Peilien takana

Kävin tänään työasioissa keskustassa. Olin ainoa ihminen metrossa, metroasemilla, kaduilla tai toimistolla, joka käytti kasvomaskia. Asiasta tekee nurinkurisemman se, että koronaviruksen sairastaneena ja siitä toipuneena minun pitäisi olla niitä ihmisiä, jotka eivät maskia tarvitse. Käytän sitä julkisilla paikoilla liikkuessa vain kohteliaisuudesta muita kohtaan. Suomessa kuitenkin ymmärretään kohteliaisuus, kuten kaikki muukin, nurinkurisesti. Ihmiset mulkoilivat minua vihamielisesti kuin lepratautista tai ainakin yrittäen ynseällä naamanväännöllään ilmaista 'kuka tuokin luulee olevansa'.

Metrossa lukemisenani oli Juri Nummelinin toimittama suomalainen vampyyriantologia Verenhimo, jonka toistaiseksi paras novelli oli Johanna Sinisalon Peili, viiltävän realistinen kuvaus naisvaltaisen työpaikan nälvimis- ja panettelukulttuurista. Vampyyreihin tarina liittyi vain peiliin katsomisen vertauskuvan kautta, mutta sitäkin paremmin tarina kuvasi suomalaiskansallista ilkeyttä. Tunnistin henkilöhahmot elävästi, kun itsekin olen jo pitkälle toistakymmentä vuotta työskennellyt naisvaltaisella alalla, jossa johtaminen tuntuu usein perustuvan huhuihin, vihjailuun, arki-ilkeyteen ja paskan puhumiseen toisista takanapäin. Usein juuri siellä naisten vessassa, jossa Sinisalon tarinan peilikohtaus tapahtui.

Omaa elämääni tuollainen paskanpuhuminen on vahingoittanut kenties enemmän kuin mikään muu yksittäinen asia, ja olenkin jo pitkään harjoittanut yksityiselämässäni tiukkaa politiikkaa ympärilläni sietämieni ystävien ja tuttavien seulonnassa. Verkostoissa ei ole pulaa ihmisistä, joten valikointiin on varaa. Työelämä muodostaa kuitenkin ikävän poikkeuksen juuri siksi, että siellä en pääsääntöisesti pysty valitsemaan ympärillä olevia ihmisiä. Rahan ansainnan nimissä on pakko sietää paskanpuhujia siinä kuin mukavia ihmisiä ja teeskennellä kuin he olisivat samanarvoisia kollegoina.

Yleensäkin tasa-arvo on suuri paradoksi. Ajatus siitä, että kaikki olisivat lähtökohtaisesti tasa-arvoisia, on kaunis, kun kyse on puhtaasta teoriasta. Käytännössä se on kuitenkin yhtä aikaa petosta ja epäoikeudenmukaista. Petosta siksi, etteivät ihmiset työ- eivätkä muissakaan yhteisöissä tosiasiallisesti ole tasa-arvoisia. Yhdet ovat esimiesasemissa toisiin nähden ja kolmannet esimiesten suosikkeja, neljännet inhokkeja. Valta ja tasa-arvo eivät voi elää rinta rinnan - jos on yhtä, toinen katoaa.

Mutta tasa-arvo on myös epäoikeudenmukaista. Ihmiset kun eivät ansaitse samaa kohtelua. Hyvä ansaitsee hyvää, paha pahaa. Jos neljän hengen tiimistä kaksi tekee kaiken työn ja kaksi muuta vetelehtii kahvihuoneessa puhumassa muista pahaa, kunnia ja palkka tehdystä työstä ei kuulu tasaveroisesti kaikille neljälle.

Ennalta ei voi aina tietää saati määrätä, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Oikeudenmukaisuus ei toimi kuin sokea vaaka. Se vaatii paljon tietoa tuekseen - oikeaa tietoa, ei huhuja - ja tiedon lisäksi vielä arvostelukykyä, joka nykyisin on poikkeuksellinen ominaisuus kokeneillakin tahoilla.

Kokemus on kummallinen asia. Toisinaan sitä kaivataan, ja ainakin itse sitä usein kaipaisi, kun pystymetsästä joutuu ponnistamaan milloin mitäkin puun takaa tulevaa asiaa. Jos sitä kuitenkin on, se muodostuu yleensä rasitteeksi, koska muut joko pelkäävät sen uhkaavan omaa asemaansa tai juuri omaksumaansa mielipidettä, tai sitten lokeroivat kokemusoletetun johonkin oletettuja kokemuksiaan vastaavaan lokeroon, joka harvoin on kokeneen kannalta edullinen, ainakaan jos joku muu kuin hän itse saa lokerosta päättää.

Lokerot korvaavat tarpeen hankkia tietoa, joka antaisi pohjaa arvostelukyvyn kehittymiselle. Onhan paljon helpompaa, jos kaiken voi vain lokeroida. Lokerot avautuvat avainsanoilla ja triggereillä. Yksi sana yleensä riittää lokerointiin, olipa mistä asiayhteydestä tahansa. Siksi ihmiset ovat alkaneet kauheasti pelätä sanoja. Eikä sanojen välttelykään riitä, koska pelkkä sävy, jolla viaton sana on sanottu (tai koettu sanottavan), voi kääntää sen ihmismielissä joksikin aivan toiseksi sanaksi ja johtaa lokerointiin.

*   *   *

Arosuden lukeminen loppuun viivästyi viikoilla, mutta eilen lukaisin sen lopulta kertalukemisella loppuun. Havaitsin pettymyksen tunteita useaan asiaan. Ensinnäkin omaan muistiini: kuinka heikosti enää muistin, mitä tässä kirjassa oli ollut. Toiseksi, Arosudenhan piti olla Hessen mestariteos, josta hän sai kirjallisuusnobelin, mutta mielestäni se ei oikeastaan yltänyt Morgenlandfahrtin eikä Demianin tasolle.

Huonointa Arosudessa olivat alku ja loppu. Alku siksi, että se on tylsä. Loppu siksi, että maagisessa teatterissa upotaan liian kauas harhojen ja vertauskuvien peilimaailmaan eikä Haller lopulta sittenkään osu oikeaan. Onneksi näiden väliin jää se pitkä jakso, joka pelastaa koko kirjan - nimittäin kaikki se, missä Hermione on mukana.

Hessen kirjoissa päähenkilö vaikuttaa usein kirjailijan omakuvalta. Morgenlandfahrtissa hän vaikuttaa nuorehkolta mieheltä ja myös Demian operoi koko matkan pojan ja nuoren miehen näkökulmissa. Arosudessa päähenkilö on kuitenkin jo viisikymppinen mies, vaikka monessa yhä nuorempien inkarnaatioidensa kaltainen. Kussakin Hessen kirjoista päähenkilön elämään astuu hahmo, joka toimii päähenkilön opastajana ja mestarina, yleensä myönteisenä ja hyväntahtoisena. Morgenlandfahrtissa mestarin roolissa on nuori Leo, Demianissa kirjan nimihahmo Max Demian, Arosudessa sen sijaan nuori nainen nimeltä Hermione, joka opettaa elämänhalunsa kadottaneen keski-ikäisen miehen uudelleen elämään. Kirjoissa on myös sivumestareita kuten kanttori Pistorius ja saksofonisti Pablo, joilta päähenkilö saa lisäopetuksia, vaikka suhtautuukin näihin valikoivemmin ja toisinaan torjuvammin kuin päämestareihin.

Joka tapauksessa Hermionen ilmaantuminen muutti Arosuden oitis mielenkiintoiseksi luettavaksi. Hallerin ravintolakeskustelut Hermionen kanssa ovat kirjan parasta antia, ja Hermione kannattelee mielenkiintoa päähenkilön vatvovan raskauden yli aina tanssiaisiin saakka, joissa Hermione esiintyy mieheksi pukeutuneena. Hessen kirjoissa henkilöissä on aina monta puolta, monta sielua, ja toisaalta ei ole aina selvää, ovatko eri henkilöt todellisuudessa toisistaan erillisiä, vai oikeastaan tulkittavissa saman persoonan eri puoliksi.

*   *   *

Iloisimmat asiat omassa elämässäni vuosiin ovat olleet erilaisia pakopaikkoja, mutta pandemian aikoina pakopaikat ovat vähissä. Suomalainen luonto on käytännössä ainoa, johon pääsee, ja onneksi on yksityisauto ja huolto-asemilta saa vielä bensaa. Suomihan olisi kaunis matkailumaa monessa suhteessa, jos täällä ei olisi niin vaikeaa ja kallista majoittua.

Joka tapauksessa, kun omassa elämässäni ilonaiheita ei juuri ole, olen yrittänyt ammentaa iloa lahjakkaista ystävistä pitkin maailmaa. Ikävä kyllä monet heistä ovat vajonneet masennustiloihin. Eräs kolumbialainen ystäväni riitaantui pikkuasioista kirjallisuusseuraansa hallitsevien keski-ikäisten tanttojen kanssa eikä suostunut julkisesti muuttamaan mieltään, oikeassa kun oli. Tärkeyteensä pakahtuvat tantat päättivät sitten keskenään erottaa hallituksensa ainoan nuoren (ja ainoan miespuolisen), mikä syöksi lahjakkaan nuorukaisen ahdistuksen tilaan. Hetkessä hymyilevästä Apollosta oli tullut kahvintuotannosta elävän kotikaupunkinsa katuja apeana taivaltava murheellisen hahmon ritari, mikä minua suuresti suretti.

Auttaakseni häntä päätin perustaa hänen kanssaan uuden kirjallisuusklubin, jossa hän voisi olla puheenjohtaja, ja joka olisi lisäksi maailmanlaajuinen, monikielinen, eikä vain sisäänpäin lämpiävän pikkukaupungin puuhastelua. Ehdimmekin saada viidettäkymmenettä jäsentä viideltä mantereelta, ennen kuin ystäväni, edelleen silti masentuneena, tuhosi oman sometilinsä. Nyt minulla on sitten käsissäni kirjallisuusklubi täynnä lahjakkaita nuoria, mutten tiedä mitä sillä tekisin, kun en katso olevani ikäni enkä asemani vuoksi pätevä korvaamaan alakuloonsa kätkeytynyttä apollonista mestaria. Ja minä kun luulin jo aikaa sitten vetäytyneeni moisesta neuvoa antaviin tehtäviin.

Takatalvet ovat sentään väistyneet (lienee koputettava puuta) ja eteläsuomalaisessa luonnossa vallitsee nyt vihdoin se heleä vihreys, jonka aina assosioin toukokuun loppuun ja kesäkuun alkuun, omasta mielestäni vuoden ylivoimaisesti parhaaseen aikaan. Tätä varjostaa kuitenkin ahdistava vankeuden tuntu, kun en pysty lähtemään silloin ja sinne kuin tahtoisin, enkä tapaamaan ihmisiä, joita haluaisin tavata. Koko kevät ja kesä tuntuvat osaltani menevän hukkaan.

Jos edes yksi monista elämänalueista edistyisi johonkin suuntaan, voisin ammentaa siitä iloa elääkseni kaikkien muiden, stagnaattisessa tai regressiivisessä tilassa olevien elämänalueiden kanssa. Mutta ei. Vuosikausiin edistystä ei ole ollut ainoassakaan asiassa. Onko sitten ihme, että masennuksesta on tullut krooninen kumppanini. Vaikeatkin vuodet menneisyydessä alkavat tuntua kadonneilta kulta-ajoilta, ja tätä pahentaa vielä tieto siitä, että jatkossa, vaellettuani yhä kauemmas edessäpäin avautuvaan mustuuteen, alan kaivata myös näitä nykyisiä tyhjyyden ja alakulon päiviä. Maailmalla on tulevaisuus, mutta minulla ei.

Toistamiseen Öröllä

Viime päivinä tarpoessa halki hankien ja nietosten Itä-Helsingin ankarissa luonnonoloissa, on voinut vain kaiholla muistella kevättä, joka hetkisen kävi kaukaisessa maassamme, kadotakseen taas takatalvien tieltä kuin virvatuli suohautoihinsa.

Viikko sitten Öröllä asiat olivat paremmin. Se oli toinen matkani saarelle tänä vuonna ja oli mielenkiintoista nähdä muutokset saaren luonnossa ja linnustossa verrattuna huhtikuiseen vierailuun.

Urpiaisten määrä oli selvästi vähentynyt, kun taas vihervarpusten määrä, joka jo huhtikuussa oli suuri, oli paisunut ennennäkemättömäksi. Huhtikuussa saari oli tupaten täynnä punarintoja ja laulurastaita. Näistä oli nyt jäljellä vain rippeet - ilmeisesti saaren oma pesivä kanta - kun taas saari oli täyttynyt ääriään myöten leppälinnuista, hernekertuista, pajulinnuista ja kirjosiepoista, tyypillisistä toukokuun saapujista. Haarapääskytkin olivat jo läsnä joka paikassa.

Vaikka oltiin vasta toukokuun toisessa viikossa, oli saarella jo helppo havaita sellaisiakin lajeja, jotka tavallisesti saapuvat manner-Suomeen vasta toukokuun lopulla: pensastaskuja, satakieliä, sinirintoja, räystäspääskyjä, harmaasieppoja, mustapää-, lehto- ja pensaskerttuja. Eteläkärjen kuustuumasen kallioilla ja pensaikoissa oli sakeanaan hysyjä, enimmäkseen pajulintuja ja hernekerttuja, mutta joukossa kaikkea edellä lueteltua. Ahtisaaren saunan luona, jossa olen jonain vuonna tuonut nauhoitteella esiin kirjokertun, oli tällä kertaa otollisissa vadelma- ja muissa pensaissa neljää lajia sylviakerttuja (muttei viimeisenä saapuvaa kirjokerttua).

Merellä oli runsain mitoin sekä kala- että lapintiiraa. Myöhäisemmät kahlaajat kuten lirot, rantasipit, suosirrit ja lapinsirrit olivat putoilleet parvittain Storvikenin lietteille, jossa hengaili kerrallaan myös viisi ristisorsaa, kaksi heinätavia ja neljä lapasorsaa.

Ainoastaan kaikkein myöhäisimmän saapujasegmentin lajit enää puuttuivat: tervapääskyt, kultarinnat, kerttuset, sirkkalinnut, pikkusiepot, punavarpuset, kirjokertut ja pikkulepinkäiset. Näistä mitään ei vielä näkynyt.

Isojenkin lintujen muuttoa meni saaren yli kiitettävästi: parvittain meri-, metsä- ja valkoposkihanhia, pieniä ryhmiä kurkia. Storvikenillä oli myös harmaahaikara, jota viimeksi ei näkynyt. Merikotkia näkyi tällä kertaa kolme - yksi nuori ja kaksi kisailevaa aikuista.

Söimme saaressa entrekoottia ja joimme portugalilaista ja eteläafrikkalaista viiniä. Saunakin testattiin ja puolatar kävi uimassa hyisessä Itämeressä.

Käärmeitä oli liikkeellä runsaasti, varsinkin kyitä - tällä kertaa enemmistö niistä harmaita, kun olen tottunut näkemään Öröllä lähinnä mustia kyitä ja myyttisiä örökondia. Tällä kertaa näin myös nuoren rantakäärmeen.

Tällä viikolla, juuri ennen takatalvea, kävin myös Keski-Suomessa, Jämsän takamaiden Säyrylässä, jossa oli järvellä kaksi kaulushaikaraa puhaltelemassa sumutorviaan sekä vihainen laulujoutsen reviiriään vartioimassa. Pajusirkkuja oli ilahduttavasti. Liroja, rantasipejä ja haarapääskyjä pyöri jo täälläkin, samoin pajulintua, kirjosieppoa ja hernekerttua.