Kiovasta Tarttoon

Ehdin olla Kiovassa runsaan viikon ennen seuraavaa pohjoisen matkaani, tällä kertaa toiseen entiseen kotimaahan Viroon. Kiovasta jäi mieleeni erityisesti muuan pitkäksi venähtänyt ilta Hreštšatykin Botška-klubilla, jossa erään ystäväni rokkibändi jälleen esiintyi. He olivat illan neljästä bändistä kakkosina, koostuvat neljästä hengestä ja esittävät biisejä ukrainaksi, venäjäksi ja englanniksi. Kolmantena esiintynyt bändi oli kuitenkin kokoonpanossaan veikeä, koska siihen kuului viiden ääntä tuottavan jäsenen lisäksi myös kaksi moššaajaa. He eivät tehneet muuta kuin moššasivat.

Olimme jatkoilla toisessa pubissa aamuyöhön, pöydissä kasoittain lihaa ja oluttorneittain tummaa olutta. Seurueemme koostui lähinnä ukrainalaisista opiskelijoista, joista tulee tulevaisuudessa eksoottisten maiden kuten Kiinan, Japanin, Korean ja Suomen erityisasiantuntijoita. Kulttuurimaille ominaisten perinteiden mukaisesti maaosaamisessa panostetaan jo opiskeluajoista alkaen vahvaan kielitaitoon.

Suomessa Venäjä on ainoa maailmankolkka, jonka maaosaamista opiskellaan samalla metodiikalla. Valitettavasti tämä tapahtuu huonoilla sivuvaikutuksilla. Kun niin paljon investoidaan vaikean kielen osaamiseen, samalla pidetään pakollisena omaksua myös venäläisen maailmankuvan, historiakäsityksen ja poliittisten näkemysten haitalliset ja absurdit puolet. Sen sijaan, että venäjäosaajia koulutettaisiin suomalaisiksi vaikuttajiksi Venäjälle, heitä usein koulutetaankin Venäjän asianajajiksi Suomeen. Suomi on hullunkurinen maa, josta usein tulee mieleen Liisa ihmemaassa.

Ukrainalaisilla ja balteilla, jotka yleensä osaavat sujuvaa venäjää, ei ole samanlaista kompleksia kuin suomalaisilla, joilla venäjäosaaminen samaistetaan russofiliaan. Heille venäjä on ollut sukupolvien ajan pakollinen toinen kotimainen. Ukrainassa sitä yhä osaavat nuoretkin, varsinkin Kiovan kaltaisissa kaksikielisissä suurkaupungeissa, joissa venäjä on ollut ylempiarvoisena pidetty kieli niin kauan ja ukrainaa pidetty maalaisena aina vallankumouksiin saakka.

Baltiassa minun sukupolveni osaa vielä venäjää, mutta lähinnä auttavasti tai kohtalaisesti, koska pakkovenäjää on opittu vain lapsena koulussa. Sen sijaan nykyiset perusopiskelijat joko eivät osaa sitä lainkaan tai osaavat sitä hyvin, koska ovat erikseen opiskelleet. Sääli kyllä, sama on asianlaita suomen kohdalla, jota Virossa yhä harvempi nuori osaa, koska Suomea ei enää nähdä länsimaana, vaan se on alkanut jäädä mielikuvissa kulttuuriselle harmaavyöhykkeelle jonnekin idän ja lännen väliin Viron integroiduttua länteen.

Tarttoa on taas rakennettu ankarasti sitten viime näkemän, josta ei sentään ole kuin runsas puoli vuotta aikaa. Täällä on viehättävää suomalaiseen keskustelu- ja kahvilakulttuuriin verrattuna, että on aitoja intellektuelleja. Jopa kylähullut, jotka kiertävät seminaareja, kahviloita ja divareita profetoimassa, ovat pääosin fiksuja, ja vaikka olisivat päihtyneitä, eivät rähise vaan haluavat vain loputtomiin muistella kauhulla neuvostoaikoja ja menneisyyttään milloin missäkin salaisessa tehtävässä.

Suomalaisilla on kummallinen kuvitelma, että he ymmärtäisivät Venäjää ja Venäjän toimia jotenkin paremmin kuin baltit, jotka sentään saivat ensikäden kokemusta paitsi tsaarinajasta, myös neuvostojärjestelmässä elämisestä. Suomalaiset ovat naurettavia ja tekevät itsensä täällä pelleiksi. Virossa ja muissa Baltian maissa on sentään aina luettu venäläistä kirjallisuutta, runoutta ja filosofiaa. Suomessa vain poliittista liturgiaa.

Venäjän johtavat älyköt - ne, jotka Suomessa vaietaan kuoliaiksi haluttaessa miellyttää Kremliä - luennoivat Viron yliopistoissa ja kertovat opiskelijoille Venäjän todellisuudesta, samalla kun suomalaisille syötetään virallisesti hyväksyttävää siloiteltua puppua ja vastapainoksi korkeintaan jonkun höyrypään putinoidisen hovinarrin gonzoseikkailuja.

Jos Suomessa luetaan venäläistä kirjallisuutta, sitä tehdään lähinnä sen todistelemiseksi, että joku akateemikoksi tai kultturelliksi ryhtynyt sydämen plebeiji haluaa identifioitua ranskalais-saksalais-venäläiseen aateliin ja halveksia kaikkea anglosaksista. Jos luetaan, luetaan vain ne pakolliset Dostojevskit, Tolstoit ja ehkä pari romantikkoa - joskin Timo Vihavainenkin totesi hiljan, ettei Suomessa lueta Puškinia eikä Lermontovia. Ja mikä tärkeintä, Suomessa ei lueta pohjaksi suomalaista. Virolaisen intellektuellin on helppo lukea venäläisiä klassikoita hullaantumatta hölmösti imperialismin lumoihin, sillä hän on lukenut vereensä aimo annoksen kotimaisia kulttuurisia vasta-aineita.

Suomalainen intelligentsia, jos sellaisesta ylipäätään voidaan puhua kun joku kaasukonsultti on nimittänyt itsensä siihen joukkoon, on omaksunut huonoimmat puolet sekä lännestä että idästä, ja jättänyt vastaavasti omaksumatta molempien parhaat puolet.

Lännestä on jätetty omaksumatta länsimainen vapauteen ja vapaan kansalaisen röyhkeään ideaaliin perustuva kulttuuriperintö ja kaikki se, mitä akateemisella vapaudella ja väittelyllä todella tarkoitetaan. Sen sijaan on omaksuttu varsinaislännelle ominainen naiivisuus idän suhteen, illusorisessa maailmassa eläminen ja yleinen epärealismi todellisen maailman nurjien puolten suhteen.

Idästä suomalainen älykkö on omaksunut nöyristelyn, kyräilyn ja vertaiskyttäyksen, tsaarien ja ylimysten liehittelyn, konformismin, kateuden ja yleisesti halveksivan suhtautumisen vapautta kohtaan. Idästä on kuitenkin jätetty omaksumatta analyyttinen syvällisyys, tieteen ja taiteen synteesi, samoin kuin yksityisesti ilmaistava lähtökohtaisen epäilevä asenne vallanpitäjien syöttämiä totuuksia kohtaan. Suomalainen nöyristelee kuin itämaalainen mutta on lapsekkaan naiivi kuin länsimaalainen. Yhdistelmä on vaarallinen.

Tuloksena suomalaista keskustelua hallitsevat epä-älyllisyys ja epärehellisyys, jotka kylläkin naamioidaan arkisen banalismin rehellisyyttä vilpillisesti esittävään valeasuun. Suomalaisille on ominaista landeswehriläisyys, sellainen maailmankuva, jonka omaksuivat tsaarin uskolliset aatelisplebeijit - ne saksalaiset talonpoikaistaustaiset moukat, jotka lähtivät idän ruhtinaiden palkkasotilaiksi, tunsivat ylemmyyttä venäläisiin vertaisiinsa (jotka olivat maaorjan asemassa), ja joiden aateluus perustui nöyristelyyn ja antautumiseen tsaarin orjiksi.

Tämä metsästä kaupunkielämään repäistyille tšuhnille ominainen asennemaailma paljastuu ehkä parhaiten eräiden suomalaisten upseerien maailmankuvassa, joka toistaa Venäjän tsaarin palvelukseen asettuneiden baltiansaksalaisten maalaisjunkkarien näkemyksiä. Tunnetaan alemmuutta oikeaan länsimaiseen aateliin, Saksaa ja Ruotsia pitää kunnioittaa. Ollaan rähmällään Moskovan tsaarin edessä ja suoritetaan loppumattomia älyllis-moraalisia kuperkeikkoja tsaarin hovin narreina, mutta vastapainoksi katsotaan olevan oikeutettua halveksua kovaäänisesti virolaisia, puolalaisia, ukrainalaisia, romanialaisia ja georgialaisia.

Halutaan siis olla tsaarin alamaisina ensimmäisinä alamaisten joukossa, alamaisempia kuin muut alamaiset ja siksi ylempiä. Tämä on juuri sitä käytöstä, jonka keisarikunta aikoinaan palkitsi muodollisella aatelisarvolla. Nykyään tätä aatelointia ilmeisesti vastaavat Venäjän suomalaisille elitisteille jakamat mitalit, joiden eteen suomalaisnarrit hyllaavat ja heittävät kuperkeikkaa.

Oli kerran sellainen maailmanaika, jolloin tsaarin upseerit olivat isänmaallemme hyödyksi rakentaessaan meille tyhjästä vapaisiin talonpoikiin perustuvan kansallisen armeijan. Yksi tsaarin upseereista yleni suorastaan kansallissankariksi, marsalkaksi ja presidentiksi asti. Mutta hän olikin poikkeuksellinen, koska ei hurahtanut landeswehriläisten maalaisjunkkarien tapaan muodikkaaseen saksalaismielisyyteen, vaan ihaili sen sijaan suomalaiseliitin inhokkeja anglosakseja. Ja veljeili kaiken huipuksi puolalaisten kanssa.

Ei kuitenkaan pidä olla lapsellinen ja kuvitella parhaidenkaan tsaarin upseerien olleen valmiita puolustamaan Suomen kansallista etua silloin jos vastassa olisikin ollut heidän murhaamistaan vaatineiden bolševikkien sijaan Venäjän tsaarin imperiumi. Jos Pietaria olisivat hallinneet valkoiset kenraalit, olisivat tsaarin upseerimme ja uskolliset ohranamme olleet suomalaisten aktivistien raivoisimpana piinana.

Hypätäkseni tästä historiakuvasta nykypäivään, haluaisin erityisesti niiden lukijoideni, jotka ovat tänä päivänä töissä turvallisuutta tuottavissa orgaaneissa, pohtivan omissa mielissään, kenen palveluksessa todella ovat, sitten kun totuuden hetket koittavat - Suomen kansan vai tsaarin. Vastaus tähän kysymykseen nimittäin määrittää sitä, ollaanko länttä vai itää. Jos asia on jotenkin epäselvä, silloin ollaan harmaavyöhykkeellä, jossa ikävä kyllä oletan Suomen tällä hetkellä lilleröivän.

Lilleri Lallerista eli Tyyris Tylleröstä kertoo tämä Liisasta ihmemaassa peräisin oleva runo:

"Tyyris Tyllerö muurille kipusi,
Tyyris Tyllerö muurilta lipesi.
Eikä Tyyristä Tylleröä milloinkaan
voi kukaan parantaa,
ei edes kuninkaan miehet kautta maan."

Täällä Tartossa osallistuin mielenkiintoiseen konferenssiin, joka pohti erään aiemman, tosin lyhytaikaisen, kotimaani tulevaisuutta. Puheenvuorot olivat ihan mielenkiintoisia, mutta kuten konferensseissa aina, tärkein sisältö tulee vasta kahvitaukojen ja iltojen verkostoitumisesta sekä Ülikooli kohvikussa ja Püssirohu keldrissä käydyistä keskusteluista, joissa voitiin punoa yksiin akateemikkojen ja praktisioneerien tietoja ja näkemyksiä asioista. Nykyisestäkin kotimaastani tietysti puhuttiin - siinä määrin, että eräskin sotahistorioitsija käsitteli ensin mainitun maan sotahistorian otsikon alla melkein koko ajan nyky-Ukrainan tapahtumia.

Münchenistä Müncheniin

Kiova on musikaalinen kaupunki. Olin viikko sitten perjantai-iltana Politehnikan takana sijaitsevalla rokkiklubilla, jossa eräs ukrainalainen ystäväni esiintyi bändinsä kanssa. He olivat vain yksi neljästä sinä iltana siellä esiintyneestä paikallisesta bändistä. Joku oli kirjoittanut ohjelmalistan laitaan "Rostov on Ukrainaa".

Muutenkin kaupungissa on rokkibaareja joka kulmalla ja niissä lähes aina, ainakin tärkeinä iltoina kuten perjantaisin, bändejä soittamassa. Eikä vain baareissa. Käydessäni tuossa viikolla kotikadullani parturissa, sielläkin soitti bändi asiakkaiden iloksi.

Tulin torstain ja perjantain välisenä yönä Suomeen, tosin vain neljän päivän matkalle. Perjantai menikin vilkkaissa merkeissä Helsingissä. Söin porokeittoa ja salamileipää Teerenpelissä, vietin iltaa Nyyrikissä ja jossain vaiheessa yötä päädyttiin Rytmiin ja Milenkaan. Tänään lauantaina vuorossa on Turku, jossa sijaitsee tämänkertaisen Suomen-matkani varsinainen syy, muuan väitöstilaisuus. Sunnuntaina palaan taas Helsinkiin, jossa intellektuaalista ohjelmaa kahdeksi päiväksi, sitten Riikaan, ja lopulta takaisin Kiovaan.

Minskissä annettiin taas Venäjälle vihreä valo jatkaa hyökkäyssotaansa. Löisin mielelläni vetoa mahdollisimman suuresta rahasummasta, että Venäjä ei tule noudattamaan Minskissä sovittua, kuten ei edellisilläkään kerroilla, mutta tuttavapiiristäni ei taida löytyä ketään niin hullua, että moiseen vetoon suostuisi.

Eletään samanlaisia aikoja kuin Münchenissä vuonna 1938, jossa oltiin muka tekemässä rauhaa meidän ajaksemme antamalla Hitlerille kaikki mitä hän vain uskalsi ottaa. Tämä merkitsee sodan laajenemista. Venäjä kun ei neuvottele diplomaattipöydissä vaan sotakentällä - eikä se neuvottele mistään Donbasin tulitaukorajasta, vaan Euroopan jakamisesta etupiireihin. Venäjä ei voi vetää Lännen pehmeydestä mitään muuta johtopäätöstä kuin että sillä on vapaat kädet rangaistuksetta jatkaa lännenvastaisen sotansa eskaloimista ja laskujen maksattamista uhreillaan.

Lännessä ei tunnuta ymmärrettävän sitä, että Venäjän ja sen liittolaisten (Lännen vihollisten) sodat ovat sotijoilleen hyvin tuottoisia. Venäjän eliitti ei kärsi taloussanktioista, vaikka kansa kärsisi - ja jälkimmäisellä ei ole väliä niin kauan kuin venäläisiltä puuttuu tahto ja kyky kukistaa hallintonsa. Krimin ja Donbasin hyökkäyssodat ovat olleet samaan aikaan suuria keskiaikaisia ryöstöretkiä; pankeista otetaan rahat, teollisuus ryöstetään, ja kaiken huipuksi kansainvälinen yhteisö painostaa yhä köyhää Ukrainaa maksamaan sekä Krimin että miehitetyn Donbasin kaasut, sähköt, vedet, eläkkeet ja sosiaalietuudet - joista ei hryvnjan hryvnja päädy köyhille tarvitsijoille, vaan joka killinki otetaan pankeista bandiittien käyttöön.

Saman sodan eteläisellä rintamalla ISIS on ottanut käyttöön saman tulonhankintakeinon: pankeista saa kätevästi ryöstettyä rahat armeijan rakentamiseen ja aseistamiseen. Öljylähteet ottamalla saa lisää. Samaan aikaan asia, josta länsimaat kaikkein ehdottomimmin kieltäytyvät, on näiden kohteiden fyysinen kontrollointi. Länsi on ilmeisesti siirtynyt lopullisesti postmodernin fiktion aikaan. Ei ihmekään, että Venäjä pärjää niin hyvin, sehän on maailman suurin fiktiokoneisto. Erona on vain se, että Venäjä tekee fiktiostaan aseilla totta, Länsi taas myhäilee sopimuksia, jotka eivät ole edes sen paperin arvoisia, joille ne on painettu.

Jos Suomi jatkaa nykyistä linjaansa, se asemoi itsensä etupiirirajan itäpuolelle, ja siellä koittavat ankeat ajat. Jo nyt kuilu Suomen ja Ruotsin välillä on paisunut melkoiseksi, sillä Ruotsi on jo vuosikaudet tehnyt niitä uudistuksia, joita Suomen olisi pitänyt tehdä taloutensa kuntoon saattamiseksi. Ruotsi on myös käytännössä läntisessä etupiirissä eikä tarvitse Nato-jäsenyyttä ennen kuin sitten kun se on Suomelle liian myöhäistä.

Yritykset menestyvät Ruotsissa ja talous elpyy. Suomea on sen sijaan pyöritetty velkarahalla jo pitkään - silti Suomen päättäjät tuntuvat yhä odottavan, että jostain taivaalta putoaa uusi Nokia syliimme, ilman että teemme mitään asian eteen. Suomalaiset paukuttelevat henkseleitään milloin milläkin pilipalitilastolla, mutta tilastot, joilla oikeasti on merkitystä, kuten ostovoima, osoittavat suomalaisten olevan läntisen Euroopan hännillä.

Surullisinta tilanteessa on se, että mielipidemittauksista päätellen suomalaiset aikovat huhtikuun vaaleissakin äänestää sen puolesta, että Suomi sidotaan tiukemmin Kremlin liekaan, Lännestä ajaudutaan yhä etäämmälle, ja että mitään talousuudistuksia ei tehdä.

Euroopassa hoettiin pitkään "ei koskaan enää", mutta näköjään mitään ei sittenkään opittu. Mantereemme kulkee Münchenistä Müncheniin ja Jaltasta Jaltaan. Ikävä niille kokonaisille sukupolville, joiden elämät jälleen menevät hukkaan. Järjen ääniäkin löytyy, mutta ne tuntuvat tulevan lähinnä pienistä maista kuten Baltiasta. Edellisen viikon Münchenin konferenssissa lausui yhden mielestäni viisaimmista lausahduksista Bulgarian presidentti Rosen Plevneljev: "Euroopan on kirjoitettava oma historiansa. Jos emme sitä tee, Venäjä kirjoittaa sen meidän sijaamme."

Filippiineiltä

Piti kirjoittamani matkastani Filippiineille, ettei kävisi kuten vuoden takaiselle mielenkiintoiselle matkalleni Argentiinaan ja Brasiliaan, josta en sitten koskaan kerennyt kirjoittaa Kiovan kiihtyneiden tapahtumien vuoksi. Olen ottanut tavaksi varata merkittävimmän talvilomani johonkin lämpimään kohteeseen, ja koettanut korkata uusia maailmankolkkia siinä sivussa.

Trooppisessa Aasiassa Filippiinit oli yksi jäljellä olevista muutamasta maasta, jossa en ollut vielä käynyt, joten se olisi ollut vierailulistalla joka tapauksessa. Kiovasta saa talvisin edullisia lentoja Dubaihin ja sieltä puolestaan niihin eteläisen Aasian kohteisiin, joista Emiraatteihin tulee paljon vierastyövoimaa. Filippiiniläiset muodostavat yhden suurimmista vierastyöläiskansallisuuksista Arabian niemimaan vauraissa maissa.

Koska minulla oli vain kaksi viikkoa aikaa Filippiineillä, päätin jakaa aikani kahdelle saarelle: suurimmalle saarelle Luzonille, jolla pääkaupunki Manila samoin kuin erään filippiiniläisen ystäväni yliopisto sijaitsevat, sekä Filippiinien muiden osien ja Borneon väliin sijoittuvalle Palawanille. Nämä kaksi olivat myös luontonsa ja linnustonsa puolesta mahdollisimman erilaisia, ja olin lisäksi saanut toisen tuttavan kautta kontaktin Palawanilla asuvaan ornitologiin.

Taisinkin jo uudenvuodenpäivänä Manilasta käsin kirjoittaa jotain hyvin lyhyesti Suur-Manilasta, joka ei ole erityisen viehättävä kaupunki. Se on valtava, kaikkiin suuntiin paisunut aasialainen suurkaupunki, jonka liikenne on painajaismaisen ylikuormitettu. Ylipäätään koko Luzonin saari on erittäin tiheään asuttu, mutta Suur-Manila on sitä aivan erityisesti. Manilassakin on silti myös tutustumisen arvoisia ja miellyttäviä alueita, kuten espanjalaisen siirtomaavallan aikainen vanhakaupunki Intramuros ja moderni yliopistokaupunki Quezon City.

Filippiinit on kulttuurinen sekoitus Aasiaa ja länsivaikutteita, kuten tagalogin kielikin. Filippiiniläiset sekoittavat siihen niin paljon espanjan ja englannin sanoja, että yleensä ymmärtää, mistä paikalliset puhuvat. Myös arabialaisia sanoja kuulee niiden puheessa, jotka ovat olleet pitkään töissä Emiraateissa tai muissa arabimaissa.

Ylipäätään filippiiniläiset puhuvat niin yleisesti englantia, että se tekee saarilla matkailun helpoksi. Niin monet miljoonat filippiiniläiset ovat tai ovat olleet töissä jossain päin maailmaa, että he ovat kansakuntana sangen kansainvälisiä. Hinnat ovat edullisia ja muutenkin meininki siinä määrin länsimaista - eräällä tavoin amerikkalaista - että Filippiinit on varsin helppo, jos etsii aasialaista matkakohdetta. Thaimaa ja Malesia ovat kuitenkin Filippiinejä vauraampia ja niiden turismi-infrastruktuuri merkittävästi kehittyneempää.

Filippiinit taisteli aikanaan itsensä vapaaksi espanjalaisten siirtomaavallasta. Espanjalaiset teloittivat Filippiinien kansallissankarin, kirjailijan, runoilijan, poliitikon ja monilahjakkuuden José Rizalin. Amerikkalaiset nähdään kaksinkertaisina vapauttajina - sekä espanjalaisten että japanilaisten vallasta. Kiinasta ei pidetä, koska se on alueen imperialistinen suurvalta, joka kahmii itselleen paitsi taloudellista ja poliittista valtaa, myös Filippiineille kuuluvia etelämeren pikkusaaria. Japania kohtaan on sotatraumoja, mutta nykyjapanilainen popkulttuuri on suosittua.

Nykysuosikiksi on noussut Etelä-Korea, jonka talouskasvua ja popkulttuuria ihaillaan. Kaikki korealainen tuntuu olevan cool. Nuoret haluavat näyttää korealaisilta tai japanilaisilta, mangan ja animen estetiikka jyllää. Filippiiniläisten koulutettu keskiluokka on varsin mielenkiintoista väkeä. Tavallaan hyvin länsimaalaista, mutta tavallaan hyvin aasialaista. Hyvin kristillistä, mutta kuitenkin arvoiltaan hyvin liberaalia ja vapaamielistä. He kopioivat mielellään amerikkalaista, japanilaista ja korealaista kulttuuria, mutta lisäävät siihen omat elementtinsä. He ovat ahkeria, pragmaattisia, mutta toisaalta kaoottisia ja keskittyneempiä siihen, miltä asiat näyttävät ja miltä tuntuu, kuin siihen, toimiiko jokin. Yläluokka on pahamaineisen korruptoitunutta, tuloerot räikeitä. Töitä kuitenkin paiskitaan ja amerikkalainen unelma elää. Eräällä lailla filippiiniläiset ovat siis Aasian libanonilaisia tai meksikolaisia.

*   *   * 

Oli minulla turismin lisäksi toinenkin syy mennä tällä lomalla juuri Filippiineille. Nimittäin sinä ajanjaksona, jona päätin matkakohteestani, oli filippiiniläinen ystäväni syvän masennuksen vallassa ja puhui useaan otteeseen elämänsä päättämisestä oman käden kautta. Saarille ehtiessäni akuutein tilanne oli onneksi ohi, mutta tiedän omasta kokemuksesta kuinka kauan tällaiset asiat todellisuudessa vievät, ja kuinka paljon yhdenkin todellisen ystävän tuki voi silloin merkitä.

Ystäväni on psykologian opiskelija, joten jonain päivänä hän ehkä auttaa itse niitä lukemattomia ahdistuneita nuoria, jotka joutuvat elämään samanlaisten ongelmien kanssa kuin hän on viime vuosina elänyt. Hän on huippuälykäs ja opinnoissaan menestyvä suorittaja, mutta kuten hän itse tilannettaan kuvasi: paraskaan kirurgi ei voi leikata itseään. Paitsi psykologian opiskelija, ystäväni on myös lahjakas säveltäjä, muusikko, piirtäjä, manga- ja animeharrastaja, ja silloin kun ei viiltele ranteitaan emotuskan vallassa raskasmetallia kuunnellen, hän on myös yksi parhaista elossa olevista runoilijoista, joita minulla on ollut kunnia lukea.

Pelkkä ajatus, että niin monilahjakas nuori ihminen halusi tappaa itsensä, on pohjattoman surullinen. Nerous kuitenkaan harvoin tulee ilman raskasta taakkaa. Taide usein versoo vaivatusta maaperästä. Minulle tuli aikanaan jälkikäteisenä yllätyksenä, ei tosin ilman ennakkoaavistusta, että silloin kun olemme ensi kertaa käyneet pitkiä ja korkealentoisia keskustelujamme, hän on ollut vasta lukiolainen. Emme tosin silloin tienneet toisistamme muuta kuin anonyymit avattaremme - sellaiset sivuseikat kuin nimi, ikä, kansallisuus tai se, miltä toinen henkilö jossain tuolla bittiavaruuden takana todellisuudessa näytti, tulivat toistemme tietoon vasta paljon myöhemmin.

Ei ollut tarpeenkaan tietää. Hänen tuotantonsa lukeminen ja yhteydenpitomme, joka oli alkanut toistemme kaunokirjallisen tuotannon vertaisluvusta ja kommentoinnista, tuntui siltä kuin olisin saanut signaalin SETI-ohjelmassa. Jostain tuolta kaukaisesta tyhjyydestä kuului ääni, joka puhui samaa kieltä kanssani, silloinkin kun puhui kielillä. (Hänellä oli tapana kirjoittaa välillä lauseita ja sanoja kielillä, joita tiesi, etten ymmärrä, koska käännösohjelmien ja sanahakujen tulokset olivat osa sitä monien samanaikaisesti kerrottujen merkitysten kudelmaa, jonka hän halusi punoa.) Arkikielessä kai sanottaisiin, että olimme samalla aaltopituudella. Mutta ei vain sitä. Tiesin alusta asti olevani tekemisissä sellaisen kaliiperin ajattelukapasiteetin kanssa, etten ollut vastaavaa nähnyt kuin muutaman kerran elämässäni. Ja mitä omintakeisimmalla originelliuden tasolla.

Aiemmin hän asui vanhempiensa töiden vuoksi Emiraateissa, mutta lähti sittemmin yliopistoon vanhempiensa alkuperämaahan. Kuten edeltä jo kävi ilmi, puhuimme alun perin aivan muista asioista kuin yksityisistä elämistämme - taiteesta, tieteestä, hyvästä ja pahasta, ihmismielen tutkituista ja tutkimattomista korpimaista, maailman mytologioista, elämän ja asioiden merkityksistä ja sen sellaisesta. Ajan myötä hän kuitenkin kertoi myös synkemmistä asioista: pahuudesta, väkivallasta, ahdistuksesta ja aivan liian varhain päälle kaatuneesta raskaasta taakasta. Tarkoituksettomuuden ja itsetuhon ajatuksista, joihin edelliset kokemukset epäilemättä vaikuttivat.

Minulla on useita ystäviä, jotka vanhempiensa töiden vuoksi kasvoivat nuoruutensa Persianlahden kaupunkien rikkaissa mutta kovin pinnallisissa ja keinotekoisissa maailmoissa. Niissä asuttiin ja paiskittiin töitä rahan vuoksi, pidettiin yllä kulisseja, ja kulissien takana netti oli jotakuinkin ainoa ikkuna ulos, jos ei ollut kiinnostunut tarkoituksettomasta notkumisesta ilmastoiduissa ostoskeskuksissa. (Persianlahdella ei hengailla kaduilla.) Netti olikin sitten kerralla ikkuna maailmanlaajuiseen sosiaaliseen elämään, vaikka kotona olisi elänyt kuin avovankilassa.

*   *   * 

Manilan katedraalissa Intramurosissa tapasin sovitusti erään paikallisen lintuharrastajan ja kustantajan, jonka kanssa olin ollut yhteydessä aiemmin. Menin seuraavana aamuna hänen kanssaan Manilan lounaispuolella olevalle Parañaquen ja Las Piñasin rannikolle, jossa on jäljellä osittain suojeltuja laguuneja ja mangroverämeitä. Siellä näkee runsaasti valkeita haikaroita sekä kahta lajia yöhaikaroita - tavallisen lisäksi australianyöhaikara on Filippiineillä paikoin yleinen. Lisäksi lietteillä oli kohtalaisia määriä itäpalearktisia kahlaajia. Turkoosikalastajat olivat kaikkialla rannikon habitaateissa yleisiä.

Rohkaistuin sitten uskaltautumaan itse filippiiniläiseen liikennekaaokseen ja vuokrasin lentokentän laitamilta auton, jolla saatoin varsin vaivattomasti kattaa keskistä ja eteläistä Luzonia. Navigaattoria ei ollut, joten olin vanhanaikaisesti kartanlukutaitojeni varassa. Suuntasin toista kahdesta Etelä-Luzonille johtavasta valtatiestä etelään ja aina Calambaan ja sieltä pienempää tietä Los Bañosiin. Los Bañosin yliopistokaupungin kupeessa on yksi eteläisen Luzonin parhaista alkuperäisistä metsäalueista, Makilingvuoren sademetsäpuisto, joka kuuluu hallinnollisesti Los Bañosin yliopiston alaisuuteen. Itse asiassa kampusalue sijaitsee osittain viidakoissa ja sielläkin näkee runsaasti endeemisiä metsälintuja.

Monet metsälinnut ovat kovin piilottelevia, mutta kärsivällisyydellä filippiiniendrongoja, kahta lajia malkohoita, filippiinienriippukaijoja, guavakaijoja, useita medestäjiä ja kukastajia ja monia muita oli helppo nähdä. Petolinnuista filippiinienjalokotka ja filippiinienharjakotka ovat Makilingvuorella melko helposti nähtävissä. Majoitus oli edullista ja sijannillisesti mitä soveliainta yliopiston majatalossa, ylhäällä kampusalueella. Kampusalueen alemmista osista löytyy puolestaan ruohostomaiksi kelpaavia kesantopeltoja ja pensaikkoja, joissa näkee helposti kaislakerttusia ja nokitaskuja, suuremmalla vaivalla myös pyyjuoksijoita.

Seuraava luontokohteeni oli Palay-Palayn kansallispuisto Etelä-Luzonin länsiosassa, Ternaten lounaispuolella. Tagaytaysta kulkee Alfonson ja Magallanesin kautta Maragondoniin ja Ternateen miellyttävä mutkainen mutta hyvälaatuinen tie metsäisten maastojen ja nättien kylien kautta. Itse Palay-Palayn kansallispuistossa ei ole minkäänlaista infrastruktuuria, mutta sen halki kulkee useita teitä rannikkolaguunien resortteihin. Lisäksi tieltä lähtee kansallispuiston viidakoihin kuljettavissa olevia polkuja.

Maisemat ovat seudulla erityisen kauniita: pittoreskejä merenlahtia ja metsäisiä kukkuloita, joissa kohtasi filippiiniensarvinokkia kymmenien yksilöiden parvittain. Rinteiden nousevissa ilmavirtauksissa kaarteli kymmeniä bramiinihaukkoja ja silloin tällöin filippiinienharjakotka tai filippiinienjalokotka. Tien päässä rannikolla oleva Caylabnen resortti, jota konsultoimani kirjallisuus oli suositellut majoituspaikaksi, oli kuitenkin suljettu. Sen sijaan lähempänä Ternatea sijaitsevasta Puerto Azulin resortista löytyi kohtuuedullisesti majoitusta. Alueella oli myös sangen produktiivinen luontopolku, joka kulki metsien ja golfkenttien kautta. Paljon japanilaisia ja korealaisia golffaajia, mutta sieltä löytyi runsaasti myös mielenkiintoisia lintuja, kuten jokikalastajia, viiksiluhtakanoja ja luzonintikkoja.

Palasin Caviten länsirannikkoa takaisin pohjoiseen ja Suur-Manilan kauhean liikennesuman läpi kohti Subic Baytä, joka on aiemmin isännöinyt amerikkalaisten laivastotukikohtaa. Tämän ansiosta alueella on Luzonin todennäköisesti suurin keskittymä alkuperäismetsiä ja lajisto on säilynyt rikkaana, papukaijatkin, joita Subic Bayn metsäisillä kukkuloilla tapaa yleisinä neljää lajia. Subic Bayn viidakoissa on runsaasti hylättyjä bunkkereita, varastotiloja, sotilasteitä ja muuta metsän valtaamaa infraa, joka helpottaa pääsyä ja tarjoaa avoimia tiloja nähdä muutoin kovin piilottelevia kyyhkyjä, kukaaleja ja muita metsälintuja. Subic Bayn alueella suuret gekkoliskot, tokkeet, huutelivat yhä puista yleisinä. Muualta ne ovat kadonneet kiinalaisten suihin.

Kävin myös Candaban kosteikoilla, jotka osoittautuivat monimuotoiseksi haasteeksi, koska minulla ei ollut tuolla ketään paikallista avustamassa. Valkoinen mies kaupunkiajoon tarkoitetulla pienellä vuokra-autolla ajelemassa pitkin pikkukyliä ja riisipeltojen daikkeja, kyselemässä suota. Monta kertaa olin ajanut väärille kärrypoluille ennen kuin oikea polku lopulta löytyi, ja hämmästyttävää kyllä, autonikin siitä selvisi. Kun suo oli lopulta löytynyt, se olikin oikea eldorado. Lintuja tulvi yli äyräiden. Oli valtava kontrasti muuten niin lintuköyhiin riisipeltoihin, joissa näki lähinnä valkeita haikaroita.

Candaban suoaltailla ja kosteikossa oli sadoittain ruskohaikaroita, suomuviheltäjäsorsia, harvinaisia filippiiniensorsia ja jonkin verran talvehtivia jouhisorsia, heinätaveja ja lapasorsia. Pikkuhaikaroita oli neljää lajia, kaikkia esillä. Oli filippiinienturturikyyhkyjä ja harvinaisia kiinankottaraisia. Lietteisillä altailla ja riisipelloilla oli talvehtivia kahlaajia. Kaikkialla oli suuria määriä yleensä piilottelevia rantakanoja, usein esillä ja valokuvattaviksi asti: liejukanojen ja sulttaanikanojen lisäksi ojasuokanoja, itkuluhtakanoja, viiksiluhtakanoja, harmaarintahuitteja ja kukkorääkkiä.

Auto oli pari kertaa vähällä hajota kärrypolun kuoppiin ja esteisiin, mutta ajaminen daikkeja pitkin altaiden ympäri oli silti kannattavaa, sillä monet arat rantakanat ja pikkuhaikarat suhtautuvat autoon paljon pelottomammin kuin kävelevään kulkijaan. Lopulta aurinko alkoi painua mailleen ja piti painella riisipeltojen valleja pitkin takaisin päällystetyille teille.

Cavitessa ajelin eri otteisiin pitkin poikin varsin kattavasti. Kolmio, joka muodostuu Silangin, Tagaytayn ja Trece Martiresin väliin, on täynnä kyliä ja pikkukaupunkeja, eikä piirikunnilla oikein ole selkeitä keskustoja, ehkä Tagaytayta lukuun ottamatta. Edellä mainitun ystäväni yliopisto sijaitsee Silangissa. Tagaytay on puolestaan alueen tunnetuin matkailukohde; siellä on kaunis järvi ja sen keskellä tulivuorisaari. Maisemat ovat viehättäviä, ruoka hyvää ja huokeita majoituskohteita on runsaasti.

*   *   *

Palawanin saarelle minun piti lentää Manilasta. Minulla oli saarella kontakti toisen tuttavan kautta, paikallinen ornitologi ja ympäristöaktivisti, jolle sotahistorioitsija-isänsä oli antanut etunimeksi Rommel. Hän osoittautui muutenkin tapaamisen arvoiseksi, joviaaliksi ja laajalti yleissivistyneeksi luontoihmiseksi ja matkailualan yrittäjäksi. Hän oli hankkinut meille kuskiksi paikallisen kylän herännäissaarnaajan, vanhemman sedän, joka ei kuitenkaan saarnannut - edes tyhjentäessäni Rommelin kanssa iltaisin viinipulloja, jotka olivat jääneet autooni, vaikka minun oli pitänyt jättää ne Silangiin.

Palawan on pitkulaisen muotoinen vuoristoinen saari, jonka luontoa hallitsevat näyttävien kalkkikivijyrkänteiden halkomat vehreät viidakot. Palawanilla on Filippiinien isoista saarista vähiten ihmisiä, alle miljoona, ja näistäkin suurin osa keskittyy saaren pääkaupunkiin Puerto Princesaan. Siksipä saarella on luonto säilynyt erityisen hyvin.

Puerto Princesasta johtaa tiet saaren etelä- ja pohjoisosiin. Etelän suuntaan lähtee erityisen hyvien lintumetsien halki kulkeva, osittain hylätty vanha siksaktie, jonka vartta kulkien voi aamulla tai loppuiltapäivällä nähdä merkittävän osan Palawanin endeemisistä alankometsälinnuista, mukaan lukien palawaninsarvinokan. Pohjoisen suuntaan lähtee puolestaan tie, joka johtaa Maanalaisen joen kansallispuistoon.

Maanalaisen joen kansallispuisto on nimensä mukaisesti kuuluisa veneellä kuljettavissa olevasta maanalaisesta joesta, joka virtaa halki näyttävien tippukiviluolien. Majoitus keskittyy Sabangin kylään, joka näytti kehittyneen myös omatoimimatkailijoiden rantaresortiksi. Yllättävästi suuri osa siellä näkemistäni valkonaamoista oli ukrainalaisia, venäläisiä ja puolalaisia turisteja. Kai heitä vetävät Filippiineille edullisemmat hinnat ja halvat lentoyhteydet Dubain kautta.

Kansallispuiston ja Sabangin ympäristössä on runsaasti hyviä lintupaikkoja, mutta ne ovat sen verran hajallaan, että auto on käytännössä välttämätön. On kukkula, jossa yksi viimeisistä filippiinienkakadun pääsaaren populaatioista näyttäytyy illansuussa lentäessään nukkumapuilleen. Kakaduja on siellä jäljellä enää muutamia - oli kuvaavaa, että meidän onnistui nähdä vain yksi. Elinkelpoisempi jäljellä oleva populaatio elää varsin turvattua elämää Razan suojellulla pikkusaarella, jota vartioidaan, jotteivät salametsästäjät käy keräämässä kaikkia munia ja poikasia laittomille häkkilintumarkkinoille.

Laitonta häkkilintujen pyyntiäkin suurempi uhka kaikelle Filippiinien eläimistölle ja linnustolle on kiinalainen vaihtoehtolääketiede, siis käytännössä taikauskoinen huuhaa, jonka nimissä hävitetään ja syödään kaikki, mikä irti lähtee - Kiinan lisäksi myös muusta Aasiasta ja enenevässä määrin myös Afrikasta. Logiikka menee niin, että mitä harvinaisempi ja uhanalaisempi eläin, sitä enemmän taikavoimia siitä kuvitellaan saatavan. Tämä kannattaa viherhippien muistaa seuraavan kerran kun eksoottinen aasialainen vaihtoehtopuuhastelu kuulostaa ekologiselta ihkulta.

Kansallispuiston päämajan ja luontopolkujen alueella saattoi nähdä joka päivä vakioaikaan näyttäytyvän, vieraisiin tottuneen palawanintäpläfasaanin sekä valokuvauksen kannalta huomattavasti vähemmän yhteistyöhaluisen filippiinienisojalan. Jälkimmäinen ei ole suinkaan iso karvainen apina vaan kanalintu, joka rakentaa muniaan hautomaan maapesän. Palawaninsinisieppo asuttaa kosteampaa metsäosuutta.

Viirikaijat, nokkakaijat ja viherkeisarikyyhkyt olivat yleisiä. Myös kolme isoa tikkalajia esiintyvät Palawanilla yhä varsin yleisinä. Mangroverämeellä veneillessä näki kyyryhaikaroiden ja sulttaanikalastajien lisäksi paljon endeemisiä varaaneja, pitkähäntämakakeja ja mangrovekäärmeitä.

Palawanilla ohjelmassa oli myös jokin yölintu per yö. Luzonilla olin onnistunut havaitsemaan kaksi pöllölajia ja yhden kehrääjän, mutta Palawanilla onnistui myös niiden näkeminen kunnolla, sillä oppaani käytti ääninäytteitä otusten houkutteluun lampun keilaan. Ensimmäisenä iltana menimme veneellä Puerto Princesan edustalla olevalle pikkusaarelle, jossa eli kyseisenlaisiin minisaariin erikoistunut mantananinpöllönen. Olin itse nimennyt sen saaripöllöseksi aikana, jolloin sitä ei vielä löytynyt virallisilta lajilistoilta, se kun kuvattiin vasta suhteellisen hiljattain Mantananin saarelta Borneon rannikolta. Toisena yönä vuorossa oli palawaninpöllönen pääsaaren metsissä. Kolmantena yönä puolestaan palawaninpöllökehrääjä. Sinä yönä tuli vielä bonuksena päälle kuulohavainto puistopöllöstä.

Paluumatkallani kohtasin jonkin verran ongelmia, kun sääolosuhteet johtivat illan kaikkien lentojen peruuntumiseen Puerto Princesasta. Onnistuin saamaan kaupungista hotellin, mutta seuraavaksi päiväksi ohjelmoimani paluulennot menivät kaikki uusiksi: Manilasta Kuala Lumpuriin, sieltä Dubaihin, sieltä Kiovaan. Olin vielä yhden yön Manilassa vauraamman väen suljetulla asuinalueella, jossa kävin ostamassa hätätarvikkeita odottamattoman viivytykseni vuoksi ja kaupassa hämmästeltiin kuinka talollinen (joksi he minua olettivat) tuli itse ostoksille eikä lähettänyt palvelijaa. Seuraavaksi illaksi pääsinkin jo sitten Dubaihin saakka ja olin lopulta Kiovassa vain vuorokauden alkuperäisestä aikataulustani jäljessä, lentojen uusimisista ja niiden puhelinlaskuista syntynein taloudellisin tappioin.

Varjot Euroopan yllä

Perinteinen vuoden alun synkistelyni on viipynyt ja venynyt yli tammikuun, koska kuten uutisista on voinut havaita, on tilanne ollut päällä Ukrainassa siitä asti, kun palasin Filippiineiltä. Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaa vastaan on jälleen suurhyökkäys päällä, tavoitteena vallata lisää alueita Itä- ja Etelä-Ukrainasta.

Venäjän suunnitelmassa aluevaltauksia jatketaan niin kauan kuin nyt Ukrainan alueille siirretyillä joukoilla ja kalustolla aikaansaatu sotilaallinen yliote sallii. Kun Ukraina yksin tai äärivarovaisella ulkomaisella avulla saa padottua Venäjän hyökkäyksen, tavoitteena on, että Länsi painostaisi Ukrainan jälleen suostumaan johonkin "sopimukseen", jota tietysti vain Ukrainan pitäisi noudattaa. Venäjälle sellainen paaluttaisi taas uusia vallattuja alueita. Lisäksi Venäjän rosvojoukot eivät tietenkään "tulitaukoa" noudattaisi, kuten eivät edellisilläkään kierroksilla, vaan jatkaisivat seuraavien vyöhykkeiden tulittamista, terrorisointia ja valtauksien valmistelua.

Donetskin lentokenttä tuhoutui täysin ja on nyt vihollisen hallussa. Seuraavina tähtäimessä ovat Debaltsevo, Mariupol ja Šastja. Venäjän tukemien terroristien johtajat, kuten "Donetskin kansantasavallan" Aleksandr Zahartšenko, ovat uhonneet jatkavansa tulitauotta suurhyökkäystä, jonka tarkoituksena on vallata koko Donbasin alue, siis vähintään kaikki ne osat Donetskin ja Luhanskin lääneistä, jotka yhä ovat laillisen hallituksen valvonnassa. Näiden jälkeen hyökkäys kohdistunee Zaporižžjan, Hersonin ja Odessan lääneihin Ukrainan koko etelärannikon valtaamiseksi terrorihallinnon alle "Uuden-Venäjän" nimellä.

"Uuden-Venäjän" käsite on perintöä tsaaritar Katariina Suuren ajoista, jolloin Venäjän keisarikunta hävitti Kiovan ja ukrainalaisten kasakoiden valtiot sekä Krimin kaanikunnan, liittäen näiden alueet itseensä. Käsite on luonteeltaan voimakkaasti fasistinen - sillä tähdätään imperiumin väkivaltaiseen laajentamiseen ja alueella olleen yhteiskunnan raivaamiseen sotaa kaihtamattoman ja laajentumiskiihkoisen suurvenäläisen nationalismin tieltä. Jo 1700-1800-luvuilla Uuden-Venäjän luominen merkitsi ukrainalaisille, kasakoille ja krimintataareille kansanmurhaa. Jäljelle jääneet saivat osakseen vuosisadoiksi aggressiivista venäläistämistä ja historian väärentämistä, joka näkyy hyvin tänä päivänäkin venäläismielisten ajattelussa.

Venäläisjoukot ovat nyt vallanneet ukrainalaisten asemia ja kyliä koko rintaman laajuudelta Donbasissa. Vanhaan maailmanaikaan Venäjän nyt Ukrainassa harjoittamaa strategiaa kutsuttiin salamitaktiikaksi: Venäjä pilkkoi Itä-Eurooppaa pala palalta kuin salamipötköä. Se luotti ja luottaa yhä länsimaiden heikkouteen siinä suhteessa, ettei eskalaatio olisi missään vaiheessa kertarysäyksellä niin suuri, että Länsi ottaisi käyttöön oikeasti robusteja keinoja Venäjää vastaan. Venäjä on hyvin perillä länsimaiden äärimmäisestä haluttomuudesta tehdä yhtään mitään, saati jotain, mikä sisältäisi aseellisen voiman käyttöä.

Salamitaktiikkaa seuraamalla Venäjä voi rankaisematta tuhota Ukrainan, Georgian, Moldovan, Baltian maiden, Suomen ja Balkanin maiden itsenäisyyden sekä saavuttaa geopoliittisen hegemonia-aseman koko itäisessä Euroopassa, kuten Stalinin aikana tapahtui. Vaikka Putin on viimeisen vuoden ajan toimissaan seurannut Hitlerin jalanjälkiä, hänen todellinen esikuvansa on Stalin, eikä hän varmasti tyydy Stalinia vähäisempiin valloituksiin, jos ne vain ovat Venäjälle rankaisematta mahdollisia.

Olennainen kysymys onkin, ovatko ne mahdollisia? Onko jossain kohtaa Itä-Ukrainan ja Saksan itärajan välillä, jossain Narvan ja Tornionjoen, Transnistrian ja Adrianmeren välissä todellinen punalinja, jonka ylittäminen käynnistää Naton ylivoimaisen sotakoneen? En epäile hetkeäkään, etteikö olisi. Ongelma on siinä, että minä en sitä tiedä, kuten eivät tiedä tällä Venäjän rankaisemattoman aggression harmaavyöhykkeeksi muuttamalla alueella asuvat ihmiset muutenkaan.

Mahtavatko heidän hallituksensakaan tietää? Entä johtavien länsimaiden hallitukset? Jos ne tietävät, ne eivät sitä ainakaan ole onnistuneet kommunikoimaan niin että Putin uskoisi. Ja tässä piilee tilanteen suurin vaara: Putin ei tällä hetkellä tiedä, kuinka pitkälle hän voi mennä, ja sen vuoksi hän kokeilee. Käynnissä on neuvottelu uuden rautaesiripun sijainnista - rautaesiripun, jota Länsi ei suurin surminkaan olisi halunnut uudelleen Euroopassa nähdä, mutta jonka Putin haluaa piirtää - mieluiten miehekkäästi miekalla ja venäläisellä verellä.

Venäjän ylin eliitti ei joudu kärsimään tilanteesta juuri mitenkään, sillä kaikki sotiminen tapahtuu muiden maiden alueilla. Noiden alueiden etniset venäläiset joutuvat toki kärsimään, mutta se on vain tervetullutta polttoainetta putinilaisen Venäjän marttyyrikultissa rypevälle kansallispsykoosille. Myös Iso-Venäjän kansa joutuu kiristämään vyötään niin kauan kuin öljyn hinta pysyy matalalla eikä sanktioita ole vesitetty täysin. Väestön kokemat vaivat eivät kuitenkaan Venäjän eliittiä hetkauta. Sotaan aktiivisesti osaa ottavat rosvojoukot ja heidän tukikoneistonsa hyötyvät Ukrainan alueiden ryöstämisestä. Kansainvälinen yhteisökin on asettunut painostamaan uhreja kuten Ukrainaa maksumiehiksi Venäjän miehityksille.

Ukrainan, Moldovan ja Georgian jälkeen Venäjän toiminnan voi odottaa kiihtyvän erityisesti Balkanilla ja Itämeren piirissä, joilla molemmilla alueilla Venäjä on Lännen heikkoudesta rohkaistuneena jo käynnistänyt aktiiviset toimet etupiiriprojektionsa ulottamiseksi näille alueille. Putin luultavasti kokee, että hänellä on geopoliittisen etupiiriprojektion laajentamiseen ainakin pari vuotta aikaa jäljellä, sillä hän ei usko Obaman hallinnon pystyvän mihinkään - länsieurooppalaisista puhumattakaan.

Vaikka Putin halveksuu Länttä, hän tuskin kuitenkaan rohkenee kajota Keski-Eurooppaan sotilaallisin keinoin, etenkin kun Unkarin, Slovakian ja Tšekin kohdalla korruptio ja subversio saattavat tehdä tehtävänsä. Puola lienee Putinille kovin pala, sillä Smolensk ei taittanut maan selkärankaa. Hänen voi siis olettaa arvioivan Balkanin ja Itämeren maat otollisimmiksi (ja kiireellisimmiksi) toiminta-alueiksi ennen Lännen kotkan vääjäämätöntä heräämistä.

Kreikassa on nyt vallassa Venäjän pyrkimyksille otollinen hallitus, joka koostuu putinismiin taipuvaisista äärivasemmistolaisista ja äärioikeistolaisista. Samansuuntaisia voittoja Venäjä odottanee vuoden-parin sisään muistakin Euroopan vaaleista, myös Suomesta, jonka gallupit lienevät saaneet Tehtaankadun kilistelemään šamppanjalaseja jo etukäteen.

Ainakin suomettuminen näyttää voimalla palanneen maan politiikkaan. Vaikuttaja-agentit käyttäytyvät röykeästi ja itsevarmasti, eikä monia keskeisissäkään asemissa olevia enää piilotella, vaan hyödynnetään informaatio-operaatioihin, jotka ainakin Helsingissä istuville länsimaisille tarkkailijoille lienevät näkyviä. Tämä on siitä huono signaali, että se kertoo suunnitelmien olevan varsin pitkällä. Suomalaisten päätöksentekijöiden itseaiheutettu sokeus ei lakkaa hämmästyttämästä. Luultavasti saamme taas jonain päivänä kuulla, kuinka "eihän kukaan olisi uskonut" ja "kaikki tuli täydellisenä yllätyksenä", jolle vain "ei voitu mitään".