Mehiläishaukkoja ja leopardeja

Sunnuntaina aamukuudelta tunsin itseni siinä määrin taudistani toipuneeksi, että suuntasin hollantilais-pakistanilaisen lintuharrastajapariskunnan kanssa Shahdaran laaksoon, jossa kävin myös maaliskuussa. Teimme jälleen pitkän pysähdyksen Bajranin maatilan kohdalla oleville pensaikkomaille, joiden halki kulkee tunnelmallinen puro ja risteilee polkuja.

Varis- ja haukkakäet huutelevat nyt kaikkialla, turkoosisepät rullaavat monotonista tururu-ääntään. Pikkumehiläissyöjät ja mustadrongot väijyvät isoja hyönteisiä pensaiden latvoissa ja puissa. Mustafrankoliini päästeli kauaskantoista soidinhuutoaan lohkareella seisoen. Äänessä oli paljon pensassavannin tunnuslajeja: savu- ja sinipriinioita, nokitaskuja, purppuramedestäjiä. Pensastimalit järjestivät jengikahakan polulla puron ääressä.

Shahdaran kylässä vesipuhveleita paimentanut poika tiedusteli minulta, mistä olimme. Kun sanoin Suomesta, hän sanoi "ahaa, Lontoosta". Hän tiedusteli sukulaisuussuhteitamme, ja kuultuaan, ettemme ole naimisissa tai sukua, joskin nuo toiset kaksi ovat naimisissa, hän päätti, että olen siis aviomiehen veli.

Taivaalla oli ilmeisesti hyvät nousevat ilmavirtaukset, sillä siellä kaarteli parikymmentä isoa petolintua. Ennen niiden lipumista harjunharjan taa, ehdin määrittää kaksi varmuudella idänmehiläishaukoiksi, yhden haarahaukaksi ja yhden arovarpushaukaksi. Loppujen joukosta suurin osa lienee ollut idänmehiläishaukkoja. Vähän myöhemmin näimme myös jotain jyrsijää saaliinaan kantavan valkosilmähaukan, joka on paikallinen laji, sekä kirkkaassa päivänvalossa hätääntyneiden bulbuleiden ahdistelemana puunlatvassa istuneen raitavarpuspöllön. Molemmat täällä säännöllisimmin havaittavista pöllölajeista - brahmanpöllö ja raitavarpuspöllö - näyttäytyvät usein avoimesti päivänvalossa.

Illansuussa menin vielä Margallakukkuloiden polulle viisi, joka on Margallan luontopoluista yleensä paras, koska siellä on eniten vesilähteitä. Ne vetävät lintuja puoleensa - valitettavasti myös ihmisiä. Mutta olen havainnut, että polulla numero viisi retkeilijöiden ylitarjontaa voi välttää sillä, että luontopolun asemesta seuraakin kuivunutta puronuomaa, joka kulkee viidakossa luontopolun kanssa rinnakkain mutta erillään. Kuiva puronuoma on samalla villinisäkkäiden valtaväylä - sitä käyttävät niin villisiat, muntjakit kuin šakaalit ja leoparditkin. Muntjakkeja olikin tuona iltana paljon äänessä, karjahdellen pöpeliköissä kuuluvasti muttei koskaan näyttäytyen. Ei ihme, että tätä pientä hirvieläintä kutsutaan englanniksi haukkupeuraksi.

Puronuoman puissa parveili paljon Margallan tyyppilajeja: töyhtö- ja mustabulbuleita, aasianrillejä, himalajansieppokerttuja, tamariskipyrstötiaisia, metsä- ja punakylkitimaleita. Harakkataskut lauloivat kaikkialla, illansuussa huiluaan luritteli myös harmaasiipirastas. Muutolla olevia punavarpusparvia on edelleen kaikkialla, missä on marjovia puita ja pensaita. Harvinaisin tällä kertaa löytämäni lintu oli himalajanharmaasieppo - ruskea, punapyrstöinen sieppo, joka pesii Gilgit-Baltistanissa ja on Islamabadin alueella vain harvinainen läpimuuttaja.

Eidiä juhlitaan muun muassa siten, että jokaiselle pyhäpäivälle on hankittava upouusi vaatekerta, ja sitten lähdetään ulos ottamaan selfieitä ja ryhmäkuvia kaikenlaisissa cooleissa paikoissa, kuten ostareilla, kalliiden autojen edessä - mutta myös luonnonsuojelualueella. Niinpä Margallakukkuloillakaan ei voinut välttyä pyhäpukeissaan kulkevilta teiniporukoilta, jotka halusivat ottaa valokuvia ja esittää englanniksi vakiokysymyksiä. Mistä kaukaa? Saksastako? Miten saa viisumin, opiskelupaikan tai työpaikan? Naimisissako? Kuinka monta lasta? Ja sitten, kun on hyvästellyt heidät ja kääntynyt omalle tielleen, he huudahtelevat perään "I love you" ja kikattavat ankarasti, kadoten kiireesti pensaikkoon. Myös vanhemmat partasedät esittävät samat kysymyssarjat, olettavat saksalaiseksi, mutta harvemmin julistavat rakkautta.

Palasin vitospolulta kolmospolulle kulkevaa yhdyspolkua, koska viime kerralla tapaamani mies oli täällä hiljattain nähnyt leopardin. Minulle kissapeto ei vieläkään näyttäytynyt. No, useimmat kulkevat polkuja vuosien ajan eivätkä koskaan näe sitä. Leopardi onkin yleensä viimeinen jäljellä oleva suurpeto laajoilla alueilla juuri siksi, että se onnistuu elämään elämäänsä salamyhkäisesti ja ihmisiä viimeiseen saakka vältellen.

Paratiisimonarkkeja ja kuhankeittäjiä

Kaksi seuraavaa viikkoa ovat vierähtäneet kiivaasti eteenpäin ryskyen Islamabadissa sitten tänne paluuni Suomeen, Indonesiaan ja Qatariin suuntautuneilta lomaviikoilta. Väliin mahtui ortodoksisten kirkkojen pääsiäinen. Perjantaina alkoi eid al-fitr, islaminuskoisten vuoden isoin juhla, joka päättää paastokuukausi ramadanin. Minunkin ovelleni on tuotu eid-kakkuja ja some on toivotuksia täynnä.

Huhtikuussa Pakistaniin on joka tapauksessa tullut suvi suloinen, mikä ikävä kyllä on tarkoittanut myös sitä, että ilmastoinnit säädetään täysille. Jostain syystä Aasian lämpimissä osissa ei ymmärretä lainkaan, että ilmastointia voisi käyttää myös miedommissa asennoissa kuin jäätävä täyspuhallus, mielellään vielä suunnattuna kurkkuun ja rintakehään. Kotonani en tunne vieläkään tarvitsevani moista kylmennystä, mutta toimiston ja työpaikan kulkuneuvojen ilmastoinnit tuottivat minulle jo viikko paluuni jälkeen flunssan ja keuhkoputkentulehduksen, joista olen nyt ollut toipilaana jo neljä päivää. Se on turhauttavaa etenkin kun täällä eletään loma- tai etätyöpäiviä ja minulla olisi muuten ollut mahdollisuus vääntäytyä näreeseen lintuja katsomaan.

En ole koskaan ymmärtänyt, miten paikalliset selviävät tästä hengissä. Thaimaassa olin kerran 23 vuotta sitten vähällä kuolla hypotermiaan, kun erehdyin ottamaan pitkänmatkanbussissa ykkösluokan ymmärtämättä, että korkeampi hinta merkitsi enemmän luksusta - joka taas tulkittiin kylmyydeksi. Jääkylmä puhallus kaikista suunnista suoraan kohti ja lisäksi koko ajan joku daami tuputtamassa jäämurskalla täytettyä vesilasia. Edes toppatakilla varustettuna siitä ei voinut selvitä sairastumatta. Siitä lähtien olen aina Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa ottanut tavallisen rahvaan luokan, jos olen julkisilla kulkuneuvoilla kulkenut. Niitäkin ilmastoidaan usein aivan liian rajusti.

Ennen sairastumistani ehdin sentään viime viikonloppuna luontoon, sekä Rawaljärven rannoille että Margallakukkuloille. Lauantaina aloitin eläköityneen majurin kanssa paikasta, jossa en ollut vielä käynyt, vaikka olin ohi ajanut monta kertaa: Jinnantien kosteikoksi (Jinnah Road Marsh) ristitystä pienestä kanavanvarresta, jonka ympärillä on maataloja, viljelyksiä ja pusikoita. Pian liittyi seuraan loputkin vakiolintuväestä: hollannitar, amerikkalainen, pakistanilainen valokuvaajatar. (Ranskalainen ryönää paraikaa Kongoa, joten oli joukosta poissa.) Mitään veret seisauttavaa ei löytynyt, mutta mulperipuut olivat kylläkin täynnä muutolla olevia punavarpusia ja lisäksi totesimme uuden kesälinnun, tarhavarpusen, saapuneen. Pari oli jo katsastamassa pesäkoloa, nokat mustina. Paikalla oli myös pari brahmanpöllöä pesäkelollaan.

Jinnantien kosteikosta jatkoimme vähän matkan päähän Kinarapuiston itäpään suufilaiselle pyhäkölle, jonka edustan laguuneilla on usein kahlaajia. Nyt siellä oli sen verran kalastajia, että linnut olivat vähissä, mutta yöhaikara sieltä kumminkin löytyi. Nekin ovat vasta maalis-huhtikuun mittaan palanneet maisemiin - talvella niitä ei juuri näe. Keltavästäräkin valkopäistä alalajia oli tällä kertaa rannoilla parvina tavanomaisempien lajien seurana. Riisikirviset ovat vallanneet reviirejä ryhtyen paikallisiksi. Talvehtivista kirvisistä on jäljellä enää yksittäisiä himalajankirvisiä.

Järven itäpään tähystyspaikoissa kävi ilmi, että lokit ovat kaikonneet järveltä kesälaitumilleen jonnekin pohjoiseen, oletettavasti Keski-Aasian arojärville. Tilalle on tullut harvakseltaan valkoposkitiiroja. Samoin tavalliset merimetsot ovat kadonneet. Paikallisen (kummallisesti suomeksi nimetyn) jaavanmerimetson satapäiset parvet kalastelevat järvellä yhä. Palearktisten kahlaajien määrä on vähentynyt, mutta rannoilla kahlailee yhä kohtuurunsaasti vikloja ja lapinsirrejä. Pitkäjalkojen ja pronssi-iibisten määrä oli lisääntynyt.

Yllättävää oli, että sorsia ja nokikanoja oli yhä järven itäpohjukassa kohtuullisen edustava kelluva lautta, varsinkin lapasorsaa ja harmaasorsaa, mutta myös haapanoita. Ilmeisesti näiden sorsien pohjoiset pesimäseudut Siperiassa ovat vielä jään ja lumen peitossa, joten niiden ei kannata kiirehtiä pohjoiseen liian aikaisin.

Sunnuntaina suuntasin taas suosikkiluontopolulleni, Margallakukkuloiden polulle numero viisi. Kaupungilla liikkuessani minulle ei koskaan tule spontaaneja uusia ystävyyksiä, mutta kukkuloiden luontopoluilla saan uusia ystäviä melkein joka kerta, kun sinne menen. Silloinkin, kun haluaisin taivaltaa yksin ja puhumatta. No, en valita. Puolisoni selittää ilmiötä sillä, että metsässä ollessani olen siellä, missä haluan olla, rakkaan luontoni ja lintujeni ympäröimänä, ja tästä syystä aurani hehkuu ja vetää puoleensa valoa ja tarkoitusta etsiviä.

Tällä kertaa tapasin harvinaisia käärmeenpääkaloja vuorilähteistä etsivän nuorenmiehen, joka oikeassa elämässään on nälkäpalkalla töissä isoja rahoja tahkoavassa sijoitusfirmassa, mutta hänen todellinen intohimonsa näytti kohdistuvan kaloihin. Hän tunsi vuoripurojen harvinaisimmatkin kalat. Oli tarjonnut löytämäänsä uutta lajia Abbottabadin yliopiston professorille, joka kuitenkin vähätteli löytöä - todennäköisesti siksi, ettei oikeasti tiennyt kaloista puoliakaan niin paljon kuin opiskelija-asemassa oleva amatööri. Lisäksi kohtasimme myöhemmin filosofisen keski-iän kynnyksellä olevan, arkeologiaa ja fossiileja harrastavan älykkömiehen, joka oli ahminut länsimaisten ateistien teoksia, mutta tuntui silti itse uskovan Jumalaan, joskaan ei siinä naiivissa muodossa, jossa taikauskoinen paikallisväestö Jumalan ottaa.

Joenuoma oli kuiva, mutta sitä seuraamalla saattoi välttää suuret sunnuntaivaeltajain joukot, eli nähdä enemmän lintuja ja elätellä toivoa leopardin tai muntjakin näkemisestä. Paratiisimonarkit olivat palanneet ja näimme normaaliväristen lisäksi myös useita valkeita uroksia pitkine pyrstöjouhineen. Sirppitimali huuteli ja harakkarastaat lauloivat joka puolella. Ylemmällä lähteellä oli sentään vettä, joten siellä oli keskittymä juomaan ja kylpemään saapuneita lintuja, mm. tulirintatimaleja ja pikkusieppoja. Useampia teräsfasaanejakin tuli taas vastaan, kuten tällä polulla melkein aina.

Palattuamme kolmistamme hämärän lankeamisen aikaan luontopolulta kaupunkiin johtavalle tielle, päätimme kävellä F-6-sektorin Kohsar Marketille, jossa on aina ravintoloita auki, vaikka ulkomaalaisten suosimana paikkana se onkin hintavampi kuin muut. Se oli kuitenkin meitä selvästi lähimpänä. Jatkoimme keskustelua japanilaisravintolassa.

Sairastuttuani olen joutunut tyytymään pihalintuihin. Onneksi niiden määrä ja monimuotoisuus ovat kevään edetessä nousseet niin, että päivittäinen lajimäärä nyt ylittää joka päivä kahdenkymmenen. Harakkarastaat ja purppuramedestäjät laulavat lakkaamatta. Uusina pihalintuina ovat kesän myötä ilmaantuneet kirkkaankeltaiset intiankuhankeittäjät huiluäänineen sekä jo parin päivän ajan pihatiheiköissä lauleskellut viitakerttunen. Kuhankeittäjät jäänevät maisemiin koko kesäksi, kun taas kerttunen lienee pohjoiseen matkalla oleva läpimuuttaja. Suomeenhan kuhankeittäjä, viitakerttunen ja punavarpunen ilmaantuvat yleensä muuttolinnuista viimeisinä, vasta kesäkuun alussa.

Jakarandat kukkivat ja osa ympäröivien tonttien puista hedelmöi, joten puiden latvoissa on aika ajoin suorastaan parvina kilkku- ja turkoosiseppiä sekä kauluskaijoja. Ihmeen hyvin nämä vihreät väriläiskät maastoutuvat yhtäläisen heleänvihreiksi muuttuneisiin lehvästöihin.

Vastapäiseen taloon on muuttanut suomalainen tyttö ranskalaisen valokuvaajamiehensä kera. Tyttö kutsui minut heti hengailemaan terassilleen, jossa juotiin paastoaikaankin olutta, koska se on näkösuojassa naapuritaloista ja vuokraisäntä on ilmeisen liberaali. Ovat lisäksi šakinpelaajia kumpikin, osallistuneet turnauksiinkin edellisessä asuinmaassaan Kirgisistanissa. Täytyy parannuttuani naapuroida heillä uudemmankin kerran.

Matkailua ramadanin ja pääsiäisen aikaan

Edellisestä blogikirjoituksesta kulunut kuukausi oli elämässäni vaiherikas. Siksi kai jäänyt kirjoittamatta.

Maaliskuun puolella, ennen ramadanin alkua, kävin viikonloppuretkellä Shahdaran laaksossa. Sinne vievä tie sivuaa Qaid-e Azam -yliopiston kampusta ja ydinfysiikan tutkimuslaitosta, mutta pian näiden välillä avautuu tien vasemmalla puolella laaja pensassavanni, joka osoittautui linnustollisesti rikkaaksi. Siellä risteilee myös polkuja, joita pitkin pääsee kävellen aina Shahdaraan saakka. Alkupäässä ovat Bajranin maatilat ja Siddiq-e Akbarin moskeija. Kylässä asui hyviä ihmisiä, jotka kohtelivat eläimiä hyvin. Mukaan lukien hiuksensa pitkiksi kasvattaneita suufilaisia totuuden etsijöitä.

Maaliskuun lopulla variskäet alkoivat jo huudella pitkin seutua, tuoden luonteenomaisen kuueu-huutonsa kesäiseksi muuttuvaan äänimaisemaan. Myös drongot ovat palailleet. Maaliskuun lopun retkillä Rawaljärven ympäristöön niitä alkoi jo näkyä tähystyspaikoissaan ja nyt huhtikuun puolella ne ovat päivittäin läsnä myös puutarhassani. Avomailla elävä mustadrongo saapui ensin, Margallakukkuloiden metsien tuhkadrongo vasta huhtikuun puolella. Samalla ovat alkaneet haukkakäet huutaa maanista huutoaan Margallan metsissä. Myös paratiisimonarkit ovat palanneet, punavarpusten läpimuutto saavuttamassa huippuaan.

Muslimien paastokuukauden ramadanin vasta alettua matkustin Suomeen, joka oli valmistautumassa vaaleihin ja liittymässä Natoon. Puolisoni oli päättänyt tänä ramadanina paastota, mikä aiheutti vaisuutta varsinkin päiväsajan ajanviettoon. Hänen ratkaisunsa on ollut lähinnä se, että nukkuu päivin, elää öin. Hän oli aiemmin tehnyt minulle listan trooppisista saarista, joilla haluaa käydä kanssani, joten olin valmistautunut menemään hänen kanssaan listalla olevalle Balille, mutta ramadan ja perisuomalainen talvimasennus saivat hänet jäämään kotiin, joten menin sitten itsekseni. Viimeinen niitti oli se, että kun olin saapunut Suomeen, maa peittyi heti oitis lumeen.

*   *   *

Suomi liittyi 4. huhtikuuta viimein virallisesti Natoon. Se tuntuu nyt jo hieman epätodelliselta, koska koko aikuisikäni olen ponnistellut tuon päämäärän eteen ja tämä blogikin on uhrannut asialle vuosien varrella palstametreittäin perusteita. Nyt kun tavoite viimein on saavutettu, tuntuu kuin voisin lopettaa blogini kokonaan. Onhan yleinen keskustelukin Suomessa viime vuodesta alkaen muuttunut tyystin toiseksi kuin mitä se oli aloittaessani blogikirjoittelun kauan kauan sitten.

Kirjoitin toisaalle suomalaisille osoitetun toivelistan Nato-aikaan: 

Pyytämättä esitän Natoon päässeelle Suomen kansalle seuraavat toiveet:

• On syytä olla ylpeä saavutuksesta, mutta myös kiitollinen liittolaisille, jotka halusivat meidät joukkoomme.

• Kuunnelkaa vähän enemmän niitä, jotka olivat oikeassa Venäjän suhteen jo viimeiset vuosikymmenet, ja vähän vähemmän niitä, jotka olivat vuosikymmeniä ynseitä ja ylimielisiä, mutta sitten yhtäkkiä (ainakin näennäisesti) käänsivät takkinsa, koska ei ole kiva jäädä häviäjien puolelle. 

• Tutustukaa ja ottakaa selvää siitä, miten monimuotoinen joukko maita ja kansoja erilaisine historioineen liittokuntaamme kuuluu. Maita, jotka ovat olleet siellä paljon kauemmin kuin Suomi. Älkää olettako, että vastedes kaikkien pitää tehdä kaikki Suomen tavalla. 

• Tukekaa Ruotsin jäsenyysprosessia varauksetta, koska se on Suomen etu.

• Välttäkää henkselien paukuttelua ja ylimielisyyttä niitä maita kohtaan, jotka haluaisivat liittolaisiksemme, mutteivät vielä eri syistä kykene tai tule hyväksytyiksi.

• Jatkakaa tukea Ukrainalle. Se ei ole ollut välineellistä taktikointia Natoon pääsemiseksi, vaan asia, joka yhä Nato-Suomellekin muodostaa eksistentiaalisen turvallisuuskysymyksen. Suomi ei ole turvassa mikäli Ukraina kaatuu.

• Venäjään voidaan nyt alkaa suhtautua realistisesti sellaisena kuin se on. Natossa meillä on parempi selkänoja myös jonain tulevaisuuden päivänä luoda Venäjään normaalimmat suhteet. Tiedättehän, sellaiset, jollaisia itsenäisten valtioiden väliset suhteet yleensä ovat.

• Puhdistakaa lopulta valtion sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta vastaavat elimet ja niihin linkittyvät tahot (kuten hovihankkijat) tiltuista ja hämäräheikeistä. Kyse on paitsi reaali-integriteetistä, myös uskottavuudestamme liittolaisina.

• Älkää miehittäkö Suomen Nato-virkoja Natoa viime vuosiin saakka vastustaneilla politrukeilla, näiden avustajilla tai kotimaan viroista syrjäytyneillä geriatrisilla tapauksilla. Ks. ed. kohta.

• Sisäistäkää se, että Natossa on myös maita, joille Venäjä ei ole ensimmäinen prioriteetti. Jotkin näistä varsin suuria. Nato-maissa myös valta vaihtuu yhtenään vaaleissa, joten tänään samanmielinen ei ole sitä välttämättä aina eikä myöskään tänään erimielinen.

• Älkää alasajako mitään osaa maanpuolustuksestamme siksi, että "kyllähän se Nato sitten hoitaa". Suomi on vastedeskin rajamaa.

• Yhdistäkää Suomen strateginen infra Kiirunan kautta Narvikiin, ei Pietariin ja Muurmanniin. Oulusta tulee keskeinen solmukohta.

• Nato-tukikohta tai pari Suomessa olisivat todella hyvä asia ja elvyttäisivät koillisen ja idän taantuvia maakuntia.

*   *   *

Sitten lähdinkin Suomesta Qatar Airwaysin yhteydellä kuumankostealle trooppiselle saarelle Balille, jonne saavuin maaliskuun viimeisiksi päiviksi. Otin tällä kertaa majapaikan Ubudista, jossa ollaan hieman ylempänä ylängöllä kuin Denpasarissa, joten ilmasto on miellyttävämpi. Asuin jälleen perinteisessä balilaismajatalossa, jonka terassilla saatoin nauttia aamiaistani ja siemailla mangomehua samalla, kun laskin yli 30 lintulajia ympärillä olevasta vehreästä viidakosta ja riisipellolta. Siellä oli mm. muutolla olevia kahlaajia - liroja, punajalkavikloja, suippopyrstökurppia - ja jaavankalastaja huusi ja mekasti. Kultapääherttuja, sundanpriinioita ja tuhkaräätäleitä lauloi riisipellon laidoilla. Kolmilajiset parvet manikkeja (mustakaula-, suomu- ja valkohuppumanikkeja) hyöri siemensyönnissä.

Taannoin vieraillessani Floresin saarella tulin tuntemaan kokonaisen vuosikurssin verran sikäläisen matkailualan oppilaitoksen opiskelijoita, jotka kaikki - opettajaansa myöten - ovat sittemmin olleet somekavereitani. Yksi heistä oli nykyisin töissä Balilla, joten tapasin hänet ja kävimme Ubudin kaupungissa sekä apinoiden pyhässä metsässä. Kyseiset apinat ovat Indonesiassa erittäin yleisiä ja laajalle levinneitä pitkähäntämakakeja.

Satuin yhteyteen entuudestaan tuntemani itäjaavalaisen lintumiehen kanssa, joka sanoi tulevansa seuraavana päivänä Balille ja ehdotti, että matkustaisimme ensin Pohjois-Sulawesille ja sitten pariksi päiväksi Itä-Jaavalle miehen omalle kotiseudulle, ennen kuin palaisin Balille, sieltä Qatariin ja sieltä Pakistaniin. Niin tehtiin.

*   *   *

Lensimme aamuvarhain Denpasarista Makassariin ja jatkolennolla Makassarista pohjoisimman Sulawesin keskukseen Manadoon. Manadossa paikalliskontaktit olivat vastassa ja veivät meidät pitkää polveilevaa vuoristotietä viidakoiden halki Tangkokon kansallispuistoon, jonka laidalla majoituimme. Tangkokon alankosademetsät kuhisivat lintuja - myös niitä lajeja, jotka ovat kadonneet suurimmaksi osaksi Jaavalta ja sittemmin myös Balilta jaavalaisten poskettoman häkkilintuvillityksen vuoksi. Ympärillä olevilla kukkuloilla näkee Pohjois-Sulawesin molempia sarvinokkalajeja, kaikkia kolmea kotkaa (rosvokotka, sulawesinharjakotka, sulawesinjalokotka) ja lukemattomia muita lajeja, joista hyvin monet minulle kokonaan uusia, koska en ollut aiemmin vieraillut Sulawesillä.

Eräitä alueen näkyvimmistä lajeista oli paksunokkakottarainen, jonka taajat parvet hyörivät hedelmöivissä ja kukkivissa puissa yhtenään. Komea käkilintu sulawesinmalkoha oli yleinen. Näin myös kolme valtavaa jättikäkeä, jotka näyttävät lennossa lähinnä sarvinokilta. Korulurien ja sulawesinriippukaijojen parvet vierailivat hedelmöivissä viikunoissa. Joka puolella polkujen varsilla kuljeskeli ja mekasteli viiksi- ja itkuluhtakanoja. Endeeminen sulawesinsuokana tuli välittömästi raamit kaulassa esiin, kun ääntä soitettiin nauhalta. Itäjaavalaisen lintumiehen erikoisuus ovat kuningaskalastajat, ja niitä näimmekin Sulawesillä kahdeksan eri lajia ja koko matkalla yksitoista.

Pohjois-Sulawesi on enemmistöltään kristittyä aluetta. Kaikki kylät oli koristeltu purppuranauhoin pääsiäisen odotuksessa ja kirkot raikasivat iltaisin hallelujaa. Elämänmeno oli letkeää, väestö pyöreäkasvoisempaa kuin aiemmin käymilläni saarilla. Sulawesin vuoret ovat suurimmaksi osaksi tulivuoria ja hiekkarannatkin olivat väriltään tummanharmaita tai melkein mustia, koska hiekka on hienojakoista vulkaanista santaa.

Sulawesillä tuntui näkyvän metsissä myös nisäkkäitä enemmän kuin tiheämmin asutuilla saarilla: oli saaren endeemisiä mustia makakeja sekä suuria karhukuskuksia, jättiläisoravia, kääpiöpuhveleita ja hirvisikoja.

Neljännen päivän Sulawesillä vietimme Tomohonin pikkukaupungin ja Mahawuvuoren maisemissa. Tulivuoren huipulta vähän ennen kraatteria löytyy esimerkiksi sulawesinpunamesikko, vähän alempaa rinteiltä sulawesinpitta, sulawesinpikkutikka, filippiinienviitasieppo, kaksi rillilajia ja paljon muuta. Keisari- ja hedelmäkyyhkyt huhuilivat latvuksissa.

*   *   *

Manadossa meillä oli aikaa illalliseen ja aamulla lintukierrokseen kaupungin laitamilla ennen kuin lensimme Itä-Jaavan Surabayaan ja ajoimme sieltä suoraan Wonorejon mangroverämeille. Siellä oli runsaasti rusokaulasirrejä ja jaavantyllejä, pienempiä määriä monia muita kahlaajia. Paljon samaa faunaa kuin olen nähnyt muutamalla aiemmalla käynnilläni Jakartan lähellä oleville Muara Angken mangroverämeille. Illaksi ajoimme Malangiin, kontaktini kotikaupunkiin, jossa majoituin balilaistyylisessä majatalossa. Malang on kaunis ja ilmastoltaan miellyttävä ylämaakaupunki, jossa hollantilaiset pitivät "kukkula-asemaa". Yhä paljon siirtomaa-arkkitehtuuria. 

Seuraavana päivänä olimme koko päivän Itä-Jaavan ylämailla ja vuorilla Arjunavuoren ja viereisen Welirangin rinteillä, johon levittäytyy kansallissankarin, kommunistien surmaaman Raden Soerjon mukaan nimetty kansallispuisto. Nämä metsät olivat hyvin lintuisia, mikä oli erityisen ilahduttavaa Jaavan olosuhteissa, jossa kaikenlaisiin lintuihin - varsinkin vähänkin värikkäisiin tai kauniisti laulaviin - kohdistuu kohtuuton häkityspaine. Jaavalaiseen kulttuuriin kuuluva häkkilintuperinne on nykyisillä ihmismäärillä ja -tiheyksillä täysin kestämätön paikalliselle metsälinnustolle. Ennen erittäin yleiset lajit, kuten mainat, rillit ja harakkataskut, ovat miltei tyystin kadonneet ja selviävät vain tiukasti suojelluilla alueilla. Puhumattakaan papukaijoista ja viherharakoista.

Täälläkin näimme jonkin verran nisäkkäitä: mustia ja kultaisia langureja, pitkähäntämakakeja, jätti- ja palmuoravia, tupaita eli puupäästäisiä.

Retkeilymme Soerjon suojelualueella huipentui illansuussa, kun hämärä oli jo lankeamassa ja olimme tekemässä lähtöä. Lähtöä tehtäessä ilmaantuu aina jotain, koska luonto siten haluaa osoittaa suosiollisuutensa hyviä tyyppejä kohtaan. Tällä kertaa lähtöä tehtäessä ilmaantui ensin lähipuuhun istumaan jaavanjalokotka. Sitten metsästä pomppi esiin jaavanpitta, joka killisteli meitä täysin avoimella kahvilan pihalla. Kolmanneksi tuli esiin köynnöstimali, jonka ääntä kyllä kuulee usein, mutta jota hyvin harvoin pääsee näkemään. Harvinaiseksi käynyt sundanrilli pyöri puissa yksikseen - yleensä rillit ovat parvilintuja, trooppisten metsien lintuaaltojen ydinlajistoa. Lopulta vielä uurresarvinokka suoritti näyttävän ylilennon.

Viimeisenä Jaavan-päivänä ehdin vielä käydä Malangin ja Surabayan välissä sijaitsevissa Purwodadin kasvitieteellisissä puutarhoissa, joissa kaunis rubiinikurkkuinen sundanbulbuli oli vielä yleinen, mutta muu laululinnusto näytti kadonneen häkkilintukaupan syövereihin. Tosin jaavan- ja sinikorvakalastajia oli yhä puronvarsilla ja eräässä puussa piti vartiota komea jalokotka. Surabayasta lensin takaisin Balille, kuten olen tehnyt joskus aiemminkin.

*   *   *

Balilta minulla oli seuraavana yönä lento Dohaan, jonne saavuin varhain sikäläisenä aamuna ja majoituin yllättävän edulliseen hyvään hotelliin Suq Waqifiin, kulta- ja jalokivibasaarien kupeeseen. Sieltä oli mukava kävelymatka vanhaankaupunkiin monine ravintoloineen ja kahviloineen. Kaikki tosin oli päiväsaikaan ramadanin vuoksi suljettuna ja elämä riehaantui vasta iftarin jälkeen auringon laskettua.

Vietin Qatarissa kolme päivää ja kaksi yötä ja tapasin siellä toisenkin floresilaisista nuorista, joka on tätä nykyä töissä turkkilaisomisteisessa hotellissa Qatarissa. Kävimme vanhassakaupungissa, uuden keskustan pilvenpiirtäjäalueella ja kauppakeskuksissa. Pääsiäissunnuntaiksi vuokrasin auton, jotta näkisin lintuja myös Qatarissa ja jotta ystäväni pääsisi näkemään, mitä Qatarissa on pääkaupungin kimalluksen ulkopuolella. 

Kävimme al-Khorin mangroverämeillä ja ranta-aavikoilla. Aurinko paahtoi taivaalta armottomana, mutta muuten huhtikuun alku on Arabian niemimaalla vielä ihan inhimillistä aikaa. Kahlaajia oli lietteillä runsain mitoin - monia kiinnostavia lajeja, kuten rantakurveja, ylänkötyllejä ja aavikkotyllejä parvittain. Kävelimme Khorin Purppurasaarelle (Jazirat bin Ghannam), jossa aavikkoluonto oli kukassa ja valtavia jalokuoriaisia lensi kukkivien piikkipensaiden yllä.

Palautettuani indonesialaisen ystäväni työpaikalleen Dohaan kävin vielä itse al-Wakran mangrovelaguuneilla, jossa myös tervehdin painuvaa aurinkoa ja odottelin tilaisuutta syödä ensimmäisen taatelin ilman, että kukaan paastoaja tuijottaisi. Wakra oli nimensä mukainen, ainakin jos ruotsiksi ajatellaan. Siellä oli mm. kyyryhaikara, kuningaskalastaja, pulmussirrejä ja erilaisia tiiroja. Laguunilla kalasti myös sääksi.

*   *   *

Illaksi palautin auton ja lensin Islamabadiin, jossa olin yhdeltä yöllä. Täällä oli tullut kuuma, yölläkin. Onneksi maanantai oli vielä pääsiäispyhä, joten se muodosti leppeän vapaapäivän ennen kuin tiistaiaamuna piti olla tikkana töissä. Pihalintuni olivat jo odotelleet palveluksiani: heti kun täytin juomakipon vedellä, laskeutui haarahaukka terassilleni juomaan. Mainat ja kyyhkyt kärkkyivät heti vieressä.

Näytän saaneen myös uuden asuinkumppanin, sillä olohuoneeseeni oli poissa ollessani muuttanut - mitä lie ilmastointikanavaa pitkin - kaunis vaaleanvihreä gekko. Illalla verhossa pörräsi yöperhonen, jota nousin katsomaan, vain nähdäkseni, että se pörräsi jumissa siksi, että se oli juuri katoamassa gekon kitaan. Sääli yökköstä, mutta gekko on tervetullut - harvakseltaan sisälle eksyvien torakoiden, kärpästen ja hämähäkkien eliniänodote on nyt ilmeisesti aika lyhyt.

*   *   *

Tulihan tuossa tosiaan muutama paikka käytyä ja muutama lintu nähtyä. Indonesian ja Qatarin matkan yhteissaldo oli 235 lajia. Uusia eliksiä tuli varsinkin Sulawesiltä, pari lajia lisää myös Jaavalta. Olen nyt enää noin sadan lajin päässä 4000 elämänpinnasta. Tuo maaginen raja vaatisi siis oikeastaan vain yhden ison matkan jollekin sellaiselle alueelle, jossa en ole aiemmin käynyt - siis esimerkiksi Papualle, Etelä-Afrikkaan, Peruun, Madagaskarille tai Assamiin. Sata uutta lajia lisää jostain tutusta maasta olisi toki mahdollista parissa maassa - erityisesti Kolumbiassa tai Brasiliassa. Euroopasta ei kuitenkaan enää irtoa kuin muutama uusi elämänpinna - ja ne lähinnä Madeiralta, lisäksi yksi puuttuva laji löytyisi Baleaareilta ja yksi Azoreilta.