Syyrian seuraukset

Olen uneton Ukrainassa. Syksy on saapunut Kiovaan. Puiden lehdet ovat kellastuneet ja ruskistuneet, viime viikolla useimpina päivinä satoi ja sää on harmaa. Seuraan päivittäin ahdistuksen vallassa Syyrian uutisia, mikä vie yöunetkin, koska usein vasta illalla ehtii uutisia lukemaan. Kiinnostuneille blogini lukijoille olen kerännyt joitain hyviä artikkeleita viime viikolta.

Ensinnäkin ranskalaisen professori Jean-Pierre Filiun artikkeli. Filiu on Euroopan johtavia islamilaisen uskonnollisen radikalismin asiantuntijoita ja myös parhaita luennoitsijoita, joita olen ollut kuulemassa. Hän vietti viimeksi heinäkuussa aikaa Syyrian Aleppossa ja tuntee maan läpikotaisin. Häntä kannattaa lukea, erityisesti aikana, jona monet akateemiset asiantuntijat puhuvat julkisuudessa ja tekevät kaikkensa sanoakseen mahdollisimman vähän, tai arvailevat, mikä mielipide muodostuu vallitsevaksi, jotta sen kannalle uskaltaisi kallistua. Filiu sen sijaan tietää mistä puhuu, eikä pelkää kertoa, mitä asiantuntemuksensa ja kokemuksensa perusteella tietää. Linkin takaa löytyy lisälinkkejä Filiun kokemuksiin kentältä Syyriasta.

”Pakkomielle, jonka Bashar al-Assad peri isältään, on vallassa pysyminen hinnalla millä hyvänsä. Syyrian kansa katoaa despootin kaikenkattavaan visioon, joka kaikkien historian diktaattorien tavoin osittain uppoaa omaan propagandaansa.

Ytimessä on olla ottamatta huomioon väestöä, jota pidetään suhteellisen laiminlyötävissä olevana tekijänä, vaan testata kansainvälisen yhteisön passiivisuutta kullakin eskalaatiotasolla väestöä vastaan - väestöä, jonka tietysti väitetään olevan ‘terroristeja’, ‘jihadisteja’ sekä Mossadin, CIA:n ja Persianlahden arabimaiden agentteja.

Aina rauhanomaisten mielenosoitusten alusta alkaen, maaliskuusta 2011, Bashar al-Assadin tarkk’ampujat alkoivat avuttomien ja aseettomien vastustajiensa ampumisen estoitta. Kuukautta myöhemmin aloitettiin puhdistukset mielenosoitusalueilla. Kesällä sama armeija, mutta tällä kertaa konekiväärein varustettuina, kylvi terroria kaupunkeihin, joissa opposition kannatus oli suurta. Seuraavana talvena tykistö alkoi pommittaa oppositiota tukevia alueita.

Joka kerran diktaattori testasi kansainvälisiä reaktioita ottamalla astetta raskaammat toimet käyttöön. Kansainvälisen yhteisön ‘arvojen’ turhuus paljastui niiden ollessa pelkästään verbaalisia kaiken sen edessä, mitä jo tapahtui koko Syyrian alueella. Tämä kauhea eskalaatio jatkui kesällä 2012, jolloin ilmaiskuista siviiliväestön asuma-alueille tuli triviaali käytäntö.

Yhtäkään uskottavaa reaktiota näihin sotarikoksiin ei tullut, lukuun ottamatta joitain huolestuneita ja pelästyneitä uutisraportteja. Assad saattoi nyt siirtyä pommituksiin ballistisilla scud-ohjuksilla, joiden kantama on 300 kilometriä. Tämäntyyppistä strategista asetta ei ole aiemmin käytetty hallituksen toimesta omia kansalaisiaan vastaan. Jälleen passiivisuus vallitsi, mikä luonnollisesti kannusti hallitusta jatkamaan ja systematisoimaan uuden terroriaseensa käytön.

Kemiallisten aseiden käyttö todistettiin ensi kerran jouluaattona 2012 eräällä Homsin asuinalueella. Huolehtien siitä, ettei suoraan haastaisi Obaman hallinnon piirtämää ‘punaista viivaa’, Assad käytti kemiallisia aseita vain ajoittain, sekoittaen joukkotuhoaseiden käytön konventionaalisiin räjähteisiin. Tuloksina näistä iskuista oli kuudessa kuukaudessa noin 150 kuollutta, mikä tietysti kalpenee sen rinnalla, että Syyrian tragediassa on kuollut jo yli 100 000 ihmistä (kokonaisluku on todennäköisesti aliarvioitu).

Hallitus haastettiin sen turvallisuusalueiden ytimessä.

‘Vapautettujen’ alueiden väestöt joutuivat maksamaan korkean hinnan, ennen kuin uskoivat, että tyranninsa Assad ei kaihtaisi käynnistää joukkotuhoiskuja kemiallisilla aseilla. Aleppon vallankumoussairaalat, joissa kävin heinäkuussa, toimivat improvisoiduilla varusteilla, jotka kykenevät vain ensiapuun ja kemiallisten aseiden tapauksissa dekontaminaatioon. Tämän ‘vapaan Aleppon’ alueen miljoonalla asukkaalla on vain kuusitoista kaasunaamaria ja 10 000 annosta atropiinia, joka on ainoa lääke sariinille altistumiseen.

Opposition mukaan päätös käyttää kemiallisia aseita Damaskoksen oppositiomielisiä asuinalueita vastaan tehtiin 8. elokuuta. Assad oli sinä päivänä selvinnyt häntä vastaan tehdystä iskuyrityksestä lähellä Anas bin Malikin moskeijaa, jossa hän osallistui ramadanin päätösrukouksiin.

Olen asunut monta vuotta tuon moskeijan vieressä ja voin sanoa, että se on keskellä hallituksen turvallisuuskoneiston hallitsemaa aluetta. Niinpä Assadin diktatuuri, joka joutui turvautumaan libanonilaiseen kätyriinsä Hizbullahiin saavuttaakseen jalansijaa Homsissa ja Qusairissa, tunsi itsensä uhatuksi pääkaupunkinsa ytimessä.

Basharin rankaisemattomuus.

Selvittyään vastaavasta iskusta kesäkuussa 1980, Basharin isä Hafiz al-Assad määräsi kostoksi satojen poliittisten vankien verilöylyn Palmyran pahamaineisessa vankilassa. Tyrannimurhan yrityksestä rankaistiin absoluuttisena rikoksena Assadien järjestelmässä; koston piti olla yhtä sokea kuin pelko, joka sillä luotiin.

Kenties jo kauan ennen Basharia vastaan tehtyä murhayritystä alkoi valmistelu iskemiseksi kemiallisin asein Damaskoksen vastarinta-alueiden väestöä, joka olisi pitänyt saada karkotetuksi, jotta pääkaupungin jo kuukausia jatkunut vastarinta saataisiin murskattua.

Egyptin sotilasjuntan rankaisemattomuus saattoi kannustaa Assadia ryhtymään toimeen. Olihan lähes tuhannen ihmisen joukkomurhaaminen Egyptissä 14.-16. elokuuta tapahtunut ilman muita kuin verbaalisia kansainvälisiä vastalauseita. Jos tuollainen verilöyly oli mahdollista maissa, joissa sentään sallittiin avoin median toiminta, sittenhän mikä tahansa olisi sallittua Syyriassa.

YK-tarkastajien saapuminen Damaskokseen saattoi ainoastaan kannustaa suunnitelmaa: Heidän mandaattinsa oli Assadia tukevien voimien kiivaasti neuvottelema ja rajoittui vain kolmeen Damaskoksen ulkopuoliseen kohteeseen. YK:n ei ollut sallittua julkisesti ilmoittaa, ketkä iskuihin olivat syyllistyneet. YK:n läsnäolo onkin rakenteellisesti voimaton pelottamaan murhaajia ja kannustaa pikemminkin päinvastaiseen päättäväisyyteen.

Elokuun 21. päivänä kymmeniä ohjuksia ammuttiin 2:30 ja 5:30 välillä aamuyöstä hallituksen asemista Ghutaan ja pääkaupungin itä- ja länsipuolilla oleviin lähiöihin. Improvisoidut sairaalat olivat pian täynnä uhreja, joista lasten osuus oli hälyttävä, johtuen alttiudestaan kaasun vaikutuksille. Kokonaisia perheitä murhattiin heidän ollessaan unessa, sillä kesäkuumuus pakotti heidät nukkumaan ikkunat avoinna. Lopputulos on paljon enemmän kuin tuhat kuollutta. Lääkärit ilman rajoja -järjestö raportoi ainakin 355 hermokaasun uhria.

On kulunut neljä päivää tästä Bashar al-Assadin hallinnon Syyriassa toteuttamasta ennennäkemättömästä joukkomurhasta eikä edelleenkään ole mitään, mikä kyseenalaistaisi hänen rankaisemattomuutensa. Hallinto tulee näin ollen eskalaatiotendenssinsä mukaisesti trivialisoimaan tämänkin uuden aseensa käytön väestöä vastaan.

Kolme mahdollista skenaariota.

Damaskoksen lähiöiden jälkeen isketään Homsiin ja Dayr az-Zawriin. Emme voi jättää laskusta kemiallisilla kärjillä varustettujen scud-ohjusten käyttöä Aleppoa vastaan sen estämiseksi, ettei maan toiseksi suurimmasta kaupungista tulisi vallankumouksen kokonaan kontrolloimaa tukikohtaa.

Kolme pääasiallista skenaariota häämöttää lähellä, ainakin uskottavammassa horisontissa:

1) Obaman hallinto saattaa lopultakin uudelleenarvioida epäonnistunutta politiikkaansa, joka on vahvistanut sekä Bashar al-Assadia että jihadisteja, ja päättää liittolaisineen iskeä hallinnon komentokeskuksia vastaan, päätähtäimessä kemiallisten aseiden laukaisukyky. Laivaston mobilisointi itäiselle Välimerelle näyttäisi puoltavan tätä hypoteesiä.

Mutta tämä ‘kylmän sodan’ logiikka sopii oikein hyvin Assadin ja hänen liittolaisensa Putinin propagandajuoneen. Ja Yhdysvaltain presidentin haluttomuus sotilastoimiin Lähi-idässä on hyvin tiedossa.

Lopulta myös Israel on aina ollut tyytyväinen, jos šiialaiset militiat ja sunnalaiset radikaalit taistelevat toisiaan vastaan. Mitä Turkkiin tulee, se on liian syvällä Erdoğanin järjestelmän kriisissä voidakseen olla aloitteellinen.

2) Syyrian vastarinta voisi viimeinkin saada ne ilmatorjunta- ja panssarintorjunta-aseet, jotka sille luvattiin viime vuonna, mutta joita ei koskaan toimitettu. Tässä vaihtoehdossa on se etu, että se vahvistaa nationalistista elementtiä Syyrian vastarinnassa, auttaen siten neutraloimaan jihadistien valtapyyteitä.

Voi olla, että juuri tämä optio paremman aseistuksen toimittamiseksi syksyllä 2012 olisi nyt taistelussa keskeisessä osassa, mikä on johtanut kemiallisten aseiden taktisen käytön trivialisoimiseen. CIA haluaa aina viime kädessä ehdollistaa tukensa omaan kontrolliinsa, kuten kävi Kosovossa vuonna 1999, ja se kieltäytyy yhteistyöstä syyrialaisten itsepintaisesti insistoiman itsenäisen komennon kanssa.

3) On siten hyvin todennäköistä, ettei mitään merkittävää tapahdu, paitsi hieman diplomaattista ja sotilaallista hermostusta, jolla ei lopultakaan ole juuri yhteyttä kehityskulkuihin kentällä.

‘Vuotojen’ suodattaminen viisaasti luo perusteita tarinalle läntisten palvelujen salaisesta toiminnasta, ja auttaa siten oikeuttamaan johtajiensa julkisen passiivisuuden. Se, että kansainväliset tutkimukset Syyrian maaperällä kielletään, raivaa tietä salaliittoteorioille. Itsensä Voltaireksi julistaneet puhuvat päät vetoavat ‘sananvapauteensa’ kieltäessään Syyrian kansalta omien kuolleidensa laskemisen.

Ennen ja jälkeen 21.8.2013.

Ja niin maailma jatkaa pyörimistään. Tai niin se uskoo - todellisuudessa tulee olemaan ero sen välillä, mitä maailma oli ennen 21.8.2013 ja mitä se on sen jälkeen. Assad valmistelee jo seuraavaa kemiallista joukkotuhontaa eri mittaluokassa. Sen voi lukea Syyriasta kuin avoimesta kirjasta, eikä hänellä ole minkäänlaista kunnioitusta meidän yhteiskuntiamme kohtaan.

Olin aikanaan paikalla, kun Hafiz al-Assad julisti, että Gorbatšov olisi pitänyt ampua Neuvostoliiton maanpetturina. Bashar ja hänen kätyrinsä varmaan juhlivat ‘kansainvälisen yhteisön’ heikkoutta.

Nykyinen passiivisuus on niin ollen osasyyllinen tappamiseen, joka tulee jatkumaan jo pian. Damaskoksen isäntä kylvää terroria esteittä. Ja on myös paljon mahdollisuuksia levittää kaaosta naapurimaihin.

Kaksi vuotta Irakin kurdeja vastaan tehdyn Halabjan kemiallisen holokaustin jälkeen Saddam Hussein, rankaisemattomuudestaan humaltuneena, hyökkäsi Kuwaitiin vuonna 1990. Lyön vetoa, ettei Assad tule odottamaan niinkään kauan ennen kuin syöksee koko alueen kauhun valtaan.

Syyrian suhteen pätee alkeellinen moraali, mutta kollektiivinen turvallisuus.”

Suomessakin on julkaistu ainakin yksi tasapainoinen ja tietopohjainen artikkeli kentältä. Kirjoittaja on toimittaja Saana-Maria Jokinen, joka on tehnyt vuosia työtä syyrialaispakolaisten parissa ja Syyrian naapurimaissa, ja on tiiviissä yhteydessä Syyrian sisällä oleviin kontakteihin. Yksi humanitääristä työtä tekevistä kontakteista kertoi saaneensa sisäpiiritietoa hallinnon sisällä olevalta henkilöltä, joka suhtautuu kriittisesti hallintonsa julmaan strategiaan. Tietojen perusteella voi päätellä Assadin tukeutuvan edelleen isänsä ns. vanhaan kaartiin eikä olevan näistä erillinen, kuten jotkut optimistit ovat halunneet uskoa.

"Abu Hamza väittää saaneensa sisäpiirin tietoa kemiallisen iskun taustoista.
- Ajatus iskusta tuli kahdelta hyvin korkea-arvoiselta, niin kutsutun vanhan kaartin edustajalta al-Assadin hallinnossa, aktivisti kertoo.
- Vain kaikkein ylin johto tiesi suunnitelmasta; edes sotilaat, jotka ampuivat kemikaaleja sisältävät raketit, eivät tienneet, mitä tekivät.
Abu Hamzalla on myös selitys iskun erikoiselle ajoitukselle.
- Henkilöt, jotka tilasivat iskun, olivat jo Bashar al-Assadin isän, Hafez al-Assadin, läheisimpiä neuvonantajia. Heillä on edelleen Hama-mentaliteetti, hän selittää.
Vuonna 1982 arviolta 20 000–40 000 syyrialaista sai surmansa Haman kaupungissa, kun Hafez al-Assadin johtaman Syyrian armeija tukahdutti verisesti Muslimiveljeskunnan johtaman kansannousun.
- Lisäksi, al-Assadin hallinto ei ole ennenkään lopettanut siviilien surmaamista, kun YK:n tai Arabiliiton tarkkailijat ovat saapuneet maahan. Hallinto luotti tälläkin kertaa siihen, että Venäjä lopulta turvaa sen selustan, Abu Hamza jatkaa.
Abu Hamzan mukaan syyrialaisten mielipiteet USA:n ja sen liittolaisten mahdollisesta aseellisesta interventiosta vaihtelevat.
- Moni kannattaa voimatoimia, mutta osa on huolissaan. Yhdysvaltojen johto on todennut, ettei iskujen tarkoitus ole kaataa al-Assadin hallintoa. Siksi moni pelkää hallinnon reaktiota pommituksiin.
- Lisäksi jotkut pitävät suunniteltuja, varsin rajallisia iskuja vain USA:n yrityksenä pelastaa kasvonsa."

Myös toimittaja ja kirjailija Michael Totten on kirjoittanut Syyrian kemiallisesta iskusta ja siitä, ettei Yhdysvalloilla näytä olevan halua tehdä muuta kuin jokin rajallinen isku, joka ei muuta tilannetta kentällä miksikään. Totten kirjoittaa:

"Ajatus, että Barack Obama kehittelisi väärää tekosyytä pommittaakseen Syyriaa, ei ole lainkaan järkevä. Hän on selvästi ollut koko ajan sitä vastaan, että Yhdysvallat sekaantuisi tilanteeseen, jos hän suinkin voi sen välttää."

Libanonilaisen tutkijan Paul Salemin pessimistinen artikkeli kertoo meille todennäköisen toteuman: Yhdysvallat ja sen muskelin puuttuessa muukaan länsiyhteisö ei ole halukas laajempaan operaatioon Syyrian tilanteen muuttamiseksi todella paremmaksi.

Tässä lopulta Noah Schachtmanin artikkeli Yhdysvaltain mielenkiintoisesta vuodosta, jonka mukaan joku Syyrian puolustusministeriöstä olisi vaatinut kemialliset iskut tehneeltä kenraalilta selityksiä puhelimitse.

Ei ole mielestäni lainkaan yllättävää, että Amerikka on haluton ryhtymään sotilaalliseen interventioon Syyrian suhteen. Se maksaa edelleen isoja laskuja Afganistanin, Irakin ja Libyan interventioista. Maailma ei suinkaan osoita avomielisesti kiitollisuuttaan siitä, että amerikkalainen sotilasvoima auttoi kukistamaan Talibanin, Saddamin ja Qaddafin, joiden tyrannia ja hirmuhallinto vaativat yhteensä miljoonia uhreja. Sen sijaan maailma muistaa joka välissä syyttää Amerikkaa kaikesta siitä, mitä Afganistanissa, Irakissa ja Libyassa on tapahtunut huolimatta ja riippumatta interventioista.

Ironista kyllä, jos nuo interventiot olisivat jääneet tekemättä, Amerikkaa syytettäisiin afgaanien, irakilaisten ja libyalaisten hylkäämisestä reaalipolitiikan kyynisessä hengessä. Kuten sitä itse asiassa joka tapauksessa syytettiin: Saddam sai rauhassa kaasuttaa kurdeja ja šiioja ilman amerikkalaista interventiota, Taliban sai riehua rauhassa koko 90-luvun jälkipuoliskon ja vallata Kabulinkin, ja Qaddafilla oli aluksi kaikki syyt uskoa vastaavaan rankaisemattomuuteen. Maailma hoki, ettei Amerikka välitä libyalaisista, koska Libyalla on öljyä.

Koko läntinen maailma kärsii johtajuusvajeesta. Minulle ei tule mieleen ainuttakaan kovan luokan valtiomiestä nykyisten länsijohtajien joukosta, eikä itse asiassa koko maailmasta. Mitään Churchillin tai Reaganin kaltaista arvojohtajaa ei ole näköpiirissä. Tästä huolimatta brittiparlamentin nynnyys onnistui vielä yllättämään minut. Olin sentään odottanut briteiltä vähintään sitä, mitä ranskalaisilta. Toisaalta britit eivät Obaman tavoin koskaan hirttäneet itseään mihinkään katteettomiin ”punaisiin viivoihin” ja katteettomiin vakuutteluihin auttamisesta.

Ranska näyttää jälleen hamuavan Lännen moraalisen johtotähden paikkaa, kun anglosaksinen maailma rypee kollektiivisessa kyvyttömyydessä. Ranska hoiti Malin ihan mallikkaasti. Valitettavasti Ranskalla ei yksin ole kuitenkaan muskelia Syyriaan niin kauan kuin Assadilla on takanaan Venäjä. Vain Yhdysvaltain sotilaallinen ja poliittinen mahti riittää patoamaan Venäjän.

Erityisen masentavaa viime viikon velloneessa keskustelussa on se valehtelun ja denialismin määrä, joka on taas tulvinut ilmoille salaliittoteorioineen. Useimmat näistä ”sodanvastaisista” kiihkoilijoista eivät tiedä eivätkä ymmärrä Syyriasta hölkäsen pöläystä eivätkä välitä syyrialaisten hädästä tuon taivaallista. He vain vastustavat periaatteesta Yhdysvaltain puuttumista tähän tai mihinkään, eivätkä kaihda valehtelemasta tai vääristelemästä Syyrian konfliktin kuvaa tuon asiansa ajamiseksi.

Todellisuudessa nämä ”sodanvastustajat” kannattavat Syyrian sodan pitkittymistä – kuka kyynisistä, kuka rasistisista ja kuka yksinkertaisesti ymmärtämättömistä syistä – ja tulevat ajaneeksi kansanmurhan asiaa. He kun ovat osa sitä vihreää valoa, jonka Assad kokee saavansa teoilleen.

Samalla tavalla kokivat Milošević ja Saddam aiemmin saavansa vihreää valoa kansanmurhapolitiikalleen, kunnes johtavien länsivaltain mieli lopulta muuttui. Toisin sanoen, toimettomuuden seuraukset alkoivat lopulta hirvittää enemmän kuin pelko sitoutumisesta toimintaan.

On hyvä välillä muistuttaa siitä, mitä tapahtuu, jos Assadin annetaan Venäjän ja Iranin tuella tappaa kaikki vastustajansa. Jotkut ehkä kuvittelevat, että silloin palataan takaisin ”normaalijärjestykseen”, tiukan diktatuurin kurinpitoon, joka ei näy kiusallisesti länsiyleisön televisioissa ja sanomalehdissä. Tällaisen haihattelu osoittaa vaarallista ymmärtämättömyyttä Lähi-idän tilanteesta erityisesti ja maailmanpolitiikasta yleensä.

Mikäli Assad autetaan kansainvälisellä käsien vääntelyllä voittoon Syyriassa, maa ei suinkaan palaa mihinkään vuoteen 2001 tai 2005. Sen sijaan keskelle Lähi-itää – Turkin, Israelin ja Irakin naapuriin – syntyy uusi Pohjois-Korea, suljettu valtio, joka aseistautuu hampaisiin asti, tukeutuu Venäjään ja muihin maailman diktatuurien ystäviin ja kihisee revanssia. Satojatuhansia syyrialaisia tapetaan ensin sodassa ja kansanmurhassa, sitten laajamittaisissa vainoissa, jotka eskaloituvat kattamaan yhä vainoharhaisempia viholliskuvia. Kokonaisia kaupunkeja hävitetään todennäköisesti maan tasalle.

Turkkiin ja Eurooppaan – Syyrian naapurimaista puhumattakaan – virtaa miljoonia syyrialaisia pakolaisia. Iranin islamistihallinnon ja sen vasallina toimivan Hizbullahin valta kasvaa eksponentiaalisesti ja ulottuu Iranista Irakin ja Syyrian kautta Libanoniin, sulkien Turkin ja Euroopan pohjoiseen ja avaten Venäjälle tien Persianlahdelle ja itäiselle Välimerelle. Turkki kääntyy pois lännestä.

Diktatuurit alueella vahvistuvat. Kaikki se hyvä, mitä arabikevään myötä olisi voinut saavuttaa, kuten päästä monopolististen poliittisten järjestelmien hegemoniasta poliittiseen pluralismiin, menetetään, ja sen sijaan vahvistetaan kielteistä kertomusta arabikeväästä. Tällä on erittäin huonoja seurauksia Euroopan välittömälle lähialueelle, puhumattakaan siitä, että diktatuurien rankaisemattomuuden kulttuurin vahvistuminen asettaa diktatuurien naapurissa olevat pienet maat hengenvaaraan.

Venäjällä oli jo tehty mielipidekysely, johon vastanneista yli kolmannes katsoi, että jos Yhdysvallat tekee intervention Syyriaan, Venäjän tulisi kostoksi hyökätä Baltian maihin. Vaara on kuitenkin vielä suurempi, jos Venäjä onnistuu pelottelemaan länsimaat vetäytymään Lähi-idästä. Sellainen lopputulos houkuttelee voimankäyttöön ja törkeisiin provokaatioihin jatkossakin.

YK ja länsimaat joutuvat vuosikymmeniksi eteenpäin sensuroimaan ja peittelemään kyvyttömyytensä ja välinpitämättömyytensä seurauksena Syyriassa tapahtuvia massamurhia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Samalla Iran ja Syyria aseistautuvat hampaisiin asti, hankkien lisää joukkotuhoaseita ja jatkaen ydinaseen kehittämistä Venäjän hyötyessä tästä tietysti pääasiallisena aseiden tuottajana alueelle. Myös Iranin ja Syyrian avokätisesti tukemat terroristijärjestöt vahvistuvat ja suuntaavat toimintansa länsimaita, Turkkia ja länsimielisiä arabimaita vastaan.

Vaihtoehtoja aina oli. Erityisesti niitä oli keväällä 2011 ainakin puolen vuoden ajan, jolloin Syyrian oppositio pitäytyi aseettomassa vastarinnassa. Syyrian hallituksen ei ollut mikään pakko eskaloida tilannetta täysimittaiseksi sisällissodaksi järjettömällä väkivallallaan aseettomia siviilejä vastaan.

Tunisian armeijan erikoisyksiköt puuttuivat lopulta Tunisian tilanteeseen ja auttoivat kaatamaan Ben Alin. Marokon kuningas salli mielenosoitusten jatkumisen ja oli jo varhain ryhtynyt uudistuksiin, joiden ansiosta marokkolaisilla oli jo arabikevään tullessa runsaat määrät oikeuksia ja vapauksia, joista syyrialaiset tai libyalaiset saattoivat vain uneksia. Kaikki voivat kuvitella mielessään, millainen paikka Maghreb olisi ja millainen pakolaistilanne Länsi-Euroopassa, jos Tunisian kansalliskaartin johdossa olisi ollut Maher al-Assad tai jos Marokon kuningas olisi toiminut kuten Qaddafi ja Assad.

Jopa autoritäärinen Algeria hoiti asiansa paljon paremmin kuin Assad. Luultavasti tämä johtui siitä, ettei Algeria turvautunut yhtä häikäilemättömiin ja huonoihin neuvojiin kuin Assad. Assad seuraa Syyriassa olennaisesti Venäjän Tšetšeniassa testaamaa mallia: tapetaan kaikki, alkaen maltillisimmista voimista; levitetään sumeilematonta propagandaa ja masinoidaan se koko maailmalle tarkoituksena leimata vastarinta ”terroristeiksi” ja ”bandiiteiksi”; kohdistetaan hävitys suoraan siviiliväestöön eikä kaihdeta hävittämästä kokonaisia kaupunkeja maan tasalle. Seurauksena tällaisesta strategiasta on täystuho, jonka raunioilla vain pahimmat elementit puolin toisin selviävät. Terrorismi ei koskaan ole ollut ongelma Venäjän tai Syyrian johtajille – nehän ovat alan asiantuntijoita ja tietävät, ettei terrorismi ole niille merkittävä uhka vaan hyvä väline likaisiin operaatioihin ja provokaatioihin.

Libya olisi tänä päivänä kuin Syyria, jos sinne ei olisi tehty länsijohtoista interventiota. Kukaan järjissään oleva länsimaisten arvojen kannattaja ei kai toivoisi sellaista. Tästä huolimatta Libyan interventiota arvostellaan jatkuvasti muka huonosti onnistuneeksi, kun se ei välittömästi tuonut pohjoismaista hyvinvointivaltiota Libyaan, ja kun Qaddafin palkkasotilaat tuottivat ongelmia Malissa ja jihadistit ovat tehneet terrori-iskuja.

Yllä mainitsemistani artikkeleista Schachtman käsittelee niin kutsuttua rogue element -vaihtoehtoa, jota jo edellisessä Syyrian tilannetta käsitelleessä kirjoituksessani epäilin kasvojen säilyttämisen optioksi. Roistoelementtiteorian mukaan jokin taho hallinnon sisältä olisi toteuttanut iskun ilman Assadin tai koko hallinnon hyväksyntää. Yleisimpien teorioiden mukaan tämä taho olisi voinut olla Basharin veli Maher al-Assad, joka on ollut kansalliskaartin ja shabiha-militioiden komennossa, tai sitten niin kutsuttu vanha kaarti, joka koostuu isä-Assadin aikaisista kenraaleista ja tiedustelujohtajista, Haman tuhoamisen veteraaneista.

Schachtmanin käsittelemässä nauhoituksessa joku puolustusministeriön virkamies olisi soittanut hätääntyneesti kemiallisia aseita siviilejä vastaan ampuneiden joukkojen kenraalille ja protestoinut. Tällaisen nauhoituksen vuotaminen voi hyvinkin olla Yhdysvaltain puolelta kädenojennus: jos hallinnon sisällä oli ihmisiä, jotka olivat tällaista törkeää iskua vastaan, siellä voisi myös olla ihmisiä, joiden kanssa voi neuvotella.

On silti edelleen varsin päivänselvää, että korkein poliittinen taho Syyriassa oli tietoinen iskusta. Tämä käy epäsuorasti ilmi myös Jokisen YLE:lle kirjoittamassa artikkelissa. Bashar al-Assad on jatkuvasti ollut isänsä vanhan kaartin ympäröimä, eikä Syyriassa missään vaiheessa tapahtunut mitään uudistusmielisten valtaannousua tai irtiottoa vanhan kaartin toimintatavoista, vaikka Assadin hallintoa puoltanut spinni on pitkään sellaista käsitystä levittänyt.

Johtavia länsivaltoja ei tietystikään voi nykytilanteessa kadehtia. Ne ovat Skyllan ja Kharybdiksen välissä. Sotilaallinen interventio johtaisi jälleen amerikkalaisvastaiseen riehumiseen maailman medioissa ja poliitikkojen pitäisi myydä erittäin epäsuosittu ajatus sotilastoimista kalliine kustannuksineen äänestäjille. Toisaalta toimettomuus johtaisi varmuudella katastrofaalisiin seurauksiin – jos ei kaukana Amerikassa asti, niin vähintäänkin Lähi-idässä.

Syyrialaisille kauheinta olisi, että Yhdysvallat perääntyy nöyryytettynä ja joko tekee vain pari symbolista iskua tai ei iskuja lainkaan, jättäen Assadin sitten teurastamaan kansaansa, kuten Saddam jätettiin teurastamaan kansaansa Persianlahden sodan jälkeen. Perääntyminen olisi varmuudella vihreä valo Assadille tehdä saddamit, ja Venäjältä se saisi siihen täyden siunauksen, sillä Venäjän näkökulmasta on sitä parempi, mitä totaalisempi sen vasallien välirikko länsimaihin on.

Minusta on tullut haukka, vaikka olen periaatteessa pasifistinen yksilö. Minusta on tullut haukka, koska olen nähnyt kyllikseni diktatuureja tietääkseni, etteivät ne ole vakauden tyyssijoja, joissa vallitsee kuri ja järjestys, ja olen nähnyt myös kylliksi diktatuurien vastustajia tietääkseni, etteivät he ole terroristeja ja kiihkoilijoita, kuten diktatuurien ja niiden tukijoiden propaganda poikkeuksetta yrittää saada meidät uskomaan.

Kiihkoilijoitakin aina on, mutta he saavat aikaan diktatuurien veroista pahaa vain tullessaan itse diktatuurien johtoon. Näin kävi esimerkiksi Talibanin kohdalla, kun Afganistan hylättiin oman onnensa nojaan 90-luvun alussa. Näin kävin Somaliassa, kun sinne tehtiin pari symbolista ilmaiskua ja sitten poistuttiin häntä koipien välissä, kun yksi amerikkalainen Black Hawk oli ammuttu alas. Sekä Afganistanissa että Somaliassa tarvittiin ulkopuolinen interventio, jotta Taliban ja Shabaab saatiin kammetuksi vallasta. Ja vuosikymmenen toimettomuudella aiheutettiin vuosikymmeniksi paljon suurempia ongelmia kuin ajoissa tehty interventio olisi aiheuttanut.

Vielä koskaan en ole nähnyt valistunutta itsevaltiasta missään. Sen sijaan olen nähnyt, kuinka diktatuuri poikkeuksetta synnyttää läpimädän korruptiojärjestelmän ja vallassa pysyäkseen kylvää epävakautta niin omaan väestöönsä kuin ympäröiviin maihin.

Pahuuden kansallisia erityispiirteitä

Pahuutta on kaikissa yhteiskunnissa ja kaikissa se myös saa erilaisia muotoja. Tästä huolimatta pahuudessakin on erotettavissa eräitä kansanluonteellisia piirteitä, jotka ovat muovanneet pahuuden arkkityyppejä eri kulttuureissa hieman erilaisiksi.

Nykylänsimaisessa populaarikulttuurissa ehkä kaikkein tunnetuin kansallisesti stereotypifioitu pahuuden arkkityyppi on se, mitä voisi kutsua saksalaiseksi pahuudeksi. Saksalainen pahuus on kliinistä, mekaanista, järjestäytynyttä, tehokasta ja pikkutarkkaa. Tällaisen saksalaisen pahuuden kuvaamisen alkuperä oli vanhempi kuin natsien harjoittama juutalaisten ja muiden tuhottaviksi leimattujen ryhmien teollinen murhaaminen. Se esiintyi jo preussilaisten upseerien, riistävien kartanonherrojen ja hullujen tiedemiesten muodossa toista maailmansotaa vanhemmassa populaarikulttuurissa.

Varsin tuttu kansallistettu pahuuden arkkityyppi on myös venäläinen pahuus. Venäläinen pahuus on kylmää, julmaa ja häikäilemätöntä, mutta samalla usein järjetöntä sadismia. Venäläiseen kirjallisuuteen on pitkään kuulunut järjettömän ja tarpeettoman väkivaltaisen äkkikuoleman mörkö, joka ilmaantuu muistuttamaan maailman perimmäisestä epäoikeudenmukaisuudesta ja julmuudesta. Venäläisen pahuuden arkkityyppi eli ja voi hyvin jo tsaarinajalla, mutta luonnollisesti neuvostoaika löi siihen pekuliaarisen leimansa.

Amerikkalaisen yhteiskunnan syvä uskonnollisuus ja sosiaalinen normatiivisuus lienee vaikuttanut siihen, että amerikkalainen pahuus esiintyy populaarikulttuurissa usein perin toisenlaisessa muodossa kuin tyypilliset mannereurooppalaisen pahuuden tyypit, joissa häivähtää yleensä totalitarismin varjo. Amerikkalainen pahuus näyttäytyy individualistisena. Se on dekadenttia, perverssiä, kieroutunutta ja sairasta. Amerikkalainen paha ei ole julma diktaattori, monokkelipäinen superkonna eikä hullu tiedemies, vaan sarjamurhaaja ja psykopaatti. Hän on erityisesti viattomien naisten ja lasten kimpussa. Kokonaisten kansakuntien kohtalot kiinnostavat amerikkalaista kauhistelijaa vähemmän kuin puhtaiksi ja viattomiksi koettujen yksilöiden (poikkeuksena tietysti yksi tietty kansakunta).

Siirryttäessä etelän suuntaan pahuuden kansalliset erityispiirteet muuttuvat. Länsimaisesta populaarikulttuurista tunnemme ainakin kaksi välimerellisen pahuuden arkkityyppiä, nimittäin italialaisen ja orientaalisen. Italialainen pahuus on tunnetusti kieroa, petollista ja teatraalista. Siihen ovat vaikuttaneet kokemukset sisilialaisen ja amerikanitalialaisen mafian erityisestä tunnettuudesta järjestäytyneen rikollisuuden kentässä samoin kuin mielikuvat renessanssiajan juonittelijoista, Borgian suvusta ja Machiavellistä.

Orientaalinen pahuus näyttäytyi aiemmin kahtena arkkityyppinä, juutalaisena ja islamilaisena pahuutena. Juutalainen oli Euroopassa suosittu roiston tyyppi ennen kuin natsit toimillaan tekivät siitä poliittisesti epäkorrektin (paitsi Itä-Euroopassa ja arabimaissa, joissa juutalaiskonna eli omaa elämäänsä). Toinen orientaalisen pahuuden arkkityyppi löydettiin islamilaisesta maailmasta ja se vastasi varsin hyvin arabien ja persialaisten omaa näkemystä pahuudesta: Arabialaisella pahalla on paljon yhtymäkohtia italialaiseen, mutta hän on ehkä vielä korostetummin tekopyhä. Hän saattaa lausua runoja ja kohteliaisuuksia ja vieraan käännettyä selkänsä lähettää assassiinit tämän perään. Ahmed Ahne on perinteisen orientaalisen roiston tragikoominen karikatyyri länsimaisessa sarjakuvassa.

Vielä kauemmas itään matkattaessa löydämme vielä ainakin erityisen intialaisen pahuuden, jonka vaikutusalue alkaa jo Pakistanista. Se on hillitöntä, veren juovuttamaa ja fanaattista hulluutta, jonka kestäessä tehdään silmitöntä väkivaltaa, mutta sen jälkeen seuraavat murhe, hammastenkiristys ja vakavoituminen. Niin, ja tietysti kosmiset mittasuhteet saavuttava kosto.

Pahuuden kansalliset erityispiirteet muovaavat myös yhteiskunnan tilaa riippuen siitä, ovatko vallankahvassa enemmän kansallistyypillistä pahaa vastustavat vai harjoittavat voimat. Kukin yhteiskunta saattaa olla kokenut pimeimpiä aikojaan karakteristisen pahan vallassa. Vastaavasti kunkin yhteiskunnan parhaimpiin voimiin on vaikuttanut pitkällinen kamppailu tietyntyyppistä pahuutta vastaan.

On syytä muistaa, että pahuuden kansalliset arkkityypit varioituvat popkulttuurissa, kirjallisuudessa ja mytologiassa monimuotoisesti. Lisäksi tulee muistaa, että kansojen omat pahuuden kansalliset erityispiirteet eivät aina vastaa niitä stereotyyppejä, joita muilla kansoilla on näistä kansoista. Esimerkiksi parin vuosikymmenen terrorismi-ilmiö on korvannut perinteisen orientaalisen juonittelijan arkkityypin hillittömällä fanaatikolla. Ja amerikkalaisvastaisissa diskursseissa esiintyvä amerikkalaisen kapitalisti-imperialistin arkkityyppi taas on kovin erilainen kuin amerikkalaisten kuva mielisairaista psykopaateista pelottavimpana pahuuden muotona.

Saksalaisen korkeakulttuurin pahuus ei ole perinteisesti ollut se preussilais-natsilainen stereotyyppi, jota ulkomaalaiset ovat saksalaisissa nähneet, vaan demoninen pimeä paha, joka voi mefistomaisesti imarrella ja lirkutella, mutta osoittautuu lopulta julman ahneeksi kuolemanvoimaksi - kuten Faustissa ja Goethen Erlkönigissä, suomeksi Keijukaiskuninkaassa. Erlkönig on muuten mielestäni myös loistava kuvaus välittävän hyvän ihmisen ahdistuneesta voimattomuuden tunteesta pahan edessä. Täältä löytyy Otto Mannisen suomennos tuosta klassikkorunosta, ja tässä vielä alkukieliset kolme viimeistä säettä:

»Mein Vater, mein Vater, und siehst du nicht dort
Erlkönigs Töchter am düstern Ort?«
»Mein Sohn, mein Sohn, ich seh es genau:
Es scheinen die alten Weiden so grau.«

»Ich liebe dich, mich reizt deine schöne Gestalt;
Und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt.«
»Mein Vater, mein Vater, jetzt faßt er mich an!
Erlkönig hat mir ein Leids getan!«

Dem Vater grauset’s, er reitet geschwind,
Er hält in Armen das ächzende Kind,
Erreicht den Hof mit Müh’ und Not;
In seinen Armen das Kind war tot.

Millaista sitten on tyypillinen suomalainen pahuus? Mielestäni pelottavinta pahuuden suomalaisissa erityispiirteissä on niiden yleisyys ja arkisuus. Suomalainen pahuus on jokapäiväistä. Se ei ehkä saa samanlaisia apokalyptisen tuhon mittoja kuin monien suurten kulttuurikansojen pahuuden ilmentymät. Sen sijaan suomalainen pahuus on jatkuvalla pienellä liekillä polttavaa ilkeyttä. Suomi on itsetunnoltaan epävarmojen kiusaajien kulttuuri, jonka ominaispiirteisiin valitettavasti kuuluvat kateus ja vahingonilo.

Kateus ja vahingonilo kulkevat suomalaisessa pahuudessa käsi kädessä, kylväen ympärilleen rakkaudettomuutta, äärimmäistä arvonkieltoa mutta samalla pohjatonta itsekkyyttä. Minun lienee syytä selventää, mitä näillä termeillä tarkoitan.

Kateus on ärsyyntymistä ja vastenmielisyyden tunnetta toisten onnellisuudesta, menestyksestä, saavutuksista tai vaikka vain saamastaan huomiosta. Siihen liittyy olennaisena osana arvonkielto, sillä kateellinen tunnistaa kadehtimiensa ominaisuuksien tai asioiden arvon, mutta koska ne häneltä puuttuvat, hänellä on niitä vähemmän, hän luulee niitä itseltään puuttuvan tai hän ei osaa niistä nauttia, hän kieltää näiden ominaisuuksien tai asioiden arvon, pyrkien niitä vähättelemään, halveksumaan tai paheksumaan.

Enemmän kuin mitään toista tuntemaani kansaa, suomalaisia tuntuu usein suuresti ärsyttävän sellainenkin näkemänsä hyvä, iloinen tai kaunis, jota he eivät suoranaisesti kadehdi. Tässä lienee kyse perikateuden mieliin niin syvällisesti iskostamasta arvonkiellosta, että hyvät ja kauniit ominaisuudet ja asiat uhkaavat perikateellisen maailmankuvaa pelkällä olemassaolollaan. Niihin pitää siis soveltaa samaa arvonkiellon, vähättelyn, halveksunnan ja paheksunnan logiikkaa kuin kadehdittuihin asioihin.

Suomalainen inhoaa iloisuutta ja hilpeyttä, pitää hyväsydämisyyttä tekopyhänä ja kohteliaisuutta teeskentelynä. Hän näkee ihmisten ja rakennusten kauneudessa jotain itselleen salaperäisesti vastenmielistä ja suosii mieluummin pelkistämistä ja eleettömyyttä, aina rumuuden ihannointiin saakka. Suomalainen ihannoi tavallisuutta, kunhan tavallisuus merkitsee tiettyä merkityksettömyyttä ja tulevan suhteen pessimismiä.

Vahingonilo on puolestaan iloa ja ivaa toisten vahingosta. Suomalaisille on luontevaa kiusata toisia ihmisiä ja ilkkua heidän epäonnistumisilleen. Tällä kylvetään mainitsemaani rakkaudettomuutta, sairaan vahingonilon kulttuuria. On hämmästyttävää havaita, kuinka suomalainen aidosti pitää ivaa hauskana. Mikään ei ole suomalaisen mielestä niin hauskaa kuin että sille, jolla (muka) menee paremmin, tapahtuu jotain ikävää tai noloa.

Suomalaiset ilkkuvat jopa silloin, kun jotain aivan kauheaa tapahtuu; kun mikä tahansa muu kansa ymmärtäisi vähintäänkin vaieta. Olen nähnyt tämän itse jo ainakin kolme kertaa suurten maailmantapahtumien kohdalla. Ensin syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen vuonna 2001: palestiinalaisten väitetty juhliminen iskun vuoksi osoittautui valheeksi ja propagandaksi, mutta sen sijaan monet amerikkalaisvastaiset suomalaiset ilmaisivat avoimesti vahingoniloaan tapahtuneesta.

Toinen vastaava vahingonilon aalto koettiin kaksi vuotta sitten, kun Anders Breivik oli tehnyt kammottavan terrori-iskunsa demarinuorten kesäleirillä Utöyan saarella. Ensin suomalainen nettiskene täyttyi ilkkujista, jotka hekumoivat, kuinka tässä nähtiin mihin maahanmuutto johtaa (he olettivat iskun tekijän olevan muslimi). Kun iskun tekijä paljastui heidän aateheimolaisekseen, jatkui ilkkuminen siitä, kuinka monikulttuurisuus oli aiheuttanut iskun ajamalla Breivikin äärimmäisiin tekoihin.

Kolmannen kerran olen nähnyt suomalaisten ilkkuvan vahingonilosta viime viikkoina Egyptin verilöylyjen ja Syyrian hermokaasuiskun vuoksi. Jopa asiantuntijoina itseään pitävien ihmisten on ollut vaikea pidätellä vahingoniloaan, jota he kokevat siitä, että arabikevät olisi jotenkin "epäonnistunut", ja että arabisiviilien massamurhaaminen osoittaisi jotenkin, ettei "demokratia" sovi arabeille. Niin ikään suomalaisilla tuntuu olevan merkillinen erikoistarve heristellä vahingoniloisina sormea syyrialaisille, että mitäs nousivat vastarintaan, olisivat vain kiltisti eläneet diktatuurissaan. Ja sama enemmän tai vähemmän Egyptin suhteen.

Suomalaiset ovat ilmeisesti unohtaneet oman historiansa kokemukset. Mahtaisiko heistä tuntua oikeudenmukaiselta, jos amerikkalaiset tai norjalaiset ilkkuisivat Suomeen kohdistuvalle terrori-iskulle. Jos virolaiset heristelisivät suomalaisille typeryksille sormea, kun Venäjä mobilisoi Suomessa mellakoita tai asettaa perusteettomia kauppasaartoja. Tai jos arabit nauraisivat suomalaisten massamurhaamiselle jossain haman tulevaisuuden talvisodassa. Ei tietenkään tuntuisi kivalta. Sehän olisi täysin eri asia, suomalaiset huudahtavat nyt.

Kaikki suomalaiset eivät tietenkään ole aina lähtökohtaisen kateellisia eivätkä vahingoniloisia. Luultavasti edellä mainittujen tapahtumien kohdalla ilkkuneiden määrä edustaa pientä vähemmistöä Suomen kansasta, joskin ikävä kyllä ajoittain kovin näkyvää, ja keskittynee voimakkaasti tiettyihin aatteellisiin ryhmiin. Jos minun kuitenkin pitäisi nimetä pahuuden suomalaiset erityispiirteet, ne olisivat nämä.

Suomalainen pahuus ei ole saksalaista, venäläistä, amerikkalaista, italialaista, arabialaista eikä edes intialaista tyyppiä, vaan oma merkillisen banaali lajinsa. Silti se on hitaasti kuluttavan haavoittavana tavallaan yhtä julma kuin mainitut suureellisemmat arkkityypit, ennen kaikkea siksi, että se on monin verroin yleisempää kuin maailman orjuuttamisesta haaveilevat monokkelipäiset suurroistot, psykopaattiset sarjamurhaajat tai apokalyptiset terroristit.

Suomalaisen pahuuden banaalisuus on myös saattanut vaimentaa yhteiskuntamme parhaita voimia, sillä arkisen ilkeää pahuutta vastaan kamppaileminen ei tuota vastaavia sankari-ihanteita, intellektuaalista ja taiteellista luovaa tuskaa ja pyrkimystä moraaliseen ylevyyteen kuin suureelliset mittasuhteet saavan pahuuden heittämä varjo. Vielä Venäjän vallan alla ollessaan suomalaiset saattoivat projisoida pahuuden imperiumin sortovaltaan ja Bobrikoviin, kuten Eugen Schauman teki. Eino Leino löysi demoninsa sisällissodasta.

Pitkinä sodanjälkeisen jatkuvasti lisääntyneen hyvinvoinnin ja holhouksen vuosikymmeninä paha kätkeytyi kuitenkin suomalaisten perikateuteen ja arki-ilkeyteen, hävitti kaiken sankarillisen ja romanttisen, väheksyi kauneutta ja nosti harmauden alttarille. Suomalainen pahoinvointi sikisi tästä, eikä tunnu löytävän pahuudelleen kasvoja. Suomalaiset kääntävät ahdistuksen itseensä, kärsivät masennuksesta, popsivat psyykelääkkeitä, juovat viinaa ja tekevät itsemurhia.

Kansallinen ongelmamme ei ole se, että täältä, kuten kaikista maailman yhteiskunnista, löytyy pahuutta. Ongelmamme tuntuu olevan se, että olemme kadottaneet pahuuden vastinparin, kansallistyypillisen hyvyyden. Jokaista pahuuden inkarnaatiota on täytynyt vastata sankari, hyvien ihmisten esitaistelija ja esikuva. Sellaista suomalaisilla ei enää ole, ei kateuden ja vahingonilon kylmää ja muodotonta varjoa vastaan.

Ukrainan itsenäisyyspäivä

Perjantaina oli Ukrainan lipun päivä ja lauantaina Ukrainan itsenäisyyspäivä, jolla juhlistetaan itsenäistymistä Neuvostoliiton vallasta 90-luvun alussa. Ukrainalla oli hyvin lyhyeksi jäänyt itsenäisyys myös vuonna 1918, mutta toisin kuin Suomi, Puola ja Baltian maat, Ukraina ja useat muut tuolloin lyhyesti itsenäistyneet maat joutuivat sisällissodan raivotessa pian uudelleen venäläisvetoisen bolševistisen imperiumin valtaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, että Ukrainan valtiollinen historia olisi alkanut vasta vuodesta 1918. Alueella oli historian saatossa lukuisia imperiumeja ja valtioita, joista kukin jätti jälkensä Ukrainan historiaan.

Kimmeriläiset muodostivat ensimmäisen tunnetun korkeakulttuurin Ukrainaan 1100-luvulla eKr. Heitä seurasivat iraanisten skyyttien ja sarmaattien valtakunnat, jotka ovat jättäneet jälkeensä geneettisen perimänsä varsinkin etelä- ja länsiukrainalaisten usein varsin iraanisiin (arjalaisiin) piirteisiin. Jo skyyttien ja sarmaattien hallitessa aroja, Ukrainassa vaikuttivat myös rannikolle siirtokuntia perustaneet helleenit sekä alueen halki vyöryneet gootit ja hunnit. Lähi-idästä lähteneiden yksijumalaisten uskontojen syrjäyttäessä alueen vanhat pakanauskonnot Ukrainan alueella pääsi ensin voitolle juutalaisuus, sillä alueen ensimmäisen monoteistisen imperiumin perustivat turkinsukuiset kasaarit, jotka kääntyivät juutalaisuuteen hankkiakseen neutraalin väliposition lounaassa leviävän kristinuskon ja kaakossa leviävän islamin välissä.

Kasaarien hallitessa imperiumiaan nykyisen Ukrainan alueella suuri osa heidän alamaisistaan oli jo kielellisesti slaaveja. Slaavien alkukoti sijoitetaan yleensä Ukrainan, Slovakian, Puolan ja Valko-Venäjän välimaastoon, josta alkuun varsin nomadiset slaaviheimot levittäytyivät niin etelään Balkanille, pohjoiseen Puolaan, Baltiaan ja Novgorodiin, luoteeseen nykyiselle Venäjälle ja itään nykyisen Keski- ja Itä-Ukrainan alueelle. Slaavilaisten kielten monimuotoisuus on ilmeisesti vielä hiljattain ollut suurinta Karpaattien ja Tatran ympäristöissä. Rutenian eli nykyisen Ukrainalle kuuluvan Zakarpatian ruteenit eli rusiinit pitävätkin usein itseään alkuperäisimpinä slaaveina.

Joidenkin teorioiden mukaan historiasta salaperäisen jälkiä jättämättä kadonnut juutalainen kasaari-imperiumi olisi jättänyt jälkeensä Itä-Euroopan lukuisat mutta hajanaiset pääosin saksansukuista jiddišiä puhumaan ryhtyneet aškenaasit, mutta Israelin ja muun Lähi-idän seemiläisille juutalaisille tämä teoria on sensitiivinen sen vuoksi, että juutalaiset insistoivat geneettistä perintöä, kun taas kasaarien tiedetään suurelta osin muodostuneen käännynnäisistä. Yksi ryhmä sentään jäljittää itsensä varsin ongelmitta kasaareihin, nimittäin turkinsukuista kieltä puhuvat juutalaiset karaiimit, joiden tärkeimmät yhteisöt sijaitsevat nykyään Liettuassa ja Krimillä. Heidän kielensä on lähellä krimintataaria, uskontonsa sen sijaan omaleimaista juutalaisuutta, jota muut juutalaisryhmät ovat perinteisesti pitäneet kerettiläisenä, liiaksi kristillisiä vaikutteita ottaneena.

Samalla kun kreikkalais-bysanttilainen vaikutus Mustallamerellä jatkui, mutta ei enää helleenisenä vaan kristillisenä, levisi Ukrainaan myös toinen kauppiaskansa pohjoisesta jokia pitkin. Kyseessä olivat ruusit eli viikingit, jotka perustivat kauppapaikkoja käydäkseen lukratiivista kauppaa Itämereltä jokia pitkin Mustallemerelle, Konstantinopoliin ja kreikkalaisten välityksellä aina Lähi-itään saakka. Yksi tärkeistä kauppatavaroista olivat orjat, joita tuotiin Koillis-Euroopan laajoilta ja villeiltä suomalais-ugrilaisilta pakanamailta.

Legendan mukaan Kiovan kaupungin perustivat kolme slaavilaista veljestä Kyi, Štšek ja Horiv sekä sisarensa Lybid joskus 400-500 jKr. ja vanhimman veljeksen Kyin nimi elää yhä kaupungin nimessä (ukrainaksi Kyiv, venäjäksi Kijev). Kaupunki saavutti merkittävän aseman vasta, kun muukalaiset tulivat ja valtasivat sen. Kyseessä olivat tietysti viikingit, jotka purjehtivat suuria jokia myöten etelään jo perustamastaan Novgorodista (Nygårdista). Novgorodilaiset viikinkipäälliköt Askold ja Dir olivat epäonnistuneet yrityksessään hyökätä Konstantinopoliin ja vetäytyivät jokia pitkin takaisin pohjoiseen. Siellä he ottivat Kiovan hallintaansa. Novgorodin ruhtinas Helge (Oleg) saapui vuonna 882 ottamaan kaupungin hallinnan ja julisti itsensä Kiovan ruhtinaaksi. Tästä alkoi Kiovan ruusien taru ja samalla vähitellen slaavilaiseksi muuttuva Ukrainan ja Venäjän historia.

Sata vuotta myöhemmin ruusien jälkeläinen, Kiovan ruhtinas Vladimir (Valdemar) päätti muodostaa liiton eteläisen imperiumin Bysantin kanssa. Hän antoi kastaa itsensä kristinuskoon ja matkusti Krimin kreikkalaiseen kauppakaupunkiin Khersonessokseen ottaakseen vaimokseen bysanttilaisen prinsessan. Tämän jälkeen imperiumin kristillistyminen eteni Vladimir Pyhän mahtikäskyin: pakanain epäjumalankuvia särjettiin ympäri Ukrainaa ja kiovalaiset määrättiin joukoittain Dneprjokeen kastettaviksi kristityiksi. Tästä saatiin uusi väkevä monoteismi hiipuneen juutalaisuuden tilalle, idässä tataarikansojen parissa voimistuvaa islamia vastaan.

Tultaessa 1000-luvulle Vladimirin poika Jaroslav Viisas hallitsi Kiovaa, josta tuli Bysantin kulttuurivaikutuksen pohjoinen sillanpääasema. Kreikkalaisia ja kristinuskoon jo kääntyneitä bulgaareja oli tuotu imperiumiin käännyttämään ihmisiä, komeita katedraaleja ja kirkkoja oli rakennettu ja Kiovasta oli tullut yksi itäisen kirkon tärkeistä keskuksista. Kiovasta käsin ortodoksinen uskonto ja sen myötä slaavilainen kieli levisivät nykyiselle Venäjälle - Novgorodin, Vladimirin ja Suzdalin ruhtinaskuntiin, ajan myötä myös Moskovaan. Tätä ennen Venäjän alueet olivat olleet pääosin suomalais-ugrilaisten ja turkkilais-tataarilaisten kansojen asuttamia. Näiden asteittainen slaavilaistuminen kristinuskon leviämisen myötä on voitu havaita tutkimalla Konstantinopoliin laivattujen orjien nimiluetteloita. Kysymys ei toki ollut vain kielen, kulttuurin ja uskonnon muuttumisesta, vaan myös väki liikkui, mikä on voitu havaita tutkimalla lukemattomat kansainvaellukset kokeneiden Itä-Euroopan tasankojen nykyasukkaiden geeniperimiä.

Mongolit valtasivat Kiovan vuonna 1240 Tšingis-kaanin pojanpojan Batu-kaanin johdolla ja alistivat itäslaavien ruhtinaskunnat vasalleikseen. Mongolivaltakunnan läntiseksi perilliseksi tuli Kultainen Orda, pääkaupunkinaan volgantataarien ydinmailla sijaitseva Sarai, johon Kiovakin maksoi vasallina veronsa ensin mongolien ja sittemmin heidän vasalleinaan paikkansa ottaneiden tataarien kaaneille. Kultainen Orda puolestaan hajosi ajallaan Kazanin, Astrakanin ja Krimin kaanikunniksi, krimintataarien hallitsema Krimin kaanikunta tuli hallitsemaan suurinta osaa Ukrainasta.

Tataarien kaanikunnat heikentyivät puolestaan vähitellen, ja uudet nousevat imperiumit pohjoisessa ja etelässä kasvoivat ensin alueillaan ja alistivat lopulta kaanikunnat valtaansa yksi toisensa jälkeen. Pohjoinen imperiumi oli mongolien vasallina muut itäslaavit valtaansa saanut Moskovan suuriruhtinaskunta, josta myöhemmin tuli nykyinen Venäjä. Eteläinen imperiumi oli puolestaan Bysantin alueet yksi toisensa jälkeen hallintaansa ottanut Osmanivaltakunta, josta myöhemmin tuli nykyinen Turkki. Astrakan ja Kazan joutuivat Moskovan hallintaan, Krimin kaanikunta puolestaan aluksi Osmanivaltakunnan vasalliksi. Lopulta Katariina Suuren aikana 1700-luvun lopulla Venäjä valtasi myös Krimin ja tuhosi krimintataarien pitkään kukoistaneen valtakunnan perinpohjaisesti.

Imperiumien välisten taistelujen puristukseen jäi sen verran tilaa, että leimallisesti ukrainalainen kulttuuri saattoi kehkeytyä omaleimaisena niin läntiseen Puola-Liettuaan, pohjoiseen Venäjään kuin eteläisiin Krimin kaanikuntaan ja Osmanivaltakuntaan nähden. Ukrainan läntisimmät alueet Galitsia ja Volhynia onnistuivat 1200-luvulla välttämään mongolivalloituksen ja tulivat sen sijaan Puolan, Unkarin ja Liettuan imperiumien vaikutuspiiriin. Erityisesti Puolasta tuli läntisen Ukrainan hallitseva imperiaalinen voimatekijä, jota vastaan ukrainalaiset myös kävivät vastarintaa. Puolan vallan ollessa suurimmillaan osa Länsi-Ukrainan ortodokseista suostui tunnustamaan Rooman paavin, jolloin syntyi uniaattikirkko katolisten ja ortodoksien väliin. Galitsian itsenäisyys jatkui 1340-luvulle saakka, siis sata vuotta Kiovan mongolivalloituksen jälkeen, jolloin puolalaiset valloittivat Lvivin ja Länsi-Ukrainasta tuli osa Puola-Liettuan suurvaltaa, joka myöhemmin sai hallintaansa myös Kiovan.

Galitsian ja Volhynian lisäksi ukrainalaiset jäljittävät omaleimaisuutensa Keski-Ukrainan aroja ja jokitasankoja asuttaneisiin kasakoihin. Kasakat muodostuivat sekakansana slaaveista, iraanisten ja turkkilaisten ratsastajakansojen jäänteistä, ehkä jopa gooteista. Vaikka he saivat nimensä turkin vapaita ratsastajia tarkoittavasta sanasta ja paljon kulttuuripiirteitä tataarikansoilta, he omaksuivat jo varhain ortodoksisen kristinuskon ja heistä tuli ortodoksisten imperiumien rajaseutujen vartijoita ja laajentajia. Menestyksellisimmät kasakoiden ryöstö- ja valloitusretket ulottuivat kauas katolisten puolalaisten ja unkarilaisten maille, krimintataarien Kaffaan, nykyisen Bulgarian rannikolla sijaitsevaan Varnaan sekä vieläpä Istanbuliin. Kasakkaheimojen jotakuinkin demokraattisesti valitseman ylipäällikön, hetmannin, hallintopaikka sijaitsi Dneprjoen saaressa Zaporižžjan kohdalla.

Kasakat kävivät kiivasta vastarintaa Puolan ylivaltaa vastaan, liittoutuen ensin tataarien ja myöhemmin venäläisten kanssa. Ukrainalaisten epäonneksi molemmat liittolaiset pettivät heidät, tataarit puolalaisten hyväksi Venäjän uhkaa torjuakseen ja Venäjä omien valtapyrintöjensä nimiin. Yhä kansallissankarina hyllattava kasakkahetmanni Bohdan Hmelnitski taisteli kylläkin urheasti Puolaa ja katolisuutta vastaan, mutta juuri hänen epäonninen liittonsa Venäjän kanssa lopulta johti Ukrainan venäläisvalloitukseen ja kasakkojen tuhoon.

Hmelnitskin aseman myöhemmin perinyt hetmanni Ivan Mazepa valitsi hänkin liittolaisensa epäonnisesti. Yrittäen yhdistää Ukrainan taistelemalla sekä katolista Puolaa että paisuvaa Venäjää vastaan hän valitsi liittolaisensa kaukaa pohjoisesta, protestanttisesta Ruotsin valtakunnasta, joka oli siihen asti hallinnut Itämeren ympäristöä. Ruotsin - ja siinä sivussa suomalaisten sotureiden - seikkailu Ukrainan aroilla päättyi tunnetusti murskaavaan tappioon Pultavassa.

Pietari Suuren murskattua ruotsalaisen suurvalta-aseman ja nostettua Venäjän Pohjois-Euroopan suurimmaksi mahdiksi, oli suuren eteläisen ekspansion aika. Osana sitä Katariina Suuri murskasi lopullisesti Ukrainan kasakat ja hävitti Zaporižžjan linnoituskaupungin. Venäjä sopi lännessä nousseiden valtakuntien Preussin ja Itävallan kanssa Puolan likvidoinnista ja jakamisesta, jolloin Venäjä laajensi alueensa Länsi-Ukrainaan, joskin Lviv meni Itävallalle. Katariinan armeijat marssivat edelleen etelään hävittäen Krimin kaanikunnan. Katariina nimitti suosikkinsa kreivi Grigori Potjomkinin luomaan Mustanmeren rannikoille "Uuden-Venäjän", johon kuuluivat peripotjomkinilaisesti luotu keinotekoinen helleenihistoria uusklassisine kaupunkeineen ja nimistön muuttaminen kreikkalaiselta kuulostavaksi. Historiallinen Kaffa muutettiin Feodosiaksi ja Sevastopolista tuli "etelän Pietari".

Katariina Suuren valtakaudesta alkaen Ukrainaan kohdistui voimaperäinen venäläistäminen. Ukrainan kielen käyttö kiellettiin, minkä seurauksena se säilyikin vahvana lähinnä Puolan ja Itävallan vaikutuksessa pisimpään pysyneessä Länsi-Ukrainassa. Venäjän sisällissodan ja sitä seuranneen bolševistisen hirmuhallinnon aikana miljoonia ukrainalaisia kuoli, kun maasta tuli moninkertainen sotatanner. Stalinin aikana 1930-luvulla Ukrainaan kohdistettiin tahallinen nälänhätä (holodomor), jonka avulla tapettiin jopa viisi miljoonaa ukrainalaista, minkä lisäksi miljoonia likvidoitiin teloituksin ja Siperiaan lähettämällä. Tilalle tuotiin Venäjältä juurettomia neuvostoihmisiä. Toinen maailmansota vuorotelleine saksalais- ja venäläismiehityksineen jatkoi tuhoa.

Karpaatit ja Länsi-Ukraina säilyivät myös toisen maailmansodan ja sitä seuranneen Euroopan uusjaon aikana ukrainalaisen vastarinnan keskuksina, ja tuolla alueella ukrainalaiset partisaanit - täkäläiset metsäveljet - jatkoivat vastarintaansa aina 50-luvulle saakka, jolloin KGB sai heidät lopulta tuhottua tai ainakin painettua kokonaan maan alle. Entinen partisaani Stepan Bandera johti pakolaishallitusta lännessä aina vuoteen 1959, jolloin KGB:n agentit murhasivat hänet Münchenissä.

Seuraavan kerran ukrainalainen nationalismi nousi muutosta ajamaan vasta 1980-luvulla, jolloin se mobilisoi mielenosoituksia uskonnon elvyttämisen puolesta, Tšernobylin katastrofin protestiksi ja lopulta neuvostovaltaa vastaan. Neuvostoliiton viimeinen lähtölaskenta alkoi epäonnistuneesta Janajevin juntasta, jonka kaaduttua Ukrainan kommunistijohto päätti kiirehtiä kääntämään takkiaan jo äänekkään opposition puolelle. Elokuun 24. päivänä vuonna 1991, tasan 22 vuotta sitten, Verhovna Rada äänesti Ukrainan itsenäisyyden puolesta ja itsenäisyysajan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Leonid Kravtšuk. Ukraina oli astunut Euroopan itsenäisten valtioiden joukkoon.

Perjantai-iltana juhlistimme Ukrainan itsenäisyyspäivää suomalais-virolais-liettualais-puolalaisella seurueella liettualaisessa pubissa nimeltä Klaipeda, jonne voi Myhailivskalta mennä Velika Žytomyrskaa pitkin, sitten iloisesti rallatellen alas mäkeä laaksoon, mutta kun on runsaiden oluiden höysteeksi syönyt kokonaisen sianreiden runsaalla silavalla, ylämäki takaisin keskikaupunkiin onkin sitten Via Dolorosa, josta ei ilman eväksiä selviä. Onneksi Klaipeda myy erinomaisia ja harvinaisia liettualaisten pienpanimoiden tuotteita myös kotiin vietäviksi.

Lauantaina varsinaisena itsenäisyyspäivänä vatsani tuntui yhä niin täydeltä, että tyydyin vain ankeriassašimiin ja pieniin siivuihin ankanrintaa, kyytipoikanaan tuoppi Tšernihivskeä. Maidanilla oli koko päivän kaikenlaista tapahtumaa, popkonsertteja, sinikeltaisia ilmapalloja, iloisia nuoria suihkulähteissä ja niiden reunoilla, jäätelöä, leivoksia, tirisevää lihaa. Kaikkialla Hreštšatykillä olut virtasi, makkarat ja kanat kärisivät, poppi pauhasi, kansa jorasi ja joi, mutta kukaan ei örveltänyt suomalaisen känniääliöinnin malliin eikä ollut aggressiivinen. Ukrainalaiset ovat sivistyskansaa. Vaikka koko Kiova tuntui olevan vähintään hiprakassa, ainoa todistamani tappelu oli muutaman teinin välillä ostostunnelissa, ja hekin väistyivät ja pyysivät teititellen anteeksi, jotta pääsin välistään jatkamaan matkaa, ennen kuin jatkoivat tappeluaan.

Kiovalaiset ovat hauskaa, huumorintajuista ja sarkastista porukkaa. He ovat kaksikielisiä, äänestävät oppositiota, mutta puhuvat venäjää ukrainalaisella ääntämyksellä ja sanahöysteillä. Itsenäisyyspäivänä oppositiopuolueet Batkivštšyna, Udar ja Svoboda olivat pystyttäneet omia telttojaan ja venäläismielinen hallitus oli puolestaan läsnä poliiseineen ja pamppuineen. Hallitus tietää Kiovan olevan oppositiomielinen, minkä vuoksi pormestarin ja kaupunginvaltuuston vaaleja on lykätty ja lykätty.

Varsinaista ukrainalaista Ukrainaa on Länsi-Ukraina, jossa puhuttava ukrainan kieli on selvästi aivan eri kieli kuin venäjä. Kun venäläiset väittävät tietävänsä, että ukraina on vain venäjän murre, he eivät tarkoitakaan ukrainan kieltä, vaan kuvittelevat sen viittaavan Kiovassa yleisesti puhuttavaan ukrainalaissävytteiseen venäjään.

Ikävä kyllä monet Venäjän kautta muuhun Itä-Eurooppaan tutustuneet ulkomaalaisetkin ovat asenteiltaan venäläisimperialistisia ja paljastavat tuon tuosta asenteissaan pitävänsä Ukrainaa jonkinlaisena Venäjän provinssina ja ukrainalaisia jonkinlaisina kreolivenäläisinä, vaikka historiallisesti tarkasteltuna asia on pikemminkin niin, että venäläiset ovat kreoliukrainalaisia. Ei ole mitenkään uutta, että kreoli-imperiumeista tulee alkukotejaan suurempia. Nykyinen anglosaksinen suurvalta on Yhdysvallat eikä Iso-Britannia. Brasilia on maailmantaloudessa tärkeämpi tekijä kuin Portugali. Suurin osa espanjan puhujista on Espanjan ulkopuolella ja arabian puhujista Arabian niemimaan ulkopuolella.

Syyrian isku ja paatunut paha

Totalitarismin luonnetta paljon pohtinut Hannah Arendt kirjoitti siitä, missä määrin anteeksiannon käsite voisi soveltua enää tilanteissa, joissa vastassa oli paatunut paha, kuten natsi-Saksassa. Hän huomautti, että vaikka Jeesus kehottikin anteeksiantoon, tämä ei tapahtunut täysin ehdoitta, vaan vastauksena anteeksipyyntöön. Vastaavasti armo seurasi katumuksesta. Paatunutta pahaa odotti kadotus.

Eilen maailma sai eteensä lukemattomia videoita Syyrian pääkaupungin Damaskoksen esikaupunkialueilta, joissa Venäjän ja Iranin tukema Bashar al-Assadin hallinto käytti kemiallisia joukkotuhoaseita siviiliväestön surmaamiseksi. Vaatimattomimmat arviot puhuivat yhä tänään vähintään sadoista kuolleista, korkeimmat lähemmäs kahdesta tuhannesta. Osa videomateriaalista esittelee lattioille riveihin asetettuja kuolleita lapsia, osa taas lääkintäihmisten ja vapaaehtoisten yrityksiä auttaa hermokaasuun kuolleita tai kuolevia ihmisiä. Osa auttajista saa itse oireita ja kuolee.

Suuri osa kuolleista näyttää olevan lapsia. Syyrian hallitus, sitä tukeva propaganda ja hyödylliset hölmöt Suomessa asti väittävät uhreja terroristeiksi tai yrittävät esittää Syyrian opposition pommittaneen itse omia kannattajiaan kemiallisilla aseilla.

Tämä joukkotuhoaseisku ei ollut ensimmäinen laatuaan, vaikkakin uhrien määrä näyttää olevan suurempi kuin niissä kahdesta kymmeneen aiemmassa kemiallisin asein suoritetussa iskussa, joita Syyriasta on dokumentoitu. Myöskään Assadin hallinto ei ole ensimmäinen, joka alueella käytti kemiallisia aseita kansanmurhan välineenä siviilejä vastaan. Saddam Hussein käytti niitä kurdeja vastaan kuuluisassa Halabjan joukkotuhonnassa sekä myös Irakin šiialaisia ja Irania vastaan.

Mutta hetkinen: eikö kaikille ole vuodesta 2003 toitotettu, ettei Saddamilla ollut mitään joukkotuhoaseita? Toitotettu toki on, mutta toitotus ei aina ole totta. Saddamilla paitsi oli joukkotuhoaseita, hän oli myös yksi niistä Lähi-idän diktaattoreista, jotka käyttivät näitä aseita omaa kansaansa vastaan. Hänen tehdessään niin Yhdysvallat ei iskenyt rangaistukseksi Irakiin - eikä kukaan muukaan. Sen sijaan Yhdysvallat liittolaisineen iski Irakiin paljon myöhemmin, silloin kun se sattui Yhdysvaltain intresseihin sopimaan.

Irakin-sodan suuri valhe ei ollut, että Saddamilla oli joukkotuhoaseita. Se oli se, että nuo joukkotuhoaseet olisivat uhanneet nimenomaan Yhdysvaltoja, ja että ne olisivat olleet keskeisin syy sodalle Saddamin hallinnon kukistamiseksi ja vaihtamiseksi miellyttävämpään. Syyrian diktaattori Assad - joka Saddamin tavoin edustaa baathistista kansallissosialismia - tietää tämän erittäin hyvin. Hän on laskenut olevansa samassa tilanteessa kuin Saddam Halabjan aikoihin - ei samassa tilanteessa kuin Saddam vuonna 2003. Näet ero näiden tilanteiden välissä on laskelma siitä, olisiko johtavilla läntisillä suurvalloilla sekä kykyä että halua uhmata julmien diktaattorien ikiaikaista tukijaa Venäjää ja kukistaa diktaattorit voimatoimin.

Halabjan aikaan länsivalloilla ei tällaista halua ollut. Vuonna 2003 oli. Libyan diktaattori Muammar al-Qaddafi laskelmoi, että häntä ei tultaisi pysäyttämään voimatoimin, joten hän saattoi ryhtyä kansansa kukistamiseen sumeilemattoman joukkotuhonnan keinoin. Hän laski väärin. Vaikka Yhdysvallat oli äärimmäisen haluton tekemään sotilaallisen intervention Libyaan, sen mieli muuttui, kun sekä koko arabimaailma että Euroopan johtavat valtiot Ranska ja Britannia asettuivat sotatoimien kannalle ja suostuttelivat lopulta Yhdysvallat mukaan muskelimieheksi.

Ilman interventiota Libya olisi tänä päivänä samassa tilassa kuin Syyria. Kansaa olisi tapettu mitä julmimmilla tavoilla kenties sadointuhansin ja paisuva sota vaikuttaisi katastrofaalisilla tavoilla koko Pohjois-Afrikkaan - etenkin naapurimaihin Tunisiaan ja Egyptiin - sekä Sahelvyöhykkeelle. Ilman länsimaiden mukaantuloa Libyan interventioon Qaddafi olisi saanut pysyvän tuen Venäjältä, Iranilta ja mahdollisesti muilta julman autoritarismin tukijoilta. Nämä olisivat aseistaneet Qaddafia, lähettäneet erikoisryhmiä Pohjois-Afrikkaan ja destabilisoineet aluetta laajalti, länsimaiden ja arabimaiden länsimielisten suureksi tappioksi.

Toki Libyan tilanteella silti ehti olla kielteisiä vaikutuksia. Qaddafin Sahelin maista värväämät palkkasotilasjoukkiot ja hänen tukemansa terroristiryhmät karkotettiin ja siirtyivät Sahelvyöhykkeen erämaihin, yhdistäen siellä voimansa ja raskaat aseensa aiemmin marginaalisiin alueellisiin islamistiryhmiin ja tuaregikapinallisiin, valloittaen lopulta koko Pohjois-Malin. Ranska kuitenkin hoiti tilanteen varsin tyylikkäästi ja pienin omin tappioin.

Libyan ja Malin onnistuneet interventiot eivät ole poistaneet ääriliikkeiden uhkaa Pohjois-Afrikasta ja Sahelista, mutta ne ovat merkittävästi rajanneet sitä, ja ennen kaikkea eristäneet sen ei-valtiolliseksi, laittomien taisteluryhmien uhaksi. Sellainen ei ole turvallisuuspoliittisesti kovin merkittävä uhka, vaikka silläkin saadaan aikaan otsikoita. Jos Yhdysvallat ei olisi mennyt Libyaan eikä Ranska Maliin, tilanne koko alueella olisi merkittävästi kauheampi. Syyrian jos minkä tulisi tämä osoittaa.

Vaikka Assadin hallintoa tukeva sotapropaganda - jolla on Venäjän ja sen liittolaisten maailmanlaajuinen verkosto takanaan - yrittää saada meidät vähintään epäilemään, ettei Damaskoksen esikaupunkien joukkotuhontaisku siviilejä vastaan olisi ollut Assadin hallinnon tekemä, asiasta tuskin on paremmin tietäville kovin suurta epäilystä.

Assadin hallinto on ainoa taho Syyriassa, jolla on käytössään suuria määriä kemiallisia aseita sekä keinot niiden käyttämiseen näin laajoissa iskuissa siviilejä vastaan. Assadin hallinto on jo aiemmin käyttänyt näitä kemiallisia aseita Syyrian kansaa vastaan. Assadin hallinnolla ei ole ollut estoja eikä se ole epäröinyt murhata satojatuhansia siviilejä tai pommittaa Syyrian suurimpia kaupunkeja maan tasalle.

Voidaan tietysti varmuuden vuoksi pohtia neljää yleisimmin esitettyä vaihtoehtoista salaliittoteoriaa: 1) että iskun olisi tehnyt Syyrian oppositio lavastaakseen Assadin hallinnon syylliseksi ja kansainvälistääkseen siten konfliktin; 2) että iskun olisi tehnyt provokaatiotarkoituksessa jokin Assadia vastaan taistelevista mutta varsinaisen opposition ulkopuolisista jihadistiryhmistä, jotka koostuvat suurelta osin ulkomaalaisista; 3) että iskun olisi tehnyt jokin ulkovalta, esimerkiksi Yhdysvallat tai Israel, saadakseen tekosyyn hyökätä Syyriaan; ja 4) että iskun olisi tehnyt joku Assadin hallinnon puolella oleva komentaja tai militia omavaltaisesti.

Mielestäni kaikki nämä neljä salaliittoteoriaa ovat epäuskottavia, mutta käsittelen ne tässä lyhyesti ennen palaamista niihin syihin, joiden uskon olleen taustalla Assadin hallinnon ja sen valtiollisten tukijoiden päättäessä käyttää joukkotuhoaseita siviiliväestöä vastaan.

1) Assadin hallintoa tukeva sotapropaganda ryhtyi samanaikaisesti iskun tapahtuessa levittämään käsitystä, jonka mukaan Syyrian oppositio olisi pommittanut itse itseään hermokaasuilla syyttääkseen iskusta hallintoa. Tämä teoria edellyttäisi, että oppositio olisi saanut käsiinsä joukkotuhoaseita - kuka niitä olisi sille antanut? Lisäksi teoria edellyttäisi, että heillä olisi ollut keinot ja tilaisuus käyttää niitä pääkaupungissa Damaskoksessa. Teoria edellyttäisi niin ikään, että joukkotuhoaseita käsiinsä saanut oppositio olisi tehnyt järjettömän päätöksen käyttää niitä omaa kansaansa vastaan sen sijaan, että niillä olisi isketty vaikkapa Syyrian armeijaa tai shabihaa vastaan.

Toisin kuin Venäjän ja Iranin ulkomaisesta tuesta riippuvainen Assadin hallinto, Syyrian oppositio on täysin riippuvainen syyrialaisväestön sille antamasta kannatuksesta, taistelijoista ja suojasta. Kiinnijäämisen riski olisi tällaisessa iskussa äärimmäisen korkea, vaikka sen yrittäisikin vierittää jonkun muun niskoille.

Lisäksi tämän salaliittoteorian tekee epäuskottavaksi se, että se toistaa identtisesti vastaavaa propagandaa, jota käytettiin kyseenalaistamaan Venäjän liittolaisten joukkotuhontatoimia Balkanilla ja Kaukasiassa. Myös niissä levitettiin maailmalle käsityksiä, että bosnialaiset, kosovolaiset, tšetšeenit ja georgialaiset olisivat itse pommittaneet itseään tai tehneet joukkomurhia vetääkseen länsimaat puolelleen. Myöhemmin kävi ilmi, että vain Serbia ja Venäjä olivat syyllistyneet mainitunlaiseen joukkotuhontaan. Kun propagandan sisältö, narratiivit ja levityskeinot pysyvät konfliktista toiseen samoina, on syytä epäillä niiden myös lähtevän samoilta tai toisilleen läheisiltä sylttytehtailta.

2) Eräät Assadia vastaan taistelevista ryhmistä ovat jokseenkin yhtä vastenmielisiä kuin Assadin hallinto ja sen militiat itse. Syyrian sodan pitkittyessä ja Syyrian opposition jäädessä eristetyksi ja vaille kovaa kansainvälistä tukea (pehmeää tukea se on saanut), Syyriaan virtasi ympäröivistä maista ja Euroopasta runsaasti kiihkomielisiä jihadisteja, jotka näkivät Syyrian sodassa uskonnollisen jihadin pikemminkin kuin syyrialaisten näkemän taistelun vapauden ja paremman tulevaisuuden puolesta julmaa sortovaltaa vastaan. Eräät näistä ryhmistä ovat ajattelultaan siinä määrin kieroutuneita, että niiltä voisi periaatteessa odottaa täydellisesti tarkoitustaan vastaan kääntyviä provokaatioita. Monille näistä ryhmistä myös ihmishenget merkitsevät yhtä vähän kuin Assadin hallinnolle.

Myös jihadistien tekemänä Damaskoksen esikaupunkien isku on kuitenkin epäuskottava. Näillä ryhmillä olisi vielä suurempia vaikeuksia saada ketään luovuttamaan itselleen kemiallisia joukkotuhoaseita kuin vaikkapa Vapaan Syyrian armeijalla. Erillisyydestään huolimatta ne ovat edelleen riippuvaisia ainakin jonkinlaisesta tuesta, jota saavat Syyrian väestöltä, ja niiden pitäisi onnistua salaamaan syyllisyytensä tällaiseen törkeään iskuun sekä ulkopuolisilta että muulta Syyrian oppositiolta. Kiinni jääminen merkitsisi varmaa tuomiota jopa niiden kansainvälisten jihadistien keskuudessa, joiden tuesta Syyriassa vaikuttavat ryhmät ovat riippuvaisia. Tällaista riskiä niiden ei missään nimessä kannattaisi ottaa.

Lopulta myös jihadistien kohdalla varsinainen motiivi puuttuisi. Kaikkein vähiten nämä ryhmät haluavat länsimaiden sekaantumista Syyrian tilanteeseen. Päinvastoin, ne ovat hyötyneet Syyrian opposition eristämisestä ja saaneet jalansijaa juuri siksi, että länsimaat eivät ole auttaneet syyrialaisia. Missään tapauksessa ne eivät halua nähdä Assadin jälkeen Syyriassa länsimielistä ja länsimaiden tukemaa koalitiohallitusta. Ne haluavat islamilaisen hallinnon. Sellaista ei hermokaasuilla rakenneta.

Tunnetuimmat Syyriassa taistelevat jihadistiryhmät, kuten Jabhat an-Nusra ja Dawlat al-Islamiyya ovat kylläkin uskonnollisia fanaatikkoja, mutta pyrkineet voittamaan väestön luottamusta puolelleen kurinalaisuudellaan ja rikollisten rankaisemisella. Vaivoin hankittu maine menetettäisiin ikiajoiksi iskuilla syyrialaisia muslimisiviilejä vastaan. Jos jokin jihadistiryhmistä saisi käsiinsä kemiallisia aseita, niillä voisi pikemminkin ajatella olevan suuri houkutus käyttää niitä terrorismiin länsimaita tai Israelia vastaan. Niillä voisi myös olla kiinnostusta toimittaa tällaiset aseet eteenpäin jossain muualla toimivalle ääriryhmälle, mikä on yksi joukkotuhoaseiden leviämiseen liittyvistä perinteisistä peloista.

3) Kolmas salaliittoteoria, eli että iskun olisi tehnyt jokin ulkovalta, joka haluaa sitä tekosyynä käyttäen hyökätä Syyriaan, nimeää epäillyiksi yleensä joko Israelin tai Yhdysvallat. Tämä teoria edellyttäisi, että nämä valtiot olisivat valmiita riskeeraamaan kansainvälisen maineensa ryhtymällä näin törkeään provokaatioon. Kuitenkin sekä Yhdysvallat että Israel ovat riippuvaisia nimenomaan läntisen maailman - eivät esimerkiksi moraalisesti joustavamman Venäjän - tuesta, ja jääminen kiinni tällaisesta iskusta vaikka vuosikymmenten jälkeenkin olisi poliittisesti täydellisen katastrofaalista niille. Ainakin Yhdysvalloissa suuren luokan törkeät poliittiset salaliitot ovat lisäksi vaikeita jatkuvan vuotovaaran vuoksi.

Jos nyt uskoisimmekin, että Yhdysvallat tai Israel olisi valmis tällaiseen iskuun vain saadakseen tekosyyn hyökkäykselle, silloin olisi oletettava kaksi asiaa: että ne haluavat hyökätä Syyriaan, ja että niillä ei ole ollut tähän asti riittävää tekosyytä interventiolle. Mielestäni kumpikaan ehto ei täyty. Sekä Yhdysvallat että Israel ovat äärimmäisen haluttomia puuttumaan sotilaallisesti Syyrian tilanteeseen, ja Assadin hallinto tukijoineen tietää tämän. Toiseksi, jos ne nyt olisivatkin muuttaneet mieltään ja himoitsisivat päästä tekemään suuren luokan sotilaallisen intervention, tälle olisi löytynyt riittävästi perusteita jo kahden vuoden ajan.

Yhdysvallat on tiennyt koko ajan, ettei se tule saamaan Assadin vahvimman tukijan, Venäjän, tukea minkäänlaisille YK:n vastatoimille Assadia vastaan. Venäjä ja Iranhan eivät YK:n valtuutuksista välitä, vaan niiden interventio on jatkunut sumeilematta ja rangaistuksetta koko Syyrian konfliktin ajan. Jos Yhdysvallat haluaisi interventiota, se saisi koska vain puolelleen yksipuolisen halukkaiden koalition, sillä Britannia, Ranska, Turkki ja merkittävä joukko arabimaita ovat jo pitkään toivoneet voimatoimia Assadia vastaan. Niiltä on vain puuttunut rohkeus Yhdysvaltain muskelin puuttuessa. Eräs merkittävistä taustasyistä Yhdysvaltain haluttomuudelle onkin se, että heti mikäli Yhdysvallat asettuisi intervention kannalle, muut sysäisivät sille päävastuun ja suurimman osan kustannuksista.

4) Neljäs salaliittoteoria on eräänlainen kasvojen säilyttämisen vaihtoehto. Halutaan uskoa, että iskun olisikin tehnyt joku Assadin paikalliskomentaja ilman presidenttinsä siunausta, tai kenties joku Assadin puolella taistelevista militioista ja ääriryhmistä, kuten shabihajoukot tai libanonilainen Hizbullah, joka on viime kuukaudet vastannut käytännössä Assadin hallinnon sotilaallisista voitoista Syyriassa. Hizbullahilla luultavasti olisi keinot tällaisen iskun tekemiseen, mikäli se saa joukkotuhoaseita Syyrian hallinnolta. Sitä kuitenkin koskevat samat ongelmat, jotka mainitsin Assadia vastustavien jihadistiryhmien yhteydessä. Hizbullah ei ole riippumaton siitä kannatuksesta, jota se saa arabiväestöltä eri puolilla aluetta.

On äärimmäisen epätodennäköistä, että kukaan Assadin hallinnon alainen paikalliskomentaja voisi tehdä ratkaisua joukkotuhoaseiden käyttämisestä ja varsinkaan asuinalueillaan nukkunutta siviiliväestöä vastaan. Pidän selvänä, että ratkaisu on tehty korkeimmalla poliittisella tasolla ja siitä on vähintään informoitu, luultavasti konsultoitu Venäjää ja Irania. Pidän luultavana, että Venäjä ja Iran ovat olleet tietoisia ja jopa antaneet aktiivisen hyväksyntänsä iskulle, mikä on tietysti erityisen pelottavaa.

Miksi sitten Assad tekisi tällaisen iskun juuri, kun on kulunut tasan vuosi Obaman lausumasta punaisesta viivasta (kemiallisten aseiden käyttö), ja kun YK:n tarkastajat ovat saapuneet maahan? Juuri siksi. Kysymys on šokeeraavasta voimannäytöstä, jolla lamautetaan vastustusta, pelotellaan naapurimaita ja nöyryytetään erityisesti Obamaa mutta samalla koko läntistä kansainvälistä yhteisöä. YK on Venäjän veton takana eikä tule kykenemään iskujen tutkimiseen - Assadin hallinto esti jo tarkastajien pääsyn joukkotuhoaseiden käyttöpaikoille. (Mitä se ei luonnollisestikaan tekisi, jos iskujen takana olisi ollut oppositio.)

Tähän asti joka kerran, kun YK:n tarkastajat ovat saapuneet Syyriaan, Assadin hallinto on toteuttanut jonkin "terroristisen" provokaation propagandansa tueksi. Eilinen isku oli toki uhriensa määrässä mitattuna huomattavasti edellisiä suurempi, mutta propaganda-aineisto näytti olevan valmiiksi valmisteltua ja syötettiin maailmalle tavanomaisen järjestäytyneesti.

Tapauksen johtopäätös muodostuu näin ollen kaikkein pelottavinta laatua olevaksi. Kysymys on paatuneesta pahasta. Iskun poliittinen viesti on: me voimme tehdä mitä hyvänsä - ja me teemme sen rankaisematta. Maailma ei tule siihen puuttumaan. Viesti on suunnattu kaikelle kotimaiselle vastarinnalle: katsokaa millaisia nynnyjä tukijanne ovat - ne vapisevat nyt kuin haavanlehdet eivätkä saa mitään aikaiseksi. Antautukaa ehdoitta tai olemme valmiit tappamaan vaikka koko väestön.

On todennäköistä, että viesti on suunnattu myös naapurimaille, erityisesti Jordanialle ja Turkille. Jos näin on, niille on todennäköisesti välitetty etukäteen salainen törkeä uhkaus, ja Damaskoksen isku on demonstraatio siitä, että Syyria on tosissaan. Venäjä lienee puolestaan yötä päivää vaikuttanut Israeliin varmistaakseen passiivisuuden. Samalla on todennäköisesti annettu kaikille naapurimaille vakuutuksia, että mikäli ne perääntyisivät, joukkotuhoaseita käytetään vain Syyrian kansaa vastaan. Sen kun voi tehdä rankaisematta niin kauan kuin Venäjä käyttää YK:ssa veto-oikeuttaan eikä mikään länsivalta ole valmis yksipuoliseen interventioon.

Ennakkotapaus on äärimmäisen pelottava, ja mikäli johtavat länsivallat eivät tähän reagoi, kasvaa merkittävästi vaara, että muutkin diktaattorit ryhtyvät jälleen avoimiin kansanmurhatoimiin väestöjään vastaan - eräät ehkä jopa pieniä naapurimaita. Yhdysvaltoja nöyryytetään perusteellisesti ja sen uskottavuus koko maailmassa ja erityisesti Lähi-idässä romahtaa. Saudi-Arabia ja Venäjä ovat jo lähentyneet toisiaan ja Saudi-Arabian tiedustelupäällikkö sopinut Venäjän kanssa suoraan asekaupoista, "koska näemmä Yhdysvallat on vetäytymässä alueelta".

Voi tietysti käydä niinkin, että Assad tukijoineen pelaavat uhkapeliään yhden askeleen liikaa, jolloin tällä hetkellä kaiken uskottavuutensa menettäneistä punaisista viivoista yhtäkkiä tuleekin todellisuutta. Qaddafi hävisi uhkapelinsä. Assadkin voi sen yhä hävitä. Venäjä ja Iran ovat kuitenkin maailmanmestareita uhkapelin alalla ja ne ovat tehneet laskelman, että Yhdysvallat ei uskalla katsoa kortteja vaan vetäytyy. Lähikuukaudet tulevat näyttämään, onko laskelma oikea.

Vaikka Assad pelin häviäisikin, Venäjä ja Iran ovat silti jo olleet menestyksekkäitä kaksi vuotta käymässään uhkapelissä arabikevään pysäyttämiseksi. Yhdysvallat ja kansainvälinen yhteisö on onnistuttu jälleen saamaan tilanteeseen, jossa kaikki niiden vaihtoehdot ovat huonoja. Perääntyminen merkitsee mittaamattomia tappioita Lähi-idän alueella, sen vakaudessa ja etenkin länsivaltojen arvovallassa. Interventio taas merkitsee sitoutumista jälleen suuriin taloudellisiin, poliittisiin ja diplomaattisiin riskeihin, joista Venäjä ja Iran pyrkivät ottamaan kaiken hyödyn irti - maksimoiden läntisen maailman tappiot. Assadin kaatuminen olisi niille merkittävä tappio, mutta ei suinkaan pelin loppu.

Islamvihan luonteesta

Islamviha - toiselta nimeltään islamofobia, jos halutaan korostaa tämän vainoharhatilan pelonsekaista ulottuvuutta - lukeutuu nykyisen uusfasismin voimakkaimpiin meemirakenteisiin. Se on myös aikamme länsimaissa aggressiivisin ja vaarallisin ksenofobian eli muukalaiskammon muoto. Olen kirjoittanut islamofobiasta aiemmin täällä.

Edellisen kerran Euroopan historiassa on levitetty yhtä laajamittaisesti suoraan tiettyjä kansanryhmiä vastaan suunnattua vihapropagandaa saksalaisten kansallissosialistien ja venäläisten kommunistien totalitäärisillä valtakausilla. Seuraukset olivat tuhoisia ei vain demonisoiduille vähemmistöille, kuten Saksan ja Itä-Euroopan juutalaisille sekä Neuvostoliiton vainojen kohteiksi valikoituneille kansoille, vaan kaikille eurooppalaisille yhteiskunnille, jotka tavalla tai toisella joutuivat mukaan joko fasistiseen tai kommunistiseen kurimukseen - monet Keski- ja Itä-Euroopan maat vieläpä molempiin.

Suomessa islamviha tuli osaksi äärioikeistolaista ja uusfasistista kiihotusta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälistä alkaen. Kuten monissa muissa Euroopan maissa, Suomessakin islamviha oli tuontitavaraa ulkomaisilta propagandafoorumeilta, ja se rantautui tänne jo aiemmin alkaneen agitaation - maahanmuuttovastaisuuden - kautta. Vaikka Suomessa on esiintynyt perinteistäkin uskonnollista ja geopoliittista islamvihaa, joka on usein linkittynyt joko Venäjän intresseihin tai radikaalikristilliseen Israelin ihannointiin, varsinainen ohjelmallinen islamvihan levitys yhdistettiin nimenomaan maahanmuuttokritiikin otsikon alle.

Maahanmuuttokriitikoiden mielikuvissa kaikki tai suurin osa maahanmuuttajista oli nimenomaan muslimeja (mikä ei pidä paikkansa), ja heidän logiikkansa on mennyt siihen tapaan, että mitä enemmän kiihotetaan väestöön ja viestimiin muslimivastaisuutta ja islamvihaa, sitä kielteisemmiksi muuttuvat asenteet maahanmuuttoon, ja tällä tavalla saadaan painostettua poliittinen järjestelmä pysäyttämään tai estämään maahanmuuton, kenties jopa karkottamaan jo Suomeen asettuneet maahanmuuttajat.

Kysymys on siis ollut alun pitäenkin ohjelmallisesta ja suunnitelmallisesta toiminnasta, jossa vihanlietsonnalla on poliittiset - "populistiset" - tavoitteet. Osa kiihottajista on pieniä ja usein varsin naurettavia ääriryhmiä, fasistisia ja äärikansallisia salaseuroja, mutta huolestuttavaa on se, kuinka islamvihasta on tullut keskeinen ohjelmasisältö (tai ainakin propagandasisältö) edellisissä eduskuntavaaleissa Suomen kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi nousseille Perussuomalaisille.


Persuavautumisia

Viime viikon aikana ainakin kolme perussuomalaista kansanedustajaa avautui islamista niin, että se ylitti valtakunnallisen uutiskynnyksen. Uuden-Suomen päätoimittaja Markku Huusko uskoo kirjoituksessaan syyn Hirvisaaren, Halla-ahon ja Hakkaraisen kautta julkisuuteen tuotuihin islam-avautumisiin olevan kyyninen huomionhaku: poliittinen syksy on alkamassa ja vihapuheet halutaan lämmitellä siihen kuosiin, että ne hallitsevat taas diskurssia, johon kukaan asioista oikeasti jotain tietävä ei enää jaksaisi vastata.

Tunnetun sanonnan mukaan "kaikki mikä tarvitaan pahuuden voittoon on, että kaikki hyvät ihmiset ovat hiljaa". Tämä toteutuu islamofobisen vihapuheen kohdalla, kun asiantuntijat vaikenevat ääliöiden mölinän edessä. Kansalle voi kuitenkin syntyä se kuva, että puheissa on jotain perää, kun ei niitä tyrmätä - tai pikemminkin, että vihanlietsojat ovat vahvoja eikä heitä uskalleta kyseenalaistaa.

Suuri osa ihmisistä ei ikävä kyllä vaivaudu pohtimaan monimutkaisia asioita, elleivät ne koske suoraan omaa elämäänsä, vaan myötäilevät vaistomaisesti niitä, jotka vaikuttavat vahvoilta. Vihapuheen kyllästämässä keskustelukulttuurissa toteutuvat koulukiusaamisen julmat lait. Onneksi sentään muutama politiikassa aktiivinen muslimi - ainakin afganistanilainen demarinainen, keskustalainen somali, vihreä kurdi ja kokoomuslainen albaani - ovat ottaneet asioihin kantaa nyt tai aiemmin, joskin mielestäni kovin miedosti ja kesysti. Tietysti myös moni kantaväestön edustaja näyttää reagoineen Hirvisaaren, Halla-ahon ja Hakkaraisen möläytyksiin.

Lukemattomat muut suolsivat tietysti samaan aikaan islamvihaansa internetfoorumien, blogosfäärin ja sosiaalisen median likakaivoihin, mutta se nyt ei enää herätä kuin omistautuneimpien aktiivien huomiota - siinä määrin turtuneeksi suomalainen keskustelu on viimeisten viitisen vuoden aikana tullut. Tilanne on verrattavissa juutalaisvastaisen vihapuheen ja vainoharhaisuuden valtavirtaistumiseen Euroopassa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa - tunnetuin seurauksin. Muslimit ovat tämän päivän Euroopan juutalaisia.

Hirvisaari ei oikeastaan ansaitse minkäänlaista käsittelyä, koska hänen tuotoksensa ovat käsittämätöntä hourailua, jossa ilmeisesti varsinaisena tarkoituksena on ärsyttää ja loukata mahdollisimman monia. On vaikea kommentoida oksennuksia, joissa ei ole logiikkaa, päätä eikä häntää. Halla-aho sentään kirjoittaa suomen kieltä ja pitkästyttävästä ininästä huolimatta yrittää ainakin omasta mielestään olla looginen. Hänen avautumisensa siitä, kuinka Suomen kirkon pitäisi vihata muslimeja ja tuomita nämä harhaoppisina helvettiin, on kuitenkin lajissaan tragikoominen, koska käsitykseni mukaan Halla-aho on julkisesti julistautunut ateistiksi. Jos kirkko julistelisi lämpimikseen Jumalaan eri tavalla uskovia helvettiin, niin ateistilla tuskin olisi toivoa saada osakseen edes sen vertaa myötätuntoa.

Viimeisimpänä avautujana on nyt sitten ölinöillään kuuluisaksi tullut Teuvo "Neekeriukko" Hakkarainen. Hän osoittaa puklauksessaan liikuttavaa kristillistä vaatimattomuutta mainitessaan myös omista kolttosistaan, kuten ehtoollisviinien varastamisesta kirkosta. Olen otsikoinut tämän kirjoituksen Hakkaraisen otsikkoa mukaillen, mutta Hakkaraisen puklaus ei tarjoa aineksia analyyttisemmalle debatille - vaikka hän näyttääkin pitävän itseään parempana islamtuntijana kuin professori Jaakko Hämeen-Anttila, jolle Princetonin yliopisto (yksi maailman parhaista) juuri tarjosi elinikäistä professuuria. Hämeen-Anttila kieltäytyi "tarjouksesta, jollaisesta ei voi kieltäytyä", koska halusi pysytellä Suomessa ja Euroopassa.

Suomalaiset islamvihaajat toistelevat primitiivisessä muodossa lähinnä internetistä löytämiään propaganda-aineistoja, jotka linkittyvät paljon Suomea suurempaan vihaliikkeeseen. Anders Breivikin kahden vuoden takaisen Utöyan ja Oslon terrori-iskun jälkimainingeissa Suomessakin julkaistiin pari kirjaa ja artikkeleita, joissa islamofobista kulttia kutsuttiin useimmiten vastajihadismiksi.


Vastajihadismi videon valossa

Koska vastajihadistisen islamvihaliikkeen narratiivit näyttävät tällä hetkellä olevan Suomessa eniten esillä oleva osa muslimivastaista kiihotusta, otan tämän kirjoituksen pohjaksi tämän propagandafilmin. Se on vanha, mutta muuan arabiystäväni lähetti sen minulle hiljattain ja pyysi kertomaan mielipiteeni siitä, sillä hän valmistelee hanketta, joka käsittelee vihakiihotusta ja vastustajien demonisointia Lähi-idän yhteiskunnissa. Filmi tarjoaa siinä mielessä hyvän pohjan, että se ei ole yhtä kömpelöä möykkää kuin suomalaisten islamvihaajien päästöt, ja koska se kuitenkin toistaa suuren osan islamofobian keskeisimmistä demonisoivista narratiiveistä.

Lisäksi video tarjoaa kattavan kokoelman pahimpia esimerkkejä oletetun vastapuolen eli jihadististen vihakiihottajien propagandasta, joka luonnollisesti huolettaa arabiystävääni enemmän kuin se, mitä eurooppalaiset ääriryhmät tekevät Euroopassa. Lähinnä filmistä jäävät vain puuttumaan erikseen maahanmuuttajia vastaan suunnatun vihanlietsonnan tavanomaisimmat kauhutarinat "joukkoraiskauksista", "loisimisesta" ja "palavista ghetoista". Islamofobien suosikkisepitys taqiyyasta vilahtaa vain kerran kritisoitaessa yhtä britti-islamistia ilmeisestä kaksinaamaisuudesta, mutta siinäkin ilman paljastavaa väärennettyä sanaselitystä, josta islamofobit yleensä viimeistään tunnistaa.

Filmi on kokoelma amerikkalaisen islamvastaisen skenen vakioargumentteja ja -narratiiveja, joissa erityisesti kristillisen siionismin vaikutus on voimakkaampi kuin useimmissa eurooppalaisissa aateveljissään. Yksi yllättävämpiä asioita filmissä onkin se, että lopusta käy ilmi Israelin valtiollisen mediatoimiston olleen mukana sen tuottamisessa. Tällaista harvemmin avoimesti myönnetään.

Filmi alkaa varsin hyvin. Aivan alussa ja aivan lopussa muistutetaan hurskaasti, että useimmat muslimit ovat kyllä lainkuuliaisia kunnon ihmisiä, mutta tämä filmi käsittelee vain ääriaineksia. Ikävä kyllä disclaimeri ei ole totta. Se on vastajihadisteille tyypillinen valhe, että heillä ei olisi mitään tavallisia muslimeja vastaan - ainoastaan jihadisteja. Vastajihadismi-nimitys on samalla tavoin harhaanjohtava. Todellisuudessa heidän propagandansa suuntautuu nimenomaan muslimeja ja islamia vastaan yleisesti, ja pyrkii yleistämään väkivaltaisia marginaaliryhmiä koskevat asiat leimaamaan kaikkia muslimeja sekä islamia uskontona. Tämä käy räikeästi selväksi myös esimerkkifilmimme edetessä apokalyptista loppuaan kohti.

Suuri osa siitä kritiikistä, jota filmissä esitetään islamilaisia ääriliikkeitä kohtaan, on toki totta ja antaa oikeastikin aihetta huoleen. Minä ja useimmat muslimiystäväni voisimme allekirjoittaa suuren osan huolista mitä tulee jihadisteihin, samoin kuin tietysti eräiden diktatoristen valtioiden kuten Iranin ja Syyrian nykyhallintoihin. Elokuvan suuri valhe ei olekaan siinä, mitä siinä taajaan esitetyt Hamasin ja Hizbullahin propagandavideot ja eräiden radikaali-islamistien saarnat sanovat. Nuo ihmiset ovat oikeasti vaarallisia kiihottajia ja heillä on paljon vastaanottavaisia seuraajia. Ei niin paljon kuin islamvihaajat antavat ymmärtää, mutta yhtä kaikki riittävän paljon aiheuttamaan runsaasti tarpeetonta väkivaltaa ja vihaa.

On oikein kritisoida totalitääristä ideologiaa propagoivia fanaatikkoja siitä, että nämä ovat totalitääristä ideologiaa propagoivia fanaatikkoja. Heidän ideologiaansa tulisi vastustaa. Ikävä kyllä islamvihan lietsonnalla sitä ei vastusteta - päinvastoin, islamvihan lietsojat osoittautuvat itse totalitääristä ideologiaa propagoiviksi fanaatikoiksi, joihin tulee suunnata sama huoli ja aktiivinen vastustus kuin islamilaisiin kiihkoilijoihin.


Valikoivia videokatkelmia

Valitettavasti heti alun jälkeen elokuva muuttuu vihapropagandaksi, joka pyrkii demonisoimaan terroristien, jihadistien ja islamistien sijaan muslimeja yleensä ja arabeja erityisesti. Tätä toistetaan kerta toisensa jälkeen, sillä toisto on propagandan peruselementti. Muslimit ja arabit ovat sama kuin Hitler ja natsit.

Elokuvaan valitut puhuvat päät ovat paria minulle aiemmin tuntematonta hahmoa lukuun ottamatta amerikkalaisen islamofobisen skenen tunnettuja saarnamiehiä. Videolla esiintyvät mm. PLO:sta loikanneet ja sittemmin evankelisiksi kristityiksi kääntyneet arabitaustaiset islamvastaisuuden aktivistit, jotka vetoavat taustaansa uskottavuutta saadakseen, mutta samaan hengenvetoon puhuvat arabeista "heinä" ja "judeo-kristillisestä maailmasta", Amerikasta ja Israelista "meinä". Useat näistä henkilöistä ovat paljastuneet huijareiksi. Toiset taas, kuten Daniel Pipes, ovat tunnettuja islamvastaisista kirjoituksistaan. Ketään objektiivisena tunnettuna kommentaattoria ei ole mukaan mahtunut (tai suostunut).

Elokuvassa koetetaan antaa yleistävä kuva, että siinä esitetyt šokeeraavat katkelmat jihadistikiihkoilijoiden puheista tai lapsille suunnatuista propagandaohjelmista edustaisivat tyypillisiä kaikkien muslimien näkemyksiä, ja että arabimedia olisi silkkaa tätä. Kuitenkin paria qatarilaista talkshow-kommenttia lukuun ottamatta kaikki esimerkit ovat Hamasin, Hizbullahin, al-Qa'idan tai Iranin valtiontelevision propagandasta. Hamas, Hizbullah ja al-Qa'ida ovat aseellisia ääriliikkeitä - ne edustavat perusarabeja tai perusmuslimeja korkeintaan sellaisessa harhaanjohtavassa merkityksessä, jossa perussuomalaiset edustavat kaikkia suomalaisia.

Iran puolestaan on islamistinen diktatuuri, jonka valtionmediat on valjastettu valtaapitävien ulko- ja sisäpoliittista propagandaa tuottamaan. Iranilaiset ihmiset eivät kokemusteni mukaan näitä näkemyksiä jaa. Elokuvantekijöiden aluetuntemuksesta ei anna kovin hyvää kuvaa se, että he puhuvat "arabipropagandasta" ja näyttävät samaan aikaan videoklippejä Iranin valtiontelevisiosta. (Iran ei ole arabimaa eivätkä persialaiset arabeja.)

Useimmat elokuvassa esitettävät propagandakatkelmat näyttävät olevan entisten israelilaisten tiedustelumiesten perustaman ja israelilaismielistä agendaa ajamaan tarkoitetun MEMRI:n jakamia ja kääntämiä. Katkelmat on valittu tarkoitushakuisesti luomaan mahdollisimman pelottavaa ja kielteistä kuvaa arabeista erityisesti ja muslimeista yleensä. Ne toimivat siis demonisoimisen välineinä, vaikka tällaisen aineiston jakamista tavallisesti perustellaan "huolissaan olona" tai "tietoisuuden herättämisenä".

Pahimmillaan yleistävä vihapropaganda on, kun elokuvassa esitetään suoranaisia valheita. Siinä väitetään al-Qa'idan tukijoita "tavallisiksi pakistanilaisiksi kansalaisiksi" ja amerikkalaisten ajoneuvon kimppuun hyökänneitä sadristeja "tavallisiksi irakilaisiksi ohikulkijoiksi". Elokuva levittää myös edelleen jo 2000-luvun alussa väärennökseksi paljastettua videopätkää, jossa palestiinalaisten väitetään juhlivan kaksoistornien sortumista syyskuun 11. päivänä 2001.

Olen nähnyt kaikki videolla esitetyt katkelmat islamistipropagandasta jo aiemmin monilla eri islamvastaisilla filmeillä, mistä saa sen kuvan, että nämä todella ilmeisesti edustavat pahinta saatavissa olevaa aineistoa eikä uutta ole saatu hankittua, vaikka vihapropagandaa olisi Youtube pullollaan. En voi juurikaan olla eri mieltä siitä, etteikö erilaisten ääriliikkeiden ja Iranin islamistihallinnon propaganda edustaisi kaikin puolin vastenmielistä vihanlietsontaa. Eri mieltä olen sen sijaan siitä, että tällaista propagandaa voitaisiin parhaiten torjua levittämällä vastaavaa propagandaa muslimeja ja arabeja vastaan.


Hitler-kortti

Elokuvaan on saatu mukaan myös vanha saksalainen emigrantti, joka julistaa, että "mitä tahansa tapahtuu Israelille, tapahtuu koko maailmalle, koska Israel edustaa koko maailmaa". Ei tietenkään ole kiellettyä olla kiihkeä Israelin-ystävä, mutta useimmiten tällaiset purkaukset vievät uskottavuutta siltä, voiko kyseinen henkilö tarkastella islamilaista maailmaa tai varsinkaan arabimaita kiihkottomasti.

(Henkilökohtaisesti minua on aina ihmetyttänyt verkkopalstojen kiihkeiden Israelin-ystävien toiminnassa se, että he keskittyvät lähes yksinomaan demonisoimaan arabeja - eivät koskaan kertomaan myönteisiä asioita Israelista, vaikkapa sen kulttuurista ja tieteestä. Tai niistä israelilaisista, jotka haluavat saada jotain hyvää aikaan maan suhteissa ympäröivään alueeseensa. Mietin usein, mahtaako monikaan israelilainen olla ilahtunut vai enemmänkin kiusaantunut kaikesta siitä "avusta", jota Amerikan ja Euroopan ei-juutalaiset kiihkoilijat pyytämättä tarjoavat.)

Elokuvan heikoimpia esityksiä on yritys yhdistää muslimeja ja erityisesti palestiinalaisia natseihin samaan aikaan kun islamofobinen liike länsimaissa esiintyy avoimesti fasistisin äänenpainoin ja levittää muslimeista usein sanasta sanaan samanlaista vihapropagandaa kuin natsit aikoinaan juutalaisista. Tällainen projektio on posketonta ja törkeää. Elokuvan nimi - Obsessio - pätee kyllä islamistikiihkoilijoiden länsivihaan, mutta valitettavasti se pätee yhtä hyvin islamvihaajien monomaaniseen maailmankuvaan. Elokuvan loppupuolella sen tekijöiden oman obsessiivisuuden taso käy kiusallisen selväksi.

Kolmannen valtakunnan aikana toimineen Jerusalemin muftin Amin al-Husseinin yhteistyö saksalaismiehittäjien kanssa - historiaa, josta islamofobit ja israelilaismieliset kiihkoilijat ovat tehneet elämää suuremman selitystekijän kaikkeen - alkaa jo olla varsin kulunut tarina. Itseään vastajihadisteiksi kutsuvat islamvihaajat tuntuvat kuvittelevan, että tämä nimenomainen mufti jotenkin inkarnoisi koko muslimimaailman.

Todellisuudessa muslimeja kuitenkin taisteli huomattavasti enemmän länsiliittoutuneiden joukoissa brittien ja ranskalaisten siirtomaista koottuina kuin Hitlerin ja hänen kroaattiliittolaistensa kokoamissa parissa pataljoonassa. Tietysti muslimeja taisteli myös neuvostojoukoissa - kaukasialaisia, keskiaasialaisia, tataareja... Amin al-Husseinin nostaminen arvoon arvaamattomaan palvelee propagandassa vain sitä tarkoitusta, että palestiinalaisten vastarinta pyritään esittämään natsismista kumpuavaksi juutalaisvastaisuudeksi.


Vainoharhojen maailma

Islamvihaajien maailmankuva on konspiratiivinen - salaliittoja vilisevä ja vainoharhainen. Sen pakkomielteisyys ei eroa lainkaan jihadististen vastineidensa maailmankuvasta. Kummankaan ääriliikkeen propagandan pääkohde ei suinkaan ole vastapuoli, vaan "ignorantit massat" ja "valtavirta" omalla puolella. Jihadistien mielestä juuri kukaan muslimi ei ole oikea muslimi eikä milloinkaan vihaa inhaa Amerikkaa tarpeeksi. Islamvihaajien mielestä taas länsimaat ovat poliittisesti korrektien suvaitsevaisten liberaalien salaliiton vallassa, joka tahallaan tuo tulvimalla muslimeja Eurooppaan eikä ymmärrä islamin ja muslimien perimmäistä pahuutta. Jos nämä "ignorantit massat" eivät heti herää vihaamaan, käy kuten Hitlerin Saksassa. Tämä ei ole liioittelua - tämä sanotaan elokuvassa suoraan.

Todellisuudessa konspiratiiviset ääriryhmät ovat tietysti analyyseissään täysin väärässä. Mitään suurta salaliittoa ei ole. Maailmanloppu ei kolkuttele aivan kohta ovella, ja jos kolkuttelee, ei ainakaan siksi, että vääräuskoiset olemassaolollaan tuhoavat planeetan. Todellisuudessa ignorantit massat eivät suinkaan ole tietämättömiä. Tottahan minäkin, mitä suvaitsevaisin ihminen, olen huolissani ääriliikkeistä - kaikenuskoisista - enkä suinkaan sympatisoi al-Qa'idaa, Hizbullahia, Hamasia, Iranin nykyhallintoa enkä Hitleriä. Näistä islamvihaajista en olisi niin varma - kummasti heiltä se Hitler-apologeesi aina jostain suupielestä lipsahtaa.

Kuvaavasti elokuvasta tietysti puuttuvat kaikki rakentavat ehdotukset, miten jihadistien kiihotusta voisi vastustaa. Islamofobisen liikkeen ainoa ehdotus näyttääkin olevan levittää islaminvastaista propagandaa ja saada ihmiset "heräämään" - siis vihaamaan. Näin toimien he tekevät täsmälleen sitä samaa, mistä oikeutetusti kritisoivat islamilaisia kiihkoilijoita ja Hitlerin Saksaa.

Elokuvan lopussa esitetään myös kohtuullinen vetoomus tukea islamilaisessa maailmassa vaikuttavia "muutamia maltillisia ääniä" - joskin tässäkin esitetään se valheellinen mielikuva, että suurin osa äänistä olisi kiihkoilijoita. Mitä he sitten tekevät vaikkapa muslimiliberaalien tukemiseksi? Eivät tietenkään mitään. Levittävät vain lisää vihaa, lisää epäluottamusta ja politisoivat suosikkivähemmistöjään kuten egyptiläiskopteja, mistä nämä eivät varmasti ole erityisen kiitollisia. Islamvihaajat ovat järjestelmällisesti vihamielisiä arabikevättä kohtaan, vaikka juuri arabikevään sanoma osoittautui islamisteja vahvemmaksi, kaataen kokonaisia diktatuurihallintoja, mihin islamistit eivät ole vuosikymmeniin kyenneet. Islamvihaajat ovat kaikkea järkevää dialogia ja yhteyksien luomista vastaan, lietsoen sen sijaan hysteriaa ja vainoharhoja.

Luulevatko he todella vaikuttavansa jollain myönteisellä tavalla nuorten muslimisukupolvien ajatteluun tällaisilla filmeillä, joissa arabinuoriso esitetään yksiselitteisesti terroristeina? Eivät tietenkään luule. Heidän propagandansa tarkoitus ei ole vastustaa uskonnollista vihanlietsontaa vaan lisätä sitä.


Islamvihan muut muodot

Itse asiassa myös vastajihadismi on vain yksi ohjelmallisen islamvihan näkyvistä ilmiasuista, ja eritoten anglosaksisen maailman ilmiö. Kokonaisvaltainen islamvihaliikkeen analyysi vaatisi myös vanhakantaisemman uusfasismin ja ns. traditionalismin, Venäjän ja Serbian vaikutuksen, eurasianismin, panslavismin ja muun mytologisen äärioikeistolaisuuden, ranskankielisen maailman nouvelle droiten ja useiden muiden alavirtausten ja niiden taustojen huomioimista. Breivikin manifestissa varsinkin venäläis-serbialainen vaikutus oli läpitunkevana läsnä anglosaksisen vastajihad-genren rinnalla. Breivik edustaakin tekoineen varsin kouriintuntuvasti lopputulemaa siitä prosessista, jossa itäeurooppalaispainotteinen, mytologisvaikutteinen uusfasismi risteytyi angloamerikkalaiseen, usein siionistivaikutteiseen islamofobiaan.

Islamvihan nouseva kuume ei valitettavasti ole ainoastaan eurooppalainen ja amerikkalainen ilmiö. Uskonnollispohjainen vihanlietsonta näyttää tällä hetkellä olevan nousussa ympäri maailman. Se koskee mitä suurimmassa määrin myös islamilaista maailmaa, jossa radikaalien islamistien harjoittama ohjelmallinen vihanlietsonta uskonnollisia vähemmistöjä (ja tietenkin "väärin" uskovia muslimeja) vastaan on väkivaltaisten tapahtumien toteutuman osalta vielä suurempi ongelma näille yhteiskunnille kuin mitä ohjelmallinen muslimiviha ainakaan vielä on länsimaisissa demokraattisissa yhteiskunnissa.

Euroopan maista Venäjällä ja Serbiassa muslimivastainen vihanlietsonta on kuitenkin jo johtanut fasistiseen politiikkaan ja kansanmurhiin - meidän aikanamme, jolloin uusia sotia ja kansanmurhia ei pitänyt enää Euroopassa tulla. Miloševićin käynnistämien muslimeihin kohdistuneiden kansanmurhien pysäyttämiseksi tarvittiin useampi kuin yksi amerikkalaisvetoinen sotilaallinen interventio, jotka olisi voitu välttää, jos Eurooppa olisi kyennyt toimimaan ajoissa. Eurooppa katseli kuitenkin vierestä bosnialaisten ja kosovolaisten massamurhaamista; edes Srebrenica ja Zepa eivät saaneet eurooppalaisia löytämään selkärankaansa. Putinin pysäyttämiseen Kaukasiassa ei edes Yhdysvallat pystynyt.

Euroopan ulkopuolella uskontokuntien välinen verinen vihanpito on pahentunut ainakin Nigeriassa ja huolestuttavimpana suuntauksena viime vuosina Aasiassa. Intian hinduradikaalit ääriryhmät ovat saaneet hiljattain rinnalleen buddhalaisia ääriryhmiä, jotka ovat ryhtyneet muslimivastaisiin pogromeihin Sri Lankalla ja rohingjojen kansanmurhaan Burmassa. Eurooppa on samaan aikaan hyssytellyt ja purkanut Burman-vastaisia sanktioita. Kiinassa Itä-Turkestanin alkuperäisväestöön uiguureihin kohdistuva vaino ja sorto ovat jatkuneet.