Pihalintuja ja pöllöjä

Eletään yhä muslimien paastokuukautta ramadania, jonka aikana paikalliset eivät päiväsaikaan syö eivätkä juo. Paikalliset kristitytkin paastoavat samanlaisen päivärytmin mukaan, vaikka tekevätkin sen pääsiäisen eivätkä ramadanin vuoksi. Kaltaiseni synnissä elävät ulkomaalaiset puolestaan hoitavat syömisen ja juomisen päiväsaikaan häveliäästi niin, ettei paastoväki joutuisi sitä näkemään ja siten kiusaukseen vietellyksi. Ruokalähettisovellukset, joiden markkinajohtaja tässä kaupungissa on nimestään huolimatta saksalainen Foodpanda, toimivat ja toimittavat päiväsaikaankin ruoat tilaajille kysymyksittä.

Palattuani Kaakkois-Aasian reissusta en ole poistunut Islamabadin liittovaltiopiirikunnan alueelta. Miksi olisinkaan, kun maaliskuu on täällä vuoden parasta aikaa, ainakin mitä säihin tulee. Töiden jälkeen on yhä valoisaa ja mukava istua iltapäivän lempeässä auringossa, toki varjon alla, terassilla ja katsella taivaalla ja puissa näkyviä muuttolintuja. Tai ruoka- ja juomakipoilla käyviä jokapäiväisiä pihalintuja - varpusia, pihamainoja, turkin- ja palmukyyhkyjä, punaperäbulbuleita, kauluskaijoja. Kilkkuseppä on kaivertanut takapihan kuolleeseen puuhun pesäkolon. Harjalintu on lehahdellut pihalla silloin tällöin. Laulutaituri harakkatasku lurittelee matkintojaan joka iltapäivä, sepät toistelevat monotonisia sarjojaan ja pitkäpyrstöräätäli säksättää. 

Milloin tahansa kääntää katseen taivaalle, siellä leijailee satoja haarahaukkoja. Niiden paljous johtaa siihen, että hyväkin petomuutto saattaa Islamabadissa jäädä huomaamatta, kun haarahaukkojen yleisyys saa normaalin petotutkan herpaantumaan. Eräänä päivänä satuin kiikarit kaulassa vessaan ja satuin sen ikkunasta näkemään, että jotkut taivaalla leijailevista eivät näyttäneetkään samoilta. Kiikarein tarkemmin katsottuina sieltä tulikin uusiksi huussipinnoiksi ja samalla pihapinnoiksi idänmehiläishaukka (kaksin kappalein), arokotka ja pikkukotka. 

Tämä oli hyvää jatkoa hyville huussipinnoille Balin majapaikassamme Ubudissa, jossa vessan ikkunasta näkyi milloin varaaneja, milloin leukaliputtavia liitoliskoja ja milloin heinänsäikeitä kantavia mustakaulamanikkeja. Jaavankalastaja nappasi gekon ja teloi sen oksaan hakkaamalla silmieni edessä.

Gekoista puheen ollen, yksi vaalean oliivinvärinen sellainen on jälleen muuttanut asuntooni Islamabadissa. Se on tervetullut, koska kuumempien aikojen koittaessa monenlaiset hyönteiset yrittänevät taas tunkeutua sisätiloihin, faaraomuurahaisista alkaen.

Viikonloppuna kävin taas läpi kolme lintupaikkaa. Järveä katselin tällä kertaa Lake View Parkista käsin, nähden satapäisiä nokikanojen, jouhi- ja lapasorsien parvia ja pienempiä määriä kaikenlaisia muita vesilintuja. Kahlaajisto oli melko yllätyksetöntä, joskin haikaralintujen joukossa oli taas pronssi-iibiksiä. Yöpuille kerääntyi valtavia parvia intianmainoja, joiden joukosta löytyi taas kyseisen puiston erikoisuutta, harmaasiipikottaraisia. Mustadrongo on nyt saapunut.

Margallakukkuloiden luontopolulla voi tähän aikaan vuodesta nähdä kullanhohtoisen valon kimallusta lehvästön läpi ja purppuranväristen kukkien loistoa - niissä myös parveilee maaliskuun lopulla Zygaena-sukuisia perhosia, joilla on psykedeeliset värit. Ilahduttavana lintulajina nelospolulla näkyi useampia muutolla olevia kivikkouunilintuja. Viitospolulla huusivat jo varis- ja haukkakäet. Teräsfasaaneja alkoi taas illan langetessa käyskennellä kuivan puron pohjilla, kun ihmiset olivat kaikonneet iftareilleen. Jälleen näin läheltä myös muina miehinä polkua ylittäviä muntjakkeja.

Mutta varsinainen jymylintu tuli vastaan palmusunnuntain iltana pimeän langettua: Pitkäpyrstökehrääjät ovat minulle jo tavanomaista kauraa viitospolulla, sillä ne ovat siellä maaliskuusta syyskuuhun säännöllisiä. Samoin etäämmältä kuulunut brahmanpöllön ääni oli tuttua tavaraa. Sen sijaan jyrkänteiden suunnasta huuteli jokin muu pöllö ja se aiheutti minulle päänvaivaa, kun en löytänyt sitä lainkaan ladattujen nauhoitusten joukosta. Merlin kuitenkin konetunnisti sen idänkyläpöllöseksi, jota ei löytynyt lainkaan Pakistanin alta eBirdin listoilta. Lintukirjoista se kuitenkin löytyi ja mainittiin harvalukuiseksi läpimuuttajaksi Margallakukkuloilla - ääninäytteet olivat identtiset sen kanssa, mitä olin kuunnellut, joten Merlin oli osunut oikeaan. Tästä tuli vuoden kolmas elämänpinna ja kaiketi myös ensimmäinen havainto Pakistanista vähään aikaan.

Välttämättä kyse ei kuitenkaan ole suurharvinaisuudesta, vaan vain siitä, että useimmat yölinnut ovat Pakistanissa aliraportoituja, koska paikallinen lintuharrastajaskene koostuu lähes kokonaan valokuvaajista, eivätkä he kiinnitä huomiota lintujen ääniin - eivät myöskään tunne niitä juurikaan. Niinpä melko yleiset pitkäpyrstökehrääjä ja sepelpöllönen ovat yhä eBirdin kirjoissa harvinaisuuksina, jotka pitää erikseen perustella - ja kuten mainitsin, idänkyläpöllöstä ei löytynyt sieltä lainkaan.

Dohassa, Kuala Lumpurissa ja Balilla

Islamabadissa kevät on parhaimmillaan. Päivisin on lämmintä, muttei vielä liian kuuma. Kukat kukkivat, vehreys vallitsee, vaikka talvi onkin ollut kuiva ja monet aiemmin vettä virranneet purot kuivina. Tällä viikolla saapuivat Islamabadiin monet odotetut kesälinnut - ensin nokitaskut, pari päivää sitten purppuramedestäjät. Nyt medestäjiä onkin jo kaikkialla. Niiden terävät ja sirisevät äänet samoin kuin pajulintumainen lauluntapailu kuuluvat joka pusikosta, jossa jokin kukkii. Drongot eivät sen sijaan ole vielä saapuneet Islamabadiin, vaikka kuumemmassa Punjabissa niitä oli läpi talven.

Kuten edellisessä blogimerkinnässä mainitsin, olin pari viikkoa lomalla. Siitä muutaman päivän katselin lintuja täkäläisten kontaktieni kanssa Pakistanissa. Sitten lensin Dohaan, jossa päivän verran odotin samana iltana saapuvaa puolisoani. Meillä oli ollut suunnitelma, että hän olisi tullut luokseni Pakistaniin, mutta viisumiprosessi oli liian hankala eivätkä Pakistanin sen enempää kuin Tunisiankaan turvallisuusviranomaiset ymmärtäisi kenenkään alle kolmekymppisen nuorukaisen turistimatkaa Pakistaniin. Niin epäilyttävästä matkailusta vaarantuisivat oleskeluluvat ja viisumit Euroopassa ja seuraisi aiheettomia pidätyksiä ja seurantatoimia lentokentillä. Kaikki vain siksi, etteivät maailman tiedustelupalvelut tee oikeita kotiläksyjään ja tiedä, kuka on kukin, vaan kohtelevat ihmisiä kansallisuuksiensa, ikiensä ja sukupuolensa määrittäminä kategorioina. Paitsi tietysti oikeasti vaarallisia ihmisiä - sellaisilla on rahaa, resursseja ja lakimiehiä ja siten avoimet ovet kaikkialle, olivatpa tehneet mitä tahansa.

Niinpä matkustimme molemmat omilta tahoiltamme Dohaan, joka on lentoliikenteellisesti korvannut Dubain Suomesta Aasiaan suuntautuvan liikenteen solmukohtana, ja siten kummankin meistä matkustaminen sinne on turvallisuusviranomaisten mielikuvituksessa ymmärrettävää. Puolisoni sai Qatarin viisumin helposti muutamalla Whatsapp-viestillä, koska tunsin jonkun, joka tunsi jonkun. Tavalliselle tunisialaiselle sekin olisi ollut viikkojen ellei kuukausien piina, jossa olisi kyselty leimoja Suomen virallisilta edustajilta ja muuta sellaista, mitä Suomesta yleisesti ottaen ei saa, koska suomalaisten mielestä sellaisia ei tarvita, koska eihän Suomessa kukaan ota vastuuta jostakusta toisesta, vaan kaikki ovat kollektiivisesti veronmaksajain vastuulla. Suomalaiset taas eivät enää nykyisin tarvitse viisumia Qatariin, sillä maa toivoo tervetulleiden kansallisuuksien (eli rikkaiden) pysähtyvän matkoillaan päiväksi tai pariksi Dohaan. Onhan siellä ostoskeskusten lisäksi muutama nähtävyyskin, kuten kultasormi, kierrekorkkimoskeija ja islamilaisen taiteen museo, jossa sittemmin Ranskaan emigroitunut syyrialaiskristitty ystäväni oli vuosikausia töissä.

Olen matkaillut puolisoni kanssa jo parissakymmenessä Euroopan maassa sekä lisäksi tietysti Tunisiassa, mutta puolisoni ei ollut vielä koskaan käynyt Euroopan ja Välimeren piirin ulkopuolella. Pari vuotta sitten hän ei ollut muusta maailmasta juuri kiinnostunutkaan - kaikki hänen intohimonsa kohdistuivat arabimaailmaan, josta hän halusi pois, ja Eurooppaan, jota hän tarkasteli ihannoivasta ja epärealistisesta paratiisinäkökulmasta. Pari vuotta Euroopassa asumista on muuttanut hänen perspektiivejään. Ihan kaikki Pohjois-Afrikassa ei olekaan niin huonosti ja toisaalta ihan kaikki Euroopassa ei olekaan niin täydellistä ja hienoa kuin silloin, kun arabimaailma oli hänen synnyintuomionsa ja Eurooppa häneltä kielletty. Koska puolisoni ei ole tyhmä (hänen älykkyysosamääränsä määrittynee nerojen luokkaan), hän ei turhautumisistaan vetänyt niitä surullisia johtopäätöksiä, joita jotkut Euroopassa radikalisoituneet siirtolaiset ovat vetäneet, vaan tuloksena on toistaiseksi ollut melko realistinen ja nyansoitunut vertaileva analyysi. Hän näkee maailman laajemmasta mittakaavasta. Turhautuminen ei kohdistu enää yksipuolisesti arabimaihin eikä yksipuolisesti Eurooppaan, vaan siihen, miksi mikään paikka maailmassa ei yhdistä molempien hyviä puolia, vaan kaikkialla on jotain, mikä on perseestä.

Olen koettanut kertoa hänelle, että planeettamme on yhtä aikaa melko suuri ja melko pieni paikka, kaikkialla saman ihmislajin asuttama, mutta kuitenkin aika vaihteleva. Siitä kannattaa nähdä mahdollisimman paljon, vaikkei elinikämme riitäkään kaiken näkemiseen. Niinpä päätimme, että koska nykyään olen töissä Aasiassa, hän tutustuisi näinä talvina Aasiaan, kun taas kesät varaisimme aiempien vuosien tapaan rakkaassa Euroopassa matkailemiseen. Tunisiassa puolisoni joka tapauksessa käy pari kertaa vuodessa - nuo vierailut on pidettävä lyhyinä, koska jos matka menee päivääkään yli Suomen viranomaisten määrittämän rajan, perutaan puolisoni oleskeluoikeus Suomessa ja kaikki pitää hakea alusta alkaen uudelleen.

Aasia on vielä paljon suurempi kuin Eurooppa. Siellä on kuitenkin onneksi maita, jotka eivät ole hankalia kuten Pakistan, vaan jotka toivottavat meidät kummatkin tervetulleiksi viisumivapaasti. Tällaisia maita ovat esimerkiksi Malesia ja Indonesia, kummatkin myös hyvin miellyttäviä ja edullisia matkailumaita. Niinpä lensimme Dohasta ensin Kuala Lumpuriin ja sieltä myöhemmin Balille, sitten Balilta takaisin Dohaan, ja sieltä erkanimme tahoillemme Islamabadiin ja Helsinkiin.

*   *   *

Kuten mainitsin, Doha on korvannut Dubain Suomen ja Aasian välisenä lentosolmukohtana. Tämä johtuu Finnairin ja Qatar Airwaysin välisestä diilistä, joka puolestaan lienee seurausta Ukrainan sodasta, joka sulki Venäjän valtavan ilmatilan länsimaisilta lennoilta ja niinpä Finnair joutui etsimään korvaavat yhteydet eteläisiltä, Venäjän kiertäviltä reiteiltä. Oletan, että viime vuosina Doha on tästä syystä tullut tutuksi muillekin suomalaisille kuin niille monille, jotka ovat siellä hyväpalkkaisissa töissä.

Doha on ennen kaikkea työ- ja bisneskaupunki. Mitään vanhaahan siellä ei ole. Historiallista jäljittelevä basaarikujien kerääntymä Souq Waqif on sekin oikeastaan melko uusi. Qatarilaisia on kaupungin ja koko maan väestöstä enää pieni vähemmistö, sillä kaikki paikat ovat täynnä työperäisiä maahanmuuttajia. Suurin osa näistä tulee Etelä-Aasiasta - Intiasta, Pakistanista, Bangladeshista, Nepalista, Sri Lankalta ja Filippiineiltä. Lisäksi on toki maahanmuuttajia kaikkialta maailmasta: Euroopasta, Amerikoista, Afrikasta, muista arabimaista. Koska suurin osa duunariportaasta on kuitenkin eteläaasialaisia, heitä kohtaa ja heihin törmää kaikkialla. 

Ennen puolisoni tuloa ehdin jo kuljeskella pitkin Souq Waqifia, syödä, ostaa muutaman tarveasian ja ikävystyä, kunnes muistin, että syyrialaisen ystäväni lähdettyäkin minulla oli yhä Qatarissa ystäviä - nimittäin Floresin saarelta kotoisin oleva indonesialainen ystäväni, joka oli nämä vuodet tehnyt hyvää tiliä Qatarin paremmissa hotelleissa. Viestitin hänelle ja hän ilmaantuikin alta aikayksikön ravintolapöytääni - häntä kun vaivasi sama, mikä useimpia Qatarissa töissä olevia ekspättejä: kaikki oli taloudellisesti hyvin, hienoa ja laadukasta, mutta pohjattoman ikävystyttävää. Kävimme öisellä dhow-purjehduksella lahdella, josta näkee Dohan eri puolet pilvenpiirtäjineen ja valoineen.

Ystäväni kertoi olevansa aikeissa palata Balille ja siirtyvänsä sitten töihin Euroopassa operoiville risteilyaluksille. Kaikki olivat pitäneet häntä ihan hulluna, koska parhaimmat rahat sai Qatarissa ja työ risteilyaluksilla oli kovaa. Mutta ystäväni oli niin hullu, että oli vapaa-ajallaan vieläpä opiskellut viininmaistajaksi ja tunsi niin ranskalaiset, italialaiset kuin espanjalaisetkin viinit. Qatarissa näille taidoille oli ani harvoin käyttöä, kun taas eurooppalaisilla risteilyaluksilla hän oletti pääsevänsä viinitietoisuudellaan loistamaan. En olisi odottanut, että Floresin trooppisen saaren poika jokin päivä esitelmöisi minulle Dueron viineistä, joita olemme vuosikaudet Itä-Helsingissä kuluttaneet. Mutta nyt olen hänestä ylpeä, sillä hän on osoittanut olevansa oman tiensä kulkija ja siis piristävä hullu. Tästä huolimatta hän aasialaisena toki uskollisesti lähettää Qatarissa ja Euroopassa tienaamansa rahat vanhemmilleen erääseen Rutengin piirikunnan kylään. He tarvitsevat ne saadakseen ystäväni siskon kunniallisiin naimisiin.

Vähän ennen puoltayötä sain viestin, että puolisoni oli laskeutunut Dohaan, joten hyvästelin indonesialaisen ystäväni ja riensin prinssiä vastaan hotellille. Emme ole nähneet reaalielämässä sitten marraskuun Suomen-matkani. Voi iloa!

Seuraavana päivänä kävimme läpi Dohan ihmeitä. Indonesialaisen ystäväni vinkistä tiesimme myös, millä kattoterasseilla sai kunnollisia eurooppalaisia viinejä veristen pihvien kera. Souq Waqifissa puolisoni teki vaikutuksen parfyymi- ja suitsukekauppiaisiin tietämällä yhdellä nuuhkaisulla kaikki tuotteessa käytetyt ainesosat, ja sai siksi alennusta. 

*   *   *

Kuala Lumpuriin saavuimme illalla. Varaamamme hotelli oli ollut epäilyttävän edullinen, mutta perille päästyämme karisivat kaikki epäilykset: se oli täysin kunnollinen paikka ja mitä keskeisimmällä paikalla Merdeka-aukion ja kiinalaisen kaupunginosan basaarikatujen välissä. Kävimme syömässä mitä malesialaisimmassa katuruokapaikassa.

Seuraavina päivinä vietimme paljon aikaa ihmetellen alhaisia hintoja niin Petaling-kadulla kuin muuallakin kaupungissa. Pariinkin otteeseen söimme Dotty's -kahvilassa Petronas-kaksoistornien lähellä. Kävimme myös Selangorin puolella Batun temppeliluolissa, jossa oli myös makakeja ja henkiolentoja.

Malesiasta jatkoimme muutaman päivän kuluttua Balille. Valitettavasti lento Kuala Lumpurista Balille oli painajainen, koska matkustamon ilmastointi oli säädetty jäätäväksi. Sairastuimme kumpikin ja se haittasi ikävästi seuraavia päiviä Balilla. Onneksi asuinpaikkamme Ubudissa - perinteikäs majatalo, jossa olin ollut aiemminkin, joten tiesin, mitä suosittaa - oli sangen miellyttävä paikka kärsimysten läpikäymiseen. Kokonainen huoneisto itsellemme, terassi, josta avautuivat näkymät trooppiseen kasvillisuuteen, pienelle purolle ja sen takana avautuvalle riisipellolle. Kylpyhuoneessa, joka oli yhteydessä viidakkoon, kasvoi orkideoja. Uima-allas oli hyvin hiljainen paikka yöuinneille.

Samainen lento, joka jäädytti meidät, onnistui myös hukkaamaan puolisoni matkalaukun, ja vaikka se seuraavana päivänä löytyi, jouduimme palaamaan Denpasariin sitä hakemaan. Se hyvä puoli tuosta ylimääräisestä reissusta oli, että taksikuski vei meidät sukulaistensa omistamaan ravintolaan, joka osoittautui mitä parhaimmaksi. Karppien ja ankkojen katsellessa söimme ja joimme hyvin.

Myös Ubudissa elämä tuntui hymyilevän. Puolisoni muuntautui basaarista löytämillään batiikkivaatteilla balilaiseksi prinssiksi ja söimme La Cantinessa japanilaista wagyu-pihviä italialaisella ja argentiinalaisella viinillä. Tuota marmoroitua pihvilihaa tuottaville naudoille syötetään pähkinöitä ja lausutaan haikuja, joten energiavärähtelyjen pitäisi olla jotakuinkin kunnossa.

Paikan maagisuudesta osoituksena oli se, että eräänä yönä puolisoni kävi terassillamme tupakalla ja pisti sieltä päänsä takaisin sisään sanoen minulle: "Täällä on jokin iso nisäkäs terassillamme. Vähän kuin karhu." Siitäkös hämmästyin. Mutta loppujen lopuksi otus ei kuitenkaan ollut sentään malaijikarhu, vaan sen sijaan binturongi - karhumaisen pönäkkä ja karvainen sivettikissojen sukulainen.

Eräänä päivänä kävimme Balilta käsin myös pienemmällä naapurisaarella Nusa Penidalla. Se oli itselleni uusi saari. Penidalla oli vähän hiljaisempaa kuin Balilla, vaikka sekin on jo pitkälle turistoitunut - varsinkin indonesialaisia kotimaanturisteja näkyi olevan paljon. Eräällä Penidan rannoista näimme paholaisrauskuja. Nusa Penidan päivä oli kokonaan puolisoni järjestämä ja hyvin olikin. On hienoa matkustaa ihmisen kanssa, joka ei pelkästään odota minun hoitavan kaikkea ja lukevan siinä sivussa ajatuksia, vaan pystyy järjestämään kaiken myös paikoissa, joissa ei ole koskaan aiemmin ollut. Crystal Beachillä oluet ottaessamme valkomerikotka lipui ohi.

Paluumatkalla Dohassa puolisoni lähti aamulennolla Suomeen ja minä vasta samana iltana. Käytin sen päivän hiljaisesti ja raukeasti kaupungilla vetelehtien. Luin loppuun Sofi Oksasen Koirapuiston, joka vuosia sitten jäi kesken, kun kirja jonkun muuton yhteydessä joutui hetkeksi hukkaan mutta löytyi myöhemmin.

*   *   *

Pian Islamabadiin palattuani ramadan alkoi, mutta eipä se minun elämääni kovin paljon häiritse. Kristitty palvelijani paastoaa hänkin, muttei ramadanin vaan lähestyvän pääsiäisen vuoksi. Ramadanissa on se hyvä puoli, että auringonlaskun iftarin lähestyessä luontopolut tyhjenevät ihmisistä jo paria tuntia ennen, kun kaikki ryntäävät perheidensä pariin häsläämään jokailtaista mässäilyä.

Margallakukkuloiden polulla viisi löysin illansuussa sepelpöllösen ja pitkäpyrstökehrääjän. Valoisan aikaan löysin sieltä parven teräsfasaaneja ja kaikkia tavanomaisempia lajeja. Ensimmäistä kertaa näin myöskin muntjakin vain parin metrin päästä. Se löntysteli minusta piittaamatta polun yli aivan editseni, kuin ei olisi nähnyt minua lainkaan. Seuraavana päivänä polulta neljä löysin harmaasiipirastaan ja rätiseviä tulirintatimalien parvia. 

Jinnantien kosteikolla yritin etsiä siellä toissa viikolla nähtyä lehtokurppaa, mutten löytänyt sitä. Sen sijaan löysin sieltä mm. parven aasianvihervarpusia ja pikkuparvet liekkiminivettejä ja pakistanintiaisia - kaikki nämä lajeja, joita olisi ennemmin odottanut Margallakukkuloilta tähän aikaan vuodesta.

Kinarapuiston durbarilta avautui hyvät kaukoputkinäkymät järven keskellä kelluville suurille sorsaparville, joista löytyi varsin kattava otos palearktisia sorsa- ja sotkalajeja samoin kuin muutama narsku ja silkkiuikku sekä satoja nokikanoja.

Rawaljärven itäpäässä oli sadoittain liroja ja pienempiä määriä muita vikloja. Runsaasti lapinsirrejä ja pikkutyllejä. Lukuisien silkki-, jalo-, harmaa- ja riisihaikaroiden lisäksi oli varsin iso parvi pronssi-iibiksiä. Mutta kaikkein ilahduttavin lintu oli pikkupääskykahlaaja, joka on nähty samassa paikassa epäsäännöllisesti kerta toisensa jälkeen, mutta olen aiemmin aina missannut sen. Tällä kertaa se näyttäytyi minulle - ja hyvin näyttäytyikin. Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon, että kyseinen laji oli ensimmäinen pääskykahlaajalaji, jonka ylipäätään elämässäni näin - jo vuonna 1995 Intiassa. Eurooppalaisen pääskykahlaajan näin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1998 Turkissa ja aropääskykahlaajan vasta 2000-luvulla Romanian puolella Tonavan suistoa.

Helmikuun lopun retkiä

Kävinpä puolisoineni Kaakkois-Aasiassa - Malesiassa ja Indonesiassa - mutta siitä kirjoitan hieman myöhemmin. En nimittäin kerennyt kirjoittaa helmikuun lopun retkistäni, joihin minulla oli käytettävissä neljä linnustollisesti sangen produktiivista päivää ennen lentämistäni Dohaan, jossa tapasimme ja josta jatkoimme Kuala Lumpuriin.

Lauantaina 24. helmikuuta menin eläköityneen pataanimajurin kanssa Angurin laaksoon, joka on Punjabin pohjoisimmassa osassa, Murreevuorten eteläreunalla. Mäntymetsää kasvavan laakson tärkeimpiin lintunähtävyyksiin kuuluvat nakkelit ja kultasinipyrstöt, mutta näitä ei tällä kertaa näkynyt missään pysähdyspaikoistamme. Anguri on parhaimmillaan silloin, kun sääolosuhteet ylempänä Murreevuorilla ovat niin talviset, että ne työntävät Himalajan lintuja alas Angurin kaltaisiin suojaisempiin laaksoihin, muttei kuitenkaan ihan Margallakukkuloille saakka. Nyt kävi kuitenkin niin, että edellisviikonloppuna pindiläisen valokuvaajattaren kanssa kokemani takatalvi oli jo päättynyt, aurinko paistoi ja linnut kiirehtineet takaisin ylempiin laaksoihin.

Eipä silti, olihan Angurissa silti kaikenlaista nähtävää. Tiaisparvia oli maastossa ihan hyvin - paljon harmaa- ja vihertalitiaisia, pakistanintiaisia ja harlekiinipyrstötiaisia. Joukossa kulki raitapyrstökiipijää sekä tavanomaisia fyllareita: kashmirin- ja tiibetinuunilintuja sekä himalajansieppokerttuja. Vuoripuroissa oli virta- ja jokileppälintuja sekä sinijokirastaita. Vastaan tuli myös ilahduttava parvi himalajankaijoja, joita olen aiemmin nähnyt lähinnä ylempänä Murreevuorilla. Kivikkoleppälintuja oli liikkeellä. Nähtiin myös korppeja ja arokotkia.

Iltapäivällä kävimme katsastamassa tilannetta Lake View Parkissa, jonka oikeanpuoleinen, kalastajien ja lintumiesten suosiossa ollut villiintynyt niemenkärki on nyt valitettavasti suuren raivauksen kohteena. Esimerkiksi idänpikkusieppojen perinteinen talvehtimispaikka oli niitetty sileäksi. Selvästikin aikovat rakentaa sinne hoidettua virkistysaluetta, mikä on huono uutinen tämän jokisuun tiheälle linnustolla - samoin kuin koko Rawaljärven luonnolle, joka ajetaan alati ahtaammalle kaupungin virkistys- ja huvila-alueiden ottaessa vähitellen haltuunsa viimeisetkin rakentamattomat rannat. Löysimme silti kaksi mustapikkuhaikaraa, parven idänturturikyyhkyjä samoin kuin harmaasiipikottaraisia lukuisain yleisempien lajien joukosta.

Sunnuntaina lähdin aamuvarhain pindiläisen valokuvaajattaren kanssa kohti erillisellä kanjoniharjanteella sijaitsevaa Tanazajärveä Punjabissa, Rawalpindin lounaispuolella. Pian lentokentän alueet kierrettyämme aloimme tehdä lintupysähdyksiä punjabilaiseen maatalousmaastoon Katarianin ja Paswal Sharifin kylien ympäristössä. Ne osoittautuivat mitä tuottoisimmiksi. Punjabin tasankojen lajisto on monin paikoin sen verran erilaista kuin Islamabadin että uusia lajeja rapisi ihan tavallisilta pelloiltakin mukavasti. 

Kriikkuvia mustafrankoliineja oli kaikkialla ja kevään ensimmäiset nokitaskut ja purppuramedestäjä olivat saapuneet. Nokitaskuja olikin Punjabin puolella jo kaikkialla. Oli yhdyskuntaa rakentavia pensasvarpusia ja parvina liikkuvia pikku- ja liekkiminivettejä. Yleisten vuori- ja mustakurkkusirkkujen suurista talviparvista löysin itselleni uuden elämänpinnan - vyösirkun. Laji on melko säännöllinen talvehtija Pakistanissa, mutta ei vain ole tullut vastaani aiemmin. Intianisolepinkäinen oli kivaa vaihtelua kaikkialla läsnä oleviin ruosteperälepinkäisiin. Tavanomainen liitohaukka päivysti akaasian latvassa - paljon harvinaisempi sinisuohaukka suoritti ohilennon ja johti valokuvalla tuettuun rariraporttiin, vaikka melko säännöllinen talvivieras Punjabin tasangoilla onkin.

Tanazajärvellä on itsessään sievän järven takana erikoisen muotoisia kalliomuodostelmia ja väliin jää leveät kaistaleet jangalia eli puu- ja pensasaroa, josta suuri osa piikkipensaikkoa. Linnut tästä maastosta pitävät. Järven ympäristössä on nähty paljon mielenkiintoisia talvi- ja muuttolajeja ja se on säännöllinen esiintymispaikka siperianleppälinnulla, jota löysimmekin yhden yksilön. Suurin osa muista löydetyistä lajeista oli varsin tavanomaisia. Tosin mustakaularastaan seurasta löytyi siperiansieppo. Järvellä oli muutama liejukana, jaavanmerimetso ja pikku-uikku.

Sunnuntai-iltapäivällä Islamabadiin palattuani ehdin vielä käymään nelospolulla, jossa mainitsemisen arvoisin löytämäni laji oli tammikuulta tuttu chibisilmäinen söpöläinen, keltainen keijukainen eli keltaviuhko, joka oli parin viikon katoamistempun jälkeen palannut paitsi samaan paikkaan, myös täsmälleen samaan kuivaan puuhun, jota se piti sääskijahtinsa tukikohtana. Oli tietysti myös tavanomaisia parvia timaleita, bulbuleita, uunilintuja ja polulla säännöllinen pari aasiankirjotikkoja.

Maanantaina lähdin jälleen ensivalon aikaan valokuvaajattaren kanssa kohti Punjabia, tällä kertaa Kalar Kahariin. Sattumalta päivämäärä oli aivan sama, jona vierailimme Kalar Kaharissa vuosi sitten. Tällä kertaa sää oli paljon koleampi kuin tuolloin ja siten myös lintumassat vähäisempiä. Järven tyyppilajit löytyivät kuitenkin helposti: sulttaanikanoja, ruskohaikaroita, ruskosotkia. Paljon muita vesi- ja rantalintuja, muttei niin paljon kuin vuotta aiemmin - ja harmillisesti rantakanoja ei tullut näkyville lainkaan samassa määrin. Tulin kuitenkin pelastaneeksi ruskohaikaran, joka oli sotkeutunut roskariekaleisiin ja jota kalastajat roikottivat mukanaan. Vapauttaessani linnun takaisin kosteikkoon, johon se kuuluu, sattumalta paikalle osunut chakwalilainen Tiktok-influensseri ikuisti kaiken ja sankarityöni on kaiketi sittemmin jo levinnyt eetteriin. Ruovikoiden pikkulinnustosta näkyi runsain määrin viirupensastimaleja ja kultasilmätimaleja, papyruskerttusia, kelta-, ruso- ja sinipriinioita. Osmankäämikerttusia kuului mutta ne eivät suostuneet millään näyttäytymään.

Kalar Kaharin yläpuolisilta kuivilta ylängöiltä ei tällä kertaa löytynyt näyttäviä kotka- ja korppikotkaparvia, koska ilmeisesti läheinen kanala ei ollut hiljattain dumpannut laittomasti kuolleita kanojaan sinne (kuten viime vuonna). Muutama arokotka sentään löytyi. Päätimme jatkaa ylänköjen ja maapähkinää viljelevien tasankojen kautta itään aina Khabekijärvelle saakka, joka tunnetaan mm. flamingojen epäsäännöllisenä esiintymispaikkana.

Eräältä Jabban ja Khushubin väliseltä maapähkinäpeltoaukealta löysimme valtavan esiintymän kiuruja ja kirvisiä - kiinnitettyämme alun perin huomiota siellä parveileviin suuriin turkinkyyhkyparviin. Pääosassa olivat yleiset lajit kuten töyhtökiuru ja riisikirvinen, mutta löytyipä sieltä myös lyhytvarvaskiuruja sekä erityisen ilahduttavana lajina kaksin kappalein intianaavikkokiuruja, joka ei ole varsinaisesti aavikkolaji, ja joka on kiuruksi harvinaisen punaruskea. Se oli minulle tämän retkirupeaman toinen elämänpinna. Samoja peltoja reunustavasta puurivistä löytyi myös pakistanintikka, joka on Sindin ja Punjabin avomaiden versio syyriantikasta.

Khabekijärveltä löysimme alkuun tuulihaukan ja järvenpohjukasta myös runsaina esiintyminä haikaroita, pitkäjalkoja, pikkutyllejä, vikloja ja muuta mukavaa. Nokikanoja ja jouhisorsia oli suurina lauttoina, samoin yllättävästi silkkiuikkuja, joka on Pakistanissa yleensä varsin vähälukuinen laji. Naurulokkejakin oli kerääntynyt satapäin - mitään harvinaisempia lokkeja ei valitettavasti joukosta löytynyt. Eikä flamingoja. Mutta olihan tuossakin yllin kyllin pitämään meidät tyytyväisinä päivän saldoon.

Tiistaina kävin Gilgit-Baltistanissa majataloa pitävän entisen YK-virkamiehen ja kaupunkimme lintuharrastajaporukan uuden hollantilaisvahvistuksen kanssa kierroksen Rawaljärven eteläpuolisiin lintupaikkoihin alkaen Korangjoen sillasta, josta ei löytynyt mitään ihmeempää. Toisin oli Jinnantien pikkukosteikon laita. Sieltä löysimme melkein heti Islamabadin tähän asti ensimmäisen osmankäämikerttusen, joka saatiin vieläpä esille ja kuvattavaksi, kun oli asettunut niin naurettavan pieneen kaislikonkaistaleeseen. Turhaan olimme yrittäneet samaa lajia saada kuvatuksi Kalar Kaharissa, vaikka siellä niitä oli monin kappalein.

Löysimme myös jälleen aiemmin samasta paikasta löytyneen intiantokon. Näitä harmaita sarvinokkia oli nyt paikalla kokonaista kolme - mikä antaa ymmärtää, että ne pesivät jossain tuossa maatalousvaltaisessa Rawaljärven pohjukassa, jossa on peltomaisemassa jäljellä melko paljon vanhoja lehtipuita. Kaikenlaista muutakin mukavaa löytyi. Pindiläinen valokuvaajatar ja ranskalainen lintumies löysivät sieltä myöhemmin samalla viikolla myös lehtokurpan, joka on Islamabadissa tosi kova laji.

Menimme vielä viimeiseksi kohteeksi Rawaljärven itäpohjukkaan Bani Galan kylän rantaan, joka on Islamabadin parhaita lintupaikkoja, vaikka siellä onkin taas niitetty kaikki ruovikko rehuksi. Katseltuamme pitkään tavanomaisia kahlaajia, pääskyjä ja naurulokkeja, löytyi jokisuun viereisestä laguunista lopulta päivän paras laji - aasiankääpiösorsa. Tämä pieni sievä valkeavoittoinen sorsalaji on itselleni siitä erikoinen, että olen onnistunut näkemään sen ensimmäistä kertaa elämässäni mitä epätavallisimmassa paikassa - Sokotran saarella, jossa se on satunnaisvieras. Sen koommin en lajia ollutkaan nähnyt, vaikka se on Intiassa varsin tavallinen. Pakistanissa se on varsin harvinainen ja esiintyy lähinnä vain Sialkotin ja Lahoren kaistaleen kosteikoilla. Jäljissämme moni valokuvaaja riensikin etsimään ja kuvaamaan löytämäämme yksilöä.

Nuo olivat hyviä retkiä ja lintuonni oli meille suotuisa.