Jaavalla

Kuten edellisestä kirjoituksesta kävi ilmi, Borneon jälkeen olimme hetken jumissa Kuala Lumpurissa, josta jatkoimme aiemmin suunnitellun Sumatran sijaan Jaavalle, jossa sijaitsee Indonesian pääkaupunki Jakarta samoin kuin yli puolet koko Indonesian väestöstä, mikä tekeekin Jaavasta maailman väkirikkaimman saaren. Jakartan metropolissa yksinään on yli 30 miljoonaa asukasta, mutta myös suurin osa muista Indonesian suurimmista kaupungeista sijaitsee Jaavalla.

Väentiheys ja Jakartan pahamaineiset ruuhkat huomioon ottaen hankkiuduimme lentokentältä suoraan Bogoriin. Sen piti olla rauhallisempi. Käytännössä Bogor on kuitenkin jo alkanut kasvaa kiinni Suur-Jakartaan ja on viikonloppuisin tupaten täynnä jakartalaisia. Katselimme kuitenkin Bogorin kuuluisia puutarhoja, kävimme syömässä donitseja, juomassa lattea ja asuimme miellyttävässä pienessä majatalossa.

Liikkumiseen meni Jaavalla pelkän ruuhkaisuuden vuoksi aivan liikaa aikaa. Bogorin molemmin puolin sijaitsevista kansallispuistoista, joissa olimme ajatelleet käydä kummassakin, pääsimme siten käymään vain toisessa, kuuluisammassa. Kyseessä on Gunung Geden ja Pangrangon kaksoistulivuorten ympärillä aukeava, eri korkeusvyöhykkeitä käsittävä kansallispuisto, jossa on tavattu yli puolet kaikista Jaavalla esiintyvistä lintulajeista.

Gunung Geden-Pangrangon kansallispuiston portille voi käytännössä mennä Cibodasin kasvitieteellisten puutarhojen kautta, jotka kukkivine ja hedelmöivine puineen ovat niin ikään erinomainen lintupaikka. Cibodasissa oli suurina parvina Jaavan pienimpänä lintuna tunnettua jaavanpyrstötiaista, jotka muodostivat puita ja pensaita koluavien sekaparvien ytimen. Henkilökohtaisesti epäilen, mahtaako tämä hippiäisen kokoinen pyrstötintti olla pienempi kuin eräät kukastajalajit, jotka nekin todella pieniä. Toinen kiva laji sekaparvissa oli sundannakkeli, väreiltään mustaa, metallinsinistä ja valkeaa. Manikkeja, bulbuleja ja sen sellaisia, joita on vaikeampi nähdä tiheässä metsässä, näkee puutarhojen alueella helposti.

Puutarhojen sisäänkäynnin luota lähtee vasempaan polku, joka johtaa vesiputouksille. Varhain aamuna tämä polku on helppo paikka kahden eri haarapyrstölajin näkemiseen, samoin eräiden pensaita ja bambua suosivien lajien. Ylempänä kukkulalla näyttäytyi rosvokotka sangen näyttävästi, harjakotka syvemmällä metsässä. Endeemistä jaavanjalokotkaa en onnistunut tällä kertaa löytämään, vaikka sen pitäisi Gedellä ja Pangrangolla elellä.

Varsinaisen kansallispuiston alueella luontopolku nousee jyrkästi ylös kosteiden viidakoiden halki, saapuu sitten pienelle Sinijärvelle, jatkuu avoimemman suomaiseman halki pitkospuita, sukeltaa takaisin viidakkoon ja haarautuu lopulta kahtia, toisen haaran johtaessa Cibereumin putouksille ja toisen ylös tulivuoren kraatteria kiertävälle polulle. Lintuja on runsaasti - timaleja, medestäjiä, minivettejä - tosin niiden näkeminen ei aina ole kovin helppoa. Sekaparvia tuli kuitenkin vastaan ihan mukavasti, eikä sekään häirinnyt, että runsaasti jakartalaista nuorisoa kiipesi vuorelle samana päivänä, usein iloisesti tervehtien tai haluten ottaa selfieitä ulkomaalaisten kanssa.

Palasimme Bogoriin ja sieltä Jakartaan, jossa oli aikaa yksi kaupunkipäivä. Suuri ja kaoottinen metropoli, jossa on pieni ja nätti siirtomaa-aikainen vanhakaupunki. Vähän kuin Manila.

Viimeisenä aamunani ennen kuin lentoni Dohaan lähti, lähdin hotellista varhain ja otin taksin Angke Kapukin mangroverämeelle. Sitä piti jonkin aikaa etsiä, mutta lopulta se löytyi sieltä mistä pitikin. Kyseinen paikka on Jakartan ulkopuolella sivussa samasta valtatiestä, jota pitkin pääsee lentokentälle, joten olin ottanut kaikki matkalaukkuni mukaan, valmiina siirtymään sieltä lopulta suoraan kentälle. Suojelualueen keskuksessa vartijat ottivat laukut pientä maksua vastaan huostaansa.

Niin lähellä suurkaupunkia sijaitsevaksi kyseinen kosteikkoalue oli yllättävän ekstensiivinen ja hyvä lintupaikka, joskin osa pitkospuista oli sellaisia, että olisi ollut hyvä olla saappaat. Eipä mitä, auringossa kengät kuivuivat nopeasti eikä iilimatojakaan tuntunut olevan. Haikaroita, rantakanoja, käärmekauloja, merimetsoja ja kahta sorsalajia - intianviheltäjäsorsaa ja suomutavia. Myös puiden ja pensaiden varpuslinnusto oli runsasta.

Paikallinen nuoriso ei näytä tulevan mangroverämeille pelkästään ihastelemaan lintuja. Lintutorneihin mennessä piti kopistella kenkiä, että tulo kuultaisiin ylhäällä, ja siellä oli sitten joku hyvin syyllisen näköinen nuoripari, joka tuskin oli ollut lintuja katsomassa. Tai rämeikön halki kulkevan polun varren penkeillä, joissa kohtasi syyllisen näköisiä poikaryhmiä, jotka juuri olivat polttaneet jotain, minkä kiireesti piilottivat. Sinänsä myönteistä, että nuorisolla näyttää olevan melko vapaamielinen seurustelukulttuuri, vaikka pitääkin pysyä poissa kotiväen nähtäviltä. Kansallispuistoissa ei kukaan tule päristelemään heille partaansa, vaan kiikareiden ja kameroiden kanssa kulkevat oikeat luonnonystävät suhtautuvat heihin suopeasti.

Borneolla

Borneo on maailman kolmanneksi suurin saari - Grönlannin ja Uuden-Guinean jälkeen. Tämä trooppinen saari on jakautunut kolmen valtion kesken. Suurinta osaa saaresta - sen eteläisiä osia - hallitsee Indonesia. Indonesian kielellä Borneo on Kalimantan ja Indonesian hallitsemaa Etelä-Borneota kutsutaankin Kalimantaniksi, joka jakautuu Itä-, Länsi-, Pohjois- ja Etelä-Kalimantanin provinsseihin.

Pohjois-Borneo jakautuu kahden Malesiaan kuuluvan osavaltion, Sarawakin ja Sabahin, sekä niiden välissä sijaitsevan itsenäisen Brunein sulttaanikunnan kesken. Aikoinaan Brunein imperiumi hallitsi Borneon rannikoita, ja Borneon ja Brunein nimet ovatkin samaa alkuperää.

Borneolla sijaitseva Itä-Malesia eli Sarawak ja Sabah poikkeavat monin tavoin Malakan niemimaalla sijaitsevasta Länsi-Malesiasta, jossa kaikki muut Malesian osavaltiot sijaitsevat. Borneolla on enemmän tilaa, etäisyydet ovat pidempiä, ihmisiä vähemmän. Sabahissa ja Sarawakissa on myös suhteessa enemmän ei-muslimeja, varsinkin kristittyjä, kuin Malakan niemimaan puolella. Malaijien lisäksi on paljon kiinalaisia, intialaisperäistä väestöä sekä Borneon alkuperäiskansoja kuten dajakkeja ja penaneja.

Borneolla matkustavan kannalta olennaisia asioita ovat pitkät etäisyydet ja kaakkoisaasialaisittain matala väentiheys, mikä teki Borneolla autolla matkustamisen miellyttäväksi verrattuna esimerkiksi väentäyteisiin ja ruuhkaisiin Luzoniin ja Jaavaan. Toisaalta laajat osat saaresta ovat saavuttamattomissa maanteitse, mukaan lukien suurin osa Borneon vuoristoisista sisäosista. Teiden ja ajan rajallisuuden vuoksi oma Borneon halki ajamiseni keskittyi tällä kertaa Pohjois-Borneoon - Sabahista Brunein kautta Sarawakiin - enkä vieraillut Kalimantanin puolella, jonne olisi pitänyt matkustaa lentokoneella ja jokiveneillä. Kuchingista tosin pääsee joihinkin Kalimantanin kaupunkeihin myös maanteitse.

Kuala Lumpurista matkustin paikallislennolla Sabahin pääkaupunkiin Kota Kinabaluun, entiseen brittisiirtomaavallan aikaiseen Jesseltoniin. Löysin sieltä matkakumppanini varaamastani hotellista. Seuraavana aamuna noudimme etukäteen varaamani vuokra-auton, malesialaisen Proton Sagan, jolla seuraavat kymmenen päivää Borneon halki ensin itään ja sitten länteen kulkivat.

Sabahin ja Sarawakin päätiet olivat erinomaisessa kunnossa. Pikkuautolla oli helppo ajaa Kota Kinabalusta aina Kinabatanganille saakka, ja päätie olisi epäilemättä ollut hyvä ja asfaltoitu aina Lahad Datuun saakka. Lisäksi Sabahissa, Bruneissa ja Sarawakissa noudatettiin erinomaisesti liikennenormeja, ja ajokulttuuri olikin lähempänä pohjoismaista kuin Etelä- ja Itä-Euroopan kaoottista ajotapaa.

*   *   *

Ensimmäinen kohde Kota Kinabalun jälkeen oli Borneon korkein vuori, Kinabaluvuori, jonka mukaan nimetty kansallispuisto kattaa lukuisia korkeusvyöhykkeitä. Säiden suhteen onni ei ensin näyttänyt meille suotuisalta Kinabaluvuoren maastossa, sillä joka päivä satoi, usein kaatamalla, ja lisäksi vielä myrskysi ja majatalostakin katkesivat sähköt. Sateettomat tunnit kuitenkin tarjosivat runsaasti lajistoa nähtäville Kinabaluvuoren eri poluilla. Montaanisia lajeja oli helppo nähdä ylhäällä dipterokarppivyöhykkeellä, ennen nummiosuuksia, ja alemmat vyöhykkeet puolestaan kuhisivat endeemisiä metsälajeja.

Sateiden voimistama yletön kosteus teki metsälintujen valokuvaamisesta hankalaa, vaikka lintuarmadoja - trooppisille metsille luonteenomaisia, eri lintulajien muodostamia ja rintamina eteneviä sekaparvia - tulikin vastaan yhtenään. Toisena Kinabalun päivänä selkeni ja vastaan tuli kukkivia ja hedelmöiviä puita. Sellaiset ovat yleensä lintumagneetteja. Naurutimalien parvet tulivat niin lähelle, että valokuvaaminenkin lopulta onnistui. Ne koostuivat kahdesta lajista - borneonpillitimalista ja sundannaurutimalista. Kinabalun kolmas laji, keltapäätimali, jäi tällä matkalla näkemättä.

Dipterokarppivyöhykkeen yläosissa, ennen saapumista usvaisille alpiinisille nummille, näki runsaasti endeemisiä vuoristolajeja, kuten söpön kesyjä borneonmetsäkerttusia ja mustasilmärillejä. Kansallispuiston vierailijakeskuksen ympäristö puolestaan oli hyvä paikka nähdä borneonviidakkoharakoita ja borneonlehvejä. Kinabalulle pitää kuitenkin vielä palata, sillä tällä kertaa näkemättä jäivät esimerkiksi kaikki kolme Calyptomena-sukuista viherharlekiinia, kaksi niistä Borneon endeemejä.

*   *   *

Jo Kinabalulle ajaminen vie halki metsäisten kukkuloiden ja laaksoihin avautuvien lumoavien maisemien. Pilviin ja sumuun verhoutuva Kinabalu herättää matkan varreltakin katseltuna kunnioitusta. Kundasangin ja Ranaun kautta kulkeva tie vie metsäisten vuorten ja öljypalmuplantaaseiksi raivattujen laaksojen halki kohti Sabahin itärannikkoa, jossa se haarautuu pohjoiseen Sepilokin ja Sandakanin suuntaan ja toisaalta etelään Kinabatanganin ja Lahad Datun suuntiin sekä lopulta Tawauhun.

Ranaun kohdalla erkanee pohjoiseen tie, joka vie Poringin kuumille lähteille. Lapsiperheiden riemukylpyläksi viikonloppuisin muuttuvien kuumien lähteiden lisäksi paikasta löytyy Kinabaluvuoren kansallispuiston alueeseen kuuluva luontopolku latvusten läpi kulkevine köysipolkuineen sekä useampia viidakkoon kätkeytyviä vesiputouksia. Poringista palatessa sisämaisen maatalousvaltaisen laakson yllä lensi suuri petolintu ja pysäytin auton odottaen jotain paikallisista kotkalajeista, mutta lintu osoittautuikin kalasääkseksi. Outo habitaatti - muutolla ja talvehtimisalueilla kohtaa tuttuja lintuja usein epätavallisissa paikoissa.

Sepilok on kuuluisa orangeistaan. Kävimme siellä kahdesti, matkalla Kinabatanganiin ja sieltä palatessa. Useimmat turistit menevät katsomaan orankeja näiden rehabilitaatiokeskukseen. Sepilokissa on erikseen rehabilitaatiokeskukset myös malaijikarhuille ja nenäapinoille. Karhujen näkeminen villeinä viidakossa lienee erittäin hankalaa, mutta sekä orankeja että nenäapinoita löytyi Sepilokin ja Kinabatanganin maastoista myös villeinä varsin helposti, varsinkin veneestä käsin usein myös helposti valokuvattavilta etäisyyksiltä.

Sana orang tarkoittaa malaijiksi itse asiassa ihmistä tai väkeä. Alun perin paikalliset heimot kutsuivat itseään 'joen väeksi' (orang sungai), kun taas metsän siimeksessä eläviä, Tähtien sodan wookien näköisiä hyypiöitä kutsuttiin 'metsän väeksi' (orang hutan). Malesiassa ja Indonesiassa näkee yhtenään hisseissä, silloilla ja muissa paikoissa ilmoituksia siitä, kuinka monta orankia ne kantavat.

Orankien lisäksi Borneon viidakoissa näkee lukuisia yleisempiä apinoita: borneongibboneja, kahta lajia langureja, endeemisiä nenäapinoita sekä kahta lajia makakeja. Näistä yleisimpiä ovat viimeksi mainitut makakit, pitkähäntä- ja lyhythäntämakakit, joiden kiljahtelevia ja öyhöttäviä laumoja kohtasi viidakkojokien varsilla ja kansallispuistojen luontopoluilla tuon tuosta. Lehtiä syövät nenäapinat olivat äänenkäytöltään paljon hillitympiä.

Sepilokiin päästessämme sateet olivat tauonneet ja pääsinkin kukonlaulun aikaan maastoon, jossa näin erinomaiset kokoelmat Borneon maaseutulintuja. Sepilokin suojellut sademetsät ovat puolestaan täynnänsä alankometsälajeja, joita ei näe Kinabalulla.

*   *   *

Varsinainen kohteemme oli kuitenkin syvemmällä Itä-Sabahin viidakoissa, Kinabatanganjoen varsilla. Olin varannut tiettömässä viidakossa sijaitsevan loošin siellä samana vuonna käyneen hongkongilaisen lintuharrastajaystäväni suosituksesta, ja paikallisen lintugurun piti toimia oppaana. Guru oli kuitenkin riitaantunut loošin omistajien kanssa ja yritti saada minua vaihtamaan paikkaa, mikä ei enää ollut mahdollista, maksutkin kun oli maksettu etukäteen. Minulle oli hankittu toinen opas, joka onneksi osoittautui aivan riittävän osaavaksi ja englannintaitoiseksi, jotta seuraavien päivien joki- ja viidakkoretkeily tuotti minulle toistasataa lajia alanko- ja joenvarsisademetsien lajeja.

Ensin piti joka tapauksessa löytää Bilitin kylä ja siellä sijaitseva laituri. Olin itsekin hämmästynyt, kuinka helposti se löytyi, vaikka navigaattori olikin tehnyt tenän. Bilitissä oli laituri, kuten minulle oli luvattu, ja laiturin lähellä naapuri, jonka parkkipaikalle auton sai jättää seuraaviksi päiviksi 20 ringgitin maksua vastaan. Bilitistä ei nimittäin päässyt jatkamaan enää maanteitse, vaan venemies nouti meidät laiturista paalumajoissa sijaitsevaan majapaikkaan.

Villiä luontoa pääsi näkemään jo majapaikan pihamailla. Siellä oli käytännössä aina läsnä ainakin pari partasikaa ja lauma erilaisia oravia, minimaalisista kääpiöoravista suuriin jättioraviin. Varaanit löntystelivät alueen laitamilla ja palmusivettikissa kävi öisin kulkemassa terasseilla. Alueella tömisteli yksi jäljellä olevista laumoista borneolaisia kääpiönorsuja, jotka ovat aasiannorsun paikallinen alalaji.

Joenpenkoilla näki sangen usein suuria suistokrokotiileja. Tiedustelinkin oppaaltani, kuinka monta kertaa vuodessa krokotiili söi ihmisen tällä seudulla. Hän sanoi, että hyvin harvoin, vain yksi tai kaksi tapausta vuodessa.

Borneolla tavattavista kahdeksasta sarvinokkalajista näin Kinabatanganilla kuusi. Muita kohokohtia olivat esimerkiksi borneonpiispahaikara, pikkumarabu, borneonhaukkanen, pikkujalokotka, isotöyhtöhaukka, isokalakotka, valkomerikotka, aasiankäärmekaula, lähelle saatu huppupitta ja endeeminen sabahinpyy. Kiersimme pitkin pieniä sivujokia soittamassa borneonmaakäen kutsuääntä tunnetuilla reviireillä, mutta tämä laji ei kertaakaan vastannut - ilmeisesti väärä aika vuodesta.

Yöretket tuottivat hyvät näköhavainnot viitapöllöstä, sundankalahuuhkajasta ja isopöllökehrääjästä sekä selkeän kuulohavainnon aiemmin ruskopöllön alalajina pidetystä borneonpöllöstä.

Sabahinpyy tuli oikeastaan onnena onnettomuudessa. Nimittäin venemieheltä alkoi loppua polttoaine ja kännykässä ei ollut kenttää soittaa leiriin, että joku tulisi vastaan tuomaan sitä lisää. Niinpä rantauduimme joenpoukamaan, ja kiipesimme penkalle kenttää etsimään. Siellä kuulimme pyyn huudot metsästä ja opas alkoi houkutella sitä nauhoituksella tulemaan lähemmäs. Lopulta tämä ääripiilotteleva laji tepastelikin kameraetäisyydellä katsomassa, että mitä väkeä täällä.

Kaiken keskellä leiristä vastaan lähetetyt venemiehet kuitenkin pyyhälsivät ohitsemme jokea alajuoksuun, ja venemies lähti näiden perään viimeisillä bensoillaan. Minä ja opas jäimme jumiin viidakkoon, seurassamme nyt kauempaa huuteleva pyy sekä jokin suuri, joka loiskahti rantapenkereeltä jokeen. Opas, joka oli aiemmin vakuuttanut minulle, että krokotiilihyökkäyksiä tapahtui sangen harvoin, keräsikin äkkiä kamppeensa joentöyräältä ja liittyi seuraani ylemmäs rinteeseen. Luontoa kannattaa kuitenkin mieluummin kunnioittaa kuin katua.

*   *   *

Kinabatangan oli itäinen ääri senkertaisella matkalla, joten Bilitistä ajettiin taas takaisin Sepilokiin, vietettiin ilta ja aamu sademetsässä, jossa näyttäytyi muun muassa endeeminen mustapääpitta ja huuteli sundanhuuhkaja - yllättävää kyllä keskellä päivääkin. Sää suosi yhä.

Vasta kun olimme palanneet Kota Kinabaluun, alkoi sade. Luontopysähdys Kota Kinabalun kosteikkokeskuksen mangrovemetsissä risteilevillä luontopoluilla jäi sateen vuoksi varsin vaisuksi, vaikka jalo-, pikkujalo- ja silkkihaikaroita oli runsaasti.

Sadesäiden vuoksi pimeys tuntui lankeavan jo etukäteen pian kaupungin taakse jätettyämme. Pidimme ruoka- ja huoltotauon Beaufortin ostarilla ja jatkoimme sitten kohti Sarawakin rajaa. Sabahin ja Brunein välille jää kaistale Sarawakia, jonka jälkeen saavutaan kansainvälisen rajanylityksen kautta Brunein itäiseen eksklaaviin. Sieltä olisi pääsy Brunein kuuluisimpaan kansallispuistoon, Ulu Temburongiin, mutta ilmeisesti vain etukäteen varatusti ja veneellä. Matkamme ajankohtana kansallispuiston latvuspolut olivat kuitenkin yleisöltä suljettuja.

Bruneissa on vallalla ankarampi sharia kuin missään toisessa Kaakkois-Aasian maassa. Esimerkiksi alkoholi ja siveettömät julkaisut ovat ehdottomasti kiellettyjä ja huumeiden hallussapidosta rankaistaan kuolemalla. Meillä ei kiellettyjä asioita ollut, joten Brunei vaikutti vain hiljaisemmalta, rikkaammalta ja konservatiivisemmalta versiolta Malesiasta.

Yötä vietimme Limbangissa, Sarawakille kuuluvalla kaistaleella Länsi- ja Itä-Brunein välissä. Seuraavana aamuna matka jatkui Brunein läntisen pääalueen läpi, Bandar Seri Begawania sivuten. Brunein erikoisuuksiin kuuluu esimerkiksi se, että ulkomaiseen (tässä tapauksessa malesialaiseen) autoon ei saa tankata kuin tietyillä huoltoasemilla, ja niissäkin on ensin otettava automaatista Brunein valuuttaa, korttimaksu ei onnistu. Muuten Bruneissa ajelu oli leppoisaa. Tiet olivat priimakunnossa ja liikenne vähäistä.

Teimme pysähdyksen Kuala Belaitissa, Belaitjoen suistoon sijoittuvan pikkukaupungin rannoilla, joissa tienvarsilintujen lisäksi kertyi joitain muita lajeja Brunein listalle. Sitten ylitimme viimeisen valtionrajan Sarawakiin, jossa kävimme Kuala Baramin kosteikkoalueella. Se osoittautui erinomaiseksi paikaksi nähdä satapäisiä parvia itäpalearktisia kahlaajia.

Vielä toisellakin suojelualueella ehdimme käydä Sarawakissa, nimittäin Bukit Lambirin kansallispuistossa, joka sattui Kuchingiin johtavan tien varrelle. Siellä oli kaunista viidakkoa ja vesiputouksia. Sitten koitti pitkä ajotaival halki Sarawakin, kohti osavaltion pääkaupunkia Kuchingia, joka on myös Borneon suurin kaupunki, kissapatsaistaan tunnettu.

Mainitsemani omituisuus Brunein huoltoasemien suhteen sai seurakseen toisen yllätyksen, jota en ollut osannut odottaa. Nimittäin kaikki huoltoasemat sulkivat iltakymmeneltä yön ajaksi ja avasivat vasta kuuden jälkeen seuraavana aamuna. Tämä tarkoitti, että oli mahdollista ajaa illalla vain niin kauas kuin viimeinen tankillinen riitti. Seurauksena oli, että emme ehtineet aamukoneeseemme Kuchingissa ja muutenkin syntyi monenlaista riesaa, johtaen Sumatran-matkaosuuden peruuntumiseen. Toisaalta, pääsimme näkemään Kuchingin kaupunkia ja käymään siellä oluella.

*   *   *

Päästyämme Kuala Lumpuriin, jossa meillä oli pitänyt olla kahden tunnin kuluttua vaihto Sumatran Medaniin, kävi ilmi, että matkatavarat oli haettava ulos ja tsekattava takaisin sisään, ja kun kaikki tähän liittyvät jonotukset oli lopulta tehty, meille ilmoitettiin, ettemme enää pääse Medanin koneeseen ja seuraava mahdollinen oli vasta monen päivän päästä. Jouduimme ottamaan seuraavana päivänä lennon suoraan Jaavalle, viimeiseen kohteeseemme.

Asiaa sadatellessamme osoittautui vielä, että viereisessä penkissä istunut hampaaton vanhus, joka näytti joltain paikalliselta maanviljelijälltä tai kalastajalta, puhui sujuvaa suomea ja oli joskus maailmanaikaan asunut vuosia Suomessa. Hyvä muistutus siitä, ettei suomen kieli sittenkään ole maailman turuilla sellainen salakieli, jona sitä on tottunut pitämään. Setä oli kuitenkin ystävällinen; hänellekin oli sattunut lentojen suhteen epäonni, ja vahvisti, ettei mitään nykyään korvata.

Synkän varjo ja Tähkäpää

Olen ollut sairaana viikon, siitä asti kun palasin Aasiasta. Itse asiassa sairauteni alkoi jo siellä, kiipesin Gunung Gedelle ja Pangrangolle selvästi sairaassa tilassa, mikä kostautui jo ajomatkalla Bogoriin ja myöhemmin Jakartassa. Keskiviikkona luulin jo, että tauti oli taittumassa ja pukeuduin töihin. Lähdin ulos viimaan ja lopulta lääkäriin. Talvessa tarpominen pahensi tilaani heti. Seuraavana aamuna heräsin taantuneena. Edellispäivän edistys oli poissa.

Aasiassa lähtivät lätkimään niin rahat kuin nainen, mutta tärkein on aina tärkeintä: olen nyt saanut kirjattua kaikki lintuhavaintoni ja kävi ilmi, että kävin kymmenessä kansallispuistossa tai muussa luontokohteessa ja näin Borneolla ja Jaavalla kokonaista 301 lintulajia, joista yli kolmannes (121 lajia) eliksiä eli minulle uusia. Sumatra valitettavasti peruuntui, mutta jos pysyn hengissä, tulee toisia kertoja.

*   *   *

Suuri synkkä tuntuu vaanivan minua. Tunnen sen läsnäolon. On kuin jostain aina kävisi kylmä henkäys, vaikka asuntoni on lämmin. Ja valo katoaa, imeytyy seiniin, ikkunoiden läpi ulkona ammottavaan mustaan aukkoon. Lämpö ja valo haihtuvat, jättäen minut pumppaamaan yksin uutta tilalle, yksinäisen aurinkokuntani sammuvana tähtenä, jonka ruusu on kuihtunut ja baobabitkin karistavat lehtensä.

Olen sittenkin siunattu, ja minulla on lämmönlähteitä, joista ammentaa. Latvialainen ystävätär, joka on ollut elämässäni Tarton opiskeluvuosista lähtien, tuli luokseni kahdesti, kassit täynnä ruokia, teki kanakeittoa, inkivääri- ja sitruunajuomaa ja kaikenlaisia herkkuja. Voin hänen ansiostaan paremmin, fyysisesti ja henkisesti.

Tuntematon setä kävi lapioimassa lumet pihaltani. Kun kuulin sieltä selittämätöntä kolinaa, mietin jo, pitäisikö minun mennä ulos astalon kanssa, ja miten taisteleminen tunkeutujia vastaan onnistuisi kuumeessa, mutta setä tekikin siellä minun lumitöitäni. Totuttuani siihen, että Suomessa kaikki pitää tehdä itse, palveluja ei ole, ja mikään ei kuulu hintaan missään, kysyin häneltä hölmistyneenä, että kuuluuko tämä jotenkin yhtiövastikkeeseen (jota maksan kyllä aivan riittämiin), vai onko kyse naapuriavusta, jonka vuoksi minun pitäisi tuntea jonkinlaista syyllisyyttä, kun en ole ollut lunta luomassa moneen päivään, kuumetaudissa kun olen. En saanut oikeastaan vastausta. Setä vain murahti, että eipä kai se kiellettyä ole vielä, että itsekin lumet loisi pihaltaan.

Sedällä oli huomioliivit, mikä viittaa jonkinlaiseen taloyhtiön palveluun. Jos ei, postiluukkuuni ilmestyy varmaan jossain vaiheessa nimetön lappu, jossa vihjaillaan muiden marttyroitumisesta minun laiskuuteni vuoksi. Suomi 100 ja reilu meininki.

Ihmiset, joihin uskoin ja investoin silloin, kun heillä oli vaikeaa, muistavat minua. Heidän viestinsä saavuttavat minut nykyään kaikkialla, missä menenkin. Minun olisi jatkettava käsikirjoitusta heidän vuokseen - se on niin lähellä loppuaan. Tuon käsikirjoituksen pitäisi olla tribuuttini heille. Valitettavasti olen ollut liian sairas kirjoittamaan.

*   *   *

Sen sijaan olen nähnyt psykedeelisiä unia.

Yhden niistä pääjuoni unohtui, mutta siinä toistui ilmiö, joka on unissani säännöllinen: liikun tavallista nopeammin ja sujuvammin ikään kuin liukuen käytäviä ja pintoja pitkin, liitäen portaita alas, kuin kenkäni olisivat Paluusta tulevaisuuteen. Tässä unessa epätavallista oli se, että kohtaamani tuntematon ihmetteli ilmiötä, ja tulin sillä hetkellä tietoiseksi unestani, sillä kerroin hänelle tämän kyvyn olevan minulla unissani säännöllinen. Selitin myös kyselijälle hyvin tarkasti, mihin ilmiö fyysisesti perustuu: suihkuvirtauksiin. Esimerkiksi albatrossi liitää vedenpinnan ilmavirtausten avulla valtameriä valtoimenaan, tarvitsematta juuri liikuttaa siipiään.

Toisessa unessani Belgian edustalla oli kaksi saarta, joista toinen näytti karttakuvaltaan Ruotsilta, toinen Suomelta. Näin ne toisen saaren pohjoiskärjessä sijaitsevilta tuulisilta kallioilta, joilla kasvoi tupasheinää ja risteili polkuja, jotka lähtivät sieltä, mihin olin autoni jättänyt. Toisen saaren lahdenpoukamassa oli pieni kaupunki, joka jostain syystä oli nimeltään Bryssel, vaikkei se ollutkaan sama Bryssel kuin Belgian pääkaupunki. Olikin niin, että saaret olivat etelämerellä sijaitsevan Uuden-Belgian edustalla eivätkä Euroopan Belgian.

Kolmannessa unessa minulla oli käsissäni printattuja käsikirjoituksia linnuista ja krokotiileista, mutta tuuli vei ne ja levitteli niitä pitkin Afganistanin aroja. Yritettyäni turhaan kerätä papereja, annoin tuulen lopulta viedä ne ja päättelin osaavani niissä olevat asiat muutenkin. Kävelin kolmen tyypin kanssa, joista ainakin yksi oli afgaani, sillä kun keskeltä aroa löytyi kauppiaan jättämä laatikko ja siinä alennuskirjoja myynnissä, ostin kolmella sentillä därin kieliopin, ja hän ilahtui asiasta.

*   *   *

Kulttuurielämyksistä on minun mainittava, että sitten Maunun ja Tiituksen, on merkittävin kulttuurielämys elämässäni viime aikoina ollut perehtyä Rickiin ja Mortyyn, jonka ammanilainen ystäväni Kettu toi tietoisuuteeni. Se on vielä parempi kuin aiemmat suosikkisarjani Simpsons ja South Park, koska se on yhtä aikaa syvällinen ja ironinen.

Pitkillä lentomatkoilla katsoin Rickin ja Mortyn lisäksi kokonaisen kasan elokuvia. Käytän yleensä lentomatkoilla tilaisuutta hyväkseni, sillä minähän en omista televisiota. Mieleeni jäi tällä kertaa katsotuista lähinnä kaksi: Ensinnäkin Avaruusagentti Valerianin seikkailut, koska se perustuu hienoon sarjakuvaan. Toiseksi, saksalainen lähitulevaisuudendystopia Jugend ohne Gott, joka oli hyvin laadittu sarjaksi toisiaan täydentäviä eri henkilöiden näkökulmia samaan tapahtumaketjuun. Onnellinen ja oikeudenmukainen loppu tosin hieman häiritsi. Realistisempaa olisi ollut, että idealistinen opettaja olisi saanut murhaajan luona vierailtuaan syytteen seksuaalisesta häirinnästä (koska halasi murhaajaa). Ja miksi ylipäätään tehdä helppo ratkaisu panemalla epämiellyttävin henkilö murhaajaksi?

Lentokentillä, lennoilla ja sairaana on ollut aikaa lukea. Kommentoin kahta kirjaa. Ensimmäisen niistä sain loppuun juuri ennen matkaa - se oli kokoelma Eduard Vilden nuorena kirjoittamia salapoliisikertomuksia, nimellä Kuul pähe. Ensimmäisiä tarinoita lukiessani kiinnitin huomiota erittäin tarkkoihin psykologisiin profiileihin, jotka tuntuivat olevan ristiriidassa varsin kliseisten loppuratkaisujen ja naiivin hyveellisyyden kanssa. Sitten tajusin, että Vilde kirjoitti nuo tarinat ollessaan vain 17-vuotias. Siihen nähden hänen henkilökuvansa ovat hämmästyttävän tarkkanäköisiä. Tarinoissa on jotain erittäin tšehovilaista.

Lennoilla ja seuranneina sairaspäivinä luin puolestani Sofi Oksasen romaanin Norma. Se yllätti minua olemalla hyvin erilainen kuin häneltä aiemmin lukemani. Yllättävä se oli myös monilta ratkaisuiltaan. Hius-, elin-, kohtu- ja adoptiokaupan ympärille oli rakennettu merkillinen mysteeri, joka vähitellen kietoutuu maagiseksi realismiksi, keskiössään eräiden naisten hiuksissa piilevät yliluonnolliset ominaisuudet.

Mieleeni tuli monissa kohdin viittauksia, joita Oksanen ei kirjoita ilmi. Rapunzel, prinsessa torninvanki kultakutreineen. Noitanaiset ja heidän kohtaamansa vaino. Ja kovaa on meno hiusalalla. Oksasen tyyli poikkeaa perisuomalaisesta kirjoitustyylistä siinä, ettei se aliarvioi lukijaa. Siitä huolimatta tyyli on suoraa ja selkeää - se ei hienostele missään, ei myöskään esitä yhtään syvällisempää kuin on. Pikemminkin päinvastoin, korostetusti arkistaa sitä, mikä on syvällistä, ja se taas on sangen suomalaista.

Vasta kirjan jo luettuani minulle selvisi, että Grimmin taru Rapunzelista on suomennettu nimellä Tähkäpää.

"Rapunzel, Rapunzel, lass dein Haar herunter!"

Wikipedia listaa eräitä psykologisia tulkintoja Rapunzelin tarusta, joiden valossa Norma aukeaa kulttuurihistoriallisessa kontekstissä:

"Während das ungeborene Wesen natürlich einerseits noch abstrakt und relativ leicht anderen als Lohn angeboten werden kann, da noch keine tiefe persönliche Bindung besteht, befriedigen diese scheinbar egoistischen Gelüste der Mutter gleichsam auch das Wohl des Kindes: Rapunzeln / Rucola (Grimmsche Version) und auch Petersilie (französische Version) sind überdurchschnittlich reich an Eisen und anderen Spurenelementen, die während der Schwangerschaft sehr wichtig sind. (...)

Fasst man Hedwig von Beits tiefenpsychologische Deutung zusammen, so wiederholen sich Bilder der Abgeschlossenheit vom ersehnten Unbewussten, das sein gestohlenes Kind zurücknimmt. Solche Frauen entwickeln eine verträumte, realitätsferne Haltung. Der hohe Turm, aber auch das lange Kopfhaar drücken diese geistbetonten Wesensanteile aus, die dann auch der Animus nutzt, um die Große Mutter zu ersetzen. Ihre Durchtrennung verursacht den Absturz in eine demütigere Haltung, wo Rapunzel den ebenfalls gestürzten, im Unbewussten blinden Prinzen mit ihren Tränen (Symbol des Lebenswassers) heilen kann.

Laut Psychiater Wolfdietrich Siegmund hilft so ein Schicksalsmärchen bei Krankheit durch überhöhte Anforderungen an sich selbst.

Laut Eugen Drewermann antizipiert der gierige Appetit auf Rapunzeln das Bedürfnis nach einem Lebenssinn spendenden Kind. Mutter und Zauberin sind dieselbe Frau in ängstlicher Spaltung. Die kindlich-orale Abspaltung der Sexualität führt zur Reduktion auf eine scheinbar erfüllende Mutter-Tochter-Symbiose. Rapunzels Turm ähnelt dem Hinterhaus ihrer Mutter, allerdings subjektiv überhöht, so wie mit der Schönheit und Selbständigkeit der Tochter auch der Stolz der Mutter wächst. Nur ein hellhöriger Mann, der ihre Sprache genau erlernt, vermag die Mauern der Kontaktangst zu überwinden. Dabei entsteht aber eine Spaltung zwischen Rapunzels Liebe und der weiterhin tiefen Loyalität zur Mutter, die der Prinz aufgrund der Identifikation nicht angreifen kann. Der Königssohn kann gegen die Ausbrüche von Rapunzels Über-Ich nichts unternehmen, doch umgekehrt kann auch Frau Gothel nicht verhindern, dass Rapunzel nach der Verstoßung wirklich selbständig wird. Die anerzogene Bedürfnislosigkeit erweist sich jetzt als hilfreich, bis die Kraft der Erinnerung an die Liebe den Zwang zur Autarkie überwindet. 

Auch Wilhelm Salber bringt Rapunzel, wie auch Marienkind oder Das singende springende Löweneckerchen, mit den Kränkungen ess- und beziehungsgestörter Frauen in Verbindung, die sich als glücklich darstellen und nach außen bedeckt halten. Der Turm der 'splendid isolation' verdreht echte Anteilnahme zu paradoxen Abhängigkeiten. Auch der Psychotherapeut Jobst Finke sieht in Rapunzel ein mutterabhängiges, selbstbezogenes Kind sich zur liebesfähigen Frau entwickeln und in Isolation Selbständigkeit lernen."

Tähän päättyy tällä kertaa tulkintatuokiomme. Seuraavissa kirjoituksissa palattaneen Borneolle ja Jaavalle.

Epäonnen kantamoinen

Ennen kuin suomalainen synkkyys taittaisi minut, minun oli taitettava se ja lähdettävä tropiikkiin. Lähdin marraskuun lopulla ja palasin eilen iltapäivällä. Matka oli muuten hyvä, mutta alusta loppuun saakka legendaarisen epäonnen riivaama. Vuosi 2017 ei todellakaan ole ollut onnenvuoteni, mutta silti se tuntuu vain pahenevan loppua kohti, ikään kuin sielunvihollinen pikku apulaisineen olisi erityisen vihastunut minuun.

Onneksi en ole koskaan rakentanut elämääni sellaisen illuusion kuin 'onnen' varaan. Epäonni on oletusasetus kaikessa siinä, mikä on jäänyt vähänkään sattuman varaan.

Kaakkois-Aasiassa on paljon saaria ja saarelta toiselle pääsisi toki myös vesiteitse jos olisi aikaa. Kun sitä ei ole, on lennettävä. Yksikään matkalleni tehty etukäteisvaraus ei kuitenkaan onnistunut, joten käytännössä jouduin maksamaan jok'ikisen lennon kahdesti ja ilman minkäänlaisia kompensaatioita. Osa etukäteen tekemistäni majoitusvarauksista menetettiin niin ikään korvauksitta. Jos tästä on otettavissa yksi opetus, niin se on se, että ei kannata suunnitella kaikkea eikä varsinkaan varata juuri mitään etukäteen, ellei ole aivan varma siitä, että kykenee olemaan tietyissä paikoissa tiettyyn aikaan.

Toinen opetus liittyy palvelujen yleiseen huonontumiseen. Useimmat kohtaamistamme ongelmista olisivat olleet ratkaistavissa yhdellä puhelinsoitolla tai käynnillä matkatoimistossa, jos yhä elettäisiin vanhaa aikaa. Ei kuitenkaan eletä. Nettimatkatoimistoilla ja lentoyhtiöillä ei enää ole palveluja. Puhelimiin vastaa vain robotteja ja nettisivuilla asiakas itsepalvelee itseään - ja törmätessään siihen, ettei jotain asiaa voi tehdä, sitä ei voi tehdä, koska vaihtoehtoja ei ole.

Ihmiset ovat alistuneet käyttämään appeja kaikkeen, ja ne olisivatkin hyödyllisiä, ellei asia olisi niin, että kaikki käyttämämme appit ovat todellisuudessa keskeneräisiä ja siis bugeja täynnä olevia versioita, joiden koekaniineina käyttäjät toimivat. Ne eivät koskaan valmistu. Siinä vaiheessa, kun ne olisivat riittävän toimivia ollakseen luotettavia, appit ovat jo vaihtuneet.

Ensimmäisen lentoni menetin siksi, että kännykkäherätyskelloni ei herättänyt minua. Ei vaikka olin asentanut siihen tuplaherätyksen. Myöhemmin huomasin, että herätykset pätivät oletusasetuksena vain viikkopäiviin, eivät lauantaihin. Pitäisi palata käyttämään vanhanaikaista mekaanista herätyskelloa. Ensimmäisen lennon menetyksestä seurasi kaikkien pitkänmatkanlentojen sekä yhden paikallislennon menetys, kaikki tietysti korvauksitta, koska sen enempää matkatoimisto kuin lentoyhtiökään eivät palvelleet. Puhelinnumeroissa robotti ohjasi ottamaan yhteyttä toiseen osapuoleen, ja molemmat sysäsivät vastuun sille toiselle, joten asiakkaan ainoaksi vaihtoehdoksi jäi turvautua kokonaan toiseen yhtiöön.

Toinen esimerkki oli AirAsian lentojen kohdalla: yksinkertaiseen vaihtoon saman lentoyhtiön sisällä oli varattu kaksi tuntia, jonka olisi pitänyt olla aivan riittävä. Lentoyhtiö kuitenkin pakotti ottamaan laukut ulos ja kiertämään kaiken kanssa takaisin sisääntsekkaukseen. Joka vaiheessa oli pitkät jonot, ja seurauksena se, että tämäkin lento menetettiin. Korvauksitta, tietysti, koska jossakin lukee pienellä printillä, että lentojen vaihtoihin on asiakkaan itse varattava vähintään kolme tuntia. Näin siis tavallisten paikallisten lentojen kohdalla.

Autonvuokraaja oli niin ikään piilottanut ikävän yllätyksen jonnekin siihen pieneen printtiin, jota kukaan ei lue. Vaikka itse autonvuokra oli edullinen, piilokulut tulivat erittäin korkeasta maksusta, joka oli säädetty sille, että otin auton käyttöön eri paikasta kuin mihin palautin sen. Kun reissun ideana kuitenkin oli ajaa Borneon halki, olisi ollut ikävää enää tämän selvitessä vaihtaa suunnitelmaa siihen, että olisin palauttanut auton takaisin samalle kentälle, josta sen poimin.

Lentomatkailun tullessa yhä vaikeammaksi ja epämukavammaksi matkustajille, yksi lentoyhtiöistä sentään ansaitsee poikkeusmaininnan: Qatar Airwaysiä ei ole turhaan nimitetty maailman parhaaksi lentoyhtiöksi. Paluumatkalla heidän kanssaan kaikki sujui erinomaisesti, piilokuluja ei löydetty ja heitetty asiakkaan silmille puiden takaa, kahvista ei veloitettu erikseen, ja lentoemännillä oli yhä palveluasenne.

Lentoemännän avatessa teetermosta roiskuivat tiivistyneen veden pisarat ohimolleni. Pisarat eivät olleet erityisen kuumia, mutta häiritsivät minua, kun yritin katsoa Rickiä ja Mortya, joten näytin todennäköisesti ärtyneeltä asiakkaalta. Siitä, toisin kuin joustavuudesta ja ystävällisyydestä, seuraa aina yrityksiä miellyttää. Koko loppumatkan ajan lentoemännät yrittivät kompensoida virhettään pyytelemällä anteeksi ja tarjoamalla minulle erityispalveluja. Ilmeisesti asiakaspalaute otettaisiin niin vakavasti, ettei sitä haluttu, ei ainakaan negatiivista.

Muuan vika täytyy mainita Qatar Airwaysin kohdalla. Vaikka heillä on säännölliset lennot Suomesta Dohan kautta moneen paikkaan Aasiassa, heillä ei ole minkäänlaista toimistoa Helsinki-Vantaalla, ja puhelinnumerokin, joka piti netistä etsiä, on vain Qatariin. Siellä kyllä vastattiin (toisin kuin Travellinkin numerossa), mutta Qatarista käsin ei kuulemma pystynyt puuttumaan tiketöinteihini. Siihen vaadittiin palveludeski, ja ne puolestaan olivat avoinna vain ennen kutakin lentoa.

Epäonneni ei rajoittunut lentomatkailuun. Kinabalulla satoi vettä. Trooppiset myrskyt huitoivat palmuja ja taivas salamoi. Kuka olisi tiennyt, että Borneolla kaikki huoltoasemat sulkevat yön ajaksi, eli yöllä ei voi ajaa kuin tankillisen verran. Navigaattori kuoli heti alkumatkasta eikä koskaan palautunut toimimaan kunnolla - onneksi matkanteko onnistuu perinteisemmilläkin suunnistuskeinoilla.

Matkakumppanini sai pari kertaa nalkutuskohtauksen, jossa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta toleranssini moiselle on nykyisin niin matala, että mieluummin vain kävelen pois ja vatvomisen sijaan jatkan asioimista vasta savun hälvettyä.

Kaiken kukkuraksi onnistuin saamaan tropiikissa harjoitettavasta ilmastointivimmasta flunssan, viettämään viimeisen päivän ja pitkän paluumatkan jonkinlaisessa puolihorteessa, niin että hyttyset olivat huomaamattani pistäneet minut täyteen reikiä Angkejoensuun mangroverämeillä. Nyt poden kotona ankaraa miesflunssaa, taistellen taudinaiheuttajien kuolemanvoimia vastaan ja odottaen resurrektiotani yhteiskuntakykyiseksi yksilöksi.

Laskimo länteen

Suomi on merkillinen maa, erityisesti näinä martaisen kolkkouden kuukausina, jotka levittäytyvät marraskuulta molempiin suuntiin kuin Dagorladin kuolleet suot. Kronos muuttuu topokseksi tässä pysähtyneisyyden tilassa, jossa tila on ajaton ja aika tilaton. Maaton enemmän kuin maallinen.

Vaellan pimeyden laaksossa, jossa alati sataa tihkua ja on pimeää kuin kotona iltahämärissä, missä koti sitten onkaan. Tämä konkretisoitui viime yönä palatessani kävellen kahden ja puolen kilometrin matkan yhdestä itähelsinkiläisestä lähiöstä toiseen, pitkin märkinä kiilteleviä kävelyteitä, joita kukaan ei kulkenut. Ympärilläni olisi voinut olla metsiä, ei niitä olisi puilta nähnyt, mutta tiesin, että kyseessä olivat vain kerrostalorykelmiä, teollisia komplekseja ja autottomia valtaväyliä reunustavat varjometsät.

Näin matkalla kokonaista viisi elävää sielua. Kaksi niistä oli jäniksiä. Ei edes tavanomaisia urbaaneja rusakoita (Lepus europaeus) vaan oikeita metsäjäniksiä (Lepus timidus), yhä ruskeita. Ne ilahduttivat. Loput kolme kätkeytyivät kaikki huppujensa alle, mistä lievät olleet tihkussa palaamassa. Yksi yksinään, tiemme ristesivät ja saman tien erkanivat. Katseita ei vaihdettu. Toiset kaksi polttivat kannabistuotteita tihkulta suojassa, graffitoidun alikulun alla, johon en kääntynyt.

Herätin illan emännän pahennusta lukemalla vieraiden läsnä ollessa Samarkandin kultaista taloa, vaikka minun olisi kaiketi pitänyt aktiivisesti seurustella. Nyt kun yritän löytää oman kopioni, en löydä. Olisin juuri tänään halunnut vertailla, mitkä muut kuin pari huomaamaani yksityiskohtaa siinä poikkesivat hiljattain näkemästäni italialaisesta animaatioversiosta. Viikossa on oltava edes yksi päivä, jolloin en kohtaa ketään muuta kuin itseni, niin kuin Corto dervissien koulussa Adanassa vai oliko se vasta Vanissa.

Aiemmin tuona iltapäivänä istuin tornitalon kattobaarissa, josta avautuu näkymä yli sataman. Tapasimme vierailulla olevaa länsimaista toimittajaa. Sinne kävellessäni, Jätkäsaaren kävelyreittejä turhaan blokkaavia työmaa-aitoja väistellessäni, muistin varhaisimman muistoni Ruoholahdesta. Silloin kävelin halki kylmän viiman ja hyytävien kanavanrantojen päästäkseni kalliisti maksamaani kielikokeeseen. Minun piti saada sertifikaatti, joka vaadittiin, koska minun vielä sillä hetkellä piti lähteä opiskelemaan Australiaan. Lopulta aikarajat eivät menneetkään niin kuin niiden olisi pitänyt ja päädyin jonnekin ihan muualle. Turhaa sekin sertifikaatti. Ironista kyllä, sellaista ei vaadittu kielestä, jota vielä silloin puhuin huomattavasti englantia huonommin.

Elämäni näyttäisi varmaan kovasti toisenlaiselta, jos olisin silloin nuorena lähtenyt Australiaan enkä jäänyt kiertelemään Itämerta ja Itä-Eurooppaa. Ainakin se olisi muodostunut poliittisesti viattomammaksi. Pelkään, että jos olisin varttunut ja viettänyt elämäni tosilännessä enkä rajamailla, olisin kasvanut ottamaan lännen itsestäänselvyytenä.

*   *   *

Aurinko nousee idästä, mutta toisaalta sieltä nousevat myös pedot ja valoa kantavat pettäjät. Pohjoisessa ovat pimeä ja kylmä, mutta myös avaruus ja sitä halkovat revontulet. Etelä on idästä nousseen auringon pysyvä koti, lintukoto. Peto ei ole sieltä kotoisin, mutta siellä se lakkaamatta riehuu, vaihtaen paikkaa sitä mukaa kun se jostain torjutaan.

Ilmansuunnista länsi on kuitenkin aina vapauden suunta. Aurinko aina lopulta laskee sinne. Länsi on reunan takana, valtameren rannikko ja merentakainen maa. Tuo maa kutsuu, ei uhkaa. Sen yli ei tullut koskaan Eurooppaan valloittajia, vain vastentahtoisia vapauttajia, ja hekin omia lapsiamme, jo varttuneina. Jos länteen katsotaan Aasian itärannikoilta, siellä ovat Keski-Aasian mittaamattomat arot ja autiomaat, omansalainen villi länsi, kuin Arizona ja Uusi-Meksiko.

Lauantaina avautui länsimetro, tuo oranssi elämänsuoni, ja kansa lähti sankoin joukoin safariksi kutsutulle pyhiinvaellukselle, katsomaan, miltä länsi näytti. Minäkin olin aikonut tehdä niin, mutta lauantaihin latautui liian monta tapahtumaa, että olisin ehtinyt - ja niiden välillä kulkiessani huomasin, ettei olisi kannattanutkaan. En ole koskaan nähnyt Helsingin metroa niin tupaten täynnä.

Toisaalta tuossa ihmispaljoudessa ja sen mukanaan tuomassa karnevaalitunnelmassa oli jotain lohdullista. Suuri osa ihmisistä vaatii liikkeelle lähteäkseen, että muutkin lähtevät. Niinpä länsimetron avajaispäivästä tuli heille ylimääräinen taiteiden yö: lupa lähteä ulos ja kerrankin kokea kaupunkimme olevan yhteisö. Minusta näytti siltä kuin poikkeuksellisen moni kaupunkilainen olisi myös kommunikoinut tuntemattomien kanssa.

Nuoriso, joka normaalisti tuijottaa kännyköidensä ruutuihin, kulki nyt joukoissa asemalta toiselle ja ihmetteli, kuin olisivat olleet ulkomailla, sitä kaupunkimaisemaa, joka oli aina ollut heidän ulottuvillaan. Jostain Töölöstä tai Kulosaaresta lähteneet keski-ikäiset tädit, höyhenenkevyessä valkoviinimaistissa, tuijottivat ja ihmettelivät puolestaan ympärillään näkemäänsä kansaa. Lauantaina maailmat kohtasivat. Sitä soisi tapahtuvan pimeyden laaksossa useamminkin, eikä välttämättä aina vain kesäaikaan kalenteriin merkityissä päihteisissä puisto-orgioissa.

Omalta osaltani länsimetron tutkimusmatkailu jää tulevaan, ja luultavasti nopeasti pudonneisiin kansankerääntymiin. Ilahduttavaa on kuitenkin se, että nyt Laajalahden Maarin tornillekin pääsee kätevästi vaikka suoraan työpäivän jälkeen.

Kukin mies on saari

Vuosi vierii kohti loppuaan, enkä ole taas aikoihin kirjoittanut. On tultu marraskuun synkkyyteen. Ulkona on märkää ja aina pimeää, paitsi hetken ajan keskipäivällä, silloin kun lähes poikkeuksetta olen kiinni jossain sisätiloissa.

Elämääni hallitsevat suomalainen apatia ja ilmeetön synkeys. Lähiöihmisenä olen elämästä erillään. Kynnys ottaa metro keskustaan tai mikä vain kulkuväline yhtään mihinkään tuntuu kohonneen. Mitä siellä nyt oikeastaan olisikaan? Kaikki tuntuu turhuudelta. Tutkimusten mukaan 1990- ja 2000-luvuilla syntyneistä yli puolet haluaisi demokratian sijaan elää sosialismissa tai fasismissa. Jos nuoret ovat huonompia kuin oma sukupolveni, mitä järkeä on oikeastaan elää?

Muutenkin maailmasta kuuluu lähinnä huonoja uutisia. Trump perseilee pitkin maailmaa. Saudi-Arabia ja Iran kehittävät alueellista maailmansotaansa uudelle asteelle Venäjän vallattua Syyrian ja länsimaiden jatkaessa lamaannuksessaan. Suomi suomettuu. Presidentinvaalikamppailu on neuvostoliittolaista nukketeatteria langoista vetelijöineen ennen kuin kampanjat ovat kunnolla edes alkaneet.

*   *   *

Lokakuun puolella - sen jakson aikana, jolloin tilapäisesti oli hanki maassa ja maisema tunnelmallisen valkeana - kävin sentään mökkibileissä Päijät-Hämeen rajaseudulla Sysmässä. Siellä oli joskus muinoin sivistyksen etuvartio, jonka takana velloivat villit savolaisheimot.

Sysmässä meitä oli kuusi miestä sulkeutuneina viikonlopuksi mökille, mukanamme käsittämätön kasa lihaa ja väkijuomia. Kuuma sauna ja jääkylmä Joutsjärvi. Olimme eri aloilta: liikemies, biologi, juristi, toimittaja, yhteiskuntatieteilijä ja kauppatieteilijä. Ikähaitari kahdestakymmenestäkuudesta yli viidenkymmenen. Tuli käsiteltyä kaikki maailman ja Suomen historiasta ja politiikasta antropologian ja evoluution kautta teologiaan, populaarikulttuuriin, viininviljelyyn, musiikkiin ja elokuvaan.

Se oli hyvä viikonloppu.

*   *   *

Olen lukenut Eduard Vildeä, Boris Akuninia, Amin Maaloufia. Uusimpina kasassa odottamassa J. P. Koskinen, Outi Pakkanen ja Tiit Aleksejev. Kirjoittanut omaa romaaniani, mutta aivan liian hitaasti, tai siis harvoin. Kirjoittaisin luvun päivässä, mutta kun useimpina päivinä en kirjoita.

Ne, jotka ovat kaivanneet blogini palaavan maailmanpolitiikan kysymyksiin, joutuvat toistaiseksi pettymään. En tunnu oikein löytävän siihen motivaatiota enkä energiaa. Useimmista niistä asioista, jotka nyt ovat tekeillä, olen kirjoittanut blogissani jo vuosia. Lukijoilleni niiden ei olisi pitänyt tulla yllätyksinä.

Suomalainen keskustelu vaikuttaa kuitenkin parantumattomalta - sellaiselta, ettei minulla ole siihen oikeastaan enää mitään sanottavaa. Mieluummin sulkeutuisin johonkin kauas odottamaan, että ihmiset ovat käyneet läpi kaipaamansa vihan, tuhon ja katharsiksen, ja pääsisivät taas vaihteeksi 'entä nyt' ja 'ei koskaan enää' -vaihteille.

Tätä ajatellen olen ottanut asiakseni opetella uuden trooppisen saaren per viikko. Luen niistä: luonnosta, maantieteestä, väestöstä, historiasta. Viime viikkoina olen opiskellut Floresin ja Timorin saaria.

Hämärän vaeltajia

Sunnuntaiaamuna heräsin katastrofielokuvan juonta seuraavasta unesta. Olin Kiovassa, mutten kotonani vaan hotellissa, jonka yläkerran huoneesta avautui näkymä vilkkaalle väylälle. Äkkiä taivaan tummensi matalalla talojen kattoja hipova matkustajakone. Kauhistuin ja sanoin tuntemattomalle läsnäolijalle: aikooko tuo kone laskeutua valtaväylälle? Ei aikonut. Kone törmäsi taloihin ja valtaväylä muuttui tulimereksi. Suojauduimme ikkunoiden äärestä ennen kuin räjähdyksen lieskat saavuttivat ikkunan.

Pian toinenkin laskeutumassa ollut matkustajakone putosi keskelle Kiovan asuttuja alueita, ja alkoi selvitä, että kyse oli elektronisesta sodankäynnistä. Kaikki tiesivät, että sen takana oli Venäjä, mutta suomalaistoimittajat eivät suostuneet puhumaan muista vaihtoehdoista kuin onnettomuudesta tai terroristeista, oletettavasti islaminuskoisista.

Jostain syystä tiesin kuitenkin itse, että matkustajakoneet harhauttanut laite löytyi vanhanaikaiselta kasetilta eräästä yökerhosta, jonne lähdin paniikin valtaamaa katua pitkin katsomaan, löytäisinkö sen vielä. Se oli kadonnut. Kohta kuitenkin rynnivät yökerhoon sisäisen turvallisuuden joukot, joille sanoin, että kasetti on jo salaperäisesti kadonnut. Samalla näin, kun jälleen yksi matkustajakone kaartoi kohti kaupungin keskustaa.

Heräsin asunnossani Itä-Helsingissä ja taivaalla pörräsi pienkone, joka sitten kierteli asuinalueen yllä koko aamupäivän. Sen ääni oli epäilemättä tunkeutunut uneeni ja vaikuttanut sen sisältöön. Lähdin naapurini kanssa etsimään kasslerlihaa grillattavaksi.

*   *   *

En ole päivittänyt blogiani kuukauteen. Elämä jatkuu sellaisena, mitä se syksyisessä Suomessa on: kylmää, märkää, pimeää ja kallista. Asiaa korostaa se, että myös asunnostani suurin osa on pimeänä ja vailla kalusteita. Valot on vain keittiössä, kylppärissä ja yhdessä huoneessa. Huonekalut rajoittuvat tuoliin ja pöytään. Mutta enpä minä asunnossa teekään kuin kahta asiaa: nukun ja kirjoitan romaaniani, sikäli kuin kirjoitan.

Lähtiessäni aamuisin töihin on vielä hämärää, ja palatessani illalla kotiin on jo pimeää. Ilmeisesti sitten kun tilini alkavat jälleen näyttää siltä, että uusia investointeja voi tehdä, on aloitettava valaisimista. Ilman valoa millään muulla ei ole merkitystä.

Olen toivonut, että askeettinen elämäntapa edesauttaisi romaanin saamista loppuun, mutta nyt on kulunut kaksi viikkoa ilman edistystä. Syynä se, että koko ajan on ollut muuta. Sääli, koska luvussa 69 sankarit pääsevät lopulta kaupunkiin, johon ovat tehneet matkaa pitkällisesti, ja kirjan loppu alkaisi häämöttää. Sitä suuremmalla syyllä tarvitsisin riittävästi aikaa pelkästään käsikirjoitukselle, ja sitä ei tunnu olevan tarjolla. Niin tärkeät osat ovat kyseessä, etten voi kirjoittaa niitä kieli poskella tunnin tai parin luppoaikoina.

*   *   *

Ukrainassa työskentelevä suomalainen ystävätär oli täällä viikon verran vieraana. Kävimme ekskursiolla eksoottisen Kontulan nepalilaisessa. Ja toissa viikonloppuna vanhassa kotikaupungissani Tartossa. Virossakin satoi ensin, mutta sunnuntai oli seesteinen. Tartto kylpi oransseissa, punaisissa ja keltaisissa lehdissä, joita Toomemäki ja Emajoen varren bulevardit olivat varisuttaneet koko kaupunkiin.

Mainittu ystävä harrastaa geokätköilyä. Autenttisempi versio pokemonien metsästyksestä. Ihmiset kätkevät ympäri maailmaa maastoon filmipurkkeja ja pakasterasioita, joiden sisällä on lista kävijöistä. Kätköjä vastaavat koordinaatit ovat netissä. Tavallaan touhu muistuttaa lintubongausta, sillä se antaa jotakin luontaisille metsästäjä-keräilijän vaistoille ja samalla tekosyyn käydä kauniissa ja mielenkiintoisissa paikoissa.

Virossa oli liikkeellä suurin määrin hanhia - metsä-, tundra- ja merihanhia, muttei valkoposkihanhia. Syy selvisi pian uutisista: valkoposkihanhen maailmankannasta kolmannes oli sillä hetkellä Suomessa, vieläpä yhdellä Elimäen pellolla.

Jos suomalaisten vaino- ja hävittämisvimma pääsisi valloilleen, valkoposkihanhelle kävisi epäilemättä nopeasti kuin muuttokyyhkylle ja karoliinanaratille, aikoinaan Pohjois-Amerikan preerioiden runsaimmille lintulajeille. Se, että niin suuri osa maailmankannasta on kerralla yhdessä paikassa, altistaa lajin suurelle vaaralle, etenkin nykyisin hanhia vastaan lietsotussa vihamielisessä hysteriassa.

*   *   *

Viime lauantaina näin Balderin salissa Pekka Virkin kirjoittaman ja Jukka Mallisen ohjaaman tuoreen poliittis-satiirisen näytelmän Maunun ja Tiituksen kantaesityksen. Hieno suoritus tekijöiltään - lustraation hengessä toteutettu ilkeän inhorealistinen introspektio suomettumisen ajan päätöksentekoon ja vallankäyttöön. Vain kaksi näyttelijää - mutta muut olivat läsnä puheissa. Erityisesti Mefiston paikan ottanut vanha vihtahousu, mestari Vihtori, jolle Maunu ja Tiitus kävivät vuorotellen ripittäytymässä.

Tänään ostin eläkkeelle jääneen Moskovan-suurlähettilään Hannu Himasen kirjan Länttä vai itää. Näyttää siltä, että joku tasavallassa on avannut silmänsä, ja pystyy eläkeasemasta raottamaan myös sanaista arkkuaan. Toinen päivän kirjaostos oli Minna Maijalan Kultakauden maanalainen vastarinta. Näillä teemoilla mennään.

Luin C. J. Sansomin historiallisen romaanin Itsevaltias, joka sijoittuu Henrik VIII:n ajan Englantiin, kuninkaankierrokselle Yorkshireen ja sitä seuraaviin tapahtumiin Lontoossa. Päähenkilö, asianajaja Shardlake, vetosi minuun jotenkin sen vuoksi, että kärsii synnynnäisestä epämuodostumasta (kyttyräselästä) ja on luonteeltaan kulmikas ja oikeamielinen. Teki tosin mieleni useampaan kertaan huutaa hänelle, että lakkaisi kielimästä tietonsa esivaltaa edustaville ilmiselville roistoille. Eihän siitä hyvää seurannutkaan.

*   *   *

Eräänä iltana näin metroaseman hississä islamistin. Tai itse asiassa kuulin. Kolmikymppinen mies, vähän yli tai alle, tuli kanssani samaan hissiin, keskittyneenä kuuntelemaan musiikkia kuulokkeista. Se kuului kuitenkin niistä läpi, ja tunnistin heti kyseessä olevan tunnetun jihadistisen kappaleen. Kasvot suomalaisilla peruslukemilla katsoin miestä ja mietin, olisiko minun pitänyt jollain tekosyyllä tervehtiä ja hankkia tietooni hänen nimensä.

Mutta hän katseli takaisin autuaan viattomasti eikä lainkaan terroristisella mulkoilulla - enemmänkin sellaisella suomalaiskansallisella 'mitähän tuo minusta ajattelee' -asenteella. Joten vasta päästyäni ärsyyntymästä Shardlaken hyväuskoisuudesta (kirja oli silläkin hetkellä kädessäni) kiitin tyyppiä oven avaamisesta ja päätin, ettei hänen musiikkimakunsa minulle kuulu. Onhan minulla myös ukrainalainen (kristitty) ystävä, joka kuunteli jihadmusiikkia pelkästään piruuttaan, puhumattakaan kaikista niistä, jotka pitävät agit-propista tai nationalistisesta marssimusiikista.

Idän arkea

Tutustuttuani ympäristöön Myllypuron seudulla, uskaltauduin käymään Kontulassa. Tuo aikamme pahamaineinen lähiö on kävelymatkan päässä sieltä, missä asun. Oli minulla sinne konkreettista asiaakin, postilähetykset pitää nimittäin nykyään noutaa sieltä. Osoittautui, että saapunut lähetys oli seinälle tilaamani Suomen kartta - sellainen, jossa näkyvät nykyisen valtioalueen lisäksi miehitetyt alueet sekä myös Aunus, Viena ja Taka-Karjalan myyttisiä maita Äänisjoelle ja Arkangeliin saakka.

Uuden turvatalon huoneisiin tulee teemat, sillä jokaiseen paikkaan on nyt oma seinäkartta, joista kukin esittää jotakin maailman maantieteellisistä alueista. Tilapäis- ja pysyväisvieraat voivat vastedes valita, mitä saaristoja, vuoristoja tai viidakkoja tuijottelevat.

Kontulassa oli runsas tarjonta lähiökapakoita sekä useampia etnisiä ravintoloita. Erään ystäväni suosittelemaan kebabpaikkaan astuessani tuntui kuin olisin astunut Irakiin. Tai ehkä Itä-Syyriaan. Paikkaa pitivät irakilaiset, suurin osa asiakkaista oli niin ikään irakilaisia, ja he polttelivat iloisesti vesipiippua sisällä. Ruoka oli tosiaan aitoa itseään, musiikkikin. Törmäsin hämmästyksekseni paikan ainoaan valkoiseen asiakkaaseen, joka osoittautui tuttavakseni, Suomenlinnassa asuvaksi terrorismintutkijaksi. Hän oli tutkimusmatkalla eksoottisessa Itä-Helsingissä.

Oliko nyt toissapäivänä, kun kuulin leipäjonosta suomea. Aiemmin esittämäni epäilys siis piti paikkansa, joukossa on venäläisten lisäksi myös kantaväestöä, joskin hiljaisempina osakkaina.

Syksy on tullut. Asuinympäristöni vihreys - täällä on jopa pieni metsikkö - on muuttunut hiljalleen keltaiseksi. Lähes joka päivä sataa, eilen oli kunnon myrskykin. Ehdin heinäkuun lopun saapumiseni jälkeen nähdä yhteensä alle viikon verran seesteisiä päiviä. Taloni lähistöllä on runsaasti marjaa kantavia pihlajoja, mutten ole vielä nähnyt niitä tyhjentämässä rastas- tai tilhiparvia. Kontulan retkelläni näin sen sijaan satoja hanhia, jotka kaakattaen lensivät auroissa etelää kohti.

Byrokratian rattaat jauhoivat minulle lopulta verovapauden autooni. Kolmannen tai neljännen lisäselvityspyynnön jälkeen ehdin jo epäillä, mutta onneksi kaikesta vaaditusta löytyi jotain mustaa valkoisella jostain. Se ei tietenkään tarkoita vapautusta lukuisista muista auton maahantuontiin liittyvistä kustannuksista, joita maksan vielä tämän jälkeenkin.

Uusi pesukoneeni toimii ja ensimmäiset kolme koneellista roikkuvat Itäkeskukseen tekemäni varustetäydennyksen mukanaan tuomilla pyykkitelineillä. Tosin edellisten asukkaiden hiukset pursuivat ensikoneellisen myötä ylös kylpyhuoneen lattiakaivosta. Kyse ei sentään ollut japanilaisen kauhuelokuvan tapahtumista, vaan sain tilanteen jotenkuten hallintaan muskelimisterillä ja isoilla pihdeillä.

*   *   *

Burmassa tehdään kansanmurhaa rohingjoja - eli Arakanin bengaleja - vastaan. Tämän myötäily ei tiedä hyvää uskonnollisten yhteisöjen väliselle sovulle uskonnollisesti monimuotoisessa Kaakkois-Aasiassa, jossa kulkee useita jakolinjoja buddhalaisten, muslimien ja kristittyjen välillä, unohtamatta hindulaisia ja kungfutselais-taolaisia yhteisöjä. Venäjän masinoima propaganda on kiihottanut väestösuhteita kaikessa hiljaisuudessa myös Aasiassa, jossa fasismi on noussut valtavirtaan hieman viiveellä Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan nähden.

Yleensä hälytyskellojen tulisi poikkeuksetta soida siinä vaiheessa, kun jossain levitetään argumenttia, että jotakin kansaa ei ole olemassa. Tästä propagandasta - jota Burman hallinto ja sitä tukevat tahot nyt lietsovat - on yleensä historiallisesti aina seurannut, että kun totuus ei muokkaudu itsestään propagandan mukaiseksi, kyseistä kansaa lähdetään poistamaan voimakeinoin. Siitä on Arakanissa (eli nykyisessä Rakhinen osavaltiossa) nyt kyse.

Kuten Iranissa, myös Pohjois-Koreassa Venäjä on häärinyt ydinasehankkeen ja sotilaallisten provokaatioiden taustalla. On kätevää, että Yhdysvaltain turvallisuuspoliittinen huomio on suunnattu Korean niemimaalle ja Mariaaneille sillä välin kun Zapad massoittaa satatuhatta venäläissotilasta Euroopan itärajoille.

Elämää nähneet

Sähköt tulivat lopulta useiden pankkitunnistautumisten ja puhelujen jälkeen tiistaiaamuna. Tosin se tarkoitti, että jouduin jäämään tavanomaista myöhempään kotiin odottelemaan, että Helen palvelisi, koska paloturvallisuussyistä ei sähköjä voitu kytkeä päälle, ellen ollut todistettavasti asunnossani ottamassa täyden vastuun siitä, mikäli talo vaikka palaisi poroksi sähköjen kytkennän seurauksena. Kiovan-asuntoni kesäisen kokemuksen jälkeen suhtauduin ymmärryksellä tähän huoleen.

Sähköntoimittajan odottelun vuoksi pääsin näkemään säännöllistä etnografista näytelmää näillä seuduin, nimittäin Myllypuron metron tienoolla kauas Kehä I:lle jatkuvaa leipäjonoa. Naapurini oli minua ilmiöstä jo valistanut, minkä vuoksi se ei tullut yllätyksenä.

Millaiset ihmiset Suomessa joutuvat turvautumaan leipäjonoihin? Siellä odottaisi näkevänsä deekuja, jotka ovat juoneet rahansa. Kotiväkivallan tai muun syyn vuoksi kadulle lähteneitä opiskeluikäisiä, joilla ei ole pääsyä aikuisten nauttimien sosiaalietuuksien äärelle. Paperittomia ja vastaanottokeskuksista ennen karkotusta kadonneita turvapaikanhakijoita. Niitä maahan päässeitä ja jättäytyneitä ulkomaalaisia, jotka eivät alun perinkään ole hakeneet turvapaikkamenettelyn lihapatojen ääreen.

Mutta ei. Mainituista ihmisryhmistä oikeastaan ainoastaan päihdeongelmaisia oli Myllypuron leipäjonossa, ja heitäkin selvä vähemmistö. Joukon keski-ikä oli reippaasti yli keski-iän - siis ihmisiä, joista monien olettaisi saavan automaattisesti joko eläkettä tai ainakin kohtalaista työttömyyskorvausta. Töissä he tuskin ovat, koska pystyvät jonottamaan leipäjonossa tuntikausia heti työpäivän aluksi - elleivät sitten ole yö-, vuoro- tai keikkatöissä. Viimeksi mainittu seikka saattaakin tarjota avaimen ruoka-avun tarvitsijoiden sosiologiseen koostumukseen.

Nimittäin koko satojen ihmisten jonossa oli korkeintaan yksi ei-valkoinen yksilö. Lähes kaikki olivat valkoihoisia. Eivät kuitenkaan suomalaisia. Ainoa - ja korostan, ainoa - kieli, jota jonosta kuului koko sen pituudelta ja leveydeltä, oli venäjä.

Oli jonossa varmaan suomalaisiakin, mutta kansallisominaiseen tapaansa he pitivät suunsa supussa. Suomalainen ei hevillä huutele siitä, että seisoo leipäjonossa odottamassa ilmaisia armopaloja. Suomalainen kokee sen nöyryyttävänä, epäoikeudenmukaisena ja katkerana. Ikäpolvesta päätellen Neuvostoliitossa nuoruutensa viettäneille venäläisille tuntikausien jonottaminen tuntuu sen sijaan varmaan hyvinkin luontevalta, ja he rupattelivat toisilleen jonossa niitä näitä. Useimmille jonottajille kyseessä on varmaan mitä arkisin rutiini.

Suomalainen seisoo leipäjonossa siksi, että hän joutuu. Hänellä ei ole rahaa, tai hän on hukannut rahansa velkoihin, päihteisiin tai siihen, että ei kykene selviytymään elämänhallinnastaan yksin tässä yhteiskunnassa, jossa jokainen joutuu selviämään yksin. Venäläinen seisoo leipäjonossa aivan eri syystä: hän seisoo siellä siksi, että tuolta saa ilmaista ruokaa. Totta kai silloin seistään. Heille menetetyt tunnit eivät merkitse mitään - paitsi ehkä tervetullutta tilaisuutta rupatella muiden jonottavien venäläisten kanssa. En ihmettelisi, vaikka leipäjonoihin tultaisiin kaukaakin, jos vain sana on levinnyt (ja leviäähän se), että täällä jaellaan ilmaista ruokaa.

Somaleja, arabeja tai afgaaneja ei leipäjonossa näy. Se ei tarkoita, että heillä olisi kaikilla asiat niin mainiosti, vaan lienee enemmän kulttuurikysymys. Heille ruoan jonottaminen käsi ojossa tuntuu paitsi nöyryyttävältä myös absurdilta. Eteläisemmissä kulttuureissa tällaiset asiat hoidetaan sosiaalisten verkostojen kautta, eikä kenenkään oleteta joutuvan hakemaan ruokaa ventovierailta. Jos rahat ovat loppu, lainataan. Jos ruoka on loppu, syödään kaverin tai naapurin luona.

Keikkatyöt ovat Suomessa nykyään täysin itäeurooppalaisten miehittämiä, koska suomalaisten ei ole taloudellisesti kannattavaa niitä tehdä. Tuet katkeavat ja karenssit iskevät päälle, jos ottaa vastaan tilapäisiä töitä. Jos niitä taas ottaa vastaan sivutyönä, veroprosentti huitelee yli seitsemänkympin.

Mitä keikkatyöläiset tekevät töiden välillä, kun tuet ovat katkolla? Virolaiset menevät takaisin Viroon, koska he eivät tarvitse viisumeja eivätkä oleskelulupia. Venäläiset, ukrainalaiset ja valkovenäläiset taas tekisivät niin sillä riskillä, että seuraavan viisumin tai työluvan eteen pitää taas käydä läpi työläs nöyryytysharjoitus ja jännittää, saako sitä lainkaan. Varsinkin jos töihin on alun perinkin tullut turistiviisumilla tai ilman viisumia.

*   *   *

Ulkona viuhuu jo syksyinen viima. Minä juon suuttumukseeni Lagavulinia muovilasista. Suuttumukseni ei kuitenkaan johdu leipäjonoista eikä Pohjois-Korean ydinasekokeista, vaan omasta mielestään elämää nähneistä, jotka taas tänään ylittivät vitutustermostaatin sietorajan. Lähiöön muuttamisen ohella tämä vitutus lienee huolestuttava oire keski-ikäistymisestä, joka muutenkin uhkaa tehdä minusta kaikkea sitä, mitä koko tähänastisen elämäni olen - mestari Taon sanoin - karttanut kuin vihaista tiikeriä.

Sain viimein hiukseni leikkautettua, mikä ei toki suututa, vaan päinvastoin. Kiitos kolmen irakilaisen nuorenmiehen Puotilassa pitämän reippaan parturinliikkeen, en enää huudeille kävellessäni näyttänyt Vuotoksen metsäkahakoiden veteraanilta vaan ennemminkin Himmlerin heimolaiselta, pitkässä villaisessa päällystakissa, tummansinisessä samettitakissa sekä mustan ja hopean kirjavassa kaulahuivissa. Tämä johti vastaan vaappuneen, elämää nähneen sedän kommentoimaan, että "pistäisit vielä lippalakin päähän".

Aion toki panna tweed-lakin päähäni heti kun muuttokuormani tuo syys- ja talvivaatteeni, mutta se ei nyt ollut asian ydin.

Se, mikä vituttaa, ovat nämä pilkallisesti avautuvat "elämää nähneet". Heitä on kahta pääasiallista lajia: keski-ikäiset naiset sekä oman elämänsä proletaarit. Heidän pointtinsa - sikäli kuin sellaista on - on se, että minunkaltaisellani ihmisellä (mitä se sitten tarkoittaakaan) ei ole oikeutta olla olemassa, tai ainakaan oikeutta luulla olevansa mitään, koska en ole nähnyt elämää, kuten he. Heillä on erivapaus valittaa. He saavat tuhlata aikaani vaikka loputtomiin, mutta minä en saa odottaa heiltä mitään, en esimerkiksi normaalia hyvää käytöstä tai sitä, että kunnioittaisivat minun oikeuttani omaan aikaan ja yksityiselämään.

Keski-ikäiset naiset ovat yleensä naisia. Joskus tähän arkkityyppiin kuuluu myös miehiä, mutta heitä on melko vähän, ja he usein liukuvat nopeasti toiseen ihmistyyppiin, mielensäpahoittaja-setiin. Mielensäpahoittaja-sedät eivät avaudu minulle, vaan tuhahtavat nähdessään, ja kirjoittavat kommenttinsa yleisönosastolle tai hyvävelikirjeeseen johonkin selkäni taa.

Keski-ikäiset naiset sen sijaan omaavat häkellyttävän määrän katteetonta itseluottamusta, jolla he rohkenevat arvioida, normittaa ja arvostella toisten ihmisten asioita. Perustelunaan moiseen on se, että he ovat "nähneet elämää", toisin kuin ilmeisesti ne, joita arvostelevat. He ovat synnyttäneet lapsia ja usein jo sysänneet heitä maailmalle. He siis tietävät kaiken kaikesta. Muut ihmiset, varsinkin nuoremmat, ovat heidän mielestään aina vähän naurettavia. Varsinkin jos ovat eri mieltä heidän latteuksistaan.

Oman elämänsä proletaarit, sekä miehet että naiset, puolestaan katselevat maailmaa eräänlaisen katteettoman ylimielen suojista. He katsovat olevansa parempia ihmisiä, koska ovat rappiolla tai omasta mielestään niin kansanomaisia, että oikeastaan ovat kansa itse. (Heitä edustavat puolueet tyypillisesti puhuvat itsestään sanalla "kansa".) He ovat siis "nähneet elämää". Muut eivät ole. Muut ovat naurettavia - herraskaisia, pikkuporvarillisia, teeskentelijöitä tai muuten vain tolkuttoman hullunkurisia.

Niin hullunkurisia, että vihaksi pistää. Sillä proletaarisen pilkallisuuden pintasilauksen alla piilee lähes poikkeuksetta heikosta itsetunnosta kumpuava silmitön aggressio. Sen kaltainen aggressio, että se tuo mieleen pienoiskokoisen Venäjän, se kun kunnioittaa vain voimaa, eli samaistaa käytännössä kunnioituksen ja pelon. Ei ihme, että proletaarisissa kaveripiireissä liikkuneet hipsterit hankkivat usein itselleen moottoripyöräjengiläiseen, natsiin tai noitatohtoriin vivahtavan habituksen.

Keski-ikäisten naisten ja oman elämänsä proletaarien "elämää nähneessä" ylimielessä on se rakenteellinen valuvika, että he eivät ole yleensä nähneet elämää yhtään omaa napaansa pidemmälle.

"Elämää nähneiden" arvomaailmaan tuntuukin kuuluvan eräänlainen lähtökohtainen kieltäymys, että heidän omaan napaan tuijottamisensa ulkopuolella voisi ylipäätään olla elämää. "Oman elämän" kova koulu tuntuu ohjaavan valaistumiseen ennen kaikkea sen suhteen, että lyhytnäköinen samea tuijotus oman navan suuntaan, lisättynä oletuksilla, odotuksilla ja pettymyksillä, on elämä itsessään. Muuta ei ole. Niinpä kaikki ne, joiden elämässä näyttäisi olevan jotain muuta - vaikkapa pianotunteja, kirjan lukemista metrossa tahi oman välittömän lähipiirin ulkopuolinen ihmissuhde - vaikuttavat "elämää nähneen" mielestä naurettavilta.

*   *   *

Kaiketi kaikilla näillä ihmisillä on merkittävää kerrottavaa minulle. On kai se sitten uskottava, etten ole nähnyt elämää, koska en ole synnyttänyt, en tehnyt päihteistä keskipistettä tai ylipäätään ongelmaa elämääni, en oikein kehittänyt muitakaan elämääni haittaavia addiktioita (ellei kahvia lasketa, mutta se ei haittaa elämääni). Henkeni ei haise eikä ääneni kuulosta tupakansavulta. Olen selvinnyt arjestani tekemättä vakavampia rikoksia kuin liikenne- ja pysäköintirikkeet. Jotka nekin jollain tasolla edustavat hankaluuksia sopeutua takaisin Suomeen toisenlaisten liikennekulttuurien jäljiltä.

Ainoa kerta, kun olen käynyt sossun luukulla, oli ensimmäinen ja viimeinen. Menin vain kun kaverit kehottivat. Olin juuri paluumuuttanut nuorena miehenä Suomeen ja vielä hukassa Kafkan linnan porteilla. Opintotuet eivät tulleet ja olin elänyt kaksi viikkoa ilmaisomenoilla, mutta silti maksanut ajallaan joka vuokran elämää nähneelle vuokraemännälleni. En saanut sossusta muuta kuin luennon siitä, kuinka en ole mitenkään voinut elää niin vähällä kuin olin elänyt. Itse asiassa jo pidempään. Olisi kai pitänyt olla syrjäytyneempi.

En ole kokenut oikeanlaista onnetonta lapsuutta. Toki minua hakattiin niin kotona kuin koulussa, mutta sitä ei lasketa, koska arvosanani olivat aina hyviä. Jos eivät olisi olleet, olisi hakattu enemmän. Koulukiusaamisesta vapautumisen kannalta kaksi kohtalokasta havaintoani olivat kaikkea muuta elämän näkemistä ratkaisevampia: Ensimmäinen niistä oli se, että sanalla voi todella sivaltaa. Tarvittaessa pistää myös lamauttavasti niin kuin tikaripistiäinen hämähäkkiä. Toinen havainto oli se, että ase on oikein käytettynä ja kunnialla kannettuna oivallinen työkalu.

Onnellisia ne - kuten muutama kohtalotovereistani - joiden fyysiset luonnonlahjat mahdollistivat aseen kehittämisen "tyhjästä kädestä" (japaniksi karate). Minä tapani mukaan elämää näkemättömänä huijasin, ottamalla tavaksi kanniskella aina mukanani kätevää, metallipiikkikärkistä sateenvarjoa, joka oli suunnilleen itseni pituinen. Tuollainen tarve-esine palveli astalona erityisen hyvin, koska kukaan ei koskaan voinut todistaa minun kanniskelevan sitä ensisijaisesti itsepuolustustarkoituksessa. Olihan se mukanani satoi tai paistoi - ja koulujen aikaan Suomessa useammin satoi kuin paistoi.

Myöhemmässäkään elämässä en juurikaan ole päässyt näkemään todellista elämää. Olenhan nähnyt liiaksi epätodellisia asioita, kuten muutamia sotia, murhia ja tappoja, ystävieni kidutuksia ja kidnappauksia. Synnytystuskien ja päihdeongelmien rinnalla kalpenee se, mitä olen tehnyt itsetuhoisten nuorten lahjakkuuksien eteen tai ottaessani kodittoman orvon kotiini, jotta hän oppisi ja uskaltaisi kulkea maailman turkuja omilla jaloillaan.

Kuinka olisin voinut nähdä oikeaa elämää, kun olen vain napostellut suomalaista ruisleipää ja naukkaillut singlemalttia jossain tropiikin auringossa, jossa tuoreet taatelit putoilevat suoraan palmun alla vetelehtivän käteen eikä tarvitse tehdä työtä elääkseen.

On minua onneksi rangaistu luvattoman elämää näkemättömästä elämästäni. On annettu ikuinen kodittomuus ja tunne, että aina olen väärässä paikassa väärään aikaan - siellä, missä en voi auttaa niitä, jotka nimeäni öisin huutavat. Ainainen syyllisyys siitä, että olen saanut elää, ja niinkin hyvän elämän. Jotkut, joille olisin suonut paikkani tällä planeetalla, eivät saaneet.

Jos elämää nähneet kuitenkin ovat mielestään eläneet minua arvokkaamman ja elämäntäyteisemmän elämän, niin ihmettelen vain sitä, miksi he eivät ole tyytyväisiä. Miksi he sättivät minua siitä, mitä minulta puuttuu, sen sijaan, että iloitsisivat siitä, mitä heillä on?

*   *   *

Japanilainen ratkaisuni nukkua kovalla makuualustalla tuotti muutaman yön jälkeen siinä määrin selälle hyviä selkäkipuja, että menin Partioaittaan mielessäni kokoon taitettava kenttävuode mallia Mannerheim. Tuomisinani oli sen sijaan luksusleveä ilmapatja.

Liekö sitten ilmapatjan vai sähköjen kytkemisen ansiota, mutta ensimmäisenä ilmapatjayönä näin poikkeuksellisen villejä ja visuaalisesti näyttäviä selkounia. En aina näe selkounia, mutta epäsäännöllisen säännöllisesti kyllä. Ne eroavat usein tavanomaisista unistani siten, että selkounet lähtevät liikkeelle tutuista tiloista ja eskaloituvat sitten muihin, sekä siten, että tapaan niissä hyvin todentuntuisia ihmisiä, joita en kuitenkaan tunne tosielämässäni, kun taas konventionaalisissa unissani esiintyy usein sekä todellisessa elämässä tuntemiani että fiktiivisiä ihmisiä.

Selkounien ominaispiirre on tietoisuus siitä, että näen unta, joka tietoisuus antaa tietyssä määrin kykyä ohjata unen tapahtumia (ei kuitenkaan kokonaan) sekä vapauden pelosta ja kauhusta, koska tiedän aina selviäväni lopulta taikatempuillani.

*   *   *

Tämä uni alkoi tutusta: Sain viestin eräältä ystävältäni, joka tiedusteli, kuka oikein on tämä-ja-tämä - kutsukaamme häntä vaikka nimellä Kevin - joka on lähettänyt hänelle kaveripyynnön ja näyttää olevan minun piireissäni. Asuin unessa sellaisella vartioidulla asuinalueella, jollaisia näkee Amerikoissa, Aasiassa ja Arabiassa. Kevin oli epäilemättä englanninkielinen, mutta hänessä oli ulkonäöstä päätellen jotain 20-30 % aasialaista.

Selitin suomalaiselle ystävälleni, että Kevin on ollut minuunkin yhteydessä - että ilmeisesti ihan legitiimi kaveri ja ehdottomasti olemassa oleva ihminen, koska olen tavannut hänet asuinalueen pihalla pari kertaa. Tavatessani Kevinin selitin joka kerran, että asun täällä vain tilapäisesti ja olen kohta matkustamassa. Mihin - se ei selvinnyt.

Epäluuloisesta ystävästäni tuntui, että Kevin stalkkasi häntä. Minä kevensin hänen mieltään sanomalla, että Kevin on itse asiassa vain nuori poika, lippalakkipäinen, mutta tuntuu toimivan aktiivisesti asukasyhdistyksessä, ja siksi varmaan lähestyy kaikkia. Totesin lopuksi, että on myönteistä, että noin nuori tyyppi on aktiivinen yhdistyshommissa.

Pian tämän jälkeen lähdin hortoilemaan pihalle. Oli kesä, keinokastellut nurmet viheriöivät, mutta pihoilla ei näkynyt ihmisiä. Ei ennen kuin törmäsin juurikin samaiseen Keviniin. Hänellä oli musta lippalakki, partiolaisunivormu ja huivi. Hän kysyi, mihin oikein olen menossa. Ja muutenkin kyseli liikaa. Mieleeni palasivat ystäväni epäilykset. Kävelin pois hänen luotaan ja asuinalueen rajojen yli, jossa tuntui olevan vain metsää.

Kun yritin lähteä metsäpolulle - siksi että voin - Kevin tunki taas seuraani ja esteli. Sanoi, että matka on aivan liian pitkä, ja nyt ei ollut oikea aika lähteä mihinkään. Kun koetin kierrellä ja kaarrella, hän lopulta tarrasi minuun kiinni ja lähti työntämään takaisinpäin. Harasin vastaan, mutta en saanut kenkiini tarpeeksi pitoa alla olevasta sorasta ja niinpä hän työnsi ja työnsi, kunnes olimme takaisin asuntoni oven edessä. Siellä en enää vaivautunut vastustelemaan, vaan menin asuntooni, tietäen, että hän oikeastaan tarkoitti vain hyvää.

Ovella hän kysyi: "No, miltä sinusta tuntuu nyt? Onko sinulle okei, että toin sinut takaisin kotiisi?" Hän vaikutti olevan jotenkin hieman pahoillaan. Ja minä sanoin: "Kaikki on hyvin. Tiedän, ettet halua minulle mitään pahaa." Hän lähti, lukitsematta ovea, ja minä menin sisään, jossa otin oitis yhteyttä aiemmin mainittuun toiseen suomalaiseen. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt hyväksyä "Kevinin" kaveripyynnön.

Mikä unen paikka oikein oli? Vanhainkoti, viiden tähden avovankileiri, salainen instituutti vai muistinsa menettäneiden sairaala? Ehkä olisin sen unessa tiennyt, mutten kysynyt itseltäni.

*   *   *

Vähän myöhemmin olin kuitenkin öisellä autolautalla, joka hiljaa lipui harvojen kelmeiden lamppujen valaisemaan satamaan. Ilmassa oli hiljattain vapautuneen Itä-Euroopan tuntu - sellainen kuin Swinemündessä, Rostockissa ja Piritassa yhdeksänkymmenlukulaisessa arkiyössä.

Ja tuosta satamasta matkustin edelleen, pitkän pimeän automatkan Euroopan halki johonkin maahan, joka alkuun vaikutti olevan Keski-Euroopassa mutta myöhemmin Lähi-idässä ja lopulta Kaukoidässä, ja siinä maassa turvataloon, jonka tilavasta, kahdelta puolen ikkunoiden ympäröimästä tornitalohuoneesta sittemmin heräsin joka kerran, kun heräsin selkounilleni ominaisen valeheräämisen.

Valeheräämisellä tarkoitan sitä, että herään unessa, mutta olen itse asiassa yhä unessa, enkä herää todellisuuteen vaan toiselle unitasolle, jossa tuo hotellihuone - tai opiskelijakämppä - oli todellisuus. Selkouneni valeheräämiset olivat outoja. Kerran heräsin siihen, että ikkunat olivat auki ja yrittäessäni sulkea niitä ne irtosivat karmeistaan. Alas kadulle oli pitkä pudotus - jos ikkunat olisivat pudonneet, olisi joku siellä voinut kuolla. Onneksi totesin pian, että oli yhä yö, eikä alhaalla kadulla ketään.

Kerran taas heräsin taas tuon saman kuvitteellisen turvatalon sängyltä ja löysin ympäriltäni hujan hajan tuhoutuneita tieteellisiä näytteitä viidakoihin suuntautuneelta ekspeditiolta. Oli kuin minä itse olisin hajottanut paikat unissani, taistellessani pahoja henkiä tai rosvoja vastaan. Kahdesti heräsin siihen, että huoneessa oli joku, mutta tuo joku haihtui pian varjona pois.

Usein etsin vettä juodakseni, tietoisena siitä, että täällä ei sopinut kajota raanaveteen. Yhä uudelleen olin kuitenkin tietoinen siitä, että tämäkin uusi heräämisen jälkeinen taso oli unta. Tämä ei ollut oikea huoneeni, olin siis yhä unessa. Ja minua häiritsi joka kerran tunne, että minun pitäisi olla jossain muualla. Ja että olin tuhlannut aikaani - vuosikausia, kenties vuosituhansia - ja yhä vain olin takaisin samassa vanhassa itäeurooppalaisessa opiskelijakämpässä.

*   *   *

Kevin oli pieni vastus verrattuna niihin olentoihin, jotka alituiseen kävivät kimppuuni tuossa uudessa maassa. Minun oli yhtenään käytettävä taikoja, plasmapalloja ja maagisia kykyjäni zombien, noitien ja demonien torjumiseen. Aivan yksin en kuitenkaan ollut - hain ja sain apua liittolaisilta.

En ole koskaan ollut innokas pelaaja, mutta selkouneni saavat usein pelimäisiä piirteitä, kun taas konventionaaliset uneni seuraavat useammin elokuvamaista kaavaa. Selkounien pelimäisyyttä oikeastaan vain korostaa niiden interaktiivisuus todentuntuisten liittolaishahmojen kanssa. Tuossa tämänkertaisessa unirupeamassa sellaisia oli erityisesti kaksi: toistuva liittolainen "Mathieu" sekä kertaluontoinen, yhden sankaritehtävän tehnyt "turkkilainen tyttö".

Mutta kaikki, joita lähestyin liittolaisen tai tilapäisen avun saamiseksi, eivät olleet hyviä. Eräässä vaiheessa kuljin pitkin kuparinväristä tunnelia, jonka päässä loisti kirkastuva valo. Käytävä muuttui yhä monotonisemmaksi ja kirkas valo kirkkaammaksi, kunnes ajattelin, hieman halvaannusta jo tuntien, että tämä olisi loppu - kuolema. Silloin valonlähteessä loisti suuri silmä.

Lähestyessäni silmää, avautui äkkiä silmän peitoksi suuri viuhka, joka oli tehty riikinkukon sulista. Ja silloin näin, että kirkkaudessa - joka nyt oli himmennyt viuhkan vuoksi - oli silmän edessä valtaistuin ja valtaistuimella egyptiläisen faaraon näköinen androgyyni hahmo. Lähestyessäni yhä hahmoa vaadin pariin kertaan häntä kertomaan nimensä. Lopulta huudahdin itse: "Sinähän olet Lucifer. Siinä tapauksessa en ole valmis, en tule. Tämä on umpikuja." Paitsi että koska unessa puhuttiin pääosin englantia, sanoin "this is a dead alley", vaikka umpikuja englanniksi on blind alley (sokea kuja), ei dead alley (kuollut kuja), joka puolestaan kuulostaa samalta kuin kuollut liittolainen (dead ally). Unessa sanaleikki kuitenkin toimi maagisesti, sillä Lucifer väistyi ja Jumalan voimat vetivät minut kuparitunnelista takaisin edeltäneeseen maailmaan.

Toisessa kohtauksessa olin itämaisen ravintolan juhlatilassa, jossa kaikki arvovaltaiset vieraat istuivat lattialla istuintyynyillä. Musiikki soi. Useimmat vieraista olivat itäaasialaisia. Yksi heistä, paksu mies, mulkoili minua syyttävästi, kun tulin, ja valitti: "Viime kerralla täällä oli muuan amerikkalainen, joka pilasi kaiken." Ja toinen hahmo kysyi häneltä "Onko se amerikkalainen täällä tänään." Ja mies osoitti minua sormellaan: "Tuo se oli. Hän keskeytti minut. Hän..."

Ja silloin harkitusti keskeytin hänet ja nousin pystyyn. "En ole edes amerikkalainen, enkä tiedä mistä viime kerrasta puhutte - varmaan koska en tiedä, kuka te olette." Ilmaisin sitten olevan varmaankin parasta lähteä, jos kerran olin väärässä paikassa enkä tervetullut. Nousin lähteäkseni, ja joku tuli hädissään selventämään minulle, että ethän sinä voi lähteä, kun tuo mies on toimitusjohtaja eräässä suuryrityksessä, jonka nimen unessa kuulin, mutta jota en tähän toista.

Vastasin sitten lipposlaisesti, että "olkoon vaikka Kiinan keisari, mutta minä lähden nyt." Korkea aika olikin, sillä assassiineja hyökki jo ovista ja ikkunoista, ja turkkilainen tyttö tarjosi minulle kunniallisen pakotien.

"Mathieu" vaikutti tietoiselta hahmolta - tietoiselta siitä, että tämä oli minun untani. Hän auttoi useaan kertaan, ei kertaakaan torjunut pyyntöä tehdä jotain puolestani, mutta vaikutti usein surumieliseltä niiden koettelemusten tähden, joita jouduin käymään läpi, samoin kun siitä, että itse saattoi kulloinkin auttaa minua vain rajallisesti, ei milloinkaan ihmepelastaa. Se kuitenkin riitti. Hän oli vaa'ankieli, jonka ansiosta omat käsistäni sinkoilemani taikavoimat riittivät kerta toisensa jälkeen torjumaan pelottavimmatkin viholliset.

Lopulta jouduin omilla aseillani ja taioillani suojelemaan Mathieuta, jonka oli pitänyt suojata minua. Unen henki oli ylipäätään se, että vaikka saisin apua koitoksissani, oli minun viime kädessä aina kyettävä selviytymään kaikesta itse.

No, visuaalisesti ja metaforallisesti rikkaat unet ovat aina oleva aarreaitta, josta ammennan henkilöitä, tapahtumia ja visioita kaunokirjallisiin harrastuksiini. Nämäkin saavat ehkä vielä elämän uneni ulkopuolelta.

Huudeilla

Uudessa turvatalossani ei ole vielä sähköä, mutta tietokoneen ja kännykän lataaminen sekä vedenkeitto onnistuvat naapurin lainaamalla sähköllä. Muu onkin erätekniikkaa. Nukun askeettisesti lattialla, kovalla makuualustalla. Illan tullen käytän ledilamppua.

Kaapeista ei ole löytynyt luurankoja. Ilmeisesti mahdolliset kiinalaisilta jälkeen jääneet talonhenget ovat suhtautuneet muuttooni suopeasti. En ole nähnyt painajaisia. Tai sitten grönlantilainen toteemi tekee hyvää työtä henkimaailman ilmatilan valvomisessa.

Kiireisten aikojen jäljiltä näytän hipiltä, joten halusin löytää parturin. Ei löytynyt. Ehkä mikään ei ole täällä auki viikonloppuisin. Tulin kuitenkin promeneeranneeksi pitkälti Myllypuron huudeilla. Ensin ostarille, sitten loputonta pitkää suoraa Orpaanporrasta, joka toi mieleen Örön Pitkän Ikävän tai Isosaaren Bulevardin, paitsi että luonnonmetsien ja nummien sijaan Orpaanporrasta ympäröivät kerrostalojen rivit ja siellä täällä suomen- ja venäjänkieliset 'yksityisalue, läpikulku kielletty' -kyltit.

Lähiömaisemissa on jotain ristiriitaista. Toisaalta tilat ovat ulkoisesti siistimpiä ja askeettisempia kuin Helsingin keskustan juoppojen ryvettämät kadut ja porttikongit. Asuinalueilla ei usein näe ristin sielua missään. Ihmiset ovat sisällä kotonaan eikä rakennetussa tilassa ole lainkaan neljän seinän ulkopuolista elämää kannustavia palveluja, kuten kauppoja, kioskeja tai edes kulmakapakoita.

Ostareilla tilanne oli päinvastainen, sillä sinne kerääntyy kaikki neljän seinän ulkopuolinen elämä. Joka toinen vastaantuleva alkuasukas oli päihdeongelmainen, avohoitopotilas tai muuten vain syrjäytynyt. Jos jossain oli penkkiryhmiä, juopot olivat hyvissä ajon miehittäneet ne möliseville istunnoilleen. Vastaan vaappui mielenterveyshaasteisia joko aggressiivinen tai ahdistunut kiilto silmissään.

Siellä täällä tanakka kantasuomalainen perheenäiti talutteli rattaissa mulattilapsiaan pois puistoparlamenttien örisevistä avautumisista. Jos kanta-asujaimisto tunnisti metrosta lähikaupan kautta koteihinsa kiirehtivien joukossa keskustassa työssä käyviä pikkuporvarillisia piirteitä, hallitsi asennoitumista proletaarinen pilkallisuus.

Maahanmuuttajia oli heitäkin paljon - afroja, arabeja, venäläisiä ja kiinalaisia. Kantiksiin verrattuina mamut olivat kuitenkin paljon vähemmän pelottavia. He ovat selvästi useammin selvin päin kuin alkuasukkaat - ja aina paremmin pukeutuneita. Jotkut heistä tekevät jopa työtä elääkseen. Lähinnä turkkilaiset ja kurdit. Heidän ansiostaan lähiöissä saa pizzaa ja kebabia. Muuten ruokatarjonta rajoittuisi hampurilaisiin. Kauppojen kassoilla on virolaisia.

Pizzeriassa soi suomiräppi. Tupla-arkkienkeliksi nimetty motoristijengin suojattipoikako se siinä lauleli tappamisesta ja huudien työttömästä ankeudesta, vai joku niistä toisista? Jollain on kuitenkin unelmia, sillä pizzerian pöytiin oli asiakkaille jätetty lukemiseksi Aisopoksen satu jäniksestä ja kilpikonnasta sekä Tieteen kuvalehti. Jälkimmäinen näytti kuluneelta. Sitä ilmeisesti luetaan.

Saduista ja popularisoidusta tähtitieteestä tuli mieleeni edellispäivänä 21 vuotta täyttänyt kotikaukaasi-kun, siellä jossain. Ainakaan vielä hän ei ollut päässyt lukioonsa. Sentään kuulen hänestä lähes päivittäin, joskus ikäväänsä itkien. Olen sanonut, että jos asiat menevät mönkään ja tulee taas hätä, täällä on kyllä turvallinen huone hänelle.

Toinen ihmisryhmä mamujen lisäksi, jotka eivät vaikuttaneet zombileffojen eläviltä kuolleilta, olivat ostarin illemmalla vallanneet teinit. He tekivät temppuja polkupyörillä ja skeittilaudoilla, vaikuttivat vesiselviltä, valkoiset, mustat ja ruskeat lapset sekaisin, eivätkä edes tapelleet. Sitä toivoisi, että kun he kasvavat, heille löytyisi yhteiskunnastamme mielekkäämpääkin tekemistä kuin vaappua valittamassa vastaantulijoille moniongelmiaan tai miehittää spurguille varattuja agoratiloja.

Mene ja tiedä. Pieniä vihreitä miehiä kuuluu jo Zapadin myötä tunkeutuneen Suomen itärajan tälle puolen. Josko se jonkun jo herättäisi. Epäilen.

Syysmuuttoa

Syksy on virallisesti alkanut - tosielämässä sen merkit ovat olleet ilmassa koko viime kuun, jos nyt kesää Suomessa tänä kesänä olikaan. Tuulessa lentää kuolleita lehtiä, muuttolinnut muuttavat täyttä päätä.

Minulle jäi Rovaniemellä aikaa ennen yöjunaa etelään. Kävin elokuvissa, koska teatterin eteen sattuessani siellä oli alkamassa Musta torni. Ihan nimen vuoksi katsoin. Jonkin verran ideaa konseptissa, mutta onnettoman suora juoni. Ostin kirjan, ranskalaisen Romain Sardoun esikoisen Kolmastoista kylä. Hyvin lupaava. Luin sitä yöjunassa, kunnes olin riittävästi inspiroitunut, että kirjoitin samalta matkustamalta loppuun tarinani kuudennenkymmenennenneljännen luvun.

Löysin autoni onneksi ehjänä ja sakottomana jehovantodistajain valtakunnansalin edestä. Sijoitus oli oikein ajateltu. Muuan ystäväni auttoi muuttamisessa ja olimme molemmat vasta tulleet töistä, joten näytti kuin kaksi mormonia olisi käynyt hakemassa ukrainalaisen auton jehovien temppelin edestä.

Niin, pääsin siis viimein muuttamaan uuteen asuntooni Itä-Helsinkiin. Siellä on nyt tyhjää ja sähkötkin toistaiseksi poikki, mutta ehdin naapurini ja muuttoavustajani kanssa tyhjentää tuliaisiksi kassillisen latvialaisia oluita sekä epähienosti muovisista shamppanjalaseista nautitut naukut kuusitoistavuotiasta Lagavulinia.

Robottien kanssa itsepalvellessa kaikki kestää, ja aina jokin yksityiskohta estää etenemisen prosesseissa. Postilta ja maistraatilta eivät ole uudet osoitetiedot menneet poliisin ja Trafin tietokantoihin, joten en voi tilata uutta ajokorttia enkä uutta henkilökorttia. Sähkösopimus upposi johonkin eetteriin ja joutunen odottelemaan sähköjen päälle tuloa "ei yli 16 vuorokautta". O tempora o mores. Autoverotoimistosta, jonka kiire oli niin hirmuinen, että uhkaili monin ukaasein, ei ole sittemmin kuulunut mitään. Muuan tuttava on odottanut kolme kuukautta autonsa veropäätöstä.

Sataa, sataa ja sataa. Pitäisiköhän viikonloppuna lähteä syysmuuttoa katselemaan, kun ei kämpässä kerran ole sähköä.

Suomen raiteilla

Sain tilaisuuden nähdä hieman Suomea, joskin käynnit Tampereella, Oulussa ja Rovaniemellä olivat juuri sellaisia työmatkoille tyypillisiä, joilla nähdään vain asemia, hotelleja ja konferenssikeskuksia.

Tampereella ei satanut, ainakaan kovin paljon. Rautatieaseman lähelle oli kohonnut konferenssikeskuksen viereen korkea tornihotelli. Söin tacon. Ostin tanskalaistoimittaja Lone Theilsin esikoisdekkarin Kohtalokas merimatka, jota luin junassa Tampereelta Ouluun ja Oulusta Rovaniemelle. Kirja tuntuu etupäässä paranevan edetessään, mutta kirjailija tai suomentaja käyttävät ärsyttäviä toistoilmaisuja. Kuulin sellaisia tosin Tampereella muutenkin, mutta osa niistä lie totta. Kuten se, että suomalaiset ovat hyviä insinöörejä mutta huonoja myyjiä.

Oli sellainen vaihe, jolloin ei satanut, ja lepuutin silmiäni Pohjanmaan lakeuksilla Seinäjoen molemmin puolin. Lintuja kerääntyi pelloille jo syysparviksi.

Oulun asemalle päästyäni vierailin erään ystäväni luona, jonka tunnen jo kouluajoista. Hän on muuttanut lähelle asemaa. Vietimme pitkän illan, mutta sen aikana alkoi sataa. Puhuimme paljonkin tulevaisuudesta, emme juuri menneisyydestä.

Hotellini aamiaisella oli Koneen, Otiksen tai Schindlerin miehiä - kukaties ehkä heitä kaikkia - jotka kävivät läpi kaameimpia hissionnettomuuksia ennen ja nyt, kotimaassa ja ulkomailla.

Oulun komealla kaupungintalolla törmäsin yllätyksekseni tuttuihin yliopiston ja nuorisopolitiikan ajoilta. Oman puolueen mies oli nyt valtuustossa. Toisen puolueen miehellä oli eduskuntaryhmän retriitti. Opin paljon uutta Oulusta, jolle Nokian luova tuho oli oikeastaan ollutkin hyvä asia: nyt siellä kukkivat lukemattomat tieto- ja teknologia-startupit. Yllätyin myös, että Oulu on Euroopan nuorimpia kaupunkeja - ikärakenteeltaan siis. Siellä tuntui muutenkin olevan tekemisen meininkiä.

Kaupungintalolta lähtiessäni satoi kaatamalla. Pelastauduin Amarilloon syömään teksasinpihviä ja juomaan Brooklynin apaa. Junani lähtiessä satoi taas.

Junassa Oulusta Rovaniemelle häiriköi öyhöttäjä. Kulki vaunuissa karjumassa ja ovia paukuttelemassa. Uhkaili matkustajia, luvaten puuristejä uskovaisille sekä repiä pään irti minulta (joka olin hänen mukaansa juutalainen). Edempänä nuori nainen valitti öyhöstä konduktöörille, joka ei tehnyt mitään. No, Suomessahan saa riehua kirveellä metrossakin eikä se ole näköjään ongelma kellekään, kunhan riehuja ei ole muslimi. Jos on, koko maa sekoaa hysteriassaan.

Monte Rosasta kuului sotanorsujen töräytyksiä, joten vetäydyin aikeistani yömyssyyn. Ulkona satoi kaatamalla. Aamulla odottaa sentään joulupukki.

Kokemuksia koleudesta ja uusista aluista

Lapsonen lähti tänään kohti Kaukasiaa ja minä istun kotona huolissani. Viimeisin viesti tuli surumielen sävyttämänä Riian lentokentältä. Tbilisiin hänen pitäisi laskeutua joskus aamuyöllä.

Kotikaukaasilla olisi ollut vielä kaksi kuukautta käyttämätöntä Schengen-aikaa olla Suomessa ilman oleskelulupaa. Toivottomuus valtasi kuitenkin alaa, kun jokainen toivonkipinä opiskelemaan pääsystä tässä koulutuksen ihmemaaksi kuvitellussa pohjoisen ankealassa vähitellen hiipui. Kaikkialla tuli vastaan mahdottomuutta.

Suomessa on tarjolla vain kaikkea ilmaiseksi tai ei mitään mistään hinnasta. Kaikkea ilmaiseksi on tarjolla niille, jotka pääsevät johonkin etuoikeutettuun kategoriaan - käytännössä omille kansalaisille, pakolaisille ja turvapaikanhakijoille. Sen sijaan rehellisesti opiskelemaan haluava ulkomaalainen, jonka opinnoista maksettaisiin, ei Suomessa käy.

Lukioon ja ammattikouluun päästäkseen pitäisi olla pysyvä oleskelulupa, ja pysyvän oleskeluluvan saadakseen pitäisi ensin päästä opiskelemaan ylemmän asteen tutkintoa. Tai olla turvapaikanhakija. Mutta eihän poikaparka voi olla turvapaikanhakija, kun hänen ongelmansa liittyivät kotiväkivaltaan ja perheasioihin, siis tavallisten oikeiden ihmisten ongelmiin, eivätkä mihinkään eksoottiseen terrorismiin.

Onneksi muuan hänen ystävänsä Georgiassa aikoo nyt mennä lukioon ja he yrittävät päästä sinne yhdessä, jolloin saisivat kurotuksi umpeen nuo menetetyt kolmisen vuotta. Se, mikä yksin on tuntunut mahdottomalta, tuntuu yhtäkkiä mahdolliselta, kun on kaveri, jonka kanssa mennä yhdessä. Olen iloinen, että poika onnistui tekemään päätöksensä ihan itse - halusi itse lähteä takaisin, ettei koulujen alkaminen taas hukkaisi häneltä kokonaista kouluvuotta. Nyt tästä ei jää sellaista ikävää makua, että minä tai Suomi olisimme savustaneet hänet pois.

Hän itkeskeli viime päivinä ja kuunteli No Clear Mindia ja Cigarettes after Sexiä, sekä sitä Musen Exogenesiksen sinfoniapätkää, jossa lauletaan:

Let's start over again
Why can't we start it over again
Just let us start it over again
And we'll be good
This time we'll get it, get it right
It's our last chance to forgive ourselves...

Mutta niinhän sanotaan, että itku puhdistaa. Ja jokainen uusi alku on itsessään sekä surullinen että toivoa herättävä. Jokainen päätös avaa joitain ovia mutta sulkee samalla toisia. On ymmärrettävästi ahdistavaa, kun ei koskaan voi olla varma, tekeekö oikean päätöksen vai menettääkö sen vuoksi jotain parempaa. Sellaista päätösten tekeminen kuitenkin on. Periaatteeni on, etten tee päätöksiä lapseni puolesta, koska ainoa tapa, jolla hän oppii päätöksiä tekemään on tehdä niitä.

*   *   *

Suomessa vietetty kuukausi ja siihen liittyneet ekskursiot Tallinnaan ja Tukholmaan eivät ehkä menneet hukkaan. Arjen eläminen täällä antoi aivan eri lailla realismia kuin aiemmat lyhyet turistivierailut. Auttoi ehkä hälventämään illuusioita siitä, kuinka kaikki elämässä muuttuisi heti hyväksi kun vain pääsisi rikkaaseen länsimaahan.

Suomalaisen arjen koruttomuus ja kulttuurinen koleus, korkeat hinnat ja päivien yksinäisyys pitää kokea ennen kuin ne uskoo todeksi. Täällä ei eletä missään keijukaiskuningattaren hovissa, eivätkä minun palkkani tai sosiaalinen statukseni ole täällä yhtään mitään. Kuljen joka aamu aikaisin koleita, kuselle haisevia katuja töihin, ja palaan iltaisin väsyneenä, juoppojen örinöitä väistellen, niin kuin kaikki muutkin.

Länsimaalaisen palkkatyöläisen elämä ei ole mitään glamööriä. Ei täällä ole varaa Kiovan tai Tbilisin arjen lauantai-iltapäiväisiin shamppanjabrunsseihin eikä joka festivaalille osallistumiseen. Eikä Suomessa saa uusia ystäviä sillä, että on olemassa. Ja vaikka saisikin, ihmiset harvoin auttavat. Kaikki pitää tehdä juurta jaksaen itse.

Ihmettelen silti tätä maata. Kaikkialla muualla Suomi tunnetaan nimenomaan koulutuksen ihmemaana, mutta OECD-alueen ulkopuolelta kotoisin oleva ei silti saa Suomesta koulutusta edes maksamalla, ellei julistaudu turvapaikanhakijaksi ja keskity tukien nostelemiseen. Myöskään suomen kieltä ei pääse opiskelemaan. Jonot ovat kuulemma liian pitkiä. Miksi ne ovat sitä? Jonothan osoittavat, että olisi runsaasti ihmisiä, jotka maksaisivat suomen kursseista. Miksi niitä ei kannata järjestää?

*   *   *

Kävimme viime viikonloppuna Tukholmassa, katsomassa miltä Länsi näyttää. Maailmassa on kaupunkeja, jotka ovat vielä kalliimpia kuin Helsinki, ja Tukholma on sellainen. Muistikuvissani siltä ajalta, kun asuin vielä Ruotsissa, taksit olivat siellä yksi harvoista asioista, jotka olivat halvempia kuin Suomessa, mutta nyt sekä metron että taksien hinnat olivat tuplasti Suomea kalliimpia.

Tukholmassa satoi hieman vähemmän kuin Helsingissä, mutta satoi sittenkin. Silloin kun ei satanut, saaristo ja Gamla Stan olivat kauniita. Drottninggatanilla oli kirjamessut. Hyvä, että minulla oli ylimääräinen kantaja sieltä kertyneille kirjakasseille. Myös musiikkia ja elokuvia tuli hankittua kosolti lisää.

Vieraiden virta etelästä vähentää hieman kulttuuri-ikävää. Viime viikolla kävivät sekä valkovenäläinen tutkija että ukrainalainen luonnonsuojelijapariskunta pienine lapsineen. Suomalaisten ystävien syntymäpäiviä ja muita tapahtumia on vietetty niin ravintoloissa kuin kotibileiden muodossa.

Helsingissä on erinomainen ravintolatarjonta. Kun ne vain eivät olisi niin tähtitieteellisissä hinnoissa. Ukrainassa tottui siihen, että ravintolalounas maksoi 2-4 euroa, kahden tai kolmen hengen illallinen viineineen 15 euroa, oluttuoppi muutaman kymmentä senttiä.

Löysin Rosebudista värillisiä Corto Malteseja suomeksi. Nehän oli tietysti pakko saada, vaikka minulla on albumeja värillisinä ranskaksi ja italiaksi sekä mustavalkoisina englanniksi.

Kävimme myös lintumessuilla Viikissä. Kirjoja, optiikkaa ja paljon muuta. Poika söi viisi grillimakkaraa putkeen - suomalainen makkara siis maistui. Myyjän mukaan ennätys sinä päivänä. (Lintumiehet laskevat näemmä luonnostaan rekordeja tällaisistakin asioista.) Minä söin kaksi lettua. Satoi.

Reflektioita suomalaisesta olotilasta

Ennen poislähtöäni Kiovasta vitsailin tuttaville, ettei pienestä depressiosta kannata huolestua, koska alakulo on osa suomalaisena olemista. Kahden viikon Suomessa olon jälkeen asia on kaikkea muuta kuin vitsi. Ja nyt pitäisi sentään vielä olla kesä - valoa riittää yhä iltaisin yli iltayhdeksän ja aurinko herättää aamuisin jos herätyskello ei. Masennus olisi epäilemättä paljon lohduttomampi jos olisin landannut tänne loka-marraskuussa.

Kahden viikon aikana olen nähnyt auringon ainakin neljänä päivänä. Se on luultavasti enemmän kuin suomalaiset näkivät kesä- ja heinäkuiden aikana, joten minun pitäisi vain olla tyytyväinen ja hiljaa. Niillä on erivapaus valittaa, jotka ovat eläneet lottovoitossa koko kesän, eivätkä hilluneet jossain vehreämmän ruohon mailla tahi etelän auringossa. Jossain, missä hedelmät roikkuvat puissa ilmaisina eikä ihmisen tarvitse raataa aamusta iltaan veronsa ja pakolliset velkansa maksaakseen.

Tosiasia nyt vain on, että elämänlaatu on lähes kaikkialla, missä olen asunut, yleisesti ottaen parempaa kuin Suomessa. No, Afganistan oli ehkä poikkeus, ja ehkä Etiopiakin. Sen sijaan Beirut, Kiova ja Tartto - tai mikä tahansa paikka Länsi-Euroopassa - pesevät Helsingin mennen tullen, ainakin jos on palkkatuloilla ja pieninvestoinneilla elävä keskiluokan jäsen. Tämän toteaminen on sikäli epäreilua, että korkeampi elämänlaatu on helppo saavuttaa länsimaiselta työnantajalta palkkansa saavalle ekspätille, muttei niille, joiden paikallinen palkka riittää vaivoin pieneen luukkuun huudeilla ja päivittäiseen metromatkaan töihin ja takaisin.

Siinä ehkä on ongelman ydin. Asia kun on niin, että Suomessa mahdollisuus keskiluokkaiseen elämään on vain yläluokalla ja ylimmällä keskiluokalla. Alempaa keskiluokkaa edustava enemmistö kansasta elää elämää, joka useimmissa länsimaissa identifioituu alaluokkaiseksi: kädestä suuhun, kahdeksan tuntia töissä ja pari tuntia työmatkoilla, sitten televisiota ja itse tehty halpa-ateria kotona. Päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, kunnes lopulta pääsee sairaana eläkkeelle katsomaan televisiota ja syömään itsetehtyjä halpa-aterioita.

*   *   *

Miksi elämä Suomessa on niin kurjaa, vaikka tilastojen mukaan suomalaisten pitäisi olla mitä onnellisinta ja hyvinvoivinta kansaa? Syyt suomalaiseen kurjuuteen eivät ole mikään mysteeri. Niitä on kolme: ilmasto, hintataso ja suomalainen kulttuuri.

Ilmasto on mitä on. Suomalaiset voivat ylpeillä sivilisaation reunalla elämisestä, ja ovat niin ammoin tehneetkin. Silloin kun vielä ymmärsivät olevansa rintamamaa, takanaan Länttä ja Eurooppaa. Edessään pohjoisesta nouseva kenraali talvi ja idän aroilta puhaltava tuuli, jossa voi kuulla Iivana Julman haamun nauravan. Suomalainen osasi vielä elää metsässä ja metsästä, osasi ja sai yrittää, ja rajamaiden elämässä ymmärrettiin epävarmuus normaalitilaksi. Kukaan ei vielä ajatellut, että koko kansa pitäisi kurjistaa alati paisuvien etuisuuksien takaamiseksi - samalla kun koko valtakunnan tulevaisuuden turvatakuut jätettiin itsepintaisesti hankkimatta.

Missään muualla maailmassa kansakunnan ja kansantalouden ydin ei pyöri yhtä kylmissä olosuhteissa. Kanssamme muuten samoilla pohjoisilla leveysasteilla sijaitsevien valtioiden, kuten Ruotsin, Norjan, Venäjän ja Kanadan yhteiskunnista ja taloudesta suurin osa sijaitsee paljon Suomea eteläisemmillä tai atlanttisemmilla seuduilla. Suomalaiset voisivat aiempaa enemmänkin sisäistää tämän erityislaatuisuutensa ja yrittää jopa hyötyä siitä - sen sijaan, että yritetään elää kuin keskieurooppalaiset aivan toisenlaisissa luonnonoloissa.

*   *   *

Hintataso on vain osittain seurausta arktisesta ilmastosta. Ilmasto on vaikuttanut asumisen kalleuteen. Veronmaksajien kukkarosta ammennetut tukiaiset leipävehnän viljelyyn Lapin perukoilla saakka samoin kuin puolivaltiolliset tukkurit ja kartellit ovat vaikuttaneet keskeisesti ruoan hintaan. Mutta suurin osa Suomen ylikorkeasta hintatasosta ja siten siitä, että suomalaisilla ihmisillä on yksi Euroopan alimmista ostovoimista, johtuu verotuksesta. Erityisen pahasti elämänlaatuamme tuhoavat palveluja kurjistava arvonlisävero sekä yksityisen työllistämisen ja pienyrittämisen työmarkkinalliset esteet.

On jotenkin huvittavaa, kuinka ihmiset muualla maailmassa olettavat tilastouutisten ja suomalaisen henkselienpaukuttelun harhauttamina, että suomalaisilla nyt ainakin on varmasti varaa asua isoissa ja kauniissa asunnoissa, kuten saksalaiset ja amerikkalaiset, tai syödä joka päivä ravintolassa, kuten espanjalaiset ja kreikkalaiset. Lähi-idässä ja Afrikassa ihmiset yhtenään olettavat, että Suomessa meillä on tietysti kymmeniä palvelijoita joka kotitaloudessa, koska olemme niin rikkaita - ja koska Lähi-idässä ja Afrikassa jo alemman keskiluokan perheessä on yleensä vähintään yksi palvelija (sen lisäksi, että vaimot ovat kotona palvelijoiden työnjohtajina). Suomalaisena tällaiselle voi lähinnä hymähdellä.

Mutta onhan Suomi sentään niin rikas, että valtio takaa kansalaisilleen kaikki mahdolliset palvelut ihan ilmaiseksi, joten mihin palvelijaa enää tarvitaan? Turha sitten yrittää selittää, ettei ensinnäkään maksuttomuus tee suomalaisesta koulutuksesta tai suomalaisesta terveydenhuollosta ilmaisia - puhumattakaan siitä, etteivät julkiset palvelut Suomessa yleisesti ottaen ole edes maksuttomia, vaan niistä saa maksaa korkeampia asiointimaksuja kuin yksityiset palvelut halvemman hintatason maissa maksavat. Jos tarvitsen hammaslääkäriä, minun kannattaa ottaa lennot Ukrainaan pelkästään hammaslääkärikeikkaa varten. Se maksaa itsensä takaisin.

Suomalaisen elämän törkeä hinnoittelu johtaa kaikilla elämänalueilla kurjuuteen ja epävarmuuteen. Asiat jäävät tekemättä, koska ovat liian kalliita. Niissä maissa, joissa hintataso on yhtä kallis kuin Suomessa - esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Sveitsissä - ovat palkatkin selvästi suomalaisia parempia, joten kalliimpiin hintoihin on ihmisillä varaa. Näin ei ole Suomessa. Siksi suomalaisella ei ole varaa palkasta käteen jäävillä rippeillä elää samanlaista elämää kuin tavallinen saksalainen, belgialainen ja tanskalainen pystyvät elämään.

*   *   *

Suomalainen kulttuuri on kolmas olennainen syy Suomessa elämisen ankeuteen. Se on osittain reflektiota ilmasto-oloista ja ylikorkeiden hintojen sääntelyjärjestelmästä. Esimerkiksi suomalaisten katujen ja kaupunkiympäristöjen autius on seurausta sopeutumisesta ilmasto-oloihin, joissa suurin osa vuodesta vietetään automaattisesti kotioloissa eikä kukaan vapaaehtoisesti lähde hengailemaan ulkotiloihin.

Sääntely on karsinut suomalaisten elämästä edulliset pienet palvelut. Suomessa aivokirurgikin joutuu käyttämään aikansa itse itsensä palvelemiseen sen sijaan että ostaisi palvelut lukemattomilta pieniltä yrityksiltä ympäröivästä urbaanista tilasta. Nykysuuntaus ajaa suomalaisia yhä enemmän siihen, että se, mitä ei voida tehdä kokonaan itse, ostetaan roboteilta netissä.

Suomalainen kulttuuri on siis osaltaan tulosta niistä ilmasto- ja sääntelyolosuhteista, joissa se joutuu elämään. Toisaalta hinnat ja sääntely heijastelevat suomalaisten kulttuurisia ominaispiirteitä. Keskinkertaisuuden ja eleettömyyden suorastaan nihilististä yliarvostusta yhdistettynä uudempien aikojen psykokulttuuriseen kyvyttömyyteen hallita riskejä ja epävarmuutta.

Suomalaisen arjen ymmärtämisen syväkulttuurisia avaimia ovat olettaminen, odottaminen ja pettymys. Ne yhdistyvät suomalaisten käyttäytymistä hallitsevaan häpeäkulttuuriin.

Suomi on olettamisen ihmemaa. Suomalainen olettaa aina mieluummin kuin kommunikoi. Hän olettaa olettamisensa olevan jonkinlainen keino ohjata todellisuutta odotustensa mukaiseen suuntaan sen sijaan että todellisuus pitäisi kohdata esimerkiksi kysymällä toiselta ihmiseltä. Suomalainen odottaa asioita, eikä kyse ole englannin käsitteestä wait niinkään kuin käsitteestä expect. Se, että suomen kielessä nämä kaksi asiaa ilmaistaan samalla sanalla, kertoo paljon.

Suomalainen odottaa, ja olettaa yhteiskunnan tai yleisen todellisuuden vastaavan odotuksiinsa. Olisi häpeä joutua ilmaisemaan odotuksensa esimerkiksi kommunikaation keinoin, joten olettaminen on aina turvallisempaa. Valitettavasti kausaaliketju johtaa vääjäämättä pettymykseen, joka hallitseekin suomalaisen suhdetta todellisuuteen. Suomalainen olettaa ja odottaa, mutta kun todellisuus ei vastaakaan oletuksia ja odotuksia, hän tuntee syvää pettymystä.

Yleinen pettymyksen tunne luo alakuloa kaikkialle - sinnekin, missä suomalaisen pitäisi kaikella järjellä ajatellen nähdä ilonaiheita ja hyvää. Mutta ei. Suomalainen avioliitto päättyy yleensä avioeroon. Paras keino ehkäistä tätä on erota jo seurusteluvaiheessa. Tai olla seurustelematta, sillä vain ajatustenlukija voi oikeastaan vastata suomalaisen oletuksiin ja odotuksiin ilman että suomalainen joutuu pettymään ja alentumaan häpeälliseen kommunikaatioon (toki vasta siinä vaiheessa kun asioita on jo vatvottu hiljaisesti ties kuinka kauan).

Ei niin, etteikö suomalaisella ole syytäkin pettymykseensä. Onhan hän todennäköisesti uhrannut kaikki unelmansa, paiskinut ikävää työtä ohi elämänsä, yrittänyt olla mieliksi ympärillään oleville läheisolettajille ja läheisodottajille, eikä ole koskaan saanut - eikä koskaan tule saamaan - tästä kaikesta oikein minkäänlaista palkintoa. Ei elämänlaadun selvänä nousuna. Ei muiden suomalaisten arvostuksena. Suomalaisen on vaikea olla pettymättä omaan elämäänsä kun kaikki ympärillä ovat pettyneitä häneen. Eivät he sitä ehkä sano kuin kännissä, mutta olettavat kumminkin. Suomalainen odotti elämältä enemmän, mutta yhtäkkiä se on vain ohi.

Edes suomalaisen elämänsä aikana Moolokin kitaan mättämät veromiljoonat eivät näy missään. Kaikki kadut ovat yhä remontissa, julkiset terveyspalvelut sitä surkeampia mitä suuremmiksi valtion terveys- ja sosiaalimenot paisuvat, eikä kukaan arvosta suomalaista hänen maksamiensa verojen tähden. Päinvastoin, arvostusta saa todennäköisemmin jos on viettänyt elämänsä saamapuolella. Verorahat ovat menneet valtionvelan ja alati kasvavan julkisen tukitaakan kasvattamiseen, eivät niiden keventämiseen.

Ei ihme, että suomalaisia katuja mittaillessa on tunnelma autio ja ankea. Autius on ehkä hyväkin asia. Suomalainen tarvitsee yksinäisyyttä, sillä eihän toisten suomalaisten iänikuista pettymystä ja valitusta jaksa kantaa päivät pääskytyksen. Siitä saa aivan riittävän annostuksen siellä, missä ihmisiä on pakko oletusarvoisesti kuunnella - työpaikoilla, kapakoissa, tekopirteiden harrasteiden parissa. Sporassa ja dösässä on sentään oikeus olla vaiti ja tuijottaa eteensä mitään näkemättä, mitään kuulematta. Kuin viisas apina. Paitsi että kännykkään se ei päde, ja ihmisten puhuessa kännyköihinsä heidän valituksensa joka tapauksessa huokuu vastaan. Onneksi kimmeltävät sadepisarat kätkevät ikkunan takana olevan harmaan maailman.

*   *   *

Ulkomailla eläessäni en tainnut käydä kertaakaan Flowssa. En enää muista muuta kuin että sitä ennen taisin käydä siellä monena vuonna peräkkäin. Nyt menin lähinnä viedäkseni kasvattilapsen sinne. Flow kun on vain kerran vuodessa. Sen piti piristää.

Piristihän se vähän, vaikkemme olleetkaan festareilla pahimpaan hirmumyrskyaikaan, vaan vasta sunnuntaina. Erityisesti minua ilahdutti se, miten paljon kaikenlaista ironista ihmiset olivat pukeneet päälleen. Vieläpä retroironista. Ei sentään niin retroa, etteikö enemmistö olisi kuitenkin pitäytynyt converseihinsa ja paljaisiin nilkkoihinsa, mutta silti yritystä saavuttaa olemisen ironinen keveys oli nähtävissä.

Minua on myös piristänyt nähdä valkoposkihanhia ja meriharakoita käyskentelemässä Helsingin rannoilla ja nurmilla. Heti nähdessäni ensimmäisen parven valkoposkihanhia Puotilan ja Rastilan välisestä metrosta matkallani Vuosaareen, tunsin iloa ja kaipauksen täyttymystä. Koko neljän vuoden aikana en nähnyt Ukrainassa ainuttakaan valkoposkihanhea. Kuinka kaunis ja hyödyllinen lintu onkaan kyseessä! Niiden parvet muuttavat hyödytöntä ruohon liikakasvua ilmaiseksi - ja ilman koneellista parturointia - ravitsevaksi lihaksi ja arvokkaaksi lannoitteeksi.

Suomalaisille se ei tietenkään kelpaa. Suomalaisten luontosuhde on nykyisen sen kaltainen, että jokainen näkyvä laji pitäisi hävittää. Puut uhkaavat ihmisiä kaatumalla autojen päälle ja valkoposkihanhet häiritsevät koirien, kissojen ja juoppojen paskottamista puistoissa.

*   *   *

Olen uuden asunnon omistaja, mutten pääse muuttamaan sinne. Lopulta, säästääkseni ystäväperhettä, jonka sohvilla asuimme, muutin tavarani ja lapsen uuteen väliaikaiskämppään. Se on masentava läävä, mutta mitään muuta ei löytynyt keskusta-alueelta kohtuuhintaan alle kuukaudeksi. Suomalaisen itsepalveluyhteiskunnan tapaan mitään palveluja ei tietenkään ole. Kaikki pitää tehdä netitse, eikä mikään luvattu päde. Haussa rastitin yksityisen kylpyhuoneen ja vessan, mutta ne ovat jaetut tuntemattomien kanssa. Pesukone on rikki. Kaikki jaetut tilat olivat siivottomassa kunnossa. Tämä on kai sitä suomalaista laatua, josta maksetaan samoja hintoja kuin hyvässä hotellissa asumisesta muualla.

Muualla Euroopassa - muusta maailmasta puhumattakaan - ei tällaisessa paikassa asuisi kuin narkkareita tai laittomia siirtolaisia. Kuka tietää vaikka naapurini sellaisia olisivatkin, eihän heitä juuri näe - tosin äänistä päätellen luulen heidän olevan lähinnä ulkomaisia turisteja ja pysyvämpää kämppää odottelevia opiskelijoita. Lontoo on ehkä poikkeus, siellähän hyvätuloisetkin asuvat tällaisissa läävissä ylipöhöttyneen hintatason vuoksi. Missään muussa maailman maassa ei tulisi kysymykseenkään, että maksavan asiakkaan odotetaan siivoavan vessoja ja korjaavan itse yhteiskäytössä olevia pesukoneita. Suomessa sen sijaan yhteydenottoihin vastaavat vain kalliit maksulliset pimpelipom-robotit ja viestiä "palaamme asiaanne aivan kohta" seuraa päiväkausien syvä hiljaisuus. Suomalaiset lienevät ainoa kansa maailmassa, jonka mielestä tällainen on jotenkin hienoa, koska se on edistystä: ihmiset on kokonaan korvattu toimimattomilla teknologisilla ratkaisuilla.

Mutta hiljaisuus, se on ehkä sittenkin parasta, mitä Suomella on tarjota, kun satakielet ovat vaienneet eivätkä valkoposkihanhetkaan kaakata lähistöllä.