Mihin kaikki tiet vievät I

Tilanne Ukrainassa ei tietenkään ole parantunut, vaikka meitä on jatkuvasti patistettu uskomaan Mordorin valheisiin ja ryhtymään yli Kiovan pään neuvotteluihin Morgothin kanssa siitä, mihin uusi etupiiriraja vapaiden kansojen ja Mordorin välillä vedettäisiin. Joku joukko läntisiä ribbentropeja oli tällaista ”sopimusta” jo vääntämässä Suomen kaakkoissaariston Boistössä.

Merkel, Obama ja muut ribbentropit ovat kilvan kantaneet huolta molotovien puolesta siitä, etteivät venäläisterroristit Donbasissa vain kärsisi tappiota. Ikävä kyllä tällä sysättiin Eurooppa jälleen lähemmäs uutta maailmansotaa, aivan kuten Chamberlainin myönnytyspolitiikka Hitlerin suuntaan aikanaan. Ei pitäisi olla mikään ihme, että kannustusta saanut Putin eskaloi odotetusti Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa.

Venäjän vakituisten joukkojen invaasio Ukrainan alueille on toki ollut käynnissä Krimin miehityksestä ja Donbasiin tunkeutumisesta alkaen, mutta nyt se alkaa olla sillä tasolla – tuhansia vakituisen armeijan miehiä, satojen tankkien kolonnia – ettei Venäjä enää vaivaudu sitä ulkomaailmalta salaamaan. Se on oppinut, että mikä tahansa valhe ja ilmiselvien asioiden kiistäminen menee kyllä läpi riittävälle joukolle länsimediaa ja hyödyllisiä hölmöjä.

Venäjä on paitsi lisännyt raskasta kalustotukeaan ja erikoisjoukkojen toimittamista Donbasiin, myös avannut uuden rintaman Donetskin läänin etelärannikolla suoraan Venäjältä käsin, josta Venäjän joukot hyökkäsivät Ukrainaan. Venäjän joukot valtasivat raskaalla panssari- ja tykistöylivoimalla Novoazovskin rannikkokaupungin, jossa joukkomurhasivat mm. kymmeniä haavoittuneita ukrainalaissotilaita ja hoitohenkilökuntaa. Venäjä vallannee pian Mariupolin, Asovan pataljoonan kotikaupungin, ellei sitä pysäytetä. Ukrainan jo kriittisesti kulutetut voimat eivät yksin riitä Venäjän invaasion pysäyttämiseen.

Lisäksi Venäjällä on viitisenkymmentätuhatta miestä käsittävät joukot massoitettuina Ukrainan rajoille. Niiden tarkoitus on estää Ukrainaa ryhtymästä sodan julistamisen edellyttäviin täysimittaisiin maanpuolustustoimiin. Venäjä ei tunnetusti sotiaan julista tai edes tunnusta eikä muutenkaan piittaa kansainvälisistä sodankäynnin säännöistä.

Rannikon valtausliikkeet avaavat kuljetusväylän Mustaltamereltä miehitetyille alueille, vahvistavat miehitetyn Krimin yhteyttä miehitettyyn Donbasiin. Samalla ne tähtäävät jatkovalloituksiin Etelä-Ukrainassa, Venäjän pyrkiessä kohti Transnistriaa ja Kubanista Bessarabiaan ulottuvan Novorossijan luomista. Varsinaisena tavoitteena Venäjällä on edelleen koko Ukrainan valtaaminen, johon se kokee saaneensa vihreää valoa lännen myönnytyspolitiikasta.

*   *   *

Kaiken tämän keskellä päätin lähteä pariksi viikoksi muihin maisemiin. Ukrainalainen ystävättäreni toivoi kovasti matkustamista Italiaan, jossa isoäitinsä asuu. Mikäpä siinä; Euroopassa automatkailu on helppoa ja ystävättärelläni oli jo Schengen-viisumi, sillä Helsingissä ja useissa Puolan kaupungeissa hän on aiemmin käynyt. Oli aika esitellä hänelle muutakin osaa siitä Euroopasta, johon Ukraina haluaa liittyä mukaan. Rooma oli sovelias päätepiste, koska sinnehän kaikki tiet johtavat, ja meno- sekä paluumatkan varrelle sai sopivasti ripoteltua toinen toistaan kauniimpia kaupunkeja: Budapest, Zagreb, Ljubljana, Venetsia, Firenze, Wien, Krakova. Kahdessa viikossa ehtii nähdä paljon, kun aikaa ei tarvitse niin paljon kuluttaa lentokentillä, hotelleissa ja valmiiksi ohjelmoiduissa asioissa.

Matkaan lähtömme viivästyi hieman, mutta lopulta läksimme yön selkään, sumuun, sateeseen ja ukkoseen, jotka vallitsivat koko öisen ajomatkan Ukrainan halki. Ystävättäreni nukkui autuaasti suuren osan matkasta; minä väistelin salamia ja rekkoja. Aamu valkeni Transkarpatian vuorilla. Tarkemmin sanottuna Lvivin ja Zakarpattjan läänien rajavuorilla, Ukrainan Karpaateilla. Transkarpatiassa on kaksi merkittävää kaupunkia, Užhorod (Ungvár) ja Mukatševe (Munkács), joista suuntasimme tällä kertaa Užhorodiin, läänin pääkaupunkiin.

Užhorod on vanha unkarilainen kaupunki, jonka entinen nimi oli Ungvár – nimi, josta meidän nimityksemme madjaareille ehkä on peräisin. Užhorodissa ja muuallakin Transkarpatiassa elää yhä ukrainalaisenemmistön lisäksi merkittäviä etnisiä vähemmistöjä unkarilaisia, romanialaisia, ruteeneja, hutsuleja, venäläisiä, saksalaisia ja juutalaisia. Kaksi viimeistä ryhmää ovat tosin maastamuuton myötä huvenneet vähiin. Užhorodin näyttävä, tyyliltään turkkilaistyyppinen synagogakin on nykyään konserttitalona, vaikka siellä vierailumme aikaan olikin juutalainen näyttely.

Olimme Užhorodissa aamiaisella, kun kaupunki Užjoen molemmin puolin vasta heräili päiväänsä. Plataanien rivistöt varjostivat kaupungin kauhtuneen keskieurooppalaista ilmettä. Joen ylittävällä sillalla ja torilla kuuli kieltä, jota ystävättäreni ei ymmärtänyt – oletettavasti jonkinlaista murteellista unkaria.

Ylitimme sitten aamupäivän hiljaisessa liikenteessä rajan EU:n ja NATO:n alueelle Slovakiaan. Siellä käytetään nykyään jo euroja valuuttana, toisin kuin Puolassa, Tšekissä, Unkarissa ja Romaniassa. Slovakiassa kohteemme oli viehättävä historiallinen Košice, unkariksi Kassa, Slovakian toiseksi suurin kaupunki. Košice on täynnä näyttävää arkkitehtuuria: gotiikkaa, renessanssia, barokkia ja jugendia. Užhorodin tavoin Košicekin on alun perin unkarilainen kaupunki Kassa, joka on siirtynyt slaavien haltuun vasta Euroopan imperiumeja pilkottaessa. Košicessa syötiin lounasta, sitten suunnattiin etelään kohti Unkaria.

Miskolcin saavutettuamme jatkoimme Bükkin pyökkimetsäisten kukkuloiden halki Unkarin kuuluisimpaan punaviinikaupunkiin Egeriin, josta ”Egerin häränveri” (Egri Bikavér, suomalaisjuoppojen slangissa Erkin pikakivääri) on peräisin. Egerissä sattui olemaan viinifestivaali ja lisäksi elokuu on suurimmassa osassa Eurooppaa pääasiallinen lomakausi, joten ei ainoastaan viinilaaksossa vaan myös Egerin kaupungissa tuntuivat olevan kaikki majoitukset täynnä. Sattumalta päädyimme kuitenkin keskustelemaan erään viinejään maistelevan unkarilaisseurueen kesken, jotka sympatisoivat Ukrainan ahdinkoa niin, että yksi sedistä käytti yhteiskuntasuhteitaan ja kas, meille löytyikin huone viinilaakson parhaasta hotellista.

Proseduuri edellytti kuitenkin sen verran sosiaalista toimintaa, että siinä vierähti muutama tunti illasta, ja olikin jo pimeää, kun pääsimme vihdoin omalle yksityiselle viininmaistajaiskierroksellemme Egerin kellareihin. Erityisesti yksi viinikellareista – se hotellirivistöstä lähimmän kellaririvin vasemmanpuoleinen, jossa olen ennenkin ostoksia tehnyt – tuotti erittäin hyviä löytöjä. Kellaria pyörittävä vanhempi rouva oli ammattilainen. Sen olivat havainneet myös kellarissa tapaamamme amerikkalaiset yliopistomiehet, joilla oli jokin kontakti Budapestissä olevaan amerikanunkarilaisen miljonäärin George Sorosin rahoittamaan Keski-Eurooppa -yliopistoon. Majatalon puutarhassa huutelivat kyläpöllöset. Viinikellaririvistöllä taas paikalliset teinit ja keskieurooppalaiset matkailijat. Kahdesti törmäsimme myös ukrainalaisiin. Suomalaisia ei näkynyt.

Ukrainan osakseen saama sympatia tuli osaksemme monta kertaa matkan aikana – milloin Slovakiassa, milloin Unkarissa ja jopa Italiassa, vaikka sitä pidetään politiikkansa tasolla yhtenä nyky-Euroopan putinoituneimmista (uussuomettuneista) valtioista. Federica Mogherinin nimitysuhka huomenna Ashtonin seuraajaksi unionin uutena ribbentropina onkin katastrofi paitsi Ukrainalle, myös koko Euroopalle, erityisesti sen itäiselle puoliskolle, joka etupiirijaoista joutuu toden teolla kärsimään. No, eipä Eurooppa näy muutenkaan ottaneen opiksi Chamberlainin ajoista. Sen sijaan, että Eurooppa noudattaisi sotienjälkeistä viisautta ”ei koskaan enää”, se antaa tapahtumien luisua tilanteeseen, jossa Twin Peaksin mystisen jättiläisen sanoin ”se tapahtuu taas”.

Egeristä ajoimme seuraavana päivänä Budapestiin, jossa vietimme päivän ihastellen Unkarin pääkaupunkia Tonavan molemmin puolin. Jossain välissä kävimme ostoksilla hävyttömän halvassa automarketissa ja jatkoimme sitten illaksi eteläunkarilaiseen Pécsiin, jossa olen viimeksi käynyt viiniä juomassa yksitoista vuotta sitten. Jo oli aikakin palata. Pécs on erinomaisen viehättävä kaupunki yhtä viinirikkaalla alueella kuin Eger. Vanhankaupungin keskusaukion laidoilla seisoo valtava hevospatsas sekä osmanilainen moskeija, joka on muutettu kristityksi katedraaliksi. Jos haluaa käänteisen kokemuksen Hagia Sofiasta (moskeijaksi ja sittemmin museoksi muutetusta alun perin kristillisestä katedraalista), Pécsissä tarjoutuu mahdollisuus.

Seuraavana päivänä jatkoimme Pécsistä kohti Kroatiaa, EU:n uusinta jäsenmaata, joka ainoana vierailumaistamme on yhä Schengenin ulkopuolella. Siksi Egeristä ja Pécsistä ei ollutkaan voinut ostaa aivan täysimääräisiä viinilasteja vaan täydennystä piti hankkiman Italian viinitiloilta. Palatkaamme siihen kuitenkin seuraavissa blogimerkinnöissä.

Sodassa ja propagandassa

Sodassa ja rakkaudessa kaikki kuulemma käy. En olisi lainkaan varma rakkaudesta, mutta Venäjä on ainakin omaksunut täysimääräisenä sen käsityksen, että sodassa kaikki käy, kunhan tavoite on voittaminen. Kansainväliset normit, säännöt, ihmisoikeusjulistukset, humanitääriset periaatteet ja tietysti eritoten totuus ovat saaneet lentää romukoppaan kun Venäjä rymistää.

Venäjä lienee ainoa maa maailmassa, jolla on lähes täydellinen rankaisemattomuus, hyökkäsipä se naapurimaihinsa salaisesti tai avoimesti, tukipa terroristeja, käyttipä kemiallisia aseita tai ampuipa taivaalta matkustajakoneita. Kilpailijoiksi voisivat ilmoittautua korkeintaan Yhdysvallat, Israel ja Kiina, mutta näistä kaksi ensinmainittua on demokratioita, joissa rankaisemisesta huolehtivat kotiyleisö ja media, muun maailman reaktioista puhumattakaan. Ja Kiina taas on, toisin kuin Venäjä, kärsivällinen imperiumi, joka pelaa vuosikymmenten ja vuosisatojen peliä, levittäen voimaansa ja valtaansa hitaasti ja (omien rajojensa ulkopuolella) pääosin rauhanomaisin keinoin.

Joku sanoi jo joskus kylmän sodan aikana, että amerikkalaiset pelaisivat pokeria, venäläiset taas šakkia. En tiedä, onko asia sitten kylmässä sodassa näyttänyt tältä amerikkalaisten silmiin, mutta tänä päivänä tilanne ainakin näyttää täysin erilaiselta. Kiina pelaa šakkia, Venäjä taas pokeria. Jos länsivallat tänä päivänä ylipäätään mitään peliä pelaavat, ne pelaavat jotain turvallista varman päälle -peliä. Amerikka ehkä hivenen isommin panoksin, mutta kuitenkin. Eurooppalaisten peli on sellaista mukavaa ompeluseuran ajanvietettä, jossa kaikkien on tarkoitus voittaa eikä sitäpaitsi voitto ole tärkeintä vaan reilu peli.

Venäjä on tsaarinajoista lähtien ollut ennen kaikkea uhkapelin suurvalta. Se bluffaa, huijaa, uhkailee, nokittaa ja pakottaa varovaisemmat varman päälle pelaajat vetäytymään pelipöydästä häviäjinä, vaikka näillä olisi Venäjää paremmat kortit käsissään. Toisinaan tämä taktiikka tuottaa Venäjälle katastrofaalisia tappioita, mutta maan johtajat ovat perinteisesti jättäneet pelivelkansa kansansa ja muun maailman maksettaviksi. Hämmästyttävän säännöllisesti Venäjän röyhkeä villinlännenpokeri kuitenkin toimii - ja on toiminut ainakin 1700-luvulta alkaen.

Kun panosten ja velan katto on taivaissa eikä väärinpeluusta koidu rangaistuksia, strategia toimii. Muut eivät voi pärjätä samoilla säännöillä, sillä ne kieritettäisiin tervassa ja höyhenissä. Tai tulisi se venäläisen ruletin epäonnenkantamoinen, johon saakka mikään länsivalta ei ole valmis pelaamaan, mutta Venäjää se ei haittaa, koska aseen piippu ei ole omalla ohimolla.

Kun Venäjä sitten jälleen kerran voittaa petoksella ja röyhkeydellä, se hyväksytään vallitsevana asiaintilana. Tuollainenhan Venäjä on aina ollut - nyt on yritettävä äkkiä normalisoida välit ja sivuuttaa mitä tapahtui. Venäjän uhrit unohtuvat ja se pelaa jo seuraavista. Kaukana lännessä Venäjän synnit ovat joka kierroksen jälkeen pois pyyhityt. Olihan sitäpaitsi joskus Hitler ja Vietnam.

*   *   *

Uhkapelin lisäksi Venäjä on lähes vuosisadan ajan ollut maailmanmestari vakoilussa. Se urkkii kaikin keinoin tietoonsa muiden pelaajien kortit voidakseen uhkapelata riskeeraamatta liikaa. Kun lännen pääkaupungeissa monenlaiset Venäjää parhain päin ymmärtävät lobbyt kiistelevät Moskovan aikeista ja olemuksesta karhusta varoittelijoiden kanssa, Venäjä näkee länsimaat aina lähtökohtaisesti vihollisina ja tiedustelee niitä sen mukaisesti.

Venäläiset eivät yleensä olekaan väärässä siksi, etteivät olisi pystyneet hankkimaan valtionsalaisuuksia lännestä, vaan siksi, että tulkitsevat niitä omasta vainoharhaisesta maailmankuvastaan käsin. Tuossa maailmankatsomuksessa on lähes mahdotonta uskoa, etteivät kaikki muut toimi yhtä kavalasti ja röyhkeästi kuin Venäjä. Suomenkin pelasti aikoinaan miehitykseltä ja kommunistiregiimiltä osittain se, ettei Stalin kyennyt vainoharhaisuudessaan ymmärtämään anglosaksisten länsivaltojen olevan niin sinisilmäisiä kuin ne todellisuudessa olivat. Stalin näki länsivallat aina vihollisina, länsivallat taas näkivät Neuvostoliiton liittolaisena Saksaa vastaan ja tukivat sitä massiivisesti - myös Suomea vastaan.

Osaavat länsimaatkin vakoilla ja tiedustella. Heikkoudet ovat enemmänkin siinä, miten tuo tieto hyödynnetään - tarkka tiedustelutieto kun joutuu kilpailemaan monenlaisten lobbyjen kanssa, joiden sana painaa julkisuuskuvastaan huolehtivien poliitikkojen mielissä usein enemmän kuin karu todellisuus. Lisäksi länsimailta tuntuu unohtuvan tiedustelun vastinpari - tiedollinen vaikuttaminen.

Eräiden ammattilaisten, kuten Neuvostoliitosta länteen loikanneiden venäläisten tiedustelu-upseerien mukaan Kreml käytti jo neuvostoaikana huomattavasti enemmän tiedusteluresursseistaan vaikuttamistyöhön kuin varsinaiseen vakoiluun. Nyky-Venäjä on panostanut maailmanlaajuisen propagandakoneiston rakentamiseen enemmän kuin yksikään valtio maailmassa on milloinkaan tehnyt. Tulokset ovat kylmääviä ja alkavat muistuttaa sitä kansallispsykoosia, johon natsihallinto lietsoi Saksan kansan.

Venäjän virallistenkin doktriinien mukaan propaganda on keskeinen osa infotilasta käytävää kamppailua, joka määritellään yksiselitteisesti sodaksi. Pyrkimys siinä on yksinomaan voittoon. Hyvää propagandaa on kaikki, mikä edistää Venäjän voittoa; muita sääntöjä ei ole. Propagandan lisäksi venäläinen infosota koostuu tiedustelusta, vakoilusta, lobbaamisesta, julkisen keskustelun ohjaamisesta ja manipuloinnista, venäläisten arvojen ja mielikuvien markkinoinnista, väärän tiedon levittämisestä eli disinformaatiosta, väärää mieltä olevien sananvapauden kaikinpuolisesta kaventamisesta sekä kotimaassa että maailmalla, tarvittaessa toisinajattelijoiden eliminoinnista. Kaikessa tässä on kyse yhdellä sanalla ilmaistuna vaikuttamisesta.

Useimmat maailman valtiot toteuttavat erilaisia informaatio-operaatioita esimerkiksi parantaakseen julkisuuskuvaansa, edistääkseen turismia ja investointeja sekä hyödyttääkseen omien yritystensä kilpailukykyä maailmalla. Jotkut, kuten Yhdysvallat, Ranska ja Pohjoismaat, menevät hieman pidemmälle myös omien hyveidensä ja arvojensa tarjoilemisessa muulle maailmalle, mielellään tietysti epäitsekkäiksi ja yleisinhimillisiksi miellettyinä. Jotkut, lähinnä ei-länsimaiset ja epädemokraattiset valtiot, harrastavat Venäjän tavoin mustaa propagandaa ja erimielisten äänien vaientamista kotimaan ulkopuolellakin. Länsimaisille hallituksille ei yleensä ole eduksi edes yrittää sellaisia keinoja, sillä kotimaiset poliittiset kilpailijat ja tiedotusvälineet tarttuvat sellaiseen nopeasti.

Usein kuulee väitettävän, että länsimainen media olisi venäläismedian tavoin länsimaisten valtioiden asiaa ajava propagandakoneisto. Tämä ei pidä paikkansa. Länsimainen media on pääsääntöisesti vapaata, mukaan lukien eri puolueiden asiaa ajavat puoluelehdet ja sellaiset valtakunnalliset tiedotusvälineet, jotka syystä tai toisesta myötäilevät näkemyksissään istuvia hallituksia. Niiden vapauden takaa moninaisuus. Missään länsimaassa ei ole Venäjän kaltaista tilannetta, että lähes kaikki tiedotusvälineet olisivat suoraan valjastettuja valtiollisen propagandan, vieläpä tietoisesti epätoden sellaisen tuottamiseen.

*   *   *

Jos Ukrainan konfliktin vaikutuksista Länsi-Euroopan maihin ja Yhdysvaltoihin on löydettävissä jotain hyvää, on se siinä, että lännessä on alettu herätä Venäjän aggressiiviseen sotapolitiikkaan. Viime vuodesta alkaen Venäjän propagandakoneisto, joka oli jo lämmitellyt syöttämällä menestyksekkäästi länteen puppua Tšetšeniasta, Georgiasta ja Syyriasta, kierrettiin sellaiselle sotavaihteelle, että siitä ei paluuta normaaliin ole ilman merkittävää kriisiä.

Venäjän väestö on lietsottu kansallispsykoosiin ja patologisen valehtelun tilaan. Psykoottinen uho ja pakonomainen valehtelu ovat niin tunnepitoisia ja vahvoja, että ne ovat levinneet Venäjään identifioituviin ulkomaalaisiin, myös vapaasta tiedonvälityksestä nauttivissa demokraattisissa länsimaissa kuten Suomessa. Olen joskus miettinyt, tällaiseltako se aikanaan tuntui kansallissosialistisessa Saksassa. Ainakin kirjoista luetut kuvaukset antavat vertaukselle täyden oikeutuksen. Tätä vain ei lännessä oikein ymmärretä, koska meille toisen maailmansodan jälkeen piirtynyt kuva natsi-Saksasta on niin hollywoodilainen, tarunomainen. Arjen fasismi oli banaalia, propagandan kyllästämää.

Lisääntynyt tietoisuus Venäjän yhä absurdimmaksi käyneestä propagandasodasta naapurimaitaan ja länsimaailmaa vastaan on herättänyt eurooppalaiset ja amerikkalaiset tunnistamaan räikeimmän osan venäläisestä propagandasta - sen osan, joka on tarkoitettu yllä mainitun hysterian ja kansalliskiihkon lietsomiseen. Tuo osa propagandasta on suunnattu ennen kaikkea kotiyleisölle - venäläisille ja heidän välittömimmille liittolaisilleen. Sitä ei ole tarkoitettukaan uskottavaksi länsimaissa.

Toinen osa venäläistä propagandaa, johon länsimaissa on viimeinkin alettu hitaasti havahtua, on jo vuosikausia suurella volyymilla jatkunut nettitrollaus. Putinististen trollienkaan tarkoitus ei ole olla sellaisinaan uskottavia länsimaiselle kriittiselle lukijalle. Heidän tarkoituksensa on sosiaalinen vaikuttaminen: Annetaan kuva, että kyseessä on miljoonien jakama käsitys, jolloin osa yleisöstä alkaa vaistomaisesti navigoitua tämän vahvalta ja haastamattomalta vaikuttavan oletetun enemmistön suuntaan. Toiseksi, jätetään mielikuvia ja väitteitä elämään. Kun niitä on toistettu riittävän kauan, ihmiset muistavat kuulleensa saman ennenkin ja alkavat pitää sitä yleisesti tiedettynä faktana.

Trollauksella voidaan myös häiritä, provosoida ja hämmentää keskustelua sekä pelotella häiriköinnillä pois asiallisia keskustelijoita. Nämä ovatkin trollauksen tavanomaisimmin ymmärrettyjä muotoja. Itse asiassa suuri osa siitä, mitä nykyään yleistetään trollaukseksi, on niin kutsuttua keinonurmetusta, jolla luodaan valheellisia mielikuvia suurista ruohonjuuritason mielipiteistä. Trollaus voi niin ikään toimia kuin perinteinen provokaatio: sillä hätyytetään esiin sekä kannattajia että vastustajia näiden identifioimiseksi, jolloin subtiilimmat toimijat - ns. vaikuttaja-agentit - voivat jatkaa siitä, mihin provokaattori jäi, esimerkiksi kultivoimalla kannattajia ja mustamaalaamalla vastustajia jossain aivan toisaalla kuin missä alkuperäinen keskustelu käytiin.

Räikeän massapropagandan ja nettitrollauksen tunnistaminen on Ukrainan sodan myötä lisääntynyt. Olisi toivottavaa, että se auttaisi myös arvioimaan retrospektissä sitä, missä määrin venäläinen propaganda onnistui harhauttamaan länsimaisia yleisiä mielipiteitä Venäjän aikaisemmissa massaoperaatioissa, kuten Balkanin ja Kaukasian sodissa sekä arabikevään demonisoimisessa. Venäläisen propagandan vaikutus muihinkin ääri-ilmiöihin, etenkin äärioikeistolaisen, rasistisen ja islamofobisen diskurssin ja muun demokratia- ja pluralismivastaisuuden nousuun länsimaissa on ollut merkittävä. (Tämän toteamiseksi ei tarvitse kuin lukaista Anders Breivikin pamfletti, josta suuri osa on kyseisen diskurssin koontia.)

Valitettavasti räikeä massapropaganda ja nettitrollaus muodostavat vain osan Venäjän propagandasodasta. Länsimaalaiset yleisesti ja suomalaiset erityisesti ovat yhä auttamattoman sinisilmäisiä silloin kun propagandistinen vaikuttaminen tehdään sofistikoituneemmin ja kun se näyttää paremmalta. Valtaosa yleisöstä ja valitettavasti osa asiantuntijoistakin on kyvyttömiä arvioimaan riittävällä tietotasolla sanoman sisältöä, joten he katsovat ensisijaisesti sen muotoa. Jos sanoma näyttää länsimaiselta, siinä käytetty kieli kuulostaa länsimaiselta asiakieleltä ja varmuuden vakuudeksi se syötetään maailmalle länsimaisen vaikuttaja-agentin tai hyödyllisen hölmön kautta, huomattavan harva ammattilainenkaan - kuten toimittaja tai tutkija - uskaltaa enää epäillä sitä venäläiseksi propagandaksi, vaikka käsiteltyyn aiheeseen ja Venäjän intresseihin asiassa riittävästi perehtynyt voisi sisällön perusteella todeta sen sellaiseksi.

*   *   *

Oma taiteenlajinsa infosodassa on kokonaisten diskurssien manipulointi ja johdattelu. Siinä käytetään samoja menetelmiä kuin muussakin propagandatyössä: edistetään omia käsitteitä ja narratiiveja sekä yritetään vaientaa omalta kannalta epämiellyttäviä. Molemmat vaikuttamiskeinot näkyvät päivittäin suomalaisessa mediassa: Venäjän propagandaa edustavia narratiiveja ja käsitteitä puffataan, epämiellyttäviksi koettuja puolestaan yritetään vaientaa esimerkiksi nostamalla niistä äläkkää tai "yleisökommentteja" tai jakamalla ohjeistuksia auktoriteettiasemissa olevien vaikuttaja-agenttien tai hyödyllisten hölmöjen kautta. Tämä toimii suomalaisiin toimittajiin yllättävän hyvin: Venäjää ja sille tärkeitä narratiiveja käsitellään aivan toisenlaisin silkkihansikkain kuin vaikkapa muita Euroopan maita, Yhdysvaltoja tai Lähi-idän valtioita.

Ukrainan tapausta käyttäen voimme aloittaa vaikkapa sanoista. Miksi suomalainen media ei kutsu sotaa sodaksi? Ukrainan Donbasissa on keväästä asti ollut meneillään vähitellen täysimittaiseksi yltynyt sota, jossa osapuolina ovat Ukraina ja Venäjä. Venäjä on suorittanut kiistattomasti sotatoimiksi määrittyviä operaatioita Krimin miehityksestä alkaen. Suomalaismedialta kesti kuitenkin kuukausikausia myöntää ensimmäisenkään venäläissotilaan olevan Ukrainan alueella. Krimin miehitystä ei kutsuttu miehitykseksi. Hyökkäystä Donbasiin ei kutsuttu hyökkäykseksi Donbasiin vaan "itäukrainalaisten kapinaksi". Ukrainan odottaessa nyt uutta eskalaatiokierrettä Venäjän rajoille massoittamien 45 000 miehen sotajoukkojen tunkeutuessa Ukrainaan suomalainen media puhuu yhä "rauhanturvaoperaatiosta" ilman lainausmerkkejä.

Vertauskohtana voidaan käyttää vaikkapa sitä vimmaa, jolla suomalaismedia aikoinaan väitti Suomen olevan sodassa Afganistanissa. Toisin kuin Venäjän hyökkäysarmeijat Georgian ja Ukrainan alueilla, suomalaiset ovat Afganistanissa sentään YK:n valtuuttamina rauhanturvaajina. Myös Irakin kohdalla medialla ei ole ollut estoja puhua milloin sodasta, milloin sisällissodasta - silloinkin kun kyse on ollut pikemminkin terrori-iskuista. Vaikka sekä Afganistanissa että Irakissa on sodittu eikä noiden maiden sotia pidä vähätellä, suomalaismedialle tuntuu olleen huomattavasti helpompaa käyttää voimakasta sota-sanaa silloin, kun osapuolena on ollut joku muu kuin Venäjä.

Suomen media puhuu myös jatkuvasti "Itä-Ukrainasta" tarkoittaessaan pelkkää Donbasia, ja "itäukrainalaisista" tarkoittaessaan venäläisiä palkkasotilaita, erikoisjoukkoja ja terroristeja. Todellisuudessa Itä-Ukraina kattaa minimissäänkin ainakin Harkovan, Donetskin ja Luhanskin läänit, yleensä myös Dnipropetrovskin ja Zaporižžjan läänit ja maksimissaan kaiken Dneprin itäpuolisen Ukrainan. Tästä alueesta vain osa yhteisesti Donbasina tunnettujen Donetskin ja Luhanskin läänien alueista on ollut laittomien asejoukkojen hallussa. Kahden läänin alueilla toimivat ääriliikkeet ja ulkomaiset joukot on yleistetty edustamaan koko Itä-Ukrainan mielipiteitä - tällainen yleistäminen on luonteeltaan voimakkaan propagandistista.

Itäukrainalaisia ovat esimerkiksi kaikki ne Ukrainan laillisen maanpuolustuksen osan muodostavien aluepataljoonien sotilaat ja suojeluskuntalaiset, jotka ovat kotoisin Itä-Ukrainasta ja taistelevat nyt Donbasissa laittomia asejoukkoja vastaan. Sen sijaan "kapinallisista" merkittävä osa ei ole lainkaan itäukrainalaisia vaan Venäjältä tulleita venäläisiä Venäjän kansalaisia. Lähes kaikki "kapinan" johtajat ovat Venäjän kansalaisia; useimmat heistä Venäjän valtion palveluksessa olevia tiedustelu-upseereja tai turvallisuusorgaaneihin kiinteästi linkittyneiden venäläisten ääriryhmien edustajia. Joukossa on toki muutama ukrainalainen maanpetturi ja paljon paikallisesti rahalla värvättyjä ukrainanvenäläisiä rivimiehiä, joista monilla rikollis- tai ääriliiketausta, usein kumpikin.

Media on myös puhunut taajaan "separatisteista", mitä voi verrata saman median haluttomuuteen viitata oikeisiin separatisteihin esimerkiksi Tšetšeniassa ja Kashmirissa separatisteina. Separatisti-sana merkitsee sellaisen liikkeen kannattajaa, joka pyrkii irrottamaan alueensa toisen valtion alaisuudesta itsenäiseksi valtioksi. Tällaisiakin ihmisiä Krimillä ja Donbasissa saattaa olla. Heillä ei kuitenkaan ole ollut toistaiseksi mitään merkitystä, sillä molemmissa tapauksissa on ollut kyse Venäjän hyökkäyksestä Ukrainan alueille, ei paikallisesta separatismista. Jos halutaan kuvata niiden donbasilaisten pyrkimyksiä, jotka haluavat irrottautua Kiovan vallasta liittyäkseen tavalla tai toisella osaksi Russki Miriä, heihin sopisi paremmin termi irredentismi. Irredentismissä on kyse jonkin alueen halusta liittyä toiseen alueeseen, tavallaan siis vaihtaa omistajaa.

*   *   *

Suomalainen media harjoittaa perin mielenkiintoista käsitystä tasapuolisuudesta. Se ilmeisesti ajattelee, että objektiivisen länsimedian tasapainottamiseksi on juttuihin lisättävä lisähyppysellinen venäläistä propagandaa, mutta vaikka Ukrainasta puhutaan, ukrainalaisten näkökulmalla ei ole näyttänyt olevan väliä. Sitäkin enemmän olemme saaneet kuulla Donetskissa majailevien terroristien näkökulmaa. Milloin Moskovasta paikalle lennähtäneiden ja moskovalaisen perusnarratiivin ammentaneiden toimittajien romantisoimina, milloin taas jonkun keltaisen lehdistön edustajan popularisoimina absurdeine twiitteineen ja selfieineen terroristijohtajien kanssa.

Olen kuullut toimittajatuttavieni selittelevän näkökulmavalintoja kaupallisilla syillä. Kuulemma matkustaminen maksaa ja siksi ei voida tehdä juttuja Ukrainan näkökulmasta. Se ei ilmeisesti ole yhtä myyvää kuin laittomien asejoukkioiden kanssa hengailu Donetskissa tai venäläisen ja amerikkalaisen median siteeraus. Minusta tämä selitys haiskahtaa, sillä Donetskiin matkustetaan yleensä Kiovan ja Dnipropetrovskin kautta. Ukrainassa tiedonvälitys on vapaata ja erilaisia poliittisia puolueita samoin kuin vaikka kansalliskaartia tai aluepataljoonia pääsee vapaasti haastattelemaan. Toisin kuin miehitetyssä Donbasissa, jossa toimittajat ovat matkansa alusta loppuun Venäjän turvallisuuspalvelujen ohjauksessa, heille syötetään ohjatusti samat haastateltavat ja samat legendat ukrainalaisista fasisteista ja hallituksen tykistötulen siviiliuhreista, lasten ristiinnaulitsemisista ja sydänten syömisistä.

Ukrainan laillisen maanpuolustuksen osana toimivat armeija, sisäministeriön joukot, kansalliskaarti ja aluepataljoonat esitetään lähinnä venäläisen propagandan kautta mystisinä vieraina ja toisina - vihollisina, joista suomalaistoimittaja kuuntelee juttuja donetskilaiselta kadunmieheltä tai -naiselta. Joka ei välttämättä edes ole kadunmies tai -nainen eikä donetskilainen. Tarina toisensa jälkeen kerrotaan kauheasta Pravyi sektorista, joka kuulemma on vallassa Kiovassa. Kiovassa olisi helppoa vaikka kävellä hotellilta nykyhallinnon ulkopuolelle jääneen oppositioryhmän Pravyi sektorin toimistoon, joka on keskusta-alueella, ja kysyä siellä, mitä väkeä nämä oikein ovat kun heistä niin paljon puhutaan. Jostain syystä toimittajat eivät tätä tee.

Ne harvat, jotka ovat lähteneet hakemaan tietoa aluepataljoonista, tuntuvat etsivän vaikka kiven kolosta ne haluamansa äärioikeistolaiset. Toki niitä löytyy, jos niitä etsii. Onhan Ukrainassa nationalisteja ja äärioikeistoa eikä ole hämmästyttävää, että kansallismielisesti motivoituneet ryhmät ovat rientäneet osallistumaan vapaaehtoispataljoonien toimintaan. Ukrainalaisen yhteiskuntajärjestyksen näkökulmasta se on luultavasti mielekkäintä toimintaa, mitä näille ryhmille saattoi vallankumouksen jälkeen keksiä, niitä kun ei voinut ottaa osaksi normaalia hallintoa eivätkä ne sellaista halunneetkaan.

Laskujeni mukaan kymmeniä juttuja on tehty ruotsalaisesta äärioikeistoaktivistista Mikael Skilltistä, joka on pyörinyt Ukrainan nationalistiradikaalien porukoissa ainakin vuoden alusta alkaen, usein näkyvästi. Nyt hän näyttää vaikuttavan jonkinlaisena kouluttajana Mariupolissa perustetussa Asovan pataljoonassa. Asovan pataljoona on ollut aluepataljoonista ehkä se kaikkein kontroversaalein juuri siksi, että siihen lähti mukaan paljon äärioikeistolaisiksi luokiteltavissa olevia voimia. Kuitenkin se määrä juttuja, joka yhdestä aseiden kanssa heilumista harrastavasta ruotsalaismiehestä on tehty, kertoo lähinnä ettei Ukrainan rintamalta löydy kovin monta "länsimaista palkkafasistia", vaikka heistä niin paljon tarinoidaan.

Toimittajat voisivat myös halutessaan kiinnittää huomiota Skilltin lausuntoon, jossa hän kertoo valinneensa Ukrainan siitä huolimatta, että hänelle oli tarjottu paljon isommalla rahalla mahdollisuutta päästä Putinin puolelle palkkasotilasjoukkoihin Syyriaan, taistelemaan diktaattori Assadin puolesta Syyrian kansaa vastaan. Jostain syystä tällaiset pikku paljastukset eivät toimittajia suuremmin kiinnosta. Vaikka kansaansa massamurhaava Assad pysyy vallassa juuri venäläisten ja iranilaisten värväämien palkkasotilasjoukkojen turvin eikä ole juuri lainkaan taistellut jihadistista ISIS:tä vastaan, tästä ei juuri näy Suomen mediassa kirjoitettavan. Silti Skillt esitetään ikään kuin yksi mies voisi edustaa kovinkin laajaa eurooppalaisen fasismin rintamaa Kiovan asialla.

Vaikka nationalismilla on keskeinen sija kummallakin puolella rintamalinjaa, tosiasia on, että fasisteja löytyy merkittävästi enemmän Moskovan puolelta kuin Kiovan. Paitsi että putinismi on itsessään fasismin kaltaista autoritariaan ja massapropagandaan nojaavaa kansalliskiihkoa, myös putinismin länsieurooppalaiset tukijat painottuvat huomattavassa määrin juuri äärioikeistoon. Myötäjuoksijoina näyttää toki olevan vanhoja stalinisteja. Suurin osa Putinin sotapolitiikkaa taistelukentillä edustavista venäläisistä ääriliikkeistä on nimenomaan fasistisia. Niiden propagandaa levittävät länsimaissa äärioikeistolaiset ryhmittymät.

*   *   *

Mediassa esiintyvien käsitteiden ja narratiivien manipuloinnin lisäksi venäläisessä propagandasodassa merkittävää osaa näyttelevät ns. vaikuttaja-agentit (agents of influence). Vaikuttaja-agentit voivat olla esimerkiksi toimittajia, tutkijoita, lobbareita, kauppamiehiä, kansanedustajia, eduskunnan tai ministeriöiden virkamiehiä, korkeita upseereja, eläkkeellä olevia virkamiehiä, poliitikkoja tai kulttuurihahmoja kuten näyttelijöitä.

On syytä mainita, että vaikuttaja-agentit saattavat toimia hyvin monenlaisista motiiveista - taloudellisista, ideologisista, muita etuja tavoittelevista tai väärän lipun harhaanjohtamina - eikä moni heistä todennäköisesti ymmärrä toimivansa vieraan vallan vaikuttaja-agenttina. Omasta mielestään tällaiset henkilöt saattavat olla isänmaallisia, noudattaa annettuja käskyjä, edistää suomalaisia vientietuja tai vastustaa amerikkalaista imperialismia. Venäjän kannalta tämä tuskin on oleellista - oleellista on, mitä vaikuttaja-agentit tekevät ja millainen vaikutus heillä on yleiseen mielipiteeseen, narratiivien vakiintumiseen tai päätöksentekoon.

Tyypillistä vaikuttaja-agenteille on, että he pyrkivät esiintymään asiantuntijoina. Osa heistä saattaa tehdä vaikuttamistyötään avoimin lipuin vaikkapa venäläismielisen tutkimuslaitoksen tai bisneslobbyn laskuun. Suurempi osa kuitenkin pyrkii esittämään itsensä objektiivisina, "vastuullisina" tai "realisteina" peittääkseen suoran vaikuttamisagendansa ja vaikuttaakseen uskottavilta. Eri vaikuttaja-agenteilla on erilaisia vaikuttamiskohteita ja heidän on muotoiltava viestinsä siten, että juuri vaikuttamisen kohde nielisi sen. Esimerkiksi kullekin poliittiselle puolueelle on puhuttava niiden omalla kielellä, median kautta esitettävä puolueetonta tai huolestunutta toimittajaa, liike-elämälle puhuttava rahan kieltä, uskovaisille hengellistä kieltä ja nuorisolle nuorten kieltä. Venäjä on aktiivisin ja aggressiivisin ulkovalta, joka pyrkii vaikuttamaan suomalaisten mielipiteisiin - ja yksi harvoista, jonka vaikuttamisstrategia kattaa räätälöityinä kaikki yhteiskunnan osa-alueet, poliittiset suuntaukset ja ikäluokat.

Vaikuttaja-agentit eroavat tyystin provokaattoreista (agent provocateur), joiden propaganda on usein räikeää eikä lainkaan uskottavaa väestömme valtaosalle. Muutama tunnettu provokaattori on ollut viime vuosina paljon esillä myös julkisuudessa. Vaarana on, että mikäli Venäjän vaikuttamiskampanjoiden luullaan keskittyvän provokaattoreihin ja trolleihin, jäävät silloin havaitsematta subtiilimmin toimivat vaikuttaja-agentit, joilla on paljon enemmän uskottavuutta. Yksi provokaattorien käyttötarkoituksista voi jopa olla savuverhon luominen, jonka turvin vaikuttaja-agentit etenevät tutkan alla ja vaikuttavat maltillisilta.

Jos joku taho Suomessa viitsisi seurata asioita, Venäjän jo yli puoli vuotta sotavaihteella pyörinyt propagandasota tarjoaisi erinomaisen tilaisuuden identifioida suuren määrän Venäjän propaganda-agendaa Suomessa levittävien vaikuttaja-agenttien verkostoja. Näyttäisi siltä, että asialle on aktivoitu runsaasti myös aiemmin uinuneita vaikuttaja-agentteja. Tämä on sikäli vaarallinen signaali, että Venäjä uskoo olevansa niin pitkällä tavoitteissaan, että se ei kaihda polttamasta eräitä pitkään hiljaisia kontaktejaan helposti havaittavissa oleviin informaatio-operaatioihin.

Vaikuttaja-agenttien kautta tehtävät informaatio-operaatiot tapahtuvat usein tietyllä säännönmukaisuudella, jota on mahdollista havainnoida seuraamalla informaation syötön ajoittamista ja käytettyjä verkostoja. Hyvä vaikuttamisoperaatio voi olla hyvinkin yksinkertainen, kuten tarkoitusta varten luodun sisällön levittäminen.

*   *   *

Esimerkkinä käytän erään Eduskunnan virkamiehen nimissä ennestään tuntemattomassa ortodoksisessa verkkolehdessä julkaistua kirjoitusta, joka sisältöönsä ja julkaisutapaansa nähden sai erittäin paljon huomiota suomalaisissa verkostoissa. Puuttumatta siihen, mitkä kirjoittajan motiivit ovat alun perin mahdollisesti olleet, kirjoituksen sisältö ja sen levitystavat sopivat hyvin tyypillisen venäläisen informaatio-operaation tunnusmerkkeihin, joista on kosolti esimerkkejä muista länsimaista.

Jo varhaisimpien tunnusmerkkien olisi pitänyt herättää ainakin muutama niistä innokkaista toimittajista ja verkkovaikuttajista, jotka heti tarttuivat kirjoitukseen: Kirjoittajalta löytyy erittäin vähän aikaisempia julkisia kirjoituksia mistään aiheesta, eikä varsinkaan Ukrainasta. Kuitenkin hän on nyt esiintynyt omalla nimellään Ukrainan asiantuntijana, antaen kansanedustuslaitoksen ja tittelinsä arvovallan artikkelille, joka sisältää toinen toistaan kyseenalaisempia väitteitä. Toiseksi, kirjoitus oli julkaistu marginaalisessa julkaisussa - vasta paria kuukautta aikaisemmin perustetussa ortodoksisessa verkkolehdessä.

Edellä mainitun kaltaiset asiat eivät tietenkään yksinään tarkoita, että kyseessä olisi propaganda tai edes muuten epäluotettava lähde. Ne ovat kuitenkin tyypillisiä venäläisille informaatio-operaatioille länsimaissa. Vastaavia suoritettiin runsaasti jo venäläisen propagandan pyrkiessä demonisoimaan Kosovon albaaneja sepitetyillä tarinoilla ja salaliittoteorioilla. Samanlaisilla informaatio-operaatioilla pyrittiin kyseenalaistamaan serbien syyllisyys sotarikoksiinsa ja rikoksiin ihmiskuntaa vastaan. On helppo löytää vastaavissa julkaisuissa alun perin ilmestyneitä mutta sittemmin hämmästyttävän laajasti levitettyjä ja faktana esitettyjä mielipidekirjoituksia, jotka sofistikoituneilla manipulointitaktiikoilla markkinoivat venäläisen propagandan mukaisia näkemyksiä Tšetšenian, Georgian, Libyan tai Syyrian tapahtumista. Myös Ukrainaa vastaan suunnattua propagandaa on markkinoitu lukuisiin ulkomaihin niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella käytännössä identtisin keinoin.

Toisen hälytyskellon olisi pitänyt soida artikkelin suosituksi noussutta alkuosaa lukiessa. Artikkelin alkuosa käsittelee sinänsä tärkeää aihetta: lähdekritiikkiä ja medialukutaitoa. Kirjoitus ei kuitenkaan itse sovella kumpaakaan, vaan keskittyy mielikuvien luomiseen. Sen alkupuolella on nähty kappalekaupalla vaivaa sellaisen mielikuvan luomiseksi, että kirjoittaja tiedostaisi lähdekritiikin ja medialukutaidon haasteet ja olisi itse näiden yläpuolella. Samalla lukijaa manipuloidaan ajattelemaan, että kaikki osapuolet valehtelevat tasapuolisesti - paitsi tietysti kirjoittaja, joka on ainoa täysin tasapuolinen osapuoli.

Tämän mielikuvavaikuttamisen jälkeen seuraa artikkelin pitkä jälkiosa, jossa kirjoittaja kertoo oman mielipiteensä Ukrainan tapahtumista. Tuo mielipide perustuu lähinnä venäläiseen versioon tapahtumista. Se ei kyseenalaista räikeitäkään venäläisiä propagandaväitteitä kiovalaisten fasistien vallankaappauksesta tai omiensa ampumisesta, vaan päinvastoin lietsoo näistä asioista tosiasioihin pohjaamattomia salaliittoteorioita. Kirjoittaja ei anna väitteilleen ainuttakaan lähdettä. Hän ei myöskään vaivaudu voimakkaita väitteitään perustelemaan. Sen sijaan hän manipuloi lukijaa väittämällä moneen kertaan olevansa kriittinen myös Putinin suuntaan. Itse asiassa hän ei ole: hän antaa hyväksyntänsä Venäjän imperiaalisille pyrkimyksille Ukrainassa ja kyseenalaistaa Ukrainan hallituksen laillisuuden.

Kirjoituksen Ukrainasta tarjoama narratiivi on yksipuolinen ja monin paikoin virheellinen. Se esittää ikään kuin faktoina lukuisia venäläisen propagandan luomia myyttejä, ja sivuuttaa vastaavasti merkittävimmät Venäjän kannalta raskauttavat seikat ja tiedot. Kirjoitus sisältää niin monta asiavirhettä ja valheellista väitettä Ukrainan kansannoususta ja sen jälkeisistä tapahtumista, että herää kysymys, onko kirjoittaja lainkaan perehtynyt kaikkeen siihen tietoon, jonka luulisi Eduskunnassa olleen saatavissa. Jos ei ole, hänen kirjoituksensa on tyypillinen esimerkki sellaisesta mielipidepamfletoinnista, jollaista hän itse kirjoituksensa lähdekritiikkiä ruotivassa alkuosassa vastustaa. Toisaalta, jos on, silloin kirjoitus kertoo jostain vielä huolestuttavammasta - Suomen kansanedustuslaitoksen informaatiointegriteetin tilasta. Muitakin vaihtoehtoisia selityksiä voi toki olla.

Tapa jolla kirjoitusta tämän jälkeen puffattiin ja levitettiin, muistuttaa sekin tyypillistä venäläistä informaatio-operaatiota. Sille löytyi tuntemattomasta julkaisijastaan huolimatta välittömästi erittäin laaja verkosto jakajia sosiaalisessa mediassa. Poliitikot ja toimittajat jakoivat sitä, ja sitä jaettiin arvovallalla sävytetyillä hyvävelikirjeillä ympäri toimittajakuntaa ja muita mielipidevaikuttajia, jotta nämä tarttuisivat kirjoitukseen ja antaisivat sille enemmän painoa. Kaikki tämä voi toki olla sattumaa ja hyväuskoisuuden tulosta, mutta se muistuttaa identtisesti tapaa, jolla venäläinen informaatio-operaatio on toiminut eräissä sellaisissa Euroopan maissa, joissa ilmiötä on viime kuukausina akateemisesti tutkittu.

Suomalainen yhä uskoo helpommin mielikuvia ja sitä, miltä sanoma näyttää, kuin tosiasioita ja niiden perusteluja. Tärkeää suomalaiseen yleisöön vaikutettaessa on ennen kaikkea vaikuttaa tasapuoliselta. Kun muistaa useaan kertaan väittää olevansa kriittinen myös Putinia kohtaan, päinvastainen sisältö niellään sellaisenaan jopa isänmaallisissa sotilaslehdissä. Erityisen huomionarvoista suomalaisen lähdekritiikkikeskustelun kannalta on huomata, kuinka moni ammattitoimittaja ja muu "uskottava" taho näyttää menneen lankaan tämän kirjoituksen kohdalla.

Ehkä moni heistä ei jaksanut edes lukea kuin kirjoituksen alun pitkän selityksen lähdekritiikistä. Se olikin artikkelin paras osa. Ikävä vain, että samainen artikkeli olisi ollut ensimmäinen koekappale, johon tuota lähdekritiikkiä ja propagandan läpilukutaitoa olisi pitänyt soveltaa. Vaikka näyttää ilmeiseltä, että kirjoituksen tarkoitus oli vaikuttaa Venäjän näkemyksiä puolustavasti, jää epäselväksi, millä vilpittömyyden asteella se on laadittu, ja ovatko takana kirjoittajan omat sympatiat, venäläismieliset suomalaiset tahot vai peräti ulkomaan syöttämä aineisto. Olipa kirjoitus kirjoitettu ja julkaistu millä mielellä tahansa, sen levitysmenetelmissä oli informaatio-operaation piirteitä.

*   *   *

Kirjoitusta seurannut jakamis- ja myötäilyilmiö antavat aihetta nostaa estradille muutamia tyypillisiä ongelmia propagandan käsittelyssä. Käsittelen tässä muutamia ja jatkan sitten joskus toiste, mikäli lukijat kokevat propagandantorjunnan hyödylliseksi aiheeksi.

Väite: Totuus löytyy jostain kahden ääripään välistä. Tätä myyttiä markkinoi Eduskunnan virkamiehen artikkeliin viitaten mm. Ukraina-keskusteluun muuten erittäin ansiokkaasti osallistuneen sotilasalan lehden toimittaja. Toimittaja käsitteli omassa artikkelissaan tahallista provokaatiotaan, joka oli aiheuttanut pahennusta valtionjohdon ja pääesikunnan tahoilla. Samalla artikkeli tuli kuitenkin markkinoineeksi klišeetä siitä, että totuus löytyisi jostain puolivälistä. Tätä kutsutaan tasapuolisuusharhaksi.

Todellisuudessa totuus ei löydy puolivälistä erilaisia väitteitä, sillä kaikki osapuolet eivät valehtele (toisin kuin virkamiehen kirjoitus väitti), vaan jotkut osapuolet valehtelevat törkeästi, toiset vähän vähemmän, kolmannet tahattomasti ja neljännet haluaisivat aidosti pysyä totuudessa. On henkistä laiskuutta olettaa totuuden Ukrainan tapahtumista löytyvän esimerkiksi jostain Yhdysvaltain ja Venäjän näkemysten puolivälistä. Vielä suurempaa laiskuutta se on, ellei ole lainkaan perehtynyt ukrainalaisiin näkemyksiin.

Mistä totuus sitten löytyy, jos ei omaa riittäviä tietoja voidakseen luottaa kehenkään? Tämä johdattaa meidät toisen ongelmaväitteen pariin.

Väite: Totuutta ei voida tietää. Kaikenlaiset totuudet ovat mahdollisia ja yhtä varteenotettavia. Näin ei ole. Kukaan yksittäinen taho, paitsi ehkä Jumala, ei kykene tietämään kaikkea kaikesta eikä siten tunne koko totuutta. On silti hyvinkin mahdollista erotella toisistaan tosia ja epätosia, verifioitavissa olevia ja helposti falsifioitavia väitteitä. Venäläinen propaganda suoltaa jälkimmäisiä sellaisella volyymilla, ettei vaadi edes lukiotason osaamista falsifioida niitä.

Mitä taas joidenkin tosiasioiden verifiointiin tulee, se vaatii yleensä nousemista nojatuolista ja usein matkustamistakin. On ymmärrettävää, että kaikilla sellaiseen ei riitä aika eikä motivaatio. Sitä tärkeämpää olisi silloin arvioida, ketkä monenlaisten tosiasiaväitteiden esittäjistä voivat pohjata näkemyksensä vahvaan tietoon ja ketkä eivät. Tämä on olennainen tekijä lähteen luotettavuutta arvioitaessa. Toinen olennainen tekijä on lähteen motiivien arviointi. Motiiviarvio antaa viitteitä siitä, mihin suuntaan tulkinta mahdollisesti kallistuu jos kallistuu, vai onko se kenties kokonaan manipulaatiota tai valehtelua.

On varsin kuvaavaa, että Venäjä ei ole tyytynyt masinoimaan vain yhtä teoriaa haastamaan tosiasiapohjaista analyysiä kustakin propagandansa kannalta tärkeästä asiasta, vaan se on säännöllisesti tarjonnut useita vaihtoehtoisia, keskenäänkin ristiriitaisia teorioita. Tällöin tarkoitus ei olekaan runnoa läpi tiettyä käsitystä, kuten toimittaisiin jos Venäjällä olisi kiistaton infotilan herruus, vaan tarkoitus on hämmentää ja hajottaa totuus; kadottaa se neulaksi vaihtoehtoteorioiden heinäsuopaan. Tyypillisesti propagandistit esittävät sanomaansa "auki olevina kysymyksinä" ja manipuloivat jo seuraavassa vaiheessa pitämään näitä kysymyksiään etabloituina faktoina.

Tänä päivänä mikä tahansa, hyvinkin dokumentoitu totuus on helppo haastaa väittämällä päinvastaista - ja kiistämällä kiven kovaan, että dokumentoitua totuutta olisi dokumentoitu. Todistustaakka on vain sillä, joka on salaliittoteoreetikon kanssa erimieltä. Mikä tahansa huuhaa on totta, kunnes on toisin todistettu, joskaan mikään todiste ei salaliittoteoreetikon päätä käännä. Ja mikä tahansa hänen näkemyksensä vastainen on valhetta, ellei sitä ole aukottomasti todistettu, eikä mikään todiste tietenkään koskaan kelpaa sitä aukottomasti todistamaan. Näin inttämistä vaihtoehtoisten "totuuksien" puolesta voidaan jatkaa loputtomiin, oikeastaan ilman minkäänlaisia perusteluja.

Väite: Mitään ei ole todistettu; ei ole esitetty todisteita. Sotilaalliset tapahtumat ovat fyysisyydessään sellaisia, että ne useimmiten voidaan ns. kovalla faktalla verifioida tai falsifioida. Voidaan esimerkiksi vahvaan todistusaineistoon perustuen todeta, että Venäjä on lähettänyt paitsi naamioituja myös vakituisia joukkojaan laittomasti Ukrainaan, ja että malesialainen matkustajakone ammuttiin alas venäläisten Venäjältä tuomalla, Venäjän armeijan kalustoon kuuluneella venäläisellä ilmatorjuntajärjestelmällä, jonka käyttäjät olivat venäläisiä. Nämä ovat sellaisia tosiasioita, joihin löytyy fyysistä faktaa todisteiksi. Varsin poikkeuksellisesti useiden maiden tiedusteluviranomaiset ovat esitelleet todisteitaan myös julkisesti - tuskin kaikkea, mitä tietävät, mutta riittävästi tekemään tietyt asiat selviksi.

Sen sijaan motiivit ovat asioita, joista ei usein voida sanoa mitään varmaa. Ei tiedetä, miten Putin huomenna aikoo määrätä operaationsa jatkosta Ukrainassa. Ei tiedetä, mitä ampujan päässä liikkui hänen laukaistessaan ohjuksen. Tästä huolimatta nimenomaan motiiveista esitetään usein perustelemattomia väitteitä toteavasti - oletetaan esimerkiksi totuutena, että Venäjä kantoi huolta venäjänkielisten oikeuksista tai  lentokoneen pudottamisen on täytynyt olla vahinko. Motiiveistakin voi toki etsiä viitteellistä todistusaineistoa esimerkiksi vertailemalla yhtäältä motiiveja koskevia lausuntoja tai kuvakieltä ja toisaalta tekoja, jotka joko vahvistavat tai kumoavat motiiveista tehtyjä valistuneita oletuksia.

On vaikea kirjoittaa mistään vähänkään monimutkaisemmasta aiheesta joutumatta tekemään oletuksia toimijoiden motiiveista. Niiden epävarmuus ja hypoteettisyys on kuitenkin aina syytä tiedostaa, sillä niistä on vaikea saada samanlaista objektiivisesti tutkittavissa olevaa todistusaineistoa kuin fyysisistä tapahtumista.

Väite: Kaikki valehtelevat. Kaikki eivät valehtele. Valehtelemisella tarkoitetaan väärän tiedon antamista tietoisesti, siitä huolimatta, että tiedetään asioiden oikea laita tai ainakin että annettava tieto on valhetta. On hyvin harvinaista, että vakiintuneet, uskottavuudestaan huolta kantavat länsimaiset tiedotusvälineet valehtelevat tietoisesti. Kun niin tapahtuu, toimittaja saa yleensä potkut tai syntyy skandaali. Venäläinen valtiojohdettu media valehtelee sen sijaan tietoisesti mistä tahansa, minkä kuvitellaan edistävän valtionjohdon etuja.

Sen sijaan, että oletetaan kaikkien valehtelevan tasapuolisesti, on syytä arvioida, kenelle valehtelemisesta on hyötyä, ja millaisista valheista. Valkoisten valheiden ja osatotuuksien jäljittäminen on astetta vaikeampaa kuin räikeiden valheiden, mutta niidenkin arvioinnissa auttaa aina kysymys siitä, mihin tällä pyritään. Ukrainan armeijalla saattaa hyvinkin olla syytä vähätellä omia tappioitaan ja liioitella viholliselle tuotettuja tappioita. Useimpien sotaa käyvien valtioiden tiedotustoimistot yrittävät antaa sellaisen kuvan, että oma toiminta on tehokasta ja hyvää, vihollisen toiminta kaoottista ja pahaa. Tappiolukujen dynaaminen luonne ja se, keitä milloinkin lasketaan mukaan, on yksi syy, miksi esimerkiksi toimittajien ei kannattaisi kokonaiskuvaa muodostaessaan yliarvostaa numeerista dataa, vaan vaivautua käyttämään myös järkeä annettujen tietojen järjestämisessä todellisuutta kuvaavaksi kokonaisuudeksi. Tilastojen valikoiva lukeminen on tyypillinen tapa tehdä propagandaa. Osatotuuksia antavaa on vaikeampi käräyttää epärehellisyydestä kuin suoranaisesti valehtelevaa.

Vetoaminen obskyyreihin länsimaisiin lähteisiin. Kun disinformaatio on saatu läpi jossain länsimaassa, esimerkiksi suomalaisessa, saksalaisessa tai vaikka Kaliforniaan rekisteröidyssä englanninkielisessä verkkolehdessä, sitä levitetään vaikuttajaverkostojen kautta kuin kyse olisi uskottavasta länsimaisesta tiedosta. Harva huomaa, että kyse olikin mielipidekirjoituksesta, tai että "amerikkalaislehti" onkin ilmeinen informaatio-operaation bulvaani. Huomiota kannattaa kiinnittää myös tunnettuihin ja luotettuihin länsilehtiin mielipiteitä tai kolumneja kirjoittaviin vaikuttaja-agentteihin sekä venäläisten oligarkkien omistamiin länsimedioihin.

*   *   *

Informaatiointegriteetti on tärkeä osa yhteiskunnan suvereniteettia. Sen suojaamisen propagandasodan vahingollisilta vaikutuksilta tulisi olla yhtä tärkeää tai tärkeämpääkin kuin vakoilulta tai terrorismilta suojautumisen tai tietoverkkojen kyberturvallisuuden. Infotilan suojelu ei ole vain teknologiaa. Myös informaatiosisältöä ja sen integriteettiä on suojeltava. Se ei voi tapahtua passiivisesti eikä nojata kansalaisten koulupohjaiseen valveutuneisuuteen, kun hyökkääjä on aktiivinen ja erittäin aggressiivinen.

Propagandantorjunnan pitäisi olla yhtä luonteva osa suvereenin valtion sisäistä maanpuolustusta kuin vastavakoilu ja terrorismintorjunta tänä päivänä ovat. Propagandantorjunta ei edellytä sitä, että länsimaat ryhtyvät itse samanlaiseen propagandasotaan kuin vihollisensa. Vihollisen käyttämien menetelmien torjuntakyky ei merkitse vihollisen kaltaiseksi muuttumista. Vastavakoilu ei edellytä aggressiivisten vakoilutoimien polkaisemista kaikkia muita vastaan. Terrorismintorjunta ei tarkoita sitä, että valtio ryhtyy itse harjoittamaan terrorismia.

Infotilan puolustamisen aggressiiviselta hyökkääjältä tulisi olla mediatalojen intresseissä, sillä heidänkin sananvapautensa ja riippumattomuutensa ovat uhattuina. Medialla onkin asiassa ensisijainen vastuu, vaikka myös viranomaisten, tutkijayhteisön, koulutusinstituutioiden ja monien muiden olisi hyvä antaa panoksensa yhteiskunnan infotilan suojelemiseen subversiolta.

Jos inforintamaa ei hoideta kunnolla, joudutaan pahemmille rintamille. Niillä palaa miljardeja ja menetetään ihmishenkiä. Jos taas infotilan puolustus on hoidettu alusta asti kunnolla, on erittäin epätodennäköistä joutua kauppasotiin saati fyysisiin sotiin. Kannattaa ottaa huomioon, että on paljon helpompaa ja halvempaa puolustaa infotilaa, kuin päätyä sen laiminlyönnin seurauksena ikäviin operaatioihin maan sisäistä turvallisuutta uhkaavien subversiivisten liikkeiden tai vieläpä ulkoisen maanpuolustuksen turvaamiseksi.

Joka kerran kun puolustautumisen hintaa kauhistellaan, tulisi muistaa kysellä, mitä maksaa olla puolustautumatta. Toimettomuuden hinta on jo noussut erittäin korkeaksi Georgian ja Syyrian jälkeen, ja laskua maksetaan Ukrainan ja Irakin lisäksi vuosikymmeniä myös länsimaisten yhteiskuntien sisällä. Kustannukset niin rahassa kuin ihmishengissäkin mitattuina jäävät yleensä paljon matalammiksi, mikäli ongelmiin puututtaisiin ajoissa. Puolimatkassakin puuttuminen on paljon parempi kuin päätyminen totalitarismiin ja suursotiin.