäisiin alueen heimot, ja jolta valtiot voisivat ostaa tarvitsemansa palvelut perusteettomien turvapaikanhakijoiden palauttamisesta, elättämisestä ja suojelemisesta.

Mielenkiintoista. Pitäisiköhän tätä ryhtyä oikein kynän ja paperin kanssa laskemaan?

Tyhjässä talossa on jäljellä enää pari tilapäistä lainahuonekalua, tietokone, melkein tyhjä pullo libanonilaista konjakkia ja vesitankki. Nurkassa on tosin vielä myös kori tyhjiä Pyhä Yrjö -olutpulloja, jotka pitäisi viedä takaisin kauppaan pantteja varten, sillä niin hämmästyttävältä kuin se tuntuukin, Etiopiassa toimii kierrätys ainakin pullojen kohdalla. Ongelmana on vain, että pullot pitää palauttaa täsmälleen samaan kauppaan josta ne on ostettu tai muuten panttia ei tipu.

Tyhjässä kirjastossa käy ikkunoista tuulenvire, joka muistuttaa kesäilloista Kourassa. Puutarhassa laulaa tuhkapriinioita ja tarhabulbuleja - nekin muistuttavat Lähi-idästä, jossa lauloi puutarhoissa aina priinioita ja arabianbulbuleja. Molemmilla varsin samanlaiset äänet kuin afrikkalaisilla vastineillaan. Helttaiibisten pesä on valmis, mutta munia ei pesässä vielä ilmeisesti ole, koska niillä on ollut varaa kadota koko päiväksi muuttomiesten metelöinnin takia ja ne palasivat vasta illalla raakkumaan ja kurnuttamaan piha-akaasian oksille.

Merirosvoista

Kun kansainvälinen yhteisö on ensin vuosikymmenet vältellyt Somaliaa kuin ruttoa, viimeisen vuoden aikana on sitten yhtäkkiä leivottu merirosvouksesta suuri kansainvälinen kysymys. Kaikenlaiset kansainväliset laivat ja jopa italialainen mafiajärjestö Camorra (siitä kertovan Gomorra-kirjan mukaan) ovat vuosikymmenet käyttäneet Somalian rannikkoa ongelmajätteiden, jopa ydinjätteiden dumppaukseen, ja toiset puolestaan ryöstökalastukseen. Näille somalien esille nostamille ongelmille on viitattu kintaalla, mutta kun merirosvot sitten alkava ahdistella rahtilaivoja ja tähän yhdistetään ash-Shabaab ja muita radikaaliliikkeitä, niin johan aletaan merirosvoutta puida kalliissa kansainvälisissä seminaareissa ja foorumeissa ja sotalaivoja lähetetään alueelle tungokseen asti.

Koska somalit ovat klaaniyhteiskunta, jossa on voimakas kunniakäsitys, yksi toimiva tapa voisi olla palauttaa merelle lähteneiden militanttien toiminta takaisin väitettyyn alkutarkoitukseensa eli Somalian rannikkovesien suojeluun. Tämä voi tapahtua esimerkiksi siten, että tietyn rannikkokaistaleen suojelijoiksi julistautunut klaani saa tietyn maksun jokaisesta kyseisen merialueen läpi turvallisesti kulkeneesta aluksesta sekä erikseen korvauksen jokaisesta todistetusti neutraloidusta merirosvosta ja tuplana sellaisesta, joka on luovutettu elävänä kansainvälisesti hyväksyttyyn merirosvotuomioistuimeen Džibutiin. Porkkanan lisäksi kyseinen klaani kuitenkin joutuisi hyväksymään myös kepinkäytön eli jokaisesta rosvoustapauksesta samalla suojelluksi julistetulla merialueella rapsahtaa korvaukset maksettaviksi.

Suojelijat voivat siis myydä eräänlaista merivakuutusta. Alueen läpi kulkevat alukset voivat miettiä, haluavatko maksaa ja säästää merimaileissa vai kiertää jostain kauempaa, jossa saksalaisetkin sotalaivat voivat turvallisesti partioida. Laivat, jotka toimivat suojellulla merialueella laittomasti (dumppaavat todistetusti jätteitä tai rosvokalastavat), voidaan samalla julistaa vapaaksi riistaksi kyseiselle klaanille.

Eiköhän tilanne tällä paranisi huomattavasti. Järjestelmän byrokratiasta voi vastata alkuun esimerkiksi Džibutissa päämajaansa pitävä Afrikan sarven alueellinen organisaatio IGAD - tuleepahan sillekin tekemistä - ja myöhemmin Somalian hallitus, jos sellainen jossain vaiheessa saa itsensä jaloilleen. Samantapaiset ratkaisut eli paikallisten militioiden mobilisointi rakentavaan toimintaan kapitalistisin ratkaisuin olisi hyödyllinen mietittävä myös Afganistanissa, Tšetšeniassa, Pakistanin "heimoalueilla" ynnä muualla, mihin kaukaisten keskushallitusten ote ei ole koskaan kunnolla ulottunut tai ollut ainakaan tervetullut. Siten rosvous muutettaisiin huomattavasti vähemmän väkivaltaiseksi lailliseksi bisnekseksi, jossa sopimukset pätevät ja suojeluasioista muodostuu kunniakysymyksiä.

Addis Abeba 3 / IV

Puutarhassani eletään mielenkiintoisia aikoja. Muutaman viime päivän ajan helttaiibikset, jotka joka ilta samaan aikaan saapuivat yöpymään täsmälleen samalle oksalle erääseen pihapuista, ovat alkaneet sen sijaan raakkua ja kurnuttaa akaasiassa, saapua eri aikoihin illalla ja erityisesti viipyä akaasian suurilla oksilla aamulla vielä lähtiessäni töihin. Aiemmin ne lähtivät raakkuen heti auringon noustua.

Tänä aamuna havaitsin, että ne ovat alkaneet rakentaa pesää piha-akaasiaani. Eipä usein tapahdu, että harvinainen endeeminen iibis tulee pesimään omaan pihapuuhun. Ikävä kyllä lähden Etiopiasta tämän kuun lopussa enkä siten ole enää näkemässä, kun munat ja ehkä poikaset kasvavat pesässä. Voin kuvitella raakkumisen määrän ja toivon, että talon uudet asukkaat olisivat yhtä suopeita lintuja kohtaan kuin minä.

Muuten kaikki on melkoista painajaista, sillä mikään käytännön ongelmista ei tietenkään ratkea. Olen siirtänyt uuden asunnon hankinnan suosiolla siihen aikaan, kun olen Suomessa, ja alkaa näyttää siltä, ettei minulle jää muuta vaihtoehtoa auton suhteen kuin yrittää tuoda se Suomeen, sillä ostajia ei ole löytynyt. Kaikkialla vallitsee käsitys, että Jeeppiin on liian vaikea saada Etiopiassa varaosia ja sen vuoksi kaikki potentiaaliset ostajat suosivat japanilaisia maastoautoja.

Debre Libanos

Debre Libanos eli "Libanonvuori" on Etiopian ortodoksikristittyjen pyhin paikka ja siellä sijaitseva historiallinen luostari on vuosisatojen ajan toiminut ortodoksien hengellisen elämän keskuksena. Alun perin Debre Libanoksen patriarkat tulivat Egyptin koptien parista, mutta sittemmin etiopialaisortodoksinen kirkko erosi Egyptin koptien alaisuudesta. Luostarille johtavaa tietä ollaan tällä hetkellä rakentamassa uudelleen, mutta ennen sen valmistumista sinne päästäkseen on vaellettava parin tunnin matka ylös vuorelle.

Neljän kilometrin päässä luostarista, Addiksesta Debre Markokseen ja Bahar Dariin johtavan valtatien varressa, on hinta-laatu-suhteessaan erinomainen paikka. Tapanani ei ole mainostaa tässä blogissa tiettyjä majoituslaitoksia, mutta tällä kertaa se on oikeutettua. Ethio-German Park Hotel -niminen paikka sijaitsee Debre Libanoksen kupeessa ja massiivisen rotkon reunalla. Aivan paikan alapuolella polun päässä on keskiajalta peräisin oleva portugalilainen kivisilta. Majoitusmökit sisältävät kaiken länsimaisen mukavuuden, myös lämpimän veden ja generaattorilla tarvittaessa toimivan sähkön, mutta majoitus maksaa vain 200 birriä (n. 20 $) per yö.

Varsinainen vetonaula on kuitenkin Etiopialais-saksalaisen puistohotellin kahvila-ravintola, jossa voi syödä aamiaista ja juoda mustaa kahvia rotkon reunalla, katsellen samalla kuinka silmien edessä, aivan lähellä, partakorppikotkat ja suomukorppikotkat leijuvat rotkosta ylös ja yli nousevissa ilmavirtauksissa, ja kuinka endeemiset suuret tselada-paviaanit pelmivät kymmenen metrin päässä jyrkillä kalliotasanteilla. Saman paikan yli kulkee myös merkittävä petolintujen muuttoreitti, joten mihin tahansa taivaalle katseli, siellä leijui korppikotkia, kotkia, haukkoja ja korppeja.

Kaksi älykästä sosiaalista eläintä viihtyy kaikkialla paikan ympärillä ja niiden varalta kannattaa jonkin verran pitää huoli tavaroistaan: tselada ja lyhytpyrstökorppi. Seurasin kuinka lyhytpyrstökorppi pelleili kahden luolasta rotkotasanteelle tulleen afrikanhanhen kustannuksella, leijaillen näiden ympärillä ja ärsyttäen läsnäolollaan. Hanhet ovat tunnetusti kiivaita temperamentiltaan. Vähän matkan päässä tseladojen suurperhe joi lammikoista. Todella hieno paikka, jota voin suositella jokaiselle Etiopiaan matkaavalle.

Gondar

Gondar on kajastellut mielessäni paikkana, johon halusin siitä asti, kun ensimmäisen kerran sain kuulla matkaavani töihin Etiopiaan. Gondarista käsin Abessinian imperiumia hallittiin etiopialaisena renessanssina tunnetun kauden ajan ja keisari Fasiladas rakennutti tänne Afrikan Camelotina sittemmin tunnetun palatsialueen. Kulta-aika päättyi vähitellen ja gondarilainen kausi imperiumin johdossa samoin, kun hovijuonittelut ja salamurhat riivasivat Gondarin hovia. Tästä seurasi hajaannuksen ja sisällissotien kausi 1700-luvun lopulta 1800-luvun puoliväliin.

Imperiumin yhdistyminen uudelleen alkoi keisari Tewodroksen kaudella, joka päättyi kuuluisaan Maqdalan piiritykseen brittien toimesta ja Tewodroksen itsemurhaan. Keisari Tewodroksen seuraaja keisari Johannes joutui sotiin sekä italialaisia, egyptiläisiä että Sudanista vyöryneitä mahdilaisia vastaan. Johannes sai surmansa salamurhaajan luodista taistelussa mahdilaisia vastaan ja mahdilaiset hävittivät Gondaria laajalti. Vasta kuuluisa keisari Menelik 1800-luvun loppupuoliskolla onnistui jälleen järjestämään imperiumin uudelleen ja vieläpä laajentamaan sitä suuresti idän muslimialueille sekä lyömään italialaiset Adwan taistelussa.

Palatsialueen ja kylpylöiden lisäksi Gondarin historiallisiin nähtävyyksiin kuuluu Debre Birhan Selassien kirkko, joka on kuuluisa varsinkin loistavista kirkkomaalauksistaan, jotka täyttävät kirkon sisäseinät ja katon kokonaan. Tunnettuja ovat varsinkin lukemattomat enkelten päät, joiden silmät tähyilevät kaikkiin suuntiin. Kirkkomaalaukset esittävät lisäksi Raamatun tarinoita, erityisiä Etiopiaan sijoitettuja tapahtumia - etiopialaiset uskovat Jeesuksen käyneen seikkailemassa myös Etiopiassa - sekä pyhimystarinoita ja helvetintulella pelottelua.

Kun olin ajanut pitkän matkan Bahar Darista ylänköjen halki Gondariin ja juonut ensimmäiset kahvini Gondarin piazzalla, sain jo välittömästi oppaan, joka rekrytoi itse itsensä - tietysti - ja oli ikävä kyllä unohtanut viralliset sertifikaattinsa kotiin juuri sinä päivänä. Epäilen tosin, mahtoiko oppaan lupia lainkaan olla edes olemassa. Tästä huolimatta oppaani kahden päivän ajan, 18-vuotias Miki, osoittautui kaikin puolin hyödylliseksi. Hän asui siskoineen ja veljineen peltihökkelissä, mutta oli ehtinyt elämänsä varrella jo käydä siirtotyöläisenä Sudanissa ja Libyassa ja puhui hieman arabiaa ja melko hyvin englantia.

Nousimme toisen päivän aamuna myös Kosayen vuorille, jossa näkymät olivat henkeäsalpaavia jyrkkine rotkoineen. Täällä pääsin näkemään ensimmäiset tseladat. Tselada on Abessinian ylämailla elävä endeeminen suuri ja pitkäkarvainen paviaanilaji, joka viihtyy suurissa laumoissa ja on sopeutunut vuoristoelämään. Matkalla Gondarista Kosayevuorille on myös Wollekan kylä, jossa asuvat viimeiset Etiopiaan jääneet viitisenkymmentä falashajuutalaisten perhettä. Suurin osa Gondarin alueella aiemmin lukuisina eläneistä falashoista on muuttanut Israeliin ja Amerikkaan.

Gondarissa on myös varsin suuri yliopisto, suurempi kuin Bahar Darissa, ja sen myötä kaupungin kahvila- ja pubielämä ovat myös varsin vireitä ja viihtyisiä. Sen sijaan paljon mainostetut "perinteiset yökerhot", joissa on amharalaista kansantanssia ja laulua, näyttivät olevan lähinnä turistipyydyksiä, joissa ei riitä, että maksaa ylihinnan oluistaan, vaan kansantanssijoille pitää syytää rahaa koko sen ajan, jonka yökerhossa istuu. He parveilevat tietysti kaiken aikaa valkoihoisten edessä. Tunnelma muodostuu varsin teennäiseksi.

Bahar Dar

Olen palannut neljän päivän pääsiäismatkalta Amharan osavaltiosta. Kyse on siis läntisten kirkkojen - protestanttien ja katolisten - pääsiäisestä, sillä Etiopian koptit ja useimmat muut ortodoksit viettävät pääsiäistään ensi viikonloppuna.

Tämä oli ensimmäinen pitkä matka, jonka saatoin tehdä omalla autollani Etiopiassa. Etiopian maantieinfrastruktuuri on parantunut viime vuosien aikana huomattavasti ja Addiksesta pääsee nyt kaikkiin ilmansuuntiin kohtuullisen pitkälle varsin hyviä teitä pitkin. Koko maan paras tie lienee se, joka menee Amharaan, sillä maantie Bahar Darin kautta aina Gondariin saakka on erinomainen, täysin eurooppalaista tasoa lukuun ottamatta joitakin pätkiä Debre Markosin molemmin puolin. Tie kulkee pääosin aaltoillen Abessinian ylämaiden halki eikä ole lainkaan yhtä vilkkaasti liikennöity kuin esimerkiksi Addiksesta Debre Zeitiin ja ennen pitkää Djiboutiin johtava rekkojen täyttämä ja siksi vaarallinen maantie. Niinpä Bahar Dariin ja Gondariin asti ajaakin ihan ilokseen. Matkan varrella on muutama paikka, joissa tarvitaan vuoristoajoa, etenkin Sinisen Niilin rotkon ylitys, mutta kolme vuotta viikottaista ajamista Damaskoksen ja Beirutin väliä on harjaannuttanut minut vuoristossa ajamiseen niin, että ei tuntunut missään.

Ajaessani varhain pitkänperjantain aamuna Addiksen pohjoisten kaupunginosien halki tuntui välillä, että koko seutu on täynnä mielipuolia. Heitä toikkaroi, jopa istui keskellä katua ja kaikkialla ympärillä ihmiset väänsivät naamojaan kummallisesti. Sitten tajusin, että sitähän tämä juuri oli, hullujen kaupunginosa. Takavuosina on nimittäin jokin länsimaisin kehitysyhteistyövaroin työtä tekevä kansalaisjärjestö perustanut tälle alueelle palveluita mielenterveysongelmista kärsiville ja kun ei kyseisenlaisia palveluja kovin paljon Etiopiassa saa, on kaikkialta valtakunnan alueelta vähitellen muuttanut ja kulkeutunut hulluja tänne. Ja muuttaa edelleen. Heitä lähetetään määränpäähänsä kävellen tai ryömien, hylätään kaduille kyseisen kaupunginosan liepeille ja annetaan sitten hyväntekijöiden kantaa huoli.

Edelleen pohjoiseen ajettaessa on seuraavaksi vuorossa nousu yli Entotton vuoriketjun. Tätä maisemaa varjostavat sankat eukalyptusmetsät, joita on alueelle istutettu alun perin hävitettyjen alkuperäismetsien tilalle 1800-luvulta lähtien. Kaikkialla tienvarsilla vastaan raahusti naisia raskaine polttopuutaakkoineen - vanhoja ja nuoria, jotkut vasta pikkutyttöjä. Koska 95 % Etiopian metsistä on hävitetty viimeisten vuosikymmenten aikana, naiset joutuvat taivaltamaan puulasteissaan yhä kauempaa viimeisiltä metsäsaarekkeilta, joita nyt hävitetään. Työ kuuluu tietysti naisille, samoin kuin veden kantaminen. Naiset raahustavat päivässä kilometrikaupalla, jotkut kymmenen tai kaksikymmentä kilometriä.

Amharojen parissa naiset ovat juhtia. Koska jo pikkutyttönä heidän selkäänsä kasataan raskaita puu- ja vesitaakkoja, useimmille naisille kehittyy jo varhain kyttyräselkä. Marttyyrillisin kasvoin he raahustavat tienvieriä pitkin. Useimmilla ei ole kenkiä, joten he kulkevat mieluiten asfaltilla, mikä altistaa heidät auton alle jäämiselle, koska rekat eivät edes hidasta. Joidenkin naisten kasvot näyttävät siltä, että he eivät panisi pahakseen auton alle jäämistä.

Samoilla seuduin paimenpojat paimentavat suuria laumoja aaseja ja härkiä, joilla ei ole yleensä mitään raskaita kuormia selässään. Etiopia on jyrkän epätasa-arvon maa. Aasit ja härät ovat lähes yksinomaan miesten käytössä. Naiset eivät omiin askareisiinsa saa kallisarvoisia kotieläimiä, mutta naisille kuuluu kuitenkin huolehtiminen ruoasta ja vedestä, mikä tarkoittaa polttopuiden ja veden kantamista kaukaa.

Aasit ja härät ovat muun muassa sitä varten, että miehet ja pojat voivat viedä perheen tuottamat vihannekset tai mitä tuottavatkaan kerran viikossa lähimpään piirikunnan keskukseen tai kaupunkiin markkinoille myytäviksi. Se on tietysti miesten tehtävä, sillä markkinamatkat tarkoittavat samalla kapakassa ja huorissa käymistä, mihin tulot usein saman tien menevätkin. Naisten tehtävänä on kuitenkin järjestää pötyä pöytään tai muuten tulee remmistä. Tai kepistä, jollaista jokainen itseään kunnioittava amharalainen mies ja poika kanniskelee aina mukanaan.

Jos olisin nainen, syntyisin sata kertaa mieluummin keskimääräiseen arabimaahan kuin Etiopiaan, olin sitten kristitty tai muslimi. Etiopian väestöstä valtaosa elää maaseudulla ja maataloudesta. Kauniit tyttäret lähtevät piirikunnankeskuksiin tai kaupunkiin myymään itseään. Muiden osana on raskasta raskaampi raataminen. Muuan ystäväni, joka vietti pitkiä aikoja Amharan ylämailla, sanoi jälkeenpäin, että amharanainen on kotieläin - paitsi että hän on arvoasteikossa aasin ja naudan alapuolella.

Useimmilla etiopialaisilla ei ole käymälää. Käymälänä toimivat kaikkien teiden ja polkujen varret. Tässäkin suhteessa sukupuolet ovat kuitenkin täysin eriarvoisia. Etiopiassa on vaikea katsoa mihinkään suuntaan näkemättä miesten virtsaavan ja toisinaan ulostavan avoimesti. Nainen ei tietenkään voi tehdä niin. Hän ei yleensä voi edes mennä pensaikkoon tai ojaan piiloon hoitamaan asioitaan, sillä silmiä ja korvia on kaikkialla ja etiopialaiset jatkuvasti vahtivat toisiaan. Nainen ei voi vetäytyä yksityisyyteen. Mitä hän siellä voisi tehdä yksikseen? Niinpä hänen on pidäteltävä. Pidäteltävä ikuisuuksiin. Etiopian maaseudulla ihmiset haisevat usein erittäin pahalle. Heillä ei ole peseytymismahdollisuuksia ja naisilla ei ole useinkaan mahdollisuutta myöskään virtsaamiseen. Nainen on tauottoman silmälläpidon alainen eikä se silmälläpito salli mitään naisen epäpuhtauteen viittaavaa.

Juhtina toimivien naisten lisäksi Entotton seuduilta Sulultan tasangoille vastaan tuli kaikkialla juoksemista harjoittelevia maratoonareita - tietysti lähinnä miehiä. Maailman johtavat maratoonarit ovat tulleet täältä Etiopian ylämailta, jossa juoksemisen jälkeen mikä tahansa matalampi ja runsashappisempi ilmanala antaa ylimääräisen energian.

Niin ikään vastaan tuli satojen ja tuhansien laumoina värikkäisiin univormuihinsa puettuja koululaisia, jotka myöskin taivaltavat kilometrejä kouluun. Hyvin usein he yrittävät liftata ohiajaviin autoihin, mutta Etiopiassa on parasta pitää sydän kylmänä, koska jos antaa kyydin liftaavalle koululaiselle, tämä pyytää rahaa, ja jos erehtyy antamaan rahaa, hän pyytää kustantamaan koulunkäyntinsä seuraavien kymmenen vuoden ajan. Lopputulos on ruikutusta, itkemistä ja pahaa mieltä kaikille. On parempi ajaa ohi. Ei nostatettuja odotuksia - ei pahaa mieltä. Koululaiset ovat etuoikeutettua luokkaa. Suurin osa Etiopian lapsista ei käy koulua, sillä vanhemmat haluavat varata heidät työvoimaksi.

Lapsia riittää. Väestönkasvu on yksi maailman nopeimpia. Ylipäätään Etiopiassa on hyvin vaikea löytää sellaisia paikkoja, joissa voi pitkillä taipaleilla vaikkapa pysähtyä, koska kaikkialla on ihmisiä. Ei tarvita kuin yksi talo näköyhteydellä pysähtymispaikasta, kun kaikista ilmansuunnista alkaa juosten, rämpien ja ruikuttaen rynnätä kohti ihmisiä, kaikenikäisiä ja näköisiä. He haluavat rahaa. Rahaa, rahaa, rahaa. Pysähtyä voi juuri niin kauaksi aikaa kunnes lähimmät ihmiset saavuttavat auton, koska sen jälkeen oleskelu muuttuu erittäin rasittavaksi, ympärillä kasvava ruikuttajien ja tuijottajien lauma.

Ihmiset myös käyttäytyvät maanteillä kuin idiootit. Tilanne ei ole tietenkään yhtä paha kuin Addiksen kaupungissa, mutta maanteillä nopeudet ovat korkeampia, joten etiopialaisten jalankulkijoiden tavat ovat vielä hengenvaarallisempia kuin kaupungissa. Ihmiset hyppivät suoraan auton eteen, sillä kuulemma vallitsee sellainen taikausko, että jos juoksee auton editse eikä jää auton alle, tämä tuottaa hyvää onnea. Lapset myös yleisesti leikkivät ja pelaavat keskellä katua, usein valiten kaikkein pahimmat paikat, kuten heti mutkan tai kaarteen jälkeen, jossa autojen on mahdotonta heitä havaita. Eräs kyyninen paikallinen kertoi, että monet kouluttamattomat vanhemmat lähettävät lapsiaan tahallaan leikkimään teille, koska siellä on paremmat kerjäämismahdollisuudet ja jos muutama lapsi jää auton alle, siitä saa korvausrahoja ja yhteisön sympatiaa. Lapsia riittää. Lapsen henki on varsin halpa.

Kun lopulta olin väistellyt 450 kilometrin ajan lapsia, aikuisia, aaseja, lehmiä ja lampaita, nähnyt rotkoa reunustavat tuhoutuneet rekat ja kuorma-autot, bussien jäännökset ja muut lukemattomista onnettomuuksista kertovat näyt, selvinnyt rankkasateista ja kerjäläisistä ja saavutin Amharan osavaltion nykyisen pääkaupungin Bahar Darin, se oli kuin paratiisimainen palkinto pitkästä päivämatkasta.

Bahar Dar on Etiopian suurimman vesialtaan Tanajärven etelärannalla sijaitseva nopeasti kasvava ja vaurastuva kaupunki. Kaikkialla rakennetaan: lisää taloja kasvavalle väestölle, lisää yrityksiä ja lisää hotelleja. Bahar Darilla menee etiopialaisittain erittäin hyvin. Siellä alkaa olla omaa elinkeinoelämää eikä kaikki enää pyöri ulkomaisen kehitysavun varassa. Järven rannat ovat kauniita käyskennellä ja juoda kahvia tai olutta, ja täynnä lintuja. Bahar Darissa on myös vilkas ilta- ja yöelämä ja pienehkö vireä yliopisto.

Parin tunnin ajomatkan päässä hiekkatietä pitkin Bahar Darista ovat Sinisen Niilin vesiputoukset. Nykyisin enää 30 % joen virtaumasta päästetään vesiputouksiin, kun 70 % ohjataan keinotekoiseen uomaan paikkaan, johon ehkä jonain päivänä saadaan sähköä tuottava voimala. Suurimmaksi osaksi vesi käytetään viljelysten kasteluun. Huolimatta kutistuneesta koostaan Sinisen Niilin putoukset Tis Abayssa ovat vaikuttavia. Kannatuksen vuoksi join siellä myös kahvin ja ostin pikkutytöltä kalebassin.

Etiopiassa matkustaessa paikallisen oppaan ottaminen kuuluu lähes kaikkialla asiaan. Työvoima on halpaa, joten se ei tee suurta lovea lompakkoon, mutta säästää huomattavasti hermoja, sillä vaikkei opas olisi kovin pätevä kertomaan paikkojen historiasta, hän ainakin auttaa pitämään rasittavia ruikuttajia poissa kimpusta. Turistien suosimissa paikoissa on myös virallisesti lisensoituja oppaita, jotka usein osaavat englantia ja tietävätkin paikoista, joista kertovat, mutta useimmiten "oppaaksi" lyöttäytyy kuka tahansa, joka sattuu valkoihoisen näkemään.

Vaikka maantiet ovat nyt Gondariin asti erinomaisessa kunnossa, autolla matkustamiseen Etiopiassa liittyy muuan toinen ongelma. Nimittäin polttoaineet. Bensiiniä ei tahdo saada mistään Addiksen ulkopuolelta. Bahir Darissa onnistuin sitä saamaan vasta paluumatkallani. Tätä varten autossa pitää olla mukana valtavia varakanistereita, jotka sitten töyssyissä ja mutkissa hölskyvät ja korkin kautta vuotavat, niin että auto haisee bensalta. Dieseliä olisi ollut paljon useammin tarjolla, mutta aina ei ole sitäkään.

Addis Abeba 2 / IV

Addis Abebassa on muuten edelleen hienot säät, kuin Suomessa kesällä. Joka iltapäivä tai ilta tulee jonkinmoinen sade, koska nyt eletään niin kutsuttua pikkusadekautta.

Toisena mainittavana seikkana tuon esille sen, että jo viikon ajan Addiksessa on nähnyt kaikkialla mehiläissyöjiä. Nyt tarkoitan siis nimenomaan eurooppalaisia mehiläissyöjiä, jotka ovat täällä läpimuuttajia. Tämä kertoo tietenkin siitä, että kevät etenee kohisten Välimeren ympäristössä. Myös tervapääskyjä menee Addiksen läpi, vaaleakiitäjät pyyhkivät ohi hieman aiemmin.

Addis Abeba 1 / IV

Joku sanoi joskus, että järjestötoiminnassa on mukana kahdenlaisia ihmisiä: niitä, joille "elämä on suuri seikkailu" (ESS), ja niitä, joille "maailma on suuri virasto" (MSV). Sama karkea kahtiajako pätee suuressa määrin muuhunkin yhteisölliseen toimintaan, kuten työpaikkoihin, politiikkaan, uskontoon ja parisuhteisiin. Kahdenlaiset ihmiset käyvät varjojen sotaansa ymmärtämättä useinkaan edes olevansa sodassa toisiaan vastaan.

ESS-ihmiset etsivät lakkaamatta jotain, mitä kenties eivät ikinä löydä, haluavat nähdä ja kokea uutta. Heidän heikkoutenaan on, että he saattavat usein helposti ikävystyä ja menettää mielenkiintonsa vanhaa kohtaan, joskin he saattavat myöhemmin palata vanhan luo ja löytää sen taas uudelleen, kenties nostalgisissakin tunnelmissa.

MSV-ihmisetkin etsivät lakkaamatta, mutta heidän etsintänsä ei ole suuntautunut suureen ja tuntemattomaan, vaan he etsivät turvattua olotilaa, vakautta, jota eivät tietenkään ikinä löydä, etenkin kun ympärillä on ESS-ihmisiä keikuttamassa veneitä.

ESS-ihmiset haluavat luoda uutta ja tuoda jotain lisää entiseen, esittää uusia näkökulmia ja kyseenalaistaa vanhoja. MSV-ihmiset haluavat järjestää vanhaa, organisoida sitä, lyödä asioita lukkoon ja kehittää sääntöjä, jotta voisivat tuntevansa saavuttaneensa jotain "varmaa".

MSV-ihmiset käyvät ikuista ristiretkeä rönsyjä vastaan, kun taas ESS-ihmiset antaisivat kaikkien kukkien kukkia. MSV-ihmiset rakastavat sellaisia arvoja kuin vakaus, virtaviivaistaminen, linjakkuus ja linjassa pysyminen. He haluavat kaiken perustuvan selkeille pelisäännöille ja keksivät pelisääntöjä lisää vaikka ikuisuuksiin, kokoaisivat ne mieluiten alati paisuviksi käsikirjoiksi, ohjeiksi, normeiksi ja pöytäkirjoiksi, jotta voisivat myöhemmin ojentaa ESS-ihmisiä siitä, että asiat on näin päätetty. Ei tietenkään MSV-ihmisten toimesta, vaan passiivissa: päätetty. Ne nyt vain ovat näin.

ESS-ihmiset ampuvat itseään nilkkaan jättämällä saapumatta niihin kokouksiin, joissa näitä pöytäkirjoja laaditaan, sillä heidän mielestään kokouksissa on tylsää ja sen sijaan pitäisi olla "tuolla ulkona" tekemässä sitä, mitä nyt ikinä heidän järjestönsä tai ryhmänsä tekeekään. Kun parisuhteessa MSV-ihminen haluaisi käydä perusteellisen keskustelun yhteisistä pelisäännöistä - niin että ne olisivat sitten "päätetty" - ESS-ihminen miettii jo mielessään jotain aivan muuta, kiinnostavampia aktiviteetteja, turhautuu ja kysyy mielessään, ehkä tiedostamattomasti, miksei asioita voisi jättää avoimiksi.

MSV-ihmiset ovat kauhuissaan maailmassa vallitsevasta kaaoksesta, joka tuntuu ikuisesti yltyvän ja pahenevan ja näyttävän olevan matkalla maailmanloppua kohti. Kun ESS-ihmiset vielä kaiken lisäksi kyseenalaistavat kaikkia jäljellä olevia "näin se nyt vain on" -asioita, mitä oikein jää jäljelle? MSV-ihmisten mielestä on vastenmielistä, että asioista käydään väittelyä. Konsensus pitäisi saada aikaan hinnalla millä hyvänsä. Ei asioita pidä tutkia vaan päättää, että jokin asia on näin, ja sitten edetä siltä pohjalta. Jos ei "yhteisesti päätetty" auta saamaan ESS-ihmisiä linjalle uskollisiksi, niin asiasta pitää säätää laki. Jos ei sekään auta, vääränlaiset ihmiset pitää laittaa vankilaan tai eliminoida.

ESS-ihmiset ahdistuvat pysähtyneisyydestä ja vallitsevista kuvitelmista, joille ei näytä olevan mitään muuta pohjaa kuin että "näin se nyt vain on". Kun he silmiään räpytellen ihmettelevät, mihin tämä oikein perustuu ja onko se näin, MSV-ihmiset eivät ollenkaan ymmärrä, mitä he tarkoittavat. Totta kai se on näin. Niin on johonkin kirjoitettu. Joku on joskus niin linjannut. Pyhässä kirjassa lukee niin. Emmehän me voi perustaa toimintaamme ihmettelylle ja lähteä etsimään jotain aivan uutta, tai Luoja paratkoon, olla monta eri mieltä asiasta. On puhuttava yhdellä äänellä. Sisällöllä ei niin väliä, kunhan on säännöt.

Tieteessä ESS-ihmiset kyseenalaistavat, luovat hypoteeseja ja tutkivat tutkimistaan, ollen joskus ristiriidassa itsensä kanssa, huomaten erehtyneensä ja etsien taas vastausta toisesta suunnasta. MSV-ihmiset taas katsovat, että tieteessä ei tule luoda mitään uutta, kaikki on todennäköisesti jo sanottu, vaan keskityttävä siihen, mitä muut ovat jo sanoneet. Toistaa, referoida ja käännellä sitä. Keksiä sääntöjä metodeille ja lähdemerkinnöille. Tärkeää ovat tieteentekemisen säännöt ja muodot, eivät löydöt ja keksinnöt. ESS-ihmiset haluavat löytää totuuden ja olla oikeassa, mutteivät koskaan pääse perille. MSV-ihmiset katsovat, että ESS-ihmiset kuvittelevat olevansa jotain eivätkä kunnioita muiden tekemää tiedettä, joka on jo päässyt perille ja pysyy siellä.

Uskonnossa ESS-ihmiset epäilevät luonnostaan jokaista dogmia ja käyvät ikuista hengellistä etsintää, kun taas MSV-ihmiset lyövät lukkoon varmuuksia ja dogmeja helvetintulen pelossa. ESS-ihminen ihmettelee, että eihän kyse ole uskosta, jos seuraamme jotain dogmia siksi, että se on siellä; koska pappi niin sanoo tai koska "näin se vain on". Silloinhan kyse on vain muodosta, ei uskosta. MSV-ihmiselle taas usko on sama kuin uskonto: olla linjassa, pysyä siinä mikä on lukkoon lyöty ja välttää kaikki harhapolut. ESS-ihminen yrittää kuulla omantuntonsa äänen, kun taas MSV-ihminen haluaisi äänien päässään vaikenevan, jotta dogmi selkenisi.

ESS-ihminen etsii vapautta, MSV-ihminen taas vakautta. ESS-ihmisen kummituksina ovat kahleet, pimeät vankilat ja vaihtoehdottomuus, kun taas MSV-ihminen kavahtaa kaaosta, epävarmuutta ja liian monia vaihtoehtoja.

Messianismista

On aprillipäivä ja sen kunniaksi päivän sana koskee messianismia. Helmikuun puolivälissä kävin kuuntelemassa ja tapaamassa ranskalaista arabistia ja islamintutkijaa Jean-Pierre Filiuta, joka oli vierailemassa Addis Abeban yliopistossa lomamatkansa merkeissä. Filiun erikoisalaa ovat millenaariset ja messiaaniset liikkeet islamissa. Useimmiten ne ilmenevät mahdilaisuuden eri muunnoksina.

Messiaanisuus on liittynyt kaikkiin Lähi-idän yksijumalaisista perinteistä kumpuaviin uskontoihin zarathustralaisuudesta juutalaisuuteen, kristinuskoon ja islamiin. Juutalainen messianismi on kristillisen ja islamilaisen messianismin pohjana ja kaikkien kolmen uskontokunnan sisällä messiaaniset odotukset ja myytit ovat kehittyneet varsin monipuolisiksi, ei vähiten sen vuoksi, että lopun aikoja ja messiaan tulemista koskevat tekstit pyhissä kirjoissamme ovat niin mystillisiä ja tulkinnanvaraisia.

Mitä lähemmäs nykypäiviä tullaan, sitä enemmän messiaanisia liikkeitä on uskontokuntien valtavirrassa pidetty lahkolaisina tai muuten epäilyttävinä. Mitä yhteiskunnista tulisi jos suuret enemmistöt velloisivat jatkuvassa lopun ajan odotuksessa ja tähyilisivät ennusmerkkejä? Olkoon se siis vihkiytyneiden ja salatieteilijöiden harrastusta. Kuvaavaa on, että uskonnosta riippumatta mitä fundamentalistisempi ryhmä, sitä lähempänä lopun aikojen ja messiaan tulon katsotaan olevan. Johan siihen kaikki merkit viittaavat, sillä maailmassa eletään aina kuin Sodomassa ja Gomorrassa.

Juutalaisuudessa messiaan odotus jatkuu edelleen. [Myös juutalaisista on tosin irronnut eri aikoina messiaanisia ryhmiä kuten sabbatealaiset.] Juutalaiset eivät tunnusta Jeesusta miksikään kovin erikoiseksi eivätkä ainakaan, että hän olisi ollut odotettu messias. Kristillinen messianismi periytyi suoraan juutalaisilta, mutta Jeesus oli kristityille odotettu ja luvattu messias, joka jo kerran tuli maan päälle ja tulee lopun aikoina vielä uudelleen lyödäkseen paholaisen, antikristuksen, joukot Armageddonin taistelussa. Johanneksen ilmestyskirja on kristillisen messianismin perusteksti. Juutalaiset odottavat edelleen messiaan ensimmäistä tulemista kun taas kristityille kysymyksessä on messiaan paluu, toinen tuleminen.

Islamin messianismi kumpuaa samalta pohjalta kristinuskon käsityksen ollessa päällimmäisenä. Kuten on hyvin tunnettua, kristinuskon ja islamin tärkein ero on se, että kun kristityille Jeesus edustaa Jumalan poikaa ja itse asiassa Jumalan maan päällä käynyttä inkarnaatiota, vielä tiukemmin yksijumalaisessa islamissa Jeesus oli vain sanansaattaja, profeetta, ja siis yksiselitteisesti ihminen ja kuolevainen, kuten oli Muhammedkin, jota muslimien valtaosa pitää profeetoista viimeisenä, "lopullisen totuuden" tuojana ja viimeisen sanan sanojana.

Varsinkin sunnalaisessa messianismissa on kuitenkin selvää, että Jeesuksen rooli saa aivan erityisiä piirteitä siihen nähden, että kyseessä olisi ollut "vain" yksi profeetoista. Jeesus, Issa, nimittäin on se hahmo, joka palaa lopun aikoina maan päälle messiaana, jonka tehtävänä on, aivan kuten kristillisessä messianismissa, lyödä pahuuden joukot. Samoin kuin Johanneksen ilmestyskirjassa, islamilaisessa messianismissa nähdään ensin kahden pahan hahmon ilmaantuminen, joista toinen on väärä profeetta, "teeskentelijä", joka nostaa suosiota esiin ilmaantuvalle antikristukselle. Toisin kuin kristillisessä messianismissa, islamilaisessa messianismissa muuan toinen hahmo kuitenkin saa tärkeän roolin: väärän profeetan vastinpariksi hyvien puolelle tulee mahdi-niminen hahmo, Jumalan opas, jonka tehtävänä on ohjata uskovat oikean messiaan, Jeesuksen, tykö, ja siten taisteluun antikristusta vastaan.

Shiialaisuuden nykyisessä valtavirrassa (12 imaamia) mahdin hahmo on saanut entistä enemmän Jeesuksen piirteitä, mutta yhdistynyt kätkeytyneeseen kahdenteentoista imaamiin. Hahmot ovat ikään kuin sulautuneet yhdeksi ja mahdin ja messiaan ero on hämärtynyt. Filiun mukaan tämä on Persian vanhan uskonnon, zarathustralaisuuden, vaikutusta. Nykyisin pienemmissä suuntauksissa, joiden lähtökohdat 12-shiialaisuuden kanssa ovat yhteisiä, kuten ismailiittien (7-shiialaiset), saidilaisten (5-shiialaiset), alawiittien ja druusien parissa, ahmadilaisista puhumattakaan, messianismin mystiikka avainhahmoineen on muuntunut edelleen.

Sunnalainen messianismi lähtee siitä, että lopun aikoina Jeesus saapuu maan päälle Damaskoksessa sillä kohdalla, jossa nykyisin tämän merkkinä on Damaskoksen suurmoskeijan valkea minareetti, Jeesuksentorni. Messiaan taistelu antikristuksen kanssa alkaa Damaskoksen taivaalla, josta se siirtyy nykyisten Golanin kukkuloiden kautta samoille seuduille, johon kristillinenkin messianismi sijoittaa lopputaistelun, nimittäin nykyisessä Pohjois-Israelissa sijaitsevan Megiddon eli Armageddonin paikkeille. Filiun mielestä ei voi olla sattumaa, että Lähi-idän kristityt sijoittavat myös pyhän Yrjön ja lohikäärmeen välisen taistelun maantieteellisesti hyvin lähelle, Beirutin paikkeille.

Juutalaiset, kristilliset ja islamilaiset messianistit näyttävät siis uskovan varsin samansuuntaisiin narratiiveihin lopun ajan tapahtumista ja symboliikkakin on pitkälle samaa. Näyttää kuitenkin siltä, että mitä fanaattisempaan suuntaan mennään, sitä enemmän takerrutaan yksityiskohtiin ja pieniin eroihin, pirstoudutaan, lahkoudutaan ja julistetaan toiset uskontokunnat antikristuksen joukoiksi. Sekä kristillisessä että islamilaisessa messianismissa salaliittoteoriat kuuluvat asiaan ja juutalaiset saavat usein antikristuksen joukkojen roolin.

Toisaalta uudemmassa herännäisessä protestanttisessa fundamentalismissa juutalaiset saavat takaisin valitun kansan roolinsa ja "ymmärtävät viime hetkellä" lopun aikoina asettua Jeesuksen joukkoihin, kun taas antikristuksen joukot löydetään joko muslimeista tai uskossaan hairahtuneista näennäiskristityistä. Islamilaisessa messianismissa on niin ikään voimakas taipumus löytää antikristuksen joukot omien parista, hairahtuneista ja maallistuneista muslimeista. Tämä auttaa ymmärtämään sen, miksi islamisteista fanaattisimmat - takfir-jihadistit - suuntaavat raivoaan juuri "uskonhylkääjiä" vastaan. Näitä taipumuksia auttaa selittämään myös se, että sekä kristinuskon että islamin messianismiin liittyy antikristusta tukevan väärän profeetan hahmo: jonkun siis oletetaan pettävän, teeskentelevän ja johtavan harhaan.

Messiaaniset myytit muodostavat erinomaisen kasvualustan vainoharhaisuudelle ja salaliittoteorioille, minkä vuoksi Filiu kertoikin kuvaavia esimerkkejä internet-ajan new age -messianismista sekä kristillisen että islamilaisen mystiikan parissa. Antikristukseksi nimetään milloin mikäkin valtionpäämies, Yhdysvaltain presidentti, paavi, uudelleen kuolleista nouseva Khomeini, Saudi-Arabian kuningas ja niin edelleen. Kaiken takana nähdään juutalaisten, vapaamuurarien, illuminaattien ja vieläpä turkkilaisten kasaareista periytyviä salaliittoja. Saudi-Arabiassa on kuulemma hiljattain julkaistu messiaanisvaikutteinen kommentaariteos Johanneksen ilmestyskirjasta, jossa päädytään siihen, että Muhammed on karitsa, Amerikka on Babylon ja kristillinen siionismi on ilmestyskirjan peto. Vaikuttaa vastaukselta kristillisten siionistien teoksiin, joissa vakuutellaan islamin itsensä olevan samainen peto.

Messianismin sovellukset päivänpolitiikkaan ovat mitä moninaisimpia. Islamilaisessa maailmassa yksi aika ajoin toistuvista ilmiöistä on mahdilaisuuden nousu. Tämä alkaa yleensä siitä, että jossain päin islamilaista maailmaa joku näkee unen. Alussa on yleensä aina uni. Unessa enkeli tai kätkeytynyt imaami ilmoittaa unennäkijälle, että joko tämä itse tai joku toinen henkilö on mahdi. Tämän jälkeen mahdilaiset katsovat perinteisesti tehtäväkseen puuttua maailmanmenoon kiihdyttämällä messiaan paluuta, jota seuraisi tuhatvuotinen valtakunta. Seurauksena mahdilaiset purkaukset ovatkin usein lyhytaikaisia: mahdiksi julistetut tuppaavat päätymään vankiloihin tai sairaaloihin tai sitten he ryhtyvät kannattajineen aseelliseen kansannousuun kumotakseen "teeskentelijöiden" vallan muslimivaltioiden johdossa. Aika ajoin näissä kumouksissa on myös onnistuttu, kuten tapahtui eräissä kalifidynastioiden vaihdoksissa, fatimidien ottaessa vallan Egyptissä ja paljon myöhemmin shaahi Ismailin noustessa valtaan Persiassa.

Yksi viime vuosisatojen tunnetuimmista ja pitkäaikaisimmista mahdilaisuuden purkauksista tapahtui kuitenkin sunnalaisessa Sudanissa, jossa muutama suufilainen veljeskunta ryhtyi useaan otteeseen puhjenneeseen sotaan milloin Etiopian keisareita, milloin turkkilaisia osmaneja, milloin egyptiläisiä ja lopulta brittejä vastaan. Sama tapahtui myös Afrikan sarven toisella puolen Somaliassa, jossa "Hullu Mulla" nostatti mahdilaista kansannousua.

Suuri arabihistorioitsija ja yksi sosiologian isistä, Ibn Khaldun, on kirjoittanut siitä, kuinka aika ajoin perifeerinen voima nousee, ottaa vallan keskuksessa ja väärentää messianismin sisällön. Juuri näin kävi Filiun mielestä Sudanissa, jossa mahdilaiset nousivat alun perin Kordofanista ja Darfurista ja marssivat lopulta Omdurmaniin ja Khartumiin. Khartumin jälkeen mahdilaisilla oli tarkoituksena marssia edelleen Kairoon, Mekkaan, Jerusalemiin ja Najafiin, mutta mahdi kuolikin ennenaikaisesti eivätkä hänen seuraajansa kyenneet enää pitämään liikettä koossa. Sudanin mahdilaisliike oli kuitenkin suuri nöyryytys itseään islamin keskuksena tuona aikana pitäneelle Egyptille. Seurauksena islamin "virallista" valtavirtaa parhaiten edustava al-Azharin yliopisto vieläpä antoi fatwan, joka teroitti muslimien päihin, että ainoa mahdi olisi Jeesus, joka olisi tuleva.

Al-Azharin lisäksi mahdilaisuuteen suhtautuivat erittäin epäluuloisesti myös lukuisat suufilaiset veljeskunnat, jotka ryhtyivät pitkin Pohjois-Afrikkaa toimiin, jotta Sudanin veljeskunnissa levinnyt mahdilaisuus ei juurtuisi omiin piireihin. Myös mahdilaisuudelle perinteisesti alttiin shiialaisuuden piirissä uskonoppineet ovat kautta historian pyrkineet monin tavoin ehkäisemään mahdilaisen hihhuloinnin leviämistä, sillä muodostaahan se vallankumouksellisuudessaan perustavaa laatua olevan uhan kaikille vakiintuneille oppineistoille.

Venäläis-italialais-brittiläinen historioitsija ja journalisti Jaroslav Trofimov palkittiin hiljattain erinomaisesta kirjastaan The Siege of Mecca, joka kertoo tapahtumista marraskuussa 1979, Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkipyörteissä Saudi-Arabian Mekassa. Myös siellä kaikki alkoi unesta, jonka muuan Juhaiman al-Utaibi näki, vakuuttuen lankomiehensä Muhammad al-Qahtanin mahdiudesta. Häneltä kului pitkä aika vakuuttaa mahdi itse siitä, että tämä oli messias, mutta kun vakuuttelu lopulta onnistui, nostattivat miehet varsin suuren kannattajajoukon teologian opiskelijoita ja köyhiä siirtolaisia tuekseen. Saudien suureksi nöyryytykseksi mahdilaiset valtasivat Mekan suurmoskeijan (valtauksesta mm. täällä).

Suurmoskeijan valtaus kesti varsin kauan ennen kuin moskeijaan linnoittautuneet valtaajat lopulta surmattiin lähes viimeiseen mieheen erikoisjoukkojen operaatiossa. Valtauksen loppuaikoina Qahtani oli vakuuttunut kuolemattomuudestaan ja siitä, että hänen vallattuaan Kaaban jostain tulisi apuun enkelten avulla nostatettu pyhien armeija, koska tällaisesta eräs hadith puhui. Qahtani alkoi heitellä kranaatteja vähän sinne tänne, koska uskoi olevansa kuolematon, ja sai surmansa.

Viimeisimmät mahdilaiset liikkeet ovat sijoittuneet jälleen shiialaiseen maailmaan. Mahdilainen vaikutus näkyy voimakkaana Iranin nykyisen presidentin Mahmud Ahmadinejadin puheissa ja politiikassa, mitä on seurannut myös hänen aikanaan harjoitettu merkillinen lähetystyö mahdin odotuksen nimissä eri puolilla islamilaista maailmaa, erityisesti Lähi-idässä ja Afrikassa. Huolestuneet arabimaat ovat kiinnittäneet huomiotaan sadristikapinoihin Irakissa, saidilaiskapinaan Jemenissä sekä mahdilaisten vaikutteiden ilmaantumiseen Hizbullahin propagandaan.

Kesän 2006 sodan aikana ja jälkeen Hizbullahin propaganda levitti kouluihin mahdin tulemisesta kertovia kiiltopaperille painettuja vihkosia, joissa vain vähän peiteltynä näytti kummasti siltä, että Ahmadinejad olisi mahdin roolissa ja Bush tietysti antikristus. Hizbullahin kakkosmies julkaisi vieläpä kirjankin al-mahdi al-mukhallis, jota en ole vielä nähnyt kuin arabiaksi. Sodan aikana ja jälkeen Hizbullahin propaganda myös raportoi lukuisia ihmeitä ja valkeina hahmoina esiintyneiden profeetan, Alin, Hasanin ja Husseinin (ahl al-bayt) ja muiden henkiolentojen näyttäytymisiä rintamalla. Todistajiakin tuotiin televisiokameroiden eteen tästä kertomaan.

Professori Filiu esitti luentonsa yhteydessä ennusteen, että Ahmadinejadin aika Iranin johdossa alkaa olla kulumassa umpeen, sillä hänen omaperäiset tulkintansa eivät nauti iranilaisten, edes johtavan virallisen oppineiston, luottamusta. Jos Ahmadinejad saa kenkää, saattavat mahdilaiset ilmentymät taas vähentyä Iranin liittolaistenkin parissa.