Tikal

Tikaliin kannattaa hankkiutua niin varhain aamulla kuin mahdollista. Paitsi että kyseessä oli mielestäni koko matkan vaikuttavin prekolumbiaaninen arkeologinen alue - vaikuttavampi vielä kuin Palenque, Chichén-Itzá tai Teotihuacán - niin lisäksi Tikal oli myös lintujen ja nisäkkäiden näkemisen kannalta parhaita kohteita koko matkalla. Jostain syystä Tikalissa eläimet ja linnut käyskentelevät pelottomina pitkin polkuja ja riehuvat hedelmöivissä puissa metrin päässä katsojasta.

Muissa paikoissa niitä saa epätoivoisesti etsiä höyryävän kosteilla viidakkopoluilla tuntikausia rämpien, kuunnella ääniä ja silloin tällöin ilahtua vilahduksesta, josta sitten pitäisi sanoa, että mikä se mahdollisesti oli. Tikalissa sen sijaan aguteja, kaklattajia, sakuja ja jukataninkalkkunoita käyskenteli kaikkialla täysin piittaamatta raunioita katsomaan tulleista ihmisistä. Hedelmöivissä ja marjovissa puissa papukaijat, tukaanit, tityrat, viikunatangarat ja tikat puuhastelivat katsojista piittaamatta, kameroiden ja ihastusten kohteina. Kukissa kolibreja, marjukoita ja mesitangaroita. Öisin jaguaarit kävivät penkomassa roskiksia turisteja majoittavien bungalowien takapihalla. Krokotiilit köllöttelivät lammissa ja mölyapinat örisivät äänekkäästi puissa meuhkaten.

Korkeimman temppelin huipulta saattoi katsella paitsi koko Tikalin maisemaa, myös punajalohaukkaa, joka kyni atsteekkiarattia puun latvustossa juuri sopivasti temppelin ylätasanteen tasalla. Alhaalla hämärillä viidakkopoluilla saattoi kadota kokonaan temppelialueen turistijoukoista ja katsella vaikka sitä, kuinka kipuajat, muurat ja orneerot riehuivat aluskasvillisuudessa joukkovoimalla etenevässä vaeltajamuurahaisten virrassa. Linnut ilmeisesti viidakossakin tykkäävät saada vähän muurahaishappoa päälleen, mikä karkottanee loisia ja lintuhyttysiä.

Meillä oli Tikalissa yhteiskuntatieteistä valmistunut opas nimeltä Boris, joka kutsui kaikkia matkailijoita chicoiksi ja tiesi myös useimmat alueen lintulajit nimeltä. Kyyditykset olivat sen sijaan vähän niin ja näin. Palatessa ilta ehti jo laskeutua ennen kuin pikkubussi lähti takaisin Floresiin. Kaksi aiempaa pikkubussivuoroa oli selityksittä peruttu ja viimeinen olikin melkoinen kauhukyyti.

Autoa ohjasi juopporemmi: kolme matkatoimiston bussikuskia, kaikki iloisesti kännissä ja ohjaaja aina välillä nuokahdellen ratin päälle. Se ei estänyt ajamasta tuhatta ja sataa. Tie oli tietysti huonossa kunnossa ja sen päällä maleksi pimeässä hevosia, ihmisiä ja muuta. Vielä kansallispuiston alueella ollessamme pikkubussi pysähtyi keskelle viidakkoa ja viidakosta välähti kahdesti merkkivalo. Jotain sieltä kannettiin auton mukaan. Muuallakin havaitsimme, että turistiautoja käytetään salakuljetuksen bulvaaneina. Sekä salametsästäjät että huumekauppiaat toimivat aktiivisesti Pohjois-Guatemalan alueella.

Flores

Palattuamme Lacandónin alueelta ravistelimme käärmeet ja skorpionit housunpunteista ja lähdimme jo pian kohta taas matkustamaan jokiveneellä pitkin Usumacintajokea, mutta tällä kertaa tarkoituksena jäädä Guatemalan raja-asemalle. Hieman huolestuttivat uutiset Guatemalan vaarallisuudeta, maa kun on vajonnut yhdeksi maailman rikollisimmista ja väkivaltaisimmista paikoista ja Meksikon huumekartellit ovat muuttaneet Guatemalan puolelle rajaa viidakoihin. Sissejäkin liikkuu viidakkoalueilla.

Guatemalan raja-asema joen toisella puolella Bethelissä oli hullunkurisen räjähtänyt paikka, mutta asiat hoituivat eikä mikään viitannut siihen, että Guatemalassa olisi erityisen vaarallista. Jälleen kerran alarmistiset huhut ovat yhtä ja arkitodellisuus toista. Jatkoimme sitten maanteitse halki Pohjois-Guatemalan kerran viidakoiden peittämien ylänköjen, jotka oli nyt pääosin kaikki hakattu ja raivattu pelloiksi. Maanteillä ei ollut asfalttia ja ilmassa pöllysi DDT-pöly, joka ei varmaankaan ollut kovin terveellistä.

Saavuimme iltapäivällä kuvankauniiseen Floresin kaupunkiin, joka sijaitsee Peténjärven saarella ja on sillalla yhdistetty järven rannalla sijaitsevaan moderniin Santa Elenan kaupunkiin, josta löytyvät pankkiautomaatti - kalashnikovmiesten vartioima - ja muita fasiliteetteja. Floresissa oli joka kadulla hotelleja, mutta turisteja näkyi erittäin vähän. Ei ollut oikein sesonki ja väkivalta, mutavyöryt ja muut katastrofiuutiset lienevät karkottaneet suuren määrän matkailijoita Guatemalasta. Flores on kuitenkin Unescon maailmanperintökohde ja kunnostettu ilmeisesti isolla rahalla. Tarkoituksemme oli mennä sieltä käsin seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan Tikaliin, kuten tapahtuikin.

Mainittakoon illasta Floresissa sellainen merkittävä luonnonnäytelmä, että pimeän laskeutuessa pariskunta pikkujalohaukkoja oli asettunut asemiin hotellimme lähitalon katolle ja odotti. Vähän ennen H-hetkeä toinen haukoista lensi rannan edustalle järvelle ja odotti ilmassa. Toinen pysyi katolla. Sitten tapahtui: suuri määrä lepakoita purkautui esiin talon ullakolta ja yritti rynnätä haukkojen väijytyksen läpi järven ylle, jossa ne hajaantuisivat. Toinen haukka iski kuitenkin katolta ja toinen järveltä. Lepakot joutuivat paniikkiin ja useita osui sähkölinjoihin ja ropisi alas kadulle eteemme. Siinä niitä sitten räpiköi kadulla, jolla ei onneksi sillä hetkellä ollut autoja. Molemmat haukat menivät katolle repimään pyydystämiään lepakoita. Ilmeisesti sama näytelmä toistuu joka ilta.

Lacandón

Chiapasin eteläosissa Guatemalan rajaseudulla sijaitsee suuri suojelualue nimeltä Lacandón tai Lacantún, joka kattaa myös lukemattomia viidakon peittämiä mayojen kaupunkeja. Kuuluisin, Bonampak, on kaivettu esiin ja ehostettu, mutta kaikkialla viidakossa vastaan tulee mayojen kiviä ja viidakon peittämiä rakennuksia ja pyramidejä, joita ei ole kaivettu edes esille, koska paikalliset intiaanit vastustavat.

Lacandón oli luonnon havainnoimisen puolesta ehkä hienoin paikka, jossa kävimme Chiapasissa. Bonampak on näyttävä ja siellä päästiin ensimmäistä kertaa näkemään valtavia puna-aroja. Jo saman päivän aamuna oli tullut tienvarsikahvilan viereisissä puissa vastaan jauhoamatsoneja ja atsteekkiaratit lentelivät raunioiden tienoolla.

Myös kulttuurisesti Lacandón on sangen mielenkiintoinen paikka. Seudulla on lukemattomia omituisten uskonnollisten yhteisöjen perustamia kyliä, joilla on sellaisia nimiä kuin Palestina, Monte Libano, Damasco, Nuevo Jerusalem ja niin edelleen, mutta vastapainoksi myös muutamat mayakylät, jotka vastustavat keskushallitusta, ovat kääntyneet viime vuosina muslimeiksi. Chávezin ystävät, Iran ja Hizbullah, tukevat varmasti mitä lämpimimmin tällaisten intiaanikylien aseistautumista. Venezuelasta virtaa alueelle aseita ja agitaattoreita, kertoivat Palenquessa tapaamamme venezuelalaiset maanpakolaiset, jotka olivat Chávezin vastustajia. Kommunistinen riehunta uhkaa lisääntyä lähitulevaisuudessa koko Keski-Amerikassa.

Mutta sen sijaan Lacandónin ekoreservin majoituspaikka, mayakylä nimeltä Lacanjá Chansayab, oli mitä rauhallisin ja jumalaapelkääväisin paikka. Kylän asukkaat, jotka ovat itseään kunnioittavia mayaintiaaneja ja puhuvat mayakieltä, ovat joskus maailmanaikaan kääntyneet presbyteereiksi ja hoilaavat lauluja Jeesuksesta ja Jumalan sotilaista aamuvarhaisesta illan hämärään. Pikkutyttö näytti meille ystävällisesti puna-arojen ja muiden papukaijojen suosimia puita ja saimme loistavia valokuvia. Sitten tyttö halusi laulaa Jumalan sotilaita ja kuulla, mitä lauluja me osasimme. Onneksi ei ymmärtänyt suomea, tai no, onhan "Suojeluskunnat Suomenmaassa järjestystä vaatii" vähän samanhenkinen.

Kylän asukkaat käyttävät kaikkialla valkoisia kaapuja, jotka saavat heidät vaikuttamaan kuin toisesta ajasta siirtyneiltä. Lacanjá Chansayabin baarissa tarjoiltiin illalla ainoastaan limonadia. Lisäksi sinne iskivät illalla vaeltajamuurahaiset, jotka alkoivat silmittömästi lahdata lamppujen alle tippuneita sirkkoja ja perhosia ja samaa tarkoitusta varten sinne kytikselle tulleet tarantellatkin joutuivat kiireen vilkkaan pakenemaan. Maa baarin takana kihisi ja kuhisi. Sinne ei kannattanut astua.

Seuraavana päivänä muuan maya vei meidät koko päivän kestävälle vaellukselle Lacandónin viidakoihin. Hän ei ollut puhelias mies, mutta äityi kuitenkin kertomaan yli satavuotiaan isoisänsä löytämästä kadonneesta kaupungista, jota menimme myös katsomaan, ja kyllä, sellainenhan se oli. Yksi mayatalo oli kaivettu esille, muuten vain tiedostimme kävelevämme erään sivilisaation viidakon peittämillä pyramideilla ja valtateillä. Alueella kadonneita kaupunkeja taitaa olla niin paljon, että ne ovat jo banaaleja.

Yaxchilán

Chiapasin osavaltiossa on alueita, jotka ovat zapatistikapinallisten hallussa. Näillekin alueille voi matkustaa turvallisesti, sillä hallituksen ja zapatistien välillä tuntuu vallitsevan jonkinlainen hiljainen tasapainotila, jossa kumpikaan ei tee suurempia iskuja toista vastaan. Konflikti on siirtynyt toisille alueille, esimerkiksi Oaxacaan, jossa osavaltiota hallitsee oppositiossa oleva vasemmistopuolue, Institutionaalinen vallankumouspuolue, joka rahoittaa ja aseistaa omia paramilitaareja.

Zapatistialueille teiden varsille ilmaantuu poliittisia julistuksia, usein varsin koomisia. Turisteille myydään kommunistista krääsää, Che Guevaran, Hugo Chávezin ja alikomentaja Marcosin kuvilla varustettuja teepaitoja, pieniä nukkeja, jotka ovat naamioituneita ja kantavat kalashnikoveja. Kylät ovat julistautuneet "autonomisiksi" eli zapatistien hallitsemiksi. Eräälle vesiputoukselle on tosin lopetettu turistien vieminen, koska zapatistisissit tapaavat kokoontua sinne ryyppäämään ja alkavat juovuspäissään ryöstellä imperialistisia turisteja.

Muuan erityisen hieno mayaraunio Chiapasissa on Yaxchilán, joka sijaitsee Usumacintajoella, Chiapasin ja Guatemalan rajajoella. Sinne pääsee Corozalin rajakylästä veneellä Usumacintajokea pitkin. Joella voi nähdä paljon haikaroita, mangrovepääskyjä ja kuningaskalastajia sekä tietysti kaikkialla Meksikossa omnipresenttejä mustakondoreja, jotka toimittavat yleisen puhtaanapitolaitoksen virkaa samaan tapaan kuin varikset ja haarahaukat monissa osissa Vanhaa Maailmaa. Olimme onnekkaita, sillä tuona päivänä näimme joen rantapenkoilla myös useita krokotiilejä, joista saatiin hyviä kuviakin.

Yaxchilánissa on mayaraunioiden lisäksi myös paljon nähtävää luonnon puolesta, runsaasti metsälinnustoa sekä mylviviä mölyapinoita, hämähäkkiapinoita ja iguaaneja. Näin Yaxchilánissa ensimmäiset kipuajani ja kotingani.

Eräässä Yaxchilánin rakennuksista oli sisällä paljon lepakoita, jotka oli helppo nähdä otsalampun valossa, samoin kuin pöllökehrääjä (perhonen, ei lintu). Kyseisessä rakennuksessa kuulosti yhtäkkiä aivan kuin joku olisi lausunut nimeni ääneen, mutta siellä ei ollut ketään.

Palenque

Veracruzin viimeisenä päivänä onnistuin hankkimaan pakollisen mahataudin, joka ilmeisesti raivasi tilaa sitä välittömästi seuranneelle flunssalle. Meksikossa samoin kuin myös esimerkiksi Thaimaassa ja Malesiassa linja-autot ja ostoskeskukset ovat kuolemanloukkuja, ja mitä parempia ja ykkösluokkaisempia, sitä pahempia, koska kuumissa maissa uskotaan, että jäätävä viima on luksusta. Niinpä busseissa tämä luksus varmistetaan ilmastoinnilla, joka jäädyttää sisälämpötilan nollan paikkeille, täydentäen sitä kaikista suunnista matkustajien kasvoihin, kurkkuihin ja korviin suunnatuilla jääpuhalluksilla, joita ei saa kytkettyä pois. Erityisen korkealaatuisissa kulkuneuvoissa tarjoillaan lisäksi vielä matkustajille jäämurskaa muovimukeissa. Ihmiset joutuvat tähän syväjäädytykseen suoraan teepaitasillaan 30 tai 40 asteen lämmöstä. Kaikkialla ympärillä pärskii sairaita ihmisiä.

Matkustimme Veracruzista yöbussilla - hyytävässä viimassa ja sairaiden matkustajien ympäröiminä - Villahermosaan ja sieltä edelleen toisella välineellä Palenqueen, Chiapasiin. Perille saavuttiin sairaana. Piristeitä naamaan ja majoittumaan viidakon keskelle rakennettuun bungalowien viidakkoon El Panchániin, jossa voi oman mökin kuistilta bongailla tyypillisiä chiapalais-guatemalalaisen ylänkömetsähabitaatin lintuja, kuten muurahaistangaroita, kolibreja, marjukoita ja ruskonärhiä samoin kuin lukemattomia pohjoisamerikkalaisia talvehtijoita, kuten kerttuleita ja rastaita.

Sitten kävelimme El Panchánista suojelualueen läpi Palenquen mayakaupungin raunioille, jotka olivatkin varsin vaikuttavat. Lisäksi Palenquen alue eritasoisine metsineen on erinomaista lintumaastoa, etenkin aamuisin ja neljästä alkaen iltapäivällä. Keskipäivän aikaan tropiikissa linnutkin vetävät siestaa. Palenquen päätemppelin huipulla majaili pariskunta pikkujalohaukkoja.

Yöllä teimme El Panchánissa otsalamppusafarin katsellen hämähäkkien kiiluvia silmiä kaikkialla ympärillä. Safari on ehkä vähän yliampuva sana: kyse on siis siitä, että laitetaan otsalamppu pähe ja aletaan katsella, mitä näkyy, ja yleensä silloin näkyy varsinkin juoksuhämähäkkien silmiä. Hyönteisten silmät ilmeisesti kiiluvat vähemmän valossa, joskin joidenkin yöperhosten silmät kiiluvat. Joku pöllö, luultavasti keskiamerikanvarpuspöllö, huuteli yössä, ja joku kehrääjä, ilmeisesti kauluskehrääjä, pyörähteli valoissa. Isoa yöperhosta pörräsi ja suurin löydetty tarantella oli kämmenen kokoinen.

Palenquen moderni kaupunki on varsin mielenkiinnoton muuten, mutta sieltä löytyy hyvin varustetut sekatavarakaupat, joissa kannattaa asioida ainakin erilaisten hyttysten torjuntavälineiden hankkimiseksi. Lääkevarastokin kannattaa tropiikissa matkaillessa pitää kattavana, etenkin kun alueella riehuu denguekuumetta ja vaikka mitä.

Palenquen kaupungin ja El Panchánin välissä muuan perhe rakentaa paraikaa yksityistä ekologista puistoa, jossa on sekä villiä metsää, että korkeasaarimaisiin avohäkkeihin sijoitettuja villejä nisäkkäitä, lintuja ja krokotiilejä. Pääsimme tutustumaan paikkaan ilmaiseksi, vaikkei se olekaan vielä valmis eikä sinne siten ole vielä kylttejä tieltä. El Panchánin ja Palenquen raunioiden välinen maasto on myös mielenkiintoista, etenkin metsäpolut ja mikä tahansa sellainen paikka, jossa on joki tai puro.

Veracruz

Vaikka Xalapa on Veracruzin osavaltion hallinnollinen pääkaupunki ja yliopistokaupunki, osavaltion suurin kaupunki ja Meksikon itärannikon tärkein satama on samanniminen Veracruz. Vietimme siellä pari päivää. Kyseessä on siirtomaa-ajan espanjalaista arkkitehtuuria kiitettävästi käsittävä kaupunki, jossa on vähän kaikkea: satama, rannikkoa, vilkas elämä, mielenkiintoinen lähiseutu, varsin kaunis zócalo, biitsejä, mangroverämeitä, majakka ja merilintuja.

Satamassa on suuri muistomerkki, jossa muistetaan espanjalaisten (siis nimenomaan espanjalaisten, ei muiden) maahanmuuttajien merkittävää rakentavaa panosta anteliaan ja erinomaisen suuren Meksikon kansakunnan syntyyn. Siellä on myös muistomerkki toisessa maailmansodassa kaatuneille meksikolaisille merimiehille. Vierailumme aikana satamassa kellui myös Greenpeacen alus.

Kuolleiden päivän juhlinta jatkui vielä Veracruzissa ollessamme. Jouduin luovuttamaan 15 pesoa, kun vastaan tuli kaksi pikkulasta, joista toinen oli pukeutunut viikatemieheksi ja toinen kaameaksi luurangoksi, ja tuijottivat tuimasti silmäkulmiensa alta. Mitä siihen voi oikein sanoa?

Veracruzin eteläpuolella ja oikeastaan kaupunkiin sulautuneena on toinen piirikunta nimeltä Boca del Río, suomalaisittain joensuu. Boca del Ríossa on silmänkantamattomiin biitsejä ja paljon rantaravintoloita, mutta siellä voi myös vuokrata veneitä joen eteläpuolelta alkaville laajoille mangroverämeille, joissa näkee runsaasti mielenkiintoisia lintuja, varsinkin haikaroita ja kuningaskalastajia, sekä viulistirapuja. Vielä etelämpänä sijaitsee Mandingon kylä ja samanniminen mangroverämeiden ympäröimä laguunialue, joka elättää runsain mitoin kosteikkolinnustoa.

Eräänä päivänä teimme myös päiväretken Veracruzista pohjoiseen Cempoalan muinaisille totonaakkiraunioille, johon pääsee Cardelin modernin kaupungin kautta. Totonaakit olivat jättäneet jälkeensä melko vaikuttavat raunioit, joissa olimme lisäksi ainoita turisteja koko päivänä. Ehkä viime kuukausien hirmumyrkyst ovat pelottaneet matkailijoita alueelta. Myrskyjen tuhoja näkyikin aika laajalti Veracruzin osavaltion metsissä, jotka vaikuttivat aika runnelluilta. Cempoalassa näki myös aika paljon lisää paikallista maaseutulinnustoa.

Lähdimme sitten lopulta Veracruzin alueelta yötä myöten Tabascon kautta Chiapasin osavaltioon, joka on tullut viime vuosina kuuluisaksi lähinnä zapatistikapinallisten aktiviteeteista ja poliittisista väkivaltaisuuksista. Poliittinen väkivalta on kuitenkin rauhoittunut samalla kun rikollinen väkivalta on riistäytynyt käsistä.

Xalapa

Paikkoja tulee nyt raportoitua tänne blogiin vähän jälkijättöisesti, koska matkustaessa ei ole ollut kovin usein aikaa nettikahviloille eikä käytetyissä majoituksissa tuppaa olemaan langattomia yhteyksiä öiseen kirjoitteluun.

Méxicosta siirryimme Pueblon osavaltion ylänköjen mäntykankaiden ja omituisten tyräkkimäisten kasvien muodostamien kuivien ylänkömetsien kautta Veracruzin osavaltioon ja sen pääkaupunkiin Xalapaan, joka on myös yliopistokaupunki ja vehreä sekä vireä melko korkealla sijaitseva ja siten ilmastoltaan viileä kaupunki. Kuolleiden päivän vietto jatkui edelleen Xalapan päivinämme ja kaupungin menevin baari- ja kahvilakeskittymä muistutti melkoisesti Tbilisin vastaavaa, jonkinlainen mini-Gemmayze.

Gemmayze tuli mieleen siitäkin seikasta, että Xalapassa näyttää olevan erityinen keskittymä Meksikon libanonilaisia, jotka omistavat monia vaatekauppoja ja elintarvikekauppoja, myös suuria kauppaketjuja. (Itse asiassa myös maailman rikkain mies on Meksikon libanonilainen Carlos Slim.)

Xalapassa on suuria puistoja, joissa on tarjolla kahvia, hattaroita, tivolilaitteita sekä kuolleiden alttareita, mutta joissa ihmiset käyvät lähinnä pitämässä hauskaa ja nuoriso pussailemassa ja halailemassa, koska katolisessa maassa sehän ei kotioloissa käy. Puistossa taas sitä voi tehdä julkisesti kaiken kansan nähden ja samalla näyttäytyä ja esitellä heilojaan muulle nuorisolle.

Puiston lammissa ui kääpiöuikkuja ja rannoilla kuljeksi viherhaikaroita. Puissa pyöri viheraratteja ja kimakkaväijyjä, myös naamioväijyjä. Keskiamerikkalaisilla linnuilla on hauskoja nimiä, erityisesti tyrannien heimoon kuuluvilla tyranneilla, väijyillä, napsuilla, näpsyillä, sieppareilla, nappareilla ja lattanokilla.

Illalla baarissa Alvaradon kaupungista Veracruzin eteläpuolisesta jokisuistosta kotoisin oleva sombreropäinen valkokaapuinen viiksisetä piti meille kiusallisenkin pitkään seuraa ja tilitti siitä kuinka vaimo hakkaa eikä mies tiedä miten matkustaisi taas kotikaupunkiinsa, kun kaupunkimatka oli (taas) päättynyt juomiseen.

Xochimilco

Ciudad de México on yksi maailman suurimmista kaupungeista väkiluvussa mitattuna, mutta se on sitä varmaankin myös pinta-alassa mitattuna, jatkuen loputtomina matalasti rakennettuina esikaupunkeina kaikkiin suuntiin. Aikoinaan paikalla oli Tenochtitlánjärvi, jonka saarella sijainneen atsteekkien pääkaupungin konkistadorit valloittivat.

Tarinan mukaan heitä edesauttoivat intiaanien parissa levinneet tarut mereltä saapuvista ja ratsuilla ratsastavista parrakkaista miehistä, jotka valtaisivat ekologisen katastrofin, puukadon ja jatkuvan sotimisen jo heikentämän atsteekkien imperiumin. Tosiaan, mayoilta ja muilta alueen intiaaneilta on löytynyt paljon patsaita, jotka kuvaavat paitsi avaruuskypäräisiä olentoja laserpyssyt kädessä - kuin suoraan tieteissarjakuvasta - myös pitkiä ja paksuhuulisia parrakkaita ihmisiä, jotka tulivat valtamerten takaa. Intiaaneilla ei parta juuri kasva, joten erään teorian mukaan Länsi-Afrikan rannikon afrikkalaiset muslimit olisivat löytäneet Karibianmeren alueen jo ennen Kolumbusta ja espanjalaisia.

Paitsi että Tenochtitlánjärvi peitti sen alueen, jossa nykyinen Ciudad de México sijaitsee, Meksikon keskisillä ylängöillä oli aiemmin lukuisia muitakin suuria järviä. Ne keräsivät miljoonittain pohjoisamerikkalaisia vesilintuja ja kahlaajia talvisin ja tuottivat myös kalaa valkuaisaineiden puutteesta kärsineille atsteekeille. Yksi näistä järvistä oli Xochimilcojärvi, jonka rippeet ovat vielä jäljellä, joskin koko ajan kutistuen, Ciudad de Méxicon liittovaltioalueen eteläreunalla, rajoittuen pääkaupunkia ympäröivään osavaltioon, joka sekin on nimeltään México, etteivät asiat vain liian helppoja olisi.

Kävimme eilen Xochimilcossa. Itse kaupunki, joka on käytännössä yhteenkasvanut pääkaupunkiin, on myös merkittävä basaaripaikka (meksikolaiset ovat johtaneet omat basaaria zueco ja keskustoria zócalo tarkoittavat sanansa arabian sanasta suq) ja siellä voi pulqueríoissa juoda kaktusnesteestä käyttämällä valmistettua pirtelömäistä alkoholijuomaa pulquea. Voisi olla hittituote myös maailmalla, mutta kun meksikaanit pitävät sitä köyhien intiaanien juomana ja juovat siksi itse mieluummin imperialistisia sokeri- ja esanssiliemiä. Tämä ja kaikki muu vastaava siitä huolimatta, että kaikkialla kyllä kovasti vaalitaan Yhdysvaltain vastaista anti-imperialismia.

Xochimilcojärvellä on hyvin varustettu "ekologinen puisto", jossa voi sekä mennä melotuilla lotjilla järvelle ja kanaviin katselemaan satoja haikaroita, sorsia, kahlaajia ja rantakanoja, tai voi kulkea monia polkuja pitkin, joiden varsilla sekä rantoja, ruovikoita että kuivia laidunmaisia habitaatteja. Jos 2000 lajin maailmanlistani ei mennyt rikki jo toissapäivänä, nyt viimeistään olen nähnyt yli 2000 lintulajia tähänastisen elämäni aikana. Kaikkialla, mihin katsoi, oli uusia lajeja. Pensaissa ja puissa kerttuleita, pipiloita, sirkkusia, kaislikoissa suopeukaloisia, sirkkuja ja trupiaaleja, rannoilla erilaisia haikaroita, vedessä lukuisia eri sorsia, uikkuja ja jopa yksi amerikanpelikaani. Kuivilla paikoilla pensaiden ja puiden latvoissa tähysteli useita eri lajeja tyranneja, isoja ja pieniä.