Luontopaikkojen kautta Suomeen

Koitti jälleen aika tehdä matka Suomeen ajaen Euroopan halki. Nykyisillä bensanhinnoilla se on eräällä tavoin järjetöntä, mutta pakko mikä pakko, auto oli saatava Suomeen ja samoin ensimmäinen autolastillinen tavaraa. Tarkoitus oli keventää hieman edessä olevaa muuttokuormaa loppukesästä. Toisaalta, minä aidosti nautin pitkistä ajomatkoista monimuotoisen kotimantereemme halki, joka kaikilla reiteillä tarjoaa aina sekä uusia että nostalgisia paikkoja vierailuille.

Tällä kertaa matkustin yksin, joten kaupungit saivat jäädä vähemmälle ja sen sijaan keskityin luontokohteisiin. Sellaisia valikoitui kolme kummallekin maantiepäivälle, ensimmäisenä päivänä Saksan halki ja toisena Tanskan ja Ruotsin halki. Kolmas matkapäivä meni laivalla Tukholmasta Turkuun ja lopuksi ajaen Turusta Helsinkiin.

Ensimmäisenä päivänä ajoin alkuun Brysselistä Kempenin ja Itä-Alankomaiden halki Ruhrinmaalle, kääntyen sitten pohjoiseen kohti Münsteriä. Valitsin kolme luontokohdettani Saksassa aika lailla sattumanvaraisesti sillä kriteerillä, että ne sijoittuivat sopivasti matkareitin varrelle ja olivat sopivien ajoetäisyyksien päässä toisistaan.

Ensimmäinen kohde oli Habichtswald lähellä Tecklenburgia. Tuo metsäalue muodostaa osan kuuluisia Teutoburgin metsiä. Metsä oli pyökkivaltaista ja aurinkoinen päivä kun oli, siellä oli äänessä suuri määrä tavanomaisia eurooppalaisia metsälintuja: mustarastaita, punarintoja, peippoja, peukaloisia, tiltaltteja, mustapääkerttuja, talitiaisia. Merkittävin havaintoni Habichtswaldissa oli tämän vuoden ensimmäinen sirittäjä. 

Toinen kohde oli Hemelsmoor lähellä Bremeniä. Sieltä löytyi lehtimetsän läpi käveltyä mielenkiintoista boreaalista suota, joka kasvoi paljon koivua ja niittyvillaa. Naaraskäki lensi pulputtaen yli aukion, taivaalla muutti mehiläishaukka, metsästä löytyi viitatiaista ja kirjosieppoa. Puiden rungoilla parveili Elater balteatus -seppää. Pajulintu oli yleinen - olen ennenkin kiinnittänyt huomiota siihen, että nimestään huolimatta pajulintu on vahvasti sidoksissa koivuun.

Kolmas ja jännittävin kohde oli Wennebeker Moor lähellä Kieliä, Schleswig-Holsteinin osavaltiossa. Siellä oli hyvin vaihtelevaa ja kaunista maastoa, nummilla kasvoi valtoimenaan pensasmaista jänönvihmaa ja kurjet huutelivat äänekkäästi suojelualueen kyljessä olevan Langwedelin sotilasalueen puolella. Lehtokurppia lensi kurnuttaen taivaalla ja taivaanvuohikin oli äänessä. Ennen iltaa saalisteli nuolihaukka aukioiden yllä - auringon laskiessa ilmaantui kehrääjä samaan puuhaan.

Yövyin Rendsburgin pikkukaupungissa ja jatkoin toisen matkapäivän aamuna Tanskaan. Rajalla katsottiin passi, muttei tarkastettu enää rokotuksia. Suuntasin ensi töikseni Tinglev Mosen kosteikkoalueelle, jossa kävin myös viime vuonna, mutta halusin nyt nähdä saman alueen kun kevät oli edistynyt pidemmälle. Hieno paikka. Laulavina löytyivät mm. sinirinta, satakieli ja pensassirkkalintu. Taivaalla kaarteli ruskosuohaukkoja. Näin myös europaeus-alalajin pyrstötiaisia mustine silmäkulmajuovineen. Joten Etelä-Jyllannissa on lajin mannermainen muoto. Parkkipaikan luona näyttäytyi vielä seurue ruskourpiaisia.

Fynin halki ajaessani näin kaksi merikotkaa ja vielä parempana havaintona kaksi mustanmerenlokkia saaressa, joka sijaitsee Ison-Beltin ylityksen yhteydessä Fynin puolella. Själlannin puolelle päästyäni suuntasin Helsingen alueelle ja Reersøn niemimaalle, jonne mentäessä oli hienoja laguuneja runsaine kahlaajineen, lisää merikotkia. Reersøltä löytyi paljon laulavia kultarintoja ja jopa kirjokerttu. Niemenkärjessä oli törmäpääskyjen yhdyskuntia.

Ylitettyäni Juutinrauman ja saavuttuani Skooneen, joka joskus maailmanaikaa oli parin vuoden ajan kotiseutuani, en malttanut olla valitsematta viimeiseksi luontokohteeksi Krankesjöniä, joka on hieno lintujärvi Lundin yliopistokaupungin (tuolloisen kotikaupunkini) lähellä. Krankesjön ei pettänyt kaikkien näiden vuosien jälkeenkään. Järvellä pesivät mustatiirat lentelivät kaikkialla, härkälinnut, kaulushaikarat ja luhtakanat mylvähtelivät, taivaalla kaarteli kattohaikaraa ja isohaarahaukkaa. Läheisiltä laitumilta löytyi mustapäätasku.

Ennen kuin ehdin Vätternin eteläpäähän, oli kuitenkin jo tullut pimeä - siis niin pimeä kuin Pohjolassa enää tähän aikaan vuodesta tuli. Pitkä ajotaival Ruotsin halki meni siis ilman neljättä luontopysähdystä, jotta ehdin vielä muutamaksi tunniksi nukkumaan Tukholmaan ennen aamuseitsemältä lähtenyttä laivaa.

Maarianhaminassa pysähdyttäessä oli kirkas ja kesäinen auringonpaiste. Turkuun saavuttiin illalla ja sieltä ajelin lopuksi Helsinkiin syömään kasslereita ja juomaan Dueron punaviinejä. Helsingissä aurinkoiset säät ovat jatkuneet. Kimaltelevien lahtien ja kaakattavien valkoposkihanhien kaupunki on touko-kesäkuun vaihteessa parhaimmillaan. Vietin erään elämäni parhaista illoista Humallahden rannoilla. Kotipihassani minut yllätti poikueellinen hemppoja.

Tornin haukat ja Ardenneilla

Ollaan jo syvällä kesässä. Ilmat ovat jatkuneet aurinkoisina ja kuumina. Pidän ikkunoita auki päivät pitkät ja toimistonani toimivaan huoneeseen kantautuvat turkinkyyhkyjen kujerrus, varpusten kiihkeä sirkutus, tervapääskyjen kirkuna ja mustarastaan laulu. Parvekkeen puolen takapihalla laulaa milloin rautiainen, milloin peukaloinen tai mustaleppälintu. Iltaisin ketut päästelevät parkaisujaan.

Pyhän Antoniuksen kirkontorniin on muuttanut pari muuttohaukkoja. Siellä aiempina vuosina asuneet tuulihaukat saivat varmaan häädön. Haukkainvaihdos kävi ilmi, kun lähikaupassa käydessäni näin valokuvaajan asentaneen ammattimaiset vehkeet osoittamaan kirkontornia kohti. Kysyin häneltä kasuaalisti, tähystääkö hän siellä olevia tuulihaukkoja. Hän vastasi, etteivät ne mitään tuulihaukkoja ole vaan muuttohaukkoja. Minulla ei ollut kiikaria, mutta kun katsoin tarkemmin, niin paljaalla silmälläkin erottui, että tornin antennilla istuva haukka oli isompi ja robustimpi kuin ennen. Kuinkahan kauan olen päivittäin kulkenut kirkon ohi ja jättänyt kiinnittämättä huomiota tornien ympärillä lentäviin jalohaukkoihin, koska totuin edellisvuosina näkemään siellä aina tuulihaukkoja.

Brysselissä on runsaasti puluja, sepelkyyhkyjä, turkinkyyhkyjä ja naakkoja, jotka kaikki ovat tyypillisiä muuttohaukan saaliseläimiä. Ne tosin saalistavat myös lepakoita, kuten italialainen ystäväni havaitsi tehdessään tutkimusta Firenzen tuomiokirkon muuttohaukoista. Ja ulottavat saalistusretkensä kauaskin kaupungista, kuten kirkontorniin rahdatut epätavallisemmat saalislajit, kuten lehtokurpat, osoittivat. Muuttohaukat ovat ympäri maailmaa muuttaneet vaivihkaa asumaan kaupunkeihin, joihin niitä vetävät hyvät pesäpaikat ja runsaat pulukannat. Tuulihaukka, joka on yleisempi kirkontornien asukki, saalistaa sen sijaan lähinnä jyrsijöitä ja suuria hyönteisiä.

Jordanialainen ystävä palasi matkalta kotimaahansa ja jäi yöksi, koska hänen junansa Aacheniin lähti vasta aamulla. Hän toi tuliaisiksi ukrainalaisen Roshenin marmeladikarkkeja - oli ostanut ammanilaisesta liikkeestä viimeisen, koska sota oli ehdyttänyt niiden saatavuuden. Romanialainen kollegani toi minulle pullon kotimaansa valkoviiniä.

*   *   *

Viikonloppuna tuli vierailulle Afrikassa asuva suomalainen ystäväni, jolla oli työmatka Brysseliin. Koska sääolosuhteet olivat mitä parhaimpia, menimme Ardenneille. Aloitimme metsäretkestä Hautes Fagnesin alemmilla rinteillä ja nummella. Palokärki ja muuttava mehiläishaukka näyttäytyivät.

Jatkoimme sitten Belgian korkeimpaan kohtaan Signal de Botrangelle eli Baldringenille, jossa on monumentti ja ravintola kukkulan laella. Ravintolan katolla rahisi muleli eli mustaleppälintu. Nummella oli tavanomaisia lajeja, myös joitain mustapäätaskuja samoin kuin taivaalla tuulihaukkoja ja hiirihaukka. Waimesin kylässä tuli vastaan isohaarahaukka.

Vierailimme Malmédyn vuoden 1944 verilöylyn museossa Baugnez'n mutkassa ja sitten myös Malmédyn pikkukaupungissa, johon menimme alun perin käydäksemme ruokakaupassa. Sitten jatkoimme Baraque Michelille, jonka luota kuljimme peltopyyllä merkityn, päälle viisikilometrisen luontopolun nummineen ja metsineen. Kulorastas taisi olla paras laji tuolla lenkillä.

Lopuksi menimme Belgian etnisten saksalaisten pääpaikkaan Eupeniin, jonka äänenkannattaja, Rajaseudun kaiku, yhä märehti sekä ensimmäistä että toista maailmansotaa.

Se oli hyvä päivä ja paljon kauniita maisemia.

Toukokuunvihreitä retkiä

Toukokuu on Belgiassa oikeastaan jo selkeä kesäkuukausi ja koko Euroopassa heleänvihreää aikaa, jolloin sävyt ovat kirkkaita ja linnut äänessä. Kesäinen asiaintila saavutettiin Belgiassa jo huhtikuun kuluessa ja aurinkoisena jatkunut sää paransi asiaa.

Pikkuveljeni saapui Suomesta vierailulle huhtikuun viimeisellä viikolla. Koska hän lensi Amsterdamiin ja saapumispäivänsä oli työpäivä, sanoin hänelle, että katselee ensin Hollantia ja tulee sieltä julkisilla kulkuneuvoilla johonkin Belgian rajoilla sijaitsevaan kaupunkiin, josta voin hänet töiden jälkeen poimia. Näin hän tekikin ja löysin hänet vaivatta pohjoisbrabanttilaisen Bergen op Zoomin pikkukaupungin rautatieasemalta.

Veljenikin on lintuharrastaja, joten ohjelmoimme vapaa-aikaamme täällä mahdollisimman monta minulle jo entuudestaan tuttua lintupaikkaa. Niinä päivinä, joina olin töissä, hän tutustui päiväsaikaan Brysselin, Antwerpenin ja Leuvenin kaupunkeihin, mutta illat ja viikonlopun vietimme luontokohteissa.

Aloitimme Kalmthoutin nummien suojelualueelta Alankomaiden ja Belgian rajalla, vain lyhyen matkan päästä Bergen op Zoomista. Mustapäätaskuja oli taas runsaasti maastossa, käet kukkuivat ja pajulinnut lauloivat. Ajomatkalla Bergeniin olin nähnyt kevään ensimmäiset turturikyyhkyt, jotka suhahtivat auton editse toisiaan takaa-ajaen. Kalmthoutin nummien yllä näimme kevään ensimmäiset tervapääskyt - ja ne olivatkin aikaisia, koska vielä viikkoa myöhemminkään laji ei ole yleisemmin ilmaantunut Belgian taivaille, vaikka säät ovat olleet mitä suotuisimpia.

Vappuaatosta teimme pitkän linjan lintupäivän - aamusta iltaan vain lintupaikkoja ja siirtymistä lintupaikasta toiseen, koska syöminen ja sen sellainen ovat heikoille. Aloitimme Belgian luoteiskulmasta Zwinistä, josta siellä talvehtineet hanhilaumat olivat jo kevään mittaan lähteneet pohjoiseen kuten suurin osa muustakin vesilintumuutosta. Kahlaajia sen sijaan piti löytymän ja löytyihän niitä.

Kattohaikarat olivat pesillään pitkin Zwiniä ja aiemmin tulleiden haarapääskyjen lisäksi taivaalle olivat jo ilmaantuneet räystäspääskyt. Suuntasimme ensin laguunille, koska se on ollut Belgian vuosinani varmin paikka - ja toinen kahdesta - josta yleensä löydän kapustahaikaroita. Veljeni lajilistan kannalta ikävästi kapustahaikarat jäivät kuitenkin koko matkalla puuttumaan - niitä ei ollut Zwinissä sen enempää kuin Blankaartissakaan. Mihin lienevät menneet. Meitä ilahduttivat laguunilla kuitenkin useammat mustanmerenlokit ja pikkutiirat, jotka kumpikin mukavia lajeja suomalaiselle. Pari uuttukyyhkyä saapui juomaan ja hyvin näkyville. Hernekerttu - joka itäisenä lajina ei ole yleinen Belgiassa - lauloi ainakin kahdessa paikassa.

Laguunin kahlaajisto koostui pääosin punajalkavikloista ja meriharakoista, mutta siellä täällä oli avosettejä, punakuireja, isokuoveja, jokunen mustaviklo ja tundrakurmitsa. Suurempia massoja kahlaajia löytyi kuitenkin joensuun särkiltä, missä Belgian ja Alankomaiden valtionraja menee. Kahlaajamassat tuntuivat viihtyvän jotakuinkin keskellä, joten ne saattoi halutessaan vaivatta laskea maapinnoiksi molempiin maihin. Runsaimpia lajeja olivat punajalkaviklo, suosirri ja tylli, mutta joukosta löytyi pieninä ryhminä tundrakurmitsoja, avosettejä, punakuireja, valko- ja mustavikloja sekä isosirrejä.

Ajoimme seuraavaksi toiseen Belgian rannikon kohteeseen, Nieuwpoortiin, jossa Ijzermondingin suojelualueella oli tarjolla lisää lietteitä koluavia kahlaajia. Vaikka määrät olivat pienempiä kuin Zwinissä, täältä löytyi joitain lajeja, joita emme Zwinissä vielä nähneet: rantasipejä, liroja, pikkukuoveja sekä majakan takaa Atlantin rannalta riuttatiiroja. Kaniineja lömppi kaikkialla. Tyrnipensaissa parveili hemppoja.

Vappuaaton ja samalla koko huhtikuun finaaliksi valikoitui pettämätön Blankaart, jossa olimme auringonlaskuun saakka. Vaikka vain viikkoa aiemmin olin siellä havainnut lehmähaikaroita, ruskohaikaran ja luhtahuitin, mitään näistä kolmesta lajista ei tällä kertaa löytynyt. Ruokosirkkalinnut olivat onneksi yhä äänessä ja yksi hyvin nähtävillä, koska lajista tuli veljelleni elis. Toinen paikan tyyppilaji, pitkäjalka, löytyi myös - joskaan ei tällä kertaa vakiopaikoistaan, jotka olivat käyneet liian kuiviksi, vaan mustapyrstökuirien suosimien niittyjen lammilta. Metsän puolelta tuli vuodariksi kirjosieppo. Kaulushaikarat puhaltelivat ruovikoissa, kuten edelliselläkin käynnillä. 

Pikkuveljeäni ilahdutti lehmien laitumella maassa loikkinut vihertikka. Itselleni paras laji ja uusi maapinna Belgiaan näyttäytyi juuri ennen Blankaartia maalaispikkutien varressa - nimittäin peltopyy. Sillä näkyy olevan hyvä kanta Blankaartin alueella. Olimme takaisin Brysselissä vasta puolelta öin, mutta eipä tuo haitannut.

Vapunpäivänä suuntasimme ensi töiksemme naapurimaahan, Luxemburgiin, ja suoraan sen parhaaseen lintupaikkaan Haff Réimechiin (Remich), eurooppalaisesta liikkuvuussopimuksesta tunnetuksi tulleen Schengenin kylän kupeessa. Koska oli aurinkoinen sunnuntai, paikalla oli varsin paljon väkeä sekä Luxemburgista että naapurimaista Saksasta ja Ranskasta. Ryti- ja rastaskerttuset sekä etelänsatakielet olivat jo saapuneet, taiturikultarintoja ei vielä kuulunut. Kuningaskalastajaa ja pikkuhaikaroita ei tällä kertaa näkynyt, mutta sen sijaan lammilla kalasteli monta paria kalatiiroja ja niiden yllä pyydysteli sudenkorentoja pari nuolihaukkoja - kumpikin minulle uusia maapinnoja Luxemburgiin.

Vaikka vesilinnusto näin pitkällä keväässä oli jo pääosin melko banaalia, koostuen vain pesimälajeista, oli paras Haff Réimechistä löytynyt laji sittenkin sorsalintu - nimittäin koiras punapäänarsku, jonka veljeni bongasi nukkuma-asennosta erään lammen pikkusaaresta. Toinen vähemmän tavallinen laji oli haarahaukka, joka näyttäytyi galloromaanisen, viinikulttuuria ja orgioita kuvaavan muinaismuiston luona. Isohaarahaukka on Ardenneilla ja Luxemburgissa yleensä selvästi yleisempi kuin tavallinen haarahaukka.

Palattuamme Belgiaan ajoimme Hainaut'n Harchiesiin, jossa sielläkin lauloi etelänsatakieli, ja jossa on ympäri vuoden Belgian mahdollisesti suurin silkkikerttustiheys. Olimme kuulleet silkkikerttusia jo Zwinissä ja Blankaartissa - Haff Réimechissä niitä ei sen sijaan tunnu olevan. Joten veljeni sai tältä matkalta sisäistettyä kunnolla ainakin yhden uuden laululinnun äänimuistiinsa. Silkkikerttusen räjähtävän aggressiivinen laulu on helposti tunnistettava ja lintua yleensä kuulee verrattomasti helpommin kuin näkee. Illansuussa myös Harchiesissa metsästeli nuolihaukka korentojahdissa järven yllä. Luhtakanat mesoivat ja tappelivat ruovikossa niin että siantappoääni raikasi ja ruo'ot heiluivat.

Seuraavalla viikolla olin päivisin töissä, mutta illalla kävimme sinikellomatoistaan tunnetuksi tulleessa Hallen metsässä. Sinililjat olivat yhä valtoimenaan kukassa. Tavanomaiset yleiset metsälinnut lauloivat. Hallen metsässä on myös joitain saarekkeita havumetsää ja sellaisessa lauloi tavallinen hippiäinen, joka on lehtimetsävoittoisessa Belgiassa vähälukuisempi kuin tulipäähippiäinen. Mannermaisen alalajin silmäkulmajuovaisia pyrstötiaisia oli pruittaillen liikkeellä.

Veljeni palasi keskiviikkona Alankomaihin ja sieltä edelleen Suomeen. Minä jatkoin tavanomaisia työrutiinejani. Toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna ehdin kuitenkin käydä parissa luontokohteessa lisää - säiden jatkuessa lämpiminä ja aurinkoisina. 

Tarkoitukseni oli ollut ajaa Doode Bemden suojelualueelle, mutta tuntemattomasta syystä - ilmeisesti jonkin paikallisfestivaalin vuoksi - kaikki Neerijsen kylän suuntaan johtavat tiet oli tukittu ja kiertotiekyltit johdattivat koko ajan vain kauemmas Neerijsesta ja Doode Bemdestä. Lopulta navigaattorinikin lakkasi mystisesti toimimasta. Pysäytin auton tienposkeen tutkiakseni karttoja ja havaitsin, että olin tullut aivan maagisen Meerdaalin metsän kylkeen.

Viime keväänä yritin pariinkin kertaan retkeillä Meerdaalin metsässä, mutta joka kerran tuli kaatosade, ja niinpä jotenkin annoin periksi Meerdaalin suhteen. Nyt oli kuitenkin mitä kaunein päivä, joten heitin Doode Bemden lammet mielestäni, pysäköin ja talsin suoraan sisään maagiseen metsään. Meerdaalin metsässä ei ole sinikellomattoja, kuten Hallessa, mutta muuten vanha pyökkimetsä ja ajoittaiset tammet tarjoavat varsinkin näin toukokuun alussa ihmeellisen vihreyden ja verrattoman tunnelman.

Lisäksi, koska kyseinen metsä on maaginen, siellä tulee vastaan omituisia pakanallisia puuveistoksia, jotka tosin lienevät jonkun nykyajan taiteilijan työtä, vaikka niistä tuleekin mieleen muinaisten kelttien rituaaleja. Eniten himoitsemaani pesimälajia tässä metsässä, tammitikkaa, en tälläkään kertaa löytänyt - lupaavin yksilö osoittautui pitkän tiirailun jälkeen näyttäytyessään käpytikaksi. Sen sijaan löysin kaikenlaista muuta mukavaa: kuusi- ja viitatiaisia, paljon pähkinänakkeleita, jokusen etelänpuukiipijän, tulipäähippiäisen.

Minulla on aina ollut erityissuhde varislintuihin - onhan šamanistinen voimaeläimenikin korppi - ja matkoillani ne ilmaantuvat usein spontaanisti eläinoppaiksi. Etenkin varislintujen kuningas, korppi, tekee niin, mutta koska Belgiassa ei ole korppeja, oli tyytyminen nokivarikseen. Vaikka nokivaris on täällä yhtä yleinen kuin harmaatakkinen lähisukulaisensa Suomessa, ei ole tavallista, että nokivaris näyttäytyy tiheässä lehtimetsässä, varsinkaan latvuston alla pään korkeudella. Näin kuitenkin tällä kertaa kävi: nokivaris istui yhtäkkiä kasvojeni korkeudella puussa ja tuijotti minua intensiivisesti, kuitenkaan raakkumatta.

Koska kyseessä on maaginen metsä ja varislinnut puhuttelevat minua - ne tuntuvat aina huomaavan, että minä huomaan ne - päätin seurata varista. Se lennähti puusta toiseen edelläni, tuntuen ikään kuin odottelevan, että seurasin sitä. Se tuntui haluavan näyttää jotain. Vaikka tämä kuulostaa fantasialta, käyttäytyminen on itse asiassa varsin tyypillistä varislinnuille. Älykkäinä päättelijöinä ne saattavat johdattaa ihmisen tai muun nisäkäspedon saaliin luo, jonka toivovat näiden tappavan tai vaikkapa repivän auki (jos kyseessä haaska tai mehiläispesä). Näin toimiessaan ne toivovat tietysti pääsevänsä osingoille.

Varis johdatti minut lähes kätketylle metsälammelle, jota kaikilta puolilta ympäröivät suuret puut ja muutama oli vieläpä kaatunut lampeen, muodostaen sen keskelle kuolleista oksistoista muodostuneen suojaavan ryteikön. Lammella oli muutama sinisorsa, nokikana ja harmaahaikara - mutta huomioni kiinnittyi melkein heti siihen epätavalliseen seikkaan, että lammen keskellä ui upea koiraspuolinen mandariinisorsa. Tätä vieraslajia en olisi odottanut tapaavani Meerdaalin metsän keskellä olevassa lammessa. Pikemminkin olisin odottanut näkeväni sen jossain Brysselin monista puistolammista - jollaisessa olen itse asiassa mandariinisorsan joskus vuosia sitten nähnytkin.

Varis joka tapauksessa jätti minut lammelle ja lähti matkoihinsa.

Käveltyäni pitkään Meerdaalin metsässä palasin lopulta autolleni. Oli yhä kuuma ja ilta-aurinko paistoi. Navigaattori toimi nyt ongelmitta ja ajaessani takaisin kohti Neerijseä havaitsin tiesulkujen poistuneen eikä Doode Bemdeen pääsemisen tiellä ollut enää esteitä. Sielläkin säksytteli jälleen silkkikerttunen. Lammilla olivat tavanomaiset puna- ja tukkasotkat, sini- ja harmaasorsat - sekä pariskunta niilinhanhia pienten poikasten kera.

Doode Bemden nimi muuten merkitsee kuollutta neitoa. Epäilemättä tämänkin kauniin paikan taustalla on jokin paikallistarina, mutta vielä en ole sitä löytänyt.