Margallakukkuloilla ja Murreevuorilla

Kuten blogin lukijat ovat tulleet tietämään, Islamabadin pohjoispuolella kohoaa pari ketjua metsäisiä kukkuloita, jotka Suomen mittapuulla toki täyttäisivät vuoren kriteerit, mutta parempi kun jatkamme niiden kutsumista kukkuloiksi erotukseksi Himalajan, Pamirin ja Hindukushin vuoriketjuista, jotka kaikki kohtaavat pohjoisen Pakistanin alueella.

Varsinaisen Himalajan ja Margallakukkuloiden välillä sijaitsee pohjois-eteläsuuntainen vuoriketjujen rykelmä, jonka itäpuolelle jää Kashmir, ja joka pohjoisessa kohoaa lopulta Länsi-Himalajan jylhiksi lumihuippuisiksi rinteiksi. Näitä pakistanilaisittain kukkuloiden ja vuorten välimaastossa olevia muodostelmia kutsutaan Murreevuoriksi - pakistanilaisittain nekin tosin ovat "kukkuloita". Islamabadista Murreevuorille johtava Murreentie saapuu aluksi Murreen pikkukaupunkiin, entiseen brittisiirtomaavallan kukkula-asemaan, joka sijaitsee vielä Punjabin osavaltion puolella. Murreen kaupunki (lausutaan Mari) on erittäin suosittu paikallisten viikonloppukohde, joten se on täynnä ravintoloita ja kahviloita, muttei sitten kovin paljon muuta. 

Luonnonystävän kannalta varsinaiset houkutukset alkavatkin vasta kun tietä jatkaa Murreen kaupungista edelleen pohjoiseen. Heti kaupungin jälkeen ylitetään osavaltioraja Khyber-Pakhtunkhwan puolelle ja pian saavutaan Ayubian kansallispuiston laajoille alueille. Tien varrella Murreen ja Abbottabadin kaupunkien välissä on ketju pittoreskejä vuoristokyliä, joista suurimman osan nimessä on paikallinen vuorten väliin jäävää solaa tarkoittava sana gali, ja niinpä niitä kutsutaan kollektiivisesti nimellä Galiyat: Khairagali, Changlagali, Kuzagali, Ayubia, Dungagali, Nathiagali, Baragali, Bagnoter, Harnoi,  Azizabad, Dhamtour ja lopulta tullaan Abbottabadiin. 

Kylien alkuperäiskansa, karlalit, puhuu äidinkielenään pääosin hindkoa. Hindko on pakistanilaisittain pieni kieli, koska puhujia on vain noin 7 miljoonaa - Galiyatin alueen lisäksi varsinkin Abbottabadissa ja Peshawarissa, suurten pataanienemmistöisten alueiden ympäröiminä. Abbottabad on Hazaran läänin nykyinen ja Haripur sen historiallinen pääkaupunki. Hazaran maisemat ovat rinteiden ja laaksojen kumpuilevaa ja esteettisesti silmää miellyttävää vaihtelua, kunnes tullaan Kohistanin jylhän rotkoisiin ja patavanhoillisiin maisemiin.

Varhain sunnuntaiaamuna ajaessamme ylös Murreevuorille muuttuivat sääolosuhteet kuitenkin mitä ankarimmiksi. Changlagaliin päästessämme raivosi ympärillä lumimyrsky. Siitä huolimatta - tai ehkä sen ansiosta - näimme lukuisia parvia pakistanintiaisia ja vihertalitiaisia hyvin läheltä, samoin lumipyryssä oksiltaan meitä tarkkailevia paksunokkavariksia.

Lumisadetta seurasi loska ja sitten taas lumipyry, kun kuljimme vuorille Dungagalista käsin kuuluisaa Vesiputkipolkua (Pipeline Track) pitkin. Säästä huolimatta lintuja oli kyllä maastossa, mutta ne eivät välittäneet juurikaan näyttäytyä - paitsi ne harvat, jotka olivat niin lähellä, etteivät sitten oikein vaivautuneet liikkumaan pois, vain puikkelehtivat kasvillisuuteen yrittäen päästä meistä eroon. Oli pikkunauruleita, mustakurkkurautiaisia ja harlekiinipyrstötiaisia, parvi aasianvihervarpusia ja kaikkialla raakkuvia paksunokkavariksia. Harvinaisin löytämämme laji oli pikkukäpylintu, joita puuhaili pikkuparvi käpyisten mäntyjen ja deodarien eli himalajanseetrien latvoissa.

Runsaan tunnin kuluttua olimme linnuista huolimatta saaneet sen verran tarpeeksemme sääolosuhteista että palasimme Dungagalin kylään ja menimme kahville ja köyhille ritareille asianmukaisesti nimettyyn Snowland-majatalo-kahvilaan. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että polunvarren nyt miehittämättömänä olleeseen kahvikojuun olivat jotenkin ihmeessä löytäneet tiensä Pauligin Juhlamokka-pakkaukset. Kaikkialle sitä suomalaiset ehtivätkin. Täällä Islamabadissahan on muuten myös suomalaisen Robert Pauligin perustaman Robert's Coffeen haarakonttori jollain kummalla yhteydellä liisattuna, vaikka perheyrityksen omat sivut ilmoittavatkin haarakonttoreista Suomen lisäksi vain Ruotsissa, Virossa ja Japanissa.

Lämmiteltyämme itsemme kahvilla, parathoilla, omeleteilla ja köyhillä ritareilla taas retkeilykuntoon, päätimme ajaa kokeilemaan onneamme alemmille korkeuksille, josko löytäisimme suotuisamman sään ja enemmän lintuja. Nathiagalin jälkeen tie alkaa laskeutua suojaisempiin laaksoihin, joissa lumi vaihtui ensin rännäksi, sitten vesisateeksi. Bagnoterin jälkeen koukkasimme samaan Karlanin putousten laaksoon, jossa olin käynyt joulukuussa. Pian autosta noustuamme alkoi sateenkeskeytysloitsu vaikuttaa, piiskaava vihma muuttui ensin siedettäväksi tihkuksi ja lopulta herkesi kokonaan. Heti alkoi lintujen konsertti kuin taikaiskusta. Kuningasseppä alkoi kailottaa, parvittain himalajanloistoharakoita liikehti laakson molempain puolten rinteillä äänekkäästi räksytellen ja kilahdellen.

Virran varsilla oli taas paljon virtalintuja, mutta ehkäpä olosuhteiden johdosta vähemmän kuin joulukuussa. Jokileppälintuja oli taas eniten, virtaleppälintuja hyvänä kakkosena, ja mikä ilahduttavinta, myös komeita pitsihaarapyrstöjä oli jälleen asemissa. Ruskokoskikaroja ei tällä kertaa näkynyt, mutta uljas keisarikalastaja sen sijaan näyttäytyi moneen otteeseen. Tiaisparvia oli täälläkin liikkeellä oheisuunilintuineen, samoin pikkunauruleita, vuorisirkkuja ja kivikkoleppälintuja. Yksi parhaista havainnoistamme Karlanin laaksossa oli läheltä nähty keltarintanäätä, joka laskeutui ensin puusta, tuijotti meitä pariinkin kertaan rinteestä, ja hyppelehti vielä harjunharjaa pitkin siluettinsa paljastaen ennen kuin katosi lopullisesti näköpiiristä. Keltarintanäätä on muiden näätäeläinten tapaan peloton tappaja, joka saalistaa jyrsijöiden ja lintujen lisäksi mm. makakeja.

Palatessamme autolle lipui vuorten yllä arokotka, jota ahdisteli jokin jalohaukka - jälkimmäinen jäi tunnistamatta pitkän etäisyyden vuoksi ja kotkakin tuli lajilleen tunnistettua vain suurentamalla matkakumppanini ottamia ammattimaisia valokuvia. Palasimme Abbottabadin ja Haripurin kautta valtatietä pitkin. Matkalla näkyi isoja haarapääskyparvia, jotka kertovat siitä, että sateiden myötä koittaa nyt myös kevät Islamabadiin.

*   *   *

Mutta se tuiskussa tehdystä Murreen retkestä. Sitä edelsi useampi seesteinen retki Margallakukkuloille. Talvi oli sunnuntaihin saakka poikkeuksellisen vähäsateinen, mistä johtuen Margallakukkuloiden purot ovat olleet pääosin kuivillaan. Niinpä viitospolun alkupäässä oleva pieni lähde puroineen muuttui erityisen tärkeäksi lintujen juomapaikaksi. Sieltä löysimme toissa viikonloppuna säännöllisenä mutta vähälukuisena talvilintuna Margallakukkuloilla esiintyvän hopealakkisiepon, jota yleensä kutsumme niltavaksi lajin sukunimen perusteella. Niltavat ovat aasialaisia sieppoja, urokset aina sinisiä ja naaraat yleensä ruskeita, kuten täkäläiselläkin lajilla. Opin, että sen latinalainen nimi, Niltava sundara, on oikeastaan molemmilta osin sanskritia - kaunis sinilintu.

Muutakin lähteen ja puronpätkän maastosta löytyi: sinipyrstöjä, kivikkoleppälintuja, paljon töyhtö- ja punanokkabulbuleita, aasianrillejä, metsä- ja tulirintatimaleita. Seurasimme myös kuivaa puronuomaa ja löysimme satojen bulbulien lisäksi pikkuparvina kultasilmätimaleita ja marjovissa puissa mässäileviä rastaita, jotka osoittautuivat enimmiltään mustakaula- ja harmaasiipirastaiksi, molempia lajeja kiitettävän runsaasti. Oli myös pikkuparvina tamariskipyrstötiaisia, tavanomaisia harmaatalitiaisia, himalajansieppokerttuja ja kashmirinuunilintuja. Yllättävä löytö oli variskäki - kuten kaikki käet, se on yleensä kesälintu, mutta tätä lajia jää aina pieni määrä talvehtimaan.

Lauantaina menimme kahden vakiopakistanilaisen sekä uuden hollantilaisen lintuharrastajavahvistuksen kanssa erääseen vakiopaikoistamme, Talharin harjulle, laaksoon ja virranvarteen Margallan ensiharjanteiden toiselle puolen. Talharin harjulla oli mukavasti lintuelämää huolimatta siitä, että joku oli joko tahallaan tai tahattomasti kulottanut koko polunvarren eräästä sen parhaasta paikasta. Tavanomaisten bulbulien, rillien ja uunilintujen lisäksi löytyi mm. raitavarpuspöllö, useampia liekkiniskatikkoja ja suomuvatsatikkoja, raitapyrstökiipijä, tamariskipyrstötiaisten ja pakistanintiaisten parvia, tulirintatimaleita, molempia viidakkoharakoita ja kivikkoleppälintuja.

Talharin virranvarresta löytyi tavanomaiset joki- ja virtaleppälinnut, virtavästäräkkejä, harmaa- ja pihataskuja. Islamabadin puoleisen rinteen lähteellä oli jälleen siellä yleensä viihtyvä peukaloismaisen oloinen pensassilkkikerttunen, samoin pikkunauruli ja muuta mukavaa. Talharin kylässä liputettiin yhä toissaviikon parlamenttivaalien toksisissa jälkitunnelmissa puoluetunnuksin, joita oli niin PML:n, PTI:n kuin radikaalin TLP:nkin väreissä.

Suden ja sydämen päivä

Ystävänpäivä on suurimmassa osassa maailmaa rakastavaisten päivä, mutta Suomessa kaikenlaisen ystävyyden. Se pitää sisällään myös rakastajat, muttei keskity yksistään heihin. Joissain maissa, kuten Kolumbiassa, se on nimetty "rakkauden ja ystävyyden päiväksi", vaikka paino selvästi onkin ensimmäisellä. Kristillistetyssä muodossaan on päivä nimetty varsin tuntemattomaksi jääneen pyhimyksen, Valentinuksen, mukaan.

Wikipedia kertoo Valentinuksesta seuraavaa:

Pyhä Valentinus on laajalti tunnettu 200-luvulla elänyt roomalainen pyhimys. Hän on rakkauden, mehiläistenhoitajien, ruton, kihlattujen, epilepsian ja onnellisten avioliittojen suojelupyhimys. Hän koki marttyyrikuoleman 14. helmikuuta vuonna 269. Nykyään 14. helmikuuta on nimetty hänen kunniakseen. Tästä päivästä on tullut monessa maassa rakastavaisten juhla, Valentine's Day, joka Suomessa tunnetaan nimellä ystävänpäivä. Pyhän Valentinuksen juhlan seuraavana päivänä oli roomalainen hedelmällisyyden juhla lupercalia, josta johtuu Valentinuksen päivän yhdistäminen rakkauteen.

Koska pyhästä Valentinuksesta on niin vähän tietoa, on uskottu, että hän on saattanut olla useampi kuin yksi henkilö. Ainut, mitä tarkasti tiedetään pyhästä Valentinuksesta, on tämän nimi ja hautapaikka Via Flaminialla.

Roomalaisen lupercalian alkuperä oli kreikkalaisessa lykaia-juhlassa. Molempien nimet viittaavat suoraan suteen - Kreikassa erityisesti metamorfooseja harrastaneen ukkojumalan Zeuksen susi-ilmentymään, joka on jälkipolville hieman vieraampi kuin tunnetumpi härkä-ilmentymänsä, joka tarkkaan ottaen oli tietysti sonni eikä härkä, ja vielä tarkemmin sanoen todennäköisesti tarvas eli urospuolinen alkuhärkä. Sekä indoeurooppalaisten että seemiläisten aakkosten ensimmäinen kirjain, alfa eli älif, sekä tarkoitti härkää että näytti siltä. Jos ette usko, kääntäkääpä A-kirjain ylösalaisin, jolloin siitä tulee tuon puuarojen suuren sarvipään pää. Mutta nyt siis puhutaan toisesta Zeuksen eläinmuotoisesta ilmentymästä, sudesta, joksi muuttuessaan Zeus sai nimen Lykaios. 

Kreikan sutta merkitsevää lykosta vastaa suden latinankielinen nimi lupus, josta lupercalia on johdettu. Välissä on jumalolento Lupercus, joka oli roomalainen versio kreikkalaisesta paimentolaisesta poikajumalasta nimeltä Pan, jonka löydämme nykykielessä muun muassa paniikista (jonka Pan myyttien mukaan aiheuttaa) ja ikinuoresta Peter Panista, joka - kuten useimmat lapsille suunnatut sadut - on arkkityyppejä vilisevää monomyyttistä mytologiakudosta. Sattumoisin Pan-jumalalla oli silloin tällöin myös sarvet, olihan hän lampaista ja vuohista huolehtivien paimenten erityisjumala, vaikkakin varsin ilkikurinen sellainen, jonkinlainen teiniversio varttuneemmasta Dionysoksesta eli roomalaisten Bacchuksesta - joka taas oli "hyvän" nuorukaissankarin Apollon hillittömyyksiin taipuvainen vastinpari. Roomalaisten legendoissa susihahmo yhdistyi myös kaupungin perustajaveljeksiin, naarassuden eli jumalattaren imettämiin Romulukseen ja Remukseen, joista ensin mainittu hillittömyyden puuskassaan tappoi jälkimmäisen.

Lykaia-juhlan yhteydessä pidettiin jonkinlaisia sutta palvovia orgioita, väkivaltaisiksikin kääntyneitä puhdistusriittejä, joissa sudennahkoihin pukeutuneet naamioituneet nuorukaiset juoksivat pitkin metsiä päihdyttävien aineiden vaikutuksen alaisina, ahdistelivat joukolla impyeitä ja surmasivat rankaisematta tiellensä tulleita maalaispoloisia. "Missä sudet ratsastaa, siellä lampaat ei voi laiduntaa", olisi Teräsbetoni voinut vähän mukaellen laulaa ja haukahtaa pari kertaa perään susimaisesti. Tavanomaista esihelleenistä menoa siis.

Juhla liittyi välimerellisten perinteiden mukaisesti orastavaan kevään koittoon ja paimentolaiselinkeinoon, jonka kannalta sudet ja lampaat toki olivat enemmänkin kuin pelkkiä vertauskuvia. Nämä eläimet kuvastivat konkreettisesti villin ja kesytetyn, kaaoksen ja järjestyksen ikiaikaista kamppailua, kaipuuta ja vallantunteita. Paimentolaiskulttuuri eli itsekin tuossa välitilassa villin luonnon ja paikoilleen asettuneen, kesytetyn ja kasvituotteita syövän viljelykulttuurin välillä. Niinpä suden ja lampaan kamppailu oli myös miehisen, lihaa syövän ja naisia väkisin ottavan viettimaailman viimeistä kamppailua paikalleen asettunutta, kesytettyä ja naisistunutta, leipää syövää ja rationaalisen säännöllistä arkea vastaan. Tätä kamppailuahan nuoret miehet universaalisti käyvät niin arjen kuin symbolien (esim. pelimaailma ja pop-kulttuuri) tasolla sukupolvesta toiseen.

Eläinmaailman vastinparit - sankari ja antisankari - näkyivät ihmiselle, sillä villin ja ketään kumartamattoman suden (kreikaksi lykos, latinaksi lupus) vastinparina oli kesytetty ja uskollinen koira (kreikaksi kyon, latinaksi canis), jonka tehtävä oli suojella avuttomia ja hieman typeriä lampaita susilta. Niinhän myös vallan vahtikoira - ritari, sotilas, poliisi, salaisen palvelun agentti - suojelee lammasmaisen siveitä siviilejä (varsinkin uuhia ja karitsoja) vaarallisilta, mutta salaa ihailluilta antisankari-susilta lukemattomissa, illasta toiseen toistuvissa populaarikulttuurin tarinoissa. Milloin vallan vahtikoirat ovatkin korruptoituneet tarinan pahaksi, voi susihahmo - joko toverillisena joukkona tai yksinäisenä sutena - saada sankarin roolin. Lampaille yhä vaarallinen mutta sutta heikompi kettukin, huiputtaja ja ilveilijä, voi saada sekä roiston (pettäjähahmot) että sankarin (esim. Robin Hood) osan.

Yksi päivä vuodessa, jona ihmisiä ikiaikaisesti kiihottaneet seksi ja väkivalta olivat vapaita, on hyvin pitkäaikainen trooppi - ainakin indoeurooppalaisissa paimentolais- tai jälkipaimentolaiskulttuureissa - ja perinne jatkuu edelleen dystooppisessa populaarikulttuurissa. Toinen noista menoista väkevänä jälkeenjäänyt mytologinen ja kulttuurinen trooppi olivat tietysti ihmissudet. Ihmissusitarinoita edustaa myös esimerkiksi Grimmin veljesten ikuistama vanha indoeurooppalainen taru Punahilkasta. Kristillistyneille tarinoille ominaiseen tapaan alkuperäisten pakanamyyttien roolit vain ovat usein vaihtuneet: Maan jumalattaresta onkin tullut roisto - "miksi isoäidillä on noin isot hampaat?" - kun taas vapahtajan roolin saa arkkityyppinen sankari, joka lähes universaalisti on poikajumala tai nuori mies, siis ihmisen omakuva. Punahilkan metsästäjä muodostaa "kesytetyn" ja "siveän" vastinparin vaaralliselle saalistajalle, sudelle. Sankari tietysti surmaa hirviön - ja ottaa sitten oikeutetusti tytön palkakseen. Mitä vanhempi tarina, sitä suuremmalla varmuudella pulassa oleva neito on tosiaan vain tyttö, korkeintaan teini-ikäinen, vaikka tietysti jo Grimmin veljesten aikoihin alkoi olla painetta vanhentaa miehisen seksuaalisuuden ja vallan (naimisen) objekti tytöstä nuoreksi naiseksi.

Miten kummassa seksi- ja veriorgioista, ihmissusista ja siittäjäisistä oikein on päädytty hempeisiin sydänkortteihin ja suklaarasioihin, saati suomalaiskansalliseen, näennäisen taka-ajatuksettomaan puhtaan ystävyyden ihannointiin? Itse asiassa, kyllähän jo sydän, suklaa ja puhtaus teemoina johdattavat ajatuksia enemmän juhlapäivän kreikkalais-roomalaisiin menoihin kuin onnelliseen avioliittoon tai mehiläistenhoitoon.

Nykyaikaiseen tapaan tiedustelin kysymystä keinoälyapulaiseltani, joka vastasi seuraavalla tavalla: 

Muinainen kreikkalainen Lykaia-juhla, jota vietettiin Zeus Lykaioksen kunniaksi, oli erityisesti Peloponnesoksella sijaitsevalla Arkadian alueella merkittävä vuosittainen tapahtuma. Juhla oli yksi varhaisimmista dokumentoiduista menoista, joilla oli vahva vaikutus varhaiseen kreikkalaiseen mytologiaan ja uskontoon.

Lykaiaan liittyi useita rituaaleja, joista osa on jättänyt selvät jäljet, kun taas toiset ovat jääneet arvoituksiksi ja liittynevät vielä vanhempiin muinaisriitteihin.  Muuan juhlan pahamaineisimmista ulottuvuuksista oli huhuttu ihmisuhrauskäytäntö. Samoin tähän juhlaan liittyy myyttisenä piirteenä lykantropia, jossa päihdyttäviä rituaaliaineita nauttineet miehet muuttuivat susiksi (ihmissusimyytti). Näiden tummasävyisempien ainesten lisäksi lykaia sisälsi kuitenkin myös urheilukilpailuja, mässäilyä, ruoka- ja juomauhreja Zeukselle sekä yhteisön kiinnittämistä yhteyteen jumaluuden ja luonnon kanssa.

Lykaian muuntuessa asteittain roomalaiseen muotoonsa lupercaliaksi painopiste siirtyi arkadialaisesta susijumalasta ja muinaiskuninkaasta Lykaonista sekä sudeksi muuntautuneesta Zeus Lykaioksesta roomalaiseen jumalolentoon Faunukseen (Pan, Lupercus) sekä Rooman tarunomaisiin perustajiin Romulukseen ja Remukseen. Helmikuun viidentenätoista juhlittu lupercalia säilytti kreikkalaisesta edeltäjästään elementteinä hedelmällisyyden ja puhdistuksen teemat (februa, josta kuukauden nimi tuli, tarkoitti puhdistusta), mutta sovelsi ne roomalaisiin olosuhteisiin. Juhlan aikana uhrattiin vuohia ja koira. Vuohennahkoihin pukeutuneet Lupercuksen papit eli faunit viilsivät vuohennahasta kappaleita, jotka kastettiin uhrivereen, minkä jälkeen he juoksivat ympäri Palatiumin kukkulaa sivaltaen leikkisästi vastaantulijoita verisillä nahansuikaleilla, minkä uskottiin edistävän hedelmällisyyttä ja puhdistautumista. Juhlintaan kuului myös pariutumisarvonta, jossa nuorukaiset saivat voitoikseen neitoja - ja parittamismeno saattoi johtaa avioliittoihin.

Vaihettuminen lupercaliasta pyhän Valentinuksen päivään sisältää suoran evoluution sijaan kulttuuriperinteiden muodonmuutoksia. Kristinuskon levitessä ympäri Rooman valtakuntaa monia pakanaperinteitä joko vainottiin ja kiellettiin tai assimiloitiin kristillisen sisällön saaneisiin uusiin käytäntöihin. Ystävänpäivän tarkat alkuperät ovat hämäriä, mutta erään suositun teorian mukaan tämä juhlapäivä sijoitettiin helmikuun puoliväliin juuri siksi, että niin saataisiin kristillistetyksi sitkeän suosittu lupercalian juhlinta.  Vuosisatain saatossa päivä alettiin yhdistää pyhään Valentinukseen, jonka nimen alkuperä (valens) merkitsi miehuullista, vahvaa ja rohkeaa. Historiallinen Valentinus oli kristitty marttyyri, jonka vaiheet tiedetään huonosti - hänestä on useampi kilpaileva tarina - mutta yhdistettiin usein rakkauden ja uskollisen kumppanuuden teemoihin.

Keskiaikaan tultaessa Valentinuksen päivästä oli tullut rakkauden ja kiintymyksen osoittamisen päivä, jona vaihdettiin rakkausviestejä ja myöhempinä aikoina erityisiä tarkoitusta varten tehtyjä kortteja. Valentinuksen päivä kaupallistui 1800-1900-luvuilla erityisesti Yhdysvalloissa ja Britanniassa, ja siitä tuli laajalle levinnyt romanttisen rakkauden merkkipäivä, jollaisena se nykyisin tunnetaan. Sen tuttuja tunnuksia ovat ystävänpäiväkortit, suklaat, kukat ja romanttiset eleet.

  

Margallan poluilla

Helmikuu on käynnistynyt ja samalla vaaliviikko. Tänään vietetään Pakistanissa Kashmir-päivää, jolloin muistellaan ja mielenosoitetaan Intian-puoleisen Kashmirin miehityksestä, jonka maailma on unohtanut - tai halunnut unohtaa. Asia on kansainvälisen politiikan harrastajille jotakuinkin loppuun kaluttu ja yhtä turhauttava kuin Palestiinan kysymys Lähi-idän kontekstissa. Turhauttava siksi, että kaikki, mitä asiasta voisi sanoa tai ehdottaa, on sanottu ja ehdotettu, mutta kun ratkaisu ei ole rakentavien voimien käsissä, vaan valtiovaltojen, jotka näkevät siinä vain nollasummapelin. Mikä tahansa myönnytys toiselle osapuolelle koetaan vain omana tappiona, joten sitä ei voi tehdä.

Tammikuun lopussa pihassani näyttäytyi pitkästä aikaa pari uutta lajia, ns. pihapinnaa, nostaen pihassani nähtyjen lintujen määrän 71:een. Ensimmäinen oli sinijokirastas, joka viihtyi yhden illan takapihan puolella. Toinen oli Euroopassakin yleinen kottarainen, joita oli parina päivänä parvi pihalta näkyvän puiston puissa yöpymässä. Kottarainen on Islamabadissa lähinnä talvilintu, jota pelmahtaa joka talvi maisemiin pieninä ja kohtalaisina parvina. Punjabissa ovat ilmeisesti viljelymailla massiivisina talviparvina. Mistä tämän seudun kottaraiset oikein tulevat? Todennäköisesti Keski-Aasiasta tai ehkä vielä kauempaa Siperiasta. Kottarainen on yksi niistä monista euraasialaisen pohjoisen aron lintulajeista, jotka ovat sittemmin pohjoisen aron kadottua muuttuneet ihmisten muokkaamien viljelyseutujen tyyppilajistoksi. Olen nähnyt niitä valtavina parvina Keski-Aasiassa syksyllä - ilmeisesti lumen peittäessä arot siellä ne lentävät vuoristojen yli tänne Etelä-Aasiaan lopputalveksi, kadotakseen sitten kevään myötä takaisin johonkin pohjoiseen.

Viikonloppuna en tällä kertaa käynyt Rawaljärvellä, vaan Margallakukkulain luontopoluilla. Sekä viitos- että nelospoluilla. Olin toivonut, että lintujen suosimat juomapaikat olisivat saaneet viime viikon sateista vettä, mutta kuivia olivat kaikki tyynni jälleen kerran, lukuun ottamatta viitospolun alajuoksun lähdettä, jonka ongelmana on kuitenkin se, että siellä on aina liikaa ihmisiä.

Pääosin kuivia puronuomia seurailemalla löysin kuitenkin jälleen paljon Margallakukkuloiden tyyppilajeja. En mitään kovin harvinaista, mutta joitain vähän epätavallisempia sentään, kuten esimerkiksi kaksi eri talvehtivaa rautiaislajia, mustakurkkurautiaisen nelospolulta ja louhikkorautiaisen viitospolulta. Bulbuleita ja rillejä oli parvittain. Sieltä täältä löytyi huutelevaa sirppitimalia ja rätiseviä tulirintatimalien parvia.

Viitospolun suurella viikunapuulla - jossa on pyhä paikka - oli parrakas ja pitkätukkainen mies, ilmeinen suufi, mietiskelemässä. Hän halusi tietysti puhua kanssani ja kertoili puista. Viikunapuista, jotka ovat nähneet samoilla paikoilla mietiskelleet buddhalaiset mystikot ja myöhemmin paljon muuta. Hän kertoi, että viikunapuut ovat alkuperäisiä, mutta paljon nykypuista on vieraslajeja, joita Ayub Khan tuotti valtakaudellaan mm. Afrikasta. Ilmeisesti tarkoitti akaasioita ja eukalyptuksia, jälkimmäiset toki alkuperältään australialaisia. Suufi arveli minua valokuvaajaksi, mitä en ole. En ollut sillä kertaa sillä tuulella, että olisin lähtenyt keskustelemaan hengellisiä. Tämä tosin johtui siitä, että ilta oli saamassa ja halusin jatkaa polkua ylöspäin toisiin lintupaikkoihin. Viikunapuulla kun ei sillä kertaa ollut juuri mitään mielenkiintoista lintua.

Molemmilla poluilla kuulin useita karjahtelevia muntjakkeja. Moni paikallinen kuvittelee niiden karjahtelua kuullessaan kuulevansa leopardeja. Todellisuudessa leopardit elävät niin hissukseen, että ihminen saa olla onnellinen jos sellaisen kohtaa. Paikalliset kuitenkin niitä pelkäävät silkan olemassaolonsa tähden, joten möykkäävät aina poluilla liikkuessaan niin, ettei mikään villipeto vain vahingossakaan tulisi vastaan.

Öisin kuulen jälleen usein myös šakaaleja, jotka alkavat tapansa mukaan ulvoa aina siinä kahden-kolmen aikaan yöllä.