Zwinissä

Halusin nähdä, kuinka kevät oli edistynyt Zwinissä edellisen, maaliskuussa tekemäni retken jälkeen, joten suuntasin viime viikonloppuna uudelleen Knokke-Heistiin ja Zwinjoensuuhun. Ja olihan muutosta tapahtunut. 

Maaliskuussa alueen laitumilla ruohoa niittäneet tuhannet tundra- ja valkoposkihanhet olivat nyt poissa. Ne ovat tällä hetkellä todennäköisesti Suomessa, osa ehkä jo Venäjän tundralla. Jäljellä olivat vain paikalliset merihanhet, kanadan- ja niilinhanhet sekä yksi yksinäinen valkoposkihanhi. Mikä lie syynä siihen, että se ei ollut lentänyt lajitovereidensa kanssa Viroon ja sieltä Suomeen, vaan jäänyt talvehtimisalueelle. Ehkä kyseessä on vanha yksilö, joka ei enää jaksa osallistua pesimäpuuhiin, eikä vietti siten vedä sitä kauas pohjoiseen. Ehkä se on loukannut siipensä, ehkä eksynyt ja juuttunut kanadan- tai merihanhien seuraan, jotka eivät ole olleet lähdössä mihinkään. Jonkin verran valkoposkihanhia hengailee Hollannissa kesänkin ajan eikä lainkaan lennä arktisille alueille pesimään. Ne myös pesivät Hollannissa.

Joensuulahden kahlaajalietteillä, suojelualueen pääsymaksun takana olevalla laguunilla sekä laitumien pienemmillä tulvalammilla oli kuitenkin nyt paljon muita muuttolintuja. Liikkeellä olivat nyt varsinkin arktiset muuttolinnut, jotka pesivät Lapissa, Ruijassa ja Siperiassa. Ne kun joutuvat vielä odottelemaan kuukauden verran pesimäalueidensa vapautumista lumesta ja jäästä. Niinpä laidunmaan lammilta löytyi tavanomaisempien sini- ja harmaasorsien sekä tavien joukosta pariskunta jouhisorsia. Olin niistä iloinen, sillä jouhisorsa oli viimeinen pohjois- ja keskieurooppalaisista puolisukeltajasorsista, jota en ollut vielä nähnyt Belgiassa. Nyt koko puolisukeltajarivi on tämänkin maan osalta täynnä.

Kahlaajapuolella oli niin ikään pohjoisten lajien ryntäys: vesipääskyjä, mustavikloja, punakuireja. Yleisempiä lajeja kuten suosirrejä, valko- ja punajalkavikloja ja mustapyrstökuireja oli niin ikään paljon. Zwinissä näkee paljon avosettejä ja ristisorsia, joiden mustavalkeat olemukset tuovat paikkaan atlanttisen säväyksensä.

Pyökkimetsässä mekasti vihertikka ja leppärivistössä puolestaan pikkutikka, joka päästeli käenpiikamaista soidinääntään. Piti oikein näköhavainnolla varmistaa, ettei se ollut käenpiika, koska nyt oltiin sentään huhtikuun lopulla ja Suomea paljon etelämpänä. Atlantin rannikon dyynien pensaikoista löytyi pensaskerttu ja etelänsatakieli, mahdollisesti vasta saapuneita. Metsän puolella mustapääkertut lauloivat jo valtoinemaan. Kevään ensimmäiset tervapääskytkin suhahtelivat matalalla ohitse.

Laguunilla, jonne pääsee luontokeskuksen portin kautta pääsymaksusta - mutta myös ilmaiseksi kiertämällä pidemmän matkan vasemmalta ja rannan kautta - kahlaili kymmenkunta kapustahaikaraa. Siellä oli myös lisää edellä mainittuja kahlaajia ja paljon lepäileviä lokkeja. Täältä en löytänyt lokkien joukosta vielä mitään erikoista, mutta joensuulahden lietteillä pyöri kaksi vanhaa mustanmerenlokkia. En muistanutkaan, että sekin on täällä ihan säännöllinen laji.

Tässä yhteydessä täytyy mainita, että sinisorsilla ja nokikanoilla oli poikueita jo kuukausi sitten maaliskuussa. Nyt niitä tuntui olevan jo vähän joka puolella. Mustarastaillakin on jo poikaset.

Pelloilla, joilta hanhet olivat lähteneet, laidunsi nyt suuria parvia sepel- ja uuttukyyhkyjä, nokivariksia ja naakkoja. Siellä täällä lekutteli tuuli- tai hiirihaukka jyrsijäjahdissa. Mustapäätasku viritteli vaisusti lauluaan.

Laskevan auringon punertaessa maiseman minulle jättivät vielä jäähyväiset oratuomissa surahtelevat pyrstötiaiset. Suomessa ja Itä-Euroopassa niillä on kokonaan valkeat päät, mutta Länsi-Euroopassa ne ovat europaeus-alalajia, jolla on leveät mustat silmäkulmajuovat.

Paluumatkalla Brysseliin muistin, etten ollut koko päivänä muistanut syödä mitään. Covidin jälkiseurauksiin kuuluu sekin, että nälän tunne on kadonnut lähes kokonaan - syömättömyyden huomaa yllätyksenä, kun näkö sumenee silmistä ja päässä huimaa. Sellainen ei ole tietenkään kovin liikenneturvallista, joten soin itselleni hampurilaisen Knokkesta, ilman ihmiskontaktia, jos ei lasketa kättä, joka sen luukusta suojalasin takaa antoi.

*   *   *

Uruguaylainen kaverini värväsi minut administraattoriksi šakkiklubiinsa ja näin pian, että hänellä oli vaikeuksia innostaa joukkuettaan aktiivisuuteen, joten tarjosin kaverille auttavan käden. Pian olimmekin rekrytoineet 120 jäsentä, suurin osa näistä jommankumman tai molempien vakiopelikavereita viime vuosien varrelta. Äkkiä meillä olikin innostunut joukko nuoria ja vähän vanhempiakin, joista osa kertoi kaivanneensa sosiaalista ulottuvuutta pelaamisen oheen. Jäseniä on jo kaikkialta maailmasta, Latinalaisesta Amerikasta Suomeen, Belgiaan, Tunisiaan, Filippiineille ja Madagaskarille. Viikonloppuna voitimme ensimmäiset kaksi klubien välistä ottelua toisia kokoonpanoja vastaan.

Kempen ja Ylä-Kempen

Uuden viikonlopun alettua hankkiudun luultavasti jälleen maastoon, joten on hyvä kirjoittaa niistä luontokohteista, joissa kävin viime viikonloppuna. Molempien päivien retkeni suuntautuivat Brysselistä katsoen koillisen suuntaan, Itä-Flanderiin, Antwerpenin ja Limburgin lääneihin.

Lauantaina olin Kempenin alueella (Campine), jolle tyypillisiä ovat hiekkapohjaiset nummimaat ja siellä täällä kuiva mäntykangas. Vesistöjä on kuitenkin paljon, mikä lisää runsaasti linnuston lajimääriä. Ensimmäinen kohteeni oli maisemallisesti nätti, mutta varsin pieni Snepkensvijverin suojelualue Herentalsin ja Kasterleen pikkukaupunkien välillä. Suoreunaisia lampia, nummia ja havumetsää. Lammella uiskenteli paljon taveja ja harmaasorsia. Myös uhanalaisia punasotkia oli kiitettävästi. Liejukanat ääntelivät lutakoissa. Kevään ensimmäiset törmäpääskyt olivat hyönteisjahdissa vetten yllä.

Jatkoin Snepkensvijveristä Zeggeen, jossa on paljon laajempi, kosteikkoa käsittävä suojelualue. Tällä arvokkaalla lintualueella pesii mm. luhtahuitteja. Etsittyäni pitkään pikkuteitä pitkin pääsyä alueelle, löysin vain pääsy kielletty -kylttejä. Kansallispuiston jonkinlainen rakennus näytti olevan tyhjillään ja myös sen alueelle pääsy oli kielletty. Kävi ilmi lopulta, että alueelle pääsee vain Antwerpenissä sijaitsevasta organisaatiosta etukäteen varaamalla ja sinne otetaan käytännössä vain ryhmiä.

Löysin kartoista onneksi lähistöllä sijaitsevan toisen suojelualueen, Mosselgorenin, jossa ainakin piti olla lenkkipolkuja, joten pääsy ei voinut olla kielletty. Poluille tosiaan pääsikin siellä, mutta auton pysäköinti oli kaikkialla kielletty. Ei koskaan selvinnyt, mihin auton olisi saanut jättää, koska koko alueella ei näkynyt ristin sielua ja siksi rohkenin kuitenkin jättää autoni suljetun portin kupeeseen.

Illan jo alkaessa hämärtää ajoin Kasterleen tuollepuolen kolmannelle suojelualueelle Tikkebroekeniin, jonka lähellä sijaitsee Corsendonkin luostari. Tikkebroekenissakaan ei ollut paikkoja, joihin auton olisi voinut virallisesti jättää - luostarin ohessa olevan majatalon parkkipaikat olivat vain asiakkaille - mutta tämä ei ollut suurempi ongelma, koska täälläkään ei näkynyt ihmisiä, yhtä maajussia lukuun ottamatta. Maasto oli pääasiassa lehtimetsää ja laitumia, jonkin verran kosteikkoa.

Sunnuntaina otin kohteeksi Limburgin läänin ja ajoin Genkin kaupungin suuntaan, ensiksi Stiemerbeekin laaksoon, sitten Hoge Kempenin kansallispuiston nummille ja lopuksi saman kansallispuiston alueella oleville Mechelse Heiden järville. 

Stiemerbeekin laakso on sen verran lähellä kaupunkia, että siellä ulkoilijoita ja koiraihmisiä oli liikkeellä paljon. Ei se tosin näyttänyt luontoa karkottavan: näin tällä alueella mm. useita pikku-uikkuja, jälleen palokärjen, käpy- ja vihertikan sekä useampia metsäkauriita läheltä.

Hoge Kempenin keskiosien nummilla ei ollut juurikaan retkeilijöitä, luultavasti siksi, että sallitut parkkipaikat ovat sieltä niin kaukana. Sitäkin enemmän heitä oli sitten virallisilta parkkipaikoilta lähtevillä poluilla, jotka johtivat pienille järville Mechelse Heiden alueella. Täältä sain viikonlopun ainoan uuden lajin Belgian listalleni, nimittäin kulorastaan.

Maastrichtin kaupunki Alankomaiden puolella on aivan lähellä, Maasjoen toisella puolella, mutta koronarajoitusten vuoksi en viitsinyt kokeilla siellä käymistä. Kansallispuiston parkkipaikalla moni auto oli kuitenkin hollantilaiskilvissä, joten ainakin paikalliset näyttävät voivan varsin vapaasti käydä naapurimaiden puolella. Virallisesti kai rajalla pitäisi esittää paitsi pätevä peruste rajanylitykseen, myös negatiivinen covid-testi, joka on otettu alle vuorokauden sisällä.

Oi niitä hyviä aikoja, jolloin liikkuminen Euroopassa oli vielä vapaata, eivätkä rajat merkinneet enää muuta kuin kylttiä tienvarressa. Mahtavatko ne ajat enää koskaan palata?

Metsäretkiä

Pääsiäislomaa seurasi vielä viikonloppu ennen kuin työt jälleen alkavat. Lauantain sää oli niin huono, että päätin lykätä Ardenneja yhä edemmäs. Ehkä parempi mennä sinne toukokuussa, jolloin boreaalinen metsäluontokin on kukkeutunut. Viikonloppuna kävin kolmessa tärkeässä metsässä Brysselin lähellä.

Aloitin lauantaina kaukaisimmasta, parinkymmenen kilometrin päässä Flaamin-Brabantin ja Vallonin-Brabantin rajalla sijaitsevasta Meerdaalin metsästä, jossa yritin käydä alkuviikostakin. Nytkin luonnonvoimain ääriolosuhteet iskivät armotta vastaan, sillä sade jatkui koko päivän. Välillä vettä tuli kaatamalla, välillä vain tihuttaen. Tihkujaksoina ehdin kuitenkin samoilla metsässä kyllikseni, ja vaikken paljon nähnytkään, sentään pyrstö- ja töyhtötiaisia. Tavanomaiset laulajat olivat sateesta huolimatta äänessä: punarinnat, peipot, mustarastaat. Sepelkyyhkyt läpisivät äänekkäästi yllätettyinä.

Sateensuojassa tapasin paikallisen flaamin, jolla oli Brysselissä töissä oleva maltalainen naisystävä ja saksanpaimenkoira. Hän halusi käydä Suomessa, koska siellä voi vaeltaa luonnossa ilman, että parin kilometrin välein vastaan tulee kylä tai pikkukaupunki. Varsinkin viikonloppuisin lähellä Brysseliä olevissa metsissä on liikaa ihmisiä ja koiria. Pariskunta oli kuitenkin iloinen siitä, että edes yksi hyvä asia oli seurannut pandemiasta: ihmiset olivat viimeinkin löytäneet oman maansa aarteet, kun väki oli lähtenyt sankoin joukoin luontopaikkoihin. Sama on tapahtunut ympäri maailmaa. Toivottavasti tämä ilmiö jää elämään myös pandemian jälkeen, kun ihmiset ovat tulleet löytäneeksi kotipaikkakuntiensa lähellä sijaitsevat luontokohteet. Ehkä he silloin myös arvostavat niitä vähän enemmän.

Mies myös mainosti Hallen metsää kertoen, että juuri näinä aikoina metsänpohjan peittää siellä vain viikoksi pariksi sinikellojen matto, muuttaen pyökkimetsän maagiseksi. Sunnuntaina sää oli aamusta asti parempi ja suuntasin siis Hallen metsään (Hallerbos). Sinikelloksi kutsuttu kukka, joka siellä peittää metsänpohjaa - yhdessä kotoisen näköisten valkovuokkojen kanssa - on näemmä viralliselta suomenkieliseltä nimeltään englanninsinililja. Ulkonäöstään huolimatta kasvi ei ilmeisesti ole sukua suomen kielessä kelloiksi kutsutuille kukkakasveille (kuten kissankello).

Soignes'in, Hallen ja Meerdaalin metsissä pitäisi elää kuusi lajia tikkoja. Niistä selviä tapauksia ovat viher-, käpy-, pikku- ja tammitikka sekä palokärki. En ole varma, mikä kuudes on. Voi olla, että käenpiika on laskettu tikkoihin, mutta todennäköisemmin kuudes tikka on harmaapäätikka, jonka levinneisyys Euroopan lintuatlaksen mukaan ulottuu Belgiaan saakka. Vihertikka on täällä helpoin havaita, se kun pitää sen verran ääntä itsestään. Myös käpy- ja pikkutikan olen kummatkin ehtinyt havaita Belgiassa jo ennen kuin muutin Brysseliin. Palokärki tuli hoidettua viime viikolla Kalmthoutissa. Sunnuntaina havaitsin Hallen metsässä joka tapauksessa uudelleen kaikki neljä aiemmin Belgiassa havaitsemaani tikkalajia - myös palokärjen.

Metsissä lauloi paljon varsinkin tiltalttia, punarintaa, peippoa, peukaloista, rautiaista sekä musta- ja laulurastaita. Siellä, missä oli jo vihreää tai suojaavia karhunvatukkapensaita, lauloivat myös mustapääkertut riemu rinnoissaan. Siellä täällä laidunsivat sepelkyyhkyt suurinakin parvina metsänpohjilla - siellä, missä ei ollut liikkeellä liikaa väkeä koirineen.

Suurin metsäalueista on heti Brysselin ulkopuolella alkava Soignes'in metsä (Zoniënwoud), joka on säilynyt siksi, että se oli ammoin Habsburgien metsästysmaata. Toisaalta Soignes'in ja Hallen metsät muodostivat jo Rooman valtakunnan aikaan pelottavan rajavyöhykkeen, jonka toisella puolella asuivat villit germaaniheimot - ja ennen heitä keltit. Siksi nämä metsät myös nykypäivänä merkitsevät flaamien ja vallonien välistä rajaseutua. Kylästä toiseen ajaessa kieli vaihtuu. Ja Belgiahan ei ole kaksikielinen samalla tavoin kuin Suomi yrittää olla, vaan Belgiassa on kaksi yksikielistä suuraluetta (ja pari erikoisaluetta, Brysselin metropolialue ja saksankielinen Eupen). Flanderissa mikään kyltti ei ole ranskaksi eikä Valloniassa mikään kyltti hollanniksi.

Olen aikaisemmin mennyt Soignes'in metsään ajamalla pidemmälle ulos kaupungista ja sitten metsäalueen keskelle. Tällä kertaa päätin kuitenkin lähestyä metsää kaupungista käsin, tarkemmin sanoen Auderghemin kunnan Cloître-Rougesta. Siellä oleva entinen augustiinilaisluostari ei nimestä huolimatta ole väriltään punainen, vaan nimen uskotaan tulleen germaanisesta metsäaukiota tarkoittavasta sanasta rode, josta on vääntynyt hollantilainen nimi Roodklooster. Luostarin alueella on ketjuna lampia, joita halusin vilkaista vesilintujen varalta. Ja olihan niitä, samoin kuin vieläpä yhdyskunnan verran harmaahaikaroita ja merimetsoja.

Luostarin alueelta löytyi myös metsäretkipäivien ainoa uusi laji Belgian listalleni: virtavästäräkki. Pyökkivaltaisen Soignes'in metsän linnusto edustaa yleisiä länsieurooppalaisia lauhkean lehti- ja sekametsän lajeja, joista suurin osa on samoja kuin Etelä-Suomessa: peippoa, punarintaa, tiltalttia jne. Vihertikan lisäksi toinen äänekäs laji, jota Suomessa harvemmin tapaa, on pähkinänakkeli. Se oli yleinen sekä Hallessa että Soignes'issa.

Punaisesta luostarista vähän matkan päässä Groenendaalissa on toinen entinen luostari, augustiinilaismystikko Jan van Ruysbroeckille pyhitetty, ja sen yhteydessä kasvitieteellinen puutarha ja lisää lampia, joissa paljon tukkasotkia, lapasorsia ja muuta.

Kalmthoutin nummilla

Minulle on joskus takavuosina jäänyt jostain divarista käteen John Goodersin vanha kirja Euroopan lintupaikoista (Where to Watch Birds in Europe). Se on kirjoitettu 70-luvulla kylmän sodan aikana, joten Itä-Euroopan valtioista tiedot ovat parhaimmillaankin hataria. Ex libris -tietojen mukaan olen ostanut kirjan paikasta nimeltä Lakewood, mutta muistini ei sen enempää kerro. Divarikamaa se on ollut jo ostettaessa, ja suunnattu amerikkalaisille ja briteille. Joka tapauksessa tuo vanha kirja on palvellut pitkään ja hyvin monenlaisten hyvien lintupaikkojen löytämisessä, koska en periaatteessa tarvitse kuin paikan nimen, niin löydän sen sitten kartoilla ja navigaattoreilla.

Belgian takatalvi on ohi - se kesti muutaman päivän - joten lintupaikkojen katsastus saa jatkua kunnes maanantaiaamuna on taas aika palata sorvin ääreen. Metaforisesti toki, koska työpaikkani on jo yli vuoden verran ollut kotona.

Kalmthoutin nummien (Kalmthoutse Heide) suojelualue kattaa noin 60 neliökilometrin verran nummi- ja metsämaita sekä joitain järviä sekä Belgian että Alankomaiden puolella, Antwerpenistä pohjoiseen. Belgian puolella lähin paikkakunta on Kalmthout, Alankomaiden puolella Ossendrecht, ja Putten kylän keskeltä menee valtionraja. Alue kattaa sekä tupasheinäistä että kanervaista nummea samoin kuin mänty- ja pyökkimetsiä. Myös koivua kasvaa alueella paljon. 

Villit suurnisäkkäät rajoittuvat nykyään villisian ja metsäkauriin kokoluokkaan, mutta nummialueita pitävät avoimina laiduntavat lampaat ja perinnekarja. Gooders mainitsi tämän alueen pesimälinnustoon kuuluvan mm. sarvipöllön, palokärjen ja jopa teeren. Kaksi ensimmäistä näyttävät elävän siellä yhä tänä päivänä - teertä epäilen. Alueen kosteikkolinnustoa rikastavat maantieteellisesti melko lähellä sijaitsevat Reinin, Schelden ja Maasin suistot, joista suurin osa sijaitsee Alankomaiden puolella.

Pitkän covidin vuoksi kärsin unihäiriöistä, joten joudun uneen vajotakseni käyttämään kemiallisia apukeinoja. Joskus ne toimivat liian hyvin, etenkin jos olen turvautunut niihin vasta tuntikausia turhaan sängyssä pyörittyäni, enkä herää lainkaan aamulla. Työpäivisin asia onneksi korjautuu herätyskellolla, mutta nyt kun olen ollut pääsiäislomalla, en ole keinotekoista herätystä halunnut asettaa. Niinpä tämä oli niitä päiviä, jolloin pääsin maastoon saakka vasta iltapäivällä. Mutta ei siinä mitään - olin nummilla iltapäivästä pimeän tuloon saakka, sarvipöllöä ajatellen. Ja kuka tietää vaikka tuollaisessa paikassa huutelisi minervanpöllö tai paksujalkakin.

No, mitään kolmesta yölinnusta en lopulta löytänyt. Kaikenlaista muuta kivaa kyllä. Sain jälleen neljä uutta lintulajia Belgian listalleni. Niistä majesteetillisin oli epäilemättä palokärki, joka näyttäytyi hämärän jo alkaessa hiipiä maisemiin - ensin jylhästi huutaen, sitten lentäen hyvälle kiikarietäisyydelle mäntyyn. Vähän ennen palokärkeä kukkui kevään ensimmäinen käki. Lisäksi näin nummella kaksi Belgian listalleni uutta pikkulintua, jotka tosin molemmat maiseman suhteen loogisia: ruskourpiaisen ja mustapäätaskun.

Näiden kohokohtien lisäksi kiuruja ja kirvisiä oli liikkeellä paljon, samoin pajulintuja. Järvillä oli sini-, lapa- ja ristisorsaa, selkälokkeja, merihanhia sekä tavanomaiset kanadan- ja niilinhanhet. Jossain huusi isokuovi.

Palokärki oli läntisin tähän asti näkemäni ja sen vuoksi sallin itselleni kahvin ja kruasantin. Pieniä jäljellä olevia paheita. Koronan takia niitä ei toki voi nauttia kahviloissa, vaan maski naamalla noudettuna oman auton yksityisyydessä. Kuuntelen Korpiklaania, josta minua muistutti muuan lviviläinen šakinpelaaja. Jostain syystä länsiukrainalaiset ovat erityisen kovia Korpiklaanin fanittajia.

Blankaartissa ja Dijlenlaaksossa

Olin ajatellut pääsiäislomalla mennä Ranskan Atlantin-rannikolle lintuja katsomaan, mutta koronatilanteen pahennuttua rajat ovat taas kiinni. Niinpä olen kiertänyt pyhinä Belgian lintupaikkoja. Sää täällä on ollut kolea ja tuulinen. Maanantaina alkoi suoranainen takatalvi ja maassa on vieläkin lunta myös Brysselissä.

Lauantaina olin Blankaartissa, joka lukeutuu Belgian parhaisiin lintupaikkoihin. Se on Länsi-Flanderissa, Diksmuiden kaupungin lähellä sijaitsevan Blankaartin kartanon maille muodostettu suojelualue, joka käsittää kosteikoita ja tulvivia laitumia. Kävin Blankaartissa myös matkallani elokuussa 2018 - silloin sain sieltä kapustahaikaran uutena Belgian-pinnana.

Ensimmäiseltä lahdelta ei vielä löytynyt mitään kovin erikoista. Siellä kellui harvakseltaan tavanomaisia sini- ja harmaasorsia, silkkiuikkuja, nokikanoja. Metsissä lauloivat peukaloiset, punarinnat ja tiltaltit, äänessä myös jokunen mustapääkerttu ja silkkikerttunen. Närhet rääkyivät.

Laitumilta löysin suuria parvia merihanhia, jotka kaakattivat äänekkäästi ja lentelivät silloin tällöin laitumelta toiselle. Uusia parvia saapui taajaan. Myös kanadan- ja niilinhanhia oli pienempinä ryhminä, mutta alueen valtalaji oli merihanhi. Tuntui, että jokaisesta merihanhiparvesta löytyi jotain epätavallista. Yhden parven mukana matkasi outo ruskeaposkinen hanhi, joka valokuvia analysoitaessa on osoittautunut meri- ja kanadanhanhen risteymäksi. (Kuulemma sellaisia on liikkunut muutama myös Viikin pelloilla tänä keväänä.) 

Parvien mukana matkusti myös useampia valkoisia - tai valkeita ja harmaaläikkäisiä - merihanhia. Tarkistin tietysti, etteivät olleet lumihanhia (joita liikkuu varsinkin talvisin jonkin verran Alankomaiden valtavien hanhiparvien matkassa). Ei, kyllä nämä merihanhia olivat. Ilmeisesti kyse on Nils Holgerssonin seikkailuista tutusta ilmiöstä, että jonkin verran kotihanhia on aikojen saatossa karannut villien lajikumppaniensa merihanhien joukkoon ja niiden villeinä syntyneet jälkeläiset ovat täysin lentokykyisiä, muuttavat ja liikkuvat normaalien harmaiden merihanhien joukossa. Belgiassa tapaa varsin usein myös sinisorsia, joissa on esimerkiksi valkeaa kaulassa tai siivissä, merkkinä risteytymisestä ankkojen kanssa. Maatalous on ollut satojen vuosien ajan niin lähellä kosteikoita, että kotihanhien ja ankkojen geenejä on villeissä vesilintupopulaatioissa selvästi enemmän kuin vaikkapa Suomessa.

Yllättävin löytöni oli niin ikään merihanhiparvesta - sen laskeutuessa tulvaniitylle näin heti, että yksi hanhista oli vaalea ja muita pienempi. Sehän paljastuikin tiibetinhanheksi, vanhalta nimeltään intianhanheksi. Luontaisesti laji pesii Tiibetin, Sinkiangin ja Mongolian ylängöillä ja talvehtii Intiassa ja Nepalissa. Aikoinaan laji metsästettiin talvehtimisalueillaan lähes sukupuuttoon, mutta nykyisin Intia ja Nepal suojelevat luontoaan esimerkillisesti ja hanhet ovat siellä turvassa. Nykyisin metsästyspaine uhkaa lajia sukupuutolla Kiinassa ja Keski-Aasiassa.

Euroopassa tavattavat tiibetinhanhet ovat kuitenkin peräisin populaatiosta, joka joskus vuosisata sitten istutettiin Alankomaihin. Sieltä jotkut linnut lensivät pohjoiseen, Norjan vuonoille pesimään, ja noista Norjan linnuista osa seikkaili sittemmin myös Suomen Lapin järvillä. Minä näin tiibetinhanhen yllätyksekseni ensimmäisen kerran varusmiesaikanani Santahaminassa, jossa se lensi iloisesti etelään valkoposkihanhien parvessa. Alankomaissa on alettu nykyään hävittää tiibetinhanhia vieraslajina, mikä on mielestäni sekä turhaa että haitallista puuhaa - erityisesti ottaen huomioon, että lajin alkuperäispopulaatio Aasiassa kutistuu hälyttävästi (kuten kaikki Kiinan alueilla pesivät vesilinnut).

Hanhet ovat liikkuvaisia lintuja, jotka pystyvät nopeasti kolonisoimaan uuden pesimäalueen, kunhan niitä ei vainota. Tästähän Alankomaiden, Ruotsin ja Suomen nopeasti kasvanut valkoposkihanhikanta on hyvä esimerkki. Eurooppaan riistalajiksi istutettu kanadanhanhi ja Länsi-Euroopassa laajasti levinnyt niilinhanhi muita hyviä esimerkkejä. Niilinhanhi on nykyiseltä viralliselta nimeltään afrikanhanhi, mutta Pensselisedän tehtyä lajin Suomessa tunnetuksi vanhalla nimellään, annan mennä.

Hanhet eivät ole niin tarkkoja maantieteellisestä sijainnista - ne ovat historiallisesti muuttaneet muuttoreittejään ja pesimäalueitaan merkittävästikin, riippuen siitä, missä on ollut tarjolla lyhyttä ruohoa. Pleistoseeniarojen aikaan sitä oli kaikkialla, koska suuria kasvissyöjänisäkkäitä laidunsi pohjoisilla aroilla kuin Serengetissä ikään. Siksi Egyptin faaraoiden aikaiset maalauksetkin kuvaavat suuria hanhiparvia - tundrahanhia, valkoposkihanhia, punakaulahanhia... - jollaisia Egyptissä ei ole enää viime vuosisatoina talvehtinut. Niilin suistossa talvehtineet miljoonapäiset hanhiparvet ovat olleet peräisin Pohjois- ja Itä-Euroopan valtavilta kosteikkoisilta aroilta, joita arovisentit, alkuhärät ja mammutit pitivät avoimina.

Hanhien ongelma on ollut ihminen. Ne ovat isoja, helposti nähtäviä ja helposti ammuttavia. Lisäksi niiden suurissa kerääntymissä on usein merkittävä osa maailmankannasta, mikä antaa illuusion siitä, että kyse olisi hyvin yleisestä lajista. Kuitenkin jos esimerkiksi Suomessa sallittaisiin nyt valkoposkihanhen vapaa metsästys, suomalaiset ampuisivat koko lajin maailmankannan sukupuuton partaalle vain muutamassa päivässä, sillä niin suuri osa hanhista on kerrallaan tietyillä alueilla. Niillä alueilla, joissa on niille sopivaa lyhyttä ja mehevää laidunmaata.

Epäilemättä Alankomaiden populaatiosta kotoisin oleva tiibetinhanhi oli sen päivän ensimmäinen uusi laji Belgian-listalleni. Näin saman päivän aikana vielä kolme muutakin: kaulushaikaran, pitkäjalan ja ruokokerttusen. Kaulushaikara ja ruokokerttunen ovat tyypillisiä lajeja Blankaartin tapaiselle kosteikolle. Pitkäjalka sen sijaan ei ole Belgiassa yleinen, ja Blankaartissa näkemäni viisi yksilöä ovatkin pohjoisimmat, jotka tästä lajista olen nähnyt. Pitkäjalka on viime vuosikymmeninä levittäytynyt pohjoista kohti ja se on Belgian lisäksi pesinyt säännöllisesti Alankomaissa, jopa Tanskassa. Suomessa sitä on havaittu vasta muutama yksilö. Koska kyseessä on muuttolintu, sillä ei sinänsä olisi ongelmaa levittäytyä Etelä-Suomeenkin, jos vain kesä riittää poikasten kasvattamiseen lentokykyisiksi.

Haikaralinnuista puheen ollen, näin jälleen Blankaartissa kapustahaikaroita, tällä kertaa kaksi. Samoin näin kaksi jalo- ja kaksi silkkihaikaraa, ja tietysti useita tavanomaisia harmaahaikaroita. Kahlaajista mieleen painuivat pitkäjalkojen lisäksi soidintavat mustapyrstökuirit. Myös taivaanvuohia röhähteli lentoon ojanpientareilta. Kesän tulosta kertoivat suuret parvet muutolla olevia haarapääskyjä kosteikkojen yllä. Ne olivat ensimmäiset tänä keväänä - ellei lasketa niitä, joita näin jo tammikuussa Andalusiassa.

*   *   *

Maanantaina olin parikymmentä kilometriä Brysselistä itään Leuvenin suuntaan sijaitsevassa Dijlenlaaksossa, jossa on pienellä etäisyydellä useita mielenkiintoisia luontopaikkoja. Laakso sijaitsee Flaamin-Brabantissa ja merkittävimmät pikkukaupungit lähistöllä ovat Huldenberg ja Oud-Heverlee. Aloitin Doode Bemden suojelualueen parkkipaikalta Sint-Joris-Weertin puolelta ja kävelin järvien kautta Neerijsen kylään, jossa belgialaiseen tapaan on kylän kokoon nähden merkittävän mahtipontinen kirkko.

Sääolosuhteet olivat alusta alkaen koleat ja viimaiset, ja pian alkoi taivaalta tulla ensin rakeita, sitten lunta. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän suuremmin järvillä kelluvia harmaasorsien, tukka- ja punasotkien, nokikanojen ja silkkiuikkujen parvia. Pikku-uikku huuteli ruovikon puolella. Silkkikerttunen oli äänessä täälläkin ja muutama ahdistunut haarapääsky sinnitteli lennossa lampien yllä. Niillä ei varmaankaan ollut kivaa.

Ehdin lähes Neerijsen kirkolle saakka, kun lumisade väistyi auringonpaisteen tieltä. Palatessani olikin jo kauniimpi sää. Se ei kuitenkaan kestänyt, sillä autolle ehdittyäni alkoi taas tulla lunta. Ja kun saavuin Meerdaalin metsään, sääolot olivat muuttuneet siinä määrin ekstreemeiksi, että tein kuten muutkin sinne rohjenneet retkeilijät, evakuoiduin nopeasti takaisin autoille ja päätin ajaa Brysseliin juomaan kupin teetä ja katsomaan, mitä olin onnistunut päivän mittaan kuvaamaan.