Vientiane

Ehdin palata Jordaniasta Suomeen yhdeksi illaksi, mutta Suomessa oli kylmä ja palvelut olivat huonoja. Esimerkiksi terveysasemalle en ollut tervetullut ennen kuin seuraavana aamuna ja se olisi vaatinut tarpomista sairaana loskassa ja rännässä, koska eihän Suomessa ole varaa ottaa taksia. Oli siis parempi matkustaa johonkin lämpimämpään paikkaan toipumaan. Sellaiseen paikkaan, jossa saa kunnon palveluja köyhällekin sopivilla hinnoilla eikä tarvitse itse tehdä kaikkea. Tällainen paikka on esimerkiksi Laos.

Niinpä perjantaiaamuna olin jälleen lentokentällä ja lensin Amsterdamin kautta Bangkokiin. Bangkokissa ilmasto olikin paljon kivempi kuin Suomessa ja tunsin heti itseni hieman terveemmäksi. Katselimme hieman temppeleitä ja nähtävyyksiä ja kävimme paikallisessa kalliissa ravintolassa syömässä. Se tietenkin maksoi paljon vähemmän kuin halpa ravintola Suomessa.

Neljän jälkeen iltapäivällä jatkoimme toisella koneella Udon Thaniin ja sieltä pikkubussilla Laosin rajalle. Ylitimme Ystävyyden sillan yli Mekongin ja kontaktimme olivat vastassa Laosin puolella. Tämä viikonloppu Laosin pääkaupungissa Vientianessa Mekongin rannalla on ollut hiljainen ja rauhallinen kuten koko kaupunkikin. Laosissa on vain vajaat kuusi miljoonaa ihmistä ja aluetta Suomen verran. Väentiheys on siis aasialaisittain pieni.

Laos on alikehittynyt kommunistinen valtio, joka on kuitenkin viimeisten kymmenen vuoden ajan avautunut paljon ulkomaailmaan, niin että siitä on naurettavan edullisen hintatasonsa vuoksi tullut repputuristien suosima seikkailukohde. Teollisuutta ei ole. Ihmiset syövät riisiä ja mitä ikinä sen kanssa saavatkaan, kuten koiria, kissoja, rottia ja uhanalaisia villieläimiä. Valitettavasti Laosin valtava biodiversiteetti uhkaa nopeasti kadota ihmisten suihin. Puolue omistaa kaiken.

Vientianessa on hämmästyttävän hyviä ravintoloita ja kahviloita. Genret kukoistavat. Erinomaisen ranskalaisen, italialaisen ja aasialaisen keittiön kanssa saa ranskalaisia tuontiviinejä edullisesti. Voi istuskella juomassa lao-olutta Mekongin rannalla. Ihmiset tekevät töitään verkkaisesti. Kellään ei ole kiire eikä missään toiminnassa ole tehokkuutta. Täydellinen toipumispaikka.

Kuollutmeri

Olen takaisin Jordanian puolella, Kuolleenmeren rannalla, yhdessä syvällä merenpinnan alapuolella sijaitsevan suolajärven koillispuolen monista hotelliresorteista. Ikävä kyllä onnistuin Palestiinassa hankkimaan flunssan, joka varmaankin johtui liian hyvistä ilmastoinneista joka puolella, ellei sitten ole kavala siionistinen salajuoni. Olen nyt vetäytynyt loputtomasta kokousrupeamasta aikaisin hotellihuoneeseeni saatuani turistikohteen päivystävältä hoitajattarelta kasan lääkkeitä.

Pillerien kanssa juon teetä ja katselen ikkunasta kuinka sadat tuhannet linnut kerääntyvät resortin vehreiden puutarhojen puihin ja pensaisiin, jotka ilmeisesti palvelevat yöpymispaikkana linnuille laajalta alueelta tätä muuten karua maisemaa. Suurin osa yöpuulle tulijoista on yleisiä lajeja: varpusia, palmukyyhkyjä, kottaraisia. Mutta ehdin jo nähdä puutarhoissa useita isopurppuramedestäjiä ja arabianbulbuleja sekä jonkin verran talvehtivia pikkulintuja kuten mustapäätaskuja ja punarintoja.

Edelliset kaksi yötä asuin yhdessä Itä-Jerusalemin legendaarisimmista paikoista, hotellissa, joka sijaitsee vanhassa osmanilaisen paššan palatsissa. Suuri määrä nimekkäitä kirjailijoita ja taiteilijoita, tunnetuista poliitikoista ja lehtimiehistä puhumattakaan on näemmä asunut samassa paikassa.

Vaikka käyntini Jerusalemissa ja miehitetyssä Palestiinassa olikin tällä kertaa vain kahden päivän pituinen, se oli muussakin mielessä merkillinen verrattuna edelliseen matkaani kyseiseen maahan, joka matka tapahtui tammikuussa 2002. Matkustin silloin ystäväni kanssa sekä varsinaista Israelia pitkin - Eilatista Tel Aviviin ja Länsi-Jerusalemiin - että Länsirannalla Itä-Jerusalemissa, Betlehemissä ja Hebronissa. Silloinkin ristiriidat toki vaikuttivat mieleen. Näimme Jerusalemissa kaikkien kolmen uskonnon pyhiä paikkoja. Jerusalemin vanhassakaupungissa jokainen senttimetri on kyllästetty uskontojemme historialla.

Betlehemissä vierailimme Jeesuksen syntymäpaikalle rakennetussa kirkossa, jossa olimme ainoat turistit, vain vähän ennen kuin palestiinalaisryhmä linnoittautui sinne pitkäksi aikaa. Hebroniin menimme taksilla, huolimatta siitä, että juutalaiset varoittivat menemästä koko kaupunkiin, koska siellähän asuu vain terroristeja ja kurkunleikkaajia. Olimme siellä aikamme, mutta kun halusimme takaisin Jerusalemiin, tiesulut olivat menneet kiinni eikä sieltä enää päässyt minnekään. Meille kuitenkin kerrottiin, että viereisestä Qiryat Arban siirtokunnasta menee koko ajan lähiöbusseja Jerusalemiin, ja siirtokuntalaisten bussit tietysti saavat kulkea aina esteettä. Palestiinalaiset varoittelivat menemästä Qiryat Arbaan, koska siellä asuu vain hulluja, jotka ampuvat jos tulemme lähelle.

Varoituksista huolimatta kävelimme absurdin ei-kenenkään-maan halki Hebronista, jonne kiviä heittelevät pikkupojat jäivät taakse, ja tulimme Qiryat Arban portille, jossa oli mustiin pukeutuneita lettipäisiä ja risupartaisia ortodoksijuutalaisia rynkkyjen kanssa. He osasivat vain venäjää, mutta päästivät meidät silti siirtokunnan bussipysäkille. Siellä tapasimme ryhmän israelilaisia sotilaita, jotka olivat täysin kypsyneitä siirtokuntalaisiin ja siihen, että joutuivat päivittäin kivisateeseen ja usein pahempaankin vain siksi, että äärijuutalaiset siirtokuntalaiset haluavat väkisin ja hampaisiin asti aseissa tunkeutua asumaan yhä syvemmälle palestiinalaisten alueille. Sitten bussi tuli ja matkustimme kovin absurdisti halki sodattoman sotatantereen siirtokunnasta takaisin Jerusalemiin.

Silloin melkein kahdeksan vuotta sitten päässä liikkuvat tunteet olivat kuitenkin olennaisesti erilaisia kuin nyt. Silloin olin ulkopuolinen: näin koko konfliktin älyttömyyden ja sen käytännön seuraukset, jotka sittemmin ovat moninkertaisesti pahentuneet, kun eristysmuuri on rakennettu ja suuria määriä lisää maata ja kaupunginosia vallattu laittomasti palestiinalaisilta asukkailtaan. Toki silloinkin näimme paljon epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä, mutta sitä katseli kuitenkin ulkopuolisen matkailijan näkökulmasta.

Asiat ovat muuttuneet. Olen asunut kolme vuotta Lähi-idässä ja ehkä noin viidennes lähimmistä ystävistäni on arabeja. Nyt Israelia ja Palestiinaa katselee hyvin toisenlaisilla tunteilla, sillä joka hetki tuntee ja ymmärtää, kuinka arabi asiat tuntisi ja ymmärtäisi. On ahdistavaa kävellä omilla kaduillaan ja omilla maillaan samalla kun kaikki säännöt, kiellot ja absurdi byrokratia ovat miehittäjän sanelemia ja palvelevat vain pyrkimyksiä vallata lisää maata, tuhota lisää alkuperäisten asukkaiden taloja tai vallata satoja vuosia vanhoja sukutaloja. On ahdistavaa nähdä kuinka samainen miehittäjä tuhoaa koteja, häätää perheitä ja rakentaa tilalle rumia neuvostoliittolaisen näköisiä betonikolosseja.

Kaikki maat on myllätty, ikivanhat oliivipuut on revitty juuriltaan puskutraktorein ja tilalla on loputtomiin uusia teitä, maavalleja, piikkilankoja ja betonimuureja. Moni hihhuloiva baptisti, afrikkalainen pyhiinvaeltaja ja amerikkalainen turisti voi toki vierailla Israelissa näkemättä koskaan tätä todellisuutta, vaan ainoastaan raamatullisia paikkoja ja hiljattain rakennettua keinotodellisuutta, jossa toki nostalgioidaan jotain tuhansien vuosien takaista. Mutta kun asioita katsoo toiselta puolen piikkilankoja, Israel on kaikkea muuta kuin raamatullinen. Se on muovia ja kitšiä, keinotekoinen luomus, joka on rakennettu puskutraktorein toisten ihmisten maalle. Se on hampaisiin asti militarisoitu kolonia, jonka on pakko sulkea pois mielestään Lähi-idän todellisuus, koska muutenhan myytit murtuisivat.

Alueen kristityt puhuvat arabiaa - suurin osa niistäkin, jotka jäljittävät juurensa Bysanttiin tai Armeniaan. Kristillinen Jerusalem jyrätään marginaaliin muovin ja betonin tieltä siinä missä islamilainenkin. Tilalle tulee jotain, mikä näyttää enemmän ateistiselta reaalisosialismilta ja muistuttaa fasistista ja kommunistista arkkitehtuuria eikä suinkaan vanhaa juutalaista historiaa. Mitä Johanneksen ilmestys kertoikaan Jerusalemin joutumisesta antikristuksen joukkojen käsiin?

Miltä suomalaisista tuntuisi jos he näkisivät tämän kaiken tapahtuvan Karjalassa mutta siten, että suomalaiset olisivat jääneet sinne rajan taakse loukkuun, ja ne jotka olisivat paenneet muuhun Suomeen, olisivat jääneet limbotilaan pakolaisleireille, loputtoman konfliktin työvälineiksi? Karjalaan jääneet suomalaiset joutuisivat elämään joka päivä nöyryytettyinä, venäläismiehittäjien ehdoilla, syrjittyinä toisen luokan kansalaisina. Kuten esimerkiksi virolaiset neuvostomiehityksen aikana ja tšetšeenit yhä tänä päivänä. Evakuoimalla miehitetyn Karjalan asukkaat, asuttamalla heidät pitkin jäljelle jäänyttä Suomea ja tekemällä heistä täysivaltaisia kansalaisia Suomi menetti Karjalan todennäköisesti lopullisesti, mutta vastikkeeksi evakot jälkeläisineen saivat tulevaisuuden, normaalin elämän suomalaisina. Jos Suomi olisi tehnyt kuten Israelin naapurimaat tekivät palestiinalaispakolaisille, karjalaiset jälkeläisineen viruisivat edelleen pakolaisleireillä pitkin Suomea ja keskittyisivät suremaan menetettyä kotimaata.

Joskus aikanaan palestiinalaiset olisi voitu asuttaa toisiin arabimaihin ja heistä olisi tullut täysivaltaisia jordanialaisia, libanonilaisia ja syyrialaisia. Mustaa syyskuuta ja Libanonin sisällissotaa ei olisi ehkä koskaan tullut. Mutta nykyisin niin ei tietenkään voi enää tehdä, sillä sukupolvien ajan palestiinalaisesta kansallisesta identiteetistä on jo tullut tosiasia, jota ei voi hallinnollisilla päätöksillä muuttaa. Israelilaisia ja palestiinalaisia yhdistää katteeton toiveajattelu, että jos konfliktia ja kiusantekoa vain jatketaan riittävän kauan niin toinen osapuoli katoaa itsestään jäljettömiin. Niinhän ei tietenkään tapahdu: väki sen kuin lisääntyy.

Palestiina on mieltä häiritsevä asiaintila. Mikään ratkaisu ei tunnu olevan mahdollinen. Nykyiset sukupolvet ovat jo syntyneet ja kasvaneet uusiin todellisuuksiin, jotka kerran luotiin. Vanha Jerusalem on yhä siellä, jakautuneena muslimien, kristittyjen, armenialaisten ja juutalaisten kortteleihin, mutta maailma, jota se edusti, on nyt turistien pällistelemää nostalgiaa; sen sosiaalisen todellisuuden on Israelin ja palestiinalaisten konflikti tuhonnut.

Kävin myös Ramallahissa, palestiinalaishallinnon nykyisessä pääkaupungissa. Se on vaurastunut viime aikoina kaikkien apuvirtojen myötä ja valitettavasti myös Itä-Jerusalemin kustannuksella, kun palestiinalaisten vauraimmat luokat on ajettu Jerusalemista Länsirannalle, josta he eivät pääse Jerusalemiin muutoin kuin erityisluvilla ja silloinkin lähinnä vain terveydellisistä syistä.

Palestiinalaisten omat rivit ovat yhä pahemmin hajalla. Hamas teki vallankaappauksensa Gazassa vuonna 2007 ja on siitä lähtien vahvistunut, pyrkien samanlaiseen asemaan kuin Hizbullah Libanonissa. Israel on saartotoimillaan ja viime joulu-tammikuiden sodalla auttanut Hamasia suuresti. Gazan kaistaleen elinkeinoelämä on tuhottu, 98 % yksityisistä yrityksistä on sulkenut ovensa. Gaza on ajettu riippuvaiseksi kansainvälisestä sosiaaliavusta ja Hamasista, joka on ottanut hallintaansa salakuljetuksen valvonnan ja verottamisen. Gaza on nyt Hamasmaata, Länsiranta taas Fatahmaata.

Petrasta Jerusalemiin

Saavuin perjantaina Ammaniin. Huolimatta siitä, että perjantai-iltaisin Ammanissa on aika hiljaista ja suljettua, se kun vastaa kristillisen maailman sunnuntai-iltaa, niin yö meni aika pitkäksi. Tyypillisiä erinomaisia levanttilaisia mezzejä, lisenssiolutta, varsin kauheaa Jordanin laakson punaviiniä ja vesipiippua. Hyvää seuraa ja monien poliittisten uutisten vaihtamista tietysti.

Lauantaina jatkettiin Suwayfiyyan puolella. Aamiaisella on bussilastillinen bosniakkeja matkalla pyhiinvaellukselle Mekkaa kohti. Vanhempi väki oli jo tässä vaiheessa matkaa huivit ja muslimilakit päässä, mutta seurueen nuoremmilla naisilla oli vielä hiukset paljaana, meikit naamassa ja korkokengät. Ehkäpä vaihtavat vaatteita sitten kun bussi saavuttaa Saudi-Arabian rajan.

Jatkoimme kahvin merkeissä viihtyisässä Dardachat-kahvilassa, jossa voi lojua tyynyillä, polttaa vesipiippua, pelata backgammonia tai shakkia ja siellä soitetaan Feyrouzia.

Ajettiin Petraan. Tämä oli varmaan kymmenes kertani kyseiseen kohteeseen, mutta se on aina hieno paikka, ja pakkohan sellaisten matkaseuralaisten, jotka ovat ensimmäistä kertaa Jordaniassa, on se nähdä. Ammanista ajaa Petraan kolme ja puoli tuntia. Nopeampi ja tylsempi on Aavikkovaltatie, joka kulkee Ammanista suoraan Aqabaan saakka todennäköisesti maailman ikävystyttävimpiin kuuluvien maisemien halki.

Toinen tie puolestaan on pidempi ja mutkaisempi ja kylien halki ajaessa tiellä on harmistuttavan paljon hidastetöyssyjä, mutta tämä Kuninkaan valtatie kattaa henkeäsalpaavan hienoja maisemia: keskiaikaisia ristiretkeläislinnoja, pinjametsiköitä, aroja, Danan kanjoneja ja Kuolleenmeren marsilaisia maisemia ja vuoria, joiden onkaloihin voisi kätkeä loputtomiin kirjakääröjä.

Petran kupeessa oleva kaupunki, Wadi Musa eli Mooseksenlaakso, on konservatiivinen ja siellä on paljon Muslimiveljeskunnan jäseniä, mutta ei sillä ole oikeastaan muuta vaikutusta kuin että alkoholia halutessaan kannattaa pitäytyä hotellien ravintoloihin.

Yövyimme Petrassa ja kävimme kaksi kierrosta kanjoneissa ja nabatealaisilla kalliokaupungeilla. Ensin illalla ja uudelleen tänään aamulla. Turistien määrä lisääntyy vuosi vuodelta ja ikävä kyllä sillä on myös lieveilmiöitään Petrassa. Hinnat nousevat, matkamuistomyyjien kojut penetroituvat yhä syvemmälle kanjoneihin ja vielä kymmenen vuoden takainen tarunhohtoinen rauha on kadonnut kaukaisemmiltakin kohteilta, ellei mene niihin todella aikaisin aamulla tai viimeiseksi ennen pimeän laskeutumista, joina aikoina voi nauttia Petrasta itsekseen ilman turistilaumoja. Tosin ainoina olemisessa on se riesansa, että kilpailu kovenee matkamuistoja myyvien mummojen ja aaseja, kameleita ja hevosia ratsastavien poikien välillä viimeisistä turisteista.

Tämänkertaisella matkakumppanillani oli hieman huono nilkka, joten suostuimme aasikyyteihin ja niinpä teini-ikäinen opaspoika sai esittää koko repertuaarinsa vakiovitseistä ja ratsastustaidoista perinnelaulujen laulamiseen. Aasit tuntevat reitit jo ulkoa. Osaavat automaattisesti pysähtyäkin parhaissa näköalapaikoissa.

Melkein kaikki Petran vakiolinnut tuli taas nähtyä: lyhytpyrstökorppeja, aavikkokiuruja, rotkopunavarpusia, rotkorakkeleita, mustapyrstöjä, surutaskuja, arabianbulbuleja, palmukyyhkyjä ja berberihaukka.

Tuli hieman kiire Petrassa odottavalle autolle, joka veisi iltapäiväksi Kuningas Husseinin sillan raja-asemalle, joten menimme korkealla sijaitsevalta luostarilta laskeuduttuamme suoraan Umm Seyhunin beduiinikylään ja otimme sieltä auton Wadi Musaan. Sitten kiitäen halki Danan kanjonimaisemien ja Kuolleenmeren rannikon pohjoiseen Jordanjoen laaksoon.

Onnistuin vielä näkemään smyrnankalastajan, pikkumehiläissyöjiä, etelänisolepinkäisen ja kynsihyypän Jordanian puolella. Sitten käytiin läpi piinaavat rajanylitysproseduurit ennen kuin matka jatkui toisella autolla kohti Jerusalemia. Matkalla nähtiin köyhiä beduiinikyliä lohduttomalla aavikolla. Israel on hiljattain karkottanut nämä ihmiset kotialueiltaan eikä heillä ole edes palestiinalaisten asiakirjoja - valtiottomia beduiineja, jotka eivät tunnu olevan mihinkään tervetulleita.

Eristysmuuri ja loputtomat tarkastuspisteet ovat tehneet Länsirannan palestiinalaisten elämän niin vaikeaksi, että lukemattomat heistä ovat tulvineet takaisin Itä-Jerusalemiin, joka on tupaten täynnä ihmisiä ja autoja. Ihmiset ovat muuttaneet sinne kalliille vuokrille senkin vuoksi, etteivät menettäisi Jerusalemin henkilökorttejaan, kuten uhkaa käydä kaikille, jotka eivät uusi näitä korttejaan todistaen asuvansa jerusalemilaisissa osoitteissa.

Pienet arkiset asiat ovat usein ärsyttävimpiä. Miksei Itä-Jerusalemissa tunnu olevan kuin yksi pankkiautomaatti ja sekin toimimaton? Miksi byrokraattiset säännöt tekevät elämästä niin mahdotonta ja ne vieläpä muuttuvat viikoittain? Miksi yhdet saavat rakentaa ilmankin lupia mutta toiset eivät saa rakentamislupia mihinkään? Eikö olisi helpompi vain ampua ihmisiä, käydä sotaa tai tehdä perinteistä etnistä puhdistusta?

Näistä asioista huolimatta elämä soljuu kaduilla, kaupoissa ja ravintoloissa kuin missä tahansa Lähi-idässä - moninkertaisilla hinnoilla tosin. Palestiinalaiset haluavat puhua vieraille politiikkaa, koska sananvapaus heillä sentään on yhä parempi kuin vaikkapa syyrialaisilla. Kirjakaupoissa on vierekkäin Israelin ja Palestiinan konfliktin vastakkaisia ääripäitä edustavia alueen historian ja politiikan analyysejä. En hämmästyisi vaikka kirjakauppias olisi armenialainen tai kreikkalainen, mutten viitsi kysyä.

Ensimmäinen iltapäivä ja ilta Jerusalemissa ovat jo jotenkin aivan liikaa. Pieni läntti maata Välimeren itäpohjukassa. Ihmiset periaatteessa samanlaisia kuin muuallakin, olivatpa arabeja tai juutalaisia. Normaalia elämää historian ja uskontojen kyllästämässä maaperässä ja historiallisissa kortteleissa. Täällä on jatkuva sotatila ja kriisi ilman että se on oikeasti sotaa tai kriisiä. Täällä voi elää täysin länsimaista elämää orientaalisissa puitteissa eikä konflikti välttämättä vaikuta siihen siten kuin "oikeilla" kriisialueilla. Siitä huolimatta se aiheuttaa selittämätöntä ahdistusta. Yksityiskohtia, jotka huutavat sitä, että toisella osapuolella ei ole oikeutta olla edes olemassa. Elämää hankaloittavia älyttömyyksiä. Poliittisia piiloviestejä ja inttämistä kaikessa.

Ennen kaikkea tämän konfliktin aiheuttama ahdistus on psykologista. Ei suoranaista humanitääristä hätää - paitsi joidenkin kohdalla. Ei sellaista fyysistä ja materiaalista puutetta kuin joillain maailman konfliktialueilla. Ei jatkuvaa ampumista, tappamista tai väkivaltaa. Vaan psykologista ahdistusta, jota aiheuttavat tämän konfliktin ratkaisemisen mahdottomuus ja se, että itse ei voi tehdä oikeastaan millekään asialle mitään. Kaikki jauhavat loputtomiin samoja vanhoja väitteitä, ikään kuin konflikti ratkeaisi jos maailma vain tiedostaisi. Entä sitten? Kaikki täällä tiedostavat - tiedostavat oikein hyvin - ja vetävät johtopäätöksen, että mitään ei voi muuttaa. Suljetaan vain toisen osapuolen näkökulma kokonaan pois omasta, ettei tarvitse kärsiä ristiriitojen aiheuttamaa psykologista ongelmaa. Ryhdytään kaikki fanaatikoiksi, sehän on helpointa.

Eletään piikkilankojen takana kuten fanaattiset siirtokuntalaiset keskellä Itä-Jerusalemin arabikortteleita tai kuten palestiinaiset militantit, joiden mielestä vastarintaa on se, että joku räjäyttää itsensä keskellä satunnaisia sivullisia. Piikkilangan takana on pelkkiä vihollisia, ihmisiä joiden pitäisi vain kadota kokonaan olemasta.

Kun kysyy itseltään, olisiko parempi rakentaa hermeettisesti suljettu raja ja erottaa nämä ihmiset ikuisiksi ajoiksi kahteen eri valtioon, jotka todennäköisesti jatkaisivat toistensa vihaamista, vai olisiko parempi, että nämä ihmiset oppisivat jotenkin sietämään toisiaan, niin totta kai normaali ihminen vastaisi, että jälkimmäinen olisi parempi. Ikävä kyllä kaikki täällä tuntuu kuvastavan, että sellaista ei voi tapahtua, ei vaikka sukupolvet kuluisivat. Nämä ihmiset eivät halua elää siten, että toinen on olemassa.

Suurin ongelma on pariteetin puute. Israel on nöyryyttänyt arabeja ja se nöyryytys jatkuu palestiinalaisten elämässä joka päivä. He kulkevat omilla kaduillaan ja omassa maassaan, ja silti kaikessa pitää noudattaa miehittäjän sääntöjä; miehittäjän, joka valtaa talo talolta ja tarha tarhalta lisää alueita joka päivä, työntäen alkuperäisiä asukkaita pois ei-mihinkään. Nämä puolestaan lisääntyvät lisääntymistään maassa, jossa ei kohta ole tilaa enää kellekään. Muissa arabimaissa nöyryytys kätketään loputtomaan uhoon ja meuhkaan Palestiinan asiasta, mutta solidaarisuus ei ulotu siihen että esimerkiksi annettaisiin palestiinalaisille oma kansalaisuus ja uusi kotimaa. Rahaa virtaa ulkomailta molempien osapuolten hourupäille, jotta konflikti jatkuisi ja jatkuisi.

Ratkaisu Palestiinan ongelmaan ei löydy siitä, että maailma tiedostaa sen vielä nykyistäkin enemmän. Eihän mikään konflikti maailmassa saa muutenkaan yhtä paljon palstatilaa. Enemmän auttaisi jos maailma lakkaisi näkemästä tämän konfliktin jotenkin ainutlaatuisen keskeisenä ja ainoana, joka jotain merkitsee. Israelilaiset ja palestiinalaiset sekä ennen kaikkea heidän ulkomaiset tukijansa pitäisi pudottaa harhamaailmastaan johonkin, missä tämä maakaistale asukkaineen asettuisi realistisempiin mittasuhteisiinsa. Vasta silloin ihmiset alkaisivat miettiä tulevaisuuttaan ja maantiedettään. Lähi-itä on sata kertaa enemmän kuin Palestiina ja Israel.

Kahden valtion ratkaisu olisi tietysti jotain, mutta kun ei sekään näytä olevan mahdollinen, ennen kaikkea Itä-Jerusalemin takia. Kukapa tällaisesta paikasta haluaisikaan luopua? Pitäisi siis olla joku kolmas voima, joka tulee ja miehittää Jerusalemin ja julistaa sen demilitarisoiduksi kolmen uskonnon pyhäksi kaupungiksi, jolla voisi olla Vatikaanin tapainen status.

Palestiinalaisten pitäisi saada vähintään Palestiinan kansalaisuus ja passi, vaikka itse valtio sitten olisikin vain Länsiranta ja Gaza. Heitä ei voi enää nykyisin julistaa jordanialaisiksi, libanonilaisiksi tai syyrialaisiksi eivätkä he katoa minnekään, niin kuin ei kyllä katoa Israelkaan. Suurin osa palestiinalaisista ei haluaisi kansalaisuuden saatuaankaan muuttaa Palestiinaan, vaan eläisi elämäänsä naapurimaissa, Persianlahdella, länsimaissa jne. Mutta tarvitseeko valtion muka aina olla elinkelpoinen? Ei Palestiina olisi ensimmäinen valtio maailmassa, jonka kansalaisista suurin osa asuisi pysyvästi jossain valtion rajojen ulkopuolella.

Myöhemmin kaivattu pariteetti voisi sitten tulla siitä, että arabimaailma väistämättä vaurastuu ja voimistuu eikä Israel enää jatkossa tule olemaan sotilaallisesti ja poliittisesti yhtä ylivoimainen naapureihinsa verrattuna. Sen olisi pakko alkaa elää muiden kanssa maantieteensä mukaisesti. Silloin arabeillekin olisi helpompaa sulattaa pienen maakaistaleen menetys, niin kuin lukemattomat kansat kautta aikojen ovat menettäneet menneitä maita ja rajoja ja ryhtyneet tekemään uusista todellisuuksista omansa näköisiä.

Mutta se myös edellyttää, että tämä maakaistale lakkaisi olemasta koko maailmalle niin yliarvokas, että sen vuoksi valtavien ihmismäärien elämät pilataan kehdosta hautaan propagandalla ja piinalla.

Lunta

Helsinki näki ensimmäisen lumisateensa viime viikolla, mutta loskaahan siitä tuli alta aikayksikön. Sen sijaan kävin nyt viikonloppuna sisämaassa Hyvinkäällä ja Lopella ja sinne oli tullut jonkinmoinen lumipeite, joka sai maaston näyttämään vähemmän pimeältä.

Talvi on virallisesti alkanut sitenkin, että Lopen paikassa oli kuluneella viikolla aloitettu lintujen talviruokinta. Paikalla oli jo tali-, sini-, kuusi- ja töyhtötiaisia sekä oravia. Tiaisparvien mukana kulki myös hippiäinen ja puukiipijä, mutta ne elävät hyönteisravinnolla läpi talvenkin eivätkä käy ruokinnoilla. Näiden erittäin pienten lintujen on lakkaamatta etsittävä kohmeisia hyönteisiä ja hämähäkkejä kaarnankoloista ja muualta, mihin hyönteiset ovat vetäytyneet talvehtimaan.

Kun Irlanti ja Tšekki ovat viimein hyväksyneet Lissabonin sopimuksen, tarkoittanee se, että Euroopan unioni saa pian presidentin, ulkoministerin ja ulkosuhdepalvelun. Haluaisiko Eurooppa presidentikseen kontroversaalin ja sooloilevan Blairin vai tylsän byrokraatin Junckerin? Suomessa paikalle on yritetty spekuloida lähinnä Lipposta, mutta tuskinpa Euroopassa halutaan unionin korkeimpaan tehtävään Venäjän valtiollisen kaasuyhtiön asiamiestä.

Toistaiseksi paras korkean tason ehdokas EU:n presidentin tehtävään on itse asiassa nainen - Vaira Vīke-Freiberga, Latvian entinen presidentti. Hän lähti vanhempiensa mukana pakolaisina Riiasta vuonna 1944 ja kasvoi nuoruusvuosiaan Länsi-Saksassa ja Marokossa. Hän opiskeli psykologiksi Kanadassa ja eteni professoriksi saakka Montréalin yliopistossa. Latvian presidentiksi hän tuli melkein täysin politiikan ulkopuolelta, työskenneltyään ulkolatvialaisia edustaneessa instituutissa ja tullessaan valituksi kompromissinä presidentiksi, kun Latvian puolueet eivät olleet päässeet sopuun.

Ikävä kyllä Brysselin ja eurooppalaisten pääkaupunkien kabineteissa Vīke-Freibergalla on oma rasitteensa, käänteinen Lipposeen nähden. Nimittäin Venäjä on varmasti fanaattisesti häntä tai ketä tahansa Baltian maista tulevaa ja Venäjän toimiin kriittisesti suhtautuvaa ehdokasta vastaan. Samoin jos Blairin rasitteena pidetään liian hyviä länsisuhteita, niin samaa voi toki sanoa Atlantin takana suuren osan elämästään asuneesta Vīke-Freibergasta. Kysyä tietysti sopii, miksi Euroopassa on rasite olla länsimielinen - mikä mantereen ilmapiirissä on niin epäterveellä pohjalla, että läntisiä arvoja kohtaan nykyisin nyrpistellään nenää?

Kylmyys

Helsingissä on koko ajan pimeää ja kylmä. Tämä on ensimmäinen talveni Suomessa neljän vuoden jälkeen ja puhun jo talvesta, vaikka loka-marraskuun vaihteen pitäisi olla vielä syksyä. Asuntoni on ison kivitalon pieni ahdas jääkaappi. Tietenkään tätä puolta ei voinut tietää kun asunnon osti kesällä, jolloin kysyin itseltäni, onko täällä liian kuuma kuten toimistossani ja paistaako aurinko suoraan sisään. Kunpa olisikin ollut, ja kunpa paistaisi! Risukasaankin päivä paistaa joskus, mutta ei tänne. Asun Rubikin kuutiossa, jossa yhden asian siirtäminen edellyttää lukuisia siirtoja kunnes en jaksa enää yrittää vaan jätän ne niille sijoilleen.

Luonto tuntuu kuolleen lukuun ottamatta puistossa loikkivia kaneja, jotka viis veisaavat arktisesta ilmastosta. Kuolleiden päivänä kaupunki todella oli kuollut. Ei ristin sielua missään. Harvat auki olevat paikat olivat maahanmuuttajien pitämiä - kiitos niistä - ja niinpä söin pyhäinpäivänä Iskender-kebabia kurdien valmistamana ja vieruspöydässä istui virolaisia työläisiä. Puiston toisella puolen Istanbulin lounastarjous taas onneksi sunnuntaisinkin jatkuu kuuteen saakka. Siellä oli tällä kertaa kieliharjoitteluvaihtoehtoina turkkia ja venäjää.

Ihmiset ovat selviytyjiä. Pohjoismaalaiset ovat viimeisen puoli vuosisataa tottuneet ajatukseen, että valtion pitää huolehtia kaikesta tai ainakin melkein kaikesta, ja ihmisten pitää puolestaan itse huolehtia naurettavuuksiin asti kotitaloustöistä ja palveluista, joiden ostamisesta rangaistaan. Ajattelemme, että kriisit, nälänhädät ja pakolaisvirrat johtuvat siitä, että valtio on romahtanut tai että kenelläkään ei ole kontrollia. Todellisuudessahan niin ei ole. Nälänhädät johtuvat siitä, että joku on saanut kontrollin ja pystyy siten estämään ihmisiä saamasta ruokaa.

Esimerkiksi Somaliassa markkinat toimivat. Helsingissä voi nähdä vieri vieressä paikkoja, joista Somaliaan voi lähettää rahaa niin että kun on kuitannut sen hawalapisteeseen Itä-Helsingissä sen voi seuraavana päivänä nostaa toisesta pikkukaupasta tai kännykkäliikkeestä Mogadishussa, Boosaasossa tai Hargeisassa. Ruoka-apukuponkeja saa nyt tekstiviesteinä ja kännykän kanssa siis lähikauppaan ostoksille, tai missä nyt tekstiviesti muuttuukaan takaisin rahaksi. Kaikki Somalian kaupungit ovat kännykkäverkkojen kattamia ja suurin osa maaseudustakin.

Ongelma ei ole, että "kenelläkään" ei ole kontrollia, vaan että joillain nimenomaan on kontrolli. Se tarkoittaa, että joku, joka kontrolloi teitä, toreja tai satamia, pystyy keräämään itselleen osan kaikesta siellä tapahtuvasta taloudellisesta toiminnasta. Somalian suojelurahamarkkinoilla nähdään konkreettisesti, missä valtion alkuperä ylipäätään on: järjestäytyneessä rikollisuudessa. Joku, jolla on riittävästi tulivoimaa, kontrolloi resursseja ja verottaa ihmisten taloudellista toimintaa, tuottaen vastineeksi epämääräistä turvallisuutta. Vakiintuneen tilanteen ja epävakaan kriisitilan suurin ero koskee luottamusta. Samalla kadulla yrittää aika ajoin useampi jengi kerätä veroja ja välillä ammuskelee toisiaan reviirirajojen määrittämiseksi. Turvattomuus on sitä, ettei voi luottaa itseensä ja omiin kykyihinsä tehdä oikeat ratkaisut. Jos maksan tänään tälle, tuleeko huomenna tuo tappamaan.

Hiljattain eräässä keskustelussa muuan suomalainen asiantuntija perin pohjoismaiseen tapaan kauhisteli sitä, kuinka nuoret pojat ryhtyvät pyssymiehiksi ash-Shabaabin tai jonkun muun lähimpien viikkojen oletetun voittajan riveihin. Eivätkö he tiedä ja ymmärrä, että heidän etunsa olisi mieluummin käydä koulua? Eivätkö he tiedä paremmasta? Ikävä kyllä todellisuus on usein se, että nämä pojat tietävät paljon paremmin oman etunsa ja mikä on parempaa elämää kuin me täällä kaukana. Sosiaalinen nousu alkaa viidakkoveitsestä, jatkuu AK-47:llä ja huipentuu ehkä jonain päivänä avolava-autoon, jonka lavalla on konekivääri. Se on todellista elämää se, eikä kukaan siitä ainakaan rankaise. Neuvottelemaan pääsevät vain ne, joilla on neuvotteluasemia. Koulupoikakin tietää, etteivät takapihalla päde opettajien säännöt.

Voi olla että rahalla saa, mutta aseella saa paremmin. Jos annat yhdelle rahaa ja toiselle aseen, pian huomaat, että sekä rahat että ase ovat jälkimmäisellä eikä suinkaan niin, että rahat saanut olisi suostutellut asetta kantaneen vääntämään aseestaan auran ja sitten jakanut rahat kristillisesti tasan.

Hämmästyttävän monet ihmiset tuntuvat ajattelevan, että rauhanprosessien kannalta olennaista on antaa YK:ssa paheksuvia ja tuomitsevia päätöslauselmia ja sitten jakaa rahaa kriisialueelle ja siirtää vastuu konfliktin varsinaisten osapuolten toisiaan vastaan tekemistä teoista kansainväliselle yhteisölle eli länsimaille. Tiedotusvälineet auttavat meitä uskomaan, että kun kiljumme Afganistanissa olevan sota ja lähdemme sieltä hännät koipien välissä pois "sotimasta", niin tällä tavoin asiaa jotenkin autetaan.

Yleiset olosuhteet eivät murhaa ihmisiä. Terrori-iskut eivät ole seurausta yleisestä sosiaalisesta turhautumisesta. Vaikka tuntuukin emotionaalisesti helpolta inflatoida voimakkaita sanoja kuten "sota" ja "terrori" tarkoittamaan kaikkea, mikä ei ole kivaa, niin kyllä sota on aseistettujen osapuolten välistä taistelua vallasta ja resurssien kuten vaikka valtion, kaupungin tai kaupunginosan hallinnasta.

Aseettomiin siviileihin, paikallisiin tai ulkomaalaisiin, kohdistunut joukkomurha tai terrori-isku voi liittyä sotaan ja olla osa sodan taktiikkaa, mutta se ei ole legitiimiä sodankäyntiä. Se on murha, joukkomurha, terrori-isku, sotarikos, pogromi tai jotain muuta, mutta ei sotaa vaan tuomittavaa rikollista toimintaa. Vetoaminen "yleiseen kaaokseen" ja muuhun puppuun ei saisi estää keskittymästä siihen, että näiden tekojen tekijät ja suunnittelijat otetaan kiinni ja tuomitaan ja heidän taustavoimansa paljastetaan. Sellainen onnistuu vain jos ammattilaiset ovat läsnä, kentällä, ja kovat piipussa.

Sotaa käyvä taistelija - olipa hän virallisen armeijan sotilas tai omaa asiaansa legitiiminä pitävän sissiryhmän ja taistelujärjestön militantti - suuntaa väkivaltansa vihollisensa väkivaltaa ja voimaa vastaan. Terroristi ja sotarikollinen sen sijaan piiloutuvat "yleisten olosuhteiden" taakse, vierittävät vastuunsa teoistaan muille ja maalittavat lähinnä heikompiaan eli aseettomia siviilejä.

Terrori-iskut ovat marginaalisia tekoja, joilla ei ole perinteistä sotilaallista merkitystä. Niiden kannattavuus perustuu subjektiivisiin asioihin, kuten huomion saamiseen, vastustajan nöyryyttämiseen ja yleiseen pelkoon. Suomalaisia vastaan kannattaa tehdä Afganistanissa terrori-iskuja ainoastaan siksi, että suomalaiset tiedotusvälineet ja poliitikot reagoivat niihin täsmälleen terroristien haluamilla tavoilla. Nykyaikaista terrorismia ei olisi olemassa ilman nykyaikaista joukkotiedotusta.

Vanhanaikaisessa sodankäynnissä esiintyi toki terrorin ja joukkomurhien käyttöä, mutta se tapahtui siten että valloittaja terrorisoi valloitettujen alueiden väestöä. Mitä järkeä olisi ollut taistella "Irakin miehitystä" vastaan räjäyttämällä ilmaan irakilaisia siviilejä ympäri Irakia? Vasta nykyaikainen asiat päälaelleen kääntävä logiikka tekee irakilaisten murhaamisesta Irakissa aseen kaukaista suurvaltaa Yhdysvaltoja vastaan. Jos kaikki amerikkalaisjoukot vedettäisiin Irakista ja Afganistanista, se ei tietenkään lopettaisi vaan kiihdyttäisi irakilaisten ja afgaanien murhaamista, mutta saattaisi lopettaa murhien uutisoinnin kokonaan, sillä ketä kiinnostaa jokin "paikallinen konflikti", ellei voida kääntää sitä niin, että Amerikka "ei tee mitään" ja "ummistaa silmänsä".

Ajatellaanpa kokeeksi, että Yhdysvaltain presidentti ja hallitus ottaisivatkin vaarin kritiikistä ja ryhtyisivät toimimaan kaikkialla maailmassa siten kuin eurooppalaisen ja Itärannikon älymystön mediaäänitorvet haluavat: siis täysin suunnitelmattomasti ja reaktiivisesti. Tällä hetkellä "Darfur on hylätty", koska se on rauhoittunut huomattavasti, joten amerikkalaisten pitäisi vetää joukkonsa "Irakin suosta" ja heittää ne Sudaniin. Internationalistiset jihadistit pakkaisivat laukkunsa ja lähtisivät perässä.

Ei varmaankaan kuluisi montaa viikkoa, kun media alkaisi syyttää Yhdysvaltoja imperialismista Afrikassa ja Bashirista tulisi äkkiä Saddamiin ja Cháveziin verrattava sankari vasemmistoälymystölle. Amerikkaa vaadittaisiin heti pois Sudanin suosta, jossa vain ajaudutaan ikuisesti syvemmälle kaaokseen. Venäjän ja Kiinan vuosikymmenten tuki ja aseistus Sudanin hallitukselle unohtuisi ja sen sijaan kaivettaisiin taustoja nykyiselle konfliktille brittiläisestä siirtomaavallasta ja ehkäpä niistä parista ajanjaksosta, jolloin Bashir yritti tehdä länsimaiden kanssa yhteistyötä.

Maailma on merkillinen paikka. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, että kaksikymmentä vuotta sitten, syksyllä 1989, kylmä sota Euroopassa tuli viimein tiensä päähän ja kommunistiset regiimit romahtivat. Se oli suuri vuosi vapaudelle ja demokratialle! Suuria asioita saavutettiin. Maailma on paljon parempi paikka ilman kommunistisia diktatuureja. Jopa Venäjä on paljon parempi paikka. On hämmästyttävää, kuinka nopeasti eurooppalaiset ovat unohtaneet kaiken, mitä silloin saavutettiin ja miksi, ja kuinka kaikki nyt ruikuttavat kuorossa jostain talouslamasta.