Jaavalla

Kuten edellisestä kirjoituksesta kävi ilmi, Borneon jälkeen olimme hetken jumissa Kuala Lumpurissa, josta jatkoimme aiemmin suunnitellun Sumatran sijaan Jaavalle, jossa sijaitsee Indonesian pääkaupunki Jakarta samoin kuin yli puolet koko Indonesian väestöstä, mikä tekeekin Jaavasta maailman väkirikkaimman saaren. Jakartan metropolissa yksinään on yli 30 miljoonaa asukasta, mutta myös suurin osa muista Indonesian suurimmista kaupungeista sijaitsee Jaavalla.

Väentiheys ja Jakartan pahamaineiset ruuhkat huomioon ottaen hankkiuduimme lentokentältä suoraan Bogoriin. Sen piti olla rauhallisempi. Käytännössä Bogor on kuitenkin jo alkanut kasvaa kiinni Suur-Jakartaan ja on viikonloppuisin tupaten täynnä jakartalaisia. Katselimme kuitenkin Bogorin kuuluisia puutarhoja, kävimme syömässä donitseja, juomassa lattea ja asuimme miellyttävässä pienessä majatalossa.

Liikkumiseen meni Jaavalla pelkän ruuhkaisuuden vuoksi aivan liikaa aikaa. Bogorin molemmin puolin sijaitsevista kansallispuistoista, joissa olimme ajatelleet käydä kummassakin, pääsimme siten käymään vain toisessa, kuuluisammassa. Kyseessä on Gunung Geden ja Pangrangon kaksoistulivuorten ympärillä aukeava, eri korkeusvyöhykkeitä käsittävä kansallispuisto, jossa on tavattu yli puolet kaikista Jaavalla esiintyvistä lintulajeista.

Gunung Geden-Pangrangon kansallispuiston portille voi käytännössä mennä Cibodasin kasvitieteellisten puutarhojen kautta, jotka kukkivine ja hedelmöivine puineen ovat niin ikään erinomainen lintupaikka. Cibodasissa oli suurina parvina Jaavan pienimpänä lintuna tunnettua jaavanpyrstötiaista, jotka muodostivat puita ja pensaita koluavien sekaparvien ytimen. Henkilökohtaisesti epäilen, mahtaako tämä hippiäisen kokoinen pyrstötintti olla pienempi kuin eräät kukastajalajit, jotka nekin todella pieniä. Toinen kiva laji sekaparvissa oli sundannakkeli, väreiltään mustaa, metallinsinistä ja valkeaa. Manikkeja, bulbuleja ja sen sellaisia, joita on vaikeampi nähdä tiheässä metsässä, näkee puutarhojen alueella helposti.

Puutarhojen sisäänkäynnin luota lähtee vasempaan polku, joka johtaa vesiputouksille. Varhain aamuna tämä polku on helppo paikka kahden eri haarapyrstölajin näkemiseen, samoin eräiden pensaita ja bambua suosivien lajien. Ylempänä kukkulalla näyttäytyi rosvokotka sangen näyttävästi, harjakotka syvemmällä metsässä. Endeemistä jaavanjalokotkaa en onnistunut tällä kertaa löytämään, vaikka sen pitäisi Gedellä ja Pangrangolla elellä.

Varsinaisen kansallispuiston alueella luontopolku nousee jyrkästi ylös kosteiden viidakoiden halki, saapuu sitten pienelle Sinijärvelle, jatkuu avoimemman suomaiseman halki pitkospuita, sukeltaa takaisin viidakkoon ja haarautuu lopulta kahtia, toisen haaran johtaessa Cibereumin putouksille ja toisen ylös tulivuoren kraatteria kiertävälle polulle. Lintuja on runsaasti - timaleja, medestäjiä, minivettejä - tosin niiden näkeminen ei aina ole kovin helppoa. Sekaparvia tuli kuitenkin vastaan ihan mukavasti, eikä sekään häirinnyt, että runsaasti jakartalaista nuorisoa kiipesi vuorelle samana päivänä, usein iloisesti tervehtien tai haluten ottaa selfieitä ulkomaalaisten kanssa.

Palasimme Bogoriin ja sieltä Jakartaan, jossa oli aikaa yksi kaupunkipäivä. Suuri ja kaoottinen metropoli, jossa on pieni ja nätti siirtomaa-aikainen vanhakaupunki. Vähän kuin Manila.

Viimeisenä aamunani ennen kuin lentoni Dohaan lähti, lähdin hotellista varhain ja otin taksin Angke Kapukin mangroverämeelle. Sitä piti jonkin aikaa etsiä, mutta lopulta se löytyi sieltä mistä pitikin. Kyseinen paikka on Jakartan ulkopuolella sivussa samasta valtatiestä, jota pitkin pääsee lentokentälle, joten olin ottanut kaikki matkalaukkuni mukaan, valmiina siirtymään sieltä lopulta suoraan kentälle. Suojelualueen keskuksessa vartijat ottivat laukut pientä maksua vastaan huostaansa.

Niin lähellä suurkaupunkia sijaitsevaksi kyseinen kosteikkoalue oli yllättävän ekstensiivinen ja hyvä lintupaikka, joskin osa pitkospuista oli sellaisia, että olisi ollut hyvä olla saappaat. Eipä mitä, auringossa kengät kuivuivat nopeasti eikä iilimatojakaan tuntunut olevan. Haikaroita, rantakanoja, käärmekauloja, merimetsoja ja kahta sorsalajia - intianviheltäjäsorsaa ja suomutavia. Myös puiden ja pensaiden varpuslinnusto oli runsasta.

Paikallinen nuoriso ei näytä tulevan mangroverämeille pelkästään ihastelemaan lintuja. Lintutorneihin mennessä piti kopistella kenkiä, että tulo kuultaisiin ylhäällä, ja siellä oli sitten joku hyvin syyllisen näköinen nuoripari, joka tuskin oli ollut lintuja katsomassa. Tai rämeikön halki kulkevan polun varren penkeillä, joissa kohtasi syyllisen näköisiä poikaryhmiä, jotka juuri olivat polttaneet jotain, minkä kiireesti piilottivat. Sinänsä myönteistä, että nuorisolla näyttää olevan melko vapaamielinen seurustelukulttuuri, vaikka pitääkin pysyä poissa kotiväen nähtäviltä. Kansallispuistoissa ei kukaan tule päristelemään heille partaansa, vaan kiikareiden ja kameroiden kanssa kulkevat oikeat luonnonystävät suhtautuvat heihin suopeasti.

Borneolla

Borneo on maailman kolmanneksi suurin saari - Grönlannin ja Uuden-Guinean jälkeen. Tämä trooppinen saari on jakautunut kolmen valtion kesken. Suurinta osaa saaresta - sen eteläisiä osia - hallitsee Indonesia. Indonesian kielellä Borneo on Kalimantan ja Indonesian hallitsemaa Etelä-Borneota kutsutaankin Kalimantaniksi, joka jakautuu Itä-, Länsi-, Pohjois- ja Etelä-Kalimantanin provinsseihin.

Pohjois-Borneo jakautuu kahden Malesiaan kuuluvan osavaltion, Sarawakin ja Sabahin, sekä niiden välissä sijaitsevan itsenäisen Brunein sulttaanikunnan kesken. Aikoinaan Brunein imperiumi hallitsi Borneon rannikoita, ja Borneon ja Brunein nimet ovatkin samaa alkuperää.

Borneolla sijaitseva Itä-Malesia eli Sarawak ja Sabah poikkeavat monin tavoin Malakan niemimaalla sijaitsevasta Länsi-Malesiasta, jossa kaikki muut Malesian osavaltiot sijaitsevat. Borneolla on enemmän tilaa, etäisyydet ovat pidempiä, ihmisiä vähemmän. Sabahissa ja Sarawakissa on myös suhteessa enemmän ei-muslimeja, varsinkin kristittyjä, kuin Malakan niemimaan puolella. Malaijien lisäksi on paljon kiinalaisia, intialaisperäistä väestöä sekä Borneon alkuperäiskansoja kuten dajakkeja ja penaneja.

Borneolla matkustavan kannalta olennaisia asioita ovat pitkät etäisyydet ja kaakkoisaasialaisittain matala väentiheys, mikä teki Borneolla autolla matkustamisen miellyttäväksi verrattuna esimerkiksi väentäyteisiin ja ruuhkaisiin Luzoniin ja Jaavaan. Toisaalta laajat osat saaresta ovat saavuttamattomissa maanteitse, mukaan lukien suurin osa Borneon vuoristoisista sisäosista. Teiden ja ajan rajallisuuden vuoksi oma Borneon halki ajamiseni keskittyi tällä kertaa Pohjois-Borneoon - Sabahista Brunein kautta Sarawakiin - enkä vieraillut Kalimantanin puolella, jonne olisi pitänyt matkustaa lentokoneella ja jokiveneillä. Kuchingista tosin pääsee joihinkin Kalimantanin kaupunkeihin myös maanteitse.

Kuala Lumpurista matkustin paikallislennolla Sabahin pääkaupunkiin Kota Kinabaluun, entiseen brittisiirtomaavallan aikaiseen Jesseltoniin. Löysin sieltä matkakumppanini varaamastani hotellista. Seuraavana aamuna noudimme etukäteen varaamani vuokra-auton, malesialaisen Proton Sagan, jolla seuraavat kymmenen päivää Borneon halki ensin itään ja sitten länteen kulkivat.

Sabahin ja Sarawakin päätiet olivat erinomaisessa kunnossa. Pikkuautolla oli helppo ajaa Kota Kinabalusta aina Kinabatanganille saakka, ja päätie olisi epäilemättä ollut hyvä ja asfaltoitu aina Lahad Datuun saakka. Lisäksi Sabahissa, Bruneissa ja Sarawakissa noudatettiin erinomaisesti liikennenormeja, ja ajokulttuuri olikin lähempänä pohjoismaista kuin Etelä- ja Itä-Euroopan kaoottista ajotapaa.

*   *   *

Ensimmäinen kohde Kota Kinabalun jälkeen oli Borneon korkein vuori, Kinabaluvuori, jonka mukaan nimetty kansallispuisto kattaa lukuisia korkeusvyöhykkeitä. Säiden suhteen onni ei ensin näyttänyt meille suotuisalta Kinabaluvuoren maastossa, sillä joka päivä satoi, usein kaatamalla, ja lisäksi vielä myrskysi ja majatalostakin katkesivat sähköt. Sateettomat tunnit kuitenkin tarjosivat runsaasti lajistoa nähtäville Kinabaluvuoren eri poluilla. Montaanisia lajeja oli helppo nähdä ylhäällä dipterokarppivyöhykkeellä, ennen nummiosuuksia, ja alemmat vyöhykkeet puolestaan kuhisivat endeemisiä metsälajeja.

Sateiden voimistama yletön kosteus teki metsälintujen valokuvaamisesta hankalaa, vaikka lintuarmadoja - trooppisille metsille luonteenomaisia, eri lintulajien muodostamia ja rintamina eteneviä sekaparvia - tulikin vastaan yhtenään. Toisena Kinabalun päivänä selkeni ja vastaan tuli kukkivia ja hedelmöiviä puita. Sellaiset ovat yleensä lintumagneetteja. Naurutimalien parvet tulivat niin lähelle, että valokuvaaminenkin lopulta onnistui. Ne koostuivat kahdesta lajista - borneonpillitimalista ja sundannaurutimalista. Kinabalun kolmas laji, keltapäätimali, jäi tällä matkalla näkemättä.

Dipterokarppivyöhykkeen yläosissa, ennen saapumista usvaisille alpiinisille nummille, näki runsaasti endeemisiä vuoristolajeja, kuten söpön kesyjä borneonmetsäkerttusia ja mustasilmärillejä. Kansallispuiston vierailijakeskuksen ympäristö puolestaan oli hyvä paikka nähdä borneonviidakkoharakoita ja borneonlehvejä. Kinabalulle pitää kuitenkin vielä palata, sillä tällä kertaa näkemättä jäivät esimerkiksi kaikki kolme Calyptomena-sukuista viherharlekiinia, kaksi niistä Borneon endeemejä.

*   *   *

Jo Kinabalulle ajaminen vie halki metsäisten kukkuloiden ja laaksoihin avautuvien lumoavien maisemien. Pilviin ja sumuun verhoutuva Kinabalu herättää matkan varreltakin katseltuna kunnioitusta. Kundasangin ja Ranaun kautta kulkeva tie vie metsäisten vuorten ja öljypalmuplantaaseiksi raivattujen laaksojen halki kohti Sabahin itärannikkoa, jossa se haarautuu pohjoiseen Sepilokin ja Sandakanin suuntaan ja toisaalta etelään Kinabatanganin ja Lahad Datun suuntiin sekä lopulta Tawauhun.

Ranaun kohdalla erkanee pohjoiseen tie, joka vie Poringin kuumille lähteille. Lapsiperheiden riemukylpyläksi viikonloppuisin muuttuvien kuumien lähteiden lisäksi paikasta löytyy Kinabaluvuoren kansallispuiston alueeseen kuuluva luontopolku latvusten läpi kulkevine köysipolkuineen sekä useampia viidakkoon kätkeytyviä vesiputouksia. Poringista palatessa sisämaisen maatalousvaltaisen laakson yllä lensi suuri petolintu ja pysäytin auton odottaen jotain paikallisista kotkalajeista, mutta lintu osoittautuikin kalasääkseksi. Outo habitaatti - muutolla ja talvehtimisalueilla kohtaa tuttuja lintuja usein epätavallisissa paikoissa.

Sepilok on kuuluisa orangeistaan. Kävimme siellä kahdesti, matkalla Kinabatanganiin ja sieltä palatessa. Useimmat turistit menevät katsomaan orankeja näiden rehabilitaatiokeskukseen. Sepilokissa on erikseen rehabilitaatiokeskukset myös malaijikarhuille ja nenäapinoille. Karhujen näkeminen villeinä viidakossa lienee erittäin hankalaa, mutta sekä orankeja että nenäapinoita löytyi Sepilokin ja Kinabatanganin maastoista myös villeinä varsin helposti, varsinkin veneestä käsin usein myös helposti valokuvattavilta etäisyyksiltä.

Sana orang tarkoittaa malaijiksi itse asiassa ihmistä tai väkeä. Alun perin paikalliset heimot kutsuivat itseään 'joen väeksi' (orang sungai), kun taas metsän siimeksessä eläviä, Tähtien sodan wookien näköisiä hyypiöitä kutsuttiin 'metsän väeksi' (orang hutan). Malesiassa ja Indonesiassa näkee yhtenään hisseissä, silloilla ja muissa paikoissa ilmoituksia siitä, kuinka monta orankia ne kantavat.

Orankien lisäksi Borneon viidakoissa näkee lukuisia yleisempiä apinoita: borneongibboneja, kahta lajia langureja, endeemisiä nenäapinoita sekä kahta lajia makakeja. Näistä yleisimpiä ovat viimeksi mainitut makakit, pitkähäntä- ja lyhythäntämakakit, joiden kiljahtelevia ja öyhöttäviä laumoja kohtasi viidakkojokien varsilla ja kansallispuistojen luontopoluilla tuon tuosta. Lehtiä syövät nenäapinat olivat äänenkäytöltään paljon hillitympiä.

Sepilokiin päästessämme sateet olivat tauonneet ja pääsinkin kukonlaulun aikaan maastoon, jossa näin erinomaiset kokoelmat Borneon maaseutulintuja. Sepilokin suojellut sademetsät ovat puolestaan täynnänsä alankometsälajeja, joita ei näe Kinabalulla.

*   *   *

Varsinainen kohteemme oli kuitenkin syvemmällä Itä-Sabahin viidakoissa, Kinabatanganjoen varsilla. Olin varannut tiettömässä viidakossa sijaitsevan loošin siellä samana vuonna käyneen hongkongilaisen lintuharrastajaystäväni suosituksesta, ja paikallisen lintugurun piti toimia oppaana. Guru oli kuitenkin riitaantunut loošin omistajien kanssa ja yritti saada minua vaihtamaan paikkaa, mikä ei enää ollut mahdollista, maksutkin kun oli maksettu etukäteen. Minulle oli hankittu toinen opas, joka onneksi osoittautui aivan riittävän osaavaksi ja englannintaitoiseksi, jotta seuraavien päivien joki- ja viidakkoretkeily tuotti minulle toistasataa lajia alanko- ja joenvarsisademetsien lajeja.

Ensin piti joka tapauksessa löytää Bilitin kylä ja siellä sijaitseva laituri. Olin itsekin hämmästynyt, kuinka helposti se löytyi, vaikka navigaattori olikin tehnyt tenän. Bilitissä oli laituri, kuten minulle oli luvattu, ja laiturin lähellä naapuri, jonka parkkipaikalle auton sai jättää seuraaviksi päiviksi 20 ringgitin maksua vastaan. Bilitistä ei nimittäin päässyt jatkamaan enää maanteitse, vaan venemies nouti meidät laiturista paalumajoissa sijaitsevaan majapaikkaan.

Villiä luontoa pääsi näkemään jo majapaikan pihamailla. Siellä oli käytännössä aina läsnä ainakin pari partasikaa ja lauma erilaisia oravia, minimaalisista kääpiöoravista suuriin jättioraviin. Varaanit löntystelivät alueen laitamilla ja palmusivettikissa kävi öisin kulkemassa terasseilla. Alueella tömisteli yksi jäljellä olevista laumoista borneolaisia kääpiönorsuja, jotka ovat aasiannorsun paikallinen alalaji.

Joenpenkoilla näki sangen usein suuria suistokrokotiileja. Tiedustelinkin oppaaltani, kuinka monta kertaa vuodessa krokotiili söi ihmisen tällä seudulla. Hän sanoi, että hyvin harvoin, vain yksi tai kaksi tapausta vuodessa.

Borneolla tavattavista kahdeksasta sarvinokkalajista näin Kinabatanganilla kuusi. Muita kohokohtia olivat esimerkiksi borneonpiispahaikara, pikkumarabu, borneonhaukkanen, pikkujalokotka, isotöyhtöhaukka, isokalakotka, valkomerikotka, aasiankäärmekaula, lähelle saatu huppupitta ja endeeminen sabahinpyy. Kiersimme pitkin pieniä sivujokia soittamassa borneonmaakäen kutsuääntä tunnetuilla reviireillä, mutta tämä laji ei kertaakaan vastannut - ilmeisesti väärä aika vuodesta.

Yöretket tuottivat hyvät näköhavainnot viitapöllöstä, sundankalahuuhkajasta ja isopöllökehrääjästä sekä selkeän kuulohavainnon aiemmin ruskopöllön alalajina pidetystä borneonpöllöstä.

Sabahinpyy tuli oikeastaan onnena onnettomuudessa. Nimittäin venemieheltä alkoi loppua polttoaine ja kännykässä ei ollut kenttää soittaa leiriin, että joku tulisi vastaan tuomaan sitä lisää. Niinpä rantauduimme joenpoukamaan, ja kiipesimme penkalle kenttää etsimään. Siellä kuulimme pyyn huudot metsästä ja opas alkoi houkutella sitä nauhoituksella tulemaan lähemmäs. Lopulta tämä ääripiilotteleva laji tepastelikin kameraetäisyydellä katsomassa, että mitä väkeä täällä.

Kaiken keskellä leiristä vastaan lähetetyt venemiehet kuitenkin pyyhälsivät ohitsemme jokea alajuoksuun, ja venemies lähti näiden perään viimeisillä bensoillaan. Minä ja opas jäimme jumiin viidakkoon, seurassamme nyt kauempaa huuteleva pyy sekä jokin suuri, joka loiskahti rantapenkereeltä jokeen. Opas, joka oli aiemmin vakuuttanut minulle, että krokotiilihyökkäyksiä tapahtui sangen harvoin, keräsikin äkkiä kamppeensa joentöyräältä ja liittyi seuraani ylemmäs rinteeseen. Luontoa kannattaa kuitenkin mieluummin kunnioittaa kuin katua.

*   *   *

Kinabatangan oli itäinen ääri senkertaisella matkalla, joten Bilitistä ajettiin taas takaisin Sepilokiin, vietettiin ilta ja aamu sademetsässä, jossa näyttäytyi muun muassa endeeminen mustapääpitta ja huuteli sundanhuuhkaja - yllättävää kyllä keskellä päivääkin. Sää suosi yhä.

Vasta kun olimme palanneet Kota Kinabaluun, alkoi sade. Luontopysähdys Kota Kinabalun kosteikkokeskuksen mangrovemetsissä risteilevillä luontopoluilla jäi sateen vuoksi varsin vaisuksi, vaikka jalo-, pikkujalo- ja silkkihaikaroita oli runsaasti.

Sadesäiden vuoksi pimeys tuntui lankeavan jo etukäteen pian kaupungin taakse jätettyämme. Pidimme ruoka- ja huoltotauon Beaufortin ostarilla ja jatkoimme sitten kohti Sarawakin rajaa. Sabahin ja Brunein välille jää kaistale Sarawakia, jonka jälkeen saavutaan kansainvälisen rajanylityksen kautta Brunein itäiseen eksklaaviin. Sieltä olisi pääsy Brunein kuuluisimpaan kansallispuistoon, Ulu Temburongiin, mutta ilmeisesti vain etukäteen varatusti ja veneellä. Matkamme ajankohtana kansallispuiston latvuspolut olivat kuitenkin yleisöltä suljettuja.

Bruneissa on vallalla ankarampi sharia kuin missään toisessa Kaakkois-Aasian maassa. Esimerkiksi alkoholi ja siveettömät julkaisut ovat ehdottomasti kiellettyjä ja huumeiden hallussapidosta rankaistaan kuolemalla. Meillä ei kiellettyjä asioita ollut, joten Brunei vaikutti vain hiljaisemmalta, rikkaammalta ja konservatiivisemmalta versiolta Malesiasta.

Yötä vietimme Limbangissa, Sarawakille kuuluvalla kaistaleella Länsi- ja Itä-Brunein välissä. Seuraavana aamuna matka jatkui Brunein läntisen pääalueen läpi, Bandar Seri Begawania sivuten. Brunein erikoisuuksiin kuuluu esimerkiksi se, että ulkomaiseen (tässä tapauksessa malesialaiseen) autoon ei saa tankata kuin tietyillä huoltoasemilla, ja niissäkin on ensin otettava automaatista Brunein valuuttaa, korttimaksu ei onnistu. Muuten Bruneissa ajelu oli leppoisaa. Tiet olivat priimakunnossa ja liikenne vähäistä.

Teimme pysähdyksen Kuala Belaitissa, Belaitjoen suistoon sijoittuvan pikkukaupungin rannoilla, joissa tienvarsilintujen lisäksi kertyi joitain muita lajeja Brunein listalle. Sitten ylitimme viimeisen valtionrajan Sarawakiin, jossa kävimme Kuala Baramin kosteikkoalueella. Se osoittautui erinomaiseksi paikaksi nähdä satapäisiä parvia itäpalearktisia kahlaajia.

Vielä toisellakin suojelualueella ehdimme käydä Sarawakissa, nimittäin Bukit Lambirin kansallispuistossa, joka sattui Kuchingiin johtavan tien varrelle. Siellä oli kaunista viidakkoa ja vesiputouksia. Sitten koitti pitkä ajotaival halki Sarawakin, kohti osavaltion pääkaupunkia Kuchingia, joka on myös Borneon suurin kaupunki, kissapatsaistaan tunnettu.

Mainitsemani omituisuus Brunein huoltoasemien suhteen sai seurakseen toisen yllätyksen, jota en ollut osannut odottaa. Nimittäin kaikki huoltoasemat sulkivat iltakymmeneltä yön ajaksi ja avasivat vasta kuuden jälkeen seuraavana aamuna. Tämä tarkoitti, että oli mahdollista ajaa illalla vain niin kauas kuin viimeinen tankillinen riitti. Seurauksena oli, että emme ehtineet aamukoneeseemme Kuchingissa ja muutenkin syntyi monenlaista riesaa, johtaen Sumatran-matkaosuuden peruuntumiseen. Toisaalta, pääsimme näkemään Kuchingin kaupunkia ja käymään siellä oluella.

*   *   *

Päästyämme Kuala Lumpuriin, jossa meillä oli pitänyt olla kahden tunnin kuluttua vaihto Sumatran Medaniin, kävi ilmi, että matkatavarat oli haettava ulos ja tsekattava takaisin sisään, ja kun kaikki tähän liittyvät jonotukset oli lopulta tehty, meille ilmoitettiin, ettemme enää pääse Medanin koneeseen ja seuraava mahdollinen oli vasta monen päivän päästä. Jouduimme ottamaan seuraavana päivänä lennon suoraan Jaavalle, viimeiseen kohteeseemme.

Asiaa sadatellessamme osoittautui vielä, että viereisessä penkissä istunut hampaaton vanhus, joka näytti joltain paikalliselta maanviljelijälltä tai kalastajalta, puhui sujuvaa suomea ja oli joskus maailmanaikaan asunut vuosia Suomessa. Hyvä muistutus siitä, ettei suomen kieli sittenkään ole maailman turuilla sellainen salakieli, jona sitä on tottunut pitämään. Setä oli kuitenkin ystävällinen; hänellekin oli sattunut lentojen suhteen epäonni, ja vahvisti, ettei mitään nykyään korvata.

Synkän varjo ja Tähkäpää

Olen ollut sairaana viikon, siitä asti kun palasin Aasiasta. Itse asiassa sairauteni alkoi jo siellä, kiipesin Gunung Gedelle ja Pangrangolle selvästi sairaassa tilassa, mikä kostautui jo ajomatkalla Bogoriin ja myöhemmin Jakartassa. Keskiviikkona luulin jo, että tauti oli taittumassa ja pukeuduin töihin. Lähdin ulos viimaan ja lopulta lääkäriin. Talvessa tarpominen pahensi tilaani heti. Seuraavana aamuna heräsin taantuneena. Edellispäivän edistys oli poissa.

Aasiassa lähtivät lätkimään niin rahat kuin nainen, mutta tärkein on aina tärkeintä: olen nyt saanut kirjattua kaikki lintuhavaintoni ja kävi ilmi, että kävin kymmenessä kansallispuistossa tai muussa luontokohteessa ja näin Borneolla ja Jaavalla kokonaista 301 lintulajia, joista yli kolmannes (121 lajia) eliksiä eli minulle uusia. Sumatra valitettavasti peruuntui, mutta jos pysyn hengissä, tulee toisia kertoja.

*   *   *

Suuri synkkä tuntuu vaanivan minua. Tunnen sen läsnäolon. On kuin jostain aina kävisi kylmä henkäys, vaikka asuntoni on lämmin. Ja valo katoaa, imeytyy seiniin, ikkunoiden läpi ulkona ammottavaan mustaan aukkoon. Lämpö ja valo haihtuvat, jättäen minut pumppaamaan yksin uutta tilalle, yksinäisen aurinkokuntani sammuvana tähtenä, jonka ruusu on kuihtunut ja baobabitkin karistavat lehtensä.

Olen sittenkin siunattu, ja minulla on lämmönlähteitä, joista ammentaa. Latvialainen ystävätär, joka on ollut elämässäni Tarton opiskeluvuosista lähtien, tuli luokseni kahdesti, kassit täynnä ruokia, teki kanakeittoa, inkivääri- ja sitruunajuomaa ja kaikenlaisia herkkuja. Voin hänen ansiostaan paremmin, fyysisesti ja henkisesti.

Tuntematon setä kävi lapioimassa lumet pihaltani. Kun kuulin sieltä selittämätöntä kolinaa, mietin jo, pitäisikö minun mennä ulos astalon kanssa, ja miten taisteleminen tunkeutujia vastaan onnistuisi kuumeessa, mutta setä tekikin siellä minun lumitöitäni. Totuttuani siihen, että Suomessa kaikki pitää tehdä itse, palveluja ei ole, ja mikään ei kuulu hintaan missään, kysyin häneltä hölmistyneenä, että kuuluuko tämä jotenkin yhtiövastikkeeseen (jota maksan kyllä aivan riittämiin), vai onko kyse naapuriavusta, jonka vuoksi minun pitäisi tuntea jonkinlaista syyllisyyttä, kun en ole ollut lunta luomassa moneen päivään, kuumetaudissa kun olen. En saanut oikeastaan vastausta. Setä vain murahti, että eipä kai se kiellettyä ole vielä, että itsekin lumet loisi pihaltaan.

Sedällä oli huomioliivit, mikä viittaa jonkinlaiseen taloyhtiön palveluun. Jos ei, postiluukkuuni ilmestyy varmaan jossain vaiheessa nimetön lappu, jossa vihjaillaan muiden marttyroitumisesta minun laiskuuteni vuoksi. Suomi 100 ja reilu meininki.

Ihmiset, joihin uskoin ja investoin silloin, kun heillä oli vaikeaa, muistavat minua. Heidän viestinsä saavuttavat minut nykyään kaikkialla, missä menenkin. Minun olisi jatkettava käsikirjoitusta heidän vuokseen - se on niin lähellä loppuaan. Tuon käsikirjoituksen pitäisi olla tribuuttini heille. Valitettavasti olen ollut liian sairas kirjoittamaan.

*   *   *

Sen sijaan olen nähnyt psykedeelisiä unia.

Yhden niistä pääjuoni unohtui, mutta siinä toistui ilmiö, joka on unissani säännöllinen: liikun tavallista nopeammin ja sujuvammin ikään kuin liukuen käytäviä ja pintoja pitkin, liitäen portaita alas, kuin kenkäni olisivat Paluusta tulevaisuuteen. Tässä unessa epätavallista oli se, että kohtaamani tuntematon ihmetteli ilmiötä, ja tulin sillä hetkellä tietoiseksi unestani, sillä kerroin hänelle tämän kyvyn olevan minulla unissani säännöllinen. Selitin myös kyselijälle hyvin tarkasti, mihin ilmiö fyysisesti perustuu: suihkuvirtauksiin. Esimerkiksi albatrossi liitää vedenpinnan ilmavirtausten avulla valtameriä valtoimenaan, tarvitsematta juuri liikuttaa siipiään.

Toisessa unessani Belgian edustalla oli kaksi saarta, joista toinen näytti karttakuvaltaan Ruotsilta, toinen Suomelta. Näin ne toisen saaren pohjoiskärjessä sijaitsevilta tuulisilta kallioilta, joilla kasvoi tupasheinää ja risteili polkuja, jotka lähtivät sieltä, mihin olin autoni jättänyt. Toisen saaren lahdenpoukamassa oli pieni kaupunki, joka jostain syystä oli nimeltään Bryssel, vaikkei se ollutkaan sama Bryssel kuin Belgian pääkaupunki. Olikin niin, että saaret olivat etelämerellä sijaitsevan Uuden-Belgian edustalla eivätkä Euroopan Belgian.

Kolmannessa unessa minulla oli käsissäni printattuja käsikirjoituksia linnuista ja krokotiileista, mutta tuuli vei ne ja levitteli niitä pitkin Afganistanin aroja. Yritettyäni turhaan kerätä papereja, annoin tuulen lopulta viedä ne ja päättelin osaavani niissä olevat asiat muutenkin. Kävelin kolmen tyypin kanssa, joista ainakin yksi oli afgaani, sillä kun keskeltä aroa löytyi kauppiaan jättämä laatikko ja siinä alennuskirjoja myynnissä, ostin kolmella sentillä därin kieliopin, ja hän ilahtui asiasta.

*   *   *

Kulttuurielämyksistä on minun mainittava, että sitten Maunun ja Tiituksen, on merkittävin kulttuurielämys elämässäni viime aikoina ollut perehtyä Rickiin ja Mortyyn, jonka ammanilainen ystäväni Kettu toi tietoisuuteeni. Se on vielä parempi kuin aiemmat suosikkisarjani Simpsons ja South Park, koska se on yhtä aikaa syvällinen ja ironinen.

Pitkillä lentomatkoilla katsoin Rickin ja Mortyn lisäksi kokonaisen kasan elokuvia. Käytän yleensä lentomatkoilla tilaisuutta hyväkseni, sillä minähän en omista televisiota. Mieleeni jäi tällä kertaa katsotuista lähinnä kaksi: Ensinnäkin Avaruusagentti Valerianin seikkailut, koska se perustuu hienoon sarjakuvaan. Toiseksi, saksalainen lähitulevaisuudendystopia Jugend ohne Gott, joka oli hyvin laadittu sarjaksi toisiaan täydentäviä eri henkilöiden näkökulmia samaan tapahtumaketjuun. Onnellinen ja oikeudenmukainen loppu tosin hieman häiritsi. Realistisempaa olisi ollut, että idealistinen opettaja olisi saanut murhaajan luona vierailtuaan syytteen seksuaalisesta häirinnästä (koska halasi murhaajaa). Ja miksi ylipäätään tehdä helppo ratkaisu panemalla epämiellyttävin henkilö murhaajaksi?

Lentokentillä, lennoilla ja sairaana on ollut aikaa lukea. Kommentoin kahta kirjaa. Ensimmäisen niistä sain loppuun juuri ennen matkaa - se oli kokoelma Eduard Vilden nuorena kirjoittamia salapoliisikertomuksia, nimellä Kuul pähe. Ensimmäisiä tarinoita lukiessani kiinnitin huomiota erittäin tarkkoihin psykologisiin profiileihin, jotka tuntuivat olevan ristiriidassa varsin kliseisten loppuratkaisujen ja naiivin hyveellisyyden kanssa. Sitten tajusin, että Vilde kirjoitti nuo tarinat ollessaan vain 17-vuotias. Siihen nähden hänen henkilökuvansa ovat hämmästyttävän tarkkanäköisiä. Tarinoissa on jotain erittäin tšehovilaista.

Lennoilla ja seuranneina sairaspäivinä luin puolestani Sofi Oksasen romaanin Norma. Se yllätti minua olemalla hyvin erilainen kuin häneltä aiemmin lukemani. Yllättävä se oli myös monilta ratkaisuiltaan. Hius-, elin-, kohtu- ja adoptiokaupan ympärille oli rakennettu merkillinen mysteeri, joka vähitellen kietoutuu maagiseksi realismiksi, keskiössään eräiden naisten hiuksissa piilevät yliluonnolliset ominaisuudet.

Mieleeni tuli monissa kohdin viittauksia, joita Oksanen ei kirjoita ilmi. Rapunzel, prinsessa torninvanki kultakutreineen. Noitanaiset ja heidän kohtaamansa vaino. Ja kovaa on meno hiusalalla. Oksasen tyyli poikkeaa perisuomalaisesta kirjoitustyylistä siinä, ettei se aliarvioi lukijaa. Siitä huolimatta tyyli on suoraa ja selkeää - se ei hienostele missään, ei myöskään esitä yhtään syvällisempää kuin on. Pikemminkin päinvastoin, korostetusti arkistaa sitä, mikä on syvällistä, ja se taas on sangen suomalaista.

Vasta kirjan jo luettuani minulle selvisi, että Grimmin taru Rapunzelista on suomennettu nimellä Tähkäpää.

"Rapunzel, Rapunzel, lass dein Haar herunter!"

Wikipedia listaa eräitä psykologisia tulkintoja Rapunzelin tarusta, joiden valossa Norma aukeaa kulttuurihistoriallisessa kontekstissä:

"Während das ungeborene Wesen natürlich einerseits noch abstrakt und relativ leicht anderen als Lohn angeboten werden kann, da noch keine tiefe persönliche Bindung besteht, befriedigen diese scheinbar egoistischen Gelüste der Mutter gleichsam auch das Wohl des Kindes: Rapunzeln / Rucola (Grimmsche Version) und auch Petersilie (französische Version) sind überdurchschnittlich reich an Eisen und anderen Spurenelementen, die während der Schwangerschaft sehr wichtig sind. (...)

Fasst man Hedwig von Beits tiefenpsychologische Deutung zusammen, so wiederholen sich Bilder der Abgeschlossenheit vom ersehnten Unbewussten, das sein gestohlenes Kind zurücknimmt. Solche Frauen entwickeln eine verträumte, realitätsferne Haltung. Der hohe Turm, aber auch das lange Kopfhaar drücken diese geistbetonten Wesensanteile aus, die dann auch der Animus nutzt, um die Große Mutter zu ersetzen. Ihre Durchtrennung verursacht den Absturz in eine demütigere Haltung, wo Rapunzel den ebenfalls gestürzten, im Unbewussten blinden Prinzen mit ihren Tränen (Symbol des Lebenswassers) heilen kann.

Laut Psychiater Wolfdietrich Siegmund hilft so ein Schicksalsmärchen bei Krankheit durch überhöhte Anforderungen an sich selbst.

Laut Eugen Drewermann antizipiert der gierige Appetit auf Rapunzeln das Bedürfnis nach einem Lebenssinn spendenden Kind. Mutter und Zauberin sind dieselbe Frau in ängstlicher Spaltung. Die kindlich-orale Abspaltung der Sexualität führt zur Reduktion auf eine scheinbar erfüllende Mutter-Tochter-Symbiose. Rapunzels Turm ähnelt dem Hinterhaus ihrer Mutter, allerdings subjektiv überhöht, so wie mit der Schönheit und Selbständigkeit der Tochter auch der Stolz der Mutter wächst. Nur ein hellhöriger Mann, der ihre Sprache genau erlernt, vermag die Mauern der Kontaktangst zu überwinden. Dabei entsteht aber eine Spaltung zwischen Rapunzels Liebe und der weiterhin tiefen Loyalität zur Mutter, die der Prinz aufgrund der Identifikation nicht angreifen kann. Der Königssohn kann gegen die Ausbrüche von Rapunzels Über-Ich nichts unternehmen, doch umgekehrt kann auch Frau Gothel nicht verhindern, dass Rapunzel nach der Verstoßung wirklich selbständig wird. Die anerzogene Bedürfnislosigkeit erweist sich jetzt als hilfreich, bis die Kraft der Erinnerung an die Liebe den Zwang zur Autarkie überwindet. 

Auch Wilhelm Salber bringt Rapunzel, wie auch Marienkind oder Das singende springende Löweneckerchen, mit den Kränkungen ess- und beziehungsgestörter Frauen in Verbindung, die sich als glücklich darstellen und nach außen bedeckt halten. Der Turm der 'splendid isolation' verdreht echte Anteilnahme zu paradoxen Abhängigkeiten. Auch der Psychotherapeut Jobst Finke sieht in Rapunzel ein mutterabhängiges, selbstbezogenes Kind sich zur liebesfähigen Frau entwickeln und in Isolation Selbständigkeit lernen."

Tähän päättyy tällä kertaa tulkintatuokiomme. Seuraavissa kirjoituksissa palattaneen Borneolle ja Jaavalle.

Epäonnen kantamoinen

Ennen kuin suomalainen synkkyys taittaisi minut, minun oli taitettava se ja lähdettävä tropiikkiin. Lähdin marraskuun lopulla ja palasin eilen iltapäivällä. Matka oli muuten hyvä, mutta alusta loppuun saakka legendaarisen epäonnen riivaama. Vuosi 2017 ei todellakaan ole ollut onnenvuoteni, mutta silti se tuntuu vain pahenevan loppua kohti, ikään kuin sielunvihollinen pikku apulaisineen olisi erityisen vihastunut minuun.

Onneksi en ole koskaan rakentanut elämääni sellaisen illuusion kuin 'onnen' varaan. Epäonni on oletusasetus kaikessa siinä, mikä on jäänyt vähänkään sattuman varaan.

Kaakkois-Aasiassa on paljon saaria ja saarelta toiselle pääsisi toki myös vesiteitse jos olisi aikaa. Kun sitä ei ole, on lennettävä. Yksikään matkalleni tehty etukäteisvaraus ei kuitenkaan onnistunut, joten käytännössä jouduin maksamaan jok'ikisen lennon kahdesti ja ilman minkäänlaisia kompensaatioita. Osa etukäteen tekemistäni majoitusvarauksista menetettiin niin ikään korvauksitta. Jos tästä on otettavissa yksi opetus, niin se on se, että ei kannata suunnitella kaikkea eikä varsinkaan varata juuri mitään etukäteen, ellei ole aivan varma siitä, että kykenee olemaan tietyissä paikoissa tiettyyn aikaan.

Toinen opetus liittyy palvelujen yleiseen huonontumiseen. Useimmat kohtaamistamme ongelmista olisivat olleet ratkaistavissa yhdellä puhelinsoitolla tai käynnillä matkatoimistossa, jos yhä elettäisiin vanhaa aikaa. Ei kuitenkaan eletä. Nettimatkatoimistoilla ja lentoyhtiöillä ei enää ole palveluja. Puhelimiin vastaa vain robotteja ja nettisivuilla asiakas itsepalvelee itseään - ja törmätessään siihen, ettei jotain asiaa voi tehdä, sitä ei voi tehdä, koska vaihtoehtoja ei ole.

Ihmiset ovat alistuneet käyttämään appeja kaikkeen, ja ne olisivatkin hyödyllisiä, ellei asia olisi niin, että kaikki käyttämämme appit ovat todellisuudessa keskeneräisiä ja siis bugeja täynnä olevia versioita, joiden koekaniineina käyttäjät toimivat. Ne eivät koskaan valmistu. Siinä vaiheessa, kun ne olisivat riittävän toimivia ollakseen luotettavia, appit ovat jo vaihtuneet.

Ensimmäisen lentoni menetin siksi, että kännykkäherätyskelloni ei herättänyt minua. Ei vaikka olin asentanut siihen tuplaherätyksen. Myöhemmin huomasin, että herätykset pätivät oletusasetuksena vain viikkopäiviin, eivät lauantaihin. Pitäisi palata käyttämään vanhanaikaista mekaanista herätyskelloa. Ensimmäisen lennon menetyksestä seurasi kaikkien pitkänmatkanlentojen sekä yhden paikallislennon menetys, kaikki tietysti korvauksitta, koska sen enempää matkatoimisto kuin lentoyhtiökään eivät palvelleet. Puhelinnumeroissa robotti ohjasi ottamaan yhteyttä toiseen osapuoleen, ja molemmat sysäsivät vastuun sille toiselle, joten asiakkaan ainoaksi vaihtoehdoksi jäi turvautua kokonaan toiseen yhtiöön.

Toinen esimerkki oli AirAsian lentojen kohdalla: yksinkertaiseen vaihtoon saman lentoyhtiön sisällä oli varattu kaksi tuntia, jonka olisi pitänyt olla aivan riittävä. Lentoyhtiö kuitenkin pakotti ottamaan laukut ulos ja kiertämään kaiken kanssa takaisin sisääntsekkaukseen. Joka vaiheessa oli pitkät jonot, ja seurauksena se, että tämäkin lento menetettiin. Korvauksitta, tietysti, koska jossakin lukee pienellä printillä, että lentojen vaihtoihin on asiakkaan itse varattava vähintään kolme tuntia. Näin siis tavallisten paikallisten lentojen kohdalla.

Autonvuokraaja oli niin ikään piilottanut ikävän yllätyksen jonnekin siihen pieneen printtiin, jota kukaan ei lue. Vaikka itse autonvuokra oli edullinen, piilokulut tulivat erittäin korkeasta maksusta, joka oli säädetty sille, että otin auton käyttöön eri paikasta kuin mihin palautin sen. Kun reissun ideana kuitenkin oli ajaa Borneon halki, olisi ollut ikävää enää tämän selvitessä vaihtaa suunnitelmaa siihen, että olisin palauttanut auton takaisin samalle kentälle, josta sen poimin.

Lentomatkailun tullessa yhä vaikeammaksi ja epämukavammaksi matkustajille, yksi lentoyhtiöistä sentään ansaitsee poikkeusmaininnan: Qatar Airwaysiä ei ole turhaan nimitetty maailman parhaaksi lentoyhtiöksi. Paluumatkalla heidän kanssaan kaikki sujui erinomaisesti, piilokuluja ei löydetty ja heitetty asiakkaan silmille puiden takaa, kahvista ei veloitettu erikseen, ja lentoemännillä oli yhä palveluasenne.

Lentoemännän avatessa teetermosta roiskuivat tiivistyneen veden pisarat ohimolleni. Pisarat eivät olleet erityisen kuumia, mutta häiritsivät minua, kun yritin katsoa Rickiä ja Mortya, joten näytin todennäköisesti ärtyneeltä asiakkaalta. Siitä, toisin kuin joustavuudesta ja ystävällisyydestä, seuraa aina yrityksiä miellyttää. Koko loppumatkan ajan lentoemännät yrittivät kompensoida virhettään pyytelemällä anteeksi ja tarjoamalla minulle erityispalveluja. Ilmeisesti asiakaspalaute otettaisiin niin vakavasti, ettei sitä haluttu, ei ainakaan negatiivista.

Muuan vika täytyy mainita Qatar Airwaysin kohdalla. Vaikka heillä on säännölliset lennot Suomesta Dohan kautta moneen paikkaan Aasiassa, heillä ei ole minkäänlaista toimistoa Helsinki-Vantaalla, ja puhelinnumerokin, joka piti netistä etsiä, on vain Qatariin. Siellä kyllä vastattiin (toisin kuin Travellinkin numerossa), mutta Qatarista käsin ei kuulemma pystynyt puuttumaan tiketöinteihini. Siihen vaadittiin palveludeski, ja ne puolestaan olivat avoinna vain ennen kutakin lentoa.

Epäonneni ei rajoittunut lentomatkailuun. Kinabalulla satoi vettä. Trooppiset myrskyt huitoivat palmuja ja taivas salamoi. Kuka olisi tiennyt, että Borneolla kaikki huoltoasemat sulkevat yön ajaksi, eli yöllä ei voi ajaa kuin tankillisen verran. Navigaattori kuoli heti alkumatkasta eikä koskaan palautunut toimimaan kunnolla - onneksi matkanteko onnistuu perinteisemmilläkin suunnistuskeinoilla.

Matkakumppanini sai pari kertaa nalkutuskohtauksen, jossa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta toleranssini moiselle on nykyisin niin matala, että mieluummin vain kävelen pois ja vatvomisen sijaan jatkan asioimista vasta savun hälvettyä.

Kaiken kukkuraksi onnistuin saamaan tropiikissa harjoitettavasta ilmastointivimmasta flunssan, viettämään viimeisen päivän ja pitkän paluumatkan jonkinlaisessa puolihorteessa, niin että hyttyset olivat huomaamattani pistäneet minut täyteen reikiä Angkejoensuun mangroverämeillä. Nyt poden kotona ankaraa miesflunssaa, taistellen taudinaiheuttajien kuolemanvoimia vastaan ja odottaen resurrektiotani yhteiskuntakykyiseksi yksilöksi.