Satakieli laulaa hämärissä

Olen aina ollut sitä mieltä, että kesäkuu on parasta aikaa Suomessa. Tänä vuonna se on melkein kokonaan tuhrautunut sisällä istumiseen ja kirjoittamiseen. Olen vampyroitunut, koska yöllä ja päivällä ei enää ole eroja. Nukun silloin kun en enää pysy hereillä. Herään silloin kun jokin tunkeutuu tajuntaani ulkopuolelta. Näen unia katastrofeista, kauan sitten tavattujen tuntemattomien hätähuudoista, ihmisjahdeista ja siitä, että kaikki tehty työ katoaa. Kuljeskellessani ihmisten ilmoilla minulla on usein tunne, että he katsovat silmänsyrjästä oudosti.

Satakieli laulaa Kaisaniemen puiston kupeessa kasvitieteellisessä puutarhassa yötä päivää. Päivällä sen laulu kuuluu liikenteen melun alta vain jos sen erityisesti panee merkille. Yöllä se raikaa kuin sinfonia. Ehkä siksi luova työ sujuu paremmin yöllä, kun diversioita on vähemmän. Päivällä joku tauotta poraa, sirkkelöi, paiskoo ovia tai lähettää chattikutsuja. Puistossa loikkii pieniä pupuja ja pulut marssivat ryhminä. Jossain Hämeen perukoilla huutelee kyläpöllönen, villiten varmaankin bongareita kaikkialta Suomesta ryntäämään sinne.

Kuukauden ajan tämän blogin ylivoimaisesti suosituin juttu on ollut vuoden takainen kirjoitus nimeltään Juhannus Virossa, mistä voinee päätellä, että moni suomalainen on ainakin Googlen ääressä pohtinut, lähtisikö Viroon kesällä. Suosittelen! Kesäkuu on sielläkin vuoden paras kuukausi. Kannattaa lähteä vaikka omalla autolla, koska Virossakin väki katoaa juhannuksena Tallinnasta ja Tartosta ja suuntaa maalle, sukulaisiin, lukuisille festivaaleille tai epäviralliseen kesäpääkaupunkiin Pärnuun. Kannattaa uskaltautua käväisemään kielimuurin yli myös Latviassa ja miksei Liettuassa, koska Baltia on kokonaisuudessaan helppo ja turvallinen alue matkustaa, ja kätkee vaikka mitä uskomatonta, mikä kaikki on maantieteellisesti niin lähellä, eikä mitään viisumeja ja lupia tarvita.

Omalta kohdaltani täytin matkailukiintiöni kuukausiksi eteenpäin jo huhti-toukokuussa. Ei niin ettenkö periaatteessa nykyisen projektini puitteissa voisi matkustaa ja tehdä sitä melkein missä tahansa, missä on sähköä ja langattomia verkkoja, mutta on yksinkertaisempaa pysyä lähellä omaa perin spesialisoitunutta kirjastoa kuin raahata sitä mukana. Lisäksi yleensä käy aina niin, että kun lähtee ja saapuu johonkin muualle, huomaa unohtaneensa jotain, tai että on jokin pieni tekninen ongelma, joka estää ratkaisevien asioiden tekemisen. Sellaiseen ei ole varaa kun kuolonlinjat kaatuvat ryskyen päälle.

Suuri Suomen suvi

Kaupunki on alkuasukkaista autio - tyhjillä kaduilla tulee vastaan vain ulkomaalaisia; maahanmuuttajia ja turisteja, joita maamme on jollakin ilveellä vetänyt maisemiinsa sellaisista kaukaisista maailmankolkista kuin Venäjä, Espanja, Kurdistan ja Vietnam. Eivätkö matkanjärjestäjät ja matkailutiedottajat vieläkään ymmärrä valistaa, että juhannus ei ole oikea aika vierailla Suomen pääkaupungissa, eikä Helsinki ole oikea paikka ihastella tätä suomalaisen kulttuurin eksoottisinta festivaalia?

Kadut ovat autioita, joka kaupan ja ravintolan ovessa sama nuiva viesti: juuri tähän aikaan vuodesta asiakkaat eivät ole tervetulleita mihinkään. Kaikki avaavat sitten ovensa täsmälleen samaan aikaan juhannuksen jälkeen. Sitä aina välillä luulisi, että samoista asiakkaista kilpailevien ravintoloiden ja pikkukauppojen kannattaisi pitää auki vuorotellen. Ehkä toiminta on säänneltyä, muutenhan saattaisi vallita vaikka kilpailutilanne ja kuluttajat hyötyisivät. Onneksi kaupungissa on kurdeja, jotka näinä päivänä vastaavat jotakuinkin kaikesta palvelusta, jota täälläpäin saa.

Perinteinen suomalainen juhannussää on onneksi huuhtonut enimmät kuset, oksennukset ja verilammikot kaduilta. Mitä kauniimpi auringonpaiste, sitä kammottavampaa on kulkea julkisilla liikennevälineillä, sillä suomalaisen rappion löyhkä on sanoinkuvaamaton. Osa vanhemmista sedistä haisee niin kuvottavalle kusen, paskan, hien ja vanhan viinan seokselle, että on pakko vaihtaa ratikkaa, silläkin uhalla että seuraavasta löytyy samanlainen. Suomessa normaaleilla ihmisillä on velvollisuus väistää ja sietää suuna päänä möykkääviä keski-ikäisiä ja nuorempiakin alkuasukkaita, sekä miehiä että naisia.

Nämä puolestaan olettavat itsellään olevan joitain ihmeellisiä etuoikeuksia, kuten esimerkiksi avautua tuntemattomille milloin ja missä huvittaa, ja odottaa saavansa kärsivällisen ja kohteliaan vastaanoton. Erityisesti he odottavat sitä niiltä, joita ulkonäöllisistä tai muista syistä pitävät ulkomaalaisina. Eilisessä kurdipaikassa suomalainen setä vaati suureen ääneen keskustelua ensin minun kanssani (olen aina jostain syystä juuri se, jolle kaikkein epäsosiaalisimmat ainekset aina haluavat avautua), ja sitten, kun olin asiallisen epäkohteliaasti todennut, että hinnat ovat seinällä eikä minun asiani ole niistä keskustella, vuorotellen jokaisen paikan työntekijän ja asiakkaan kanssa. Muuan länsiafrikkalainen asiakas puhui parempaa suomea kuin setä sössötti, mutta siitä huolimatta setä katsoi asiakseen mouhottaa, ettei musta mies muka ymmärrä suomea. Toisin sanoen, ei olisi jaksanut kuunnella. Paikan omistajalle setä sössötti, että turkkilaisiako sitä ollaan, mihin omistaja, että kurdilaisia. Ja setä siihen, että niin niin, turkkilaisia. No onko Turkki hyvä maa? Ai eikö? Ai miksi ei?

Ei ollut ensimmäinen setä edes vaiennut kun seuraavaksi paikalle vaappui keski-ikäinen pariskunta, jonka nainen alkoi vaatia täsmälleen samanlaista kebabia kuin oli saanut joskus Aladdiinissa Kemissä. Jauhoi siitä puolisen tuntia ja vaati, että omistajan pitää soittaa sinne omistajalle ja selvittää, että mitä siinä Aladdiinin kebabissa on. Ja että kieltäytyy maksamasta jos ei kebab ole juuri kuten Aladdiinissa. Eivät nämä ymmärrä mistään mitään, vaahtosi rouva miehelleen, joka vähitellen ärisemään ja murisemaan, että nyt nainen turpa kiinni. Se olikin ensimmäinen kuulemani järkevä argumentti pitkään aikaan. Näinä päivinä kärsin sellaisesta tunteesta, että juuri nyt jos tulee vielä yksikin örisijä kysymään jotain tai muuten vain aukomaan päätään, niin teen jotain edesvastuutonta.

Kallioilla makailee pissiksiä, tuskin täysi-ikään ehtineitä, ja kaakattavat kännyköihin (ja koko korttelille), että mitä ovat juoneet, mitä juovat paraikaa, mitä aikovat juoda, ja mitä muistavat omista ja muiden nussimisista. Aikuiset unohtelevat surkeasti uikuttavia koiria ja rääkyviä vauvoja baarien ulkopuolelle. Porttikongien lukkoon loksahtamisesta on aina varmistauduttava tai muuten niistä tulee yleisiä käymälöitä. Hallitusohjelmakin on uskomatonta marxilais-leniniläistä paskaa, joten ei ihme, että osakekurssit lähtivät heti syöksykierteeseen. Olisivat säästäneet kansaa ja jättäneet Suomen ilman hallitusta vaikka presidentinvaaleihin saakka.

Tulee aina välillä mieleen, että Suomeen tarvittaisiin islamistinen militia, niin kuin Iranin basidž, jos ei muuten niin vain siksi että niin suuri osa suomalaisista ansaitsisi tulla keskenkasvuisten keppejä heiluttelevien idioottien pieksemiksi vaikka päivittäin, kunnes oppisivat pelkäämään jos ei Jumalaa niin edes kipua. Tuntuu, ettei julkinen nöyryyttäminen jalkapuussakaan enää tepsisi, koska on vaikea keksiä mitään, mitä tämä roskaväki ylipäätään häpeää. Päinvastoin, ylpeilevät örveltämisellään ja kaikella sillä, mikä on suomalaisessa kulttuurissa vastenmielisintä. Ehkä Suomessa pitäisi rakentaa ihan oma militia toimettomista nuorista miehistä; antaa kepit kouraan ja lähettää laumoina kaduille pelottelemaan roskaväkeä.

Mistä lähtien aito ja oikea suomalaisuus on ollut sitä, että plebeijit häpeämättömästi ja estoitta riekkuvat julkisilla paikoilla niin kuin koko kaupunki olisi muuttunut yhdeksi suureksi lähiöräkäläksi? Sellaistako kulttuuria pitää uhoten puolustaa vääränvärisiltä elementeiltä ja muilta ulkoisilta uhilta?

Koska viimeksi Suomeen on rakennettu jotain kaunista? Lähellä on, ettei kyynel tule silmään, kun katselee Etelä-Helsingin kansallisromanttisia kivitaloja, ja sitten niitä apinalaumoja, jotka mellastavat niiden editse ja kuseskelevat niiden porttikongeihin. Tai kun katselee Kallion divarien ikkunoissa, mitä meillä on joskus kirjoitettu, ajateltu ja julkaistu, ja vertaa sitä nykyajan lukihäiriöisiin toimittajiin, rahvaanomaisiin poliitikkoihin ja hysteerisiin hommafoorumilaisiin. Tämä on tulos vuosikymmenten määrätietoisesta sivistyksen ja tiedon halveksunnasta, rahvaan korottamisesta sosiaaliseksi ihanteeksi.

Kaikkialle on sodan jälkeen rakennettu harmaita betonisia kauhistuksia, joiden tarkoituksena on kai yrittää jäljitellä Neuvostoliiton ihmeellistä suuruutta ja tehdä suomalaisen työntekijän elämässä jokapäiväiseksi nöyryytykseksi hänen oma pienuutensa betonisen harmauden keskellä. Ainoat alueet, joissa hävitykseltä on säästytty, ovat ruotsinkielisiä, eikä ole sattumaa, että kun vihdoin rakennettiin moderni asuinalue viehättävän näköiseksi (Kartanonkoski), arkkitehti oli ruotsalainen.

Niin, onhan sentään tunnustettava, että suomalaiset ovat läpinäkyviä ja ennalta arvattavia ihmisiä. Ikävä vain, että nykyaikana sillä ei ole mitään tekemistä rehtiyden, rehellisyyden saati luotettavuuden kanssa, vaan he vain ovat liian taukkeja ollakseen edes hyviä valehtelijoita. Kenestäkään ei yleiskateellinen maailmankatsomus paista julki yhtä läpinäkyvästi kuin suomalaisesta plebeijistä. Antakaa minulle mieluummin ihmisiä, jotka osaavat ja ymmärtävät sarkasmia, puhuvat joka lauseessaan kahdesta tai kolmesta asiasta eivätkä tarkoita kaksimielisyydellä ilmiselvyyttä!

Tähän vuodatukseen on todettava kaksi reunahuomautusta. Ensimmäinen on se, että kulttuurinen alennus ei koske vain Suomea, vaan näkee sitä toki muuallakin. Kerran esimerkiksi kävin australialaisessa aboriginaalikylässä ja meno oli melkein yhtä karua ja surullista kuin tämän päivän Helsingissä. Olen myös kuullut samaa Grönlannin betonisista eskimoghetoista.

Toinen tärkeä reunahuomautus on se, että älkää suinkaan kuvitelko minun vouhkaavan nykynuorisosta. Jotain toivoa ehkä on, ja se johtuu siitä, että näinä aikoina kun tapaan, kuulen, luen tai näen jonkun tuntemattoman, jossa on edes jonkin verran omaperäisyyttä, kiinnostavuutta tai vaikka vain tyyliä, niin hän on useimmiten minua nuorempi. Tämä toki koskee vain pientä osaa, jonkinlaista itse itsensä vapauttanutta salaista eliittiä, jonka sieluissa liekki vielä lepattaa. Mutta se, että heitä on olemassa ja he saavat olla olemassa, on myönteistä ja lupaa jotain tulevaksi, vaikka tulenkantajain kynttilät vielä olisivatkin vakkojen varjoissa.

Tämän hetken rappio on 60-70-lukujen pilaantunutta satoa, ja jos tänä päivänä siellä täällä on lupaavia kukintoja, niiden sato kypsyy vasta vuosikymmenten saatossa ajanhengeksi saakka. Ja se on toki aivan epävarmaa. Valo on pidettävä majakan huipulla, vaikka voimat ajoittain ehtyisivät, kärsivällisyydestä puhumattakaan.

Kävin viettämässä etukäteisesti juhannusta Saimaan rannoilla Etelä-Karjalassa: Joutsenossa ja Lappeenrannassa. Venäjää siellä puhutaan yhä enemmän. Mutta on myös merkillistä pseudostadilaisen ("hesalaisen") örinän ja totaalisen sosiaali-inkompetenssin jälkeen nähdä saman maan rajojen sisällä eteläkarjalaisuutta. Esimerkiksi sitä, että ohi pyöräilevä vanhempi herrasmies pysähtyi muuten ihmisistä tyhjällä mutta maanpuolustuksellisesti merkittävällä paikalla juttelemaan - ja siis selvin päin, kunnioittavasti ja sisällöllisesti kiinnostavasti. Kysellen, että mistäs kaukaa sitä pojat ovat tänne tulleet, ja kuultuaan, että pahamaineisesta Helsingistä, niin ryhtyi spontaanisti selostamaan paikan maanpuolustushistoriaa ja kauhistelemaan eräitä kaavoitussuunnitelmia. Totean tämän esimerkkinä siitä, että myös vanhimmissa sukupolvissa arvokas ja terveellä tavalla sosiaalinen käyttäytyminen vielä hallitaan.

Olkoon tämä suvivirrenveivaus vaikka kosto siitä, että Suomessa kiellettiin kouluista Suvivirren veisuu ja joku vielä keksi sille uudet ateistis-sosialistiset sanat. Väitetään, että Suvivirsi olisi muka loukannut musulmaaneja, vaikka todellisuudessa yksikään muslimi ei Suvivirrestä loukkaantunut - ja kuinka olisi voinutkaan, kun kaikissa islamin suuntauksissa kristinuskon Jumala on aina automaattisesti sama Jumala kuin islamin, ja muutkin käytetyt nimitykset, kuten Herra, Luoja ja niin edelleen, ovat täysin halāl ja myös islamin mukaisia. Todellisuudessa hernettä vetivät nenäänsä vain suomalaiset ateistit - samanhenkiset kuin se suomalaisäiti, joka nosti Italiassa myrskyisät oikeusjupakat krusifiksejä vastaan, jottei mikään vain loukkaisi pienokaisessaan kasvavaa militantin ateismin öykkäriversoa.

Ja huvittavinta kaikessa on se, että jos virren kieltäjät nimenomaan haluavat miellyttää fundamentalistisia islamisteja, niin he pahensivat asiaa, koska puritaanisten islamistien mielestä virrenveisuu on OK, mutta sekulaari marxilais-humanistinen liibalaabalauleskelu sen sijaan täysin harām. Odottelemme siis kauhulla nihilismin seuraavaa riemuvoittoa, jossa kaikki taideaineet ylipäätään kielletään kouluista, koska jokuhan voi aina loukkaantua, ja seuraavaksi kielletään tiedeaineetkin, koska kaikkihan eivät hyväksy evoluutioteoriaa tai sitä, että maa kiertää aurinkoa ja on geoidi eikä pannukakku.

Postmodernin huippu on saavutettu silloin, kun kouluissa ei opeteta enää mitään. Kielikin on redusoitava minimiin, koska sanat ovat rakenteellista imperialismia ja ihmiset niin herkkiä, että loukkaantuvat. Ikävä kyllä yliopistokursseja ei voi korvata edes teletappien tuijottamisella, koska niihinkin liittyy tunnetusti poliittisesti epäkorrekteja piiloviestejä.

Arabiemiraateissa

Ehdin olla Suomessa vain kaksi päivää Marokosta palattuani kun jo lensin Riian kautta Dubaihin viettääkseni viikon Yhdistyneiden arabiemiraattien liitossa eli tuttavallisemmin Arabiemiraateissa. AirBaltic tarjosi menopaluun Helsingistä Dubaihin ja takaisin alle kahdensadan euron, joten kiusaus oli liian suuri.

Tarkoitus oli ollut mennä Emiraatteihin jo paljon aiemmin, mutta ensin hanke talvella venyi vastaanottajieni siellä kohtaamien byrokraattisten vaikeuksien vuoksi, ja sitten tuli Marokon tutkimusmatka väliin. Huhtikuussa olivat lämpötilat Emiraateissa kuulemma yhä olleet hyvin miellyttäviä, mutta toukokuussa putosi sikäläinen kesä kuin kuuma ja kostea, tukahduttava esirippu koko Persianlahden alueen ylle. Lämpötilat ulkona olivatkin jatkuvasti yli 40 asteen, samalla kun sisätiloissa ilmastointi sai ajoittain kananlihalle. Habibin sisaren naapurissa, Mall of the Emiratesissa, on jopa ostoskeskuksen sisään rakennettu laskettelukeskus, jossa on aina talvi. Yksi näitä Dubain absurditeetteja.

Ensimmäisenä päivänä Dubaissa kävin Jumeiran Palmussa, joka on kokonaan keinotekoinen meren päälle rakennettu palmunmuotoinen niemi. Paitsi lukemattomia luksusasuntoja, Palmuun on rakennettu tietysti myös ostoskeskus, josta löytyy varsin näyttävä meriakvaario. Valokuvauksen kannalta parempi kuin Dubai Mallin vastaava. Kävin tietysti myös katsomassa maailman korkeinta rakennusta Burj al-Khalifaa, ja erinäisissä baareissa, kahviloissa ja klubeilla. Dubai Mallin kirjamaailma oli valtava, joten taas tuli kärrättyä kotiin kassillinen kirjoja.

Vaikka vierailuni Emiraatteihin olikin motiiveiltaan ensisijaisesti sosiaalinen, ehdin yhtenä Dubain päivistä käydä myös Dubain laguunilla Ras al-Khorissa, jossa on rakennettu vierailijoita varten neljä katettua lintutornia. Tai eivät ne itse asiassa torneja ole vaan piilokojuja. Jokaisessa on intialainen palvelija sekä valmiina kaukoputkia ja kiikareita, jotka järjestetään vierailijoita varten lintujen esittelemiseksi. Lintujen katselua emiraattityyliin siis! Laguunilla oli runsaasti haikaroita ja flamingoja, pitkäjalkoja ja muitakin kahlaajia. Alue on melkein Dubain keskustassa ja olisi muuten helppo ja miellyttävä luontokohde vierailla, mutta sinne pääseminen on todella monimutkaista tiejärjestelyiden vuoksi. Jos missaa yhden liittymän, joutuu ajamaan koko kaupungin ympäri ja takaisin.

Dubain lisäksi toinen kohteeni oli Abu Dhabi, joka on samaan aikaan suurimman emiirikunnan pääkaupunki ja koko Arabiemiraattien poliittinen pääkaupunki. Dubai on kaupunkina suurempi ja ollut pitkään liittovaltion taloudellinen keskus, vaikkakin se kärsi hiljattaisesta lamasta huomattavasti enemmän kuin varovainen ja vähemmän pröystäilevä Abu Dhabi. Abu Dhabi on Dubaita konservatiivisempi kulttuuriltaan. Se on bisneskaupunki ja "perheiden kaupunki", ei niinkään Dubain tapaan sinkkukaupunki.

Arabiemiraatit on monessa suhteessa merkillinen maa. Seitsemän Persianlahden rannikon pientä kaupunkivaltiota - Abu Dhabi, Dubai, Sharqa, Ajman, Ras al-Khaima, Umm al-Quwayn ja Omaninlahden puolella sijaitseva Fujeira - alkoi 1960-luvulta alkaen vaurastua massiivisesti öljyllä ja itsenäistyäkseen brittien alueellisesta hegemoniasta mutta toisaalta välttääkseen ajautumisen isoveljen Saudi-Arabian provinsseiksi emiraatit yhdistyivät liittovaltioon, joka vielä vuosikymmen sitten oli varsin löyhä. Brittien tilalle öljyalaa hallitsemaan ilmaantuivat sittemmin amerikkalaiset ja Emiraatit hyötyivät epäsuorasti vuonna 1975 alkaneesta Libanonin sisällissodasta ja muusta Lähi-idän epävakaudesta, koska niin paljon bisnestä, pankkitoimintaa ja koulutettua väkeä muutti Välimeren rannoilta Persianlahdelle. Kalastajakylistä kasvoi yhtäkkiä ultramoderneja metropoleja pilvenpiirtäjineen ja rahassa rypevine rikkaineen.

Arabiemiraateissa arvioidaan tätä nykyä oleskelevan päälle kahdeksan miljoonaa ihmistä (toiset lähteen mainitsevat asukasluvuksi viisi miljoonaa, joka lienee pysyvämpiä asukkaita), mutta näistä reilusti alle miljoona on oman maan kansalaisia. Reilusti yli puolet Emiraattien asukkaista on eteläaasialaisia - intialaisia, pakistanilaisia, bengalilaisia, filippiiniläisiä, srilankalaisia - ja libanonilaisia, egyptiläisiä ja iranilaisiakin on ilmeisesti enemmän kuin emiraattilaisia.

Emiraateissa näin massiivinen maahanmuutto ja omien kansalaisten jääminen pieneen vähemmistöön ei näytä olleen ongelma, koska kaikki ulkomaalaiset ovat maassa töissä - suomalaisiakin on tuhansia. Ihmiset muuttavat Emiraatteihin töitä tekemään, ja vaikka maassa on olemassa myös varsin hyvä, öljyrahoilla kustannettu sosiaaliturva ja työntekijöiden oikeuksia valvova viranomainen, yhteiskunnan varoilla ei sinne voi tulla elämään. Verot ovat olemattomia ja bisnes on aina tervetullutta rahaa tahkoamaan.

Vaikka Emiraateissa harjoitetaan islamilaisuuden puritaanisinta muotoa, wahhabilaista sunnalaisuutta, maa ei ole mikään Saudi-Arabia, eikä voisikaan olla kun väestä niin suuri osa on muita kuin muslimeja - hinduja, kristittyjä jne. Varsinkin Dubaissa naisten pukeutuminen on vapaata - ainakin itäeurooppalaisten naisten - ja alkoholia tarjoillaan kaikissa niissä ravintoloissa ja baareissa, jotka ovat hotellien yhteydessä. Janossa ei tarvitse elää, kun joka toisessa kompleksissa on hotelli. Ostoskeskuksissa ja kahviloissa pääsee ilmaiseen langattomaan verkkoon ja yhteisöpalvelut kuten Facebook, Twitter ja Youtube ovat auki.

Tätä kaikkea taustaa vasten on merkittävää todeta, että Arabiemiraatit on yksi niistä maista maailmassa, jossa ei ole tapahtunut ainuttakaan terrori-iskua. Kävimme tapaamassa Habibin turvallisuusalalla toimivaa kollegaa, joka kertoi, että maassa on Israelin jälkeen koko Lähi-idän robustein elektroninen tiedustelu. Joten sähköposteja, nettisurffausta ja matkapuhelimia seurataan kyllä, vaikkakaan niitä ei esimerkiksi Syyrian ja Saudi-Arabian tavoin blokata. Miten on mahdollista, että Arabiemiraatit tarjoaa näin paljon vapauksia näin diversille ihmismassalle? Eihän voi olla mahdollista, että kaikkia täällä eläviä maahanmuuttajakansojen puhumia kieliä simultaanitulkataan jatkuvasti kaikkien turvallisuusuhkien estämiseksi? Emiraattien tiedustelupalvelulla ei toki voi olla niin suuria määriä kaikkien Intiassa, Pakistanissa ja Filippiineillä puhuttujen kielten puhujia - puhumattakaan kaikista Euroopan kielistä.

Ajellessa pitkin poikin vuokra-autolla tai Chicagon tapaan korkealla katutason yläpuolella kulkevalla metrolla ei voi välttyä huomaamasta, kuinka valtavan haavoittuvia Dubai tai Abu Dhabi olisivat, jos joku haluaisi siellä räjäytellä pommeja. Silmänkantamattomiin lasitaloja ja pilvenpiirtäjiä täynnä ihmisiä; aamusta iltaan väkeä kuhisevia ostoskeskuksia täynnä kansainvälisiä ketjuja ja ylikansallisia yrityksiä. Yksikin terrori-isku tekisi varsinaista tuhovaikutustaan määrättömästi enemmän tuhoa Emiraattien maineelle bisnes- ja turistimaana, puhumattakaan osakemarkkinoista. Luulisi, että joku haluaisi yrittää. Kontaktimme kertoikin häveliäästi, että yrityksiä on kyllä ollut, mutta ne torjutaan ennen realisoitumista. Ja sitä enempää ei sitten aiheesta voikaan puhua.

Arabikevään mielenosoitukset ovat Emiraateissa jääneet vaatimattomiin ja rauhallisiin mielenilmauksiin, joita ovat järjestäneet - lähinnä virtuaalisesti - jotkin maassa toimivista kansalaisjärjestöistä. Niissä esitetyt demokratiavaatimukset ovat olleet harvinaisen maltillisia. Kuinka demokratia järjestettäisiin maassa, jonka asukkaista suurin osa on ulkomaalaisia ja Emiraateissa vain tahkoamassa rahaa kaukana Intiassa tai Filippiineillä eläville perheilleen? Tällaisilla ihmisillä ei ole turhaa aikaa ja toimettomuutta - eikä intressejäkään - ryhtyä kaikenkarvaisiin salahankkeisiin sitä valtiota vastaan, joka tarjoaa töitä ja bisnestä.

Emiraatit haluaa investoida rahojaan muuhunkin kuin kelluviin golfkenttiin ja keinotekoisiin palmujen ja maailmankartan muotoisiin saariin. Maa on käynnistänyt mittavat investoinnit koulutussektorille, pyrkien nousemaan Lähi-idän yliopistokeskukseksi ja huippuosaamisen mekaksi. Aasialaisista teknologian huippuosaajista ei ole pulaa, eikä eurooppalaisistakaan - tunnen monia Emiraatteihin muuttaneita suomalaisia, jotka vaikka manaavatkin kesäkuukausien ilmastoa, eivät ole aikeissa palata taantuvaan Eurooppaan. Amerikkalaiset ja brittiläiset huippuyliopistot ovat avanneet haaraosastoja ja kampuksia Emiraatteihin.

Dubai on jo pari kertaa elänyt yli varojensa ja joutunut Abu Dhabin pelastettavaksi, mutta mikään ei viittaa ainakaan vielä siihen, että Emiraattien asema maailmantaloudessa olisi kääntymässä laskuun. Päinvastoin, taloudellinen vapaus takaa sen, että aivovuoto vastakin jatkuu tänne niin Lähi-idästä, Euroopasta kuin Aasiastakin.

Kun vielä runsas viisi vuotta sitten puhuttiin arabimaiden taloudellisesta stagnaatiosta, nykyiset luvut kertovat nopeasta suhteellisesta vaurastumisesta. Maailman vaurain maa on nykyisin arabimaa, Qatar, ja Bahrain, Kuwait ja Arabiemiraatit tulevat perässä, kaikki maailman vauraimpien maiden joukossa. Edes Jemen ei enää kuulu maailman köyhimpien maiden joukkoon, jossa nykyisin on lähinnä vain mustan Afrikan maita.

Lähes kaikkien arabimaiden talouskasvu on ollut jo jonkin aikaa varsin nopeaa, samalla kun myös näiden maiden yhteiskunnat ovat nopeasti modernisoituneet ja kehittyneet. Tämä onkin yksi tärkeimmistä makrorakenteellisista syistä arabikevään taustalla, koska se asia, joka arabimaissa on ollut stagnaattinen, jäykkä ja kykenemätön sopeutumaan muutoksiin, on valtio. Arabikeväässä on kyse siitä, että yhteiskunnat murtautuvat esiin loisensa, ylipönäkän valtion, kahleista, kun valtiollisen sääntelyn, autoritäärisen hallinnon ja korruption loistaakka on muodostunut niin raskaaksi, etteivät uudet emansipoituneet sukupolvet enää jaksa ja halua sitä harteillaan kannatella. He eivät halua enempää "vakautta", vaan muutosta.

Korkea-Atlas

Seuraavana päivänä jatkoimme ajamista Tizi-n-Tichkasta Ourika-joen laaksoon ja sieltä kiipesimme tietä ylös Marokon korkeimman vuoren Toubkalin kupeessa sijaitsevaan Oukaïmedeniin, joka sekin on talvisin hiihtokeskus. Oukaïmedeniin noustessa alppinaakat leijailivat parvina ympärillämme ja kaikenlaisten helyjen, kivien ja fossiilien myyjät kärkkyivät jokaisessa serpentiinitien mutkassa turisteja. Tunturikiurut laulelivat ylätasangolla.

Oukaïmedenin rinteiden niityiltä ei kuitenkaan löytynyt tutkimushankkeen kohdelajia ja vasta pitkän kökkimisen ja palelemisen jälkeen havaittiin, että kyseinen laji olikin läsnä vasta toukkina. Laskeuduimme illalla ukonilman tieltä alas laaksoon ja käännyimme Setti Fatimaan johtavalle tielle, joka seurasi Ourikan kapeaa rotkolaaksoa. Melkein koko sormilaakso oli tiheään asuttu ja joenvarsi täynnä ravintoloita ja kahviloita. Löysimme viimein hiljaisen paikan, johon asetuimme yöksi leiriin.

Saimme olla rauhassa Setti Fatiman laaksossa varsin pitkään puoleenpäivään, ennen kuin ensimmäiset matkamuistojen ja ravintoloiden tarjoajat ilmaantuivat meitä häiritsemään. Lähdimme kylään kahville ja tajinelle yhteen lukuisista ravintoloista ja nousimme sitten taas Oukaïmedeniin, jossa työ jatkui. Kävimme myös vuorten huipuilla, jossa oli sepelleppälintuja, mustaleppälintuja, sinirastas, kivikkorastas sekä kisailevia pikkukotkia. Leppäkerttuja ja pimikkökuoriaisia oli runsaasti huipuillakin; siellä myös lenteli keltaperhosia ja naurisperhosia. Illaksi laskeuduimme taas Setti Fatiman sormilaaksoon ja ajoimme sen päähän, jossa oli vesiputouksilla täysi markkinahumu päällä. Löysimme palatessa hiljaisen paikan ja leiriydyimme. Yöllä laaksossa lenteli valtoimenaan valtavan kokoisia marokkolaisia poppelikiitäjiä.

Lähdimme aamulla ajamaan Setti Fatimasta kohti Marrakeshia, jossa tie vei kaupungin uuden osan läpi. Jatkoimme sitten moottoritielle kohti Casablancaa, tarkoituksena majoittua johonkin hotelliin viimeiseksi Marokon yöksemme, suhteellisen lähelle Casablancan lentokenttää muttei liian ruuhkaiselle alueelle. Valinta osui Settatin kaupunkiin, josta löysimme pienen ajelun jälkeen hotelli Bel Airin. Kävimme suihkussa ja nettikahvilassa. Settat ei ole millään muotoa turistikaupunki, joten siellä kukaan ei tullut myymään mitään, pyytämään ylihintoja tai ahdistelemaan. Kuinka virkistävää!

Seuraavana päivänä koitti lähtö Marokosta. Ajoimme Casablancan lentokentälle, hoidimme muodollisuudet ja auton palautuksen ja lensimme Barcelonaan. Sinne ehdimme hyvissä ajoin päivällä, joten saimme viettää pitkän illan aamuyön tunteihin asti tuossa viehättävässä kulttuurin ja biletyksen keskuksessa, Katalonian pääkaupungissa.

Draan laaksossa

Lähdettiin Taourirtin kaakkoispuolella sijainneesta wadista ajamaan edelleen kaakkoon kohti Zagoraa ja pysähdyttiin Agdzissa pizzeriaan, jossa pizza kuitenkin osoittautui törkeän kalliiksi. Ylitimme lohduttoman kuivia Antiatlaksen vuoria. Zagorassa katseltiin tätä valtavaa taatelipalmujen keskittymää, muttei pysähdytty vielä sinne vaan jatkettiin kaakkoa kohti Saharaan. Draan keidaslaakso muodostaa nauhana vihreän vyöhykkeen, joka tunkeutuu muuten kuiville alueille ja päättyy lopulta Saharaan. Olin täällä myös vuonna 2003, jolloin kävin aina etäisimmissä paikoissa, joihin pääsee ylittämättä vahingossa kiistanalaista rajaa Algeriaan.

Matkalla äkkäsimme aavikolla puhelintolpan päältä jotain pikkulintua repivän berberihaukan, jota saimme katsella melko kauan ja valokuvatakin rauhassa. Muuten aavikolla näkyi lähinnä tyyppilintuja, kalottitaskuja ja aavikkokiuruja, wadeissa aavikkotulkkuja. Beduiinien leireissä viihtyvät aavikkovarpuset, mutta itse Draan laakso on yhtä täynnä tavallisia varpusia. Kyyhkyissä riittää, sillä pulujen lisäksi niin turkinkyyhky, palmukyyhky kuin turturikyyhkykin ovat Draan laakson palmulehdoissa tavattoman yleisiä.

Tamegroutessa tiedustelimme taiteilijaparin omistamaksi mainitulla majatalolla, mutta se olikin muuttunut aavemajataloksi – oli suljettu, myynnissä, hiekkadyynit olivat tunkeutuneet kompleksin sisään ja siellä oli vain vartija, joka pyysi meitä teelle. Jatkoimme uuden vuoriharjanteen yli ja saavuimme viimeiseen vehreään osaan Draan laaksoa, Tagouniten laitamille. Löysimme sieltä majatalokyltin ja koska jo hämärsi, ajoimme sinne. Löysimme Tagouniten läheltä Aït Isfoulista viihtyisän ja ystävällisen paikan, jossa hinnatkin olivat kohdallaan.

Savimuurilla istui minervanpöllö, joka näin hämärän laskeutuessa oli lähtenyt liikkeelle, ja siitä saatiin paljon valokuvia. Kun se lähti partnereineen liikkeelle, bulbulit villiintyivät. Olimme Saharan laidalla, hiekkadyyneillä, ympärillä taatelipalmuja ja jotain tupasvillan näköistä heinää. Kun avasin huoneemme oven, sisään ryntäsi iso arolukki. Jaoimme huoneemme kyläsirkun kanssa, joka istui kylpyhuoneen oven päällä tullessamme ja vietti siinä koko yönsä. Aamulla se sirkutti pari kertaa ja lähti sitten kylpyhuoneen ikkunan kautta ulos päivisiin askareisiinsa. Saimme majatalossa hyvän illallisen (tajinea taas), joimme Sahari-punaviiniä ja keskustelimme majatalon väen kanssa berberikielten diversiteetistä ja muista henkevistä aiheista.

Päivällä löysin keitaalta muitakin eksoottisia lintuja kuin elämöivät bulbulit: mm. mustarastaita ja viherpeippoja. Siellä oli myös ruostepyrstöjä ja runsaasti kyyhkyjä. Mietin, mahtavatko kyyhkyt olla taatelien alkuperäisiä levittäjiä. Mikä tahansa lintu ei taateleita niele. Syötyämme vielä lounaaksi varrasta majatalossa, lähdimme takaisin luoteeseen, ajaen kohti Warzazatia ja edelleen Korkean-Atlaksen vuorille Tizi-n-Tichkan korkealla sijaitsevaan solaan. Siellä riehui kulkukoiria ja huuteli illalla minervanpöllö.

Atlasta, Todraa ja Draata

Marokkoa halkoo neljä pääasiallista vuoriketjua, pohjoisessa Rif, keskellä Keski-Atlas ja Korkea-Atlas ja näiden kaakkoispuolella kuiva Antiatlas. Korkea-Atlas on vuoristoista nimensä mukaisesti korkein, ja siellä sijaitsee Marokon korkein vuori Toubkal, jonka ympäristöstä tulee puhetta myöhemmässä blogimerkinnässä, jahka ehditään Oukaïmedeniin saakka.

Pääsimme viimein yhdeksäs päivä suuntaamaan Keski-Atlakselta etelään. Pysähdyimme Sidi Alin lähteelle muodostuneella lammella, joka oli kauttaaltaan valkoisten vesikasvin kukkien peitossa, ja jossa pulikoivat kruununokikanat näyttävinä. Pariskunta kutakin, ruostesorsia ja sinisorsia, seisoskeli lammen rannalla. Lammen ympärillä oli kuivaa piikkipensaikkoa, jossa lenteli scythridejä.

Jatkoimme Mideltiin, jossa söimme, mutta jossa ärsyttävät matkamuistokauppiaat vainosivat meitä taukoamatta. Ravintolassa kauppias kertoi erikoisia salaliittoteorioitaan maailmanpolitiikasta: hän kertoi, että Marokko oli jo pidättänyt joitain Marrakeshin pommi-iskun tekijöitä, mutta että nämä olivat "tavallisia ihmisiä – hallituksen vastustajia eivätkä mitään al-Qa’idaa". Hänen mielestään useimmat terrori-iskut ovat todellisuudessa Yhdysvaltain, Israelin ja Britannian tiedustelupalvelujen tekemiä ja Usama bin Ladin todellisuudessa onkin elossa. Ostin Mideltistä pakollisia tuliaisia, kaksi mattoa, kun kerran oli pysähdytty. Jatkoimme kohti Richiä, mutta hämärän laskeutuessa poikkesimme tieltä Aït Daud wa Musan kylän liepeillä ja asetuimme yöksi leiriin vanhoja oliivipuita, katajia ja tupasheiniä kasvavaan rinteeseen. Paikan lintulajistoa edustivat kalliovarpuset, mustataskut, kuusitiaiset, harjalintu jne.

Seuraavana päivänä matkustimme ensin Richiin, jossa tiemme kääntyi Korkean-Atlaksen vuoristoon. Ajoimme Amouguèrin ja Outerbaten kautta kulkevaa tietä ylös alpiiniselle Tislit-järvelle. Matkalla seurasimme vehreää poppelia kasvavaa jokilaaksoa, jossa lauloi paljon etelänsatakieliä ja jonkin verran myös taiturikultarintaa. Muita tyyppilintuja näille laaksoille olivat mm. mustarastas, keltahemppo, tikli ja paikalliset tiaiset. Tislit-järvellä oli varsin kylmä, mutta siellä kellui muutamia nokikanoja, silkkiuikkuja ja sinisorsia. Muuten paikka vaikutti muutamaa hemppoa ja yhtä sepelleppälintua lukuun ottamatta lähes linnuttomalta – johtui varmaan kylmyydestä.

Seuraavana päivänä tulimme alas Korkea-Atlakselta pitkin jokilaaksoja ja Todran solaa, jossa alkoi näkyä paljon muuttavia hyönteissyöjälintuja: pajulintuja, harmaasieppoja, iberiankultarintoja, taiturikultarintoja ja mehiläissyöjiä. Alempana solassa laakso kuhisi lintuja. Todran ja Dadèsin rotkolaaksot ovat kuuluisia lintupaljoudestaan, joskin myös harmillisen turistoituneita. Näimme sinirastaita, bulbuleja, paljon kultarintoja ja muuta hauskaa. Joku opiskelijaksi esittäytynyt tyyppi yritti päästä kyytiimme seuraavaan kaupunkiin – olisi epäilemättä sitten yrittänyt myydä meille jotain. Pysähdyimme syömään tajinea Boumalneen, jossa lauloi kyläsirkkuja. Boumalnesta aavikkotaipaleella kohti Warzazatia näimme myös puhelinlangalla punajalkahaukan, joka saattoi olla matkan harvinaisin tunnistettu lintulaji, ainakin mikäli kirjan karttoihin on luottamista (punajalkahaukat muuttavat Marokkoa idempää).

Jatkoimme kohti Warzazatia ja kävimme katselemassa Warzazatin tekojärveä, jossa nähtiin mm. yöhaikaroita, rääkkähaikara, vihermehiläissyöjiä ja aavikkokiuruja. Warzazatissa kävimme nettikahvilassa, jossa omistaja osasi muutaman sanan suomea ja hänen näyttöpäätteidensä taustakuvana oli kuva Tampereen keskustasta.

Jatkoimme Draan keidaslaaksoa pitkin kaakkoon halki Taourirtin ja jäimme yöksi leiriin Taourirtin jälkeen puoliaavikolle, jossa oli vähän vettä sisältävä ja runsaasti oleanteria kasvava wadi. Puropahasessa eli kuitenkin tuhansia meluisia sammakoita ja jopa vesikilpikonna. Näin wadissa runsaasti lintuja: mehiläissyöjiä ja vihermehiläissyöjiä, harmaasieppoja, iberiankultarintoja, ruostepyrstöjä, kyläsirkkuja, paljon aavikkotulkkuja ja aamulla ylitseni lensi myös kolme hietakanaa suristen. Mielenkiintoisena nisäkäshavaintona mainittakoon marokonmaaorava, joita pääsin jopa valokuvaamaan. Illalla jalkaani pitkin juoksi iloisesti ylös arolukki ja seuraavana päivänä automme takakontista löytyi skorpioni.

Keski-Atlas

Lensimme Madridista Casablancaan, Marokon suurimpaan kaupunkiin, joka on samalla monessa mielessä Marokon taloudellinen pääkaupunki, kun Rabat on poliittinen ja hallinnollinen. Jostain syystä Casablanca on tullut tunnetuksi espanjalaisella nimellään, joka merkitsee valkoista taloa, kuten myös kaupungin arabiankielinen nimi Dar al-Bayda. Kaupungin alkuperäinen nimi oli berberikielinen Anfa, jolla nykyisin viitataan vanhaankaupunkiin.

Emme jääneet tällä kertaa Casablancaan riekkumaan, vaan vuokrasimme auton ja ajoimme kaupungin itäpuolella sijaitsevaan megamarkettiin, jossa lastasimme auton täyteen ruokia, muita varusteita ja tietysti juomia: toistakymmentä pulloa marokkolaisia viinejä ja neljä kastia paikallisia oluita. Sillä tulisi selvitä vuoristojen ja aavikon haja-asutusalueilla, joissa alkoholin hankkiminen voisi olla kaupunkeja hankalampaa. Monet Marokon viinitiloista näyttävät olevan maan juutalaisvähemmistön pyörittämiä, etenkin Meknèsin alueella, minkä vuoksi viinipulloja koristavat kosher-maininnat ja kuvat juutalaisista kyntteliköistä. Yksi suosikeistamme oli Rabbi Yaqubin kosherpunaviini.

Marokossa on edelleen varsin suuri juutalaisväestö, josta osa on ilmeisesti ollut siellä siitä lähtien kun juutalaiset hajaantuivat Palestiinasta pitkin poikin Välimeren aluetta ja muutakin maailmaa. Suurin osa Marokon juutalaisista on kuitenkin peräisin Espanjasta, josta he joutuivat pakenemaan katolisten kristittyjen vainoja (samoin kuin mauritkin, Iberian muslimit, joista oli edellisessä blogimerkinnässä jo puhetta). Vaikka Israel onkin perustamisensa jälkeen imenyt itseensä suurimman osan useimpien arabimaiden juutalaisvähemmistöistä, Marokossa heitä näyttää yhä olevan varsin paljon ja näkyvät muissakin asioissa kuin viininvalmistajina.

Ajoimme Casablancasta halki välimerellisten maatalousvoittoisten maisemien, ohittaen myös lintutieteellisesti kuuluisan Mamouran metsän, jossa elää mm. harvinaisia kannusfrankoliineja. Matkasimme Meknèsin ja Fèsin suuntaan, mutta emme tällä kertaa menneet näihinkään kaupunkeihin vaan Meknèsin kohdalta kaakkoon Ifranin läänin Azrouhun. Lehmähaikaroita ja pikkutuulihaukkoja näkyi parvittain, kattohaikaroita pesi joka kylässä. Ehdimme jo ensimmäisenä päivänä nähdä joitain Marokon eurooppalaisittain eksoottisista lajeista, kuten liitohaukkoja ja kruununokikanoja.

Azroun alueella oli kukkula, joka kasvoi monipuolista ketokasvillisuutta, ja jossa matkatoverini ja bulgaarikollegansa olivat viime vuonna tehneet samaa tutkimushanketta. Siihen pantiin pystyyn ensimmäinen leirimme. Yöllä huutelivat kyläpöllöset ja koirat haukkuivat. Useita kyläläisiä kävi kyselemässä siellä oloamme ja kutsumassa teelle; jopa poliisi kävi kyselemässä – tämä olikin ainoa kerta, kun jouduimme toistuvan huomion kohteeksi missään yöleiripaikoistamme. Poliisin ja kyläläisten huoli näytti lähinnä koskevan mukavuuttamme ja sitä, kestivätkö laitteemme yöllä tullutta pikku sadetta.

Azrou on viehättävä pikkukaupunki Keski-Atlaksen alarinteillä. Ifran sen sijaan on Keski-Atlakselle rakennettu pieni Sveitsi täynnä Marokon rikkaiden ja ylemmän keskiluokan huviloita ja alppimajoja. Jos jonkun eurooppalaisen pudottaisi sinne ummikkona, hän ei takuulla arvaisi olevansa Afrikassa eikä edes Atlasvuorilla, ellei sattuisi kuulemaan ihmisten puhuvan arabiaa. Vietin pari hauskaa päivää Ifranissa myös vuonna 2003. Paikka on suosiossa myös Fèsin yliopiston opiskelijoiden piknik- ja seurustelupaikkana, vuorilla kun tuntuu ilma olevan kevytmielisempää ja vapaampaa kuin jossain määrin konservatiivisena tunnetussa Fèsissä - joka kylläkin on fantastisen kaunis smaragdinvihreiden tiilikattojen kaupunki.

Aamulla kiipesimme kukkulalle, jossa oli paljon harmaasirkkuja, mustapäätaskuja, töyhtökiuruja, hemppoja ja rusotaskuja. Ajoimme Azrousta Keski-Atlakselle kohti Michliffenin kraatteria, jossa on talvisin hiihtokeskus. Tie kulki halki laaksoissa ja rinteillä olevien sekametsien – paljon tammea. Metsälinnut olivat runsaita: peipon erikoisen näköistä pohjoisafrikkalaista alalajia, afrikansinitiaisia sekä kuusitiaisen atlas-alalajia oli paljon, samoin pähkinänakkeleita, etelänpuukiipijöitä ja tulipäähippiäisiä, vuoriuunilintuja, atlassieppoja ja peukaloisia.

Ylempänä oli seetrimetsiä, jossa näimme lisää lintuja sekä paljon magotteja, paikallista apinalajia. Lampaita tulvillaan olevilla ylätasangoilla lenteli haarahaukkoja ja korppeja ja siellä eleli yleisenä atlaskivitasku. Etsittiin tutkimushankkeen kohdelajia rinteestä, jossa niitä oli edellisvuonna ollut, mutta niitä oli vain muutama. Edettiin Michliffenin kraatteriin, jossa huusivat atlasvihertikat valtoimenaan ja kymmenet pikkutuulihaukat metsästivät sirkkoja, joita olikin koko kraatteri tulvillaan. Yötä vietettiin leirissä Michliffenissä, seetrimetsässä kraatterin niityn yläpuolella. Siellä huutelivat yöllä lehtopöllöt.

Seuraava päivä vietettiin Ifranin kansallispuiston alueella Michliffenin ja Ifranin välimaastossa, lähinnä niityillä etsien kohdelajia. Keski-Atlaksen korpit kaakattavat kuin hanhet ja näyttävät lisäksi myös pienemmiltä kuin eurooppalaiset korpit - kyseessä on ilmeisesti alalaji tingitanus, ja eiköhän joku hollantilainen ole senkin splitannut omaksi lajikseen. Nokivaris on Marokossa jonkinlainen pikkurari, mutta näyttäytyy silti silloin tällöin parvittain. Monien mielenkiintoisten paikallisten lintulajien näkeminen jatkui: mm. sepelleppälintu, pensassirkku ja vuorisirkku. Moni suomalaisittainkin tuttu lintulaji, kuten punarinta, peukaloinen, kulorastas ja käpytikka, ovat yleisiä Keski-Atlaksen seetrimetsissä. Atlaksen seetrit ovat säilyneet paljon runsaampina kuin sukulaisensa Libanonissa. Illalla valmistauduimme yöpymään eräällä kukkulalla, mutta tulikin ukonilma ja vaihdoimme paikkaa.

Seuraavakin päivä kului etsiessä kohdelajia pitkin poikin Ifranin ja Michliffenin välimaastoa. Samoja niittyjä koluttiin moneen kertaan. Palatessamme taas Michliffenin kraatterille otimme huoneen Michliffenin hotellista. Aloitimme taas Michliffenin alueelta ja matkustimme sitten etsimään ruostesorsistaan kuuluisaa Afennourir-järveä. Kansallispuiston kartassa näkynyt tie osoittautui surkeassa kunnossa olevaksi kärrypoluksi, josta Kia-henkilöautomme vaivoin selvisi. Tie kulki halki karujen ja lammasten puhtaiksi kaluamien tasankojen sekä välillä läpi jyhkeiden seetrimetsien. Lopulta tulimme paremmalle tielle ja pienellä tähyilyllä löysimme järven. Sinne piti tosin tieltä kävellä kallioisen maaston halki, berberiasutusten välistä. Järvellä oli kuin olikin runsaasti vesilintuja – ruostesorsia, sinisorsia, harmaasorsia ja nokikanoja sekä muutamia muita vesilintuja. Siellä oli myös kaksi flamingoa.

Marokko

Matkustin toukokuun alussa Marokkoon, jossa osallistuin merkittävään luonnontieteelliseen tutkimushankkeeseen. Pääasialliset tutkimusalueet olivat Keski-Atlaksen ja Korkea-Atlaksen vuoristoissa, mutta siinä sivussa käytiin myös Anti-Atlaksella ja Draan laaksossa. Lentomme olivat mennen tullen Espanjan kautta, joten tuossa matkan sivu tulimme viettäneeksi illat sekä Kastilian ja koko Espanjan pääkaupungissa Madridissa että Katalonian pääkaupungissa Barcelonassa.

Olin ollut viimeksi Marokossa joulukuussa 2003, jolloin matkustin varsin laajalti maan rannikkokaistaleella, mukaan lukien luoteisilla kosteikoilla, sekä Keski-Atlaksella ja Draan laaksossa. Osa paikoista, joissa kävimme nyt kesällä, oli siis samoja. Marokko oli jo silloin varsin mukava maa matkustella: matkailuinfrastruktuuri on hyvin kehittynyttä, tieverkosto hyvä, kattava ja liikenne varsin turvallista.

Tämän vuoden arabikevään mullistukset näkyivät Marokossa paljon lievemmin kuin monissa muissa alueen maissa, koska Marokon kuningaskunnan hallitus aloitti jo hyvissä ajoin viisaasti uudistukset ja marokkolaiset nauttivat siis jo monista sellaisista vapauksista ja oikeuksista, joista libyalaiset ja syyrialaiset ovat saattaneet vain unelmoida. Marokon hallitus salli alusta asti mielenosoitusten järjestämisen eikä pamputtanut nuorisojoukkoja, minkä vuoksi Marokon mielenosoitukset ovatkin pysyneet pääsääntöisesti väkivallattomina. Vain eräässä Pohjois-Marokon teollisuuskaupungissa tuli kuolonuhreja; mellakoiden takana oli siellä ilmeisesti äärivasemmisto.

Vain vähän ennen matkaamme terroristit räjäyttivät pommin turistienkin suosimassa Café Arganissa, Marrakeshin vanhankaupungin kuuluisimman aukion laidalla. Tekijöiden epäillään olleen paikallisia ääri-islamisteja, mutta heidän vaikuttimensa oli ilmeisesti pikemminkin Marokon hallituksen vastustaminen kuin kansainvälinen jihadismi. Seurauksena terrori-iskusta näimme matkallamme paljon enemmän poliiseja ja santarmeja kuin matkakumppanini oli nähnyt edelliskesän vastaavalla tutkimusmatkallaan. Muuten Marokossa ei näkynyt mitään turvattomuutta, vaikka näimmekin useissa pikkukaupungeissa pieniä ja rauhallisia, työllisyyteen ja muihin paikallisiin kysymyksiin liittyviä mielenosoituksia.

Marokon arabiankielinen nimi, Maghreb, tarkoittaa auringonlaskun maata eli Länttä. Nimi onkin tullut tarkoittamaan Marokon lisäksi koko Pohjois-Afrikan länsiosaa. Sillä viitataan useimmiten Marokkoon, Algeriaan ja Tunisiaan, joskus myös Marokon etelänaapuriin Mauritaniaan, joka sekin on vielä laskettavissa arabimaaksi. Arabit saavuttivat Atlantin rannikon Marokossa ja Mauritaniassa jo 600-luvulla, syrjäyttäen aluetta siihen asti hallinneiden berberien kuningaskunnan. Arabivalta johti berberien laajamittaiseen arabilaistumiseen. Tästä huolimatta merkittävä osa Maghrebin alueen väestöstä etenkin vuoristo- ja aavikkoalueilla on yhä berberejä ja puhuu äidinkielinään useita berberikieliä. Eteläisillä aavikkoalueilla elää lisäksi paljon tuaregeja.

Idrisidien, almoravidien ja almohadien dynastioiden aikana Marokko oli alueellinen suurvalta, joka dominoi Pohjois-Afrikan länsiosia ja myös Iberian niemimaata, jossa islaminuskoiset maurit hallitsivat aina reconquistaan saakka. Arabialainen Andalusia, jonka pääkaupunkeina Córdoba ja Granada eri aikoina toimivat, oli merkittävä sivistyksen kehto aina vuoteen 1492, jolloin viimeinen Iberian muslimivaltio, Granadan emiirikunta, hävitettiin. (Granada oli tätä ennen jo lähes 250 vuotta alistettu Kastilian kuningaskunnan vasalliksi.) Reconquista ja myöhemmin inkvisitio johtivat muslimien, juutalaisten ja myöhemmin kristinuskoon kääntyneiden moriskojenkin kansanmurhaan, vainoihin ja karkotukseen. Monien Marokon ja Mauritanian nykyisten arabien juuret ovat Iberiassa.

Marokossa puhuttava arabian murre on lisäksi varsin kaukana Lähi-idän arabiasta. Siinä on runsaasti vaikutteita berberikielistä sekä tuoreempia vaikutteita ranskasta ja espanjasta muistoina siirtomaavallan ajalta, jolloin Marokon nykyiset alueet olivat Ranskan ja Espanjan jakamia. Nykyinen Marokon kuningaskunta itsenäistyi 1950-luvulla Ranskan siirtomaavallasta ja osa Espanjan hallitsemista alueista liitettiin siihen samoihin aikoihin, tosin Ifni vasta vuonna 1969 ja Länsi-Sahara 70-luvulla. Espanja hallitsee yhä kahta kaupunkia Pohjois-Marokossa, Ceutaa ja Melillaa.

Länsi-Saharassa Marokon valtaa on vastustanut Algerian tukema äärivasemmistolainen taistelujärjestö Polisario, mutta nykyisin se toimii lähinnä Algeriassa ja ulkomailla ja Länsi-Sahara on varsin rauhallista ja turvallista aluetta matkustaa. Länsisaharalaiset ovat sahrawiheimoon kuuluvia arabeja, tosin heihin, kuten muihinkin marokkolaisiin, on sekoittunut paljon berberien ja afrikkalaisten orjien jälkeläisten perimää.

Nykyisen kuninkaan Muhammed VI:n tultua valtaan Marokko on pyrkinyt aktiivisesti demokraattisiin uudistuksiin ja se onkin ollut Jordanian ohella esimerkkimaa arabidemokratian kehittämisessä. Marokko on perinteisesti ylläpitänyt läheisiä suhteita Ranskaan ja sen kautta EU:hun, kun taas välejä Espanjaan on hiertänyt Länsi-Saharan kiista. Suurempi itänaapuri Algeria, joka on pyrkinyt alueelliseen valta-asemaan ja käyttänyt Polisariota välineenä saavuttaakseen Atlantin ja eristääkseen Marokon, on ollut Marokon merkittävin turvallisuusuhka. Marokon ja Algerian maaraja on edelleen kiinni ja maiden välillä pystyy siis matkustamaan vain kolmannen maan kautta tai lentämällä.

Viime aikoina vastakkainasettelu arabimaailman sisällä - erityisesti Syyrian, Libyan ja Algerian autoritääriset hallitukset vastaan reformistiset ja länsisuuntautuneet maat - on saanut Jordanian ja Marokon kuningaskunnat hakeutumaan yhä tiiviimpään yhteyteen Arabian niemimaan monarkioiden kanssa. Jordanian jäsenyys Persianlahden arabimaiden yhteisössä on vielä ymmärrettävää, mutta nyt jäsenyysputkessa on myös kaukana arabimaailman toisella laidalla sijaitseva Marokko. Näyttää siltä, että GCC:stä on tulossa monarkioiden klubi, jolla on yhteinen vihollinen: Iran.

Kiireiden kesä

Kuinka aika rientää! Blogi on ollut tauolla yli kuukauden, koska vuoden alkupuoliskolla vietin niin paljon aikaa arabikevään ja Suomen vaalien parissa, että pidempiaikainen projektini ei edistynyt niin kuin sen olisi pitänyt, ja siitä syystä se syö nyt kaiken ylimääräisen aikani.

Sitäpaitsi matkustin koko toukokuun ajan arabimaailman läntisessä ja itäisessä ääressä, ensin siis Marokossa ja myöhemmin Arabiemiraateissa. Siinä sivussa ehdin käydä myös kahdesti lyhyesti Espanjassa. Tarkoitukseni on kyllä jotain jossain vaiheessa kirjoittaa. Ehkä piankin, koska vähän väliä päälle kaatuva kirjoittajan blokki aukeaa parhaiten kirjoittamalla jotain, mikä ei liity lainkaan pääasialliseen kirjoitushankkeeseen.

Ennen Suomessa kohistiin aina tulonjaon epäoikeudenmukaisuudesta. Nyt kun kaikki puolueet ovat sosialistisia ja tulonjako on epäoikeudenmukaisempi kuin koskaan - toisin sanoen veronmaksajien rahaa syydetään surutta kelle tahansa, joka ei sitä ole ansainnut, eikä työnteolla ole enää mitään yhteyttä tulotasoon - niin voitaisiin ryhtyä pohtimaan työnjaon epäoikeudenmukaisuutta.

Minusta esimerkiksi ei ole oikeudenmukaista, että minulla olisi joka hetki tehtävänä monta eri työtä ja kaikista niistä maksettaisiinkin, mutta kun aikaa ei ole tehdä kunnolla sitä ensimmäistäkään. Samaan aikaan tunnen useita erittäin päteviä, korkeasti koulutettuja, kielitaitoisia ja aktiivisia osaajia, jotka ovat työttöminä tai tekevät jotain, millä ei ole mitään tekemistä heidän osaamisensa kanssa. Minkä vuoksi yksien on pakko tehdä kaikki niin että se vie lopulta fyysisen ja mielenterveyden, ja toisille ei ole muka mahdollista jakaa mitään näistä töistä?

Syy on sosialismissa, jota tosin nykyään usein kutsutaan kapitalismiksi. Mitä enemmän asioita säännellään ylhäältä päin, sitä vaikeammiksi ja monimutkaisemmiksi asiat tulevat. Työntekijöitä ei voi palkata, koska vain tietynlainen - raskas ja kallis - työsuhde sallitaan. Siispä teetetään kaikki niillä harvoilla, joille on työpaikan "etuoikeus" annettu, ja pidetään kaikki muut hyödyttöminä kortistossa - siitä huolimatta, että nämä saavat työttöminä melkein saman tulotason kuin toiset, jotka raatavat niska limassa yötä päivää.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka valittavat, että säännöllisen työelämän ulkopuolella syrjäytyy. Heillä ei ilmeisesti ole elämässään mitään tekemistä - paitsi juoda viinaa, katsoa televisiota ja piestä läheisiään. Minusta nykyään syrjäydytään nimenomaan työelämässä, koska sen ulkopuolelle ei jää enää mitään. Töitä kannetaan kotiinkin tai ainakin siellä ollaan niin väsyneitä, että pakollisten perhevelvollisuuksien ja kotitöiden jälkeen ei sitten muuhun oikein enää aikaa ja energiaa irtoakaan. Työpaikat ovat sitäpaitsi umpioita, joissa sosiaalinen vuorovaikutus on teennäistä ja selkärangatonta, joissa kuulee lähinnä vain typeriä juoruja ja kollegoiden työaikana netistä ja naamakirjasta keräämiä uutisia Tuksusta ja Keskisestä.

Työttömälle sen sijaan kaikki on mahdollista. Aikaa on - tai sitä olisi, ellei työttömiä hyppyytettäisi kaiken maailman byrokraattisia velvollisuuksia täyttämässä; saadaanhan tälläkin tavoin työllistettyä suuri määrä byrokraatteja ja lisää veronmaksajien rahaa palamaan. Jos ihmisellä on aikaa, hänellä on kaikkea: ystäviä, harrastuksia, tekemistä. Tämän päivän maailmassa luovan ihmisen kannattaisi ehdottomasti olla työtön.

Tai ehkä vielä parempi olisi olla vankilassa, koska siellä saa kaikki edut, hotellimajoituksen, ilmaiset ruoat, internet-yhteydet, kirjastot, koulutusmahdollisuudet ja päivärahan, joka on korkeampi kuin varusmiehillä. Ainoa haittapuoli vankilassa ovat muut vangit, mutta ehkä voi ajatella iloitsevansa monikulttuurisesta ympäristöstä. Vielä jokin aika sitten vankilaan saattoi päästä yksinkertaisesti ottamalla vasemmalta ja oikealta isoja velkoja, jättämällä ne kaikki maksamatta ja jättämällä ilmaantumatta kaikkiin oikeudenkäynteihin. Nykyisin tämä vaihtoehto on ikävä kyllä poistettu, koska sakkojen maksamatta jättämisestä ei voi kuulemma enää joutua vankilaan. Ilmeisesti siis rikollista uraa ja velallisen epärehellisyyttä voi jatkaa loputtomiin, työllistäen suuria määriä lakimiehiä, joiden palkat maksaa kiltisti suomalainen veronmaksaja.

En ole ylipäätään koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka väittävät, ettei heillä ole mitään tekemistä. Näitä ihmisiä on todella paljon, ja se on surullista, etenkin kun monet näistä ihmisistä ovat niitä läheisiä, joiden tylsyys ja tekemisen puute tarkoittaa käytännössä, että he odottavat minun tai jonkun muun läheisensä järjestävän heille tekemistä.

Itse en muista koskaan elämässäni olleeni sellaisessa tilanteessa, ettei minulla olisi ollut paljon enemmän tekemistä kuin mitä pystyn tekemään. Kysymys on aina ollut siitä, mitä kaikkea jätän kesken tai suosiolla edes aloittamatta. Olen tuhansien keskeneräisten kirjojen lukija ja kymmenien kirjoittaja. Minulla on aina ollut megalomaanisia tutkimuksia, joita koskeva tieto on vuosien varrella kasaantunut sekä päähän että kansioihin. Niiden aihepiirit ovat vaihdelleet historiasta ja yhteiskunnasta luonnontieteellisiin mielenkiinnon kohteisiin ja ihmisten edesottamuksiin. Olen kokeillut useampia taiteen muotoja kuin jaksan muistaa. Vasta hiljattain minulta kysyttiin, miksen enää piirrä tai maalaa. Vaikea kysymys; olettaisin että koska valokuvaaminen on niin paljon nopeampaa.

Jostain syystä ihmiset, jotka eivät keksi itselleen mitään tekemistä, saavat yleensä rahaa palamaan paljon enemmän kuin ihmiset, jotka kuten minä, keksivät jatkuvasti itselleen aivan liikaa tekemistä. Ei ole taloudellisesti kestämättömämpää investointikohdetta kuin ikävystynyt ihminen, jolla on luottokortti ja liikaa aikaa. Minä en ole koskaan ollut suurituloinen, mutta kun ei ole aikaa tuhlata, ei erityistä kiinnostusta luksukseen eivätkä suurimmat intohimon kohteeni maksa juuri mitään, niin nykyisin saan tarkoituksellisesti vältellä pankin lähestymisyrityksiä, se kun hyvää tarkoittaen haluaisi kovasti sijoitella vuosien varrella kertyneitä säästöjäni sinne ja tänne.

On epäreilua, että on vain joko aikaa tai rahaa. Nuorena oli aikaa, muttei koskaan rahaa. Ja nyt rahaa on, mutta sillä ei tee mitään kun ei ole aikaa. Jokin yhteiskunnassa on pahasti pielessä, kun nämä resurssit eivät kohtaa. Ne kohtaisivat, jos eläisimme kapitalismissa, jolloin voisin ostaa itselleni aikaa maksamalla monenlaisista asioista niille, joilla olisi kykyä ja aikaa tehdä. Me elämme kuitenkin sääntely-yhteiskunnassa, jossa aivokirurgin täytyy ottaa töistä vapaata (ja jonkun toisen tehdä sairaalassa hänen työnsä), jotta hän voi tehdä kotona putkimiehen töitä.

Omasta ajastani suurin osa menee toimimiseen itseni sihteerinä, agenttina, siivoojana, asianajajana, editorina, kääntäjänä, matkatoimistona, puhelinvaihteena, arkistonhoitajana ja kuljettajana, vaikka kaiken järjen mukaan joku muu tekisi kunkin noista tehtävistä paremmin kuin minä, mikä puolestaan vapauttaisi minut tekemään paljon paremmin kaikkea sitä, mistä minulle varsinaisesti maksetaan. Ruoanlaiton olen sentään ulkoistanut, koska olen siinä niin huono ja se veisi oheistoimintoineen (ostokset, siivoaminen, tiskaus) kohtuuttomasti aikaa.

Ikävä kyllä lähes kaikki on tehty sääntelyllä ja verotuksella niin vaikeaksi, monimutkaiseksi ja kalliiksi, ettei yksityishenkilö voi juuri ostaa palveluja, ja niinpä kaikki tuo työ on pois työllisyydestä. Kaikkien noiden töiden potentiaaliset tekijät ovat kortistossa veronmaksajien elätettävinä ja vastaavasti kyseisiin töihin käytetty oma työpanokseni on pois siitä, mitä teen parhaiten ja mistä minulle maksetaan - ja maksettaisiin enemmän jos pystyisin tekemään enemmän. Ei pitäisi vaatia kovin monimutkaista matematiikkaa tajuta, että nykyisessä yhtälössä kaikki osapuolet häviävät.

Eurooppa on vajoamassa taloudelliseen tuhoonsa eikä tässä sääntelyähkyssään enää pysty tuottamaan mitään uutta. Kaiken huipuksi nykyjärjestelmää rahoitetaan jo nykyisellään velaksi, mikä tarkoittaa laskujen kasaamista yhä suurempina ja korkojen kera tulevien sukupolvien maksettaviksi. Jonain päivänä hyvinvointivaltio-niminen pyramidihuijaus räjähtää käsiin ja se ei tule olemaan kivaa katseltavaa.