Puran taas paria kesällä luetuksi tullutta kirjaa. Tällä kertaa molemmat edustavat omilla tavoillaan kotimaista fantasiaa. Molemmat ovat myös naisten kirjoittamia: Irmelin Sandman-Liliuksen Kaukasialainen matto ja Silja Suden Routamieli.
Irmelin Sandman-Liliuksen teoksen Kaukasialainen matto (ruots. alkuteos Mattan från Kars) olisin lukenut alkukielellä, ellei suomenkielinen versio olisi sattumalta sattunut eteeni erään divarin alennuslaatikossa 50 sentillä. Tartuin siihen kahdesta syystä. Ensinnäkin, vaikken ollut vielä koskaan lukenut mitään Sandman-Liliuksen teosta, olin törmännyt hänen nimeensä pari kertaa aikaisemmin. Häntä verrattiin Tove Janssoniin, joten hän ei voinut olla huono. Toiseksi, kirjan kannessa oli Kaukasuksen vuoria ja ylätasankoja, ja se näytti sijoittuvan Dagestanin maisemiin.
Oli mielestäni erittäin merkittävää, että Suomessa on julkaistu Pohjois-Kaukasiaan sijoittuva kirja vuonna 1989, jolloin Neuvostoliitto, vaikka natisikin, oli vielä olemassa. Muistan hyvin sen vuoden yläasteella, kun me teinit kiivailimme Itä-Euroopan vapauttamisen puolesta, mutta pelonsekaiset opettajamme vakuuttivat Neuvostoliiton pysyvän. Väyrynen julkaisi väitöskirjan, jonka tutkimustuloksena oli, että Neuvostoliitto on ikuinen. Berliinin muurin murtuessa saksan opettajamme itki koko päivän - ei surusta, vaan tunnekuohusta, joka ei uskaltanut ottaa selkeitä suuntia. Me oppilaat yksiselitteisesti riemuitsimme, ja opettajamme reaktio vaikutti jotenkin pelottavalta. Kuinka ihminen, jonka salaiset, tukahdutetut toiveet ovat äkkiä tulleet tosiksi, purskahti niiden voimasta hallitsemattomaan itkuun?
Jo samoina vuosina alkoi itsenäisyysmielinen kuohunta myös Kaukasiassa. Uutisten taa kurkistamalla ja vapautuneesta Virosta ammentamalla saattoi koululainenkin saada tietoa siitä, kuinka luhistuvan Neuvostoliiton turvallisuuspalvelut ja sotilastiedustelu pyrkivät luhistuttamaan muut mukanaan lietsomalla väkivaltaisuuksia armenialaisten ja azerbaidžanilaisten välille Karabahissa ja muualla alueella. Kuinka katedraalin eteen kerääntyneitä georgialaisia mielenosoittajia vastaan avattiin tuli. Kuinka Janajevin juntan määräämät ilmaiskut balttilaisia mielenosoittajia vastaan pysäyttänyt ja Tartosta kotimaahansa palannut Džohar Dudajev julisti Tšetšenian itsenäiseksi.
Kaukasia oli kuitenkin yhä pitkälle 2000-luvulle saakka alue, josta Suomessa ei saanut puhua eikä kirjoittaa vapaasti, vaikka Keski-Euroopasta ja Baltiasta jo sai. Jos Kaukasiasta puhuttiin, siitä puhuteltiin uhkia ja epävakautta korostavassa, hivenen hysteerisessä sävyssä, toistellen venäläisen propagandan luomia myyttejä ja pelotellen musulmaanien vyöryllä jos Venäjän ote yhtään hellittäisi. Nyt Tšetšenia on islamistisempi kuin vuosisataan, Venäjän gangsterivasallin hallinnassa.
Tarkemmin katsoen myös Sandman-Liliuksen kirja on julkaistu alun perin Tukholmassa, Bonnierin toimesta, vuonna 1989. Suomenkielisen version on julkaissut Tammi ja painanut Gummerus vasta vuonna 1991, silti yhä riskialttiiseen aikaan. Ei ihme, ettemme siitä niin paljon ole kuulleet.
Kaukasialainen matto ei ole poliittinen romaani, mutta se ei toisaalta välttele poliittisia aiheita. Ne tulevat mukaan viattoman päähenkilön, suomalaisen Anna-Liinan, havaintoina. Käydään 1800-luvun Kaukasian sotia. Yhä etelämmäs tunkeutuvat venäläismiehittäjät ovat julmia, hävittävät kyliä ja viljelyksiä, tappavat miehet. Vuorotellen miehittäjäänsä vaihtavan Karsin turkkilaisetkaan eivät ole pyhimyksiä, kuten eivät myöskään kaukasialaiset kansat, joiden keskinäinen, usein kylätasolle asti ulottuva riitaisuus toisiaan vastaan raivaa tilaa venäläisten ja näiden vasalleina toimivien sotaherrojen ylivallalle.
On hämmästyttävää, että tähän sotaiseen ja julmaan maailmantilanteeseen Sandman-Lilius maalaa kauniin ja romanttisen maiseman. Jylhät vuoret, avarat ylätasangot, vanhat rauniolinnoitukset ja vuorenrinteiden vartiotornit, jalot hevoset ja koirat, uljaat nuorukaiset ja viisaat vanhukset heräävät kaikki eloon, samoin kukkakedot, vesiputoukset, vanhat tarut ja yliluonnolliset elementit, jotka siirtävät kirjan fantasian genreen.
Fantasiakirjailijoilla on pysyväinen ongelma siinä, kuinka viedä lukija täysin vieraaseen maailmaan, mutta tulkita ja havainnoida sitä kuitenkin lukijalle tutuin käsittein ja vertauskohdin. Helppo tapa ratkaista tämä ongelma on antaa lukijalle opas: päähenkilö tuleekin lukijalle tutusta (tai ainakin tutummasta) maailmasta, josta hän siirtyy jonkin keinon kautta fantasiamaailmaan.
Minä ratkaisin tämän ongelman toukokuussa valmistuneessa käsikirjoituksessani vaivuttamalla päähenkilön koomaan ja herättämällä hänet uuteen maailmaan miljoona vuotta myöhemmin. Narniaan pääsi vaatekaapin läpi, Liisa taas saapui ihmemaahan kaninkolon kautta. Lukijan kotimaailmasta ja -ajasta kotoisin oleva päähenkilö auttaa merkittävästi kirjoittamaan auki ja uskottavasti mielikuvituksen luomaa maailmaa.
Sandman-Liliuksen ratkaisu on mitä klassisin: taikamatto. Anna-Liina ei kuitenkaan lennä sillä Kaukasiaan vaan uneksii itsensä Kaukasiaan, ja samalla ajassa taaksepäin, maton aiemman omistajan, Venäjän armeijassa ja myöhemmin kaukasialaisten puolella taistelleen kapteeni Grunnstedt-vainaan, nuoruudenvuosiin. On mielenkiintoista, miksi Sandman-Lilius on tarvinnut tällaisen mystisen siirtymän kahden tarinakerrostuman välillä, koska ne ovat kohtalaisen lähellä toisiaan: Anna-Liinan varsinainen elämä tapahtuu kuvitteellisessa suomenruotsalaisessa Tulavallin pikkukaupungissa vuonna 1885, kun taas hänen seikkailunsa Kaukasiassa tapahtuu vuonna 1854.
Luulisi, että kirjailija olisi päässyt tavallaan helpommalla jos Anna-Liina olisi yksinkertaisesti matkustanut Suomen suuriruhtinaskunnasta Venäjän imperiumin etelälaitaan Kaukasiaan. Sellainen ei olisi ollut kovinkaan tavatonta 1800-luvulla ja taikamaton sijaan matkaväline olisi voinut olla vaikka isän työtehtävä. Suomalaisia oli tuolloin keisarikunnan palveluksessa Kaukasiassa sekä sotilaina että virkamiehinä. Heitä oli siellä myös yksityisten yritysten palveluksessa, esimerkiksi kohtalainen suomalaisyhteisö Bakussa, Nobel-yhtymän palveluksessa.
Sandman-Lilius ei kuitenkaan ole halunnut menetellä näin, ja siihen täytyy olla syynsä. Ajan kiertäminen jonkinlaiseksi spiraaliksi tuntuu muutenkin olevan kirjan tarinan muotoa ohjaava rakenne. Kahden maailman väliin jää 31 vuotta, minkä täytyy olla jollain tavoin merkityksellistä. Se antaa kirjailijalle mahdollisuuden kirjoittaa kahta tarinaa rinnakkain.
Yhdessä tarinassa esiteini-ikäinen Anna-Liina kamppailee arkielämän ongelmien parissa: isän sairauden, äidin työtaakan, hankalan vuokraemännän, öykkäröivän naapurin - sadan vuoden takaista Suomea on kuvailtu hyvin uskottavasti, ja olen ilahtunut siitä, että myös suomentaja on säilyttänyt vanhahtavan kielen, joka tuo kirjaan kotoisen tunnelman. Käytetään sellaisia sanoja kuin rehtorska, hyyryläinen ja kastrulli.
Toisessa tarinassa Anna-Liina vaeltaa Kaukasuksen vuorilla etsimässä vastauksia arvoituksiin sekä kadonnutta prinssiä, joka myöhemmin osoittautuu kuolleeksi. Janssonin kirjojen tavoin tämä kirja ei sadunomaisuudestaan huolimatta ole lastenkirja: siinä on väkivaltaa ja vääryyttä. Anna-Liina, joka on selkeästi vielä lapsi, ihastuu kirjan mittaan matkakumppaniinsa, mystiseen runonlaulaja Demjuniin, joka on parrakas mies, romanttinen ja jalo yksinäinen kulkija.
Kirjan monitasoisuus paljastaa Irmelin Sandman-Liliuksen suomalaiseksi poikkeuksellisen laajan yleissivistyksen. Hän heittelee sinne tänne miltei huomaamattomia viittauksia persialaiseen runouteen - esimerkiksi mystinen lintu Simorgh esiintyy kirjassa (jossa se asuu Elbrusin huipulla), samoin useampi Georgiassa vastaan tullut kansantaru. Kirjailija ei mitenkään alleviivaa näitä, mikä on vielä parempi: se lukija löytää, jolla on siihen eväät. Muut jatkavat tarinaa kuin se olisi mikä tahansa tarina.
Kaukasialaisen maton luettuani hankin nettidivareista kaikki muut saman kirjailijan kirjat, jotka pystyin saamaan edullisella hinnalla. Nyt niitä on kirjapinossa ainakin kolme lisää; molemmilla kotimaisilla.
Tämän kirjan perään luin aivan toisenlaisen kirjan, turkulaisen tytön tai nuoren naisen Silja Suden kirjoittaman Routamielen, joka edustaa tyypillisempää ja suoraviivaisempaa soturifantasiaa kuin edellinen kirja. Kirjan on julkaissut minulle aiemmin tuntematon Torni-kustantamo - voi olla, että se on kirjailijan oma tai hänen kaverinsa, mutta graafinen jälki on kaunista.
Toimitustyö ei ole ollut aivan yhtä ammattimaista: kirjaan on jäänyt melko paljon pieniä editointivirheitä, ja toisaalta koko tarina olisi kannattanut kirjoittaa vielä kerran tai pari kokonaan uudelleen, sillä nyt vaikuttaa siltä kuin kirjailija olisi ensin kirjoittanut tarinansa keksimällä sitä matkan varrella, ja sitten lisännyt jälkijättöisesti selityksiä, jotka olisi ollut parempi sijoittaa lukijaa valmistaen taipaleen varhaisemmille vaiheille. Joissain kohdin näkyy työnjälki - on kuin joku olisi huomauttanut kysymyksen muodossa käsikirjoituksessa olleesta ristiriidasta tai selittämättä jääneestä asiasta, ja kirjailija on ratkaissut sen lisäämällä lauseen tai pari selitystä.
Kaikesta huolimatta kirja on sympaattinen. Se sijoittuu Pohjolaan, joka on eräänlainen kuvitteellinen muinais-Suomi, paitsi ettei se ole kokonaan suomalainen, vaan henkilöiden ja jumalten nimissä on otettu vaikutteita myös esimerkiksi skandinaavisista ja slaavilaisista kielistä. Paikannimet on keksitty varsin mielikuvituksettomasti: Eteläinen kaupunki, Pohjoinen kaupunki jne. Yleensä fantasiakirjallisuudessa kannattaa panostaa enemmän maailman luomiseen, sillä juuri yksityiskohdat ja asioiden nimeäminen tuottavat sitä todellisuuden tuntua, joka saa lukijan siirtymään lukemaansa maailmaan - tuntemaan sen tutuksi.
Routamielen minämuotoinen kertoja, päähenkilö ja samalla nimikkohahmo on Rassa Kuura alias Routamieli, joka on tarinan alussa pikkupoika, muuttuu hätkähdyttävän huomaamattomasti nuorukaiseksi ja on kirjan lopussa jo jonkin verran kovettunut sotasankari ja hallitsija.
Suuri osa kirjan Pohjolasta tuntuu elävän yhä metsästäjä-keräilijä-kulttuurissa, mutta kaupungit ympäristöineen ovat selvästi siirtyneet maatalouskulttuuriin, jonka ilmentyminä ovat esimerkiksi leipä, olut, tavernat, pysyvät linnoitukset ja varhaiset kaupunkilais- eli porvariammatit. Maata hallitsee kuitenkin soturiklaani, joka on monopolisoinut itselleen muiden klaanien suojelemisen ja hallinnoinnin, ja kerää tästä hyvästä oman elantonsa suojelurahoina.
Kirjan kantava teema on vallan korruptoiva vaikutus, jota Routamieli lähtee ennustuksen ohjaamana oikaisemaan. Lähtökohdat suurelle tarinalle ovat siis varsin suoraviivaiset ja hyvät. Toteutus on hieman hapuilevampi - suoraviivainen kyllä, mutta turhan köykäinen. Problematiikka liittyy enemmän ihmissuhteisiin kuin yhteiskuntaan, ja näitä kuvataankin - kuten kirjallisuudessa kovin usein - menneisyyteen projisoidun modernin ihmissuhdedraaman keinoin.
Lukiessani mietin usein, miksi Susi on tehnyt päähenkilöstään pojan tai miehen. Tämä nimittäin ajattelee ja toimii useammin kuin nainen. Sitä ei voi kiistää, etteikö päähenkilö olisi ristiriitainen, mutta tähän nähden hän kerta toisensa jälkeen tekee lopulta sen, mitä tekee, noin vain ja helposti. Etsii hakuammuntana pohjoisiin metsiin hajaantunutta klaania ja löytää. Päätyy vahingossa jumalten kuulemiseen pyhitetylle mökille. Kokoaa tuosta vain pystymetsästä armeijan, marssii pääkaupunkiin, kukistaa mahtavan soturiklaanin ja ottaa sen paikan. Noin vain. Ja siitä kirja edelleen jatkuu, seuraten lukukaupalla paljon arkisempaa ongelmaa, kuinka järjestää suhde kolmeen eri rakastajattareen.
Useimmat kirjan henkilöistä jäävät melko pinnallisiksi, vaikka heissä olisi ollut aineksia parempaan. Tämä johtuu osittain siitä, että heitä kohdellaan silkkihansikkain. Kirjailija ei ole raaskinut antaa mitään todella pahaa tapahtua kellekään keskeisistä henkilöistä - eikä useimmille sivuhenkilöistäkään. Kaikki kääntyy aina parhain päin. Muutama sana kääntää vihamiesten päät. Routamieli itse muuttelee mieltään tuon tuosta.
Oma suosikkihenkilöni oli tietäjätär Taithin, kulmikas ja hieman nokkava, mutta epäitsekkään uskollinen tosinainen, jota Routamieli koko ajan sorsii mielessään ja sanoissaan, jatkaen haaveilua satuprinsessastaan. Onneksi Taithinille käy lopulta hyvin.
Irmelin Sandman-Liliuksen teoksen Kaukasialainen matto (ruots. alkuteos Mattan från Kars) olisin lukenut alkukielellä, ellei suomenkielinen versio olisi sattumalta sattunut eteeni erään divarin alennuslaatikossa 50 sentillä. Tartuin siihen kahdesta syystä. Ensinnäkin, vaikken ollut vielä koskaan lukenut mitään Sandman-Liliuksen teosta, olin törmännyt hänen nimeensä pari kertaa aikaisemmin. Häntä verrattiin Tove Janssoniin, joten hän ei voinut olla huono. Toiseksi, kirjan kannessa oli Kaukasuksen vuoria ja ylätasankoja, ja se näytti sijoittuvan Dagestanin maisemiin.
Oli mielestäni erittäin merkittävää, että Suomessa on julkaistu Pohjois-Kaukasiaan sijoittuva kirja vuonna 1989, jolloin Neuvostoliitto, vaikka natisikin, oli vielä olemassa. Muistan hyvin sen vuoden yläasteella, kun me teinit kiivailimme Itä-Euroopan vapauttamisen puolesta, mutta pelonsekaiset opettajamme vakuuttivat Neuvostoliiton pysyvän. Väyrynen julkaisi väitöskirjan, jonka tutkimustuloksena oli, että Neuvostoliitto on ikuinen. Berliinin muurin murtuessa saksan opettajamme itki koko päivän - ei surusta, vaan tunnekuohusta, joka ei uskaltanut ottaa selkeitä suuntia. Me oppilaat yksiselitteisesti riemuitsimme, ja opettajamme reaktio vaikutti jotenkin pelottavalta. Kuinka ihminen, jonka salaiset, tukahdutetut toiveet ovat äkkiä tulleet tosiksi, purskahti niiden voimasta hallitsemattomaan itkuun?
Jo samoina vuosina alkoi itsenäisyysmielinen kuohunta myös Kaukasiassa. Uutisten taa kurkistamalla ja vapautuneesta Virosta ammentamalla saattoi koululainenkin saada tietoa siitä, kuinka luhistuvan Neuvostoliiton turvallisuuspalvelut ja sotilastiedustelu pyrkivät luhistuttamaan muut mukanaan lietsomalla väkivaltaisuuksia armenialaisten ja azerbaidžanilaisten välille Karabahissa ja muualla alueella. Kuinka katedraalin eteen kerääntyneitä georgialaisia mielenosoittajia vastaan avattiin tuli. Kuinka Janajevin juntan määräämät ilmaiskut balttilaisia mielenosoittajia vastaan pysäyttänyt ja Tartosta kotimaahansa palannut Džohar Dudajev julisti Tšetšenian itsenäiseksi.
Kaukasia oli kuitenkin yhä pitkälle 2000-luvulle saakka alue, josta Suomessa ei saanut puhua eikä kirjoittaa vapaasti, vaikka Keski-Euroopasta ja Baltiasta jo sai. Jos Kaukasiasta puhuttiin, siitä puhuteltiin uhkia ja epävakautta korostavassa, hivenen hysteerisessä sävyssä, toistellen venäläisen propagandan luomia myyttejä ja pelotellen musulmaanien vyöryllä jos Venäjän ote yhtään hellittäisi. Nyt Tšetšenia on islamistisempi kuin vuosisataan, Venäjän gangsterivasallin hallinnassa.
Tarkemmin katsoen myös Sandman-Liliuksen kirja on julkaistu alun perin Tukholmassa, Bonnierin toimesta, vuonna 1989. Suomenkielisen version on julkaissut Tammi ja painanut Gummerus vasta vuonna 1991, silti yhä riskialttiiseen aikaan. Ei ihme, ettemme siitä niin paljon ole kuulleet.
* * *
Kaukasialainen matto ei ole poliittinen romaani, mutta se ei toisaalta välttele poliittisia aiheita. Ne tulevat mukaan viattoman päähenkilön, suomalaisen Anna-Liinan, havaintoina. Käydään 1800-luvun Kaukasian sotia. Yhä etelämmäs tunkeutuvat venäläismiehittäjät ovat julmia, hävittävät kyliä ja viljelyksiä, tappavat miehet. Vuorotellen miehittäjäänsä vaihtavan Karsin turkkilaisetkaan eivät ole pyhimyksiä, kuten eivät myöskään kaukasialaiset kansat, joiden keskinäinen, usein kylätasolle asti ulottuva riitaisuus toisiaan vastaan raivaa tilaa venäläisten ja näiden vasalleina toimivien sotaherrojen ylivallalle.
On hämmästyttävää, että tähän sotaiseen ja julmaan maailmantilanteeseen Sandman-Lilius maalaa kauniin ja romanttisen maiseman. Jylhät vuoret, avarat ylätasangot, vanhat rauniolinnoitukset ja vuorenrinteiden vartiotornit, jalot hevoset ja koirat, uljaat nuorukaiset ja viisaat vanhukset heräävät kaikki eloon, samoin kukkakedot, vesiputoukset, vanhat tarut ja yliluonnolliset elementit, jotka siirtävät kirjan fantasian genreen.
Fantasiakirjailijoilla on pysyväinen ongelma siinä, kuinka viedä lukija täysin vieraaseen maailmaan, mutta tulkita ja havainnoida sitä kuitenkin lukijalle tutuin käsittein ja vertauskohdin. Helppo tapa ratkaista tämä ongelma on antaa lukijalle opas: päähenkilö tuleekin lukijalle tutusta (tai ainakin tutummasta) maailmasta, josta hän siirtyy jonkin keinon kautta fantasiamaailmaan.
Minä ratkaisin tämän ongelman toukokuussa valmistuneessa käsikirjoituksessani vaivuttamalla päähenkilön koomaan ja herättämällä hänet uuteen maailmaan miljoona vuotta myöhemmin. Narniaan pääsi vaatekaapin läpi, Liisa taas saapui ihmemaahan kaninkolon kautta. Lukijan kotimaailmasta ja -ajasta kotoisin oleva päähenkilö auttaa merkittävästi kirjoittamaan auki ja uskottavasti mielikuvituksen luomaa maailmaa.
Sandman-Liliuksen ratkaisu on mitä klassisin: taikamatto. Anna-Liina ei kuitenkaan lennä sillä Kaukasiaan vaan uneksii itsensä Kaukasiaan, ja samalla ajassa taaksepäin, maton aiemman omistajan, Venäjän armeijassa ja myöhemmin kaukasialaisten puolella taistelleen kapteeni Grunnstedt-vainaan, nuoruudenvuosiin. On mielenkiintoista, miksi Sandman-Lilius on tarvinnut tällaisen mystisen siirtymän kahden tarinakerrostuman välillä, koska ne ovat kohtalaisen lähellä toisiaan: Anna-Liinan varsinainen elämä tapahtuu kuvitteellisessa suomenruotsalaisessa Tulavallin pikkukaupungissa vuonna 1885, kun taas hänen seikkailunsa Kaukasiassa tapahtuu vuonna 1854.
Luulisi, että kirjailija olisi päässyt tavallaan helpommalla jos Anna-Liina olisi yksinkertaisesti matkustanut Suomen suuriruhtinaskunnasta Venäjän imperiumin etelälaitaan Kaukasiaan. Sellainen ei olisi ollut kovinkaan tavatonta 1800-luvulla ja taikamaton sijaan matkaväline olisi voinut olla vaikka isän työtehtävä. Suomalaisia oli tuolloin keisarikunnan palveluksessa Kaukasiassa sekä sotilaina että virkamiehinä. Heitä oli siellä myös yksityisten yritysten palveluksessa, esimerkiksi kohtalainen suomalaisyhteisö Bakussa, Nobel-yhtymän palveluksessa.
Sandman-Lilius ei kuitenkaan ole halunnut menetellä näin, ja siihen täytyy olla syynsä. Ajan kiertäminen jonkinlaiseksi spiraaliksi tuntuu muutenkin olevan kirjan tarinan muotoa ohjaava rakenne. Kahden maailman väliin jää 31 vuotta, minkä täytyy olla jollain tavoin merkityksellistä. Se antaa kirjailijalle mahdollisuuden kirjoittaa kahta tarinaa rinnakkain.
Yhdessä tarinassa esiteini-ikäinen Anna-Liina kamppailee arkielämän ongelmien parissa: isän sairauden, äidin työtaakan, hankalan vuokraemännän, öykkäröivän naapurin - sadan vuoden takaista Suomea on kuvailtu hyvin uskottavasti, ja olen ilahtunut siitä, että myös suomentaja on säilyttänyt vanhahtavan kielen, joka tuo kirjaan kotoisen tunnelman. Käytetään sellaisia sanoja kuin rehtorska, hyyryläinen ja kastrulli.
Toisessa tarinassa Anna-Liina vaeltaa Kaukasuksen vuorilla etsimässä vastauksia arvoituksiin sekä kadonnutta prinssiä, joka myöhemmin osoittautuu kuolleeksi. Janssonin kirjojen tavoin tämä kirja ei sadunomaisuudestaan huolimatta ole lastenkirja: siinä on väkivaltaa ja vääryyttä. Anna-Liina, joka on selkeästi vielä lapsi, ihastuu kirjan mittaan matkakumppaniinsa, mystiseen runonlaulaja Demjuniin, joka on parrakas mies, romanttinen ja jalo yksinäinen kulkija.
Kirjan monitasoisuus paljastaa Irmelin Sandman-Liliuksen suomalaiseksi poikkeuksellisen laajan yleissivistyksen. Hän heittelee sinne tänne miltei huomaamattomia viittauksia persialaiseen runouteen - esimerkiksi mystinen lintu Simorgh esiintyy kirjassa (jossa se asuu Elbrusin huipulla), samoin useampi Georgiassa vastaan tullut kansantaru. Kirjailija ei mitenkään alleviivaa näitä, mikä on vielä parempi: se lukija löytää, jolla on siihen eväät. Muut jatkavat tarinaa kuin se olisi mikä tahansa tarina.
Kaukasialaisen maton luettuani hankin nettidivareista kaikki muut saman kirjailijan kirjat, jotka pystyin saamaan edullisella hinnalla. Nyt niitä on kirjapinossa ainakin kolme lisää; molemmilla kotimaisilla.
* * *
Tämän kirjan perään luin aivan toisenlaisen kirjan, turkulaisen tytön tai nuoren naisen Silja Suden kirjoittaman Routamielen, joka edustaa tyypillisempää ja suoraviivaisempaa soturifantasiaa kuin edellinen kirja. Kirjan on julkaissut minulle aiemmin tuntematon Torni-kustantamo - voi olla, että se on kirjailijan oma tai hänen kaverinsa, mutta graafinen jälki on kaunista.
Toimitustyö ei ole ollut aivan yhtä ammattimaista: kirjaan on jäänyt melko paljon pieniä editointivirheitä, ja toisaalta koko tarina olisi kannattanut kirjoittaa vielä kerran tai pari kokonaan uudelleen, sillä nyt vaikuttaa siltä kuin kirjailija olisi ensin kirjoittanut tarinansa keksimällä sitä matkan varrella, ja sitten lisännyt jälkijättöisesti selityksiä, jotka olisi ollut parempi sijoittaa lukijaa valmistaen taipaleen varhaisemmille vaiheille. Joissain kohdin näkyy työnjälki - on kuin joku olisi huomauttanut kysymyksen muodossa käsikirjoituksessa olleesta ristiriidasta tai selittämättä jääneestä asiasta, ja kirjailija on ratkaissut sen lisäämällä lauseen tai pari selitystä.
Kaikesta huolimatta kirja on sympaattinen. Se sijoittuu Pohjolaan, joka on eräänlainen kuvitteellinen muinais-Suomi, paitsi ettei se ole kokonaan suomalainen, vaan henkilöiden ja jumalten nimissä on otettu vaikutteita myös esimerkiksi skandinaavisista ja slaavilaisista kielistä. Paikannimet on keksitty varsin mielikuvituksettomasti: Eteläinen kaupunki, Pohjoinen kaupunki jne. Yleensä fantasiakirjallisuudessa kannattaa panostaa enemmän maailman luomiseen, sillä juuri yksityiskohdat ja asioiden nimeäminen tuottavat sitä todellisuuden tuntua, joka saa lukijan siirtymään lukemaansa maailmaan - tuntemaan sen tutuksi.
Routamielen minämuotoinen kertoja, päähenkilö ja samalla nimikkohahmo on Rassa Kuura alias Routamieli, joka on tarinan alussa pikkupoika, muuttuu hätkähdyttävän huomaamattomasti nuorukaiseksi ja on kirjan lopussa jo jonkin verran kovettunut sotasankari ja hallitsija.
Suuri osa kirjan Pohjolasta tuntuu elävän yhä metsästäjä-keräilijä-kulttuurissa, mutta kaupungit ympäristöineen ovat selvästi siirtyneet maatalouskulttuuriin, jonka ilmentyminä ovat esimerkiksi leipä, olut, tavernat, pysyvät linnoitukset ja varhaiset kaupunkilais- eli porvariammatit. Maata hallitsee kuitenkin soturiklaani, joka on monopolisoinut itselleen muiden klaanien suojelemisen ja hallinnoinnin, ja kerää tästä hyvästä oman elantonsa suojelurahoina.
Kirjan kantava teema on vallan korruptoiva vaikutus, jota Routamieli lähtee ennustuksen ohjaamana oikaisemaan. Lähtökohdat suurelle tarinalle ovat siis varsin suoraviivaiset ja hyvät. Toteutus on hieman hapuilevampi - suoraviivainen kyllä, mutta turhan köykäinen. Problematiikka liittyy enemmän ihmissuhteisiin kuin yhteiskuntaan, ja näitä kuvataankin - kuten kirjallisuudessa kovin usein - menneisyyteen projisoidun modernin ihmissuhdedraaman keinoin.
Lukiessani mietin usein, miksi Susi on tehnyt päähenkilöstään pojan tai miehen. Tämä nimittäin ajattelee ja toimii useammin kuin nainen. Sitä ei voi kiistää, etteikö päähenkilö olisi ristiriitainen, mutta tähän nähden hän kerta toisensa jälkeen tekee lopulta sen, mitä tekee, noin vain ja helposti. Etsii hakuammuntana pohjoisiin metsiin hajaantunutta klaania ja löytää. Päätyy vahingossa jumalten kuulemiseen pyhitetylle mökille. Kokoaa tuosta vain pystymetsästä armeijan, marssii pääkaupunkiin, kukistaa mahtavan soturiklaanin ja ottaa sen paikan. Noin vain. Ja siitä kirja edelleen jatkuu, seuraten lukukaupalla paljon arkisempaa ongelmaa, kuinka järjestää suhde kolmeen eri rakastajattareen.
Useimmat kirjan henkilöistä jäävät melko pinnallisiksi, vaikka heissä olisi ollut aineksia parempaan. Tämä johtuu osittain siitä, että heitä kohdellaan silkkihansikkain. Kirjailija ei ole raaskinut antaa mitään todella pahaa tapahtua kellekään keskeisistä henkilöistä - eikä useimmille sivuhenkilöistäkään. Kaikki kääntyy aina parhain päin. Muutama sana kääntää vihamiesten päät. Routamieli itse muuttelee mieltään tuon tuosta.
Oma suosikkihenkilöni oli tietäjätär Taithin, kulmikas ja hieman nokkava, mutta epäitsekkään uskollinen tosinainen, jota Routamieli koko ajan sorsii mielessään ja sanoissaan, jatkaen haaveilua satuprinsessastaan. Onneksi Taithinille käy lopulta hyvin.
